Kahden suuren vuoman väliselle metsäiselle niemekkeelle oli Pierra Päiviö pystyttänyt kotansa. Niemeke oli noin virstan levyinen ja yhtyi yhdeltä puolen laajaan, matalaa mäntyä kasvavaan maahan, joka vähitellen yleni pohjoista kohden. Paikalla oli runsaasti jäkälää, sillä kota oli jo useamman viikon sijainnut samassa paikassa, ja vieläkään ei paimenen tarvinnut kovin kauas eloaan ajaa kodan kuuluvilta. Jos nälkäinen hukka vaaniskeli läheisyydessä, oli hyvä ajaa poro-elo kodan ympärille metsäniemekkeeseen, jossa jäkälää riitti yllinkyllin, ja jossa oli parempi laumaa vartioida kuin laajemmalla ylänkömaalla. Kodan vieressä oli pienoinen kaarre, jäänyt siihen joltakin lappalaisperheeltä, joka joskus oli paikalla asustanut. Sen ja kodan välillä oli Päiviön aitta, eräänlaatuinen paalujen päälle rakennettu lava, jossa lihoja ja muita ruokatarpeita säilytettiin.
Kota oli mustunut savusta. Siellä täällä oli seinässä reikiä, joko kipunoiden polttamia tahi muuten, vahingossa survaistuja. Sen alaosan ympärille oli levitetty paksuja raanuja estämään tuulta liian tuttavallisesti sisälle tunkeutumasta.
Kodassa paloi iloinen tuli, valaisten joka sopukan tuosta ahtaasta asunnosta. Se välkähteli pitkin kuivamaan ripustettuja peskejä ja kimalteli vastarasvatuissa hihnoissa, jotka somissa rykelmissä riippuivat kodan seinällä. Kaaripuiden välissä olevasta poikkipuusta riippui vitjakoukussa pata, jossa kiehui poronlihakeitto. Tuon tuostakin valaisi ylemmäs pyrkivä tulenlieska sen poreilevaa pintaa ja heitti siihen kypenen nuotiosta. Vanha ryppykasvoinen vaimo hämmenteli kiehuvaa keitosta.
Perällä, oviaukon vasemmalla puolen, makasi-porontaljalla kalpea nainen. Hänen silmänsä olivat painuneet syvälle päähän, ja katse oli väsynyt ja arka. Se oli Päiviön vaimo Pirita. Näki selvään, että häntä vaivasi salainen, epämääräinen pelko, niinkuin tavallisesti ihmistä, joka ei tiedä, kuinka vaarallista hänen tautinsa on. Siitä alkaen kuin hän oli kirkolta palannut, oli hän ollut heikkona ja voimatonna. Toisinaan hän oli yritellyt jalkeillekin, mutta heti oli ruvennut sydäntä niin oudosti kouristamaan. Maailma oli mustunut silmissä, ja jollei hän heti olisi laskeutunut pitkälleen, olisi hän siihen jalansijaan kaatunut. Pari kertaa oli niin käynytkin. Ensimmäisellä kerralla hän oli lysähtänyt kodan nurkkaan, josta vielä omin voimin pääsi vuoteelleen. Mutta toisella kertaa oli käynyt pahemmin. Hän oli ollut ulkona lunta ottamassa pataan, ja silloin oli tuo outo kohtaus saavuttanut hänet. Hän oli suistunut kinokseen ja maannut siinä hampaitaan kiristellen ja kädet nyrkkiin puserrettuina tiesi kuinka kauan. Siitä oli Pierra poroista tullessaan kantanut hänet kotaan ja laittanut maata. Ja siinä hän oli makaillut kohta parisen viikkoa.
Piritaa peloitti kovasti. Varsinkin nyt, kun Pierra oli tuonut Jounin muassaan. Hän katsahti tuontuostakin vastakkaiselle puolen kotaa, missä Jouni loikoili puoleksi istuallaan. Ryhtyisivätköhän taas häntä taikomaan?
Häntä värisytti. Hän ei saattanut kestää noitarummun salaperäistä ääntä. Ennen hän oli sitä kyllä kuullut useinkin. Olihan Jouni niin monesti heillä ollut ja arponut yhdessä Pierran kanssa. Mutta sen jälkeen kuin hän ensimmäisen kerran oli tuntenut pahoinvointia ja yrittänyt kaatua, oli heidän työnsä tuntunut hänestä peräti kammottavalta. Siitä oli jo yli puoli vuotta. Mutta viimeisen kirkkomatkansa jälkeen oli hänen kammonsa kasvanut yhä suuremmaksi.
Seinän vierellä olevasta komsiosta kuului kirinää. Pirita kohottautui istualleen ja otti komsion syliinsä. Siinä oli hänen nuorimpansa, vuoden vanha poika. Lapsi äännähteli kimakasti, ja hän rupesi sitä imettämään.
Vanhin tytär Inka istui vuoteen jalkopäässä, kirjaillen peskinkaulusta. Hän oli noin parinkymmenen ikäinen, pyöreäposkinen impi, uinaileva katse tummissa silmissään. Hän oli suuresti kiintynyt työhönsä. Neula lensi sukkelaan, ja kerros kerrokselta liittyi koristenauha korkeaan kauluriin. Kun hän pujotti uutta rihmaa neulansilmään, tuli näkyviin vasemman käden nimettömässä oleva monihelyinen hopeasormus, joka välkehtien kimalteli tulen loisteessa. Se oli Aslak Omman antama, jonka kihlattu Inka nyt oli, ja peskin, jota hän neuloi, oli tarkoitus valmistua sulhaselle kevättalvista markkinamatkaa varten. Toinen tytär, arviolta kuuden vuotias, leikitteli koiran kanssa oven suussa, nykien sitä karvaisesta turkista hallin hiljaa muristessa.
Pierra istui Jounin jalkopäässä imeskellen lyhytvartista nysäänsä. Hän mietti, miten ruveta parannuspuuhiin, kun Pirita taas näytti niin väsyneeltä ja pelokkaalta. Mutta täytyi koettaa, kun kerran Jouni oli saapuvilla. Pitäisi saada selville, mistä oli paha eukkoon tullut, ja sitä ei tiennyt muu kuin kannus. Sitten voisi ruveta tautia parantamaan, kun oli kerran sen synty tiedossa.
— Niila, nouda kannukseni aitasta, virkkoi hän ovi loukossa kyyröttävälle rengilleen. — Mutta katso, ettet kuljeta porotien yli, joka vie eloon. Muuten perii paha koko lauman.
Renki nousi hitaasti ja kömpi ulos. Pirita katsahti säikähtyneenä miestään.
— Voi, Pierra, älä, älä rupea, rukoili hän. — Minusta se on niin kamalaa… En kestä kuulla sen ääntä.
— Älä nyt joutavia, eukko! torui Pierra. — Annetaan Jounin katsoa, mistä on tautisi tullut. Jos olet papin lumoissa, et ikinä parane, ennen kuin selville saamme. Sitten voimme ryhtyä sinua parantamaan.
— Mitäs suotta aikoja äitiä vaivaamaan, kun hän ei kerran halua olla missään tekemisissä rummun kanssa, huomautti Inka nuhtelevasti keskeyttäen neulomisensa. — Ja siinä on äiti aivan oikeassa, sillä mitäs sellainen joutava kapine sitten tietää? Ei kerrassaan mitään!
— Joutava kapine? Niinkö luulet, Inka? Katsommeko onneasi, sillä sen rumpu ainakin tietää? virkkoi Jouni myhäillen.
— Älä vaivaudu, en usko tietojasi! vastasi Inka närkästyneenä. — Ihmettelen vain, että sinä, nuori mies, olet mokomaan virkaan herennyt, joka olisi paremmin omiaan vanhalle ikäloppu ukolle. Että viitsitkin tuollaista laiskan tointa pitää!
— Kuulehan, Pierra, papin oppi itää, virkkoi Jouni koettaen tekeytyä välinpitämättömäksi, vaikka Ingan puhe oli pahasti loukannut hänen itserakkauttaan.
— Se on Inka aina ollut kummempi kuin muut, vastasi Pierra kopistaen tuhat piipustaan. — Mutta luulen, että kun hän Aslakin kotaan joutuu ja joku aika kuluu, haluaa hänkin vielä Sarakkaa[13] avukseen kutsua.
Inka punastui. Hän heitti neulomuksensa ja katsoi paheksuen isäänsä.
— En tahdo olla missään tekemisissä Sarakan kanssa, puhui hän silmissä itsepintainen kiilto. — Kun olin herr' Vuolevin koulussa, sain kuulla, että kaikki sellainen on vain pakanallista taikauskoa, jonka Jumala ankarasti rankaisee ei ainoastaan vanhemmille, vaan vieläpä lapsillekin. Ei, minä en välitä Sarakasta enkä muista olemattomista jumalista… Ja jos kerran Jumala lahjoittaa meille Aslakin kanssa lapsen, niin hänelle ei ruveta mitään vanhoja hullutuksia tekemään, vaan pitää hän yksinkertaisesti papin antaman nimen.
— Mutta jos eivät kuolleet anna rauhaa, ennen kuin saavat kaiman? uhitteli Jouni.
