The Project Gutenberg eBook ofRippiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: RippiAuthor: Maksim GorkyTranslator: V. A. MarjanenRelease date: August 31, 2014 [eBook #46741]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIPPI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: RippiAuthor: Maksim GorkyTranslator: V. A. MarjanenRelease date: August 31, 2014 [eBook #46741]Language: FinnishCredits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Title: Rippi
Author: Maksim GorkyTranslator: V. A. Marjanen
Author: Maksim Gorky
Translator: V. A. Marjanen
Release date: August 31, 2014 [eBook #46741]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIPPI ***
Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Kirj.
Maksim Gorki
Suomensi V. A. M. [V. A. Marjanen]
Kuopio 1909,Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.
Omistan FEODOR SHALJAPINILLE.
… Sallikaa minun kertoa teille elämäkertani; tämä kertomus vie tosin teiltä vähän aikaa, mutta sen tunteminen on teille välttämätöntä.
Minä olen — peukalolintu, löytölapsi, oikeuksia vailla oleva ihminen; kenen synnyttämä — sitä en tiedä, mutta minut oli heitetty herra Losevin taloon Sokolin kylässä Krasnoglinskin piirikunnassa. Äitini — tai joku toinen — oli pannut minut herrasväen puistoon, sen rukoushuoneen portaille, jonne vanha neiti Losev oli haudattu, ja sieltä löysi minut Danila Vjalov, puutarhuri. Hän saapui varhain aamulla puistoon ja näkee riepuihin käärityn lapsen liikuttelevan itseään rukoushuoneen portailla ja sen ympärillä harmaan kollikissan varovasti kuljeskelevan.
Danilan luona olin minä, kunnes tulin neljän vuoden vanhaksi; mutta kun hänellä itsellä oli paljon lapsia, niin sain minä etsiä ruokani mistä löysin, ja kun en löytänyt ruokaa, — niin vikisin, vikisin nälissäni ja nukuin vihdoin.
Neljän vanhana otti ukko Larion minut luokseen. Hän eleli itsekseen, oli hyvin omituinen ja otti minut aikansa ratoksi. Muuten oli hän kooltaan pieni, pyöreä kuin rakko, ja hänen kasvonsakin olivat pyöreät: hänen hiuksensa olivat ruskeat ja äänensä kimeä kuin naisen, ja hänen sydämessäänkin oli jotakin naisekasta — hyväilyä tavoittelevaa. Viinaa hän rakasti ja joi väliin ylenmäärin; raittiina hän oli vähäpuheinen, silmät aina puoliummessa ja näytti syntiseltä kaikkein edessä, mutta juopotteluretkillä — hän lauloi kovalla äänellä virsiä ja muita lauluja, piti päätään pystyssä ja hymyili kaikille.
Hän eleli erillään muista ihmisistä, oli köyhä, antoi maaosuutensa papille, pyysi kesät talvet kalaa ja — huvin vuoksi — myöskin laululintuja, johon hän minutkin opetti. Hän rakasti lintuja eivätkä linnutkaan häntä pelänneet; liikuttavaa on muistella, mitenkä kerrankin hyvin vaikeasti kesytettävä lintu juoksi pitkin hänen punasta päätään ja sotkeutuu hänen ruskeisiin hiuksiinsa. Tai istuu lintu hänen olkapäällään ja taivuttaen viisaasti päätään katsoo hänen suuhunsa. Milloin paneutuu taas Larion maata penkille, siroittelee hampunsiemeniä päähänsä ja partaansa, ja heti lentävät keltasirkut, tikliäiset, tiaiset, tilhit — kaivautuvat ukon hiuksiin, kulkevat pitkin poskia, tunkeutuvat korviin, istuvat nenälle, ja hän makaa ja nauraa, sulkee silmänsä ja seurustelee hellästi niitten kanssa. Minä kadehdin ukkoa siitä syystä — sillä minua linnut pelkäsivät.
Larion oli hellämielinen mies, ja kaikki eläimetkin tiesivät sen; ihmisistä en sitä sano — en moittiakseni heitä, vaan koska tiedän, että — ihminen ei elä hyväilyillä.
Talvella oli hänellä vaikeuksia. Halkoja ei ollut eikä niitä voitu ostaakaan, sillä rahat olivat juodut. Tuvassa oli kylmä kuin tallissa, ainoastaan lintuset lauloivat ja visertivät ja me mukana maatessamme siinä kylmällä liedellä puettuina kaikellaisiin rääsyihin ja kuunnellen laulua… Larion vihelsi niille — hyvin hän osasikin — ja muistutti itse käpylintua: nenä oli suuri ja pyöreäksi vääntynyt sekä pää punanen. Ja silloin sanoo hän aina minulle:
— No, kuulehan Motka, — minut oli ristitty Matveiksi [Matvei, Motka =Matti.] — kuulehan!
Hän makaa selällään, kädet pään alla, silmät ummessa, ja laulaa hienolla äänellään messua vainajan sielun rauhaa varten. Silloin vaikenevat linnutkin, kuuntelevat, mutta alkavat sitten laulaa ihan kilvan; Larionkin parantaa, mutta siitä linnut aivan raivostuvat varsinkin keltasirkut, tikliäiset ja kottaraiset. Ja niin kauvan hän laulaa, että kyyneleet alkavat tipahdella esiin silmäkarvoista, posket kostuvat, ja hänen kasvonsa muuttuvat kyynelten kylvyssä harmaiksi.
Kerran päättyi sellainen veisuu jotenkin ikävästi, ja kerran sanoin minä hänelle hiljaa:
— Mitä sinä, setä, niin paljon laulat, että henki on mennä?
Hän lakkasi, katsahti minuun ja puhuu nauraen:
— Elä pelkää, hupakko! Ei tämä mitään ole, ja kuolemakin on — kaunista! Jumalanpalveluksessa on messu vainajain sielun puolesta kauniinta; siinä on tarpeeksi kiitosta ja sääliä ihmiselle. Meillä ei osatakaan sääliä muita kuin vainajia.
Nuot sanat muistan erittäin hyvin samoin kuin kaikki hänen puheensakin, vaikka en tietysti vielä siihen aikaan voinut ymmärtää niitä. Ainoastaan vanhuus ymmärtää lapsuuden, sillä vanhuus on viisautta.
Minä muistan myös, kuinka kerran kysyin häneltä: minkätähden Jumala auttaa niin vähän ihmisiä?
— Se ei ole Hänen asiansa! — selvitti Larion minulle. — Auttakoon jokainen itseään, sen neuvon annan minä sinulle. Jumala — on sitä varten, että kuolema ei tuntuisi kauhealta, mutta eläminen on — oma asiasi.
Minä unohdin pian hänen puheensa ja muistin sen — vasta liian myöhään, — ja siitä syystä olen saanut kärsiä paljon.
Hän oli hyvin merkillinen mies. Kun muut ihmiset ovat ongella, niin he eivät huuda eivätkä puhele, jotta eivät peljättäisi kaloja, — mutta Larion laulaa väsymättä tai kertoilee minulle elämästä tai puhelee Jumalasta, ja aina hän vaan sai kaloja. Lintuja pyydetään myöskin suurella varovaisuudella, mutta hän vihelsi koko ajan, ärsytti niitä, rupesi seurustelemaan niitten kanssa, eikä siitä näyttänyt olevan vähääkään haittaa — lintu joutuu kuitenkin verkkoon. Kerran taas hän lukee mehiläisiä — parvi muutetaan toiseen paikkaan tai jotakin muuta sellaista on tekeillä, — niin vanhat mehiläiset saadaan töintuskin taipumaan, eikä sekään jokaiselle onnistu, — mutta silloin kutsutaan paikalle minun ukkoni — ja hän pieksee mehiläisiä, ahdistaa niitä, räyhää oikein sydämensä pohjasta, — ja pian näyttää kaikki taas paremmalta. Mehiläisiä ei hän rakastanut: ne olivat tehneet hänen tyttärensä sokeaksi. Tyttö — hän oli kolmen vuotias — leikki mehiläisten kanssa, ja mehiläinen pisti häntä silmään. Silmä tuli kipeäksi ja vihdoin sokeaksi. Sitten kävi toiselle silmälle samoin, ja vihdoin kuoli tyttö päänsärkyyn, ja äiti tuli mielenvikaiseksi…
Mitään ei hän tehnyt samalla tavalla kuin muut ihmiset, mutta minulle hän oli hyvä kuin oma äiti. Kylässä ei minua niinkään hyvin suvaittu; elämä on — tukalaa, ja minä olen kaikille vieras, liika ihminen… Tuskin saan luvattomasti anastetuksi leivänpalastakaan…
Larion opetti minut myös temppelipalvelukseen, minä aloin auttaa häntä, lauloin hänen kanssaan kirkkoköörissä, sytytin suitsutusastian ja tein kaikkea, mitä käskettiin; kirkonvartija Vlasiaa autoin järjestyksen ylläpitämisessä kirkossa ja pidin kaikesta työstäni varsinkin talvella. Kirkko oli kivestä, sitä lämmitettiin hyvästi, ja siellä oli lämmin olla.
Yöpalvelus oli minulle aamupalvelusta mieluisampi; suurella vaivalla itsensä puhdistaneet ihmiset irtaantuvat yöksi töistään, seisovat hiljaisina ja juhlallisina ja antavat pienten tulien vahakynttiläin tavalla lämmittää itseään; ja silloin näki selvästi, että vaikka heillä oli erilaiset kasvot, oli suru kuitenkin — yksi.
