Enontekiön kirkko oli kivenheiton päässä pappilasta korkealla joen törmällä. Se oli samoin kuin pappilakin itäpuolella jokea, Lätäsenoa, joka juuri kirkon kohdalla yhtyi suurempaan Könkämä-enoon, muodostaen yhdessä viimemainitun kanssa Muonionjoen. Kirkko oli pieni ja matala. Se ei ollut vielä ehtinyt saada edes kunnollista kelloakaan, sillä tämä, joka nyt tapulissa ensi soittoa kilkutteli, ei painanut enempää kuin kaksi ja puoli naulaa eikä ollut tavallista aisakelloa paljoa suurempi. Ja kellopahanen saikin usein kuulla, ettei se ollut paikallaan täällä, jonne suuren maailman ihmiset kerran vuodessa kerääntyivät kauppoja tekemään lappalaisten kanssa. Tornion mahtavat porvarit näet tekivät siitä usein ivaa, kehoittaessaan enontekiöläisiä vaihtamaan sen poron kelloon. He väittivät, että silloin olisi tapulista kuulunut edes rehellinen kellon ääni sen sijaan, että sieltä nyt kuului vain vaivainen kiminä ja kilkatus. Usein oli muistoista rikas pikkuinen kello kuullut tällaisia pistopuheita soittaessaan markkinaväkeä kirkkoon. Ja kun se oli toimensa tehnyt mielestään täydellä arvokkuudella, oli se jälkeenpäin hautonut kuulemiaan pimeässä tapulissa, ja silloin selvisi aina pikku kellolle, että maailma oli kovin kiittämätön eikä osannut panna arvoa sille, mikä oli pyhää.
Paitsi Tornion porvarien tavara-aittoja, jotka olivat hajallaan siellä täällä pitkin kirkkomäkeä, kyyrötti kirkon ympärillä ryhmä kirkkotupia. Viikon, välistä useammankin, ne olivat autioina, mutta savusivat iloisesti sunnuntaisin ja semminkin suurempina juhlina kun lapinkansa kirkolle saapui.
Nytkin, mainittuna pyhän Andreaan aamuna, savusi siellä täällä joku tupanen. Useimmat olivat kuitenkin autioina, sillä suuri osa seurakuntalaisia oli Ruijassa, Antinmessun aikana pidettävillä markkinoilla.
Erään kirkkotuvan edustalla seisoskeli kaksi lappalaista ja katseli, kuinka pappi ja lukkari tarpoivat vahvassa lumessa. Edellisellä viikolla oli vallinnut ankara pyry, joka oli vahvojen nietosten alle peittänyt koko tienoon. Varsinkin kirkon ja pappilan välille oli kerääntynyt suuria kinoksia. Pappi oli vajonnut muutamaan sellaiseen, ja lukkari kiskoi häntä parastaikaa ylös. Mutta vahvasti puettua miestä näytti olevan vaikea saada yht'äkkiä irti. Tätä puuhaa katselivat miehet mielissään ja toinen heistä virkkoi:
— Olisi soma tietää, montako manausta herr' Vuolevi nyt laskettaa.
Toinen naurahti, mutta ei vastannut mitään. Seurasi vain jännityksellä lukkarin ja papin ponnisteluja kinoksessa.
Nyt pääsi kuitenkin pappi lukkarin avulla ylös ja samassa rupesi pikkuinen kello soimaan. Lappalaiset katsoivat toisiinsa ja nauroivat, katsahtivat sitten tapuliin ja nauroivat. Heistä oli tuon äskeisen kohtauksen jälkeen vaikea päättää, mitä soitto tarkoitti. Tuntui kuin olisi kello riemuinnut siitä, että "nyt on pappi irti, nyt on pappi irti". Taikka oliko sen tarkoitus huomauttaa kirkkomäellä seisoville, että nyt oli hauska välikohtaus unohdettava ja jokaisen tuli valmistautua tervehtimään pappia, joka punakkana ja hengästyneenä tarpoi mäkeä ylös. Lappalaiset tulkitsivat kellon soiton viimemainitulla tavalla, sillä he paljastivat vakavina päänsä, kun pappi saapui kirkon eteen.
— Hyvää päivää! Tässäkö ovat kaikki kirkkomiehet? kysyi herra Olaus pyyhkien hikeä otsaltaan.
— Jumal' antakoon! Tässä lienevät…
— Eihän tuvissa vain ole ketään?
— Tiesi vain, herr' Vuolevi, liekö…
Mentiin kirkkoon, ja jumalanpalvelus alkoi. Lukkarin penkissä, kuorin oikealla sivulla, viritti lukkari lapinkielisen aamuvirren, johon yksi ja toinen vähitellen yhtyi. Miesten äänet soivat karheina, katkonaisina, jääden väliin jälkeen lukkarin tahdista. Naisten puolella pysyttiin kyllä paremmin tahdissa, mutta korkeimmissa paikoin kimmahti sävel ylemmäs lukkarin ääntä, aikaansaaden vihlovan epäsoinnun. Tämä ei kuitenkaan ollenkaan häirinnyt lukkaria, sillä tämä pysyi erehtymättä tahdissaan, venäyttäen aina säännöllisesti joka värsyn loppusäkeen.
Herra Olaus suoritti alttaritoimituksen täsmällisesti ja arvokkaasti. Ääni soi täyteläisenä, ja juhlallisena kajahtelivat lapinkieliset sanat. Lappalaiset kuuntelivat sekavin, epämääräisin tuntein. Sanoissa oli jotakin salaperäistä, jota he eivät täydelleen voineet ymmärtää. Kuului aivan kuin taialta tuo "Ahtshe ja Barne ja Bassevuoinga nammi". [Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.] Ja taika se olikin, papin taika. Tahtoi väkisinkin silmiä räpähyttää joka kerta, kun pappi nuo sanat lausui. Ja joka kerta hän ne lausuikin, kun hän jumalanpalveluksen aloitti. Äläpäs, että olisi heittänyt niitä sanomatta, sillä niissähän juuri piili hänen voimansa ja mahtinsa. Niissähän juuri taika olikin. — Herkät tunturilapset joutuivat vähitellen omituisen lumouksen valtaan, jonka yht'äkkiä särki lukkarin aloittama saarnavirsi.
Lukkarin veisatessa hävisi lumous kokonaan. Tuo ynisevä ääni muistutti joikua, ja se taas oli kuulijoille tuttua. He ojentautuivat penkeissään ja katselivat toisiaan kuin keskinäistä ymmärtämystä hakien. Ja saarnavirren aikana heille selvisi vähitellen papin tarkoitus: pappi tahtoi hävittää heidän vanhat jumalansa, seidat, jotka toivat heille onnea ja rikkautta. Pappi tahtoi särkeä heidän noitarumpunsa, joista he tulevaisia asioita tiedustelivat. Pappi tahtoi saattaa esivallan käsiin heidän tietäjänsä, heidän henkiset opastajansa. Tätä hävitystyötä harjoitti pappi saarnatuolista. Sen havainnon he olivat usein tehneet. Monta eri kertaa olivat lappalaiset juuri tässä kohden, juuri saarnavirren aikana tämän asian tajunneet, ja aina samalla tavalla: se mitä pappi puhui alttarilta, oli joka kerta suunnilleen samaa, mutta saarnatuolista — kas sitäpä ei tiennyt edeltä päin, mitä sieltä tuli. Sen tähden piti olla varuillaan siihen nähden, mitä saarnatuolista kuului. Heille kaikille oli selvää, että pappi oli vaarallinen mies juuri tuossa puolipyöreässä, kalapuolikon tapaisessa laitteessa, johon hän nyt oli noussut, ja josta hän katseli kuin varustuksen takaa, pää ja yläosa rintaa vain näkyvissä. — Ynseitä, vihamielisiä katseita luisevien kulmien alta suuntautui saarnatuolissa seisovaan pappiin.
Kuin tuntien näiden häneen suunnattujen katseiden tarkoituksen, välähti herra Olauksen silmissä. Katse tiukkeni, kasvojen ilme terästyi, ja käsi puristautui lujemmin saarnatuolin laitaan. Hänestä oli selvää, että hän seisoi taas vihollisiaan vastapäätä, ja siksi läikähti kylmä, jäinen tunne hänen rinnassaan.
— Armo olkoon teidän kanssanne ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta. Amen.
Hän lausui sanat melkein kiivaasti.
Lappalaiset räpäyttivät silmiään. Siinä oli jälleen tuo taika, joka kuului niin salaperäiseltä. Mutta he tunsivat sen jo vanhastaan. Senhän pappi aina lausui saarnansa aloittaessaan. Se oli kuin varjelustaika pahoja silmiä vastaan.