— Antavat kyllä! Joka kerran kastetaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen, sille eivät manalaiset mitään mahda.
Jounin huulilla pyöri terävä vastaus, mutta samassa työnsi renki rummun kodan perässä olevasta pienestä oviaukosta sisään ja vastaus jäi antamatta. Hän otti rummun ja lämmitti tulen hohteessa sen kuvitettua kalvoa, joka kylmässä oli venynyt ja käynyt vähän veltoksi. Napautellen sitä sormenpäällä hän koetteli, milloin se rupeaisi antamaan oikean äänen. Salaperäinen katse silmissä hän kuunteli tarkkaan… Nyt kumisi rumpu kimmoisena. Jouni asetti sen polviensa väliin, heitti hopeasormuksen kalvolle ja rupesi kaksihaaraisella vasaralla tärisyttämään kalvoa, ensi alussa hiljaa, mutta vähitellen yhä enenevällä vauhdilla, samalla joikuen matalaa säveltä, johon toiset kodassa olijat vähitellen yhtyivät, paitsi Inka ja Pirita.
Sormus hyppeli edestakaisin täräjävällä kalvolla. Se kiersi ensin rummun alasyrjään, kulkien oravan ja poron kautta, mutta ei asettunut siihen osaan, vaan hyppelehti ja kieriskeli rummun yläreunaan ja rupesi hiljalleen lähestymään Kristuksen kuvaa. Ei asettunut siihenkään, vaan kieppui jälleen alaosaan rumpua ja rupesi nyt verkkaan mutta varmasti lähestymään apostolia. Muutaman kerran se kiersi pään ympäri, mutta hyppäsi lopuksi apostolin rinnalle, johon pysähtyi nopeassa tahdissa täristen.
Kodassa olijat olivat jännityksellä seuranneet sormuksen kulkua. Ainoa, joka ei näyttänyt toimituksesta välittävän, oli Inka. Hän neuloi vain ja katsahti tuontuostakin osaaottavasti äitiinsä.
Jounin katse terästyi ja sai tuijottavan ilmeen. Huulet pusertuivat tiukasti yhteen ja epäselvästi hän mutisi joikunsa lomasta:
— Pappi… pappi…
Pirita oli alussa heittäytynyt pitkälleen ja painanut kätensä korvia vasten, mutta kuta kiihkeämmäksi rummun ääni yltyi, sitä vaikeammaksi kävi hänen olonsa. Hän rupesi äännähtelemään ja vaikeroimaan. Sydänalaa ellosti niin oudosti taas ja silmissä lenteli punaisia viiruja. Ruumista rupesi puistattamaan ja kylmä hiki kihosi otsalle. Hän ei saattanut olla pitkälläänkään, vaan kohousi istumaan.
— Älkää, älkää! vaikeroi hän väännellen käsiään.
— Heittäkää pois! Kuule, Pierra, kiellä, kiellä! Älä anna Jounin, kuule!… Minua pyörryttää… voi!… voi!
Mutta Pierra ei välittänyt Piritan vaikeroimisesta. Hän piti vain silmällä rumpua, jonka ääni oli käynyt yhä kiihkeämmäksi. Jounin otsalta valui hiki, ja silmät hehkuivat kamalasti. Joiun sävel kohosi vihlovaksi, korvia huumaavaksi ulvonnaksi, joka rupesi vaikuttamaan Jouniin yhä kiihoittavammin. Leukapielet nykivät ja silmät pyörivät kamalasti päässä.
— Puhu kannus, pyhä kannus, muistele arpa mulle, naa-naa, voiaa- naa… mistä räähkä vaimorukan panennainen, painajainen, naa-naa, voiaa-naa…, paniko papin paha silmä, mustan miehen myrkkykatse?…
kaikui joiku yhä kovemmasti, ja Pierra ja vanha muori kertasivat hartaasti:
— naa-naa, voiaa-naa…
Sormus oli sillä välin tehnyt muutamia pikku kiertoja myötäpäivään, mutta nyt se hyppi jälleen apostolin rinnalla, siirtymättä sivulle.
Kukaan ei välittänyt mitään siitä, että koirat yht'äkkiä syöksähtivät ulos ja rupesivat vimmatusti haukkumaan.
Salaperäinen toimitus oli kahlehtinut jokaisen paikoilleen eikä kellään ollut rohkeutta lähteä katsomaan, mitä koirain vihainen luskutus merkitsi. Tiesi vaikka olisi Manalan väki kerääntynyt kodan ympärille rummun äänen houkuttelemana. Inkakin oli kyyristynyt oviloukkoon ja peittänyt käsillään silmänsä. Jounikin vavahti ja keskeytti hetkiseksi lyöntinsä, mutta alkoi jälleen entistä kiivaammin. Ei saanut keskeyttää arpomista, niin oli Staalo-Oula neuvonut. Muuten ei arpa seuraavalla kerralla ruvennut puhumaan oikein. Siksi tärisytti hän vasaraa yhä tulisemmin. Sormus hyppi kiihkeässä tahdissa, nyt apostolin pään kohdalla.
— Pappi, pappi! huudahti Jouni kumealla äänellä tuijottaen sormukseen.
— Kirottu paholaisen sikiö! kuului samassa raivoisa karjahdus ovelta.
— Herra Jeesus! Pappi… pappi! parahti Pirita ja kaatui rentonaan taaksepäin.
Sirma oli hypännyt Jounin luo ja temmannut hänen kädestään rummun. Yhdellä lyönnillä hän iski sen murskaksi arinakiveen. Huulet vapisten ja silmät salamoiden hän kääntyi Jounia vastaan ja tyrkkäsi tätä rintaan niin, että mies tuupertui kodan nurkkaan.
— Kirous ja kuolema päällesi, saastainen, musta velho! ärjyi hän. —Vasta pääsit esivallan käsistä ja nyt olet uudelleen perkeleellistäammattiasi harjoittamassa! Sitokaa hänet kiinni, miehet! Etkö kuule,Pierra, sido kiinni tuo viheliäinen noita!
Kaikki olivat kuin ukkosen lyömiä. Vanha muori siunaili, ja Niila-renki jupisi jotakin itsekseen. Inka oli kirkaisten rientänyt ulos. Pierra selvisi ensimmäisenä hämmästyksestään.
— Mitä tekemistä on papilla täällä? sähisi hän silmät verestäen. — Ulos minun kodastani, bärgalak!… Ulos! Muutoin…! Hän sieppasi nuotiosta palavan kekäleen ja yritti sillä lyödä Sirmaa, mutta tämä ehätti ennen, tempaisi kekäleen hänen kädestään ja sinkautti sen toiselle puolen kotaa. Se lensi Piritan viereen, joka äkkiä parkaisi vihlovasti.
Sirma hypähti hänen luokseen, sieppasi savuavan kekäleen ja heitti sen takaisin nuotioon.
— Sattuiko pahoin, Pirita? kysäisi hän unohtaen äskeisen raivonsa.
Mutta vaimo ei vastannut, vaan makasi silmät kauhusta jähmettyneinä, hampaitaan kiristellen ja tuskallisesti väännellen ruumistaan.
Sirma kääntyi Pierran puoleen ja kehoitti tätä vaimoaan auttamaan.Samassa hän huomasi, että Jouni oli hävinnyt.
— Mihin Jouni katosi? karjaisi hän rengille. — Sukkelaan suksille ja lähde perään! Hän ei saa päästä pakoon!
— Ei sitä pimeässä saavuta, murisi renki. — Sillä oli poro rahkeissa ulkona… On arvatenkin jo hyvän matkan päässä.
— Herja, miksi et pidättänyt, kun näit hänen pakenevan?
Niila vilkuili hätääntyneenä ympärilleen osaamatta vastata mitään.
Pierra oli tällä välin kerännyt käteensä rummun sirpaleita ja kyykötti kodan nurkassa, katsellen niitä synkkänä ja äänetönnä.
Vihdoin hän nosti päätään ja kyräsi uhkaavan näköisenä Sirmaa.
— Särit isäni rummun! murisi hän.
Ja kuin raivostuen omista sanoistaan, hän hypähti pystyyn, heitti palaset tuleen ja karjaisi kiiluvin silmin:
— Särit isäni rummun! Kuuletko, särit isäni rummun!
Lappalainen seisoi kamalan näköisenä. Kulmakarvat nousivat ja laskivat, ja suupielet vääntyivät raivosta.
Sirma katsoi häntä silmää räpäyttämättä, katsoi kuin kesyttäjä villiintynyttä eläintä, ja hänen äänensä soi juhlallisena ja ankarana, kun hän korosti jokaista sanaa:
— Varo Jumalan kostoa, Pierra Päiviö! Varo, ettei hän saavuta sinua vihassaan, sillä hänen vihansa on hirmuinen, kun se kohtaa ihmistä. Se murskaa sinut, niinkuin minä murskasin viheliäisen kannuksesi. Kiitä Jumalaa, että minä tulin tänne pelastamaan sieluasi kadotuksesta. Kiitä, älä kiroa!
