— Ymmärrätkö nyt, — kysyi hän, — millainen mies oli Savelkasi?
— Ymmärrän.
— Niin, niin. Muista aina, että pieni on osa suuresta ja suuri on taas pantu kokoon pienistä osista!
Me olimme jo tulleet Stefan Verhoturskiin, kun hän sanoi minulle:
— Tästä minä poikkean, etkä sinä voi enään kulkea minun kanssani.
Minun ei haluta erota hänestä, mutta minun — täytyy, sillä hänen ajatuksensa voittavat minut, hän on herättänyt minussa salaisimmankin sopukan ja kyntänyt kuin auralla sieluani.
— Mitä mietit? — kysyi hän. — Lähde nyt tehtaasen, tee siellä työtä ja puhele minun ystäväini kanssa. Et kadu sitä, usko se! Kansa on — teräväjärkistä, minäkin olen siltä oppinut ja kuten näet, en minä ole aivan tyhmä.
Hän kirjoitti sitten paperilapulle jotakin ja lykkäsi sen minulle.
— Kas niin — lähde nyt tuonne! Sinä näet, ett'en minä toivo sinulle pahaa. Kansa on kuin uudesti syntynyt ja elävä. Etkö usko?
— Pienetkin silmät näkevät paljon, kun on mitä katsoa.
— Katso sinä koko olemuksellasi, — huutaa hän. — Sydämelläsi ja sielullasi. Ja usein olen jo sinulle sanonut, että usko! Nyt sanon vielä — opi ja tunne!
Me suutelimme, ja hän läksi. Keveästi hän kulkee aivan kuin hän olisi kahdenkymmenen vuotias ja iloinen elämä odottamassa. Mutta minun oli ikävä katsella tuon linnun jälkeen, joka nyt lensi pois luotani tietämättä minne, ja laulaakseen soman laulunsa taas toisille. Pääni oli sekaisin — siellä oli ajatuksia yhtä paljon kuin vähävenäläisiä aamulla markkinoilla, minua nukutti, oli paha olla enkä kyennyt pääsemään entiselleen. Kaikki tuntui niin omituiselta, ajatuksillani oli vieras alku ja — vieras loppu. Minua suututti ja nauratti — olin kuin särkynyt sisällisesti.
Ja kun minä läksin Verhoturista ja kysyin, minne tämä tie vie, niin vastattiin:
— Isetskin tehtaalle.
Sinnehän ukko tahtoi lähettää minut, mutta minäpä käännyin heti pois siltä tieltä. En tahtonut mennä sinne.
Käyn kylästä kylään ja katselen. Kansa on juroa ja kylmäkiskoista, sen kanssa ei haluta puhella. Kaikki ihmiset katselevat minua epäluuloisesti aivan kuin pelkäisivät, että minä olen varas.
— Jumalan rakentajia, — ajattelen minä ja katselen rokonarpisia talonpoikia. Sitten kysyn:
— Minne tämä tie vie?
— Isetskin tehtaalle.
— No, onpas se kummaa, kun kaikki tiet sinne johtavat, — ajattelen minä ja kierrän yhä kyliä ja metsiä, matelen kuin koppiainen ruohostossa ja näen etäältä nuo tehtaat. Siellä ne savuavat, vaan eivät kutsu minua luokseen. Tuntuu siltä kuin minä olisin kadottanut puolet itsestäni enkä itsekään voi ymmärtää, mitä oikeastaan tahdon. Paha minun on ollakseni! Harmaa ja laiska viha värähtelee sydämessäni, sen kipunista syntyy ilkeämielinen pilkka, ja minua haluttaa loukata kaikkia ihmisiä ja itseänikin.
Ja äkkiä ja tiedottomasti päätin minä: piru vie, minä lähden sittenkin tuonne tehtaalle.
Ja nyt saavun minä jonkinlaiseen likaiseen helvettiin. Vuorien välisessä kuopassa oli rakennuksia. Läheisiltä vuorilta oli metsä tykkänään turmeltu ja hakattu pois. Kattojen yläpuolelle kohosivat liekit, ja pitkät savupiiput nousivat taivasta kohden. Kaikkialla oli höyryä ja sauhua, maa oli mustana noesta, moukarin iskut kajahtelivat kumeasti, jyminä, vikinä ja villi kitinä saivat savuisen ilman tärähtelemään. Ja kaikkialla oli rautaa, halkoja, tiiliä, savua, höyryä ja hajua, ja tässä kuopassa, joka oli täynnä kaikellaista törkyä, näkyi siellä täällä ihmisiä mustia kuin kekäleet.
— Kiitos vaan, ukkoseni, — ajattelen minä. — Hyvään paikkaan sinä johditkin minut.
Ensi kerran eläissäni näin tehtaan läheltä, se sai minut kuuroksi, ja minun oli raskasta hengittää.
Kulen pitkin katuja ja etsin lukkoseppä Pjotr Jagihia. Jos kysyn häntä joltakin, — niin saan vaan hävyttömyyksiä vastaukseksi, aivankuin kaikki ihmiset olisivat aamulla tapella rytyyttäneet keskenään eivätkä vielä ehtineet rauhoittua.
Ja minä huudahdan itsekseni:
— Kauniita Jumalan rakentajia!
Minua vastaan tulee mies, oikea karhu näöltään ja likainen kiireestä kantapäihin asti. Hänen vaatteensa kiiltävät auringon paisteessa rasvaselta lialta, — ja minä kysyn häneltä, tunteeko hän lukkoseppä Pjotr Jagihia.
— Ketä!
— Pjotr Jagihia.
— Mitä sinä hänellä?
— Tarvitsisin.
— No, minähän se olen.
— Hyvää päivää!
— Hyvää päivää! Mutta onko muuta asiaa?
— On kirje teille.
Tuo mies oli minua pitempi, leveäpartainen, harteakas ja raskas liikkeissään. Hänen kasvonsa olivat — noessa, pienet, harmaat silmät tuskin näkyivät tuuheitten silmäripsien takaa, lakki oli takaraivolla ja hiukset sileiksi leikatut. Hän oli talonpojan kaltainen, mutta, samalla hän ei näyttänyt talonpojalta.
Hän lukee nähtävästi huonosti, hänen kasvonsa menivät tykkönään ryppyihin ja viiksensä vavahtelivat. Mutta äkkiä alkoivat hänen kasvonsa loistaa, hänen valkeat hampaansa välkkyivät, hänen hyvät, lapselliset silmänsä avautuivat ja nahka hänen poskillaan alkoi kiiltää.
— Ahaa! — huusi hän, — hän siis elää vielä tuo Jumalan kukko! Hyvä on! Mene nyt, nuori mies, tämän kadun päähän ja käänny sitten vasemmalle metsään; siellä on vuoren juurella talo, jossa ovat vihreät ikkunaluukut, ja kysy siellä opettajaa, — Mihailaa, veljenpoikaani. Näytä hänelle tämä kirje; minä tulen pian itse kotiin.
Hän puhui kuin sotamies, joka soittaa torvella signaalia, ja sanansa sanottuaan viittasi hän kädellään ja läksi pois.
— Ensi kerran, — ajattelen minä, — jo tämä tuntuu huvittavaltakin.
Siellä oli kotona jäykkä nuori mies, jolla oli yllä karttuunipaita ja esiliina edessä, hihat käärityt ylös, ja kädet — valkeat ja hienot. Luettuaan kirjelapun kysyy hän:
— Mitä, onko isä Iona terve?
— On, Jumalan kiitos.
— Eikö hän luvannut käydä meitä tervehtimässä.
— Ei hän puhunut siitä mitään. Mutta tokko hänen nimensä on Iona?
Mies katsahti epäillen minuun ja luki vielä kerran kirjeen.
— Mikä sitten? — kysyy hän.
— Hän sanoi itseään Iegudiliksi.
Mies naurahti.
— Se olen minä, joka olen antanut hänelle sen nimen.
— Äh, sinä, — ajattelin minä.
Hänen hiuksensa ovat suorat ja pitkät kuin diakoonilla, kasvonsa kalpeat, silmänsä vedensiniset ja koko olemukseltaan ei hän näyttänyt kuuluvan tähän maailmaan, eikä ollut palonen tästä likaisesta maasta. Hän käy lattialla ja mittailee minua silmillään kuin olisi verkaa mitannut. Minua ei se miellytä.
— Oletteko te kauvan tuntenut Ionaan, — kysyy hän.
— Neljä vuorokautta.
— Neljäkö vuorokautta, — sanoo hän. — Se on — hyvä.
— Minkätähden se hyvä on? — kysyn minä.
— Onpa vaan! — vastaa hän kohauttaen olkapäitään.
— Mutta minkätähden teillä on esiliina edessä?
— Sidoin tässä kirjoja! — vastaa hän. — Ukko saapuu pian ja sitten syömme illallista. Ehkä te haluatte pestä itsenne matkanne jälkeen?
Minun haluttaa kiusata häntä. Hän on vankkarakenteinen, vaikka ei ole vanha.
— Mutta onkohan täällä tapanakaan pestä?
Hän nostaa silmänsä.
— Miten niin?
— Kun minä en näe pestyjä kasvoja! — vastaan minä.
Hän rypisti silmiään, katseli minua ja sanoi sitten aivan rauhallisesti:
— Täällä eivät ihmiset ole joutilaina, vaan tekevät työtä, eikä heillä ole aikaa usein pestä itseään.