Sirma luki lyhyen rukouksen ja sen jälkeen tekstin. Pyhän Andreaan päivän evankeliumi kertoi kahden veljesparin, Pietarin ja Andreaan sekä Jaakobin ja Johanneksen kutsumisesta. Hän ei pitänyt tällä kertaa esipuhetta, vaan ryhtyi suorastaan tekstiä käsittelemään Hän puhui ensin siitä, kuinka Jumala oli lähettänyt Poikansa maailmaan kutsumaan ihmisiä autuuteen. Tämä Poika, Kristus, kutsui ensin pyhät apostolit, niinkuin pyhän Pietarin ja hänen veljensä pyhän Andreaan, samoin kuin pyhän Johanneksen ja Jaakobin, ja jätti apostolien tehtäväksi kutsua syntisiä ihmisiä parannukseen. Pyhät apostolit olivat heti totelleet Vapahtajan käskyä. He olivat vetäneet venheensä maalle ja seuranneet Kristusta. Apostolien kutsumista olivat taas pakanat totelleet. He olivat jättäneet epäjumalansa ja pimeät menonsa sekä tulleet Jumalan omiksi lapsiksi. Pyhäin apostolien esikuvaa seuraten oli hurskas tohtori Luteerus kutsunut sen pakanallisen paavin orjia oikean jumalansanan valkeuteen. Tätä valkeutta olivat näihin pimeihin Lapinkin korpiin levittäneet kristillisen esivallan asettamat sielunpaimenet, joiden tehtävänä nyt oli kutsua pimeyden palvelijoita Jumalan Pojan häihin. — Mutta miten ottaa Lapin rahvas vastaan Kristuksen hääkutsun? Luopuvatko he pakanallisista tavoistaan ja pimeyden ruhtinaan töistä? Häh? Mitä? — Eivät he sitä tahdo tehdä! He ylenkatsovat Kristusta ja hänen uskollisia apulaisiaan!
Herra Olauksen ääni oli kohonnut kovaksi, pauhaavaksi. Hänen ruskeat silmänsä hehkuivat tulta. Kohoten varpailleen ja lyöden nyrkillä saarnatuolin laitaan hän jyristen huusi:
— Miten tässäkin Herran seurakunnassa kohdellaan Kristuksen lähettilästä? Häntä parjataan ja vainotaan! Häntä manataan ja kirotaan! Häntä syytetään sellaisesta, jota hän ei ole tehnyt! Häntä verrataan noitiin ja poppamiehiin, kun hän puhuu Jumalan vanhurskaasta tuomiosta, joka kerran kohtaa kaikkia epäjumalanpalvelijoita. — Mutta ketkä ovat noitia ja poppamiehiä? Minä kysyn, ketkä? — Eivätkö ne, jotka Staaloa manaavat, jottei se muka porokarjaa turmelisi? Eivätkö ne, jotka loitsuja lukevat ja noitarumpua pärisyttävät ja sen helvetillisellä äänellä kaikkia syvyyden henkiä ilahduttavat? Mutta mitä on heille kerran tapahtuva? Se lohikäärme ja vanha mato, joka perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, on kerran elävältä nylkevä nämä Kristuksen viholliset ja pingoittava heidän selkänahkansa kalvoksi suureen noitarumpuunsa, jota hän hornan henkien riemuksi kumisuttaa niin, että helvetin seinät siitä pauhinasta täräjävät! Ja silloin saapi se vanha poppa-äijä, suuri lohikäärme, selville, kuinka monta poroa tuo onneton, viheliäinen on varastanut ja kuinka paljon…
— Huu… hu-hu-huh… huu… oooih! kuului äkki vihlova, kimeä huuto naisten puolelta. Eräs vaimo oi pyörtynyt penkkiin. Hänen päänsä lepäsi rentonaan penkin selustaa vasten. Kädet olivat puristautuneet nyrkkiin. Jalat tempoivat rajusti, ja koko ruumis nytkähteli suonenvedontapaisesti. Säikähtyneinä kurkottelivat kuulijat penkeistään. Naisten puolelta kuului itkua ja valittavaa voivotusta. "Se lankesi loveen", kuului hätäisiä kuiskauksia. Vaimon mies, joka oli istunut lähellä ovensuuta, lähestyi silmät kauhusta jähmettyneinä penkkiä, jossa pyörtynyt makasi. Hän tunkeutui puoleksi ylöskohottautuneiden naisten editse vaimonsa luo ja rupesi koettelemaan tämän käsiä ja hervotonta päätä, neuvottomana ja hätääntyneenä silmäillen ympärilleen.
— Viekää hänet ulos ja virvoittakaa siellä! lausui Sirma saarnatuolista.
Hänkin oli säpsähtänyt tuon vihlovan huudon kuullessaan. Se oli hetkeksi saattanut hänet aivan hämilleen, mutta pian hän oli rauhoittunut ja odotti nyt tyynenä päästäkseen toimitustaan jatkamaan.
Lappalainen tarttui vaimoonsa ja erään toisen miehen avulla lähti kantamaan häntä ulos. Samassa penkissä istuvat naiset pyörähtivät sukkelaan penkistä ulos kuin varoakseen, ettei pyörtynyt sivu kannettaessa heihin koskettaisi. Käytävällä seisten ja painaen kinnasta suun eteen he seurasivat pelästynein katsein miehiä näiden hiljaa kantaessa vaimoa ulos. Sitten he palasivat arastellen penkkiin takaisin.
Sillä aikaa kun herra Olaus pauhasi kirkossa, kuljeskeli suntio pitkin kirkkomäkeä kirkkotuvalta toiselle. Hän oli tärkeää virkavelvollisuuttaan täyttämässä herr' Vuolevin käskystä. Hänen tuli nimittäin ottaa selvä, ketkä lappalaisista eivät olleet tulleet kirkkoon. Kun hän tapasi sellaisia, tuli hänen ryöstää heiltä lakki pantiksi, jos se suinkin kävi päinsä. Takavarikkoon otetut lakit piti sitten viedä sakaristoon, josta asianomaiset saivat ne jumalanpalveluksen jälkeen käydä lunastamassa pienestä maksusta kirkonkassan hyväksi. Tätä menettelytapaa oli jo Alatornion kirkkoherra Johannes Tornaeus käyttänyt Enontekiössä käydessään, ja herra Olaus oli myös huomannut sen erittäin tehokkaaksi. Suntiosta oli tämä puoli hänen virkatehtävistään kaikkein hauskin, ja hän panikin sitä varten koko virkaintonsa ja ketteryytensä liikkeelle. Lappalaiset puolestaan koettivat tehdä hänelle kiusaa niin paljon kuin suinkin. He joko taistelivat vastaan tahi juoksivat metsään, kun näkivät suntion lakkeja pyydystämässä. Tosin siitä tuli sakkoa käräjissä, vieläpä päälliseksi sai istua jalkapuussakin, mutta mitäpä he siitä välittivät.
Suntio suuntasi kulkunsa suurinta kirkkotupaa kohti. Se oli vielä kokematta. Mutta vanhasta kokemuksesta hän tiesi, että jos se rupesi antoisaksi, niin lakkeja tuli kosolta. Pari kappaletta hän oli jo muualta saanut, mutta hän tahtoi saada enemmän. Hän hiipi seinän viereen ja kuulosti. Hänen korvansa erottivat kuorsaavan äänen, joka väliin hiljeni melkein kuulumattomaksi, mutta yht'äkkiä koveni taas. "Yksi siis kuitenkin", tuumi hän tyytyväisenä, "ja se ihan varma saalis…" Hän hiipi toiseen päähän tupaa ja kuunteli taas. Aivan oikein! Tuo on tuttu ääni hänelle. Aivan siltä laidalta, jossa hän seisoi kuuntelemassa, kuului hiljaista puheensorinaa ja suntio arvasi kyllä, mitä se merkitsi: ukot olivat maistelemassa. Katsohan trolleja kun uskalsivat! Keskellä herr' Vuolevin saarnaa! Suntio puistautti päätään ja hiipi ovelle. Hän tempaisi sen äkkiä auki ja astui tupaan.
Tupa oli hämärä. Ainoa aukko, josta valo pääsi sisään, oli katossa oleva reppana. Suntio katsahti ympärilleen. Kiukaan kupeella istui kolme miestä punoittavin kasvoin ja ryypiskeli. Heidän edessään lattialla oli pieni nassakka ja tinatuoppi kulki kädestä käteen. Penkillä, ovenpuolisella seinämällä, makasi neljäs ja kuorsasi. Miehet tunsivat heti tulijan, hyppäsivät pystyyn, sieppasivat vaistomaisesti lakit päästään ja piilottivat ne selkänsä taakse.
— Ahaa! Verottaja tulee! huudahti yksi puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan.
Suntiota nauratti. Tästä tuli hyvä saalis, ajatteli hän. Neljä lakkia nyt ja ennestään kaksi: se teki yhteensä kuusi. Herr' Vuolevi tuli olemaan tyytyväinen.
— Lakit tänne! komensi hän.
— Otapas jos saat, ilkkuivat miehet.
— Trolli! Lakki tänne, tahi muuten tulee sakkoa ensi käräjissä, niin että paukkuu!
Kaksi miehistä antoi lakkinsa, mutta kolmas halusi kiusoitella suntiota vielä hetkisen.
— Kuule… saat ryypyn… suntio! Vaihdetaan! Ryyppy lakista ja… pitkä, houkutteli hän tarjoten nassakkaa.
