Jos edellinen päivä oli pitänyt markkinaväkeä jännityksissä, kun Paulus-Jounin juttua tutkittiin, oli seuraava melkein mielenkiintoisempi. Olihan kaikille tiettyä, että itse seurakunnan pappia uhkasi nyt esivallan käsi. Senpätähden kulkikin pakina vilkkaana, vahingoniloisena, lappalaisten kesken, joita edellä puolenpäivän seisoskeli taas sakea parvi käräjätuvan edustalla esivallan saapumista odotellen. Tuomarin tiedettiin olleen yötä pappilassa, josta myöhään yöhön oli näkynyt tuli. Siellä olivat saman pöydän ääressä istuneet syytetty ja tuomionjulistaja kaikessa rauhassa kuin parhaat ystävät konsanaan. Mitähän, jos olisikin herr' Vuolevi saanut vaikutetuksi tuomariin, ja nyt hupenisi ihan käsistä mieluisa nautinto. Epäilevä ilme virisi miesten kasvoille, kun joku joukosta tästä huomautti. Mutta olihan toiselta puolen tapahtumaan monta todistajaa. Olihan nähty pappi juovuksissa, olihan ihan vieressä seisty, kun tämä tempaisi nimismieheltä lakin ja heitti sen maahan. Ja ennen kaikkea olivat Tornion porvarit olleet tapauksen todistajina. Ei anna Martinpoika nyt perään, kun on kerran herr' Vuolevin käsiinsä saanut. Kauan se olikin vihaa pitänyt pappia kohtaan. Sehän tiedettiin myös. Jopa vainenkin! Ansaan joutuisi nyt herr' Vuolevi, vaikka olikin taitava sanoistaan. — Pois hälveni epäilys surisevasta joukosta. Vahingonilo loisti taas silmistä. Iloista supatusta ja naurua kuului joka taholta. Kaikkialla oli herr' Vuolevi puheen aiheena. Yksi ja toinen utelias peskiniekka liittyi joukkoon, kulkien miesryhmästä toiseen sen mukaan, missä kulloinkin oli hauskinta ja vereksintä kuultavaa.
Eniten oli väkeä keräytynyt Kopara-Niilan ympärille, joka kestitsi kuulijakuntaansa mehevimmillä paloilla papista. Tuontuostakin kajahti raikuva nauru. Hetkinen oltiin aivan hiljaa, jolloin kuului vain Niilan kitisevä ääni ja sitten yht'äkkiä uusi, voimakas naurunpurkaus.
— Mitenkäs selvisit silloin siitä yöluetuksesta, Niila? Muistelehan, että kuulevat muutkin, kehoitti joku joukosta.
Niila siristi tihruisia silmiään ja veitikka leikki suupielessä, kun hän kertoi:
— Niin, olihan se soma tapaus sekin… Nukun rauhassa kodassani tässä toissa talvena. Hiiloskin on sammunut ja kaikki on pimeää ja hiljaista. Taisi olla jo keskiyön aika… Yht'äkkiä karkaavat koirat ulos vimmatusti haukkuen… "Kukahan siellä on liikkeellä?" tuumin ja nousen kurkistamaan oviaukosta, kun kuulen tutun äänen, joka vihaisena manaa koiria… "Bärgalak, bärgalak!" kaikuu pimeässä ja niin täydestä sydämestä! "Na, eikö olekin itse herr' Vuolevi!" ajattelen. "Varmaankin Rounalaan matkalla." Samassa työntyy pappi sisään ja komentaa tekemään tulta. "Pidetäänpäs kerran sinunkin kodassasi luetus?" toimeaa pappi. Minä tulta tekemään ja vastustelemaan: "Mutta nythän on yö, herr' Vuolevi". "Yö! Mitä sillä väliä? Oletkin aina kirkkoa kiertänyt, vanha noita!" Heräävät siitä muutkin ja saavat selville asian. Hieroskelevat silmiään ja töllistelevät pappia, joka kaivaa laukustaan virsikirjaa… Akkaväki tavailee, hieroo silmiään, tavailee ja tankuttaa… Jopa joutuu kirja minunkin käteeni… Otan sen, siristelen silmiäni, koettelen sormenpäillä lehteä, katsahdan savureikään ja virkan niin rauhallisesti kuin saatan: "Tuntuu kuin olisi koo".
Väkijoukko helähti iloiseen nauruun.
— No, mitenkäs kävi? huudettiin.
— Arvannette tuon… Ei minua lempinimillä puhuteltu. Pappi sieppasi kirjan kädestäni ja paukautti lyödä minua sillä päähän. "Vai kujeilemaan alat, vanha varas! Kyllä minä sinut opetan vielä! Jalkapuuhun pääset koreasti istumaan!" Minä pitelen päätäni ja puolustelen: "Mitenkäs sitä pimeässä, herr' Vuolevi? Eihän sitä muuten kuin koettelemalla…"
Uusi naurunpurkaus kajahti kuulijoiden joukosta.
— Esivalta tulee! huudettiin samassa.
Käännyttiin katsomaan.
Kirkkotörmää nousi tuomari pappien kanssa. Sirma asteli tuomarin vieressä ja näytti kertovan tälle jotakin. Alatornion ja Jukkasjärven papit kävelivät heidän perässään. Edellinen tuntui hajamieliseltä, päättäen siitä, että hän ei ollenkaan näyttänyt kiinnittävän huomiotaan vierustoveriensa puheeseen, kun tämä osoitteli hänelle tiensyrjässä kiinniolevaa lumivalkoista ajokasta, joka pappien saavuttua sen kohdalle arkana laukahti niin etäälle tiestä kuin hihna ylti.
Väkijoukko antoi tulijoille tietä. Uteliaina tirkistettiin Sirmaa, joka astui pää pystyssä luomatta katsetta oikealle tahi vasemmalle.
Muuan lautamiehistä avasi oven ja tuomari seuralaisineen astui tupaan.
Tuokion kuluttua saapui nimismieskin. Hän kulki varmoin askelin väkijoukon keskitse, tervehtien alentuvasti joka suunnalle, niinkuin se, jonka täytyy joskus saada osoittaa ystävällisyyttä niillekin, joita muuten tavallisesti halveksii.
— Korkea oikeus rupeaa istumaan! kahahti lautamiehen virallinen ääni ovelta.
Väkijoukko rynnisti esiin. Jokainen pyrki sisään niin nopeaan kuin mahdollista. Tuupittiin ja tyrkittiin. Pahimmin tunkeileville täytyi lautamiehen ärjäistä, ennen kuin sai heidät asettumaan. Siitä huolimatta raivasi Paulus-Jouni itselleen tien ovelle ahtautuneen väkijoukon lomitse ja tunkeutui etumaisten joukkoon aivan lähelle tuomarin pöytää. Enimmän osan oli kuitenkin täytynyt jäädä ulos, josta toistensa olkapäiden yli uteliaina kurkistelivat.
Tuomari selaili papereitaan, rykäisi pari kertaa ja lausui:
— Vastaaja herra pastori Olaus Sirma ja kantaja nimismies MaunuMartinpoika.
Todistajat tunkeutuivat pöydän luo ja tekivät valansa. He olivat ennemmin mainitut neljä Tornion porvaria, jotka edellisenä päivänä olivat istuneet lautakunnassa. Vakavina ja selvällä äänellä he lausuivat valansa.
Sirma oli noussut penkiltä, jolla oli istunut. Hän korjasi peskinsä vyötä, ojantelihe suoraksi ja heitti uhmaavan silmäyksen nimismieheen, joka myös oli noussut ylös ja katsahtaen puolestaan väijyen riitaveljeensä ryhtyi selostamaan kannettaan.
Hän tunsi itsensä suuresti loukatuksi kappalaisen ja tämän lapinrahvaan saarnaajan, herra Olaus Sirman käytöksen vuoksi, kun tämä ensimmäisenä päivänä kulumassaolevaa kuuta oli markkinapaikalla hyökännyt hänen kimppuunsa häpeällisillä haukkumasanoilla ja todistamattomilla herjauksilla, kutsuen häntä huorintekijäksi, "kälmiksi", varkaaksi ja roistoksi, sekä oli lyönyt häntä ja vetänyt tukasta. Tämän voi hän, Maunu Martinpoika, toteennäyttää todistuksella, jonka ovat allekirjoittaneet silloin saapuvillaolleet todistajat, nimittäin Tornion raati- ja kauppamiehet, hyvin kunnioitettu Mikkeli Juhonpoika, Heikki Hannunpoika Kuure, Petteri Eerikinpoika Planting ja Arent Grape nuorempi. Ja vaatii hän pastori Sirmalle ankarinta edesvastausta tästä törkeästä kunnianloukkauksesta ja pahoinpitelystä.
Nimismies veti peskin povesta paperin ja laski sen tuomarin pöydälle.
Sirma katsahti Plantingia, joka vanhasta tottumuksesta oli istahtanut lautamiesten penkkiin. Asia näytti tätä kovin vaivaavan, sillä hän silmäili tyytymättömänä ympärilleen ja pureskeli pitkiä viiksiään.