Minä halusin vastata hänelle, mutta hänpä kääntyi pois ja meni ulos. Minä siinä tolvanana ja katselen ympärilleni. Huone on — suuri ja siisti, nurkassa on katettu pöytä, seinällä — kirjahylly ja hyllyllä maallisia kirjoja mutta on siellä bibliakin, evankeliumit ja vanha slaavilainen psalttari. Minä läksin pihalle ja pesen itseni. Ukko tulee siellä, lakki on vielä enemmän takaraivolla, hän heiluttaa käsiään ja pitää päänsä eteenpäin käännettynä kuin härkä.
— No niin, minäkin pesisin, — sanoo hän, — tuokaapas minullekin vettä!
Hän pesi pois noen — ja sen alta tuli näkyviin hänen ulkonevat poskipäänsä ja vaskenruskeat kasvonsa.
Sitten istuttiin illallispöytään, syötiin, jokainen puheli omista asioistaan, eikä kukaan kysynyt minulta, kuka olin ja minkätähden olin heidän luokseen tullut. Vaan he kestitsevät minua hyvästi ja katselevat hyväilevästi minua. Paljon oli heissä vakavuutta, maa näytti pysyvän lujana heidän allaan. Mutta minä halusin, että se liikahtelisi, — sillä mistä syystä nuo tuossa olivat minua paremmat?
— Te olette roskolnikoita, mitä? — kysyn minä.
— Mekö? — vastaa vanha ukko. — Emme ole.
— Siis — oikeauskoisia?
Veljenpojan otsa meni ryppyyn, mutta ukko kohotti olkapäitään ja hymyili.
— Ehkä meidän täytyy Mihaila näyttää passimme hänelle.
Minä ymmärsin, että käytökseni oli tyhmää, mutta minun ei — haluta menetellä toisinkaan.
— Minä en tullut katsomaan teidän passejanne, vaan ajatuksianne!
Ukko puhuu:
— Ajatuksiammeko? Heti, teidän ylhäisyytenne. Ajatukset — riviin!
Ja sitten hän nauraa ja hirnuu kuin kolme hyvää oritta.
Mutta Mihaila, joka lämmitti teetä, sanoi rauhallisesti:
— Siten minäkin ymmärrän teidän tulonne. Te ette ole ensimäinen, jonka Iona on meille lähettänyt. Hän tuntee ihmiset eikä lähetä tyhjää ihmistä milloinkaan.
Mutta ukko sysäsi kämmenellään otsaani ja sanoi:
— Näytä iloisemmalta! Eläkä milloinkaan lyö valttiasi pöytään — sillä silloin voit hävitä!
He nähtävästi pitivät itseään sielunsa suhteen varallisina ja minä olin heihin verrattuna kuin kerjäläinen. Ja nyt he verkalleen valmistautuivat laulamaan viisauksiaan minun janoovalle sielulleni. Mutta minä tahdon riidellä heidän kanssaan, vaan — en tiedä, mistä alkaisin, ja tämä se ärsyttää minua vielä enemmän. Minä kysynkin jotenkin kiivaasti:
— Mikähän se tyhjä ihminen sitten on?
Ukko vastaa:
— Sellainen, jonka voi täyttää melkein millä tahansa.
Mutta Mihaila läheni hiljalleen minua ja kysyy pehmeällä äänellä:
— Uskotteko te Jumalaan?
— Uskon.
Mutta samalla minä itsekin hämmästyin tuota vastaustani, sillä tokkohan minä todellakin uskoin.
Mihaila kysyy taas:
— Ja ihmisiä — te ehkä kunnioitatte?
— En, — vastaan minä.
— No, — sanoo hän, — eivätkö he ole teidän mielestänne luodut Jumalan kuviksi ja Hänen kaltaisikseen.
Ukko — piru hänet periköön — hymyilee kuin vaskinen pesuvati auringon paisteessa.
— Ei, — ajattelen minä, — näitten kanssa täytyy oikein täydellä todella ruveta väittelemään. Minä panen kaikki palasiksi, kootkoot he sitten palaset yhteen.
Ja sitten minä sanon:
— Katsellessani ihmisiä, olenko minä epäillyt Jumalan voimaa…
Oikeastaan olisi minun pitänyt sanoa: olenko minä epäillyt Jumalan voimaa, ennenkuin näin ihmisiä. Mihaila katselee minua silmät pyöreinä ja miettiväisenä, ja ukko kävelee raskain askelin lattialla, katselee partaansa ja mutisee hiljaan. Minun oli tukala olla heidän kanssaan, ja nyt olin minä vielä valehdellut heille, että uskon Jumalaan. Omituinen kuulakkuus vallitsi sielussani, selittämätön ja pelottava. Ajatuksia kierteli päässäni kuin pelästynyt mehiläisparvi, ja minä aloin ajaa niitä pois, tahdon — puhdistautua niistä: Minä puhuin kauvan, en välittänyt puheeni johdonmukaisuudesta, vieläpä tahallanikin sotkin sanojani. Jos he kerran ovat viisaita, niin täytyy heidän ymmärtää. Ja sitten kysyn minä väsyneenä mutta terävästi:
— Millä te nyt tahdotte lääkitä sairasta sieluani?
Mihaila sanoi hiljaan katsomatta minuun:
— Minä en pidä teitä sairaana…
Ukko taaskin nauraa rähähtelee aivankuin olisi nähnyt pirun putoavan sängystä.
— Sairas on ihminen silloin, — jatkoi Mihaila, — kun hän tuntee ainoastaan oman tautinsa ja elää siitä. Mutta te ette ole, kuten näkyy, vielä kadottanut itseänne, vaan te etsitte elämän iloja, — ja sitä tekee ainoastaan terve.
— Mutta mistä syystä sitten sieluani särkee?
— Siitä syystä, — vastaa hän, — että te nautitte siitä.
Minä kiristelin hampaitani, — enkä voinut sietää hänen rauhallisuuttaan.
— Tiedättekö varmasti, että minä nautin siitä.
Hän katsoo minua suoraan silmiin ja alkaa hitaasti lyödä nauloja minun rintaani.
— Mitenkä vilpitön te olette, — puhui hän, — teidän täytyy itsekin tunnustaa, että tuo sairaus on välttämätön teidän sielullenne, — sillä se asettaa teidät yläpuolelle kaikkia muita ihmisiä. Ja te suojelettekin tuota sairautta kuin jotakin erikoista teille kuuluvaa omaisuutta. Eikö niin ole?
Hänen paastomaiset kasvonsa näyttivät kuivuvan ja venyvän pitkiksi, silmänsä tummenivat, kädellään siveli hän poskeaan ja puhdisteli minua kuin vaskikattilaa.
— Minä näen, että te pelkäätte yhtyä ihmisten kanssa ja siitä syystä — aivan edesvastuuttomasti — ajattelette: yhdyn vaikka kuinka rupisen ihmisen kanssa, kun hänellä vaan on samallaiset mielipiteet kuin minulla! Mutta niin rupista kuin minä — löytyy tuskin toista!
Minä tahdon vastata, mutta en keksi sanoja. Hän on nuorempi kuin minä ja heikompi, enkä minä tahdo uskoa olevani häntä tyhmempi.
Ja ukko nauraa kuin pappi saunan lauteilla.
— Mutta sen ei pitäsi eroittaa teitä ihmisistä, te erehdytte tykkänään, — puhuu Mihaila, — kaikki ajattelevat samalla tavalla. Ja siitä syystä on elämä voimatonta ja nurjaa. Jokainen koettaa vetäytyä pois elämästä, kaivaa itselleen kolon maahan ja katsella sitten yksin täältä maailmaa. Mutta maakuopasta näyttää elämä myös alhaiselta ja mitättömältä, ja yksistään erakko voi sillä silmällä katsella elämää! Tämän sanon minä niistä ihmisistä, jotka eivät jostakin syystä voi istua lähimäisensä selkään ja ratsastaa sinne, mistä parhaimman ruuan saa.
Hänen puheensa suututtaa ja loukkaa minua.
— Tämä viheliäinen ja arvoton ihmiselämä alkoi, — jatkaa hän, — sinä päivänä, jolloin ensimäinen inhimillinen olento erkani luonnon ihmeellisestä massasta, omasta äidistään, ja alkaen pelätä voimattomuuttaan ja yksinäisyyttään muodostui mitättömyydessään pahojen halujen pahaksi kokoelmaksi, kokoelmaksi, jota sanotaan — "minuksi". Ja juuri tämä sama "minä" on ihmisen pahin vihollinen! Puolustaessaan itseään ja vahvistaessaan valtaansa tuhoaa se arvelematta kaikki hengen voimat, kaikki suuret taipumukset, jotka voisivat tuottaa henkisen autuuden.
Minusta tuntuu kun kuuntelisin tuttua puhetta ja sanoja, joita kauvan olin salaisesti odottanut.
— Henkisesti köyhä on luovaksi kyvyksi voimaton. Hän on elämälle kuuro, sokea ja mykkä, hänen päämääränsä on — itsensä puolustaminen, rauha ja lepo. Kaikki uusi, todellisesti inhimillinen, syntyy heille välttämättömyyden pakoituksesta, monien sisällisten taistelujen jälkeen, suurella vaivalla, eivätkä toiset "minät" kuitenkaan pidä sitä arvossa, vaan vihaavat ja vainoovat. Ja he vihaavat siitä syystä, että muistavat olevansa syntyisin kokonaisuudesta ja tuo irti temmattu "minä" koettaa nyt yhdistää uudestaan yhdeksi kokonaisuudeksi särettyä ja erotettua.