Pirita oli herännyt tajuttomasta tilastaan. Hän katseli pelästyneenä ympärilleen eikä näyttänyt ymmärtävän, mitä oli tapahtunut. Yht'äkkiä kirkastui hänen katseensa ja soperrellen puheli hän:
— Pierra, älä anna Jounin!… Kuule, minä rukoilen sinua, aja pois noita, Pierra…
— Älä pelkää enää, Pirita! Noita on mennyt tiehensä eikä sinulle enää tapahdu mitään pahaa, puheli Sirma rauhoitellen.
— Pappi, pappi, äänteli Pirita hiljaa, älä laske Jounia. Kuule se tulee takaisin! Etkö kuule? Se ajaa tänne ilman härkää… ahkio kulkee itsestään… ja kello kumahtelee, niinkuin rumpu…
— Se hourii, kuiskasi vanha mummo pelokkaana.
— Voi, voi! parkaisi Pirita samassa nousten istualleen ja tuijottaen kauhistunein katsein ovea kohden. — Auttakaa, voi auttakaa! Nylkevät Pierran… se musta mies, jolla on sarvet päässä… voivoi!… Pierra kiemurtelee maassa ja huutaa… Huu-uuh! Voi, Ristin-Jeesus, auta!
Pirita kaatui selälleen ja meni tainnoksiin. Käsivarret tempoivat hirveästi, vaahto pursusi suusta, ja hampaat purivat kiristen yhteen.
Pierra ja Niila koettivat auttaa häntä. Edellinen piteli sairasta käsistä, ja jälkimmäinen siveli hänen otsaansa, kasvoilla tajuton ilme. Vähitellen sairaan tempovat liikkeet rauhoittuivat, ja hän vaipui horroksiin.
— Katso nyt, Pierra, mitä olette Jounin kanssa saaneet aikaan, puheli Sirma. — Sinä olet antanut noidan turmella vaimosi terveyden ja viedä hänen sielunsa rauhan.
Pierra lyyhistyi polvilleen vaimonsa viereen ja purskahti haikeaan itkuun. Sydämen raivo ja viha suli kyyneleihin. Ehkä oli oikeassa pappi. Ehkä olikin Jouni syynä Piritan tautiin. Kunpa paranisi vaimo, niin hän rupeisi seuraamaan uutta jumalaa, niinkuin Inkakin. Hän heittäisi pois vanhat tavat, antaisi papin siunata karjansa ja kotansa — ja rupeisi Ristin-Jeesusta lepyttelemään lahjoilla.
Hän kohotti kyyneleiset silmänsä Sirmaan ja katseli häntä kuin apua anoen.
— Rukoile, pappi, Ristinjumalaa Piritan puolesta. Ehkäpä hän auttaa.Onhan hän voimakas, voimakkaampi kuin Tiermes ja Suurjunkkari…Niinhän olet itse kirkossa puhunut, änkytti Pierra itkunsa lomasta.
— Kyllä Kristus auttaa, kun vain turvaat häneen ja luovut pimeydestä, lausui pappi vakavana.
— Luovun, luovun! Pois heitän entiset tavat. Ristinjumalaa rupean palvelemaan, kun hän vain Piritan parantaa, nyyhkytti Pierra.
Sirma oli hetkisen vaiti, mietteisiinsä vaipuneena. Sitten hänen katseensa kirkastui ja hän rupesi hyräilemään virttä.
Virren sävelen kuullessaan Pierra rauhoittui vähitellen. Se oli tuttu sävel. Monesti se oli Enontekiön pikku kirkossa kaikunut.
Kun Jumala on kanssan' en mitään pelkää mä. — — —
Sirman ääni kohosi voimakkaammaksi. Se täytti ahtaan kodan, tunki ulos savureijästä tähtikirkasta taivasta kohti. Huojutellen ruumistaan edestakaisin kuunteli vanha muori virren juhlallista säveltä, ja Inka, joka oli palannut sisään, yritteli hiljaa yhtyä säveleeseen. Muut kuuntelivat vaiti. Yksin koiratkin makasivat liikahtamatta ja painoivat kuononsa etukäpäliään vasten. Virsi kaikui vakavana, kertoen maailmasta, jossa vallitsi rauha ja lepo. Sen sävel soi elävänä vastakohtana äskeiselle aisteja huumaavalle rummun pärinälle. Siinä oli voimaa ja uskon varmuutta, joka herpaisi yksinkertaisten tunturilasten mielen, ja toi heille aavistuksen vielä suuremmasta voimasta kuin loitsujen ja taikojen.
— — — Ei Saatan' väkinensä voi mua kukistaa…
Pirita oli herännyt virren aikana ja noussut istumaan. Kasvot olivat kalpeat, mutta pelko oli hävinnyt silmistä, Hän oli tullut täysin tajuihinsa ja kuunteli kädet ristissä papin veisuuta. Kun virsi loppui, loi hän kiitollisen katseen Sirmaan ja lausui raukeasti:
— Kiitos, herr' Vuolevi, että tulit tänne! Tuntuu niin hyvältä nyt, kun sinä olet täällä ja karkoitat pois pahan. Virtesi rauhoitti minut niin ihmeellisesti.
— Jumalan voima parantaa sinut kokonaan, Pirita, lohdutteli Sirma. — Usko itsesi Ristin-Jeesuksen haltuun, niin eivät pahat henget mahda sinulle mitään.
Pirita nyökäytti päätään ja pyyhki silmiään. Tuntui niin hyvältä taas olo. Ei huimannut enää päätä, eikä sydänalaa kääntänyt. Rauhan toi tullessaan pappi, Ristin-Jeesuksen palvelija.
Tarjoapas papille ruokaa ja laita sitten makuusijoja kuntoon, kehoitti Pirita Inkaa. — Tietysti pappi on yötä tässä?
— Saatanhan olla. Aamulla pyörrän takaisin.
Inka totteli kehoitusta. Pian höyrysi poronlihakeitto Sirman edessä, joka kävi siihen halukkaasti käsiksi. Kodan väki ryhtyi myös aterioimaan. Kaikki saivat osansa isännästä koiriin saakka.
Kun ateria oli päättynyt, rupesi Inka yösijoja valmistelemaan. Hän nouti uuden porontaljan papille, tasoitteli koivunrisuja ja levitti taljan niiden päälle. Heitti lopuksi vahvan rouon vuoteen yli, ja niin oli yösija valmis.
Väki rupesi laittautumaan levolle. Renki Niila käväisi viemässä papin poron eloon, joka oli aivan kodan kuuluvilla, ja kyyristyi sitten oviloukkoon, vetäen päänsä peskin sisään. Sirmakin vetäytyi vuoteelleen vahvan rouon alle ja veti lakin syvään korville. Hän muisteli illan tapahtumaa ja hänen mielensä täytti tyytyväisyyden tunne. Juttu Jounin kanssa oli selvinnyt paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan. Hetkiseksi oli pelko hänet vallannut Pierran hurjistuneena riehuessa hänen edessään, mutta hän oli taltuttanut miehen kuin niskoittelevan poron! — Olisivatpa konsistoriumin arvoisat jäsenet olleet sitä katsomassa… Eiköhän olisi täytynyt heidän superintendentistä notarioon saakka myöntää, että se Sirma oli sentään poikaa. Olisivat varmaan ensi kerralla tarkemmin miettineet, mitä kirjoittavat hänelle. Hän silmäsi kodan toiselle puolelle, missä Pierra nukkua kyyhötti taljallaan. "Siellä se mies nyt nukkuu", hymähti hän, kuunnellen lappalaisen tasaista hengitystä.
Hän veti rouon tiukemmin yllensä ja sulki silmänsä. Pian ilmaisi voimakas kuorsaus, että Enontekiön kappalainen ja lapinrahvaan saarnaaja oli myös vaipunut unen helmoihin.
Nuotio tuikahti vielä muutaman kerran. Mutta pian sammui siitä viimeinenkin lieska, ja nyt se värehti punaisena hiiloksena, heittäen viimeisen, vavahtelevan valonsa pimenevään kotaan.
Savureiästä katselivat vain tuikkivat tähdet.
Kopara-Niilan kodassa istui Paulus-Jouni teroittaen pitkää peskipuukkoansa. Vanha Niila kyykötti risaisella porontaljalla ja imeskeli nysäänsä. Kaksi täysikasvuista tytärtä punoi suonirihmoja toisella puolen kotaa, ja Niilan vaimo, vanha ryppykasvoinen Sigga, veisteli jäätyneestä poronlavasta hienoja lihaviipaleita nuotion yllä kelluvaan pataan.
— Nyt syödään vieraan kunniaksi rasvassa käristettyä lihaa, sanoi Sigga-muori silmäten syrjästä Jouniin, joka tulta vasten tarkasteli puukkonsa terää.
— Eilen illalla jäinkin ateriatta Päiviön kodalla, murahti Jouni.
— Kumma, että pappi pääsi niin salaa kimppuusi, yhtyi puheeseenNiila. — Taisit katsoa väärin kannusta?
— Väärin? Jouni keskeytti hiomisensa ja silmäsi äkäisesti Niilaa. —Mitenkä väärin?