Tuomari kääntyi Sirman puoleen ja kysyi äänellä, jonka hän koetti saada niin vakavaksi ja viralliseksi kuin suinkin mahdollista, oliko tällä mitään vastattavaa nimismiehen tekemän kanteen ja esittämän todistuksen johdosta.
Sirma katsoi tuomariin ja hänen huulillaan värehti hetkisen heikko hymy. Tuomari vältti hänen katseensa ja naputteli sormellaan pöytään kuin hämillään. Oli tuokion niin hiljaista, ettei kuulunut hiiskahdustakaan. Lappalaiset odottivat suu puoleksi avoinna ja silmissä salaperäinen katse, mitä heidän pappinsa vastaisi. Vaikka useat heistä eivät ymmärtäneetkään suomea kuin vähän, käsittivät he kuitenkin, että herr' Vuolevilla oli edessä vakava paikka. Alatornion Törnström rypisteli kulmiaan, ja Kempe istui selkäkenossa nojaten päällään seinään, silmät puoliummessa.
Sirma silmäsi virkatovereitaan ja hänen katseestaan välähti suuttumusta ja ivaa samalla kertaa. Hetkeksi valtasi hänet nöyryyttävä tunne, että hänen, pappismiehen, täytyi seisoa oikeudessa vastaamassa — ja vielä tällaisessa asiassa, sekä päällepäätteeksi kahden virkaveljen läsnäollessa. Mitä he ajattelivat hänestä? Tietysti halveksit sydämessään, vaikka olivat kyllin viisaita sitä näyttääkseen. Martinpoika, tuo kirottu lurjus, joka joutavista riidan rakensi! Olisi lyönyt takaisin, niinkuin mies ja sillä hyvä! Mutta ei! Käräjiin — tietysti! Sirma puri hammasta niin että leukapielet natisivat. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hän hillitsi itsensä ja oli heti taas entisellään, tyyni ja rauhallinen. Pistäen peukalonsa peskin rinnukseen hän lausui levollisesti, äänessä hieman ivallinen sävy:
— Tunnustan kyllä tuottaneeni herra nimismiehelle mielipahaa ja loukanneeni hänen erinomaisen herkkää kunniantuntoaan, joka näiden vuosien kuluessa, jolloin yhdessä olemme näillä kaukaisilla Pohjolan perillä esivaltaa edustaneet, on usein erittäin selvästi tullut näkyviin minua kohtaan ja usein — se minun täytyy ikävällä mainita — varsin kouraantuntuvalla tavalla, niinkuin esimerkiksi meidän niittyriidassammekin. — Mutta en nyt puhu siitä. Tyydyn vain toteamaan, että herra nimismiehellä on _kunnian_tuntoa, joka nyt on herännyt kostoon muutamien pikapäisyydessä lausuttujen sanojen johdosta, jotka ikävä kyllä ovat jokainen sisältäneet totuuden, vaikka minulla valitettavasti ei tällä kertaa ole riittäviä todistuksia niiden todenperäisyydestä. Tunnustan siis lausuneeni nuo sanat, jotka syyttäjä on täällä suvainnut mainita, ja tahdon lisätä, että — jollen olisi ollut vähän liikutettu —vino oneratus,[6] olisin ne jättänyt sopivampaan aikaan ja paikkaan.
Tuomari kääntyi kauppiasten puoleen ja kehoitti Plantingia todistamaan, huomauttaen, että hänen tulisi vain kertoa, mitä tiesi nimismiehen mainitsemasta tappelusta, koskapa herra Olaus oli tunnustanut solvaukset sanoneensa.
Planting nousi. Harvoin hän oli näin kiusalliseen juttuun sekaantunut. Miksi pitikin hänen lähteä kojultaan tuota "tappelua" katsomaan? Kun olisi pysynyt rauhassa myymäläpöytänsä takana, ei hän olisi nähnyt mitään koko nujakasta. Siksi paljon väkeä oli asianomaisten ympärillä ollut, ettei syrjässäolija olisi sen kulkua voinut seurata. Sirman solvaukset hän kyllä oli kuullut. Siksi suurella äänellä oli pappi huutanut. Plantingia nauratti ja suututti. Herra Olaus oli hänen persoonallinen ystävänsä. Sääli miestä, jos tuollaisen joutavan asian vuoksi joutuisi kärsimään. Hän silmäili Sirmaa, joka hieno hymy huulilla odotti hänen todistustaan.
— Herra Olaus tuli minun kojulleni ennenmainittuna päivänä tekemään kauppaa, sillä me olemme vanhat tutut, aloitti Planting.
— Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari pöydän takaa. Planting joutui vähän hämilleen ja katsahti kysyvänä tuomariin.
— Teidän tulee vain todistaa, mitä tiedätte herra Olauksen ja nimismiehen — tappelusta. Tuomarin oli vähän vaikea lausua viimeistä sanaa vakavana.
— Se minun täytyy sanoa, että herra Olaus oli vähän… niinkuin viinalta voitettu, aloitti Planting uudestaan, katsahtaen anteeksipyytävästi Sirmaan.
— Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari jälleen. Planting karahti punaiseksi. Häntä jo suututti. Sepä kumma, ettei hän, vanha raatimies, tiennyt, mikä kuului asiaan, mikä ei. Mokomakin lainlukija, joka luuli saavansa pitää häntä, vanhaa miestä pilkkanaan!
— No sen minä kyllä näin, herra Olaus antoi nimismiehelle pienen tölmäisyn ja ehkä vetäisi myös vähän otsatukasta… jonka pikku näpsäyksen minä puolestani pidän nimismiehen hyvin ansainneena, lausui hän kovalla äänellä ja katsoi tuomaria tuikeasti silmiin.
— Herra puheenjohtaja! huudahti nimismies kiivastuneena.
— No odottakaa, odottakaa! Kyllä saatte puhua, kunhan vuoronne joutuu, lausui tuomari äkäisesti. Häntäkin hermostutti ja suututti koko juttu.
Sirma oli seissyt koko ajan tyynenä ja vakavana. Hän ei näyttänyt ollenkaan syytetyn näköiseltä. Koko hänen olentonsa huokui itsetietoista oman arvon tuntoa ja hillittyä ylevämmyyttä. Hienot hymynväreet suupielissä osoittivat vain, että juttu oli ruvennut häntäkin huvittamaan.
— Onko todistajalla muuta sanottavaa? kysyi tuomari Platingilta.
— Ei ole, ja jos olisikin, niin se ei kuulu asiaan, vastasi Planting tyynenä ja pieni vahingonilo välähti hänen silmistään.
Tuomari ei ollut kuulevinaan hänen viimeistä huomautustaan, vaan kääntyen nimismiehen puoleen kehoitti tätä nyt sanomaan sanottavansa.
Martinpoika loi vihaisen katseen Plantingiin ja kysyi harmistuneena:
— Eikö raatimies nähnyt, että herra Olaus tempaisi minulta lakin päästä ja heitti sen maahan?
Planting virkkoi suu leveässä hymyssä:
— Huomasin tietenkin, että lakki maahan lensi, mutta sitä en voi sanoa, että herra Olaus olisi sen vartavasten maahan heittänyt. — Muuten arvelen, että lakki on pidettävä lujemmin päässä.
Tuomari iski vasaralla pöytään.
— Pitää pysyä asiassa! karjaisi hän Plantingille. — Ei saa puhua sellaista, mikä ei asiaan kuulu.
— Se on minun mielipiteeni, että lakin tulee olla lujasti päässä, penäsi Planting.
— Suu kiinni tahi saatte sakkoa!
— Jaa, siitäkö, etten luovu mielipiteestäni?
Tuomari oli punaisena vihasta. Hän loi Plantingiin oikean häränsilmäyksen masentaakseen sillä ylpeän porvarin, mutta kun hän huomasi raatimiehen kasvoista, että tämä oli valmis jatkamaan sanasotaa, hän luopui kamppailusta.
— Onko nimismiehellä vielä muuta kysyttävää? kysyi hän Martinpojalta hetkisen kuluttua.
— Ei ole. Pyydän vain kuulusteltavaksi muitakin todistajia.
Käskettiin todistamaan Arent Grape. Tämä astui esiin ja kertoi samaa kuin Plantingkin. Hänen mielestään tappelu, jos sitä sellaiseksi saattoi kutsua, oli ollut vain siinä, että pappi oli vetäissyt nimismiestä kerran tukasta sekä tölmäissyt tätä niin, että lakki oli pudonnut maahan.
Samaan suuntaan todistivat myös Mikkeli Juhonpoika ja Hannu Kuure.
Tuomari kehoitti asiallisia ja yleisöä poistumaan.