Minä kuuntelen ja ihmettelen. Kaikki minä ymmärrän enkä ainoastaan ymmärrä, vaan tuntuu kaikki minusta läheiseltä ja uskottavalta. Noin olin minäkin kauan ajatellut, mutta — sanattomasti, vaan nyt oli löydetty sanat ja ne tuodaan eteeni ja muodostuvat pitkiksi portaiksi. Minä muistan Ionan puheet, ja ne elähyttävät nyt minua selvyydellään ja kauneudellaan. Mutta samassa tunnen minä itseni rauhattomaksi ja levottomaksi, aivankuin seisoisin keväällä joen huonolla jäällä. Ukko oli huomaamattani poistunut, me istuimme kahdenkesken, huoneessa ei ole tulta, kuu paistaa ulkona ja minun sielussanikin paistaa öinen kuu.
Puolen yön aikaan lopetti Mihaila kertomuksensa ja vei minut vajaan nukkumaan; siellä me panimme heinille maata, ja Mihaila nukkui pian. Mutta minä läksin ulos portista, istuin siellä hirtten päällä ja katselen…
Kuu ja kaksi suurta tähteä kulkevat taivaalla taivaan vartioina. Vuoren alapuolella näkyi taivasta vastaan selvästi metsän hampainen laita, mutta itse vuoren päällä oli se pahasti hakattu ja turmeltu, ja maa oli täynnä mustia kuoppia. Alhaalla taas — tehdas näytteli punaisia hampaitaan, se jymisi ja savusi, sen kattojen yläpuolelle kohosi tuli, joka ärjyen koetti tempailla itseään irti, mutta ei voinut, ja suli vihdoin savuksi. Kaikkialla haisi käry, joka oli tukahduttaa minut.
Minä ajattelen ihmisen surullista yksinäisyyttä. Hauskasti puhuu Mihaila, sillä hän uskoo ajatuksiinsa ja niitten totuuteen, mutta — minkätähden minä olen niin kylmä? Ei sula minun sieluni yhteen tuon ihmisen sielun kanssa, vaan se on yksinään, kuin erämaassa…
Mutta äkkiä minä huomaan ajattelevani Ionan ja Mihailan sanoilla ja että heidän ajatuksensa vallitsevat täydellisesti minua, vaikka niitten yläpuolella, vaikka sydämeni sisimmässä sopukassa tunnenkin vihaavani heitä ja pitäväni heitä tarkasti silmällä.
Missä — minä olen, ja kuka — olen? Olen aivan neuvoton, ja pääni kiertää ympäri kuin hyrrä, — yhä nopeammin, niin että korvissani vihdoin humisee ja tuntuu kuin pieni myrsky.
Tehdas viheltää, ensin hiljaa ja surullisesti vaan pian repesi vihellys kovaksi ja käskeväksi. Vuorilta katselee aurinkoinen aamu; yö väistyy syrjään ja korjaa pois puitten päältä hienon huntunsa, käärii sen kokoon ja kätkee rotkoihin ja kuoppiin. Ja näkyviin tulee raiskattu maa — joka kaikkialta on kaivettu ja nakerrettu aivankuin joku vihainen jättiläinen olisi täällä juoksennellut, repinyt metsää ja tallannut haavoja maahan. Ja tässä umpilaaksossa oli tehdaskin — likainen, rasvanen ja savun peittämä laitos. Tummia ihmisiä vaeltaa joka taholta sitä kohden, ja se nielee heidät kaikki toisen toisensa jälkeen.
— Jumalan rakentajia! — ajattelen minä. — Jokohan ovat saaneet työnsä valmiiksi?
Ukko tulee ulos pörröisenä ja haukottelee, että leukaluut ovat menemäisillään sijoiltaan, sekä hymyilee minulle.
— Ahaa! — huutaa hän, — sinä olet jo noussut ylös?
Mutta samassa kysyy hän hellällä äänellä:
— Vai etkö ole nukkunutkaan? No, ei se mitään tee, saat nukkua päivällä. Pian saamme teetä.
Ja teetä juodessa hän puhuu:
— En minäkään, veliseni, ole nukkunut öisin; on ollut sellainenkin aika, että olisin tahtonut piestä kaikki vereslihalle! Kun olin sotamiehenä, niin silloin oli minussa hyvin kapinallinen henki, ja siellä tehtiin minut kuuroksikin — komppanian päällikkö antoi korvapuustin — etten kuullut oikealla korvallani. Eräs välskäri sitten paransi minut…
Hän halusi nähtävästi muistuttaa minulle Jumalan nimeä, mutta pysähtyikin, tarttui partaansa ja hymyili. Minusta näytti tuossa liikkeessä olevan jonkinlaista lapsellisuutta ja lapsellisesti hymyilivät hänen silmänsäkin, lapsellisesti ja luottavasti.
— Erittäin hyvä mies! Näkeehän hän minussa jotakin? Minä sanon hänelle: onko ihmisen elämä nyt tällaista? On varmasti, vastaa hän, kaikki täytyy tehdä uudesti! Mutta annahan olla, Pjotr Vasiljevitsh, minä alan opettaa sinulle valtiollista taloustiedettä! Ja — hän alkoi. Aluksi en minä ymmärtänyt mitään, mutta äkkiä sitten selvisi minulle kaikki tämä muodoton ajallisuus ja ijankaikkisuus. Olin vähällä menettää ilosta järkeni — ja kuuntelen riemussani. Ja tämän teen siitä syystä, että yht'äkkiä on tiede selvinnyt minulle. Alussa kuulet ainoastaan muutamia outoja sanoja, sitten tulee hetki, — jolloin kaikki muuttuu ja tulee valoisaksi! Ja tämä hetki on — ihmisen todellinen synnyinhetki, — ihmeellinen hetki!
Hänen kasvonsa olivat iloiset, silmänsä hymyilivät hempeästi ja nyökäytellen kerittyä päätään sanoo hän:
— Samallainen hetki odottaa sinuakin!
Häntä on hauska katsella, ja tuo lapsellisuus hänessä näyttää yhä kasvavan. Minä jo kadehdinkin häntä.
— Kaksi kolmannesta elämästä elin minä kuin hevonen, — se on surkeata. Mutta ei sillä väliä, nyt koetan oppia minkä ennätän. Järkeni juoksu ei kuitenkaan ole kovin nopea. Sillä järki samoin kuin käsikin, tarvitsee harjoitusta. Ja kyllä minulla kädet ovatkin viisaammat kuin pää.
Minä katselen häntä ja ajattelen:
— Miksikä nämät ihmiset eivät pelkää, vaan puhuvat vapaasti kaikista asioista?
— Sen sijaan, — jatkaa ukko, — on Mishkalla järkeä kahdenkin edestä. Hän on lukenut paljon! Odota vaan — kyllä hän sinutkin kääntää. Tehtaan pappi kutsuu häntä kerettiläisten papiksi. Hänen päänsä onkin tykkänään sekaisin hengellisestä mietiskelystä! Ja se on — äidin perintöä. Minun sisareni oli nimittäin kuuluisa hengellisten asiain seuraaja, ja oikeauskoisuudesta kääntyi hän roskolnikkein oppiin, tämän opin tähden hän taas karkoitettiin.
Puhuessaan hankkiutuu hän samalla lähtemään työhönsä. Hän juoksee nurkasta nurkkaan, ja kaikki hänen ympärillään liikkuu, tuolit kaatuvat ja lattia kohoaa ja laskee kuin palkeet. Häntä oli tuollaisena hauska katsella.
— Mitähän ihmisiä nämät ovat?
— Saanko minä olla kolme päivää teidän luonanne?
— Ole vaikka kolme kuukautta, — vastaa hän. — Sinä olet merkillinen mies! Emme me Jumalan kiitos sinua tulee ahdistelemaan pois!
Hän raapi päätään, hymyili ja sanoi:
— Emme, emme me aja pois, mutta muistelekin aina Jumalaa! Se tulee tavaksi.
Tehdas vihelsi taas, ja ukko läksi. Minä palasin takaisin vajaan. Mihaila makasi siellä silmäkulmat rypyssä, kädet rinnalla ja kasvot punaisina. Hän oli parraton, viiksetön, hänellä olivat ulkonevat poskipäät ja kokonaan näytti hän olevan — pelkkää lujaa luuta.
— Mitähän ihmisiä nämät lienevät?
Näin ajatellen nukuin minä.
Heräsin — meluun, vihellyksiin, melskeesen, ja minusta tuntui siltä kuin olisin tullut pirujen kirkkoon. Katson ulos ovesta — piha on täynnä poikia, ja Mihaila on heidän keskessään valkea paita päällä ja näyttää purjelaivalta pienten veneitten rinnalla. Hän seisoo ja nauraa. Hänen päänsä on taaksepäin kallellaan, suunsa auki, silmänsä leikitsevät eikä hän ollenkaan näytä eiliseltä paastoihmiseltä. Ja pojat sinisissä, punasissa ja kirjavissa mekoissaan paistattavat itseään auringossa, hyppivät ja telmivät. Aloin tuntea vetovoimaa heihin, läksin vajasta, eräs pojista näki minut ja huusi:
— Katsokaa, veljet, munkkia!