Larion rakasti työskentelyä temppelissä; hän sulki silmänsä, taivutti punasen päänsä taaksepäin niin että aataminpala hyvästi näkyi ja veisasi ja lauloi. Hän meni jo niinkin pitkälle, että lauloi yli määrän, — kun pappi vaan antoi alttarilta hänelle merkin. Ja sitten luki hän kauniisti ja laulaen ja hänen äänensä ilmaisi ihastusta, vapistusta, ja iloa. Pappia ei hän erityisesti rakastanut eikä pappikaan häntä, ja usein sanoi hän minulle:
— Millainen tuo pappi on! Hän ei olekaan pappi vaan rumpu, jota puute ja tottumus palikoina pärryttää. Jos minä olisin pappi, niin palvelisin sillä tavalla, että eivät ainoastaan ihmiset — vaan pyhät pyhäinkuvatkin itkisivät.
Ja se olikin totta — papista ei ollut minnekään; hän oli nykänenäinen, musta kuin ruuti, leveäsuinen, hampaaton, parta takkuinen, hiukset pitkät, otsalta kalju, ja pitkät kädet. Hänen äänensä oli käheä ja hän huohotti aivan kuin olisi kantanut raskasta taakkaa. Tämän lisäksi oli hän vielä ahne ja aina vihanen siitä syystä, että hänellä oli suuri perhe ja kylä oli köyhä, talonpoikain maat laihoja, eikä mitään sivutuloja ollut saatavissa. Kesällä, jolloin sääskikin on rikas, olimme me Larionin kanssa yöt päivät metsässä lintuja pyytämässä tai virralla kalastamassa. Äkkiä sattuu onnettomuus, minulla ei enään ole ukkoa enkä tiedä, mistä hänet löytäisin. Kaikki kylän pojat ajetaan etsimään häntä; he juoksevat kuin jänikset ja huutavat:
— Ukko! Larion! Tule kotiin!
Mutta eivät löydä häntä… Pappi on pahalla päällä ja uhkailee, vaan talonpojat — nauravat.
Larionilla oli yksi ystävä, Savelka Migun, tunnettu varas ja patajuoppo, joka usein oli saanut selkäänsä varkaudesta ja vankilassakin istunut, mutta muuten harvinaisen hyvä ihminen. Hän lauloi lauluja ja kertoili satuja niin, että niitä on mahdoton olla ilman ihmettelyä muistelematta.
Minä kuuntelin häntä usein, ja nytkin on hän ilmielävänä edessäni kuivalloisena, vikkelänä, parta kolmessa osassa, tykkänään repaleissa, naama pienenä ja kiilamaisena, vaan otsa suurena ja sen alla loistavat iloiset varkaan silmät kuin himmeät tähdet.
Ennen muinoin toi hän mukanaan pullon viinaa tai pakoitti Larionin ostamaan, ja sitten istuivat he kahden puolen pöytää, ja Savelka lausui:
— No nyt, ukkoseni, alapas laskea katumusvirsiä!
He ryyppäävät… Larion on hieman levoton, mutta laulaa, ja Savelka istuu kuin naulattuna paikoillaan, iskee silmää ja pudistelee partaansa. Hänellä on silmät kyynelissä, kädellään silittelee hän otsaansa, hymyilee ja koettaa sormillaan pyyhkiä kyyneleitä poskiltaan.
Sitten hän äkkiä hypähtää ylös kuin pallo ja huutaa:
— Erinomaisen hyvin, Larja! Nyt minä kadehdin Herraa Jumalaakin tuosta laulusta. Ihminen, Larja? Mikä on ihminen, kuinka hyvä ja rikas onkaan hänen sielunsa? Mutta eikö hänen sittenkin ole vaikea mennä Jumalan eteen? Sillä hän — no niin — Sinä et, Herra, anna minulle mitään, vaan minä annan Sinulle — koko sieluni!
— Elä herjaa! — sanoo Larion.
— Minäkö? — huutaa Savelka. — Enpä suinkaan. En ainakaan tahallani! Miten minä herjaan? En mitenkään! Minä iloitsen Herrassa Jumalassa — ja siinä kaikki. No, nyt laulan minä sinulle!
Hän nousee seisomaan, ojentaa kätensä ja alkaa laulaa. Hän lauloi hiljaan, salaperäisesti, silmät selällään ja niissä omituinen tuli, ja hänen kuivat sormensa olivat ainaisessa liikkeessä aivan kuin olisivat etsineet jotakin tyhjästä. Larion nojasi käsillään penkkiin ja katselee suu auki kummastuneena; minä makaan uunilla ja minun sydämeni on pakahtumaisillaan surullisesta ihanuudesta. Savelkan kasvot muuttuvat mustiksi, ainoastaan hänen valkeat hampaansa loistavat, kuiva kielensä värähtelee kuin käärmeen kieli ja hiki muodostuu suuriksi pisaroiksi hänen otsalleen. Hänen äänellään — ei ole loppua, vaan virtaa ja liekehtii se kuin vesipuro niityllä. Mutta vihdoin lopettaa hän, heiluttelee itseään, pyyhkii otsaansa kämmenillä, molemmat ryyppäävät ja ovat pitkän aikaa ääneti. Sitten sanoo Savelka:
— No, nyt, Larja, otetaan "Meren aallot".
Ja sillä tavalla he koko illan seurustelivat keskenään, kunnes juopuivat molemmat. Nyt alkaa Migun kertoella rivoja satuja papeista, maaherroista ja kuninkaista. Minun ukkoni nauraa ja minä myös ja Savelka kertoo väsymättä sadun toisensa jälkeen ja niin huvittavasti, että olemme aivan kuolla naurusta.
Mutta vielä paremmin lauloi hän juhlapäivinä kapakan edustalla. Hän nousee kansan eteen, rypistää karvojaan, että rypyt ulettuvat ohimoille asti, ja alkaa laulaa; kun silloin katsot häntä — niin näet ikäänkuin laulu olisi itse maasta tullut hänen rintaansa, — ja maa lausuu sanat hänelle ja antaa voiman hänen äänelleen. Talonpojat seisovat tai istuvat hänen ympärillään; mikä heistä pää kumarassa pureskelee oljenkortta, mikä katselee pelkkänä hymynä Savelkan suuhun, ja akatkin häntä kuullessaan itkevät.
Kun hän lopettaa, — niin pyytävät:
— Annapas tulla vielä!
Ja tuovat juotavaa.
Migun kertoi usein seuraavan kertomuksen: joku mies varasti kylässä, hänet saivat talonpojat kiinni, panivat köysiin ja sanoivat:
— No — nyt on sinun työsi loppu! Me hirtämme sinut, sillä sinä olet meille kiusaksi.
Mutta vangittu vastaa:
— No, elkääpäs nyt, talonpojat, liika kiirettä pitäkö. Varastamani tavaran olette te jo ottaneet minulta — ettekä siis ole menettäneet mitään ja pelto antaa teille yhä uutta, mutta sellaista miestä kuin minä — mistä te hänet otatte? Kukahan teitä lohdutteleekaan, kun minua ei enään ole?
— Lörpötyksiä, — sanovat he, — pidä suusi kiinni!
Häntä lähdettiin viemään metsään hirtettäväksi, mutta tiellä hän alkoi laulaa. Ensin kulettiin kiireesti, mutta sitten laattiin kiirehtimästä ja saavuttiin metsään — ja nuora oli valmiina, mutta odotettiin vaan, että hän ensin lopettaisi laulunsa, ja sitten puhelevat talonpojat keskenään:
— Laulakoon hän vielä yhden laulun, ja se olkoon hänen kuolinlaulunsa.
Ja taaskin lauloi hän ja sitten taas, kunnes aurinko nousi. Talonpojat katsahtivat taakseen ja näkivät kirkkaan päivän nousevan idästä, Migunin siinä hymyilevänä seisomassa, ja odottamassa ilman pelkoa kuolemaa. Talonpojat hämmästyivät.
— Nyt, pojat, saamme antaa hänet piruille! — puhelevat he keskenään.— Jos me hirtämme hänet — niin teemme syntiä.
Eivätkä he tohtineet enään kajota Miguniin.
— Taituruutesi tähden me kumarramme sinua, —puhuvat he, — mutta varkautesi tähden täytyy meidän ainakin antaa sinulle keppiä.
Ja sitten he pieksivät häntä hyvin vähän, ja yhdessä heidän kanssaan lähti Migun takaisin.
Koko tuo kertomus oli ehkä hänen mielikuvituksensa synnyttämä, mutta hyvin miellyttävästi puheli hän ihmisistä ja osasi saada itsensäkin hyvään valoon. Ja ajatelkaa tätäkin: jos ihminen osaa noin sujuvasti kertoa taruja, niin ei hän olekaan läpeensä turmeltunut, ja siinähän on asian ydinkohta!
Savelka ja Larion eivät ainoastaan laulelleet, he puhelivatkin paljon ja useimmiten — perkeleestä, jota he eivät pitäneet juuri suuressa arvossa.
Minä muistan, kuinka ukko kerran sanoi:
— Perkele on sinun pahuutesi esikuva, heijastus sinun henkisestä pimeydestäsi…
— Se on siis sama kuin minun tyhmyyteni? — kysyy Savelka.
— Niin on — eikä mitään muuta!
— Ehkä niin onkin! — sanoo Migun nauraen. — Sillä jos hän olisi elävä, niin olisi hänen aikoja sitten pitänyt viedä minut!