Väki työntyi ulos ja kerääntyi ryhmiin tuvan edustalle. Puhua pajatettiin puoliääneen ja naurettiin. Toiset olivat sitä mieltä, että herr' Vuolevi pääsee vapaaksi koko jutusta. Toiset väittivät taas nimismiehen voittavan. Ei oltu voitu oikein tarkkaan seurata jutun käsittelyä, se kun oli tapahtunut suomeksi. Siksi kallistuivat mielipiteet puolelle jos toisellekin. Varmalta oli herr' Vuolevi näyttänyt tapansa mukaan, mutta äkeänä ja tuohtuneena oli ollut nimismieskin…
— Päätöstä kuulemaan! kajahti samassa lautamiehen ääni.
Työnnyttiin taas tupaan uteliaina ja jännittyneinä.
Asialliset seisoivat jälleen pöydän edessä. Nimismies näytti voitonvarmalta. Hänen pienet silmänsä kiilsivät vahingoniloisina tuuheiden kulmakarvain alta, kun hän tuontuostakin heitti katseen Sirmaan, joka seisoi toisella puolen tupaa, koko olento huokuen ylvästä, äänetöntä halveksumista.
— Oikeus katsoo selville käyneen — aloitti tuomari kuivalla, vähän epävarmalla äänellä — että pastori Olaus Sirma on tehnyt itsensä syypääksi solvaukseen ja pahoinpitelyyn, ja sakotetaan häntä sen vuoksi neljästä pikaisuudessa lausumastaan herjaavasta sanasta kolme markkaa hopeassa kustakin, kuin myös tukasta vedosta ja tölmäisystä yhteensä kuusi markkaa samassa rahassa, eli kaikkiaan 18 markkaa.
Vilkasta supatusta rupesi kuulumaan oven suusta heti kun tuomari oli lopettanut. "Kumpi voitti?" "Miten kävi?" kyselivät lappalaiset toisiltaan. Ja kun saatiin selville, että herr' Vuolevi oli jutun menettänyt, levisi kaikkien kasvoille tyytyväinen ilme.
Nimismies, jonka silmät olivat yhtenä viiruna, tirkisteli riitaveljeään vahingonilolla, jota hän ei tahtonutkaan peitellä. Kun väki rupesi liikehtimään ovea kohti, hän antoi Paulus Jounille salaperäisen merkin.
Jouni otti askelen tuomarin pöytää kohti, ojentihe suoraksi ja lausui:
— Olisi meillä lapinmiehillä esivallalle vähän sanomista.
Tuli hiljaisuus. Tuomari katsahti hämmästyneenä puhujaan.
— Mitä se koskee? kysyi hän.
Jouni pyyhkäisi parratonta leukaansa ja puhui, nyökäten päälläänSirmaa kohti:
— Me olemme jo kauan saaneet kärsiä tämän pappimme sopimatonta ja epäkristillistä elämää täällä ja olemme päättäneet saattaa sen esivallan tietoon. Tämä herr' Vuolevi on meitä köyhiä ja yksinkertaisia lappalaisia kiusannut kaikenlaisella jumalattomalla menolla ja käytöksellä. Jos sinulla esimerkiksi on asiaa papille, saat varustautua menemään hänen luokseen sydän kurkussa ja suurella pelolla. Sillä saattaa käydä niin, että sinut ajetaan sieltä pellolle kirouksilla ja manauksilla… Näin on todella käynytkin. Monta monituista kertaa on köyhä lappalainen tullut papin huoneesta heitetyksi ulos, niinkuin koira kodasta. Eikä siinä kyllin, vaan hän on sen lisäksi papin omasta suusta saanut kuulla voimakkaita kehoituksia mennä helvettiin, mikä on kokonaan sopimatonta papille ja sielunpaimenelle, jonka tehtävänä ymmärtääkseni olisi opastaa ihmisiä päinvastaiselle puolelle. Sillä helvettiinhän me osaamme neuvomattakin, joten en luule sitä varten korkean esivallan meille pappia lähettäneen. — Tätä tällaista menoa on sattunut sekä pyhänä että arkena, vieläpä suurina juhlapäivinäkin… Kauan olemme jo tätä kärsineet, mutta nyt olemme päättäneet, että jollei korkea esivalta anna meille toista pappia, taikka jollei parannusta ilmaannu herr' Vuolevin elämässä, me lappalaiset siirrymme miehissä pois tämän seurakunnan alueelta, vaikkapa Norjaan ja silloin jää meidän armollinen kuninkaamme ilman hänelle tulevia veroja… Tämän tahdomme esivallalle saattaa tiedoksi, jotta olomme täällä paranisi ja me voisimme rauhassa elää.
Sirma, joka useamman kerran oli yrittänyt keskeyttää Jounin puhetta, harppasi nyt tuomarin pöydän viereen ja huusi, musertaen katseellaan Jounin:
— Miten uskallat sinä, kirottu noita, tulla tänne oikeuspaikkaan viheliäisiä valheitasi puhumaan? Kuka on sinut siihen valtuuttanut?
Tuomari oli käynyt aivan neuvottomaksi. Hän yritti myös saada puheenvuoroa lyömällä vasaralla pöytään, niin että paukkui, mutta hänet keskeytti joukosta kuuluva huuto:
— Meidän puolestamme puhuu Jouni! Tyytymättömiä olemme herr'Vuoleviin ja uuden papin tahdomme!
— Hiljaa siellä! karjaisi Sirma. — Ettekö tiedä, missä olette? Luuletteko esivallan edessä saavanne näyttää hävytöntä luontoanne, niinkuin minulle kotona ja pitäjällä? Huomatkaa, me emme ole nyt pappilassa, jossa usein olette saaneet suutanne soittaa!… Minä pyydän tuomaria nuhtelemaan näitä oppimattomia, tyhmiä raukkoja!
Nyt sai tuomarikin puheenvuoron ja iskien vasaralla pöytään voimansa takaa hän karjaisi Paulus-Jounille:
— Millä oikeudella tulet, mies, oikeuden istuntoa häiritsemään?Millä oikeudella?
— Vapaitten lapinmiesten oikeudella puhun esivallan edessä!
— Vai niin! Mutta nyt puhut väärällä vuorolla! Puhuisit silloin kun sinut siihen käsketään! Täällä ei saa jokainen pajattaa niinkuin markkinoilla. Muista se!
— Herra puheenjohtaja! lausui Sirma.
— Herra Olauksella on puheenvuoro.
— Koska tämä Jouni Paavalinpoika tässä törkeällä tavalla herjaa minua, sallii kai korkea oikeus, että sanon muutaman sanan minäkin puolestani.
Tuomari nyökäytti päätään.
— Minun ei tarvitse puhua paljon. Sanon vain muutaman sanan. Eilinen syytetty mainitsi, etteivät seurakuntalaiset saisi täällä rauhassa elää. Minä myönnän, että hän puhuu siinä aivan totta. He eivät saa rauhassa harjoittaa pakanallisia menojaan. He eivät saa rauhassa haukkua ja soimata esivallan heille asettamaa sielunpaimenta eivätkä kiroilla ja mellastaa kirkkomäellä juovuksissa. Siitä olen minä heitä nuhdellut ja varoittanut, sekä minulle annetun kirkollisen vallan nojalla rangaissut. En siis ihmettele, että pimeyden palvelijat, taikurit ja velhot, tuntevat elämänsä rauhattomaksi ja uhkaavat muuttaa pois seurakunnasta. Mutta minä sanon, että niin kauan kuin minä tätä minulle uskottua pimeää seurakuntaa hoidan, tulen edelleenkin kaikella tarmollani taistelemaan pakanuutta ja noitia vastaan. Minä julistan tässä esivallan edessä, että jokainen seita, jonka minä tapaan tuntureilla, on kaatuva näiden käsieni kautta, ja jokainen noita, jonka minä yhytän työssään, on minun toimestani matkaava etelään, josta hän ei ikinä palaa takaisin, niin totta kuin minun kerran on seisottava Herran Jumalan edessä ja vastattava omasta ja teidän puolestanne!
Sirma oli puhunut valtavalla innostuksella. Hänen silmänsä hehkuivat voimaa ja kiivautta. Ei voinut Paulus-Jounikaan sitä katsetta kestää, vaan painoi päänsä alas. Nimismies oli jo Sirman puhuessa hiipinyt tiehensä, ja yksi ja toinen oli seurannut hänen esimerkkiään.
Tuomari katseli äänetöntä joukkoa ja lausui lujalla äänellä:
— Ja minä sanon lopuksi kaikille tämän seurakunnan jäsenille, niin lappalaisille kuin lantalaisillekin, että teidän tulee kaikella kunnioituksella ja arvonannolla kohdella esivallan teille asettamaa sielunpaimenta, kun hän hengellistä virkaansa teidän keskellänne hoitaa ja virkavelvollisuuksiaan uskollisesti täyttää. Muuten joudutte siitä vastaamaan oikeuden edessä. — Jos teillä muuten on valittamista pappinne viranhoidosta, niin sellainen asia ei kuulu tänne, vaan se on konsistoriumin ratkaistava.