— Jospa sormuksen kierto merkitsikin papin tuloa kodalle, etkä siis arvannut pitää varaasi…
— Älä houraa! Ei merkinnyt! Arvalta kysyttiin syytä Piritan tautiin ja arpa osoitti syyksi papin. — Arpa vastaa aina kysymykseen… jos ollenkaan vastaa.
— Niin taitaa olla… itsepähän tiedät.
— Katsopa! huudahti Jouni, sujauttaen puukon tuppeen ja vetäen kodan nurkasta Niilan rummun. — Minä näytän sinulle, vastaako arpa kysymykseen, jonka nyt teen. Minä haluan tietää, kulkeeko pappi paluumatkallaan Roston yli. Ojennapa tänne vasara.
Niila antoi vasaran, ja Jouni ryhtyi arpomaan. Sormus hyppeli ensin sinne tänne ilman päämäärää, mutta pysähtyi sitten rummun laitaan kutun tunturin juurelle, kimmahtaen vähän väliä rummun puista reunusta vasten ja poukahtaen taas takaisin samaan paikkaan, johon oli pysähtynyt.
— Sivu ajaa… jokea ajaa, lausui Niila seuraten tarkkaan sormuksen liikkeitä.
— Sivu aikoo, mutta ei mene. Tunturin yli ajaa, varmasti ajaa, puheli Jouni tärisyttäen kalvoa nopeammin. — Katsopan nyt!
Sormus oli kiepahtanut tunturin laelle ja ponnahtanut siitä reunan yli maahan.
Jouni viskasi vasaran nurkkaan ja huudahti leimuavin silmin.
— Katsopan, miten kävi! Yli Roston ajaa pappi ja niin — alas kursuun!
— Tuhoko tulee papille? kysäisi Niila ottaen sormuksen maasta ja ojentaen sen Jounille.
— Tuho ja pian! huudahti Jouni hypäten seisomaan ja temmaten puukon tupesta. Hänen silmänsä paloivat, tumma puna kohosi poskille ja leukapielet rasahtivat kiinteästi yhteen. Asettuen seisomaan keskelle kotaa, nuotion ja oviaukon väliin, hän rupesi verkalleen joikumaan:
Puukko kirkas, välkkyvä, voiaa-nana-naa. Jos lasken sen irti, voiaa-nana-naa, se on niinkuin hukka ja tekee vaikka mitä. Voiaa-nana-naa… Ei estä sitä Jumala, eikä bärgalak!…
Jouni oli tähän saakka joikunut hitaasti ja yksitoikkoisesti, mutta nyt kiihtyi tahti ja sävelkin tuli monimutkaisemmaksi. Hän käänteli puukkoa edestakaisin ja tuijotti kulmat rypyssä vuoroin toista, vuoroin toista puolta sen leveätä terää, joka välkähteli tulen loisteessa, ja rupesi sitten ruumistaan heilutellen joikumaan kiihkeästi, katkonaisesti ja karjahtelemalla:
Puukko kirkas, välkkyvä, kuule, kun käsken: Kun isken, niin uppoa! Kun sivallan, niin viiltele! voiaa-nana-naa… Verta vihamiehen juo! Voiaa-nana-naa…
Jouni sivalsi puukolla ristiin tulen yli useamman kerran ja jatkoi yhä kiihkeämmin:
Puukko kirkas välkkyvä, kuule, kun käsken: Riistä henki, tapa pappi! Vapauta laaja Lappi, voiaa-nana-naa, vallasta Vuolevi herran!
Puukko teki mahtavan kaaren ilmassa ja katosi välähtäen tuppeen.
Kodan väki oli kuunnellut hiiskahtamatta Jounin joikua, ja renki, joka hakkasi puita ulkona, oli keskeyttänyt siksi aikaa työnsä. Nyt hän hakkasi jälleen, mutta kirveen iskut olivat arkoja, epävarmoja, kuin olisivat anteeksi pyytäneet hiljaisuuden häiritsemistä, joka kodassa syntyi laulun lakattua.
Jouni istahti paikalleen, jääden synkkänä tuijottamaan tuleen. Hänet herätti siitä emännän hiljainen ääni:
— Rupea syömään, Paulus-Jouni, ennen kuin työhösi lähdet.
Jouni havahtui ja katsahti vanhukseen, joka oli täyttänyt pahkakupin rasvasta kiiltävillä, lastumaisilla lihakäppyröillä.
— Niin, jatkoi tämä kovemmin. — Noin vihki ennen isävainajakin puukkonsa, kun lähti vaarallisimmille retkilleen. Tuossa on vielä sama puukko, vanha ja kulunut mutta arvokas silti… Se on juonut monen poron veren, onpa tainnut maistaa ihmisvertakin.
Sigga-muori ojensi puukon tulen taitse Jounille, joka katseli tutkivasti sen kirjailtua terää.
— On siinä puukko, sanoi hän huolettomasti, heittäen sen takaisin kodan perälle. — Mutta tokko on juonut papin verta?
Vanhempi tytöistä katsahti säikähtyneenä Jouniin, joka rauhallisena söi edessään olevasta pahkakupista.
— Aiotko tappaa papin? kysyi hän.
— Aion.
Se tuli lyhyesti, melkein välinpitämättömästi. Tyttö katsahti hätääntyneenä toisiin, mutta kun ei kukaan puhunut mitään, rupesi hän jälleen jännettä punomaan.
Renki tuli sisään ja heitti puusylyksen maahan.
— Rosto huokailee raskaasti ja kokoaa pilviä päälleen, sanoi hän. —Taitaa tulla lumimyrsky.
Ei kukaan puhunut mitään. Syötiin vain, äänettömyyden laskeutuessa painostavana aterioivien yli. Vanhan Niilan kuiva rykäisy oli kuin heikko yritys murtaa tuo mieliä herpaiseva hiljaisuus, mutta ääni takertui kurkkuun.
Hetkisen mentyä laski Jouni kupin syrjään ja lausui:
— Vai kokoaa Rosto pilviä ylleen… Pitäisipä koota…
Ja kuin huvikseen rupesi hän nyppimään peskistään karvoja ja heittelemään niitä ilmaan, joikuen samalla matalalla äänellä:
Tule tuuli, nouse myrsky, rukata nyt ryöttä ilma! Voiaa—naa—naa. Pane tunturi tuiskuhun, murkku vuomille levitä, voiaa—naa—naa, että eksyis ristiherra, pääsis pappi päivistänsä. Voiaa—naa—naa!
Peskin karvoja lenteli kodassa kuin lumihiutaleita. Ne leijailivat tulen yläpuolella, laskeutuivat lieskaan, kärähtivät ja sähähtivät. Toiset syöksyivät savun seassa ulos räppänästä ja hupenivat ilmaan, toiset laskeutuivat tiheänä sateena kodassa oleville esineille ja ihmisten päälle. Kaikki kyyhöttivät hiljaa, tarkaten salaperäisellä pelolla Jounia, joka istui suorana ja nyki karvoja yhä kiihkeämmin seuraten niiden lentoa hehkuvin silmin. Kun tätä oli jonkin aikaa jatkunut, nousi Jouni ja työntyi kodasta ulos.
Itäpohjoisessa näkyi Roston mahtava selkä, kohoten juhlallisena yläpuolelle muiden tunturien. Sen laki oli peittynyt pilviin, jotka mustanharmaina levittäytyivät sen ylle. Pitkin tunturijonoa kulki syvä kohina kuin varottava huuto lähestyvästä vaarasta. Roston kupeita kiersivät lumipyörteet, joita tuuli tunturin yli lentäessään huvikseen tanssitti, kuin koetellakseen, saisiko entiseen tapaansa lumen liikkeelle. Ja kun se tyydytyksekseen huomasi, että lumiryöpyt tottelivat sitä, hulmahutti se henkäyksen valkopäisten tunturihuippujen yli. Ja yks-kaks kävi Roston seljällä hurja myllerrys. Koko tunturi peittyi valkeaan savuun. — Tuokion kuluttua kantaantuivat lumiryöpyt laaksoihin, eikä kulunut pitkää aikaa, ennen kuin Niilan kodan ympärillä suhisi, ähkyi ja ulvahteli, ja lumisade pieksi seinää vimmatusti.
Jouni palasi kotaan. Tuulenvihuri, joka vonkui savuaukon yläpuolella ristiinrastiin sojottavissa kotaseipäiden päissä, hulmahti tuon tuostakin kotaan ja täytti sen savulla ja säkenillä.
— Jopa laitoit ilman! sanoi Niila savun seasta. — Vie koko kodan mennessään…
— Papin ilma! huudahti Jouni ottaen suopunkinsa ja käärien sen olkapäänsä ympäri.
— Joko lähdet? kysyi Sigga-muori.
— Jo. On aika kiiruhtaa, sillä saalis odottaa. Jääkää terveeksi!
— Mene tervennä!
— Säästä papin henki! huusi vanhempi tyttäristä hänen jälkeensä.
Jouni valjasti härkänsä ja istui ahkioon. Tempaus hihnasta vain, ja mies katosi poroineen yhä sakenevaan pyryyn.