Larion ei yleensä uskonut piruun. Minä muistan, kuinka hän kerran viljaa puidessa riiteli vanhauskoisten talonpoikain kanssa ja huusi heille:
— Ei perkeleellinen, vaan — järjetön! Hyvää ja pahaa — on ihmisessä. Jos tahdotte hyvää — niin tulee siitä hyvää; jos taas pahaa tahdotte, niin syntyy paha teissä! Jumala ei pakoita teitä hyvään eikä pahaan. Hän on luonut teille vapaan tahdon ja te voitte saada aikaan sekä hyvää että pahaa. Ja teidän perkeleenne — se on puute ja pimeys! Inhimillisyys on todellakin hyvää, sillä se on — Jumalasta, mutta teidän pahuutenne ei ole — perkeleestä, vaan se on omaa järjettömyyttänne.
He huutavat hänelle:
— Kadotettu kerettiläinen!
Mutta hän pitää puoliaan.
— Minkätähden, — kysyy hän, — perkelettä sanotaan sarvipäiseksi ja pukinjalkaiseksi, ell'ei juuri sentähden, että hän on eläimellisyyden alku ihmisessä.
Mutta kaikkein parhaiten puheli Larion Kristuksesta. Minä muinoin itkin aina nähdessäni Jumalan kirkkaan pojan surullisen kohtalon. Hän oli kokonaisuudessaan — esiintymisestään asti viisaitten miesten kanssa temppelissä Golgatalle asti — minun edessäni kuin kaunis ja puhdas lapsi sanoin selittämättömässä rakkaudessa kansaansa kohtaan. Hänellä oli hyvä hymy kaikille, lempeä lohdutuksen sana jokaiselle, — mutta hän oli aina lapsi, ja häikäisevän kaunis!
— Ja mitenkä tämä lapsi Kristus seurusteli temppelin viisaitten kanssa, — puheli Larion — ja siitäpä syystä hän yksinkertaisessa viisaudessaan näyttääkin olevan heitä korkeammalla. Sinä, Motja, muista tämä ja koeta aina koko elämäsi ajan pitää sieluasi lapsellisena, sillä siinä on — totuus!
Ja minä kysyin häneltä:
— Tuleeko Kristus taas pian maan päälle?
— Tulee pian! — vastaa hän. — Pian hän tulee, sillä kuuluu, että ihmiset ovat uudestaan alkaneet etsiä häntä.
Muistaessani nyt Larionin sanoja tuntuu minusta kuin olisi hän pitänyt Jumalaa kaiken kauneuden suurena luojana ja ihmistä ymmärtämättömänä olentona, joka oli eksynyt kulkemaan maallisia polkuja. Ja siitä syystä surkutteli hän ihmistä, suurten rikkauksien ymmärtämätöntä perillistä, jotka rikkaudet Jumala oli kieltämä häneltä ollessaan maan päällä.
Hänellä ja Savelkalla oli samanlainen usko. Muistanpa, mitenkä kerran pyhäinkuva ihmeellisesti ilmaisi itsensä meidän kylässä. Kerran syksyllä tulee eräs eukko varhain aamulla ottamaan vettä kaivosta, ja näkee äkkiä pimeän kaivon pohjalla — valoa. Akka alkoi heti koota kansaa, kylänkirjuri saapui paikalle ja pappikin tuli. Larion juoksi myöskin paikalle, ja silloin juuri laskettiin mies kaivoon, ja hän toi sieltä mukanaan "Palamattoman pensaan" kuvan. Heti alkoi kuulua ympäriltä rukouksia, ja päätettiin rakentaa rukoushuone kaivon päälle. Pappi huutaa:
— Oikeauskoiset, uhratkaa!
Kylänkirjurikin käskee, ja antoi itse kolme kopeekkaa. Talonpojat avoivat kukkaronsa, akat haalasivat kokoon palttinaa ja viljaa, ja koko kylä riemuitsi. Minäkin olin iloinen kuin olisi ollut pääsiäissunnuntai.
Mutta jo rukousten aikana näin minä, että Larionin kasvot olivat surullisen näköiset eikä hän katsonut kehenkään, ja Savelka hymyili itsekseen. Minä läksin yöllä katsomaan ilmestystä. Kuva oli kaivon kannella ja levitti ympärilleen savunkaltaista sinertävää valoa, aivankuin joku näkymätön olisi hellästi hengittänyt siihen ja saanut sen valoisaksi ja lämpimäksi; minulle se oli raskasta ja samalla hauskaa.
Minä saavun kotiin ja kuulen, mitenkä Larion puhelee surullisesti:
— Sellaista Jumalan Äitiä ei ole!
Ja Savelka nauraa pitkäveteisesti:
— Minäpä tiedän. Elihän Mooses aikoja ennen Kristusta! Merkillistä, vai mitä? Ah, te ihmeitten tekijät!
— Vankilaan pitäisi panna sekä kylänkirjuri että pappi tuon ihmeen vuoksi! — lausui Larion hyvin hiljaan. — Kas, kun eivät vielä voiton himonsa vuoksi tappaneet Jumalaa ihmisten nähden.
Minusta tuntuu tuollainen puhe vastenmieliseltä ja minä kysyn uunilta:
— Mitä te nyt puhelette setä Larion?
Molemmat vaikenivat, kuiskuttelivat keskenään ja olivat nähtävästi hämmästyneitä. Sitten huutaa Savelka:
— Mitä sinä? Itse sinä haukut ihmisiä konniksi, ja itse sinä, häpeemätön, teet konnan Matveikistä! Minkätähden?
Sitten lähestyi hän minua ja puhui:
— Katsohan, Motka, tässä on tulitikkuja! Näes, minä hieron niitä käsissäni… Näetkö! Sammuta tuli, Larion!
Lamppu sammutettiin, ja minä näen Savelkan käsien loistavan samankaltaisella sinertävällä valolla kuin löydetty pyhäinkuvakin. Sitä oli hirveä nähdä, ja samalla tuntui se loukkaavalta.
Savelka puheli jotakin, mutta minä kätkeydyin uunin nurkkaan, suljin sormilla korvani ja olin ääneti. Silloin tulivat molemmat luokseni, — ottivat viinaakin mukaansa, — ja kauvan kertoi kumpikin minulle todellisista ihmeistä ja yrityksistä pettää ihmisten uskoa. Ja heidän puhuessaan nukuin minäkin vihdoin.
Mutta kahden kolmen päivän kuluttua saapui meidän kylään paljon pappeja ja virkamiehiä. He ottivat takavarikkoon pyhäinkuvan, eroittivat kylänkirjurin virastaan ja peloittivat pappia oikeudenkäynnillä. Silloin minäkin uskoin, että tässä oli petos, vaikka minun olikin vaikea selittää, minkätähden tuo petos oli pantu toimeen juuri sen vuoksi, että eukoilta saataisiin pellavat ja ukoilta rahat.
Kun minä olin seitsenvuotias, alkoi Larion opettaa minua lukemaan kirkollisia kirjaimia, ja kahden vuoden kuluttua avattiin meidän kylässä koulu, jolloin hän vei minut sinne. Alussa minä hieman pelkäsin Larionia. Oppiminen kyllä viehätti minua, ja minä pidin paljon kirjoista niin että hän kuulusteltuaan läksyni lausui:
— Erittäin hyvin, Motka!
Ja kerran hän sanoi:
— Sinussa on hyvää verta, eikä sinulla nähtävästi ole tyhmä isä!
Silloin kysyn minä:
— Missä hän on?
— Kukapa sen tietää!
— Onkohan hän — talonpoika?
— Varmuudella voi sanoa, että hän oli mies. Mutta hänen säätynsä — on tuntematon. Tuskin hän sentään lie ollut talonpoika. Sinun kasvoistasi, ihostasi — ja luonteestasi — päättäen on hän herrassäätyä!
Nämät hänen sattumalta lausumat sanansa painuivat muistooni ja tuottivat minulle paljon ikävyyttä. Koulussa kun sanovat minua lehtolapseksi, niin silloin minä heti raivostun ja huudan tovereilleni:
— Te olette — talonpojan lapsia, mutta minun isäni on — herra!…
Ja minä vakaannuin tuossa luulossa. Piti puolustautua toisten pilkkasanoja vastaan eikä muuta puolustuskeinoa tullut mieleeni. Minua ei rakastettu, alettiinpa kutsua äpäräpojaksi, — ja minä ryhdyin tappeluun. Olin siihen aikaan vahva nulikka ja tappelin helposti. Mutta nyt alkoivat ihmiset, isät ja äidit, valittaa tästä sedälleni sanoen:
— Hillitse nulikkasi!
Ja toiset taas ryhtyivät oman käden oikeuteen repien minua korvista niin paljon kuin heitä halutti. Silloin sanoi Larion minulle:
— Ehkä olet sinä, Matvei, kenraalin poika, mutta ei se ole suurikaan asia. Jokainen syntyy samanlaisena maailmaan ja jokaisella on oma kunniansa.
Mutta hän oli myöhästynyt, — olin siihen aikaan kahdentoista vuotias ja tunsin syvästi loukkauksen. Minut eroitettiin nyt ihmisistä, minä lähestyin taas setääni, koko talven kuleskelin hänen kanssaan metsässä pyydystämässä lintuja, ja oppiminen kävi huonosti.
Minä lopetin koulun kolmentoista vuotiaana, ja Larion alkoi ajatella, mitä hän nyt tekisi minusta. Me soutelemme vesillä, minä — airoissa, hän — peräsimessä, ja silloin kulettaa hän mielikuvituksissaan minua kaikilla ihmiselämän poluilla ja kertoilee erillaisista elämänaloista.
Ja hän on näkevinään minut pappina, sotamiehenä ja päällysmiehenä, mutta mikään ala ei ollut hyvä minulle:
— Mitä siitä pidät, Motka? — kysyy hän.