Tuomari julisti oikeuden istunnon tälle päivälle päättyneeksi ja väkijoukko rupesi hajautumaan. Pian oli tupa tyhjä. Tuomari pappien kanssa jäi vain jäljelle.
— No olet sinä nyt taas saunassa ollut! nauroi Kempe Sirmalle.
Tämä huitaisi kädellään ja vastasi:
— Älä puhu mitään! Minä olen jo tähän niin tottunut.
— Sakkoa saitte nyt, herra Olaus, kelpo lailla. Joutava juttu kerrassaan, mutta kun kannetaan, niin mikäpäs auttaa. Semmoinen on minulla virka, miespoloisella, nauroi tuomarikin.
— Jokainen pitäköön virastaan vaarin. En teitä tästä moiti. Eilen olisitte saanut olla ankarampi, vastasi Sirma.
— Ei ollut tarpeeksi näytteitä. En voinut muuta. Uskon hyvin, että olette oikeassa, mutta tuomari ei saa ottaa huomioon sitä mitä uskoo, vaan sen, mitä toteen näytetään.
— No ei hätää! Vielä tulee lujempikin tuomio Paulus-Jounille!
— Merkillistä väkeä nuo lappalaiset. Lapsellisen herkkiä ja taipuvaisia toisinaan, toisin vuoroin taas uppiniskaisia ja kostonhaluisia, yhtyi puheeseen Tornström. — Vanha Tornaeus on oikeassa sanoessaan, että heidän kanssaan pitää vuoroin leperrellä kuin lasten, vuoroin vitsalla uhata… Todellakin suuria lapsia…
— Nyt lähdetään miehissä pappilaan, kehotti Sirma. — Jopa tässä leikissä alkaa vatsakin osaansa vaatia. Ja vaikka viina minut villitsi tarttumaan käsiksi sellaiseen haaskaan kuin tuo Martinpoika, niin luulen, että haluamme silti tyhjentää rehellisen puolituoppisen väärentämätöntä Ruijan viinaa… ja toivon, ettei herroilla ole mitään sitä vastaan.
— Ka, miksipä olisi, myöntelivät toiset.
Tuomari kokosi paperinsa ja miehet lähtivät verkalleen astumaan pappilaa kohti.
Korkealla jokitörmällä, peninkulmaa alempana Enontekiön kirkkoa, on Suonttavaaran talo, jossa asuu nimismies Maunu Martinpoika. Naapureita ei ole lähistöllä, lukuunottamatta ympäristössä liikkuvia lappalaisia, jotka pystyttävät kotansa milloin minnekin, välistä melkein talon kuuluville, väliin kauemmas sisämaahan. Kaksi peninkulmaa alempana nimismiehen taloa on Tulinkisuvannon yksinäinen uudistalo. Se on lähin lantalaisnaapuri sillä suunnalla.
Mutta vaikka nimismiehen talo onkin niin ypöyksinään suuren jokisuvannon varrella, on se siitä huolimatta liikepaikalla. Nimismiehen pihasta lähtee valtatie talvisaikaan Jukkasjärvelle, joka on lähin suurempi kylä eteläpuolella Enontekiötä. Sinne on kymmenen peninkulman taival yli puuttomien tuntureiden ja silmänkantamattomien vuomien. Mutta tie on hyvin viitoitettu, sillä sitä myöten käy kaikki liikenne eteläänpäin. Sitä ajaa esivalta joka talvi Enontekiöön, sitä kulkevat virstan pituiset veroraidot, joilla lapinvero kyyditään lähimpään maaherrankaupunkiin, Tornioon. Se kootaan nimittäin kaikista pohjoispitäjistä Suonttavaaraan, josta Enontekiön nimismies lähettää sen etelään. Sitä varten onkin talon kolmelle sivulle rakennettu suuria aittoja, joissa kruununsaatavia säilytetään. Ne muodostavat asuinrakennuksen kanssa jykevän neliön, niin että talo näyttää jonkinmoiselta linnoitukselta.
Käräjäin jälkeisen päivän iltana istui nimismies Paulus-Jounin kanssa pirtissä tupakoiden ja tarinoiden. Nimismiehen vaimo, lihava Saara-emäntä, kantoi ruokia pöydälle. Lapset leikkivät lattialla poroja. Yhdellä oli kaulassa poron länget ja toinen istui kumoonkäännetyllä jakkaralla Jounin kintaat kädessä ja ajoi. Iloinen, vilkas puheenpajatus kävi leikin ohella.
Emäntä sytytti talikynttilän ja vei sen pöydälle. Sitten hän veti reppänän auki, että keitinsavu pääsisi ulos.
— Hiljempaa, sikiöt, että kuuluu muidenkin ääni! torui hän lapsia ja lisäsi kääntyen miehiin:
— Nyt olisi ruoka valmis.
— Lähdetäänpä haukkaamaan, kehotti nimismies Jounia. — Eiköhän sinullekin maistune ruoka vähän paremmalta nyt, kun olet jälleen oma herrasi?
— Huonot niestat[7] olikin vanginkuljettajalla, nauroi Jouni. — Vaivainen poronlapa, jota yhdessä kalusimme, ja surkean mustaa pettua… Eipä se juuri syötättänyt.
— Niin, nyt olet taas vieraanani, vaikka äsken sainkin siitä nuhteet papilta ja vielä itse oikeuden edessä, lausui nimismies hymyillen asettuessaan istumaan leveän, ristikkojalkaisen pöydän taa. — Ei taitaisi herr' Vuolevi pitää tästä näystä, lisäsi hän, iskien silmää Jounille.
— Eipä kyllä. — Jouni veti suuren siian eteensä ja leikkasi sen keskeltä poikki. — Sisua on sille miehelle Jumala antanut, niinkuin sopulille… Jos olisi vähän suurempi kooltaan, niin sitä pelkäisi…
— Niinpä kyllä… Mutta ei hänen kanssaan leikikseen ole asioissa, vaikka on tosin vähäinen varreltaan Sen näin taas, kun oli vanha niittyjuttumme esillä… Haukkui silmät, korvat täyteen, vaikka oli vasta saanut sakkoa!
— Niin… mitenkä meni se juttu nyt?
— Lykättiin taas… ja tiesi, kuinka monennen kerran…
— Mikä niitty teillä oli nyt viimeksi tingassa?
— Kaikkihan ne ovat vielä tingassa… mutta Seitavuopiosta oli tällä kertaa suurin riita… Minä olen sen raivauttanut, mutta pappi tekee sen heinän melkein joka vuosi… Mutta ensi käräjissä näytän, miten käy… Minä sain eilen paperin, jonka luulen tepsivän. Vahinko vain, ettei se ennättänyt näihin käräjiin… Ja ensi kesänä aion joutua niityille ennen pappia, kävi sitten kuinka kävi!
— Hyvä! huudahti Jouni. — Minä tulen heinämieheksi, jos en meneRuijaan!
— Se kyllä sopii… Mutta uskallatko papin niitylle?
— No, ei kai pappi minua sentään syöne, nauroi Jouni. — Ja sitä paitsi luulen, ettei Kaarina-emäntä sitä sallisikaan.
— Mitä Jouni puhuu Kaarina-emännästä? kysäsi Saara lieden luota.
— En mitään erityistä.
— Kas vaan, virkkoi nimismies ja iski silmää vaimolleen. — Jouni luulee olevansa papin emännän suosiossa.
Jouni teki suuren loven viilipyttyyn ja lausahti:
— Entäpä jos olisinkin?
— Pyh! sanoi Saara ja pyörähti lieden luona. — MistäpäKaarina-emäntä olisi Jounille kiitollisuuden velassa?
— Entäpä jos olisi?
— Olet tainnut olla tohtorina? kysyi nimismies.
— Entäpä, jos olisin ollut? Jouni silmäsi veitikkamaisesti Saaraan.
— No, ei ole sitten kumma, jos pappi on sinulle vihainen, kun pakkaudut taikomaan hänen vaimoaan.
Jouni söi hetkisen puhumatta mitään ja sanoi sitten kuin sivumennen:
— Ei pappi siitä tiedä…
— Kas vaan! Aivan salaisia hommia… Enpä olisi uskonut, että sinulla on potilaita pappilassakin!
Saara kuunteli uteliaana miesten keskustelua ja kysäsi:
— Minkälaisessa taudissa Jouni on Kaarina-emäntää auttanut?
— Pitäisikö sanoa?
— No ei vaan, jos se on niin suun salaisuus! Saara pyörähti jälleen lieden luo.
Jouni nauroi veikeänä ja silmäsi nimismieheen, joka näytti kokonaan kiintyneen viilipyttyynsä.