Ja kuin tuli kuivissa tappuroissa — leimahtivat nyt lapsetkin liekkiin, he kääntyivät toistensa puoleen, katselivat minua ja huudahtivat:
— Mikä tuo on?
— Tuo hiuksiniekka!
— Entäpä jos hän antaisi tupakkaa!
— Ei, onko hänessä mätähaavoja, vai onko hän terve?
— Eihän hän mikään munkki ole, vaan kellotapuli!
— Mihail Ivanitsh — kuka tuo on?
Opettaja oli vähän hämillään, vaan pojat nauroivat kuin pirut. Minä en ymmärrä, mikä minussa heitä nauratti, mutta pian tarttui ilo minuunkin, minäkin nauramaan ja huudan:
— Äh, te hiiret!
Ja siellä oli päivänpaistetta ja kukkain tuoksua ilmassa — ja kaikki ympärilläni tuntuu ilosta ja riemusta sykähdellen kirjavana vihurina rientävän eteenpäin ja vievän minut mukanaan häikäisten minut samalla valollaan ja verhoten lämpimällä. Mihaila tervehtii minua ja likistää kättäni.
— Me lähdemme metsään, — sanoo hän, — ettekö te lähde mukaan?
Kaikki oli erinomaisen hyvin. Eräs noista, isomahainen piru, otti äkkiä minun patalakkini, pani sen päähänsä ja lensi kuin perhonen pitkin pihaa.
Minä lähdin noitten mielettömäin kanssa metsään, mutta se päivä ei milloinkaan unohdu muististani.
Lapset hajaantuivat kadulle ja alkoivat sitten keveästi kuin höyhenet tuulessa kohota vuorelle päin, ja minä olen heidän paimenensa vieressä ja minusta tuntuu kuin näkisin ensi kertaa noin iloisia lapsia. Me kuljemme Mihailan kanssa heidän takanaan, hän komentaa ja huutaa, mutta lapset eivät kuule häntä, vaan keskustelevat, painiskelevat, heittelevät toisiaan männyn kävyillä ja väittelevät. Ja kun he väsyivät, niin piirittivät meidät, istuivat jalat allaan, pitivät opettajaansa kädestä ja kysyvät häneltä ruohoista ja kukista. Kaikkien kanssa puheli hän ystävällisesti, kuin vertaistensa kanssa ja kohoaa siten toisten yläpuolelle kuin valkea purje. Kaikki lapset näyttivät reippailta, vaan toiset heistä olivat lyhytkasvuisia, miettiviä ja pysyivät äänettöminä opettajansa lähettyvillä.
Kun lapset sitten taas olivat hajaantuneet, sanoi Mihaila hiljaa minulle:
— Luuletteko, että nuo ovat luodut ainoastaan työntekoa ja juoppoutta vasten. Jokaisessa heissä — on elävän hengen paikka ja he voisivat edistää ajattelemisen kasvamista, joka yksin vapauttaa meidät kahleista. Mutta kaikki he joutuvat siihen pimeään ja ahtaaseen rotkoon, jossa heidän isäinsäkin elämä hitaasti juoksee. Heidät käsketään tekemään työtä ja estetään ajattelemasta. Monet heistä — ehkä kaikkikin — alistuvat kuolleen voiman alle ja tottelevat sitä. Ja siinä on maailman kurjuuden lähde, eikä täällä ole ihmishengellä vapautta kehittyä! Hän puhuu, ja hänen vieressään on muutamia poikia, jotka kuuntelevat häntä. Tuo poikain kuunteleminen on hyvin huvittavaa. Mitä ymmärtävät elämän nuoret taimet hänen puheestaan? Ja minun mieleeni johtuu oma opettajani, — hän löi lapsia viivottimella päähän ja oli usein humalassa.
— Elämä on pelkoa täynnä, — puhuu Mihaila, — ja keskinäinen kateus syö ihmishengen voimat. Elämä on inhoittavaa! Mutta — antakaapas lapsille aikaa kasvaa vapaasti elkääkä tehkö heistä työjuhtia, ja he — vapaina ja reippaina — valaisevat henkensä nuoren joustavuuden kauniilla tulella koko elämämme sisältä ja ulkoa sekä myöskin alituisen työskentelyn suurella kauneudella.
Ympärillämme on kaikkialla keltaisia päitä, sinisiä silmiä, punaisia kasvoja kuin eläviä kukkia tummanvihreällä pohjalla. Noitten iloisten lintujen nauru ja sointuvat äänet ennustavat uutta elämää.
Ja ahneus tulee polkemaan koko tuon elävän kauneuden. Mitä ajatusta siinä on? Vauva poloinen syntyy, kasvaa iloiten kauniiksi lapseksi, ja pian hän sitten — miehenä kiroilee kauheasti, huokailee katkerasti, pieksee vaimoaan ja sammuttaa tuskansa viinalla.
Ja ikäänkuin olisi tahtonut vastata minun ajatuksiini puhuu Mihaila:
— Kansa särkee todellisen Jumalan temppelin, ja särkijät itse hukkuvat temppelin raunioitten alle. Mutta nähtyään kamalan työnsä sanovat he: kauheata! Sitten he valittavat ja voivottavat: missä on Jumala? Itsepä he tappoivat Jumalan.
Minä muistan Ionan puheet säretystä Venäjän kansasta, ja minun ajatukseni sopivat hyvin yhteen Mihailan sanain kanssa. Mutta minä en ymmärrä, minkä tähden hän puhuu hiljaa, ilman vihaa, aivan kuin koko tämä raskas elämä jo olisi hänen takanaan.
Lämpimästi ja hyväilevästi henkii maa pihkaa ja kukkain juovuttavaa tuoksua. Ja laulaen lentelevät linnut.
Lapset kirkuvat, nuo metsän hiljaisuuden voittajat, ja minulle käy yhä selvemmäksi, että minä ennen tätä päivää en ole ymmärtänyt heidän voimaansa enkä nähnyt heidän kauneuttaan.
Hyvä on tuo Mihaila heidän keskessään, rauhallinen hymy kasvoillaan.
Minäkin sanon hymyillen hänelle:
— Minä menen teistä vähän syrjään. Minun täytyy ajatella.
Hän katselee minua, hänen silmänsä sädehtivät, silmäkarvansa värähtelevät, ja minun sydämeni vastasi kiihkeämmästi sykkien.
Harvoin olin saanut nähdä hyvää ihmistä, vaan osaan pitää sitä arvossa, ja siitä syystä sanon hänelle:
— Te olette hyvä ihminen!
Hän tuli hämilleen, hänen katseensa painui alas, ja sillä hän taas sai minut levottomaksi. Me seisoimme äänettöminä hetken ja sitten erkanimme. Mutta vielä huutaa hän minulle:
— Elkää menkö kauvaksi, eksytte vielä!
— Kiitoksia!
Minä menin metsään, valitsin paikan ja istuin. Lasten äänet kuuluvat etäältä, metsän rehevään vihannuuteen hautaantuu heidän naurunsa, ja metsä itse huokailee. Oravat narisevat ylhäällä puissa, ja taviokuurna laulaa. Hengessäni tahtoisin minä syleillä kaikkea, jota tunnen ja jota viime päivinä olen kuullut, mutta kaikki tuo muuttuu sateenkaareksi, syleilee minua, saattaa sieluni hiljalleen aaltoilemaan ja täyttää sen. Ja se kasvaa rajattoman suureksi, minä unohdan itseni, ja hukun sanattomain ajatusten keveään pilveen.
Yöksi saavun minä kotiin ja sanon Mihailalle, että minun täytyy elää yhdessä heidän kanssaan, kunnes opin tuntemaan heidän uskonsa, ja siitä syystä pitäisi ukko Pjotrin hankkia minulle työtä tehtaassa.
— Elkää pitäkö kiirettä, — sanoo hän. — Levätkää nyt ja teidän täytyy kirjojakin lukea.
Hän on jo saanut luottamukseni.
— Antakaa minulle kirjoja!
— Ottakaa itse.
— Minä en ole lukenut maallisia kirjoja, antakaa te itse, mitä luulette minun tarvitsevan, esimerkiksi — Venäjän historian.
— Ihmisen on hyvä — tietää kaikki, — puhuu hän, ja katselee kirjojaan yhtä hyväilevästi kuin lapsiakin.
Ja nyt — syvennyin minä lukemiseen, luin kokonaiset päivät. Se oli kuitenkin raskasta ja kiusoittavaa, sillä kirjat eivät riidelleet minun kanssani, vaan eivät hyvin yksinkertaisesti halunneet ymmärtääkään minua. Eräs kirja — kiusasi suuresti minua. Siinä puhuttiin maailman ja ihmiselämän kehityksestä, ja oli se kirjoitettu vasten raamatun henkeä. Kaikki oli siinä kovin yksinkertaista, ymmärrettävää ja välttämätöntä, mutta minulle ei tuossa yksinkertaisuudessa ollut sijaa, minun ympärilläni syntyy uusia voimia, joitten keskessä minä olen kuin hiiri satimessa. Pari kertaa luin minä tuon kirjan, luin ja olin ääneti, sekä toivoin itse löytäväni reijän, josta pääsisin vapauteen. Mutta en löydä.
Minä kysyn opettajaltani:
— Mitenkä tämä näin on? Missä sitten on — ihminen?
— Minustakin tuntuu, — vastaa hän, — että kaikki siinä ei ole totta, mutta missä on virhe — sitä en voi sanoa! Kuitenkin on se arveluksi hyvin kaunis kertomus maailman luomisesta!