Sitten katsahtaa hän minuun ja sanoo nauraen:
— No ei se mitään kun ei pelkää! Ellet laske, niin nouset. Mutta vältä sotaväkeä, sillä sotamiehenä oleminen on syntiä.
Elokuussa heti Uspenin päivän jälkeen lähdin minä hänen kanssaan Ljubushinin syvänteelle monneja pyytämään. Larion oli ehkä vähän humalassa, ja hänellä oli viinaa mukanaankin. Maistettuaan pullostaan puhdisti hän kurkkuaan ja lauloi niin että koko joki sai kuunnella.
Hänellä oli huono vene, pieni ja heiluvainen, hän liikkui siinä liian rohkeasti, vene kaatui — ja me molemmat jouduimme veteen. Tämä ei sattunut ensi kertaa, enkä minäkään pelästynyt. Kun minä olin noussut veden pinnalle, näin minä Larionin uivan vieressäni. Hän pudisti päätään ja sanoi:
— Ui sinä rannalle, minä viheliäinen koetan ajaa tätä purtiloa myös sinne.
Lähellä rantaa oli virran juoksu heikko. Minä uin aivan rauhallisesti ja tunsin äkkiä kuin joku olisi kiskassut jalat altani tai minä olisin pudonnut jääkylmään veteen. Minä käännyin katsomaan taakseni ja näin veneemme pohja ylöspäin, mutta Larionia en nähnyt missään. Hän oli poissa.
Aivankuin kivellä olisi isketty päähäni, iski kauhistuskin sydämeeni.Minua puistatti ja minä sukelsin pohjaan.
Samaan aikaan tuli pellon piennarta pitkin paikalle läheisen maatilan päällysmies Jegor Titoff ja näki, miten me vedessä melskasimme. Hän oli myöskin nähnyt Larionin katoamisen, ja kun minä aloin hukkua, niin Titoff alkoi rannalla riisua vaatteitaan. Hän se veti minutkin kuivalle, mutta Larion löydettiin vasta yöllä.
Larionin hellä henki oli sammunut, ja minusta alkoi kaikki tuntua niin pimeältä ja kylmältä. Kun hän haudattiin, niin makasin minä sairaana enkä voinut saattaa hautausmaalle minulle rakasta miestä. Mutta päästyäni jalkeille, menin minä ensi työkseni hänen haudalleen, istuin siellä, mutta — en voinut itkeä ilmoille tuskaani. Minä muistan hänen äänensä, hänen vilkkaat puheensa, mutta sitä miestä, joka aina ennen laski hellän kätensä pääni päälle, ei enään ollut maan päällä. Kaikki tuntui niin omituiselta ja etäiseltä… Minä suljin silmäni. Äkkiä — nostaa joku minut ylös, tarttuu käteeni ja kohottaa minua. Minä katsahdan häneen — hän on Titoff.
— No, — sanoo hän, — eihän sinulla täällä ole mitään tekemistä.Mennään pois!
Ja sitten alkoi hän taluttaa minua. Minä seurasin häntä.
Ja hän puhuu minulle:
— Minä näen, että sinulla, lapsi, on hyvä sydän. Hyvä on muistaa vainajia.
Minun tuli nyt keveämpi olla. Vaikenen. Mutta Titoff jatkaa:
— Siihen aikaan kun sinut jätettiin tänne, ajattelin minä, mitähän olisi, jos ottaisi lapsen omakseen, mutta en ennättänyt. Nyt näen, että se on Jumalan tahto, sillä — Hän on uudestaan antanut sinun henkesi minun käsiini. Se merkitsee sitä, että tuletko sinä asumaan minun luokseni?
Minusta oli silloin yhdentekevää elinkö vai enkö ja kenen luona. Ja niin siirryin minä itsekin tietämättäni uusiin oloihin.
Jonkun ajan kuluttua aloin minä katsella ympärilleni. Tuo Titoff — oli pitkäkasvuinen ja juro, hiukset leikatut kuin sotamiehellä, parta ajeltuna ja pitkät viikset. Hän puhui verkalleen aivan kuin olisi pelännyt sanovansa liian paljon tai ei olisi itsekään oikein uskonut sanojaan. Hän piti aina käsiään selän takana tai taskuissa, aivan kuin olisi hävennyt niitä. Minä tiesin, että kylän talonpojat — ja muittenkin kylien — eivät rakastaneet häntä, ja pari vuotta sitten oli Malininan kylässä häntä piesty seipäilläkin. Kerrottiin, että hän nyt aina kävi pistooli taskussa. Hänen vaimonsa, Nastasia Vasilijevna, oli kaunis nainen, vaan aina sairas; sitä paitse oli hän laiha, kasvot verettömät, ja hänen suurista silmistään liekehti kuiva ja pelokas tuli. Heillä oli tytärkin, Olja, joka oli kolme vuotta nuorempi minua ja myöskin kivulloinen sekä kalpeakasvoinen.
Ja kaikkialla heidän ympärillään oli hiljaista. Lattialla oli paksut matot, jotta askelia ei kuulunut, ihmiset puhuivat hiljaan, puoliääneen, ja kello seinällä kävi hyvin varovaisesti. Pyhäinkuvain edessä paloivat sammumattomat tulet, kaikkialle oli liisteröitty tauluja ja me näimme siinä viimeisen tuomion, apostolien tuskat ja pyhän Barbaran rääkkäämisen. Mutta leposohvalla nurkassa makasi vanha kissa paksuna ja savunkarvaisena sekä katseli viheriöillä silmillään kaikkea tätä hiljaisuutta. Tässä varovaisessa hiljaisuudessa en minä voinut pitkään aikaan unohtaa Larionin laulua enkä lintujemme viserrystä.
Titoff vei sitten minut konttooriin ja alkoi opettaa minulle kirjanpitoa. Tämä elähdyttää minua. Mutta minä näen, mitenkä Titoff seuraa minua, katselee töitäni ja on ääneti aivan kuin olisi odottanut minulta jotakin. Se tekee taas elämäni sietämättömäksi.
Minä en milloinkaan ollut enään iloinen, vaan tulin siitä ajasta alkaen synkkämieliseksi. Ei minun haluttanut puhuakaan kenenkään kanssa. He kysyivät minulta — Titoff ja hänen vaimonsa — Larionistakin, mutta minua ei huvittanut kertoa hänestä, sillä se vaan häiritsi elämääni.
Minun sieluni oli raskas, eikä minua miellyttänyt Titoffin epäluuloa herättävä hiljaisuus. Minä aloin nyt käydä kirkossa ja auttaa Vlasiaa, kirkon vahtimestaria, sekä uutta setääni, — joka oli nuori ja kaunis ja kuului opettajistoon; jumalanpalvelukseen asti koetin minä saada aikani kulumaan papin kanssa, suutelin hänen kättään ja juoksin koirana hänen kintereillään. Minua huudetaan, mutta turhaan, sillä minä tunsin virkani yhtä hyvin kuin hänkin ja tein tehtäväni.
Tähän aikaan minä myös aloin raskaan elämäni — Jumalaa rakastaa.
Kun minä kerran ennen iltajumalanpalvelusta korjasin kynttilää Jumalan äidin kuvan edessä, niin näin, — miten Hän ja Pienokainen katsovat vakavasti ja sydämellisesti minuun… Minä aloin itkeä, lankesin polvilleni Heidän eteensä ja aloin rukoilla Larionin puolesta. Kuinka kauvan lienen rukoillut — en tiedä, mutta minun tuli helpompi olla, tuli oli syttynyt sydämeeni ja elähytti minua.
Vlasi työskenteli alttarilla ja soperteli siellä ymmärtämättömiä puheitaan. Minä menen hänen luokseen, hän katsahtaa minuun ja kysyy:
— Mikä sinut nyt on noin iloiseksi tehnyt, oletko löytänyt kopeekan?
Minä tiesin, minkätähden hän niin kysyi, — minä löysin usein rahaa lattialta — mutta nyt tuntui hänen kysymyksensä vastenmieliseltä aivankuin hän olisi tahtonut kuristaa sydäntäni.
— Minä rukoilin Jumalaa, — vastaan minä.
— Mitä jumalaa? — kysyy hän. — Niitä on meillä enemmän kuin sata, jumalia nimittäin. Mutta missä on hän, elävä jumala? Missä se oikea jumala eikä puusta tehty. Etsi häntä!
Minä tiesin kyllä, minkä arvon hänen puheelleen voi panna, mutta sittenkin loukkasi se nyt minua. Vlasi — vanhanaikuinen mies, joka tuskin jaksoi liikuttaa vääriä jalkojaan, käveli ehtimiseen kuin nuoran päällä heiluen sinne tänne; suussa ei hänellä ollut ainoatakaan hammasta, kasvonsa olivat tummat ja vanhat, ja niistä katseli pari mieletöntä silmää. Vlasin kuoleman enkeli oli myöskin vanha, — se ei voinut kohottaa kättään ukon päälle, vaikka tämä oli jo järkensäkin menettänyt; joku aika ennen Larionin kuolemaa alkoi hän houraillakin.
— Minä en ole kirkon vartija vaan lauman, — puhuu hän. — Minä olen paimen, paimeneksi olen syntynyt ja paimenena kuolen! No, — pian lähden kirkosta laitumelle.
Hänen ei tiedetty milloinkaan paimentaneen karjaa.
— Kirkko, — puhuu hän, — on kuollut hautausmaa, raatojen pesäpaikka, mutta minä tahdon päästä elävään työhön, minun täytyy saada paimentaa karjaa, sillä kaikki minun esi-isäni ovat olleet paimenia, ja niin olin minäkin kahden viidettä ikään.