— Ei se mikään salaisuus ole, sanoi hän tuokion kuluttua. — Kaarina-emännällä oli kova hammassärky viime keväänä… koko poski ihan paisuksissa. Satuin pappilaan — pappi ei ollut silloin kotona — ja tarjosin apuani, mutta Kaarina-emäntä hylkäsi tarjoukseni. "No, ei tyrkytetä, kun ei kerralla vastaanoteta", sanoin ja läksin pois… Mutta tuskin olin päässyt joelle, kun palvelustyttö juoksi perään ja huusi pysähtymään. Sanoi emännän lähettäneen neuvoa kysymään ja anteeksi pyytämään "Mitähän, jos en auttaisikaan enää?" sanoin Tyttö rukoilemaan: "Älä, hyvä Jouni sitä tee! Sääli Kaarina-emännän kaunista muotoa!" Ja minä säälin — sillä, katsoppas, Saara, minä pidän sellaisista kasvoista kuin Kaarina-emännän! Niitä voi ihailla, ihan mielikseen katsella, ja siksi pyörrytin pyhät sanani ja — annoin tytölle neuvon. Toisena päivänä oli ollut terve kuulin myöhemmin — Kun nimittäin syksyllä olin kirkolla tuli tyttö kiittämään… "Kaarina-emäntä käski sanoa suuret kiitokset", sanoi hän. "Apua oli… heti eikä ole sen koommin hammassärky vaivannut", sanoi.
— Kas vaan, sinähän taidat olla koko lääkäri, nauroi nimismies. —Mitähän pappi sanoisi, jos tietäisi?
— Ei sitä tarvitse papin tietää, sanoi Saara. — Hyvä oli että autoit Kaarina-emäntää. Hän on niin lempeä ja suloinen ja aina niin ystävällinen…
— Niin on. Monesti olen pappia kadehtinut ja ihmetellyt, että hän on sellaisen vaimon saanut, veisteli Jouni lusikkaansa nuollen.
— No älä nyt houri! torui Saara. — Komea mieshän pappikin on. Sellaisia tulisia silmiä ja sellaista jäntevää leukaa ei taas ole monella.
— Kuulehan eukkoa! On tainnut pihkaantua pappiin, ivaili nimismies.
— Ole sinä vaiti ja syö rauhassa! Pappiko tällaisista kuin minä?…Hänellä on hempeämpi oma kainaloinen kana.
— Niin, virkkoi Jouni, minä uskon, että jos ei herr' Vuolevilla olisi sellaista vaimoa, niin hän olisikin itse piru!
— Nyt puhut pahoja papista ja sitä sinun ei pitäisi tehdä, varoitti emäntä pudistaen päätään. — Pappi on sentään Jumalan palvelija.
— Olkoon vaan, mutta sen minä sanon, että jos teidän Jumalallanne on kaikki palvelijat samanlaisia, niin en pane paljon arvoa häneen!
Emäntä ei vastannut mitään, puistihan vain päätään. Nimismies otti hyllyltä viinatuopin ja täytti kaksi tinapikaria. Ojentaen toisen Jounille sanoi hän:
— Älähän huolehdi! Eivät ne kaikki papit ole sentään samanlaisia…Juommepa terveydeksemme!
Hän tyhjensi pikarin yhdellä siemauksella ja siveli tyytyväisenä harvapartaista suutaan. Jouni yritti seurata esimerkkiä, mutta pysähtyi ja jäi tuijottamaan pikariin.
— No, miks'et juo? Oikeaa tavaraa se on!
— Oikeaa näkyy olevan… parasta lajia… Hän tuijotti yhä pikariin kulmat rypyssä.
— No, kumase sitten pois! — Vai mitä kujeita sinulla on?
— Älähän… tästä näkyy hauskoja asioita… — Mitä houraat…?Mitä siitä näkyisi muuta kuin mitä siinä on…
Pappi näkyy tulevan tänne, puheli Jouni yhä tarkaten pikaria kädessään… Ajaa nulppohärällä… hihna on mennyt poron takajalkojen väliin… koettaa saada sitä pois, mutta ei saa… Nyt hyppää ahkiosta… selvittää hihnan ja nousee rantatörmää ylös… Sinä saat vieraita, nimismies, jatkoi hän isännän puoleen kääntyen ja tyhjensi pikarin.
Nimismies katseli häntä kummissaan, ja emäntäkin oli pyörähtänyt jälleen lieden luota ja seisoi kädet lanteilla, tuijottaen Jouniin suurin silmin.
— Mitä se Jouni nyt höpsii…? Pappiko tänne…
— Niin, sanoi Jouni ja nousi pöydästä. — Minä menen tuonne tupaan siksi aikaa.
— Ne taitavat olla sinun viisastelujasi taas, lausui nimismies puoleksi leikillään.
— Itsepähän näet…
Samassa syöksähti muuan lapsista pirttiin ja huudahti:
— Pappi tuli… pololla ajoi!
— No, jopa nyt kummia! sanoi emäntä.
Jouni astui tuvan ovelle, mutta nimismies kutsui hänet takaisin.
— Mihinkä menet? Tule rauhassa istumaan, tuli sitten vaikka piispa!… Tottapa sanoo asiansa.
Ovi avautui ja herra Olaus työntyi pirttiin. Hän kopisti lumen kengistään ja viskasi kintaansa penkille. Ottaen lakin tyynesti päästään hän lausahti yksikantaan:
— Iltaa!
— Hyvää iltaa! Pappi on hyvä ja käy peremmäs.
Herra Olaus otti muutaman askelen keskemmäs huonetta ja silmäsi syrjästä Jouniin.
— Täälläpä näkyvät ystävät taas olevan yhdessä, virkkoi hän terävästi.
— Parempihan on ystävyys kuin viha… Eikö se Raamattukin niin opeta?
— Kyllä… mutta se sanoo myös: "Älkää vetäkö iestä yhdessä epäuskoisten kanssa…" ja sinulla, Martinpoika, näkyy olevan siihen erityinen taipumus.
— Vai niin! Herra Olaus on tainnut tulla tänne saarnaamaan, mutta minä kiellän huoneeltani sen kunnian!
Nimismiehen ääni oli kylmä ja pureva.
Herra Olauksen sisu kuohahti, mutta hän hillitsi itsensä.
— En ole tullut saarnaamaan, vaikka ei sekään taitaisi tehdä sinulle pahaa, Martinpoika, sanoi hän niin tyynesti kuin saattoi. — Tulen puhumaan meidän keskisestä niittyriidastamme.
Nimismies oli täyttänyt piippunsa ja istui huolettoman näköisenä pöydän takana, vedellen pitkiä savuja. Paulus-Jouni seisoi takan kupeella ja emäntä oli pyörähtänyt ulos.
— Mitä puhumista siinä on? Asiahan on selvä.
— Selvä? Tarkoitatko, että niityt ovat sinun? — Seitavuopiokin…?
— Luonnollisesti! Minähän senkin olen raivauttanut.
— Raivauksesta viisi! Mutta mihin perustuu omistusoikeutesi?
— Minä näytän sen paikalla papille!
Nimismies kavahti pystyyn ja riensi tupaan. Hetken päästä hän palasi, kädessään paperi.
— Tuosta voi herra Olaus nähdä, mihin omistusoikeuteni perustuu!
Tämä otti paperin ja silmäili sitä kulmat rypyssä.
Paperi oli jäljennös kaikkein armollisimmasta kuninkaallisesta plakaatista, joka oli annettu Kalmarissa, ja siinä kehotettiin talonpoikia muuttamaan Lappiin uudisasukkaiksi ja ottamaan haltuunsa sellaisia maita, joita lappalaiset eivät tarvinneet, sekä raivaamaan niitä viljelykselle.
— Mitä tekemistä tällä on tämän asian kanssa? kysyi herra Olaus olkapäitään kohauttaen ja ojensi paperin takaisin, — Ei tämä paperi valtuuta sinua möyrimään pappilan ympäristöjä, jotka selvästi kuuluvat kirkolle ja papille!
— Kuulukoot kelle hyvänsä, mutta minä olen niityt raivauttanut, ennen kuin täällä vielä pappia olikaan, ja mitä kerran olen raivauttanut, sen pidän, — papista ja kirkosta välittämättä!
— Sepähän nähdään!
— Nähdään vaan! — Mutta sen minä sanon, että tästä lähtien eivät sinun lehmäsi syö minun heinääni, niin totta kuin käsivarteni vielä on terve!
— Ja minä sanon, että sinä et tästä lähtien tule kurpomaan pappilan ympäristöjä, niin totta kuin tahdot, ettei virkasi joudu naulaan! huusi herra Olaus jalkaa polkien. — Meillä on vielä laki Lapissakin, vaikk'ei olekaan lainvalvojia!… Hän pyörähti yht'äkkiä Jouniin päin ja kysyi tuimasti:
— Milloin tulet kirkkorangaistusta suorittamaan?
— Se ei ole minun asiani, vastasi Jouni välinpitämättömästi.
— Mutta se on minun!
— Ei se ole papinkaan, sanoi nimismies terävästi. Se on minun asiani, milloin Jounin kirkolle tuon.
— Mutta minun asiani on määrätä, että se tapahtuu sellaisena pyhänä, jolloin on kirkolla väkeä, ja sen vuoksi vaadin minä Paulus-Jounin tuotavaksi jouluna!