Vedottiin suntion heikkoon kohtaan. Vesi tuli suuhun, kun hän ajatteli houkuttelevaa tarjousta, mutta rohkeutta puuttui.
— Älä houri, penäsi hän ja puistautti päätään. — Luuletko, ettei herr' Vuolevi sitä saisi tietää ja… miten kävisi sitten minulle? Nämä kaksi tässä olisivat ensimmäisiä kantelemaan. Hahhah! Vai peijata meinaat, trolli!
Penkillä kuorsaaja heräsi samassa ja nousi istumaan. Hän ei heti tajunnut, mistä oli kysymys, joten suntio kerkesi siepata häneltä lakin, ennen kuin hän oli selvillä tilanteesta. Mutta sillä välin ennätti kolmas ryypiskelijöistä livahtaa pakoon.
Suntio riensi hänen jälkeensä. Mies loikkasi suoraan kirkkoa kohti nähtävästi aikoen päästä sen suojissa metsään. Mutta ehdittyään kirkon eteen, lappalainen kompastui ja lensi suin päin kinokseen. Ennen kuin hän ehti siitä selviytyä, saavutti suntio hänet, sieppasi lumelle lentäneen lakin ja painui sakaristoon.
Lappalainen kömpi ylös ja kirosi synkeästi. Hän ajatteli ensin mennä suntion perässä ja riistää väkisin lakkinsa pois, mutta hylkäsi kuitenkin sen ajatuksen. Ei siitä olisi tullut mitään apua. Olisi vain pappi päässyt sakotuttamaan kirkkorauhan häiritsemisestä. Hän asteli tuvalle mieli kuohuksissa ja sydän sappea täynnä. Tuvan edessä hän pysähtyi ja silmäsi kirkolle päin. Siellä näyttiin kantavan jotakuta kirkosta ulos. "Kukahan sekin lie?" ajatteli hän ja yritti lähteä katsomaan, mutta muisti samassa, ettei hänellä ollut lakkia ja pyörsi tupaan.
Herra Olaus oli vielä saarnatuolissa, kun suntio tuli sakaristoon. Hän järjesti lakit pöydälle riviin ja istui odottamaan. Siinä ne nyt olivat: kuusi kappaletta! Hän katseli lakkien koristuksia ja huomasi, että viimeksi saadussa oli saukonnahkareunus… Tulisipa nyt herr' Vuolevi, niin saisi nähdä kauniin kokoelman. Hän kuulosti. Pappi aloitti juuri rukousta esivallan edestä… "meidän rackan Cuningam ja Herram edest, Cuningan Corkiasti rakastettavan Puolison, meidän armollisimman Drottningin edest", seurasi suntio mukana. Hän oli avannut pöydällä olevan virsikirjan ja koetti pysyä papin perässä, mutta huomasi, että herra Olaus luki rukoukset tavallista nopeammin, ja työnsi kirjan syrjään.
Sirma lopetti jumalanpalveluksen saarnatuolista ja astui sakaristoon.Hän huomasi lakit pöydällä ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.
Katsohan vaan! Kokonaista kuusi lakkia.
Joo. Meinasivat trollit vastustella, mutta sain minä ne kumminkin…Suntio otti lakit yksitellen ja ilmaisi omistajat. Tuossa on AslakOmman, virkkoi hän ja pyöritti saukonnahkareunuksista kädessään.— Yritti pakoon, mutta sain kiinni… Siltä pitää herr' Vuolevinmäärätä suurempi maksu. Vastustelee usein… ja kiroilee…
Lakit katsottiin ja Sirma nousi saarnatuoliin julistamaan, että lakkien omistajat saavat käydä ne perimässä sakaristosta.
Lappalaiset tulivat. Heitä oli vain viisi. Sirma huomasi sen.
— Missä on Aslak Omma? kysyi hän tuimasti.
— Ei aikonut välittää reuhkasta, vastasi muuan miehistä.
— Kyllä minä opetan välittämään! Saa sakkoa ensi käräjissä kaksinkerroin, jollei tule sitä illalla pappilasta noutamaan. Lukkari antaa hänelle siitä tiedon, lisäsi hän lukkariin kääntyen.
— Ja te toiset! jatkoi hän luoden ankaran katseen edessään seisoviin lappalaisiin. — Kuinka monta kertaa teille on sanottu, ettei saa jäädä kirkkotupiin lojumaan kirkonajaksi, vaan on jokaisen tultava kirkkoon, kun kerran on kirkolle saapunut? Se on Kuninkaallisen Majesteetin nimenomainen käsky, jota ei saa rikkoa hinnalla ei millään! — Ettekö ole kuulleet siitä, mitä?
— Onhan kuultu… monestikin, jurautti vastata etumaisena seisova pitkä, luiseva lappalainen.
— Ja sittenkin uskaltaa Simma ruveta vastustelemaan, vaikka on jo yhden kerran saanut sakkoa!
— Mitä teillä siellä kirkkotuvassa oli, joka niin viehätti?
— Na, viinaa tietysti, vastasi Simmaksi puhuteltu ja siristi silmiään.
— Sen arvaan! Kenen tavaraa se oli?
— Naa… Omman se oli… koko nassakka.
— Mistä Omma viinaa oli saanut?
— Ka, mistäpä mie… tiesi jo… Sen se vaan oli.
Sirma otti lakin pöydältä ja katseli sitä. Se oli vanha ja kulunut, päälaki jo aivan haalistunut.
— Kenen tämä on? kysyi hän.
— Minun on, anna tänne! vastasi pieni, tukeva mies, jolla oli iso arpi toisessa poskessa, ja jonka tihruiset sameat silmät todistivat viinan vieläkin kiertelevän hänen matalaotsaisessa päässään.
— En ennemmin kuin maksat puoli hopeamarkkaa kirkolle.
— Ka, maksanpa tietusti! Onhan lakki aina sen väärti, vaikka vanhakin.
Lappalainen kaivoi rahan ja pani sen pöydän nurkalle.
— Kenenkäs tämä on? kysyi herra Olaus ottaen pöydältä sokerikeon muotoisen lakin, jossa oli suuri, punainen tupsu päälaella.
— Minun se on.
Nuori, sinisilmäinen lappalainen pisti kätensä peskin poveen hakeakseen esiin määrätyn maksun.
— Oletko sinäkin ollut Omman viinoja ryyppimässä?
— En. Mie olin teman Antraksen kanssa toisessa tuvassa.
— Mitä te siellä teitte?
— Na, satuttiin nukkumaan… uni petti… kirkkuun olisimme tulleet.
Hän sai lakkinsa samoin kuin hänen toverinsakin.
— Olkaa vasta varovaisemmat, ettette nuku kirkonaikana, varoitti herra Olaus ja lisäsi:
— Ensi käräjissä saatte sakkoa kaikki muut, paitsi nämä unikeot. Te saatte vielä anteeksi tämän kerran, mutta jos vasta laiminlyötte kirkkoontulon syystä tai toisesta, sakotutan teitäkin. — Ja nyt saatte mennä!
Lappalaiset lähtivät. Herra Olaus kokosi rahat pöydältä ja riensi ulos.
Kirkon rappusilla lepäsi pyörtynyt vaimo, näyttäen jo selvästi toipumisen merkkejä. Silmäluomet värähtelivät hiljaa ja nyrkkiin puristuneet kädet olivat auenneet. Vaimon mies oli polvillaan maassa ja hieroi lumella sairaan otsaa. Ympärillä seisoi miehiä ja naisia jännitetyin ilmein seuraten miehen toimia.
Herra Olaus pysähtyi joukkoon.
— Hierokaahan vaan lumella, virkkoi hän. — Hän näyttää heti toipuvan.
Hän jätti joukon siihen pyörtynyttä virvoittelemaan ja läksi kahlaamaan äskeisiä jälkiään pappilaan.
Vaimo toipuikin pian ja saattoi miehensä avulla lähteä liikkeelle. Väki hajaantui vähitellen. Joukko kirkkomiehiä suuntasi askeleensa samaan kirkkotupaan, jossa suntio oli saarnan aikana ollut lakkeja ryöstämässä. Aslak Omma istui lattialla lakittomin päin ja tuijotteli roihuavaan tuleen.
— Olisit käynyt lunastamassa lakkisi lukkarilta, virkkoi hänelle toinen äskeisistä juomatovereista. — Nyt saat mennä illalla pappilaan saamaan saunasi sinäkin, ja takaanpa, että se tulee olemaan hyvä!
Miehet nauroivat makeasti.
Aslak katsahti heihin ja silmissä välähti suuttumus.
— Minä olen päättänyt, etten nöyrry papin edessä, niinkuin te toiset! kivahti hän. — Millä oikeudella ahdistaa pappi minua kirkkoonsa? Tiedän kyllä, että on olemassa laki sellainen, johon pappi valtansa perustaa. Mutta mitä on laki?… Se on herrojen keksintöä, jolla riistetään meiltä vapaus. Minä en aio välittää sellaisista laeista! Ennemmin ottakoon pappi vaikka sata lakkia kuin minä lähden nöyristelemään hänen eteensä ja sitä takaisin lunastamaan!