* * * * *
Herra Olaus oli aamulla lähtenyt Päiviön kodalta. Hänellä oli edessään pitkä taival, jota poikkeaminen kodalle ei suinkaan ollut lyhentänyt. Ilma oli kaunis, ja hän viiletti iloissaan vuoman toisensa jälkeen. Rostotunturin selkä hohti kirkkaana hänen edessään. Kun hän sen yli olisi päässyt, olisi suurin vaikeus voitettu. Päiviön kota oli ollut niin kaukana syrjässä, että olisi syntynyt suuri mutka, jos hän olisi palannut takaisin eilistä jälkeä. Senvuoksi hän päätti oikaista suoraan tunturia kohti, päästäkseen ennen pimeää sen yli.
Ilma oli selkeä, ja taivas melkein pilvetön. Aurinko, joka jo pari tuntia oli kiertänyt avaruutta, sai koko lumisen ympäristön välkehtimään täydessä loistossaan. Laajan vuoman pinta oli kuin tuhansin jalokivin kirjailtu vaippa. Siinä loistivat kaikki sateenkaaren värit vilahtelevina pisteinä, hehkuvasta tummanpunaisesta, syvään, terävänkirkkaaseen siniseen saakka, välillä Kaikki kellan ja viheriän vivahdukset. Edessä kylpi Roston selkä kultaisessa hohteessa. Se oli erinomainen tienviitta, joka näkyi kauas ympäristöönsä.
Herra Olaus ajeli menemään kepein mielin ja tunsi iloa ajatellessaan eilistä päivää. Hän oli saavuttanut suuren voiton, joka varmaan tuli lujittamaan hänen asemaansa lappalaisten keskuudessa. Paulus-Jouni oli kurjasti paennut. Se tieto oli leviävä ympäri lapinkyliä, ja kaikkialla se tulisi riistämään loistetta noidan nimen ympäriltä ja lisäämään papin mainetta.
Tällaisissa ajatuksissa kului tunti toisensa jälkeen, poron juostessa tasaista nulkkaa. Rostotunturi kasvoi kookkaammaksi, kuta lähemmäs herra Olaus sitä ehti. Oli vielä arviolta penikulman matka tunturin juurelle. Puolenpäivän aika oli mennyt, ja aurinko rupesi alenemaan.
Herra Olaus kiinnitti ajoa. Hän halusi ehtiä tunturille ennen auringon laskua, sillä alastulo oli pimeässä vaarallinen monien syvien rotkojen ja louhikkojen vuoksi.
Hän ajoi läpi metsäisen maakaistaleen, joka saarentapaisena kohosi vuoman keskeltä, ja kun hän pääsi sen yli, hän huomasi mielipahakseen, että tunturin ylle oli ruvennut kerääntymään pilviä. Hän tiesi, mitä se merkitsi: oli tulossa lumimyrsky. Pilvet sakenivat, mustuivat mustumistaan, ja pian peittyi koko tunturin selkä niiden kätköön.
Nyt ei ollut aikaa hukata. Herra Olaus hopitti poroaan, ja uskollinen eläin painalsi yhä vinhemmin tunturia kohti. Mutta hän ei ehtinyt ajaa pitkältä, ennen kuin syvä kohina ilmaisi myrskyn alkaneen. Tunturi peittyi sakeaan pilveen, joka rupesi viskomaan lunta, ensin harvakseen, mutta vähän ajan perästä yhä tuimemmin.
Pian raivosi mitä kamalin rajuilma, joka pani tunturin juurella kasvavan koivuryteikön kohisemaan. Lumiryöpyt lensivät tunturilta alas vauhkojen hevosten lailla ja vyöryivät villissä tanssissa yli vuoman, peittäen näköalan täydellisesti.
Lisääntyvä pimeys teki näytelmän vieläkin kamalammaksi. Oli kuin olisi irtipäässyt Manalan väki riehunut vuomalla. Vähä-väliä syöksähti valkea lumikummitus yksinäisen ajomiehen lähelle kuin tarkastaakseen, kuka oli uskaltanut tulla sen rajua leikkiä niin likeltä katsomaan. Sitten se pyörähti vonkaisten miehen ja poron ympärillä ja paiskasi lunta ryöppynä vasten ajajan kasvoja.
Lumi lisääntyi lisääntymistään, eikä poro jaksanut enää nulkata. Se käveli korvat luimussa ja nosteli turpaansa joka suuntaan. Väliin se pysähtyi haukkaamaan lunta, katsahti taakseen ja lähti sitten taas käymään johonkin päin, suunnasta välittämättä.
Herra Olaus koetti pakoittaa sitä menemään, mutta väsynyt elukka ei jaksanut. Se teki muutaman epätoivoisen juoksuyrityksen, mutta pysähtyi heti, kävelläkseen jälleen sinne tänne yhä enenevässä lumessa.
Herra Olaus nousi ahkiosta ja lähti astumaan, kiskoen poroa perässään. Lunta oli jo polvikaalamaksi, ja kulku raskasta vahvoissa vaatteissa. Välistä hän lankesi kinokseen, ja kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän pääsi siitä selviytymään jaloilleen. Läähättäen ja huohottaen hän tarpoi eteenpäin epätoivon viritessä mieleen.
Myrskyn voima kiihtyi kiihtymistään. Koko vuoma oli sakeana, mustana lumipilvenä. Ei nähnyt askeltakaan eteensä. Herra Olaus kömpi takaisin ahkioon ja tempaisi epätoivon vimmalla hihnasta, mutta poro taivutti vain väsyneesti päätään taaksepäin, ottamatta sen pitempiä askeleita. Se kahlasi vain suu auki, läähättäen pakahtumaisillaan ja pysähtyi vähä väliä haukkaamaan lunta.
Herra Olauksen rinnasta pusertui epätoivon huuto.
— Kaarina! parkaisi hän, ja kasvava hätä nyki tuskaisena kurkussa.
Mieleen muistui äkkiä koti ja sen rauhaisa lämpö. Erityisellä kaiholla hän ajatteli tuvan kotoista takkaa, jonka ääressä hän niin usein oli poltellut piippuaan… Siitä harppasi ajatus pöydän luo: siinä oli virsikirja, raamattu ja kirjoitusneuvot. Hanhensulka oli hänen viime kesänä Lätäsenolla ampumastaan hanhesta. Se oli vahva, jäykkä sulka, ja sillä oli niin erinomaisen hyvä kirjoittaa. Ajatus kiiruhti pimeän eteisen läpi pirttiin; Kaarina kehräsi takan loisteessa, Maarita puuhaili ilta-askareissaan, ja renki Maunu korjaili rekeä… Tuttu, kotoinen kuva! Pirtin seinällä riippui poronvaljaita… Siinä aivan ovensuussa olivat ne, jotka viime Tornionmatkalla olivat olleet luostokalla.[14] Luostokka!… Maunu!… Kaarina!
Kuumat kyyneleet kohosivat herra Olauksen silmiin. Tuska ja epätoivo tahtoivat aivan pakahduttaa hänet.
— Kaarina vaikeroi hän, suojatessaan käsillä silmiään.
Poro oli heittäytynyt maata. Väsynyt eläin ei jaksanut enempää. Se makasi läähättäen, painaen turpaansa vähän väliä lumeen.
Herra Olaus nousi vaivalloisesti ahkiosta. Kaikki meni ympäri hänen päässään. Hänestä tuntui, että ympärillä riehui raivoava joukko paholaisia, jotka nauroivat hänen hädälleen. Väliin hän oli kuulevinaan aivan selvään nimeään huudettavan. "Sirma!" kaikui hänen ympärillään. "Sii-irr-maah!" pani tuuli ja vonkaisi hetken päästä: "Heervu-ooo-levi-uuu!" Ja sitten lensi lunta silmille, niin että hän oli tukehtua.
Hän kahlasi poron luo ja koetti saada sitä ylös, mutta eläin ei liikahtanut. Hän raivostui ja potkaisi sitä voimansa takaa. Se painoi vain turpansa lumeen eikä hievahtanut.
— Herra Jumala! karjaisi hän äärimmilleen hätääntyneenä ja potkaisi uudelleen poroa kiskaisten hihnasta niin paljon kuin jaksoi. Nyt nousi eläin vaivalloisesti ja seisoi pää riipuksissa. Ei auttanut muu kuin lähteä sitä taluttamaan.
Kiskoen poroa perässään hän paakersi paksussa lumessa. Voimat alkoivat jo pettää, ja hiki virtasi pitkin ruumista. Hän tunsi, ettei hän jaksaisi kauan.
Yht'äkkiä hän pysähtyi ja tuijotti eteensä. Siellä edessäpäin häämöitti jotakin mustaa. Oliko siellä metsä? Herra Olaus tunsi hetkeksi helpotusta ajatellessaan, että hän ehkä pääsisi suojaan.
Hän paarusti sitä kohden ponnistaen viimeiset voimansa ja pääsi hetken päästä tuuhean pajupensaikon luo. Hän sitoi poron kiinni ja kyykähti uupuneena pensaan suojaan.
Teki niin kovasti mieli heittäytyä pehmeään kinokseen pitkälleen, sillä koko ruumista raukaisi niin oudosti. Mutta vaistomainen, kaukainen tunne sanoi, ettei niin pitänyt tehdä. Oli kuin olisi joku vieressä varannut: "Älä tee sitä… muuten jäät siihen… kylmetyt ja… kuolet!"