— Tässä ei tule papin vaatimukset kysymykseen! kivahti nimismies. —Minä tuon hänet, milloin parhaaksi katson!
Herra Olaus astui kiivaasti nimismiehen luo ja ärjäisi:
— Sinä rohkenet ruveta vastustamaan minua, viheliäinen voudin renki!
Nimismies punastui raivosta.
— Herra pastori! Te ette näy muistavan nyt, missä olette! huusi hän nyrkkiä puiden. — Tämä on minun huoneeni, enkä minä kärsi, että täällä kukaan liian suurta ääntä pitää.
Hän astui ovelle ja avasi sen selkoselälleen:
— Pappi on hyvä ja laputtaa tiehensä! karjaisi hän ja osoitti ovea.
— Sinä uskallat ajaa minut ulos, heittiö?
— Uskallan! Ulos ja heti paikalla!
Herra Olaus seisoi hetken epäröiden, mutta otti sitten kintaansa ja lakkinsa sekä astui pystyssä päin ulos, luoden mennessään nimismieheen vihasta kirkkaan katseen.
Ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä.
Emäntä juoksi hätääntyneenä sisään. — Ulosko ajoit papin, Maunu?Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä! puhui hän kiivaasti hengittäen. —Navetan ovelta näin, kuinka hän äkäisesti valjasti poronsa ja laskipyrynä pihasta ulos.
— Sinne menköön vaan, mokomakin riitapukari! Tulee tänne teuhaamaan, niinkuin olisi isokin herra…
— Iso herrahan se onkin… ja sinä menet ajamaan ulos!
— Iso, iso, matki nimismies, mutta en lempo soi kärsi, että lappalainen minua kovin komentelee!
— Miehiä niitä on meidänkin heimossamme, nauroi Jouni.
Nimismies ei vastannut mitään, käveli vain kiivaasti edestakaisin.
— Tillä oli nulppo polo, sanoi poika, joka äsken oli tuonut sanan papin tulosta.
— Kyllähän Jouni-setä sen tiesi, vai mitä, Eerikki?
— Tieti kyllä! vahvisti pikku mies totisena.
Nimismies mitteli lattiaa ähkien kuin umpea kahlaava poro, pysähtyi sitten äkkiä Jounin eteen ja kysäsi:
— Mitä arvelet pyhän Andreaan päivästä?… Silloin ei ole paljon kirkkokansaa, kun väki on Ruijassa.
— Minusta on yhdentekevää, vaikka pyhän Aatamin päivänä. Pääasia on, että saan sen veron kuitatuksi. Luulen, ettei pappi tule saamaan minua toista kertaa venteeseensä.
Nimismies mietti hetkisen.
— Mutta mitä, jos et menisi ollenkaan? virkkoi hän äkkiä.
Jouni repäisi silmänsä suuriksi.
— Niinkö? Sitä olen itsekin ajatellut… mutta kävisikö se päinsä?
— Miksi ei?… Mies on tipo tiessään… milloin Ruijassa… milloin Ruotsissa… nimismies ei saa häntä käsiinsä… Ota sitten ja tuo kirkolle!
— Mutta, jospa itse joudut rettelöihin? Jounin äänestä soi vieläkin epävarmuus.
— Älä siitä huolehdi… minkäs tekee?… Kyllä minä voudille selitykset annan…
— Olkoon menneeksi! Kättä sen asian päälle! Jouni ojensi kätensä ja nimismies puristi sitä nauraen.
— Teemmepä papille pienet kepposet… hahhah!
— Mutta mitäs teet, Maunu, jos menetät virkasi sen kepposen vuoksi? kysyi Saara, joka päätään pudistellen oli kuunnellut miesten keskustelua.
— Virkani? Nimismies kääntyi vaimonsa puoleen ja jatkoi suu leveässä hymyssä:
— Pari pulloa Ruijan rommia voudille, jos kiinteälle ottaa, ja sillä hyvä.
— Mutta, jospa eivät rommit auttaisi?
— Auttavat… varmasti auttavat! Minä tunnen äijän heikkouden.
Emäntä ei puhunut enää mitään, ryhtyi vain korjaamaan ruokia pöydältä.
— Nyt saat lähteä auttamaan minua verokalojen punnituksessa, lausui nimismies Jounille, ottaen naulasta lyhdyn ja aitan avaimen. — Lankoniemeläiset ovat tuoneet raidon sillä aikaa kuin olin kirkolla ja ne olisi punnittava, jotta nähtäisiin ovatko kruunun saatavat täydet siltä kulmalta.
Miehet lähtivät aittaan.
Emäntä kantoi lapset levolle, jotka olivat vaipunee mikä minnekin, korjasi syrjään lattialla ajelehtivat poronvaljaat, joilla lapset olivat äsken leikkineet, nosti kumollaan olevan jakkaran pystyyn ja työnsi sen kiukaan loukkoon. Sitten hän sammutti kynttilän, sytytti päreen sijaan ja pisti sen kiukaan koloon.
Hän istahti penkille, työnsi ikkunaluukkua vähä syrjään ja katsahti ulos.
Siellä häärivät miehet aitassa häilähtelevässä lyhdyn valossa ja punnitsivat kaloja. Nimismies latoi niitä suuriin läjiin lattialle. Jouni kimppusi ne ja ripusti oven yläkamanaan kiinnitettyyn heinäpuntariin nimismiehen näyttäessä tulta.
Vahva usva lepäsi joella. Se näytti liikkumattomalta ja jäykältä kuin vaaleanharmaa muuri. Oli kuin olisi sekin vielä nukkunut syvässä aamu-unessa. Usvamuurin yläpuolelta erottautuivat vastaisen rannan risukot tummana, epäselvänä juovana lumipeitteisestä vuomasta, joka heti joenrannasta alkaen ulottui kauas etelää kohti. Sieltä, vuoman takaa häämöttivät lumiset tunturit valkeana vyöhykkeenä aamuhämärässä lepäävää taivaan rantaa vasten. Häipyvien revontulten välke värehti vielä Jorp'oivin ympyriäisellä laella. Aamutuuli virisi ja lähti kierrokselleen. Se pyyhkäisi alas tunturin rinteitä, herättäen sen kuin sivumennen, kohahti sitten metsiin ja pani ne pitkään ja raskaasti huokaamaan. Kuin havahtuen tästä, rupesi joella lepäävä usvakin näyttämään elonmerkkejä. Sen yläreuna alkoi tyynesti aaltoilla, ja siitä nousi vaaleita, hajanaisia kielekkeitä, jotka venyttelivät kuin makuulta nouseva ihminen. Kielekkeet kohosivat ylemmäs, muuttelivat muotoaan, värehtivät ja vilkastuivat, ja nyt oli koko usvameri liikkeessä ja teki nousua pappilaa ja kirkkoa kohti. Vastainen ranta oli hävinnyt. Usva leijaili jo korkealla. Rannassa olevat pappilan nuottatalaat, jotka tukevina seisoivat kinoksessa, olivat jo sen peitossa, ja usva nousi varmana ja tyynenä kirkkomäkeä ylös. Hetken päästä kuumottivat tapuli ja porvarien aitat epämääräisinä varjoina sen sisältä, ja pappila ympäristöineen peittyi sen vaaleaan, avaraan vaippaan.
Oli pyhän Andreaan aamu. Pappilan pirtin takassa räiskyi iloinen tuli, nuoleskellen ahnaasti sen yllä kelluvaa pataa, joka riippui takan kupeella seisovan keitinpuun poikittaisessa vartaassa. Keitinpuun toinen pää oli lattiassa kiinni, toinen pää ulottui kattoon, päästen pyörimään runsaasti sen verran, että vartaassa riippuvan padan saattoi helposti siirtää tulelta pois. Vitjakoukku, jossa kiuasliedellä kiehuva pata oli ennen riippunut, oli saanut väistyä tämän uudemman keksinnön tieltä, kun pirtti oli muutettu uloslämpiäväksi ja kiuas vaihdettu savutorvella varustettuun takkaan. Pappila lasi-ikkunoineen ja savutorviuunineen olikin laadultaan ainoa talo koko laajassa seurakunnassa.
Nuori nainen seisoi takan vieressä ja hämmenteli pataa, tuijottaen haaveksien tuleen. Hän oli keskikokoinen, hentovartaloinen. Pyöreitä poskia peitti helakka puna, jonka lieden lämpö oli niihin nostattanut. Otsa oli puhdas ja valkoinen, ja mustat kulmakarvat varjostivat miellyttävästi tummien sinisilmien lempeää katsetta. Nenä oli kapea, suora, ja ohuthuulinen suu pieni ja siro. Kasvoilla oli surunvoittoinen sävy, jota ei voinut hälventää pienen lapinmyssyn alta vallattomana pilkistelevä vaalea tukkakaan, joka ohimoille muodosti sieviä kiehkuroita ja päättyi somaan niskasykeröön. Yllä oli hänellä siniverkainen lapintakki, jota uumenilta koossa piteli kirjovyö, mistä riippui avainkimppu ja lapinpuukko tuppineen. Hän oli herra Olauksen vaimo, Kaarina Eerikintytär.