Minua miellytti se, että hän sanoi "en voi", "en voi sanoa", ja nämät sanat lähensivät minua häneen suuresti, sillä minä näin noissa sanoissa hänen rehellisyytensä. Jos opettaja kerran tunnustaa tietämättömyytensä, — niin merkitsee se sitä, että hän todellakin tietää muita asioita! Ja paljon hän tiesikin sellaista, jota minä en tuntenut, ja kaikesta kertoi hän ihmeellisen yksinkertaisesti. Hän puheli siitä, miten luotiin aurinko, tähdet ja maa — ja hän puhui aivan kuin itse olisi nähnyt tuon näkymättömän, viisaan käden tulisen työn!
Jumalaa en minä hänen luonaan ymmärtänyt, mutta ei se saattanut minua levottomaksikaan. Jonkinlaista ainetta kutsui hän maailman päävoimaksi, minä asetin ajatuksissani Jumalan tuon aineen sijalle — ja kaikki kävi hyvin.
— Jumalaa ei ole vielä luotu! — sanoi hän hymyillen.
Jumala-kysymys oli ainaisena väitöksen aiheena Mihailan ja hänen enonsa välillä. Niin pian kuin Mihaila sanoi sanan "Jumala", — niin ukko Pjotr suuttui.
— No, nyt se alkaa! Elä sinä, Matvei, usko häntä! Tuo on tarttunut häneen äidistään!
— Elä valehtele, Mishka! Anna hittoa hänen puheilleen, Matvei! Mitään jumalia ei ole! Ainoastaan — pimeä metsä, joka on uskontonamme, kirkkonamme ja muuna sellaisena. Pimeä metsä, — ja siinä meidän rosvomme! Petosta!
Mutta Mihaila vakuuttaa itsepäisesti:
— Jumala, josta minä puhun, — oli silloin, kun ihmiset yksimielisesti synnyttivät hänet ajatuksistaan, ja tämä jumala valaisi heidän elämäänsä. Vaan kun kansa jakaantui orjiin ja herroihin, särkyi palasiksi ja osiksi, niin silloin särkyivät myöskin kansan ajatukset ja tahto, — ja Jumala hävisi, Jumalakin — särkyi.
— Kuuletko, Matvei? — huutaa Pjotr ukko iloisesti. — Hän ansaitsee muistopatsaan!
Mutta sisaren poika katsoo suoraan hänen kasvoihinsa ja jatkaa matalalla äänellä:
— Herrojen suurin rikos on se, että he mursivat kansan luovan voiman. Mutta vielä tulee sekin aika, — jolloin koko kansan tahto sulaa yhteen ihmeelliseksi voittamattomaksi voimaksi, — ja synnyttää Jumalan! Ja tämä Jumala on se, jota te, Matvei, etsitte!
Ukko Pjotr heilutti käsiään kuin halonhakkaaja.
— Elä usko häntä, Matvei, hän valehtelee!
Ja kääntyen sukulaisensa puoleen puhuu hän:
— Sinä, Mishka, olet varastanut kirkollisia mielipiteitä kuin kurkkuja naapurin puutarhasta ja pelotat nyt niillä ihmisiä! Jos sinä puhuisit siitä, että työkansa on kutsuttu elämää uudistamaan, niin olisi se hyvä, vaan elä lavertele sellaista, jota papit ovat laverrelleet, vaan joka nyt on hylätty!
Minun on hupaista kuulla näitä ihmisiä ja he saattavat minut ihmettelemään sitä tasapuolisuutta, jota he käyttävät toisiaan kohtaan. He voivat väitellä vaikka kuinka tulisesti, mutta eivät loukanneet toisiaan ilkeyksillä eikä rähinällä. Ukko Pjotr on aivan tulipunainen kasvoiltaan ja vapisee, vaan Mihaila alentaa äänensä ja painaa tuon suuren miehen ikäänkuin maahan. Minun edessäni on kaksi miestä, ja kumpikin heistä on Jumalaan nähden eri kannalla, mutta täynnä totista uskoa.
— Mutta millainenhan minun uskoni sitten on? — kysyn minä itseltäni, vaan en voi siihen vastata.
Niin kauvan kuin olin yhdessä Mihailan kanssa, askartelivat ajatukseni — ei Jumalassa, vaan ihmisissä, ne kadottivat entisen voimansa, lankesivat entiseen itsepintaisuuteen ja joutuivat ahdistukseen muitten ajatusten keskuudessa. Ja sen sijaan, että ennen olin kysynyt: missä on Jumala? — oli nyt mielessäni toinen kysymys: kuka minä olen ja minkätähden olen olemassa? Jumalaa etsimässäkö?
Minä ymmärrän, että tuollaiset ajatukset ovat järjettömiä.
Iltasin tulivat työmiehet Mihailan luokse ja silloin syntyi heidän keskensä hauska keskustelu. Opettaja puheli heille elämästä, paljasti elämän huonot lait, — ja hän tunsikin ne ihmeellisen tarkasti ja osasi myös niitä selittää. Työmiehet olivat — kaikki nuorta väkeä, joitten kasvot tuli oli kuivannut, joitten ihoon noki oli syöpynyt, joilla oli vakavat kasvot ja — vaariin ottavat silmät. Kaikki he kuuntelivat ahnaasti, ääneti ja synkän näköisinä. Alussa näyttivät nuo miehet minusta nöyriltä ja ilottomilta, mutta myöhemmin sain nähdä, että he laulavat, tanssivat ja laskevat mielellään leikkiä neitosten kanssa.
Mihailan ja hänen enonsa keskustelut koskivat aina samoja asioita: rahan valtaa, työväen alennustilaa, isäntien ahneutta, ja välttämättömyyttä hävittää luokkarajat ja säätyeroitus. Mutta minä en ollut työmies, en isäntä, ei minulla ole rahaa enkä siitä välitäkään, — ja siitä syystä eivät nuo tuollaiset keskustelut minua ilahuttaneetkaan. Minusta nimittäin tuntui siltä, että ihmiset panevat liian suuren arvon kapitaalille ja alentavat sen kautta itseään. Ja nyt minä aloin väitellä Mihailan kanssa, — osoitin hänelle, että ihmisen täytyy ensin löytää henkinen isänmaa, ja sitten löytää hän kyllä itselleen paikan maan päällä ja vapauden. Minä puhuin paljon ja innokkaasti, työmiehet kuuntelivat minun puhettani hyväntahtoisesti ja tarkasti kuin rehelliset tuomarit, ja vanhemmat heistä yhtyivätkin minun mielipiteeseni.
Mutta kun minä olin lopettanut, — niin silloin alkaa Mihaila puhua rauhallinen hymy huulillaan, ja hävittää minun puheeni merkityksen.
— Olet oikeassa, Matvei, kun sanot, että ihminen elää sellaisessa salaperäisyydessä, että hän ei tiedä, onko Jumala hänen ystävänsä vaiko vihollisensa, mutta siinä sinä et ole oikeassa, kun sanot, että ne, jotka ovat kiinnitetyt raskailla kahleilla alituiseen työntekoon, että niitä ei voida vapauttaa ahneuden kourista särkemättä ajallista vankihuonetta… Ennen kaikkea täytyy meidän oppia tuntemaan lähimmän vihollisemme voima ja hänen viekkautensa, — ja tätä tarkoitusta varten täytyy meidän välttämättömästi löytää toisemme, opettaa jokaiselle, että hän on yhteydessä kaikkein muitten kanssa, ja tämä yhteys — on meidän voittamaton, voinpa sanoa — ihmeellinen voimamme. Orjilla ei ole milloinkaan ollut Jumalaa, he ovat jumaloinneet ainoastaan ihmisten laatimia lakeja, jotka ovat heidän ulkopuoleltaan laaditut heille, eikä orjilla tulekaan milloinkaan olemaan Jumalaa, sillä Hän syntyy henkisen itsetunnon suloisesta liekistä. Ei sorasta ja sirpaleista rakenneta temppeleitä, vaan vahvoista ja eheistä kivistä. Yksilöllisyys — on syntyperäisesti kokonaisen ihmisen heikko kohta, sielun voimattomuuden ja sokeuden merkki; kokonaisuudessa sitävastoin löydät sinä kuolemattomuuden, mutta yksityisessä ihmisessä — orjuutta, pimeyttä, lohduttamatonta tuskaa ja kuolemaa.
Ja kun hän puhuu siten, niin minusta näyttää, että hänen silmänsä näkevät kauvaksi suureen valoon, hän vetää minut mukaansa, kaikki unohtavat minut ja katselevat iloissaan häntä.
Ensin tuo loukkasi minua. Minä ajattelin, että he ottavat välinpitämättömästi vastaan minun ajatukseni, eikä kukaan tahdo syventyä niihin yhtä mieluisasti kuin Mihailan ajatuksiin.
Alussa minä kenenkään huomaamatta läksin pois heidän luotaan, istuin johonkin nurkkaan ja olin yksikseni hiljaisen katkeruuteni kanssa.
Pian tulin minä toveriksi koulupoikien kanssa. Pyhäpäivinä ympäröivät he minut ja ukko Pjotrin kuin varpuset leivänpalasen, ukko teki heille jonkun leikkikalun, ja minulta kyselivät he Kiewistä, Moskovasta ja muista paikoista, joita olin nähnyt. Mutta äkkiä tekee joku heistä sellaisen kysymyksen, että minun silmäni menevät pystyyn ihmettelystä.