Larion nauroi hänen puheilleen ja kysyi kerran nauraen:
— Eiköhän muinainen Veles, karjan jumala, ollutkin sinun esi-isäsi!
Vlasi pakoittaa nyt Larionin puhumaan Velesistä ja kuunneltuaan tarkasti sanoo hän:
— Olkoon niin! Minä olen jo kauvan tietänyt, kuka minä olen ja pelkään pappia! Mutta odota sinäkin, ukkoseni, eläkä virka hänelle mitään! Kyllä tulee vielä sekin aika, — jolloin minä kerron…
Ja vaikka minä tunsin hänen vähäjärkisyytensä, saa hän kuitenkin minut hämilleni.
— Katso vaan, — sanon minä, — taikka Jumala rankaisee sinua.
Mutta hän tokaisee tähän:
— Minä olen itse — Jumala! Niin!
Ja yht'äkkiä tarttuu hänen jalkansa jakkaraan, hän on kaatumaisillaan, mutta minä nostan hänet ylös.
Siitä hetkestä asti rakastin minä intohimoisesti kaikkea kirkollista. Lapsen sydämen kaikella lämmöllä kiinnyin minä kirkkoon, ja kaikki tuntui olevan pyhitetty minua varten, kirjat, pyhäinkuvat, kynttiläjalat, suitsutusastiat, hiilet ja — tietkin. Minä tunsin vapistusta ja ihanaa riemua kosketellessani esineitä kirkossa, ja kun menen alttarille — niin sydämeni hourailee, ja minä olen valmis suutelemaan lattian kiviäkin. Minä tunnen, että kaikkinäkevä näkee minutkin, ohjaa askeliani, täyttää minut taivaallisella voimalla loistaen samalla itse niin kirkkaalla valolla, että silmät sokeutuvat. Eikä ihminen silloin enään näe muuta kuin itsensä. Minäkin seisoin yksin temppelissä, pimeys oli ympärilläni, mutta sydämessäni — valo, sillä siellä asui minun Jumalani, siellä ei ollut sijaa lapsellisille suruille, ei loukkauksille eikä inhimilliselle elämällekään. Jumalan läheisyys vie kauvas ihmisistä, mutta siihen aikaan en minä luonnollisesti voinut sitä ymmärtää.
Minä aloin lukea kirkollisia kirjoja, — kaikkia, mitä käsiini sain, — ja minun sydämeni täyttyy jumalallisen sanan ihanuudella; minun sieluni juo ahnaasti elämän lähteestä ja siihen avautuu kiitollisuuden kyynelten vuo. Minä saavuin kirkkoon ennen muita ihmisiä, lankean polvilleni pyhän Kolminaisuuden kuvan eteen ja vuodatan kyyneleitä hiljaan ja nöyrästi, ajattelematta ja rukoilematta; sillä minä en tietänyt, mitä olisin pyytänyt Jumalalta, ja nöyrällä sydämellä minä kumarruin Hänen edessään.
Ja nyt muistan Larionin sanat:
— Jos sinun suusi lukee rukouksia, niin rukoilee se ilmaa, vaan ei Jumalaa; sillä Jumala ottaa huomioonsa ihmisen ajatukset ja mielen, vaan ei sanoja.
Mutta minulla ei ollut ajatuksiakaan; minä olin vaan yksinkertaisesti polvillani ja lauloin äänetöntä riemulaulua, sillä minä iloitsin siitä, että ymmärsin, — ett'en ole yksin maailmassa vaan lähellä Jumalaa ja Hänen suojeluksessaan.
Tuo aika, hiljaisen ilon juhla, teki hyvää minulle. Minä olin mielelläni yksin temppelissä, ja kun ympärilläni ei ollut melua eikä hälinää, niin tässä hiljaisuudessa minä unohdin itseni, olin nousevinani kohden pilviä ja täältä ylhäältä en voinut nähdä ihmisiä enkä ihmiskuntaa.
Mutta Vlasi häiritsi minua: hän laahaa jalkojaan pitkin lattiata, vapisee kuin puun varjo tuulessa ja murisee hampaattomasta suustaan:
— Enkö minä saa olla, miten tahdon? Minä olen itse jumala, kaikkein maailman laumain paimen, ja huomenna minä lähden niitylle. Miksi minä olen ajettu tänne kylmään ja pimeyteen? Eikö sekin ole minun oma asiani!
Hänen herjaavat puheensa säikäyttivät minua, sillä — ajattelin minä — hän saastuttaa temppelin pyhyyden ja hänen olonsa temppelissä loukkaa Jumalaa.
Siihen aikaan alettiin jo huomata minun jumalanpelkoani ja intoani, ja joka kerta kun pappi tuli minua vastaan, kuorsasi hän omituisella tavalla nenällään ja siunasi minut; ja silloin täytyi minun aina suudella hänen kättään, joka oli kylmä ja hikinen. Minä kadehdin häntä siitä syystä, että hän sai olla lähellä jumalallisia salaisuuksia, mutta en rakastanut häntä, vaan pelkäsin.
Ja Titoff alkoi yhä tarkemmin katsella minua pienillä, himmeillä, nappimaisilla silmillään. Kaikki he käyttäytyivät varovaisesti minua kohtaan, aivan kuin minä olisin ollut lasista, ja Olga sanoi hyvin usein:
— Tuleeko sinusta pyhimys?
Hän oli arka minun kanssani ollessaan, vieläpä silloinkin, kun minä olin hänelle hellä ja kertoilin pyhimystaruja tai muuta kirkkoon kuuluvaa. Talvi-illoin luin minä ääneen kirkkokäsikirjaa tai hartauskirjaa. Ulkona rauhaton lumimyrsky lakaisee maata, kolkuttaa seiniä, ähkyy ja puhkaa, ja levittää kylmyyttä. Mutta täällä sisällä huoneessa on hiljaista, kaikki istuvat liikahtamatta. Titoffin pää on vaipunut alas, jotta hänen kasvojaan ei näy, Nastasia katselee jäykästi minuun, Olgunjka uinailee, pakkanen paukkaa — hän havahtuu, katsahtaa taakseen ja hymyilee hiljaa minulle. Tai toisella kertaa sattuu, että hän ei ole ymmärtänyt jotakin slaavilaista sanaa, hän kysyy sitä — hänen pehmeä äänensä kajahtaa, ja sitten syntyy taas hiljaisuus, ainoastaan siivekäs lumimyrsky laulaa ulkona surullista virttään ja etsii lepoa lentäen pitkin kenttää.
Ne pyhät marttyyrit, jotka saivat kärsiä Herran tähden ja todistivat kuolemallaan Hänen voimaansa, ne tulivat nyt lähelle minun sieluani; hyväntekijät ja autuaat, jotka jättivät ihmisille rakkautensa, liikuttivat minua, ja samoin ne, jotka Jumalan tähden luopuivat maailmasta, läksivät luoliin ja erämaihin erakoiksi. Enkä minä voinut ymmärtää sanoja: Saatana oli liian voimakas heille.
Larion kielsi Saatanan, mutta hänet täytyi ottaa mukaan, pyhäin elämäkerrat pakoittivat siihen, sillä — ilman Saatanaa ei ymmärrettäisi ihmisen lankeemusta. Larion näki Jumalan maailman ainoana luojana, kaikkivaltiaana ja voittamattomana, — mutta mistä sitten on kotoisin synti? Pyhien elämäkerroista näkyy, että kaiken pahan alkujuurena on Saatana. Minäkin pidin häntä sellaisena: Jumala luo kirsikkapuun, Saatana — takkiaisen; Jumala — leivon, Saatana — pöllön.
Mutta vaikka minä tunnustinkin Saatanan olemassa olon, en minä kuitenkaan uskonut häneen enkä pelännyt häntä; Saatana oli minusta ilmestys pahan olemassa olosta, mutta samalla häiritsi se minua alentamalla Jumalan suuruutta. Minä koetin olla ajattelematta sitä, mutta Titoff vei ehtimiseen minun ajatukseni syntiin ja perkeleen voimaan.
Kun minä luen, niin hän silmiään näyttämättä kysyy:
— Matvei, mitä merkitsee sana "kamo"?
Minä vastaan:
— Minne…
Oltuaan hetken vaiti puhuu hän:
— Minne (kamo) menen (grjadu) minä Sinun kasvoisi edestä ja minne (kamo) pakenen minä Sinun vihaasi?
Hänen vaimonsa henkäsee syvään ja katselee vielä pelokkaammin minuun aivan kuin odottaen jotakin. Ja Olga vilkuttaa sinisiä silmiään sekä ehdottaa:
— Eiköhän metsään?
— Sana "grjadu" merkitsee "menen"? — kysyy Titoff taas.
— Niin.
Minä muistan, että hän nyt otti kädet taskustaan ja alkoi kierrellä pitkiä viiksiään, mutta hänen kulmakarvansa värähtelivät. Sitten piilotti hän taas äkkiä kätensä ja puhui:
— Kuningas Daavid kysyy: minne pakenen! N-no! Kuningas, ja kuitenkin pelkää. Perkele oli nähtävästi paljon väkevämpi häntä. Jumalan voideltu, mutta Saatana voitti… Minne menen? Pirun luokse — eihän sitä kysyäkään tarvitse. Niin se on! Eli merkitsee se sitä, että meillä orjilla ei ole valikoimisen varaa, koska kerran kuninkaatkin sinne kiirehtivät.
Hän tuli usein tähän kysymykseen, ja vaikka minä en ymmärtänyt hänen puheitaan, olivat ne kuitenkin aina minusta vastenmieliset. Minun jumalisuudestani alettiin puhua yhä enemmän, ja Titoffkin alkoi sanoa minulle:
— Rukoile ahkerasti, Matvei, minun ja perheeni puolesta! Minä pyydän sitä sinulta, rukoile. Olkoon se palkka siitä, että minä olen antanut sinulle suojaa, lämmintä ja hyväilyjä!