Aslak nousi ja astui ulos. Hetken kuluttua hän palasi takaisin päässä uusi punainen neljän tuulen lakki, jonka päälaki riippui rentona sivulle.
— Muistin, että minulla oli toinenkin lakki mukana. Nähkääs, on hyvä ottaa varalakki tästä lähtien myötä, kun kirkolle lähtee, nauroi hän ja painahutti lakkia syvemmälle päähän. — Se oli jo kolmas, jonka herr' Vuolevi tänään sai… Enpä välittäisi siitä yhtään muuten, mutta, nähkääs, siinä oli hyvä saukonnahkareunus! Mitähän tehnee herr' Vuolevi lakeillani?… Totisesti! Luulenpa, että hän myy ne muun rihkaman mukana, jolla hän kauppaa käy. — Ja hän nauroi niin, että valkoiset hampaat välkkyivät.
Aslak istahti entiselle paikalleen ja katseli tuleen. Ja vaikka hän koetti hengessään nauraa papille, ei hän saattanut lakkiaan unohtaa. Ei, päinvastoin. Kun hän rehellisesti tunnusti itselleen, karvasteli häntä suuresti sen menetys. Tavallisesta lakista hän ei olisi välittänyt, mutta tämä oli hänestä kallisarvoinen, sillä se oli lahja kauniilta Ingalta, Pierra Päiviön tyttäreltä. Inka oli hänen mielitiettynsä, ja he olivat päättäneet mennä naimisiin. Sen vuoksi kaiveli kiukku Aslakin sydäntä, kun hän ajatteli lakkiaan. Sen menetys ennusti ehkä pahaa hänen onnelleen… yhtä kaikki? Aslak oli taikauskoinen. Hän oli monesti pannut merkille pikku tapahtumia, ja toteen olivat käyneet. Eikähän tämä niin pikku tapahtuma — olihan hän tekemisissä papin kanssa. Pitäisiköhän ainakin nöyrtyä ja mennä lunastamaan lakki pois?… Ei, sitä hän ei tee, ei vaikka onni menköön!… Aslak katkaisi äkkiä mietteensä: Uskaltaisiko hän senkin uhalla olla taipumaton?…
— Mikähän Päiviön vaimolle tuli, kun pyörtyi kirkossa? kysäisi äkkiä joku.
Aslak säpsähti.
— Kummanko Päiviön, Pierranko vai Jounin? kysyi hän hätäisesti ja tuijotti puhujaan. Hän tiesi jo, kumman vaimo se oli ollut. Hän aavisti sen.
— Pierran vaimo se oli… Kaatui penkkiin keskellä herr' Vuolevin saarnaa…
Aslakista tuntui, kuin olisi jotakin raskasta laskettu hänen hartioilleen. Hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Mitähän se todellakin merkitsi? Uhkasiko pappi hänen onneaan…? Kaksi omituista sattumaa samana päivänä: ensin saa pappi käsiinsä Ingan lahjan ja sitten pyörtyy Ingan äiti kirkossa… Ennustiko se pahaa? Varmaankin! Papin viha näytti tuhoisalta. — Hänen äskeinen päätöksensä alkoi horjua. Ehkä oli kuitenkin parasta nöyrtyä ja lepyttää pappi… Hän taisteli itsensä kanssa tuijottaen kiukaassa riutuvaan valkeaan. Lopulta hän pääsi selvyyteen:
Hän päätti lunastaa lakin.
Samassa kun Aslak sen päätöksen teki, tuntui hänestä kuin olisi Inka katsellut häntä jostakin kaukaa ja hymyillyt suloisesti. Ja silloin teki Aslak toisenkin päätöksen: hän päätti samalla lakinnoutoretkellä saattaa naima-asiansa onnelliseen päätökseen.
Hän lähti hakemaan Pierra Päiviötä.
Pyhän Andreaan päivän iltana istui herra Olaus kamarissaan ja kirjoitti.
Pöydällä, vanhassa messinkijalassa, kärysi sameapintainen talikynttilä. Sen sydän oli palanut pitkälle karrelle, ja liekki pyrki hypähtelemään luvallista ylemmäs. Se leiskui edestakaisin ikkunasta käytävässä vedossa, tuprauttaen silloin tällöin pienen savukiehkuran, ja sai papin pään häilähtelemään suurena, muodottomana varjona huoneen peräseinällä. Herra Olaus niisti kynttilää ja jatkoi kirjoitustaan.
Hänen edessään pöydällä oli levällään suuri, tiheään kirjoitettu paperi, johon hän tuon tuostakin vilkaisi. Paperin alareunassa komeili "Itä- ja Länsipohjan ja niiden alle kuuluvien Lapinmaiden" maaherrakunnan sinetti. Se oli Tornion maaherran Johan Graanin päätös, jossa Herra Olaus Sirman valituksen johdosta talonpoika Maunu Martinpoikaa kiellettiin "Niittämästä heinää papilta" ja kappalaiselle myönnettiin oikeus Enontekiön kirkon lähistöltä "nauttia niin paljon heinämaata, että hän saattoi vuosittain elättää kolme lehmää." Näistä niittymaista oli Sirmalla ja Enontekiön nimismiehellä Maunu Martinpojalla ollut riitaa jo viiden vuoden aikana. Heti Enontekiöön tultuaan oli Sirma ottanut haltuunsa kaikki kirkon ympärillä olevat niityt, joista paras ja heinävin oli Seitavuopio. Mutta heti ensimmäisenä kesänä hän oli joutunut niistä riitaan nimismiehen kanssa, joka myös omisteli niittyjä. Kun herra Olaus mainittuna kesänä oli heinäntekijöineen saapunut muutamalle jängälle, olivat nimismiehen miehet siellä jo niittämässä. Suurella melulla ja käyttäen parhaita voimasanojaan hän oli saanut nimismiehen väen häädetyksi keinoihinsa. Olipa siinä taittu vähän tapella nutistaakin. Lopputulos oli kuitenkin oli ollut se, että herra Olaus oli korjannut heinät siltä jängältä. Mutta seuraavana päivänä hän oli ottanut venheen ja soutanut Suonttavaaraan. Hän oli astunut pirttiin, missä Martinpoika parhaillaan aterioitsi pöydän takana, lyönyt nyrkkiä pöytään, niin että, leipäpalaset olivat kohona hyppineet, ja kysynyt, että hänkö oli se mies, joka aikoi häneltä, herra Olaukselta, heinämaat ryöstää. Se oli ollut heidän ensimmäinen tapaamisensa, Nimismies oli sanonut rauhallisesti vain: "Jaa, se taitaa ollakin pappi?" ja lisännyt hetken päästä, silmättyään hänen lapintakkiaan: "Puvusta ei kyllä voi tuntea, vaan äänestä ja esiintymisestä arvaa." Mutta vaikka hän oli sanonut sen niin rauhallisesti, oli häneltä sillä kertaa kuitenkin jäänyt syönti kesken.
Oli menty siitä sitten tupaan, ja silloin oli nimismies arvellut jo hänenkin puhevuoronsa tulleen. Ja herra Olaus oli saanut lyhyesti kuulla, mistä oli kotoisin. Oli haukkunut silmät korvat täyteen, ettei hänelle ollut jäänyt sananvuoroa juuri ollenkaan. Ja loppujen lopuksi hänen oli täytynyt poistua tyhjin toimin, asian jäädessä entiselleen.
Siitä päivästä alkaen olivat heidän välinsä selvät. He olivat toistensa vihamiehiä ja koettivat polkea toisiaan niin paljon kuin jaksoivat. Ja niitystä he olivat taistelleet joka vuosi. Yhtenä vuonna kerkesi nimismies ennemmin, toisena herra Olaus. Mutta saattoipa käydä niinkin, että kun nimismies niitti, herra Olaus korjasi heinät syksyllä. Ja se oli ollut hänestä kaikkein parasta! — Tällainen kilpajuoksu ei ollut kuitenkaan tuntunut herra Olauksesta somalta, vaikka hän oli voittanutkin siinä useimmin. Hänenkin vaatimuksilleen piti saada laillinen pohja ja perustus. "Audiatur et altera pars." Tätä vanhain roomalaisten viisasta sanaa ei oltu yhtään sovellettu tähän asiaan, joka koski sentään niin läheltä hänen ajallista toimeentuloaan. Senpä vuoksi hän olikin kirjoittanut asiasta entiselle maaherralle ja saanut vastaukseksi edellämainitun kirjelmän. Ja silloin oli jo hätä ollut kaukana. Hän oli heti paikalla antanut taisteluvaatimuksen nimismiehelle: haastattanut käräjiin. Riitajuttu oli nyt ollut monta kertaa esillä, mutta riittämättömäin todisteiden vuoksi aina lykkäytynyt. Viime kesänä ei niityillä ollut yhteentörmäyksiä sattunut. Oli vallinnut täydellinen aselepo, ja herra Olaus oli korjannut kahdeksansataa leiviskää heiniä ja — miten hyviä heiniä! Oh, niin kirkkaita, että silmää hiveli! Mutta nyt oli nimismies suoraan uhannut näyttää hänelle, jos hän vielä ensi kesänä uskaltaisi ryhtyä heinänkorjuuseen. Oli uhannut niittää Seitavuopionkin, väittäen senkin ennen papin tuloa raivanneensa.