Oliko se Kaarinan ääni?
Hän kohottautui seisomaan ja koetti lävistää pimeyden väsyneellä katseellaan. Mutta pimeys oli entisestään enentynyt eikä ketään näkynyt. Hän nosti ahkion pystyyn pensaikkoa vasten ja tukkeusi istumaan sen ja pensaan väliin. Siinä oli vähän suojaisempi. Saattoi ainakin paremmin hengittää.
Ja taas lähti muisto kuljettamaan häntä muassaan. Kaikki entiset tapahtumat kulkivat kuin näytelmässä hänen ohitseen. Hän näki itsensä pienenä poikana isän kodassa… Isä opettaa häntä lukemaan Kemin papin antamasta aapisesta… "No, mikä se tuo raukka on, joka on saanut reiän päähänsä?" kysyy isä… Eikä hän muista, että se on "ee". Ja silloinkos isä nauraa: "Ei tule Olasta pappia koskaan, kun ei opi eetä tuntemaan!"
Mitä? Nauroiko joku?
Ja sitten kouluaika…
… Suuri tupa, jossa lattialla istuu monta lapinpoikaa, ja ankara, vanha pappi opettaa heitä… Kas, kuinka sillä papilla on niin ihmeen terävä nenä, ja silmälasit Pyrkivät väkistenkin solumaan ihan nenännipukkaan… Ja juuri kun hän tuota katselee, läimäistään häntä patukalla päähän: "Vai et seuraa taaskaan mukana, Olaus Mathiae!"
… Kuka on tuo nuori lappalainen, joka ensi kertaa elämässään on saapunut suureen kaupunkiin? Hän katselee sen kivisiä taloja ja valtavaa tuomiokirkkoa, jonka huippu kohoaa korkeammalle kuin kotiseudun tunturien jykevät päät… Ja lappalainen kulkee ja töllistelee, katselee puotien ikkunoita, lukee käsityöläisten osoitekilpiä… "Slagtaren Peder Oxe". "Hindrick Starck, Smed"… Mitä tuossa on? Sehän on latinaa! "Fraternitas…" Sellainen muhkea kivitalo, ihan kuin linna!… Ja alakerran avonaisista kaari-ikkunoista kaikuu kovaääninen laulu. Sisällä istuu univormupukuisia nuoriamiehiä. Toiset laulavat ja toiset lyövät haarikoilla tahtia pöytään… Katuovella seisoo lyhyt, pullea mies, esiliina edessä ja suippolakki päässä hymyillen ystävällisesti… Lappalainen astuu eteenpäin. Iloisia porvarityttöjä syöksähtelee vastaan… He katsovat kummissaan nuorta lappalaista ja nyökyttävät veitikkamaisesti päätään… Lappalainen silmää pukuaan: ei, hänellähän ei olekaan lapintakkia eikä koivikashousuja, vaan siro ylioppilasunivormu ja kupeella miekka… ja laulu, joka kaikuu hänen takanaan, on ylioppilaslaulua…
… Nuori tyttö tulee vastavihittyä pappia vastaan, joka on matkalla kaukaiseen seurakuntaansa, mutta on jäänyt viikon päiviksi kaupunkiin varautuakseen pitkää retkeään varten. He katsovat toisiinsa sivumennessään, ja papin mieleen painuu tytön herttainen kuva: sellaiset armaat sinisilmät, sellainen pieni, suloinen suu… ja notkea, solakka vartalo! — He tapaavat sitten toisensa joka päivä. Ja ihmeellistä: samalla paikalla aina. Pappi kävelee kaupungin laitakatua ja tulee joen rannalle. Kun hän palaa takaisin, on tyttö rannassa. Hän aikoo nähtävästi yli… He katsovat taas toisiinsa kuten ensi kerrallakin, mutta pitempään… Ja viimein puhuttelevat toisiaan: "Kuinka uskallatte yksin soutaa yli?" Tyttö tuijottaa häneen ja nauraa… "Oh, minä olen tottunut siihen"… "Mitä teette tuolla?" Pappi viittaa joen toiselle rannalle. "Minä käyn rippikoulua mestari Johanneksen luona." — Seuraavana päivänä on tyttö siinä jälleen ja hänpä se nyt alkaa keskustelun: "Te kuulutte menevän kauas Lappiin?" "Niin, sinne menen. Mutta mistä sen tiedätte?" "Mestari Johannes on kertonut." "Niin, oikein, vanha Tornaeus. Kävin hänen luonaan eilen"… "Ja aivan yksinkö menette?" "Niin, aivan yksin…" "Mutta eikö teitä peloita?" "Ei, minä olen syntynyt Lapissa ja kaipaan sinne takaisin." "Ah!" sanoo tyttö ja hyppää venheeseen.
… Hän saa tietää, että tytön nimi on Kaarina, ja lähtöpäivänä hän kohtaa tämän vielä kerran. "Te kuulutte lähtevän tänä päivänä?"… "Niin, tänä päivänähän minä lähden"… "Milloin tulette ensi kerran kaupunkiin?"… "Ensi vuonna tulen, aivan varmaan." "Ah!" sanoo tyttö ja katsoo häneen lempeästi. "Koko vuodenko aiotte olla siellä yhtä menoa?" "Niin…" He eroavat ja pappi lausuu: "Hyvästi, neiti Kaarina! Sanokaa terveisiä mestari Johannekselle!" Tyttö nyökäyttää päätään ja hyppää venheeseen…
Vuoden perästä pappi on jälleen kaupungissa ja tapaa melkein hetiviimekesäisen tuttavansa. "Ah, te olette tullut, niinkuin lupasitte!""Niin, oletteko muistanut minua?" Tyttö luo silmänsä alas ja vastaa:"Usein, ja talvella erityisesti." "Niin olen minäkin, neiti Kaarina!…Usein, ja talvella erityisesti".
Hän viipyy kaupungissa usean kuukauden. Siellä kaukana tunturimaassa eivät lappalaiset nyt tarvitse häntä. Sillä on kesä, ja he ovat kaikki Ruijassa. Melkein joka päivä hän kohtaa Kaarinan, ja he tekevät pitkiä kävelymatkoja yhdessä. Vanhan, suippotornisen kirkon ympärillä on hautuumaa, ja siellä he oleskelemat usein. Hautuumaan ikivanhat koivut humisevat ja linnut laulavat…
He istuvat aidalla kaupungin syrjässä, nuori pappi Ja hänen kihlattunsa. Aidan toisella puolen on syvä kuoppa, ja pappi kiusoittelee: "Mitä sanoisit, Kaarina, jos putoisin tuonne?"… "Putoa vain!" nauraa tyttö ja katsoo häneen armailla sinisilmillään. Pappi on kaatuvinaan taaksepäin, ja silloin käyvät tytön kasvot vakaviksi. "Voi, älä, Olaus! Voit pudota!" hän sanoo hellästi, ja silmissä on säikähtynyt ilme.
… Kaukaa näkyy pikkuinen kirkko ja sen vieressä matala rakennus. Kaarina kyyristyy hänen puoleensa ja kuiskaa: "Tuoko on meidän kotimme?" Hän katsoo vaimoaan iloisesti silmiin: "Siellä onmeidänkotimme, keskellä tunturiseutua!" "Minua niin peloittaa", kuiskaa nuori vaimo. "Peloittaa? Mitä pelkäät? Minähän olen luonasi. Jamehänrakastamme toisiamme, jameidänrakkautemme on suuri ja väkevä. Se voittaa kyllä pelon." Ja silloin hymyilee Kaarina…
— Kaarina! kuiskaa herra Olaus ja havahtuu. Hän oli vaipunut jonkinlaiseen horrokseen ja heräsi nyt yhtäkkiä. Hän katsoo viereensä. Eihän siinä olekaan Kaarinaa, eikähän hän olekaan ajamassa kotiaan…
Mikä tuo oli?
Hän työnsi kumoon ahkion, joka kaatuessaan heitti lunta hänen kasvoilleen. Silloin hän havahtuu täyteen todellisuuteen ja muistaa yhtäkkiä, missä hän on: Eksynyt, eksynyt! Kaukana oudolla vuomalla… kaukana kotoa ja Kaarinasta!
— Kaarina! vaikeroi hän ja nousee vaivoin ylös. Kylmä puistattaa hänen ruumistaan, niin että hampaat kalisevat. Hän koettaa liikkua vahvassa lumessa, saadakseen takaisin menetetyn ruumiinlämmön. Yht'äkkiä hän kompastuu johonkin. Mikä se oli? Poro hypähtää seisoalleen hänen edessään ja puistaa lunta päältään. "Eläinparka!" ajattelee herra Olaus. "Nyt me kuolemme tänne!" Ja samassa hän lankeaa polvilleen kinokseen ja rukoilee epätoivoisen sydämensä syvyydestä:
— Herra, pelasta minut ja saata vielä kotiin! Älä anna minun, syntisen, kuolla tänne erämaahan! Herra Jumala, pelasta minut!