Mutta minä? Minun rukouksessani ei ollut sisällystä, se oli kuin linnun laulu auringolle, — minä aloin kuitenkin rukoilla hänen puolestaan, hänen vaimonsa puolesta ja kaikkein enimmin Olgunjkan puolesta, — joka oli kasvanut hyvin kauniiksi tytöksi, oli hiljainen, ihana ja hellä. Minä käännyin Jumalan puoleen Daavidin psalmin sanoilla ja muilla rukouksilla, jotka tunsin, ja minusta tuntui hauskalta toistaa sointuisia sanoja, mutta aina kun Titoff johtui mieleeni, sanoin minä:
— Armahda, Herra Jumala, suurella laupeudellasi orjaasi, sinunGeorgiasi…
— ja äkkiä jähmettyy sydämeni, rukousteni lähde kuivuu, todellisuus häiritsee minun iloani, minä alan hävetä Jumalan edessä — enkä jaksa enempää! Ja katse maahan luotuna, jotten näkisi pyhimyksen kuvan kasvoja, nousen minä ylös hieman — suuttuneena, hieman — hämilläni. Tuo sai minut levottomaksi, miksi näin sattui? Minä en sitä voinut ymmärtää, mutta surulliseksi kävi mieleni, kun iloni pakeni tuon miehen tähden.
Niinkuin ihmiset minua kohtelevat, niin kohtelen minä myös heitä.
Kun minä juhlapäivinä tulen kadulle, niin katselee kansa uteliaasti minua, toiset tervehtivät sopivalla tavalla, toiset nauraen.
— Kas, — sanovat he, — meidän rukoilijamme!
— Katso vaan, Matvei, taikka tulet pyhäksi!
— Elkää te siinä ilvehtikö, pojat, ei hän ole pappi eikä rahasta uskoJumalaan.
— Niinkuin ei talonpoikia sitten olisi pyhimysten joukossa?
— Onko hän sitten talonpoika? Hän on salainen herra!
Ja niin jatkavat he puhuen mairittelevasti ja loukkaavasti.
Minulla oli siihen aikaan sellainen mieliala, että minä halusin kaikkein kanssa elää rauhassa ja nauttia kaikkein hyväilyistä. Siihen halusin päästä, mutta ihmisten pilkka esti minun toiveeni täyttymästä.
Erittäinkin kiusasi minua Savelka Migun. Kun hän näki minut, lankesi hän polvilleen, kumarteli ja alkoi puhua:
— Teidän pyhyytenne, — kumarran teille maahan asti! Rukoilkaa Savelkankin puolesta, sillä Jumala ei ymmärrä hänen oppiaan. Opettakaa, miten voin olla Jumalalle mieliksi, miten voin varastamishaluni lykätä tuonnemmaksi, tai — jotta se pysyisi alallaan — mistä saan puudan painon sen päälle.
Kansa nauraa, mutta minusta tuntui omituiselta ja suututtavalta Savelkan pistoksien kuunteleminen.
Mutta hän jatkaa:
— Oikeauskoiset, kumartakaa vanhurskaalle! — Konttoorissaan pettää hän laskussa talonpojan, — kirkossa hän lukee kirjaa, Jumalaa ei kuulu, vaikka talonpoika kuinka kiljuisi Häntä.
Minä olin silloin seitsentoista vuotias ja olisin voinut piestä hänet verille tuon pilkkansa tähden, mutta minä aloinkin vältellä Migunia, ja kun hän huomasi sen, ei hän päästänytkään minua käsistään. Hän laati minusta laulun; juhlina hän kulki kylän raitilla ja lauloi säestäen lauluaan balalaikalla:
/pHerra tyttöä syleileepi,Tytön vatsa vahvistuupi.Herrassulhostapa sittenSyntyy nartun poikanen.Herralle hän sitten viedään,Vaan ei herra suotta ruoki,Panee penun konttooriinsaTalonpoikain harmiksi.p/
Laulu oli hyvin pitkä, kaikki saivat siinä osansa, mutta Titoff ja minä enimmin. Savelka sai minut niin pitkälle, että kun näin hänen liuhupartansa, paljaan päänsä ja lakki korvalla, niin rupesin vapisemaan; minua halutti todellakin hakata hänet palasiksi.
Vaikka minä siihen aikaan olinkin nuori, niin ymmärsin minä kuitenkin hillitä sydäntäni; Kun hän, Savelka, kävelee perässäni laulellen lauluaan, niin minä en näytä, miten raskasta minun on sitä kuunnella, vaan kävelen kiirehtimättä aivan kuin en kuulisi mitään.
Ja minä aloin nyt rukoilla entistä enemmän. Sillä minä tiesin, että minulla ei ole muuta turvaa kuin rukous, mutta nyt tuli rukoukseeni valituksia ja katkeria sanoja:
— Minkätähden, Herra? Onko se minun syyni, että isäni ja äitini erkenivat minusta ja heittivät minut kuin kissanpojan pensaikkoon?
Muuta syytä en minä itsessäni löytänyt — ihmiset ovat elämässä sekaisin, jokainen on tottunut työhönsä, tottumuksesta on tehty laki, jota vastaan vieras voima kiihoittaa minua.
Mutta kuitenkin aloin minä katsella enemmän ympärilleni, sillä minä tulin yhä rauhattomammaksi ja levottomammaksi.
Meidän isäntämme Konstantin Nikolajevitsh Loseff oli rikas mies ja hänellä oli paljon maatiloja, mutta meidän tilalle tuli hän hyvin harvoin. Häntä pidettiin onnettomana perheellisissä suhteissaan, sillä hänen äitinsä oli tukehtunut, enonsa pudonnut hevosen selästä ja kuollut, ja vaimonsa karannut. Minä näin hänet kahdesti. Hän oli isokasvuinen ja täyteläinen ja hänellä oli kultaiset silmälasit, alusliivit ja punareunuksinen lakki. Kerrottiin hänen olevan tsaarin tärkeä palvelija ja niin oppinut, että kirjoittaa kirjoja. Titoffia hän kuitenkin pari kertaa löylytti oikein hyvästi ja pui nyrkkiäänkin hänen nenänsä alla.
Mutta Sokolin maatilalla oli Titoffilla kaikki valta ja voima. Tila ei ollut suuri; viljaa kylvettiin vaan taloustarpeiksi, ja muu maa vuokrattiin talonpojille. Sitten käskettiin alentaa vuokria ja kylvää pellavaa, — lähiseudulle oli nimittäin saatu uusi tehdas.
Paitsi minua istui konttoorin nurkassa Ivan Makarovitsh Judin, vähäpuheinen ja juopotteleva mies. Hän oli ollut sähkölennätinvirkamiehenä, mutta oli saanut eron juoppouden tähden. Hän piti kirjaa, kirjoitti kirjeet, suoritti keskustelut talonpoikain kanssa ja oli niin paljon ääneti, että se suorastaan herätti ihmettelyä. Kun hänelle puhuttiin, niin nyökäytti hän vaan päätään, nauraa hissutti hiljalleen ja joskus voi sattua, että hän sanoi:
— Niin!
Siinä kaikki.
Hän oli kasvultaan pieni, laiha, kasvot pyöreät, silmiä tuskin näkyi, kaljupäinen ja käveli varpaillaan äänettömästi ja epävarmasti kuin sokea.
Kasanin päivänä juottivat talonpojat Judinille viinaa niin paljon, että hän kuoli, — ja silloin jäin minä yksin konttooriin. Titoff määräsi minulle palkkaa neljäkymmentä ruplaa vuodessa ja pani Olgan minulle apulaiseksi.
Jo aikuisemmin minä olin nähnyt, että talonpojat kuljeskelivat konttoorin ympärillä kuin sudet sudenloukun ympärillä. He näkivät loukun — heillä oli nälkä ja syötti kutsui, no, mutta myöskin turma.
Kun minä jäin yksin konttooriin, sain nähdä kaikki kirjat ja suunnitelmat, ja silloin pienikin järki jo sanoi, että meidän tilalla kaikki oli rosvoutta, ympäristön talonpojat olivat veroilla raskautetut, kaikki he olivat velassa ja työskentelivät ei omaksi hyväkseen vaan Titoffin hyväksi. Minä en voinut sanoa, että ihmettelin tai häpesin tätä. Ja vaikka minä nyt ymmärsin, minkätähden Savelka minua haukkui, en pitänyt häntä sittenkään oikeudenmukaisena, — sillä enhän minä ollut tätä rosvousta suunnitellut!
Minä näin nyt, ett'ei Titoff ollutkaan syytön isännän edessä, sillä hän koetti täyttää omat taskunsa mahdollisimman täyteen. Minä olin aikasemminkin käyttäytynyt jotenkin rohkeasti häntä vastaan tietäen, että hän tarvitsi minua, mutta nyt ajattelin minä: tarvitseehan hän minua puolustamassa itseään Jumalan edessäkin.
Hän kutsui minua siihen aikaan rakkaaksi pojakseen ja samoin hänen vaimonsa. He vaatettivat minut hyvästi, ja minä luonnollisesti lausuin heille siitä kiitokset, mutta sydämeni ei lämminnyt heidän hyväilystään. Mutta Olgan kanssa tulin yhä läheisemmäksi toveriksi, hänen hiljainen hymynsä miellytti minua, hänen hellä äänensä ja hänen rakkautensa kukkiin.