Vähän syrjempänä takan sivulla heinitti palvelustyttö kookkaita kallokkaita ja silmäsi vähän väliä emäntänsä miettiviin kasvoihin.
— Alamaatako taas ajattelet? kysäisi tyttö, laskien heinitetyn kallokkaan viereensä, lattialle.
Kaarina-emäntä havahtui unelmistaan.
— Niin, vastasi hän ja katsahti tyttöön surumielisesti hymyillen. —Muistelin syntymäkaupunkia ja vanhempiani…
— Elävätkö sinun vanhempasi?
— Elävät kyllä. Isällä on suuri kauppa kaupungissa.
— Voi, sanoi tyttö katsellen pää kallellaan emäntäänsä. — Sitten on sinulla ollut paljon hauskempi siellä… Kauniimmat vaatteet… ja hupaisempi olo.
Kaarina naurahti.
— Eikö tämä puku ole mielestäsi kaunis? kysyi hän.
— Eikö mitä! Sitähän pitävät vain lappalaiset. Se puku, joka on aitan luhdissa, on paljon kauniimpi. Olen sitä katsellut joka kerta, aitassa käydessäni. Niin hieno ja soma… ja sellaiset hervat[8]…!
— Minä pidän tästä puvusta, sanoi Kaarina nostaen padan tulelta. — Tämä sopii täällä. Miten luulisit minun voivan luhdissa olevaa pukua käyttää keittäessäni? — Ja entä sitten navetassa?
— Etkö ole sitä koskaan pitänyt?
— Kyllä, silloin kun olivat minun hääni.
— Silloin olisin tahtonut nähdä sinut, sanoi tyttö ihaillen.
— Vai olisit…? Kaarinan kasvoille lensi onnellinen hymy ja hän vaipui muistoihinsa.
— Heinitäpä nyt kengät valmiiksi herra Olaukselle, sanoi hän hetken päästä havahtuen.
Tyttö ryhtyi työhönsä ja oli tuokion kuluttua kerinnyt.
— Nyt ne ovat valmiit, sanoi hän ja puisteli heinät sylistään.
— Vie ne nyt tupakamariin.
Tyttö riensi täyttämään käskyä. Hetkisen kuluttua hän palasi ja virkkoi hengästyneenä:
— Paulus-Jouni ajoi pihaan!
Kaarina riensi ikkunaan ja hänen sydänalassaan sykähti niin omituisesti. Hän varjosti kädellä silmiään, mutta ulkona oli vielä siksi hämärä ja niin paljon usvaa, ettei hän erottanut mitään. Portailta kuului askeleita, ja Kaarina kuulosti, menisivätkö ne tupaan. Mutta ei! Askelet lähestyivät pirtin ovea ja säikähtyneenä hän vetäytyi karsinaloukkoon.
Ovi aukesi ja Jouni astui sisään.
— Hyvää huomenta! lausui hän reippaasti. — Jopa on papin emäntäkin noussut.
Hän astui Kaarinan luo ja ojensi kätensä.
— Burist! Terve! sanoi hän katsellen hymyillen säikähtynyttä naista.
— Mitä, pelkäätkö minua? Älähän, älä pelkää. En pahoja tahdo… Onhan tietäjä minua voimakkaampi talossa. Mitäpä voisinkaan, jos tahtoisinkin. Mutta enhän tahdokaan, en, en…
— Mene pois täältä! lausui Kaarina arasti, katsellen vapisten Jounin mustiin silmiin.
— Kas, menen, menenhän, kun saan asiani toimitetuksi, mutta en ennen.
Hän kaivoi peskin povesta ison pullon ja ojensi sen Kaarinalle.
— Tahdon tuohon viinaa… tarvitsen matkalla. Ja sinullahan sitä on, Kaarina? Sanovat hyvää keittäväsi. En ole ennen maistanut, vaan nyt maistan.
Kaarina näytti epäröivän.
Jouni käsitti väärin hänen epäröimisensä. Hän kaivoi esiin suuren hopearahan ja jatkoi:
— En tahdo ilman, en suinkaan. Kaikki maksan, koreasti maksan.
Kaarina otti pullon, sytytti lyhdyn ja meni ulos. Eteisessä hän mietti, mennäkö kertomaan Olaukselle vai ei. Mutta heti iski hänen mieleensä, mikä seuraus siitä voisi olla. Olaus ryntäisi pirttiin, syntyisi taistelu, josta saattaisi olla vaikka kuolema seurauksena. Ei, hän ei kerro Olaukselle mitään, koettaa vain toimittaa Jounille viinan niin nopeaan kuin mahdollista, saadakseen hänet sitten heti poistumaan.
— Hän riensi kellariin. Vapisevin käsin hän laski tynnyristä pulloon. Voi hyvä Jumala, mitä tästä tulee? hoki hän itsekseen…. Mitä minä teen? Mittaan noidalle viinaa! Mitä sanoo Olaus? — Mitä, jos Jouni meneekin tupaan, tahi Olaus pirttiin…? Voi hyvä Jumala! Sillä on sellaiset palavat silmät, niin tuliset ja — Kaarina pysähtyi ajattelemaan ja hänen täytyi myöntää, että Jounin silmät olivat kauniit, vaikka niissä olikin jotakin peloittavaa.
— Sepä on kaunis näky! kuului kellarin ovelta sointuva ääni.
Kaarina säpsähti niin, että oli pudottaa pullon kädestään. Oliko seOlaus…?
— Papin vaimo polvillaan mittaamassa miehensä vihamiehelle viinaa! jatkoi ääni, ja Kaarina tunsi, että se oli Jouni.
Hän sammutti varovaisuuden vuoksi kynttilän ja tuli ulos kellarista. Mutta sittenkin hänestä tuntui, että Olaus saattoi nähdä millä hetkellä hyvänsä tuvan ikkunasta, jonka ääressä hän parasta aikaa istui ja ajoi partaansa. Kynttilä paloi tuvan pöydällä ja valaisi kirkkaasti hänen kasvonsa.
— Mitä sanoisit, Kaarina, jos nyt katsoisin pahalla silmällä? virkkoi Jouni, viitaten valaistuun, pienipuitteiseen ikkunaan.
— Ethän sitä tee? sanoi Kaarina, ja vaikka hän ymmärsi, että Jouni laski leikkiä, oli hänen äänensä hätäinen.
— No, en… mutta voisin, jos tahtoisin… Ja tiedätkö, mikä siitä olisi seurauksena?
— Voi älä puhu sellaista sopimatonta leikkiä!… Tässä on tämä.Mene nyt heti paikalla!
Kaarina ojensi pullon Jounille.
Mutta Jouni ei pitänyt kiirettä, vaan jatkoi itsepintaisesti:
— Jäisi leskeksi nuori, sinisilmä siippana… helläsydäminen ja lempeä…
Ääni oli kiusoitteleva ja Kaarina punastui.
— Kadun, että rupesin ollenkaan tekemisiin kanssasi, sanoi hän loukkautuneena. — On parasta, että poistut! nyt heti ja jätät minut rauhaan!
— Kas, kas! Älähän suutu, Kaarina, puheli Jouni ja pisti pullon poveensa. — Lähden heti, mutta yhdellä ehdolla.
Hän astui Kaarinan eteen ja otti häntä kädestä. Tämä joutui omituisen hätääntymyksen ja voimattomuuden valtaan.
— Mikä se on? kysyi hän ääni vapisten, koettaen vetää kättään pois.
— Vaadin lupauksen, että taivutat papin jättämään minut rauhaan!
Kaarina tunsi suloista helpotusta.
— Sen lupaan! sanoi hän ja äänessä oli melkein iloa. — Kaikkeni teen sen hyväksi, vaikka en tiedäkään, onnistunko.
— Hyvä on, sanoi Jouni ja päästi hänen kätensä.
— Sillä ehdolla saa pappikin minulta rauhan, mutta muussa tapauksessa kostan!
Jouni käveli poronsa luo ja hyppäsi ahkioon. Pyrynä ajoi hän pihasta ulos.
Kaarina riensi pirttiin iloissaan, että oli selviytynyt vaarallisesta vieraastaan. Sydän löi kiivaasti ja posket punoittivat.
— Onko herra Olaus käynyt pirtissä? kysyi hän palvelustytöltä.
— Ei ole. Kysyi vain äsken, kun vein pesuvettä, onko emäntä sisällä.
— Mitä sanoit? — Hän katsahti pelästyneenä tyttöön.
— Sanoin, että olit mennyt ulos. Kaarina huokasi helpotuksesta.
— Se oli hyvä! sanoi hän. — Älä puhukaan herra Olaukselle mitään siitä, että Jouni on käynyt täällä.
— En tietysti, kun sinä käsket…
— Katso, ei herra Olauksen tarvitse sitä tietää.