Heidän joukossaan oli eräs hiljainen ja vakava poika nimeltä FedaSatshkoff. Kun minä kerran kävelen metsässä hänen kanssaan ja puhelenKristuksesta, niin lausuu hän äkkiä seuraavan järkevän mielipiteen:
— Miksikä ei Kristus jäänyt koko ijäkseen pieneksi, esimerkiksi minun kokoisekseni! Jos hän olisi niin tehnyt, niin eläisi hän, syyttäisi rikkaita, auttaisi köyhiä — eikä häntä olisi ristiin naulittu, koska hän olisi — pieni! Häntä olisi säälitty! Mutta hän on nyt tehnyt siten, aivankuin häntä — ei olisi ollutkaan…
Feda oli yhdentoista vuotias, hänen kasvonsa olivat laihat ja läpikuultavat, vaan silmänsä epäluuloiset.
Toinen poika — Mark Loboff, korkeimman luokan oppilas, oli laiha, pörrötukkainen mutta terävä nuorukainen, joka riiteli kaikkein kanssa ja oli tunnettu yleiseksi kiusantekijäksi. Hän vihelteli hiljalleen, nipisteli, tyrkki ja tuuppi toisia lapsia aivan kuin nuori pukki lampaita. Kerran näin minä hänen ajavan takaa erästä siivoa poikaa, ja pian sen jälkeen itki tämä poika.
— Mark, — sanon minä, — mitä luulet, jos hän antaisi sinulle takaisin?
Mark katsahtaa minuun, hymähtää ja vastaa:
— Ei anna! Hän on siivo ja hyvä poika.
— No, minkätähden sinä sitten häntä loukkaat?
— Muuten vaan.
Ja sitten hän vihelsi ja lisäsi:
— Hän on siivo poika.
— No, entä sitten? — kysyn minä.
— Niin, mutta minkätähden siivoja ihmisiä on ollenkaan olemassa?
Hän sanoi tuon ihmeellisen rauhallisesti, — kahdentoista vuotiaana näytti hän jo päässeen sellaiseen vakuutukseen, että siivot ihmiset ovat kaikkein loukattavina.
Jokainen lapsi oli tavallaan viisas, yhä enemmän alan minä pitää huolta heistä ja yhä useammin ajattelen heidän kohtaloaan. Millä ovat nuo lapset ansainneet sen raskaan ja raatelevan elämän, joka heitä odottaa?
Minä muistan Kristusta ja muistan omaa poikaanikin, ja se tuo sieluuni pahan ajatuksen:
— Etteköhän te kielläkin naisia siitä syystä vapaasti synnyttämästä lapsia, että pelkäätte heidän synnyttävän sellaisen, joka tulee teille vaaralliseksi ja teidän viholliseksenne? Etteköhän te siitä syystä teekin väkivaltaa naisen tahdolle, kun pelkäätte hänen vapaata poikaansa, joka ei ole millään kahleilla teihin yhdistetty? Kasvattamalla ja opettamalla omia lapsianne on teillä aikaa ja oikeus sokaista heidät, mutta samalla pelkäätte, että joku isätön ja äiditön poika, joka ei ole kasvanut teidän tarkastuksenne alla, — tulee teidän leppymättömäksi viholliseksenne.
Tehtaassa olikin sellainen orpo poika — hänen nimensä oli Stepa. Hän oli musta kuin pata, rokonarpinen, ketterä liikkeissään ja aina iloinen nuorukainen. Kulmakarvoja ei hänellä ollut ja toinen silmä tirkisteli aina aivankuin hän olisi tähdännyt.
Meidän tuttavuutemme alkoi siten, että hän tuli kerran juhlapäivänä minun luokseni ja kysyi:
— Munkki! Sinä olet, kuulemma, äpärälapsi? No niin, minä olen myöskin!
Ja sitten alkoi hän kävellä minun rinnallani. Hän oli noin kolmentoista vuotias, oli jo lopettanut koulunsa ja työskenteli nyt tehtaassa. Hän kulkee, tirkistelee ja kysyy äkkiä:
— Onko maa suurikin?
Minä koetin parhaani mukaan selittää hänelle sen suuruutta.
— Mitä sinä sillä tiedolla teet?
— Minä tarvitsen. Minkätähden minä rupeaisin yhdessä paikassa mätänemään? Enpä vainenkaan! Kun opin lukkosepän ammatin, — niin lähden kiertämään Venäjää, menen Moskovaan ja — muuallekin — kaikki paikat käyn.
Hän sanoo tuon sellaisella äänellä kuin uhkaisi jotakin:
— Minä — lähden!
Tämän kohtauksen jälkeen aloin pitää häntä silmällä. Minä näen, että pojalla on vetovoima vakaviin asioihin. Missä Mihailan toverit vaan puhelevat keskenään, siellä on hänkin, kuuntelee ja tirkistelee toisella silmällään kuin katselisi, minnepäin pyssynsä laukaseisi.
Ja sitten teki hän ilkeyksiänsä. Niille henkilöille, jotka olivat hänen lähimpiä päälliköitään, koetti hän tehdä kaikellaista pahaa, — kätki heidän instrumenttejaan, särki niitä ja sirotti hiekkaa sorveihin.
Kerran päivällisen aikaan sanoo hän minulle:
— Eikö täällä, munkki, ole ikävä?
— Minkätähden?
— En tiedä. Ihmiset elävät kovin vetelästi! Työtä on vaan ja huolta!Jos oppisin nopeammin, — että pääsisin erkanemaan täältä pois!
Ja kun hän kertoili tulevasta retkestään, niin aukenivat hänen silmänsä, katselivat rohkeasti eteenpäin, ja hän näytti valloittajalta, joka ei luota mihinkään muuhun kuin omiin voimiinsa. Minua miellytti tuo poikanen, ja hänen puheissaan löysin minä kypsyyttä.
— Tuo poika ei joudu hukkaan! — ajattelen minä ja katselen häntä. Mutta sieluani polttaa ikävä omaa poikaani. Millainen hän lienee ja mikä hänestäkin tulee?
Minä aloin huomata itsessäni uusien tunteitten hiljaista väreilyä, ja joka ihmisestä tuntui tulevan minuun ohut ja terävä säde, joka näkymättömänä koski minuun, liikutti huomaamatta sydäntäni, ja yhä herkemmäksi tulen minä noitten salaisten säteitten vaikutukselle. Väliin kokoontuu työmiehiä Mihailan luokse, ja he ikäänkuin hengittävät sisästään ajatusten polttavan pilven, joka kääriytyy minun ympärilleni ja kohottaa ihmeellisellä voimalla minua ylöspäin. Kaikki alkavat äkkiä ymmärtää puolesta sanasta minua, minä seison miesten keskessä, ja he ovat ikäänkuin minun ruumiini, ja minä olen sinä hetkenä heidän sielunaan ja tahtonaan. Ja minun puheeni — on heidän ääntään. Minusta tuntuu kuin itse eläisin osana jonkun ruumiista, kuulisin sieluni huudot toisten suista, ja niinkauvan kuin kuulen sen — on hyvä olla. Mutta aika kuluu, äänet vaikenevat, ja — taas olet yksin, omaa itseäsi varten.
Muistan, kuinka ennen olin rukouksessa yhdistynyt Jumalaan, ja silloin tuntui niin hyvältä, kun omat muistot katosivat ja minä ikäänkuin lakkasin olemasta. Mutta sulautuessani ihmisiin en minä poistunut itsestäni, vaan ikäänkuin kasvoin, kohosin itseni yläpuolelle, ja minun sieluni voimat suurenivat moninkertaisesti. Ja sijaan tuli itseni unohdus, mutta se ei hävittänyt minua, vaan sammutti katkerat ajatukseni ja yksinäisyyteni huolet.
Mutta tämä tila tuntui minusta epäselvältä ja hyödyttömältä. Minä kyllä tunnen, että uusi taimi kasvaa sielussani, mutta minä en voi sitä ymmärtää. Sen vaan huomaan, että se vetää minua yhä enemmän ja kiinteämmin ihmisten luokse.
Siihen aikaan työskentelin minä tehtaassa ja sain neljäkymmentä kopeekkaa päivältä, kannoin olkapäilläni ja vedin raskaita taakkoja — malmia, kuonaa, tiiliä ja vihasin tätä helvetillistä paikkaa, jossa oli likaa, ähkinää, jyrinää ja ruumista kiusaavaa kuumuutta.
Tehdas oli kiinnitetty maahan, se lepäsi raskaana sen päällä, raskaana ja tyydyttämättömän ahneena, se imi sitä päivät ja yöt, huohotti intohimossaan, ärjyi ja sylki hehkuvasta kidastaan maan tulista verta. Ja sitten tuo veri hyytyy, muuttuu mustaksi, — mutta se sulattaa uutta, jyrisee, jymisee, likistää punaista rautaa, tuiskuaa kipunia, nytkähtelee ja syöksee maan kidasta ulos pitkiä eläviä juovia aivan kuin verisuonia.
Tuossa villissä työnteossa näen minä jotakin kauheata, joka lähentelee mielenvikaisuutta. Ärjyvä kummitus, joka on puhtaaksi työstänyt maan sylin, kaivaa kuoppaa allensa ja tietää joskus itse putoavansa siihen, ja siitä syystä huutaa se nyt tuhansin äänin:
— Nopeammin, nopeammin, nopeammin!