Herra Olaus keskeytti kirjoituksensa ja muisteli viimeistä tapaamistaan nimismiehen kanssa. Selvä oli Martinpojan uhkaus: "Sinun lehmäsi eivät syö minun heinääni, niin totta kuin käsivarteni vielä on terve!" Hän oli luullut, että miesten kesken voitaisiin asiasta silti puhua, vaikka käräjillä seisottiinkin vastakkain. Mutta sen sijaan, että nimismies olisi ruvennut kunnolliseen keskusteluun, olikin hän osoittanut ovelle. — Olisihan hänen jo pitänyt Martinpoika tuntea…
Herra Olausta harmitti ja kiukutti, ja hän silmäili hermostuneena edessään olevaa paperia. Hänen pitäisi nyt saada esitetyksi kaikki mahdolliset asianhaarat, niin että maaherra pääsisi selvään käsitykseen asian oikeasta laidasta. Pitäisikö hänen, esivallan asettaman sielunpaimenen, nähdä nälkää tässä asumattomassa erämaassa, jossa toimeentulo jo oli muutenkin vaikeaa. Viiteen vuoteen hän ei ollut saanut palkkajyviään. Neljäkymmentä tynnyriä oli niitä kruununmakasiinissa Torniossa, eikä ollut tietoa, milloin hän ne saisi. Niinikään oli myös koko rahapalkka, 30 taaleria vuodessa, kokonaan tulematta näiltä viideltä vuodelta, jotka hän täällä oli ollut. Mutta aina hän sentään perisi sen palkan, jonka kuningas ja hallitus hänelle olivat taanneet, vaikka se viipyisikin. Toista olivat heinämaat… Jos hän ei niitä saisi laillisesti itselleen tunnustetuiksi, jäisi hänen elämänsä aivan epävarmalle pohjalle. Mutta nytpä hän näyttäisikin nimismiehelle, kuka Seitavuopiossa ensi kesänä viikatetta heiluttaa!
Herra Olaus tarttui jälleen hanhensulkaan ja ryhtyi jatkamaan kirjoitustaan. Samassa aukeni ovi, ja vanhanpuoleinen lappalainen vääntäytyi sisään. Hän tuli ovesta varotellen; lakin hän oli ottanut päästään jo eteisessä ja heitti sen sisään päästyään oven viereen lattialle Hän silmäili arasti ympärilleen, rykäisi pari kertaa lausui hiljaisella äänellä:
— Buore äkked![9]
Sirma kääntyi tulijaan, pisti hanhensulan korvan taa ja rypistäen kulmiaan vastasi vähän kärsimättömästi:
— Ibmel adde![10] Guttormko se on? No, mitäs sinulle nyt…?
Lappalainen hypisteli käsiään ja silmäili seinällä riippuvaa papinkauhtanaa.
— Olisi vähän asioimista herr' Vuoleville… lausui hän harvakseen.
— Minkälaista sitten?
— Läksin siitä Raunan lapsesta… Se on nyt kuollut
— Vai niin. Eihän se ollut vielä kastettukaan?
— Olihan se hätäkasteessa. En tiedä, liekö sitten oikein tullut…
— Kuka sen kastoi? Lappalainen vilkaisi arasti pappiin ja rykäisi pari kertaa, loi katseensa kauhtanaan ja näytti käyvän hämilleen.
Sirma silmäili häntä äkäisenä ja uudisti kysymyksensä.
— Ei se minun syyni ollut!… Nimismies se kehoitti Paulus-Jounia, kun hän osaa lukea…
— Paulus-Jounia…? Mitä? Hänkö sen kastoi?
Lappalainen yritti vastata, mutta hänet keskeytti pappi, joka hypähti kiivaasti pöydän äärestä hänen eteensä, ravisti olkapäistä ja huusi:
— Ja sinä annat noidan ja velhon kastaa, vaikka tiedät, mikä seuraussiitä on! Paulus-Jouni on perkeleen palvelija, ja hänen sinä sallitKristuksen asettamia pyhiä toimituksia käydä tekemään! Voi taivas!Sellaista pimeyttä…!
Hän repi epätoivoisena tukkaansa.
Lappalainen vilkuili hätääntyneenä ympärilleen. Tätä hän juuri oli aavistanutkin. Vihainen oli herr' Vuolevi noidille, vaikka oli kerrottu isän osanneen mainiosti loihtia… Mutta tämä olikin Kristuksen palvelija, kiivas ja tulinen. Hän koetti puolustautua.
— Enhän minä — puhui hän vapisevin äänin — mutta kun nimismies käski Jounin lukea sanat — lapsi teki näet jo loppua — en rohjennut vastustellakaan… Ja onhan toisekseen Jounikin lapsena valettu pyhällä vedellä, niinkuin muutkin, jatkoi hän rohkaistuneena.
Lappalaisen puhuessa oli Sirma astunut edestakaisin, mutta nyt hän pysähtyi äkkiä tämän eteen.
— On Jounikin kastettu pienenä niinkuin muutkin, lausui hän tuimasti. — Mutta sen jälkeen hänet on noitien kasteella kastettu, tiesi kuinka monet kerrat… Ja viimeksi hän on saivokasteenkin[11] saanut, kun noidaksi antautui. Se on kai julkinen salaisuus teidän kesken? Olet tietysti siitä kuullut?
Lappalainen hämmästyi. Hän raapi takkuista tukkaansa ja mutisi jotakin itsekseen.
— Enpä muista kuulleeni…
— Sinä valehtelet, heittiö! karjui Sirma vihan vimmoissa. — Kyllä sinä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin ja paremmin vielä. — Vaan sinähän olet myös noidan sukua ja puolustat noituutta. Luetat Paulus-Jounilla loitsuja joka vasoma-aika… Kyllähän tuon olen kuullut!
Nyt joutui lappalainen kokonaan hämilleen. Kaikki se kirottu tiesikin! Hän vilkaisi jo ovea kohti, yritti ottaa lakkinsa, mutta jäi kuitenkin seisontaan epäröiden, mitä olisi tehtävä.
— Onko lapsen isästä tietoa? kysyi Sirma.
— On kyllä, vastasi lappalainen katsoen tutkivasti pappiin. — Se on Oula Valkeapää, jolle herr' Vuolevi ei antanut kuulutusta… Se olisi nainut, tytön…
Sirma pysähtyi kävelystään.
— Tiedätkö, minkä vuoksi en antanut kuulutusta Oula Valkeapäälle? kysyi hän terävästi, katsoen lappalaista tuikeasti silmiin. — Luuletko sinä, että minä rupean asioimaan niiden kanssa, jotka tulevat tänne pappilaan juovuksissa ja käyttäytyvät röyhkeästi ja kopeasti?
Lappalaisen silmissä välähti. Tumma puna kohosi hänen luiseville poskilleen. Kumartuen ottamaan lakkiaan hän sähisi:
— Juohan se herr' Vuolevikin. Mikseivät sitten muutkin saisi? Missä on kirjoitettu, että se on yksin papin etuoikeus —?
Sirma käännähti äkkiä päin, tartahti lappalaista peskinkaulukseen ja työnsi hänet ovesta ulos.
— Ulos, kirottu pakana! Sinäkö tulet minua neuvomaan! ärjyi hän.
Ovi paukahti kiinni. Lappalainen kuului koluavan ulos eteisestä.
Sirma käveli punakkana edestakaisin. Tuommoisia hävyttömiä ne ovat! ähki hän itsekseen. Luulevat saavansa sanoa minulle, mitä ikinä tahtovat, kun olen lappalainen… Kirottua sentään, että pitää olla yhtä heimoa näiden puolipakanoiden kanssa! Hänet valtasi yht'äkkiä syvä halveksuminen omaa syntyperäänsä kohtaan. "Miksi en saanut syntyä ruotsalaisena tahi suomalaisena?… Herättäisin enemmän pelkoa näissä puolivilleissä pakanoissa, jotka koko sydämellään ovat vielä kiinni vanhassa uskossaan… Ja se Paulus-Jouni! Se velho ja noita! Milloin koittaa hetki, että minä hänet nujerran? Hän on minun pahahenkeni, aina ja joka paikassa tielläni. Vastustaa työtäni kaikilla keinoilla, joihin suinkin pystyy, ja kaivaa maata jalkaini alta. — Menee hätäkasteita toimittamaan!… Se on jo enemmän kuin mitä miehestä olen osannut luulla. Hän tuntuu vaarallisemmalta, kuin olen osannut ajatellakaan."
Hän istahti pöytänsä ääreen kirjoitustaan jatkamaan. Mutta pitkälle hän ei ehtinyt, kun kuului taas askeleita eteisestä, ja nuori lappalainen astui sisään. Se oli Aslak Omma.