Hän nousee. Sydämen tuskakin helpoittaa samassa, kun hän tuntee veren taas lämpimänä kiertävän. Toivo syttyy mieleen: Jumala, suuri ja väkevä voi hänet pelastaa ja auttaa vielä kotiin…
Pimeys oli synkkä, mutta herra Olauksesta tuntui, ettei myrsky enää riehunut niin rajusti kuin äsken. Hän tarkasti taivasta ja huomasi suureksi ilokseen tähden tuikkivan. Siellä oli taivas selvä! Lumimyrsky voi pian mennä ohitse.
Hän rupesi suuremmalla ripeydellä liikkumaan. Tuikkiva tähti valoi lohtua ja toivoa hänen nääntyvään sydämeensä. Pelastus oli vielä mahdollinen, Jumalan kiitos!
Mitä tuo oli? Herra Olaus katsoo ja ihmettelee. Tähden alapuolella rupesi taivas punoittamaan verenkarvaiselta. Punerrus vaaleni, muuttui keltaiseksi, ja jostakin alhaalta kohosi verkkaan kuun suunnattoman suuri laita, ja herra Olaus huomasi, että siellä oli metsä. Kuu nousi metsänreunan yläpuolelle ja loisti lempeästi kuin Isän Jumalan kasvot, ja sen tieltä pakenivat pimeyden riehuvat henget hulmuten tiehensä.
Kuu nousee korkeammalle ja sen valossa huomaa herra Olaus Rostotunturin makaavan tummana edessään. Hän ei siis ollut joutunutkaan kovin etäälle tunturista, vaikka ylimenopaikka olikin jäänyt kauas vasemmalle. Sen sijaan, että hänen olisi pitänyt kulkea suoraan tunturia kohti, oli hänen suuntansa lumimyrskyssä muuttunut, ja hän oli kulkenut melkein tunturin suuntaan enemmän kuitenkin taakse- kuin eteenpäin.
Kuin jäähyväisiksi hurisi tuulenpuuska vielä Roston selkää pitkin, ja tunturi huokasi raskaasti kuin vaivasta vapautunut ihminen. Tuokion kuluttua oli myrsky mennyt ja tunturi lepäsi tyynenä Sirman edessä. Mutta lumimyrsky oli pidellyt sitä pahoin. Kuun heikossa valossa herra Olaus saattoi nähdä, että sen rinteiltä oli puita kaatunut ja terävät kallionlohkareet olivat nostattaneet valtavia kinoksia sen kupeille. Se oli kuin vanhentunut.
Herra Olaus tunsi voimakkaan ilon hyökkäävän sydämeensä. Jumala oli ihmeellisesti pelastanut hänet autiolle vuomalle kuolemasta.
Hän otti lakin päästään, laskeutui polvilleen lumeen ja vuodatti sydämessään tulvivan ilon palavaan kiitokseen.
Kuu nousi yhä korkeammalle ja loi kalpean valonsa Roston lumipeitteiselle selälle. Nyt saattoi yrittää ylimenoa, kun taivas itse osoitti tietä.
Herra Olaus valjasti poronsa ja lähti kahlaamaan tunturia kohti. Jonkin matkaa tarvottuaan hän istui ahkioon ja suisti poron suoraan vuoman poikki.
Mutta eläin oli kokonaan väsynyt. Se kiskoi muutaman syllän raskasta ahkiota, mutta pysähtyi sitten ja jäi läähättäen seisomaan, katsellen raukein silmin sivuilleen. Ei auttanut muu kuin nousta ylös ja yrittää kahlaamista.
Herra Olaus riisui peskin päältään, sitoi sen ahkion keulaan ja lähti paarustamaan tunturia kohti, kiskoen poroa perässään. Uupunut eläin kulki veltoin, horjuvin askelin. Lunta oli paikotellen reiteen saakka, ja vähän väliä piti pysähtyä huokaisemaan. Metsänreuna ei näyttänyt olevan kuin korkeintaan parin virstan päässä, mutta pääsy sinne tuntui kovin vaikealta.
Hän lähti tarpomaan edelleen. Metsään piti päästä, maksoi mitä maksoi. Siellä oli ainakin suojaisempi kuin autiolla vuomalla. Herra Olaus ponnisti voimansa takaa, ja tunnin raskaan ponnistuksen jälkeen hän viimein saavutti metsänreunan.
Hän oli aivan uupunut ja huomasi mahdottomaksi päästä tunturin yli. Ei mitenkään hän jaksaisi kiivetä sen laelle. Se kysyi suurempia ponnistuksia kuin mihin hän tunsi pystyvänsä.
Hän silmäsi taaksensa. Siellä lepäsi eloton vuoma kinospäihin peittyneenä. Äskeinen myrskyn karkelopaikka oli nyt tyyni ja hiljainen kuin taistelukenttä taistelun jälkeen. Harjanteiksi kohonneet nietokset olivat kuin kaatuneiden hautoja. Niissä lepäsivät kuolleina myrskyn henget, jotka äsken olivat niin vimmatusti riehuneet yksinäisen matkamiehen ympärillä.
Hän tarpoi syvemmälle metsään ja kohtasi suunnattoman kallionlohkareen, joka makasi tunturin juurella kuin jättiläisen käden siihen viskaamana. Sen vuomanpuoleiseen päähän oli myrsky nostattanut valtavan kinoksen, mutta tunturinpuoleinen pää oli melkein lumesta vapaa. Se tarjosi erinomaisen suojan, ja herra Olaus päätti yöpyä siihen.
Hän sitoi poron kiinni, haki kuivaa puuta ja teki tulen. Pian roihusi kallion ja kinoksen muodostamassa nurkkauksessa iloinen nuotio, ja sen lämmittävässä paisteessa saattoi uupunut mies syödä yksinkertaisen illallisensa ja laittautua levolle.
Syötyään haki herra Olaus lisää puuta, voidakseen pitää tulta vireillä koko yön. Hän löysi sattumalta kuivan juurakon ja asetti sen päällimmäiseksi nuotioon. Nyt oli tulta muutamaksi tunniksi, ja hän saattoi huoletta heittäytyä pitkälleen.
Tuokion kuluttua hän nukkui nuotion ääressä kallion kupeella, kyljelleen käännetty ahkio suojanaan selkäpuolella, ja näki unta hohtavan kirkkaasta, kun valaisemasta tiestä, joka jyrkän tunturin yli johti elämään ja kotia Kaarinan luo.
Samalla hetkellä, jolloin herra Olaus paneutui pitkäkseen nuotiolle, ilmestyi Rostotunturin itälaitaan mies, noin puolen peninkulman päähän herra Olauksen yöpaikasta. Hän nousi tunturin seljälle ja katseli joka suunnalle ympäriinsä. Hänen allaan levittäysi laaja vuoma, jonka yllä väreili kuun hopeinen valo. Mies tähysteli sitä kotkankatseeellaan niin pitkälle kuin silmä kantoi, mutta kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus eikä elävää olentoa näkynyt missään. Tunturin itäpuolella kiemurteli lumipeitteinen joen uoma metsäisen maiseman halki, mutta sielläkään ei näkynyt mitään, joka olisi elollista olentoa muistuttanut. Kaikkialla vain kuollut, autio erämaa lumisen käärinliinan peittämänä, ja sen yllä kuuvalon kalpea huntu.
Miehen kasvoille levisi voitonriemuinen hymy, kun hän katseli vuomalle: Hän näki siellä kuoleman henkien liikkuvan.
Mutta tunturin juurella, suojaisen kallion kätkössä palaa lekotteli nuotiotuli ja lämmitti leppoisasti sen vieressä nukkuvaa miestä.
Heinäkuun aurinko paistoi täydeltä terältään. Oli hiostuttavan kuuma ja melkein tyven. Ainoastaan silloin tällöin lehahti keveä tuulen henkäys ilmassa, pannen Seitavuopion laajan heinävuoman pehmeästi aaltoilemaan. Sääsket soittivat itsepintaista, inisevää säveltään hikisten heinäntekijöiden ympärillä, jotka pikiöljyllä ja sääskihatuilla olivat suojautuneet itikoiden kiusoittavalta vainolta. Miesten punaiset paidanhihat loistivat päivänpaisteessa, ja haravoivien naisten lapinpukujen helmukset heilahtelivat notkeassa tahdissa.
Pappilan väki oli heinänteossa.
Etumaisena niitti tukeva, hartiakas Erkin-Maunu, pappilan jokavuotinen heinämies, ja suhisten katkesi tuore heinä hänen viikatteensa tieltä ja lenteli isoina rykelminä sivuille. Vähän alempana kyökkäsi Maunun isä, Erkki, vanha mies, jonka kumarainen selkä ei ottanut enää oikein suoristuakseen silloinkaan, kun hän pysähtyi viikatettaan hiomaan. Kaikkein takimaisena niitti Maunun veli Juhani, melkein poikanen vielä, mutta silti täysi mies viikatteen varressa. Heidän jäljessään oli kolme luo'onottajaa, Kaarina-emäntä, pappilan palvelustyttö, Maarita, ja Maunun sisar, punaläikkäposkinen Pirit-Anni.
— Ohooi! huusi Maunu naisille, pysähtyen viikatettaan hiomaan. —Kauaspa olette jääneet!