Tulen keskessä ja jyrinässä sekä tulikipunain sateessa työskentelevät murtuneet miehet. Tuntuu siltä, että heidän paikkansa ei ole täällä, sillä kaikki heidän ympärillään uhkaa polttaa heidät tuhaksi, ja raskas rauta on musertamaisillaan heidät. Melu tekee heidät kuuroiksi ja sokeiksi, sietämätön kuumuus kuivaa heidän verensä, vaan rauhallisesti tekevät he työtään, tottelevat uskollisesti isäntiään kuin pirut helvetissä, pelkäämättä mitään ja tietäen, kaikki.
Vahvat kädet kääntelevät pieniä vipuja, — ja kaikkialla, miesten päitten päällä — liikkuu nöyrästi kauheitten koneitten pelottavia käpäliä ja leukoja, jotka pureksivat rautaa… Vaikea on ymmärtää, kenen järki ja kenen tahto on täällä vallitsevana! Väliin näyttää siltä, että ihminen tarvitsee tehdasta ja käyttää sitä hyväkseen, mutta heti näet taas, että ihmiset ja koko tehdas tottelevat perkelettä, ja hän nauraa riemuiten ja ilkeästi nähdessään sen mielettömän raskaan työn, jota ahneus vaatii.
Työmiehet sanovat toisilleen:
— Jo on aika mennä työhön!
Mutta miehet ovat aina työssä, — tai musertaa ja raiskaa työ heidät. Työ on raskasta, ja sitä heidän täytyy tehdä, vaan ihmisen järki on terävä ja nopea liikkeissään.
Usein kohoaa voitokkaasti ja huolettomasti ilmoille iloinen laulu tämän helvetillisen melun ja koneitten jytinän keskeltä, — ja minä hymyilen itsekseni, kun muistan Ivanushka konnaa valaskalan selässä matkalla taivaaseen etsimään ihmeellistä kasuarilintua.
Tehtaalaiset ovat kaikki reippaita miehiä, ja rohkeita, ja vaikka he puheissaan olivatkin ruokottomia ja hävyttömiä sekä usein juovuksissa, olivat he kuitenkin vapaata väkeä, jota ei tarvinnut pelätä. He eivät olleet pyhiinvaeltajain, maailman orjain kaltaisia, jotka loukkasivat minua nöyryydellään, särkyneellä hengellään, toivottomalla surullaan ja pikku vilpistelyllään asioissaan Jumalan ja toistensa kanssa.
Vaan nämät miehet olivat ajatuksissaan julkeita, ja vaikka orjamainen työ sai heidät riitelemään ja tappelemaankin keskenään, — niin jos päällystö vaan tohti rikkoa oikeuden vaatimuksia, asettuivat he kaikki yhtenä miehenä sellaista päällystöä vastaan.
Ja ne nuoret miehet, jotka kävivät Mihailan luona, olivat muista edellä, puhuivat korkeammalla äänellä kuin muut eivätkä pelänneet mitään. Silloin kun minä en ajatellut kansaa, en minä myös huomannut ihmisiä, vaan nyt huomaan heidät ja tahdon nähdä heidän erilaisuutensa, jotta jokainen esiintyisi minulle yksinäisenä. Olenko saavuttanut tarkoitukseni vai enkö? Heidän puheensa ovat erillaiset, jokaisella on omat kasvonsa, vaan usko heillä on sama ja aikomukset samat. Kiirehtimällä ja uutterasti näkyvät he rakentavan jotakin.
Jokainen heistä on ihmisille kynttilä, ja hauska olento kuin pieni kenttä metsässä eksyneelle; jokainen vetää älykkäämpiä työmiehiä puoleensa, ja kaikki Mihailan oppilaat ovat yhdessä asiassa yhtä mieltä, he nimittäin koettavat perustaa tehtaasen jonkinlaisen henkisen seurapiirin, kirkkaasti palavain ajatusten ahjon.
Tehtaalaiset ottivat alussa minut vastaan hyvin epäkohteliaasti, he huusivat ja nauroivat:
— Äh, sinä kirjava kärpänen! Hengellinen lude! Laiskuri! Muukalainen!
Kerran tuuppasi joku minua, minä en voinut sietää sitä, ja sellaisissa tapauksissa en minä sääli nyrkkiäni. Mutta vaikka voima miellyttää ihmisiä, niin eivät he kuitenkaan kunnioita nyrkkiä eikä se voi herättää heidän huomiotaan, ja niin olisin minäkin saanut kovasti selkääni, ellei Mihailan ystävä Gavrilo Kostin, punaposkinen nuori valaja, joka oli huomatumpia miehiä tehtaalla, olisi sekaantunut riitaan.
Minun niskaani hyökkäsi noin kuusi miestä, eivätkä he pelkästä hyväntahtoisuudesta uhkailleet minua, mutta silloin tuli Gavrilo Kostin viereeni ja alkoi puhua:
— Minkätähden te, toverit, ärsytätte tätä miestä? Senkötähden, että hän ei ole samanlainen työmies kuin me muut? Mutta siinä teette te väärin, toverit, teette väärin itseännekin kohtaan. Sillä meidän voimamme on — hyvässä ystävyydessä…
Hän piti lyhyen puheen, erittäin hyvän ja yksinkertaisen, aivan kuin olisi lapsille puhunut. Kaikki Mihailan ystävät käyttivät joka tilaisuutta hyväkseen ajatustensa kylvämiseen. Ja nytkin sai Kostin minun vastustajani arkailemaan, ja minun sydämeeni hän sytytti tulen, — joten minäkin aloin puhua:
— Minä en sentähden ruvennut munkiksi, että olisin tahtonut syödä itseni kylläiseksi, vaan siitä syystä, että sieluni oli nälkäinen! Minä olen nyt saanut nähdä, että kaikkialla on ikuinen työ ja jokapäiväinen nälkä, teeskentelyä ja rosvousta, surua ja kyyneleitä, raakuutta, ja hengellistä pimeyttä. Kuka on tämän näin asettanut, missä on meidän oikeutta harrastava, viisas Jumalamme, näkeekö hän ihmisten pohjatonta ja loppumatonta tuskaa?
Kansaa kokoontui yhä enemmän ja kaikki kuuntelevat vakavina. Vihdoin lopetin minä — ja vaikenin. Sitten sanoi vanha kaavailija Krjukoff Kostinille:
— Munkki näkee syvemmälti kuin sinä ja sinun toverisi! Hän puhuu perustuksia myöten. Huomasitko?
Minun oli hauska kuulla tuollaisia sanoja, ja Krjukoff taputti sitten minua olkapäälle lausuen:
— Sinä, veliseni, puhuit hyvin! Mutta leikkaa toki hiuksesi arshinan verran edes. Ilkeä sen pitäisi olla kulkea tuollainen heinäruko päässä, ja ihmisetkin sellaista nauravat.
Ja joku iloinen poika huusi:
— Tappelussakin ne ovat tiellä, ota sekin huomioon!
He laskevat leikkiä, ja viha on poistunut. Missä on naurua, siellä on ihmisiäkin; luontokappaleet eivät naura.
Nyt veti Kostin minut syrjään.
— Ole sinä, Matvei, varovainen sellaisia sanoja päästäessäsi, että niitten tähden vielä viedään vankilaankin.
Minä hämmästyin.
— Mitä?
— Vankilaan… Etkö tiedä? — Hän nauraa.
— Mistä syystä?
— Saadaksesi — tuomiosi!
— Etkö laskene leikkiä?
— Kysy Mihailalta, — sanoo hän sitten. — Minun täytyy nyt mennä työhön.
Hän läksi. Minä jäin ihmettelemään hänen puhettaan, en tahtonut sitä uskoa, mutta illalla Mihaila vahvisti sen todeksi. Koko illan kertoi hän minulle, miten ihmisiä on ankarasti ahdistettu. Sellaisten puheitten tähden kuin minä olin pitänyt, on kuolemallakin rangaistu, ja tuhansia ihmisiä on lähetetty pakkotyöhön Siperiaan. Mutta Herodes ei lakkaa vainoomasta, ja uskovaisten lukumäärä kasvaa.
Silloin minun sieluni kirkastui ja kaikkia Mihailan ja hänen tovereittensa puheita aloin minä nyt ymmärtää toisella tavalla. Ennen kaikkea — jos ihminen on valmis uskonsa tähden uhraamaan vapautensa ja henkensä, niin merkitsee se sitä, — että hän uskoo lujasti ja on samanlainen kuin ne marttyyrit, jotka muinoin kuolivat Kristuksen tähden.
Kaikki Mihailan puheet sopivat nyt hyvin yhteen, ne tuntuivat puhkeavan kukalle, ja virkistävät minun sieluani.
En tahdo sanoa, että minä heti ymmärsin niitä ja voin tunkeutua niitten pohjaan asti, mutta sinä iltana tunsin ensi kerran, että ne olivat minun henkeni sukulaisia, ja silloin tuntui koko maailma minusta Betlehemiltä, jota lasten veri tahrasi. Silloin minä myös ymmärsin sen palavan halun, joka asui Jumalan Äidissä, kun hän helvettiä katsellessaan pyysi Arkienkeli Mikaelilta:
— Arkienkeli, — sanoi hän, — päästä minut tuonne tuleen kiusattavaksi! Minä tahdon myös osani noista hirveistä tuskista!