Titoff ja hänen vaimonsa kulkivat Jumalan edessä pää alas painuneina kuin kammitsaan pannut hevoset ja koettivat nöyrällä ujoudellaan peittää syntiään, raskasta varkautta. Titoffin kädet eivät miellyttäneet minua, — hän koetti ehtimiseen kätkeä niitä saaden siten pahat ajatukset heräämään — ehkä olivat nuo kädet kuristaneet ihmisen, ehkä olivat ne veressäkin?
Ja ehtimiseen pyytää hän — ja hänen vaimonsa — minulta:
— Rukoile meidän syntisten puolesta, Motja!
Kerran kun olin kärsimättömällä tuulella vastasin minä:
— Oletteko te sitten kovinkin paljon syntisemmät kuin muut ihmiset?
Nastasia huokasi syvään ja meni pois, Titoff taas kääntyi syrjin minuun eikä vastannut.
Kotona oli Titoff aina ajatuksiinsa vaipunut, hän puhui vaimonsa ja tyttärensä kanssa vähän ja silloinkin talousasioista. Talonpoikia ei hän milloinkaan haukkunut, vaan oli heille ylevämielinen — ja tämä oli pahempi kuin ruokottomain puheitten lasketteleminen. Hän ei milloinkaan missään asiassa antanut heille perään. Minkä hän kerran oli sanonut, sen hän piti, vaikka toinen olisi maahan asti kumarrellut.
— Heille pitäisi tehdä edes vähän myönnytyksiä! — sanoin minä kerran.
— Elä anna tuuman vertaakaan perää ihmisille, sillä — silloin olet hukassa.
Toisella kertaa taas — hän oli juuri pakoittanut minut laskemaan väärin — sanon minä hänelle:
— Ei niin saa tehdä!
— Miksi ei?
— Se on synti!
— Et sinä pakoita minua tekemään syntiä vaan minä pakoitan sinut. Kirjoita, niinkuin olen käskenyt, sinulta ei sitä asiaa milloinkaan kysytä, sillä sinä olet minun käteni! Etkä sinä sillä rehellisyyttäsi riko, elä sitä pelkää. Ei yksikään ihminen voi kymmenellä ruplalla kuukaudessa elää kunnollisesti, en minä eikä kukaan muukaan. Ymmärtänethän sen!
— Äh, sinua, — ajattelen minä, — osaat sinä heittää hiekkaa silmille!
— No, nyt on tarpeeksi, — sanon minä sitten. — Kaiken tällaisen täytyy loppua! Ja ell'ette te lakkaa tällaisista konsteista, niin kerron minä joka kerran kylälle, kun sellaista sattuu.
Hänen viiksensä nousivat nenään, olkapäät korviin ja hän kiristeli hampaitaan sekä pyöritteli pyöreitä silmiään. Me mittaamme silmillämme toisiamme, kumpi meistä on pitempi.
Sitten kysyy hän hiljaa:
— Onko se totta?
— On!
Titoff naurahti, aivankuin pivollinen kahden kopeekan rahoja olisi vierinyt lattialle, ja sanoi:
— Lörpötyksiä, sinä vanhurskas! Minun täytyy tehdä siten — sillä surkeatahan on ruplan asemasta pyydystellä kopeekkaa. Ja jos varkaita ahdistellaan, — niin alkavat he elää kunniallisesti.
Ja hän läksi ulos paiskaten oven kiinni niin kovasti, että ikkunan lasit helisivät.
Minusta näytti siltä kuin Titoff olisi siitä päivästä alkaen lopettanut kujeensa, mutta varma en siitä ole. Minua hän ainakin lakkasi viekottelemasta.
Hän oli muuten hyvin säästäväinen, ja vaikka ei hän kieltänytkään itseltään mitään, tunsi hän hyvästi kopeekan arvon. Hän rakasti hyvää ruokaa ja naisille oli hän ihmeellisen ahnas, — hänellä oli suuri valta, eukot eivät tohtineet kieltää häneltä, ja hän käytti heitä: tyttöihin ei hän koskenut, koska nähtävästi pelkäsi heitä, mutta muista naisista sai jokainen ainakin kerran olla hänen jalkavaimonaan.
Ja minuakin koetti hän usein yllyttää tähän.
— Mitä sinä, Matvei, kidutat itseäsi, — puhuu hän. — Naisia saa täällä vaikka kuinka halvalla. Jokainen eukko pitää hyväilyistä, mutta heidän miehensä — ovat heikkoja ja väsyneitä, niin että he eivät kykene mihinkään. Sinä sitä vastoin olet vahva nuorukainen ja kaunis, — mikä sinua estää naista lähestymästä? Ja siitä saisit itsekin huvia…
Se heittiö yritti aina sivultapäin yllyttää konnuuteen.
Kerrankin kysyi hän minulta:
— Mitä sinä luulet, Matvei, — onko vanhurskaalla ihmisellä paljonkin valtaa Herran luona?
Minä en rakastanut hänen kysymyksiään.
— En tiedä, — vastaan nytkin.
Hän mietti hetkisen ja — jatkoi:
— Katsopas, Jumala vei Lotin Sodomasta ja pelasti Noan, vaikka tuhannet hukkuivat tuleen ja veteen. Ja kuitenkin on kirjoitettu: elä tapa! Minun johtuu väliin mieleeni, että tuhannet hukkuivat siitä syystä, että heidän joukossaan oli joku hurskas. Jumala sai nähdä, että muutamille onnistuu hurskaan elämän eläminen niinkin ankarain lakien alaisena. Mutta ell'ei Sodomassa olisi ollut ainoatakaan vanhurskasta, — niin Jumala olisi silloin nähnyt, ett'ei kukaan voi noudattaa hänen lakejaan, ja luultavasti olisi hän silloin pehmennyt eikä olisi tappanut niin paljon ihmisiä. Hänestä sanotaan, että hän on laupias, — mutta missä se laupeus sitten on?
Minä en siihen aikaan ymmärtänyt, että tuo mies etsi syntien anteeksiantoa, ja siitä syystä hänen sanansa suututtivat minua.
— Tehän teette pilkkaa! — vastaan minä. — Te pelkäätte Jumalaa — vaan ette rakasta häntä.
Hän otti kätensä taskusta, pani ne selän taakse, vihastui ja muuttui harmaaksi.
— Onko niin tai näin, en tiedä, — vastaa hän. — Minusta vaan tuntuu, että te rukoilijat palvelette Jumalaa toisten syntien tähden. Sillä eihän Jumala teidän tähtenne sekaannu synnin viettelyihin!
Pitkän aikaa tämän jälkeen ei hän ollut huomaavinaankaan minua, mutta minun sydämessäni alkoi kasvaa leppymätön viha häntä kohtaan, — hän oli minusta ilkeämpi kuin Savel.
Kun minä yöllä suljin hänet rukouksiini, — niin pulmahti viha äkkiä minussa täyteen raivoon, ja ehkä minä silloin luin ensimäisen kerran inhimillisen rukouksen:
— Minä en tahdo, Herra, että osotat laupeuttasi varkaalle, rangaistusta pyydän minä hänelle. Elköönkä hän enään rankaisematta rosvotko köyhiä!
Ja minä puhuin niin innokkaasti Titoffia vastaan, että lopulta aloin itsekin pelätä hänen kohtaloaan.
Jonkun aikaa tämän jälkeen äjähdin minä yhteen Migunin kanssa — hän tuli konttooriin pyytämään niiniä, ja minä olin siellä yksin.
Minä kysyn:
— Minkätähden sinä, Savel, ivailet minua?
Hän näyttää hampaitaan ja katsoo minuun terävästi:
— Minulla on hyvin pieni asia, — sanoo hän, — tulin pyytämään niiniä!
Minun jalkani vapisevat ja sormeni menevät itsestään nyrkkiin. Minä tartuin häntä kurkkuun ja pudistelin hieman.
— Onko se minun syyni?
Hän ei pelästynyt, ei loukkaantunut, vaan tarttui käteeni ja irroitti sen kaulastaan aivan kuin minä en olisi ollut häntä, vaan hän minua vahvempi.
— Kun ihmistä kiristetään kurkusta, — sanoo hän, — niin silloin ei ole helppo puhua. Mutta elä sinä koske minuun, sillä minä olen elinaikanani saanut niin paljon iskuja, että sinun lyöntisi ovat aivan tarpeettomat. Ja tapella sinä et saa, ell'et tahdo kumota kaikkia käskyjä.
Hän puhuu rauhallisesti, keveästi, aivan kuin leikkiä laskien.
Minä huudan hänelle:
— Mitä sinä tahdot?
— Niiniä.
Minä näen, ett'en voi sanoilla voittaa häntä, ja suuttumuksenikin katosi, niin että tunsin itseni nyt ainoastaan loukkaantuneeksi ja kylmäksi hänen edessään.
— Te olette kaikki petoja, — sanon minä. — Voiko ihmisestä tehdä pilkkaa siitä syystä, että hänen isänsä ja äitinsä ovat hänet hylänneet?
Mutta hän sutkii minua sanoilla aivan kuin pieksäisi kivillä:
— Elä tekeydy köyhäksi, kun me sinulta oikeutta etsimme. Sinä syöt varastettua leipää, etkä sen vuoksi, että olisit sokea.
— Sinä valehtelet, lurjus! Minä saan kyllä tehdä työtä leipäni edestä!
— Ilman työtä ei kanaakaan varasteta, se tiedetään.
Hän katselee minua pirullisesti hymyillen ja puhuu valitellen:
— Oh, Matvei, hyvä olit sinä lapsena! Mutta sitten rupesit kirjanoppineeksi ja jumalaapelkääväksi ja rakennat samoin kuin kaikki muutkin maailman varkaat jumalallisen lain sille tosiasialle, että meillä kaikilla ei ole yhtä pitkät kädet.