Sirma käännähti hermostuneena tuolillaan, valmiina karkottamaan rauhanhäiritsijän niin nopeaan kuin mahdollista, mutta tuntiessaan tulijan, hän muistikin, että oli varta vasten käskettänyt tämän luoksensa.
— Jaha! sanoi hän ja katseli kulmat rypyssä oven suussa seisovaa miestä, joka nöyrännäköisenä tuijotti lattiaan. — Vain niin. Aslak Omma on nöyrtynyt, näemmä.
Puhuteltu ei vastannut mitään, rykäisi vain ja katsahti arasti pappiin.
— Miksi ei sopinut tulla kirkkoon?
— Ei tullut tulluksi…
— Ei se ole mikään syy! Tahdoit olla tottelematon ja uhmata minua, vaikka käskyni tiesit. — Vai mitä?
Ei vastausta.
— Kuulehan, Aslak, sinä vastaat, kun minä kysyn!
— Oliko niin kuin sanoin?
— Taisi olla… Se tuli vähän vaivalloisesti.
— Teillä oli siellä viinaa?
— Olihan sitä vähän…
— Kenellä sitä oli?
— Minulla…
— Kas vaan! Mies tulee kirkolle juopottelemaan, sen sijaan että hänen pitäisi tulla kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan. Varo, varo, Aslak, ettei se tapahdu toista kertaa. Muutoin pääset jalkapuuhun!
Sirma otti seinältä Aslakin lakin ja käänteli sitä kädessään.
— Sinähän et ollut aikonut välittäkään "reuhkasta", sanoi hän suu hienossa hymyssä. — Mutta nyt olet tainnut kuitenkin tulla sitä noutamaan?
— Niin tulin… lunastaisin sen takaisin…
— Saat maksaa siitä markan hopeassa. Olisit puolella päässyt, jos olisit tullut sakaristoon.
Aslak kaivoi poronnahkaisen kukkaronsa esiin ja laski vaaditun summan pöydälle.
— Ja ensi käräjissä täytyy minun sakotuttaa sinua niinkuin toisiakin. Ota se opiksesi, äläkä vasta ole uppiniskainen!
Aslak otti lakkinsa ja käänteli sitä kädessään, mutta ei tehnyt vielä lähtöä.
— Olisiko sinulla muuta asiaa?
— Olisihan sitä vähän…
— No, anna tulla vaan!
— Minä pyytäisin herr' Vuolevia kuuluttamaan minut Inka Päiviön kanssa.
— Pierranko tyttären? — Mutta eihän sinulla ole puhemiestäkään.
— Pierra itse on pirtissä.
— No, käske hänet tänne.
Aslak meni ja palasi hetken kuluttua saman lappalaisen kanssa, jonka vaimo oli aamulla pyörtynyt kirkossa. Hän oli vanhanpuoleinen, pieni mies, jonka musta, harvahko parta oli jo paikotellen harmaantunut.
— Aslak Omma pyytää sinun tytärtäsi Inkaa vaimokseen. Oletko suostuvainen siihen?
— Naa, miksi en. Kun kerran ovat ruvenhet kohtelemaan toisihaan, niin parastahan on, että pappi heiat ihthen siunaa.
Herra Olaus naurahti ja istui kirjoittamaan kuulutuskirjaa. Saatuaan sen valmiiksi, hän kääntyi miesten puoleen ja virkkoi:
— Nyt se on valmis. Pitäkää nyt huolta, että tulette vihille niin pian kuin mahdollista. Minä en kärsi, että pariskunnat ovat kauan kuulutuksissa. Vasta vihkiminen päättää avioliiton.
— Niinpä tietysti… Jää terveeksi! Miehet yrittivät lähteä, muttaSirma pidätti heidät.
— Miten vaimosi voi? kysyi hän Päiviöltä. Lappalaisen muoto synkkeni.
— Huonona on… En tiedä, paraneeko…
— Paranee kyllä, Jumalan avulla, mutta jos noitiin turvaudut, jää sairaaksi ikipäiviksi. Muista se!
Päiviö katseli synkkänä pappia, mutta ei puhunut mitään.
— Tiedättekö, mihin Paulus-Jouni on mennyt? kysyi herra Olaus hetken päästä.
Miehet säpsähtivät ja vilkaisivat toisiinsa. Vilkaisivat sitten pappiin, mutta eivät vastanneet mitään.
— Ettekö tiedä?
— Ka, mistäpä me, herr' Vuolevi, hänen tiensä tietäisimme, vastasiPäiviö vältellen. — Hänellä on omat keinonsa[12].
— Mutta minä tahdon tietää! kivahti Sirma.
— Ka, tahdotpa tietysti… tietysti…
— Eikö Aslak tiedä?
Aslak pyöritteli lakkiaan ja näytti epäröivän.
— Luulenpa tietäväni…
Sirma hypähti seisaalleen ja tarttui Ommaa olkapäästä.
— Mihin? kysyi hän tuijottaen lappalaista silmiin.
— Jukkasjärvelle sanoi ajavansa…
— No, miksi et heti sanonut? Teidän pitää aina kiemurrella ja kieroilla! Ette voi koskaan puhua suoraan! Se on teidän viheliäinen tapanne joka asiassa! — Vai pelkäättekö te tuota miestä niin paljon, ettette uskalla mitään puhua hänestä?
Kun eivät miehet vastanneet, hän jatkoi:
— Minä sanon teille, että hän on noita, pimeyden palvelija, jota kristittyjen ei tarvitse pelätä. Hän ei mahda mitään niille, joiden puolella Kristus on. Muistakaa se!
— Koetamme muistaa… Jää terveeksi!
— Menkää terveinä, Jumalan kanssa! lausui herra Olaus.
Lappalaiset painuivat hiljaa ovesta ulos, ja Sirma istahti jälleen pöytänsä ääreen. Hän selaili papereitaan. Mihin se nyt oli jäänytkin koko kirjoitus? Olikin taas! häiritty niin paljon, että kaikki ajatukset olivat sekaisin.
Hän luki läpi kirjoituksensa, ja hänen harmistuneet piirteensä kirkastuivat vähitellen. Tuo paikka oli hyvin sanottu: "Jos Korkea Esivalta ja Hallitus ei tarmokkaasti; ryhdy suojelemaan sielunpaimenia ja sananpalvelijoita aineellisessa suhteessa, he kun näillä kaukaisilla valtakunnan äärillä Sanan Saarnalla ja Kirkollisella Järjestyksellä koettavat taivuttaa näitä puolipakanallisia ihmisiä kuuliaisuuteen Jumalaa ja Hänen Kuninkaallista Majesteettiaan kohtaan, niin menettää Korkea Kruunu ja Esivalta ne verot ja ulosteot, jotka Hänen palvelijansa ja Voutinsa täällä kantavat. Sillä ei voi yksi sielunpaimen ja Saarnamies tarpeellisella Hengellisellä voimalla toimia, jos hänen ajallinen Toimeentulonsa ja Ylläpitonsa epävarmaksi jää, ja tulee alttiiksi kaikelle Laittomuudelle, ja väkivaltaiselle Riistämiselle." — Nii juuri, ajatteli hän. Aineellinen toimeentulo pitää oli taattu. Mutta, milläs elät, jos ei sinulla lehmiä, ja millä lehmät, jos ei niillä heiniä. Taitavatpa lappalaiset niin säännöllisesti maksaa kalakymmenyksensä! Jos ei oi joku hyväkin ihminen, joka kertoi heidän kesäpyyntituloksistaan, niin vähällepä jäisi pappi, peräti vähälle. Hän päätti kirjoituksensa pyytämällä maaherran suosiollista toimenpidettä, että hänen palkkansa vihdoinkin määrättäisiin maksettavaksi, niin että hän voisi toimittaa poroja jyviä noutamaan, ja lopetti vakuuttamalla nöyryyttään ja uskollisuuttaan. "Ne ovat tarkkoja niissä virastoissa", tuumi hän luettuaan vielä kerran läpi kirjoituksen. "Ei niille tavallinen pirttipakina kelpaa. Sen pitää olla siroa ja siloiteltua, ja ennen kaikkea juhlallista, mitä kirjoittaa."
Hän taittoi kirjeen kokoon, kääri sen paperiin ja sinetöi kiinni.Päälle hän kirjoitti koristellusti: "Korkealle ja JalosukuiselleHerra Amiraalille ja Maaherralle, Herra Hans Klerck'ille."