Ja täällä en minä nähnyt syntisiä, vaan hurskaita: he tahtovat jaottaa helvetin maan tasalle, ja tästä syystä he myös ovat valmiit ottamaan helvetin tuskat kannettavikseen.
— Ehkä juuri siitä syystä ei nykyään olekaan pyhiä erakoita, — sanon minä Mihailalle, — että ihminen ei ole lähtenyt maailmasta vaan menee maailmaan?
— Sinulla on oikea usko, — vastaa hän, — ja sen pitää myöskin tulla kaikkien tekojen pohjaksi.
— Ottakaa minutkin yhteistyöhön teidän kanssanne, — pyydän minä.
Minä olen aivan haltioissani.
— Ei, — vastaa hän. — Odottakaa ja ajatelkaa; se on vielä liian aikaista. Jos te, teidän luonteellanne varustettuna joudutte vihollisen satimeen, niin turhaan saatte siinä potkia pitkät ajat. Päinvastoin on teidän nyt puheenne jälkeen paettava täältä. Teillä on vielä paljon, jota ette ymmärrä, ja meidän työhömme — ei teillä vielä ole aikaa. Teidät on vallannut ja teitä viehättää tämän työn kauneus ja suuruus, mutta — se onkin nyt kaikessa suuruudessaan teidän edessänne, — te olette nyt kuin torilla ja näette keskellä toria kaikkea luovan temppelin kaikessa äärettömässä kauneudessaan, vaan sitä rakennetaan hiljaisella, salaperäisellä ja tavallisella arkipäiväisellä työllä, ja jos te nyt, kun tunnette vielä hyvin huonosti yleisen rakennussuunnitelman, ryhdytte työhön, niin temppelin pääpiirteet katoavat, se näky, joka ei vielä ole sielussanne valmistunut, katoaa, ja työ näyttää teistä omia voimianne suuremmalta.
— Minkätähden te sammutatte minussa kaiken elämän halun? — sanon minä tuskallisena. — Minä löysin itselleni paikan ja olin iloinen — että minunkin voimaani tarvitaan…
Mutta hän vastasi rauhallisesti ja surullisesti:
— Minä en pidä teitä sopivana elämään sellaisen ohjelman mukaan, jota ette vielä tunnekaan. Minä näen, että teidän sielussanne ei vielä ole kehittynyt tunne, joka yhdistäisi teidät työväkeen. Te olette ollut ja olette vieläkin minun mielestäni mies, jota elämä on ottanut haukatakseen, jota se työntää edellään, te olette kansan ajatus, mutta itse ette te pidä itseänne sellaisena. Omasta mielestänne olette te sankari, joka on valmis armeliaisuudessaan antamaan voimainsa yltäkylläisyydestä apua voimattomallekin. Te olette erityinen omituinen olento, joka elää vaan itseään varten; te olette — alku ja loppu, vaan ette ihanan ja suuren ijankaikkisuuden jatko!
Minä alan ymmärtää, mistä syystä hän koettaa taivuttaa minua maahan asti, ja minä tunnen epäselvästi, että hän on oikeassa.
— Teidän täytyy uudestaan lähteä matkalle, — jatkoi hän, — ja katsella nuorilla silmillä kansan elämää. Kirjoja elkää ottako mukaanne, sillä lukemisesta ei teille ole nyt hyötyä. Te ette nimittäin usko vielä, että kirjoissaei oleihmisjärki täydellisenä, vaan ilmaisevat kirjat lakkaamattoman yhtenäisesti kansan hengen pyrkimistä vapauteen. Kirjalla ei ole valtaa teidän ylitsenne, vaan antaa se teille aseen itsepuolustusta varten, mutta te ette — vielä ymmärrä ottaa tuota asetta edes käteenne!
Hän puhui totta: kirja oli minulle vieras siihen aikaan. Olin tottunut lukemaan yksinomaan hengellisiä kirjoja, ja siitä syystä ymmärsin ainoastaan suurella vaivalla maallisia, — puhuttu sana oli minulle siis parempi kuin kirjoitettu. Ne kirjain ajatukset jotka minä ymmärsin, — jäivät sieluni pinnalle ja katosivat pian, sulivat sen tulessa. Ne eivät vastanneet minun pääkysymykseeni: minkä lain alle on Jumala alistettu, minkätähden hän, luotuaan ensin ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen, alentaa häntä varten minun tahtoani, jonka pitäisi myös olla Hänen tahtonsa?
Ja tämän rinnalla on mielessäni toinen kysymys: onko Herramme tullut taivaasta maan päälle, vai onko ihmisten voima nostanut hänet maan päältä taivaasen? Tämä kysymys saa ajatukseni askartelemaan Jumalan luomisessa, kansan ikuisessa työssä.
Minun sieluni jakaantuu kahteen osaan. Minä tahdon jäädä näitten ihmisten luokse, ja samalla vetää joku näkymätön voima minua pois julistamaan uusia ajatuksiani ja etsimään sitä tuntematonta, joka on ryöstänyt rauhani ja saanut sieluni levottomaksi.
Ukko Pjotrkin lausui kehoittavasti:
— Kyllä sinun, Matvei, täytyy joksikin aikaa poistua, sillä sinun puheissasi on ollut vaarallista…
Ja pian se asia päätettiin, aivan kuin vasten minun tahtoani. Toisesta tehtaasta tuli ratsumies, joka ilmoitti, että siellä heillä santarmit pitivät yöllä tarkastuksia ja aikoivat sitten tulla tänne.
— Varhainpa ne tulivatkin! — sanoi Mihaila tulistuneena.
Syntyi pieni hämminki, ja ukko Pjotr huusi minulle:
— Jää nyt, Matvei, jää nyt! Ei sinulle täällä mitään tehdä, sillä ethän sinä ole soppaa keittänyt etkä myös tarvitse sitä syödä.
Mutta Mihaila neuvoo vakavasti ja katsoo minua suoraan kasvoihin:
— Kyllä teidän on parasta mennä. Teidän läsnä olostanne on kovin vähän hyötyä, mutta vahinkoa ehkä sitä enemmän.
Minä ymmärrän, että he tahtovat työntää minut ulos, ja se — loukkaa minua. Mutta samassa tunnen minä, että pelkään santarmeja. Minä en vielä näe heitä, mutta pelkään jo! Ja minä tiedän myös sen, että ei ole hyvä jättää ihmisiä yksikseen hädän hetkenä, mutta alistun kuitenkin heidän tahtoonsa.
He ajoivat ulos minut. Minä lähden kulkemaan vuorelle metsään päin, kompastun risuihin, ja minusta tuntuu kuin joku tarttuisi kiinni niskaani. Mutta minun jälessäni tulee vähäpuheinen nuorukainen Ivan Bikoff kantaen suurta taakkaa selässään. Hän on lähetetty kätkemään kirjoja.
Me tulimme pensastoon, Bikoff löysi kätköpaikkansa ja pani taakkansa sinne. Nyt oli hän rauhallinen. Vaan minä vapisin. Minä kysyin siitä syystä häneltä:
— Eiväthän he tänne tulle?
— Kuka heidät tietää! — vastaa hän! — Ehkä tulevat he tännekin.Täytyy — olla nopea toimissa!
Tämä poika oli kömpelö kuin pölkystä veistetty, hänen päänsä oli suuri, toinen olkapää toista korkeammalla, kädet liian pitkät ja ääni ärtyisä.
— Pelkäätkö — sinä? — kysyn…
— Ketä?
— Että tulevat ja ottavat?
— Tuskin löytävät he kätkettyä, vaan jos löytävät, niin — löytäkööt!
Hän pani kaikki huolellisesti kuoppaan, peitti sen ja tasoitti, heitti sitten varpuja päälle ja nähtyään minun aikovan lähteä sanoi:
— Sinulle pitäisi pian tuotaman kirje, odotahan sitä!…
— Mikä kirje?
— En minä tiedä.
Puitten takaa katselen tuonne laaksoon — ja siellä suhisee tehdas aivan kuin joku vahva mies olisi hengittänyt. Ihmiset näkyivät pimeässä tyrkkivän toisiaan kylän kaduilla, tappelevan, kuorskavan kiukusta, ja tahtovat he viedä silmät toistensa päästä. Mutta kiirehtimättä lähti Ivan taas takaisin.
— Minne sinä menet?
— Kotiin!
— Vaan jos sinut vangitaan?
— Minä en ole ollut pitkää aikaa toimessa, minua he tuskin tuntevat, vaan — jos vangitsevat, niin kenelle siitä olisi vahinkoa. Viisaammat ihmiset pääsevät aina pois vankilasta.
Äkkiä kysyi joku minulta kovalla ja selvällä äänellä:
— No, mitenkä sinun laitasi oikeastaan on, Matvei? Jumalaa sinä et pelkää, vaan santarmeja pelkäät.
Minä katson Ivaniin — hän seisoo paikallaan ja katselee ajatuksissaan kylään päin.
— Sanoitko sinä jotakin?
— Vankilassa luetaan paljon…
— Eikö muuta?
— Onko siinä mielestäsi vähän?
Minusta tuntuu kuin olisin valehdellut, ja kysymykset, joita minun täytyy hävetä, polttivat sieluani. Yö oli kylmä, mutta minulla oli kuuma.
— Minä lähden sinun kanssasi!
— Ei sinua ole kukaan käskenyt, — sanoi Ivan ankarasti. — Ja sinä vangittaisiin etupäässä, sillä sinun puheittesi tähdenhän nyt on tämä meteli.