— Ka eipä tietenkään…
Saatuaan aamiaisen valmiiksi, lähti Kaarina tupaan. Herra Olaus oli jo täysissä pukimissa ja istui pöydän ääressä kirjan yli kumartuneena. Kaarina istahti pöydän päähän ja katseli ihaillen miehensä tarmokkaita piirteitä. Olaus oli kaunis ja miehekäs, ja varsinkin papin puku sopi hänelle erinomaisesti. Kaarinan sydän lämpeni ja hän laski hyväillen kätensä miehensä kädelle, joka lepäsi pöydällä.
— Saarnaasiko valmistat, Olaus? kysyi hän hiljaa. Herra Olaus katsahti hymyillen vaimoonsa.
— Niin, sanoi hän. — Katselin vähän päivän tekstiä… Sehän on vanha tuttu paikka.
Hän otti pöydältä kirjan ja selaili sitä. Se oli paksu, puukantinen teos, jonka kullatut syrjät olivat jo koko lailla tummuneet.
— Tiedätkö, mitä olen miettinyt, Kaarina? virkkoi hän kirjaa selaillen. — Olen ajatellut ruveta kirjoittamaan jotakin… minäkin. — Katsohan, tässä on Alatornion kirkkoherran, vanhan Tornaeuksen kirjoittama lapinkielinen kirkkokäsikirja, "Manuale lapponicum". Kun Tornaeus on pystynyt sellaiseen, niin miksen minäkin, jonka äidinkieli on lappi? — Mitä arvelet, Kaarina?
Kaarina katseli häntä ihmeissään, mutta katse ilmaisi ihailua.
— Miksi et pystyisi, sanoi hän, ja silmät loistivat. — Mutta mistä varat sen painatukseen? Sinä olet vain köyhä lapinpappi ja palkka on pieni.
— Totta, Kaarina. — Mutta jos saisin kirjan valtion kustannuksella painatetuksi, niinkuin Tornaeuskin. Ajatelkaamme, että kääntäisin jonkin piispa Gezeliuksen kirjan… esimerkiksi hänen katekismuksensa. Se olisi jotakin!
— Yritä vain, Olaus! Voithan pyytää apua kuninkaalta, koskapa hän on ennenkin sellaisia yrityksiä kannattanut.
— Niinpä niin! innostui herra Olaus. — Ja kuinka tarpeellinen sellainen kirja olisi täällä, pimeässä seudussa, jossa pakanuus on vielä aivan yleistä, ja jossa noitiin uskotaan ja noitia käytetään! — Senhän näki viime käräjilläkin, millaisella jännityksellä lappalaiset seurasivat Paulus-Jounin juttua. Ne iloitsivat hänen vapautuksestaan!
Herra Olauksen muoto synkistyi äkkiä. Hän laski kirjan pöydälle ja jäi tuijottamaan eteensä.
Kaarina ajatteli kohtaustaan Paulus-Jounin kanssa ja häntä väristytti.
— Olaus, sanoi hän hiljaa ja ääni vavahti hiukan. — Tarvitseisiko sinun Paulus-Jounista välittää? Sinä saarnaat ja opetat vain ja annat totuuden hiljakseen vaikuttaa. Minä niin kovin pelkään, että hän kostaa sinulle. — Anna hänen olla rauhassa, niinkuin häntä ei olisikaan.
— Et ymmärrä, Kaarina, mitä nyt puhut! Kuka sitten välittäisi, ellei se, jonka esivalta on tänne asettanut valkeutta levittämään —?
Pastori katsoi vakavana vaimoaan ja jatkoi:
— Minun asiani juuri on käydä sotaa noituutta ja pimeyttä vastaan Jumalan sanan kirkkailla aseilla. Mutta ei siinä kyllin! — Noituuden harjoittajat pitää myös saattaa maallisen oikeuden käsiin! — Ei auta sana yksinään.
— Mutta eikö nimismies voisi pitää huolta siitä, että syylliset saatetaan oikeuden käsiin? Eikö se puoli asiasta kuulukin juuri hänelle?
— Hänellehän se juuri kuuluisikin, vaikka pappi tosin ottaa aloitteen ilmiantamalla syylliset. Mutta tiedäthän, millainen meillä on nimismies. Luuletko hänen sellaisista välittävän? Hän vihaa minua, niinkuin tiedät, ja sen vuoksi hän varoo ryhtymästä mihinkään, joka tukisi minun papillista työtäni. Päinvastoin hän yllyttää lappalaisia noituuteen. Hän on Paulus-Jouninkin paras suojelija täällä. — Siellä oli hänen luonaan Jouni taas heti käräjäin jälkeisenä päivänä. Istui kuin kotonaan.
— Joka kerta kun Jouni liikkuu kirkon tienoilla, peloittaa minua, että hän tekee sinulle jotakin, kun sinä häntä ahdistelet, puhui Kaarina huolestuneella äänellä. — Silloin kun ajoit hänet täältä ulos, näin sen ilkeän silmäyksen, jonka hän sinuun loi, ja minun sydämeni lakkasi miltei sykkimästä.
— Älä välitä sellaisesta! Ei uskalla Paulus-Jouni toiste tulla tänne kopeilemaan ja soimaamaan minua sukuperälläni. Minä olen isäntä talossani ja tulen osoittamaan ovelle jokaisen, joka tulee tänne sillä tapaa elämöimään!
Herra Olaus nousi pöydän äärestä ja pani käsikirjan kiinni melkein kiivaasti.
— Älä tulistu, rakas Olaus! En tarkoittanut pahaa. Ajattelin vain, että voisit hiukan hillitä itseäsi, kun sellaista sattuu. Lappalaiset ovat niin yksinkertaisia, etteivät aina käsitä mitä puhuvat.
— Kyllä he käsittävät! Tekevät usein aivan tarkoituksella niin! Olen sen monesti huomannut. Se on vain sulaa ilkeyttä, jota minä en voi kärsiä!
— Mutta lupaathan, Olaus, välttää riitaa ja taistelua, niin paljon kuin mahdollista? Lupaathan minulle, omalle Kaarinallesi? Lupaathan?
Kaarina nousi ja otti miestään kaulasta painaen päätään hänen olkapäätään vasten.
— No, no, mikä minun pikku vaimoani nyt vaivaa? — Tiedäthän, että teen omantuntoni mukaan kaikessa, ja että Jumala varjelee palvelijoitaan. — Mitä, itketkö? Mikä sinun mielesi nyt yht'äkkiä mursi? Mikä Kaarinaani vaivaa?
Kaarina nyyhkytti miehensä kaulassa ja puristautui häntä lähelle. Herra Olauksen valtasi omituinen sekava tunne. Mikä hänen vaimonsa mieltä oikeastaan painoi…?
— Mikä sinua vaivaa? kysyi hän lempeästi silitellen vaimonsa päätä.
— Ei mikään… Minua vain toisinaan niin peloittaa…
— Mikä sinua peloittaa?
— Kaikki täällä… tämä yksinäinen, jylhän karu luonto… nämä salaperäiset ihmiset… kaikki… Paulus-Jouni… ja…
— Paulus-Jouni? Onko hän käynyt täällä?
Kaarina puristautui yhä lähemmäs miestään kuin turvaa etsien.
— Älä ole vihainen minulle, Olaus. En voinut hänelle mitään…
— Kenelle? — Jounille.
— Milloin?
— Nyt… aamulla… tuli tänne… viinaa ostamaan… En uskaltanut tulla sinulle ilmoittamaan. Pelkäsin, että hän tappaa sinut.
— Ja sinä annoit?
— Annoin.
Herra Olaus irrottautui vaimonsa syleilystä ja rupesi astumaan edestakaisin. Kaarina lyykähti penkille ja itki herkeämättä.
— Sinun olisi pitänyt tulla minulle sanomaan! Sinä et olisi saanut ruveta ominpäisi toimimaan! torui herra Olaus puolittain suutuksissa, puolittain lempeänä. — Mutta nähdessään tuon avuttoman, hennon olennon istuvan kyynelissään, voitti lempeys täydellisesti. Hän meni vaimonsa luo ja silitti hellästi tämän kyynelistä kosteaa poskea.
— Älä itke enää, Kaarina… oma pikku Kaarina. Sinä olet vielä niin ymmärtämätön ja lapsellinen. Unohdamme tämän. — Vasta sanot minulle, jos sellaista tapahtuu… Eikö niin?
— Niin, kuiskasi nuori vaimo niellen kyyneleitään.
Pastori hyväili häntä, kunnes hän täydellisesti tyyntyi.
— No nyt lähdemme aamiaiselle, sanoi hän. — Sinulla on tietysti ruoka jo valmiina?
— On. Lähdinkin sinua käskemään.
Pastori vilkaisi ulos, jossa päivän sarastus jo rupesi voittamaan hämärän.
— Lukkarikin näkyy tulevan, virkkoi hän.
Kaarina riensi pirttiin, ja herra Olaus seurasi verkkaan jäljessä.