Nyt se oli valmis… Hän hymyili tyytyväisenä, otti ikkunalta piippunsa ja täytti sen. Ohhoh! tuumi hän itsekseen puhallellen paksuja savupilviä. On niitä huolia. Riitele ensin heinämaista monta herran vuotta nimismiehen kanssa; kirjoita sitten maaherralle monet eri kerrat ja käy käräjiä käräjien perästä… Saarnaa välillä näille pakanoille ja taistele heidän noitiensa ja velhojensa kanssa… Ohhoi! On siinä yhdelle miehelle työtä! Mitä tietävät Hernösandin herrat sellaisesta?… On helppo kirjoittaa: "Me Superintendens ja Consistoriales teemme tiettäväksi"… mutta ajattelevatkohan nuo arvoisat herrat, että hänen, Enontekiön papin, on vaikea, monesti mahdoton panna toimeen, mitä konsistoriumi kulloinkin suvaitsee "tehdä tiettäväksi"… Se kysyy häneltä työtä ja ponnistusta… satojen peninkulmien pituisia matkoja pyryssä ja pakkasessa… nälän ja vilun kanssa taistelemista… jyriseviä saarnoja, jotka ovat, ja joiden tulee olla toisenlaisia kuin kaupungin siivo ja pehmeä evankeliumi…! Ja ennen kaikkea kirkkokuria loppumattomiin… Oh, työtä ja kovaa työtä. Ja vielä sellaista työtä, jonka aineellisen vastineen, palkkajyvät, rotat syövät Tornion kruununmakasiinissa sillä aikaa kun hän Lapissa näkee nälkää… Mikä kohtalon iva! — Sellaista on olla lappalaisten pappina. Olisi edes kansa toisenlaista, mutta turha toive! Se on ja pysyy samanlaisena: edessä nöyristelee ja takana puraisee… O-thyi! Ole siinä sitten heidän keskellään ja ota vastaan kaikki, hyvä ja paha! Jos tarvitset esivallan apua, niin etsi sitäkin peninkulmien takaa, sillä kotoinen esivallan edustaja ei kelpaa mihinkään… Turhaan saat vaivautua Suonttavaaraan Martinpojan luo… Maunu Martinpoika… Talonpoika!… tyhmeliini!… heittiö!… Hohhoijaa! haukotteli hän. Läpi täytyy mennä kuitenkin.
Hän niisti kynttilää, siirsi kirjoitusneuvot syrjään ja astui välikamarin ovelle.
— Kaarina! huusi hän pirttiin. — Tulepas tänne!
Kaarina-emäntä tuli.
— Mitä nyt, Olaus? Mikä rymy täältä taas äsken kuului?
Hän katsoi miestään kysyvästi, vakavannäköisesti, ja jatkoi:
— Joko sinä taas tulistuit? Voi, Olaus, sinä yllytät ne vielä kostoon kiivaudellasi…
— Mitä vielä! Kuka niille järjestystä pitää, jollen minä? Minä opetan niille, miten pappia on puhuteltava. — Joko Pierra Kuhmunen on tullut?
— Äsken tuli. Istuu pirtissä.
— Käske hänet tänne.
Kaarina meni, ja hetken päästä kuului eteisestä tömisteleviä askeleita. Sisään astui nuori lappalainen, paksu villahuivi kaulassa ja suopunki kierrettynä yli olkapään. Hän tervehti rauhallisesti jääden ovensuuhun seisomaan.
— Kuulehan nyt, Pierra, virkkoi Sirma, kääntyen tuolillaan ja naputellen piipunvarrella polveensa. — Sinähän aiot Jukkasjärvelle, kertoi lukkari…?
— Aion kyllä. Pitäisi käydä voudissa… Aamulla lähden.
— Hyvä. Ota nyt tämä kirje matkaasi, talleta se visusti ja vie pappilaan herra Martinukselle. Sano hänelle, että kirje on minulta ja menee maaherralle, ja pyydä herra Martinusta toimittamaan se sopivassa tilaisuudessa edelleen. Lupaatko sen?
— Lupaan kyllä. Kirje menee yhtä varmasti kuin minäkin.
— Hyvä, hyvä. Ja vielä yksi asia. Olen kuullut, että Paulus-Jouni on tänään lähtenyt Jukkasjärvelle, ja arvaat kai missä toimissa?
— Arvannen tuon.
— No, hyvä. Kuulehan, tiedustele varovasti, minkä laatuisia töitä hän nyt siellä puuhaa ja ilmoita sitten minulle. Se olisi tärkeää. Katsohan, hänellä on kirkon rangaistus vielä kärsimättä, ja sen vuoksi en haluaisi päästää häntä tietymättömiin.
Lappalainen näytti epäröivän.
— Pelkäätkö? kysyi Sirma nousten seisomaan ja laskien piipun pöydälle. — Ei tarvitse Paulus-Jounia pelätä. Olethan sen oppinut, etteivät noidat mitään mahda kristityille.
— Saatanhan koettaa, mutta vaarallista se on. Paulus-Jounilla on paljon puoluelaisia ja he kyllä voivat kostaa.
— Ole huoleti! lausui Sirma laskien kätensä lappalaisen olalle. —Sinua suojelee kirkko ja esivalta, ja ne ovat myös mahtavia kumpikin.
Lappalainen otti lakkinsa ja jätti hyvästit:
— Teen, minkä voin, herr' Vuolevi. Jää terveeksi!
— Mene tervennä!
Pastori veti oven tiukempaan kiinni, jonka lappalainen huonosti sulki mennessään.
Tuokion kuluttua astui herra Olaus ulos. Pakkanen oli kireä, ja tähdet tuikkivat terävän säteilevinä. Ne vilkuttivat kirkkaan sinisinä, toisinaan punaisina välkähtäen. Linnunradan vaalea vyö kulki korkeana ja selvänä yli avaruuden. Pohjan taivaalla paloivat revontulet, muutellen alinomaa muotoaan. Ne kirmasivat pitkin avaruutta hyppelehtien ja karkeloiden. Yht'äkkiä ne ajosivat epämääräisiksi usvahattaroiksi kuin häipyäkseen pois… Mutta seuraavassa hetkessä ne kokoontuivat taas, väräjöivät, kirkastuivat, ja karkasivat jälleen pitkin taivaan kantta kuin tultasyöksevät käärmeet, heittäen eri suuntiin taivaalle pitkiä, kiemurtelevia kielekkeitä, jotka hehkuivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Kirkko ja porvarien aitat häämöttivät vuoroin epäselvinä, vuoroin astuivat selväpiirteisinä esiin illan pimennosta, sen mukaan kuin revontulten leimu syttyi, tahi sammui.
Joelta päin kuului pulkan kolina ja ajohihnan läimähdys. Äskeinen lappalainen karahutti siellä juuri jäälle, matkalla Ruotsin puoleisella rannalla olevalle kodalleen. "Kunhan menisi onnessa poika ja saattaisi kirjeen hyvin perille", ajatteli Sirma. Kunpa saisi maaherra sen pian käsiinsä, että ehtisi vastaus ennen ensi käräjiä. Mutta eihän ehdi niin pian, ei. — Hyvä asia olisi myös, jos saisi Pierra selville Paulus-Jounin aikeet. Olisi hänellä silloin taas enemmän aseita noitaa vastaan…
Pastori loi vielä kerran katseensa sinne päin, jonne oli kuullut ajomiehen häviävän, ja palasi mietteissään sisään.
Könkämä-enoa ajeli yksinäinen mies. Keli oli hyvä, ja ahkio luisti kuin itsestään. Porolla ei ollut suurta vaivaa sen vetämisessä. Ajotien, joka vuoroin kierteli jokea pitkin, vuoroin poikkesi maalle, oli tuisku panettanut melkein umpeen. Mutta siitä huolimatta kävi kulku kepeästi, sillä tuuli oli pieksänyt tuiskun jäljen kovaksi ja kantavaksi. Joelle se oli lyönyt lumen aaltomaisiin harjanteisiin, joita pitkin ahkio hyppeli kuin leikkikalu. Ajajalla oli täysi työ pidellä sitä tasapainossa. Tuontuostakin lennähti ahkio äkkiä sivulle, milloin oikeaan, milloin vasempaan, ja olisi monta kertaa keikahtanut kumoon, jollei ajomies olisi sitä äkkinäisillä ruumiinliikkeillä pystyssä pidellyt. Hän näyttikin olevan tottunut porolla-ajaja, sillä taitavasti taivuttaen ruumistaan aina päinvastaiselle suunnalle hän esti ahkion kaatumasta.
Ajomies oli Sirma. Hän oli paluumatkalla pitäjältä.
Poro hiljensi juoksuaan, ja ajajakin saattoi nyt huolettomampana istua pulkassaan ja antautua mietiskelyihin.
Se, mikä herra Olauksen sydäntä eniten kaiveli, oli Paulus-Jounin suorittamaton kirkkorangaistus. Joulu oli mennyt hänen näkemättä Jounia häpeän puussa. Hän oli käynyt nimismiehen luona monta eri kertaa asiasta vartavasten puhumassa, mutta Martinpoika oli aina vedonnut siihen, ettei ollut muka saanut Jounia käsiinsä sen koommin, kun tämä käräjäin jälkeisenä päivänä oli lähtenyt hänen luotaan. Valehteli, lurjus! Hän näki sen jo naamasta! Ei ollut halua koko toimeen Martinpojalla!… Mutta hänpä näyttää nimismiehelle, mitä hänen virkaansa kuuluu. Hän hankkisi voudilta määräyksen Jounin vangitsemiseen, ja silloin oli Martinpojan pakko toimia… Ja jos ei nimismies ryhtyisi asiaan vielä sittenkään, hän toimittaisi vangitsemisen omien miestensä avulla, ja silloin ei noita enää livistellyt pitkin tuntureita. Jalkapuussa istuisi, istuisi koreasti koko kirkkokansan nähden, ja nimismies joutuisi virkasyytteeseen… Ja jos ei vouti ottaisi hänen anomustaan huomioon, hän menisi etemmäs — vaikka kuninkaaseen saakka…! Ja silloinhan nähtiin, oliko Lapissa lakia vai ei!