Minä lykkäsin hänet ulos konttoorista. Hänen sanansutkauksiaan en minä halunnut ollenkaan ymmärtää, sillä minä pidin itseäni Jumalan uskollisena palvelijana ja omia ajatuksiani parhaimpina muitten ihmisten ajatuksia. Minun tuli kuitenkin tukala olla, ja minä tunsin, — miten heikoksi sieluni kävi.
Minä en voinut — moittia ihmisiä, enkä ylpeydessäni sietänyt sellaistakaan ajatusta, että olisin farisealainen, vaikkapa muuten olisinkin ollut tyhmä ihminen. Minä laskeudun polvilleni abalatsialaisen Jumalan äidin kuvan eteen, katson häntä kasvoihin ja taivasta kohden kohotettuihin käsiin — lampun tuli välähtelee, hieno varjo peittää kuvan, ja tuo varjo tuo minun sieluuni kylmää, se asettaa jotakin näkymätöntä ja koskettelematonta Jumalan ja minun välille masentaen minua. Minä en enään rukoillut ilomielin, tulin surulliseksi ja erkanin yhä etäämmäksi Olgastakin.
Mutta Olga katseli yhä hellemmin minua. Minä olin siihen aikaan kahdeksantoista vuotias, hyvän näköinen, valkeakasvoinen ja punaposkinen nuorukainen. Ja vaikka minä tahdoin, tuntui minusta kuitenkin epävarmalta lähestyä häntäkin. Siihen aikaan en minä vielä ollut ollut yhteydessä naisen kanssa. Kylän eukot naureskelivat minua siitä syystä ja väliin tuntui minusta Olgakin hymyilevän pahaa hymyä. Mutta minä vaivuin suloisiin ajatuksiin hänestä:
— Siinä — on tuleva vaimoni!
Minä istuin hänen kanssaan kaiket päivät äänettömänä konttoorissa, ja jos hän kysyy minulta jotakin asiaa, niin vastaan minä — siinä koko meidän seurustelumme.
Hän on hieno, vaalea kuin nuori koivu, silmät siniset ja miettiväiset, ja sitä paitsi oli hän kaunis ja vieno hiljaisessa ja minulle käsittämättömässä surussaan.
Ja kerran kysyi hän:
— Minkätähden sinä, Matvei, olet tullut niin synkäksi?
Minä en ollut kenenkään kanssa puhunut itsestäni, en ajatellut enkä tahtonutkaan puhua, mutta silloin aukeni äkkiä minun sydämeni — hänen edessään ja kaikki minun tunteeni paljastuivat. Ja minä kerroin häpeäväni vanhempiani, ihmisten pilkasta, sieluni yksinäisyydestä ja köyhyydestä, ja hänen isästään, — kaikesta. Ei, minä en moittinut ketään, minä puin vaan ajatuksiani sanoiksi ja johdin niitä sisältä pinnalle. Paljon oli niissä muualta saatua ja kaikki oli — roskaa. Minua hävetti, että se oli roskaa.
— Parasta on mennä luostariin! — sanon minä.
Hänen silmänsä himmeni, hänen päänsä vaipui alas eikä hän vastannut mitään. Hänen surunsa tuntui minusta suloiselta, mutta hänen äänettömyytensä sai minutkin surulliseksi. Kolmen päivän kuluttua hän sitten — hiljaan puheli minulle:
— Suotta sinä panet liian paljon huomiota ihmisiin; jokainen, näetkö, elää omalla tavallaan Luonnollisesti olet sinä nyt yksin maailmassa, mutta kun perustat perheen, niin et tarvitse ketään, ja tulet elämään kuin muutkin oman kotisi hyväksi. Eläkä sinä välitä minun isästäni; minä näen sen, että kaikki eivät rakasta häntä, mutta minä en ymmärrä, missä suhteessa hän olisi toisia huonompikaan. Ja missä sitä on näkyvää rakkautta?
Hänen sanansa lohduttavat minua. Minulla on aina tapana toimia rivakasti, ja niin tein nytkin.
— Tulisitko sinä, — kysyn minä, — minun vaimokseni.
Hän kääntyy poispäin ja kuiskaa:
— Tulisin…
Luonnollisesti. Seuraavana päivänä sanoin minä Titoffille, miten asiat nyt ovat.
Hän hymähti, alkoi korjata viiksiään ja polttaa minun sieluani.
— Te olette minun lapsiani — sinulla on suora tie, Matvei. Asiaa sietää kuitenkin tuumia, ja jos se on Jumalan tahto, niin en minä pane vastaan. Sinä olet vakava nuorukainen, siivo ja terve, rukoilet Jumalaa meidän puolesta, ja — oikea aarre, sanon sen ilman vilppiä! Mutta jotta voisi hyvin elää, täytyy myös osata toimia, ja sinulla on hyvin heikko taipumus toimimiseen. Se on — yksi. Ja toinen on se, että kahden vuoden kuluttua kutsutaan sinut sotapalvelukseen, ja sinun täytyy mennä. Mutta jos sinulla on rahaa, viisisataa ruplaa, niin voit ostaa itsesi vapaaksi, ja sen asian voisin ehkä minä järjestää… Mutta ilman rahaa — menet sinä sotamieheksi, ja Olga ei silloin jää naiduksi naiseksi eikä leskeksi…
Hän polttaa sydäntäni tylsillä sanoillaan, hänen viiksensä vapisevat ja silmissä leikki vihertävä tuli. Minä näen sotamiehenä olon hirveänä ja sielulleni vastenmielisenä — millainen sotilas minustakin tulisi? Jo sekin, että kasarmissa pitää aina elää ihmisten kanssa — ei itseään varten, ja sitten juopumus, ruokottomat puheet ja tappelukset! Sotapalvelus on tykkänään ihmisluontoa vastaan, sen olin minä oppinut tietämään.
Titoffinkin puheet vahvistivat minun mielipiteeni.
— Tämä merkitsee siis sitä, että rupean munkiksi… — sanon minä.
— Nyt olet — sieltäkin myöhästynyt, — nauraa Titoff. — Munkiksi he eivät vihi — vaan ottavat — palvelijaksi. Ei, Matvei, ilman rahaa et saa itsellesi minkäänlaista alaa!
Silloin sanon minä:
— Antakaa te rahat, sillä onhan teillä paljon.
— Ahaa! — huudahtaa hän. — Luuletko sen olevan niin yksinkertaista. Ja mitä hyötyä minulle siitä olisi? Ajattelepas: minä olen saanut rahani ehkä suurten syntien avulla, ehkä olen minä niitten tähden luvannut sielunikin pirulle. Sillä aikaa kun minä olen rypenyt synneissä, olet sinä elänyt hurskaasti, ja tahdotko sinäkin nyt rahaa — minun syntieni kustannuksella? Vanhurskaan on helppo päästä paratiisiin, kun syntinen ihminen vaan kantaa hänet sinne selässään — mutta minulla ei ole halua ruveta sinun hevoseksesi! Tee mieluimmin itse syntiä, Jumala kyllä antaa sen sinulle anteeksi, — kun lupaat edeskinpäin palvella häntä!
Minä näin nyt, että Titoff oli kasvanut paljon suuremmaksi minua, ja minä matelin hänen jaloissaan. Minä ymmärsin, että hän oli pitänyt minua pilkkanaan, lopetin keskustelun siitä asiasta, ja kerroin illalla Olgalle kaikki. Kyyneleet kimaltelivat tytön silmissä, ja korvan juuressa värähteli pieni, sininen täplä. Nämät värähdykset herättivät suuren surun minun sydämessäni. Ja vihdoin sanoo Olga hymyillen:
— Ei näy käyvän, niinkuin me tahdomme…
— Ei, ei käy…
Minä sanoin tuon ajattelematta, mutta kun sana kerran oli tullut sanotuksi, ei sitä enään voinut peruuttaa.
Tästä päivästä alkaen ei mikään enään elähyttänyt minua; olin kuin juopunut, joka kulkee pimeässä, ja elelin itsekseni kuin kyyhkynen tulipalon savussa. Ja Olgaa tulee minun sääli, tahdoin häntä vaimokseni, sillä rakastan tyttöä, mutta näen, että — Titoff on jossakin asiassa vahvempi ja järkähtämättömämpi kuin minä, eikä minun ylpeyteni voinut tätä sietää. Minä halveksin hänen varkauksiaan, hänen pimeää sieluaan, mutta äkkiä tulee näkyviin, että tuossa sielussa onkin valtaa ja voimaa, joka sieltä nyt katselee minua.
Kylässä saatiin tietää, että minä olin kosinut, mutta saanut rukkaset; ja tästä syystä tytöt hymyilivät, eukot ilvehtivät, Savelka laatii kokkapuheita, ja kaikki tuo sai minut ihan raivoon ja sieluni täydelliseen pimeyteen.
Minä koetan rukoilla, mutta minusta tuntuu kuin Titoff olisi takanani, hengittäisi niskaani, ja tästä syystä rukoilen järjettömästi, Jumalaa pilkaten, enkä riemuitse Herrassa, vaan ajattelen omia asioitani ja omaa elämääni.
— Auta minua, Herra, — rukoilen minä, — jotta en kadottaisi Sinun teitäsi eikä sieluni synnissä likaantuisi! Sinä olet väkevä ja laupias, varjele orjaasi pahasta ja ole hänen linnanaan taistelussa kiusausta vastaan, jotta en viekkaudella vihollista voittaisi enkä vaipuisi epäilykseen Sinun rakkaudestasi minua kohtaan.