Sirma tempaisi ajohihnasta, niin että poro säikähtyneenä porhalsi täyteen laukkaan. Lumi tuprusi silmille, ja ahkio heittelehti kuin kerä puoleen ja toiseen. Nyt nousi tie kuitenkin joelta maalle, jossa kallellaan olevat tienviitat osoittivat sen suuntaa, ja ylämäessä hiljeni jälleen poron vauhti. Käännellen päätään puoleen ja toiseen, se nousi lyhyin, tempovin askelin läähättäen törmää ylös.
Poron kipakka meno oli hetkeksi katkaissut Sirman mietteet, mutta nyt ne lähtivät taas kulkemaan äskeisiä teitä… Nimismies oli ruvennut ahdistelemaan häntä sakoista, jotka hän käräjissä oli saanut. Oli uhannut tulla ryöstölle, jollei niitä heti suoritettaisi. "Onhan papilla lehmiä, myydään ne!" oli se heittiö sanonut, kun hän, herra Olaus, oli huomauttanut, ettei hän ollut saanut vielä palkkajyviään… Kirottua sentään! Millä hän suorittaisi sakot, kun ei ollut rahaa, eikä Torniostakaan kuulunut mitään? Kaikkiaan olivat käräjät tulleet hänelle maksamaan kaksikymmentäneljä markkaa… Jumaliste! Sellainen summa…! Kuusi markkaa vielä Martinpojan juttuun lisää eräästä toisesta kunnianloukkauksesta… Mistä siepata nyt sellainen summa, kun eivät palkkarahat olleet tulleet, eivätkä lappalaiset olleet maksaneet viime vuotisia kalakymmenyksiään?
Poro sai uuden äkäisen läimäyksen hihnasta ja heittihe tuliseen laukkaan. Pahaksi onneksi oikaisi tie juuri halki rudon, jossa kaatuneita puunrunkoja pisti esiin lumen alta. Yht'äkkiä sukelsi ahkion keula muutaman puunrungon alle. Rapsis! Pappi lensi suin päin pensaikkoon. Vuottoraippa oli mennyt poikki, ja poro oli temmannut hänet ahkiosta.
Sirmalta pääsi synkeä kirous. Hän kömpi ylös pensaikosta yltäpäätä lumessa. Nenästä vuosi veri, ja peskin hiha oli mennyt halki. Hän läimäytti hihnalla läähättävää poroa, joka siitä yhä enemmän säikähti ja rupesi tempomaan ja teutaroimaan hihnan päässä, silmät jäykkinä pelosta. Hän sitoi sen puuhun kiinni ja ryhtyi lumella hautomaan verta vuotavaa nenäänsä.
Hän sai vuodon asettumaan ja puisteli lumen päältään, silmäsi yrmeissään haljennutta peskin hihaa ja rupesi korjaamaan vuottoraippaa, joka oli mennyt keskeltä poikki. Saatuaan sen kuntoon hän lähti jatkamaan matkaa.
Tuokion kuluttua hän pääsi rudosta ulos avaralle vuomalle, jossa siellä täällä kasvoi matalaa koivurisukkoa. Nyt saattoi taas heittäytyä selkäkenoon ahkioon ja antaa poron juosta hiljaista nulkkaa…
Vuoman toisessa päässä näkyi musta piste, joka mutkitellen läheni. Väliin se katosi risukon taa, sukeltaakseen hetken päästä esiin suurempana. Nyt se jakautui kahdeksi toisiaan seuraavaksi epämääräiseksi kuvioksi, ja pian erotti Sirman tottunut silmä kaksi ajomiestä, jotka lähestyivät häntä hiljaista nulkkaa ajaen. Päästyään lähemmäksi teki etumainen poro pitkän kaaren oikeaan, ja perässä tuleva heittäytyi heti toisen jälkeen, Sirma tunsi ajomiehet: ne olivat Paulus-Jouni ja Pierra Päiviö.
Tunnettuaan papin tempaisi Jouni poronsa laukkaan aikeessa ajaa ohi, mutta Sirma hyppäsi ahkiosta ja huusi miehiä seisottamaan. Päiviö totteli heti kehoitusta ja nousi ahkiosta, mutta Jouni ehti jonkun matkaa, ennenkuin pysäytti ajokkaansa.
— Mihinkäs ajetaan? kysäisi Sirma, heittäen vihaisen katseen etempänä seisovaan Jouniin.
— Kodalle tietysti, murahti Päiviö.
— Kuulehan, miten akkasi jaksaa? Joko on toipunut vai vieläkö on sairaana?
Päiviö painautti lakkia toiselle korvalliselle.
— Heikkona on. Ei taida sinussa olla parantajaa, vaikka sairaaksi saatoit.
— Näkyypä sinulla olevan parantajat myötä, joten et minun neuvojani tarvinne.
— Hei, pappi! Joko olet sakkosi maksanut? huusi samassa Jouni, joka tähän saakka oli ääneti kuunnellut toisten keskustelua.
— Mitä se sinuun kuuluu?
— Ajattelin vain, että saisit lainaa minulta. Minä olen jo aikoja selvittänyt asiat Martinpojan kanssa. Hän kului kaipaavan sinua.
Sirma yritti vastata, mutta samassa hypähti Jouni ahkioonsa ja sivalsi poronsa juoksuun. Päiviö seurasi esimerkkiä ja karahutti toisen jälkeen. Samassa riistäysi Sirmankin ajokas tuliseen laukkaan ja vetäisi ajajansa; kumoon, kiskoen tätä perässään kuin kierivää kerää. Lumi tuprusi korkealle, ja vuoman valkeaan pintaan syöpyi syvä vako. Takaapäin kajahti lappalaisten ilakoiva naurunrähäkkä.
Sirma kömpi pystyyn suu ja silmät lunta täynnä. Sylkien ja töpehtien hän hyppäsi ahkioon, ja se sivallus, jonka poro nyt sai, pani sen vihurina kiitämään pitkin lumista lakeutta. Koparat syytivät lunta niin sakeasti ettei herra Olaus saanut silmiään auki ollenkaan. Isoja lumipaakkuja tuiskusi kuin pyssyn suusta, sattuen milloin rintaan, milloin otsaan. Kesti tuokion, ennen kuin säikähtänyt poro tyyntyi sen verran, että Sirma saattoi enempiä lumia pyyhkiä pois päältään.
— Kirottu elukka! Manalaisetko sinua riivaavat, kun et saata siivosti juosta! Ääh… ä… häh!
Poro kiinnitti juoksua, mutta kulki jo rauhallisemmin, silloin tällöin vain vilkuen sivuille.
Vai oli Paulus-Jouni nyt ilmestynyt näille maille, ajatteli herra Olaus. Nyt kun olisi pari tukevaa miestä, olisi noita kiinni ja ylihuomenna kirkolla. Voi sentään, ettei pitänyt saada sitä miestä käsiinsä! Nytkin oli matkalla saastaiseen toimeensa… Eikä hän voinut sille mitään, yksin kun oli… Mutta mitä? Jospa hän ainakin voisi! Jospa hän sittenkin lähtisi yksin estämään pimeyden ruhtinaan töitä, kävi kuinka kävi. Jounia hän tosin ei voisi vangita, mutta hänen työnsä hän voisi tehdä tyhjäksi jo paljaalla läsnäolollaan…
Sirma heitti hihnan poron niskalta ja tempaisi rajusti. Eläin hyppäsi äkkiä syrjään, teki muutamia renkaita ja pyrki entiseen suuntaansa. Mutta kun se ei sinnepäin päässyt, se lähti tolvaamaan takaisinpäin korviaan liikutellen ja vilkuillen sivuille, kuin epäröiden äkkinäistä suunnan muutosta.
Pastori kiinnitti ajohihnaa, ja poro painalsi äskeistä jälkeä takaisin, kaartaen tien samasta kohtaa kuin Päiviön ja Jounin porot äsken. Pian se pääsi vuoman reunaan, ja nulkaten maalle se poikkesi itsestään verekselle ahkionuralle, joka läpi rudon lähti vetämään toiselle vuomalle, minkä edellisestä erotti vain kapea metsäsaareke.
Lappalaisia ei enää näkynyt. Sirma tarkkasi vuoman toista laitaa, joka häämöitti eräältä, mutta ajajia ei hänen pälyävä silmänsä keksinyt. He olivat jo ehtineet vuoman yli… Sitä parempi hänelle… Eivät tiedä mitään miehet, että hän on tulossa… Ja syventyen ajattelemaan retkensä päämäärää hän kiinnitti vähän väliä ajoaan.