— Meitä pitäisi olla neljä, ennen kuin ehtisimme kunnolla perässä, huusi Kaarina vastaan. — Erkkikin niittää kuin olisi tuli kintereillä.
— Mitäpä minusta vanhasta miehestä, virkahti Erkki. — Maunun ijällä katkesi vielä heinä minultakin. Nyt menee poika isän edelle…
Kävi iloinen viikatteiden kalkutus, ja miehet katselivat tyytyväisinä harjallista luokoa.
— Rauhassa olemmekin nyt saaneet olla, lausui Maarita. — Eipä ole nimismiehen miehiä näkynyt.
— Viime viikolla olivat Ruotojängällä, tiesi Juhani.
— Ruotojängällä! huusi Maunu. — Mistä sen tiedät?
— No, kun olin verkoilla Kaivosjärvellä, näin miehet työssä.
— Etkä ole puhunut mitään! torui Erkki.
— Ka, mitäpä minä… Omilla maillaanhan olivat…
— Niin kyllä, mutta olisivat saattaneet tulla tänne ja niittää niityn tietämättämme.
— Ka, eivätpä ole tulleet…
— Eivät kyllä… mutta varomaton olet ollut, kun et ole mitään virkkanut, torui vanhus edelleen.
Poika ei vastannut mitään, hioi vain viikatettaan.
— Kuinka monta niitä oli? kysyi Maunu tullen toisten luo.
— Neljä miestä ja kolme naista.
— Tunsitko, keitä olivat?
— Ka, tunsinhan nimismiehen ja lihavan Saaran ja heidän palvelustyttönsä. — Sitäpaitsi oli joukossa vielä Paulus-Jouni.
— Paulus-Jouni! Oliko hänkin siellä?
— Oli kuin olikin…
Maunu vihelsi pitkään.
— Nyt tästä leikki tulee! sanoi hän ja otti esille piippunsa. — He tulevat varmasti tänne. Jos viime viikolla olivat Ruotojängällä, ovat ennen pitkää täällä. Välimatkaa on ainoastaan peninkulma, ja välillä on vain kolme pientä niittykappaletta: Hirvasjänkä, Saarijänkä ja Puhallus. — Peijakas! Puhalluksen niittävät meiltä, koranukset, emmekä me voi mitään!
Kaarina oli vaieten kuunnellut miesten keskustelua.
Nyt hän virkkoi:
— Mitäpä me Puhalluksesta. Pääasia on, että saamme Seitavuopion valmiiksi, ennen kuin tänne ehtivät… jos ollenkaan tulevat.
— Tulevat ihan varmaan, vakuutti Maunu. — Ja meiltä menee vielä huominen päivä. Niitty ei ole puolessa vielä.
— Mitä sitten on tehtävä? kysyi Kaarina.
— Ei muuta kuin otetaan vastaan! Tulisesti! Niitä on neljä ja meitä kolme. Minä tappelen kyllä kahden edestä, jos siksi tulee… Keitä olivat muut miehet?
— Lappalaisia olivat, en tuntenut, vastasi Juhani.
— No sitten ei hätää! selitti Maunu, ja hänen harmaissa silmissään välkehti poikamainen ilo. — Lappalaisia saa olla viisi yhtä kunnon lantalaista vastaan! Ottaa yhden kinniäisen kopriinsa ja hutkii sillä toisia. Ja sitä paitsi, jos rupeavat väkisin niittämään, niin niittäkööt! Meitähän se vain helpottaa. Me korjaamme kuitenkin heinät!
Naurettiin joukolla.
— Nyt ei muuta kuin työhön ja reippaasti, että saamme ennen puolisia jonkin alan kaadetuksi! jatkoi Maunu. — Tulkoon sitten nimismies, jos uskaltaa! Minä olen luvannut herr' Vuoleville, että Seitavuopio ainakin tehdään pappilaan, vaikka nimismiehen nenän edessä!
Miehet tarttuivat viikatteihinsa, ja vinhasti katkesi taas heinä. Harjallinen luoko piteni pitenemistään, ja naiset jäivät kauas jälkeen. Maunu heilui kaukana keskellä niittyä, ja Erkki ja Juhani ponnistivat perässä. Puoleenpäivään mennessä oli niittyä katkaistu puolet, ja heinäväki lähti päivällistä haukkaamaan niityn toisessa laidassa olevalle nuotiosijalle.
Päivällisaika kului rauhassa. Mitään epäiltävää ei näkynyt.Seitavuopio lepäsi rauhallisena ja levällään oleva luoko tuoksui.Taivas oli selkeä. Ei pilven hattaraakaan ollut näkyvissä.Lintuparvet leijailivat korkealla ja kaiuttelivat moniäänistälauluaan kesäisen luonnon värähtämättömään avaruuteen.
Lähdettiin uudelleen niitylle, ja jälleen katkesi nuokahteleva heinä. Tuli ilta ja aurinko aleni verhoutuen vähitellen yöharsoonsa. Lintujen kuorot vaikenivat, ja heinäväki palasi nuotiosijalle väsyneenä päivän raskaasta työstä.
— Rauhassahan meni päivä, virkkoi Erkki, kaivellen esiin eväitään poronnahkarepustaan.
— Meni kuin menikin, yhtyi puheeseen Maunu. — Mutta silti saamme olla varuillamme… Martinpojasta ei ole takeita… Tunnen hänet siksi hyvin… On parasta, että nukumme vain muutaman tunnin ja lähdemme sitten jatkamaan, jotta pääsemme puolenpäivän jälkeen huomenna Seitavuopiosta selväksi. Ei muuta kuin heinät sauroihin vain! Tulkoon sitten Martinpoika vaikka viidenkymmenen miehen kanssa!
Juhani sytytti nuotion. Pian kohosi savu kepeänä kuulakkaaseen yöilmaan, pitäen surisevia sääskiparvia vähän loitommalla. Aurinko paistoi niitynrantoja reunustavan metsän yltä. Sen loiste oli heikentynyt, kuin sisäänpäin kääntynyt, ja harsopeitteinen valo väreili äänettömän niityn yllä kuin kevyt auer. Ympäristö oli vaipunut hiljaisuuteen, jota yksinäisen jänkälinnun silloin tällöin kuuluva surunvoittoinen äännähtelykin vihlovasti häiritsi.
Aterian aikana kiertyi puhe Jouniin.
— Ihmeellistä, ettei hän ole mennyt Ruijaan, jossa hän tavallisesti kesät oleksii, virkkoi Maunu. — Hänellä täytynee olla jotakin tehtävää täällä päin.
— Mitähän se sitten olisi? kysyi Pirit-Anni.
— En tiedä, mutta jotakin se on… jotakin, joka on hänestä tärkeämpää kuin Ruijassa-olo, jossa hän muuten ansaitsee sievät rahat joka kesä.
— Millä hän ne ansaitsee? kysäisi Kaarina.
— No toimellansa… noidanviralla. Häntä tarvitsevat niin hyvin lantalaiset kuin lappalaisetkin, kauppiasten emännistä alkaen kurttunaamaisiin lapinämmiin saakka.
— Onko Jouni todella niin kuuluisa noita kuin sanotaan?
— Kyllä hän kuuluisa on, vaikka ei vedäkään vertoja Staalo-Oulalle, jonka sanotaan jättäneen taitonsa perinnöksi, kertoi Erkki. — Hän oli todella noita, joka pystyi mihin hyvänsä.
— Isä on kerran omin silmin nähnyt hänen taitoaan, sanoi Juhani.Kaarina tuli uteliaaksi ja pyysi Erkkiä kertomaan.
— Mitäpä noista vanhoista asioista, esteli Erkki ja outo tuli välähti hänen silmissään.
— Kertokaahan! Olisi hupaista kuulla.
— Mutta jos rupeaa peloittamaan?
— Eihän nyt toki tällaisena valoisana kesäyönä… Toista olisi pimeänä talvi-iltana.
— No, ei se sen kummempaa ollut kuin että näin kerran Oulan ajavan ahkiossaan ilman poroa.
— Ilman poroa?
— Niin… Olin Ruossakerossa muutamana talvi-iltana poroja hakemassa ja yövyin metsänreunaan tunturin juurelle, jossa oli hyvä puun saanti. Tein tulen ja heittäydyin pitkäkseni nuotion viereen, kun äkkiä kuulin jonkun ajavan tunturia alas… Poronkello kalkatti ja ahkio ratisi ajajan laskettaessa rinnettä alas, niin että vinkui. Ihmettelin, kuka huimapää uskalsi sellaista vauhtia ajaa… ja sellaisessa paikassa… Nousin katsomaan. Oli kuutamoilta, ja tunturi kohoisi aivan edessäni. Silloin näen, kuinka ahkio huilaa rinnettä alas… Mies istuu ahkiossa, punainen neljän tuulen lakki päässä… poronkello soi… mutta poroa ei näy… ei vaikka kuinka katsoisi… Ajaja lähestyy nuotiopaikkaani… ajaa aivan vieritse… tuskin viiden syllän päästä… ja minä tunsin Staalo-Oulan… Hän nyökkäsi päätään menneessään ja hävisi laaksoon… Pitkän matkaa näin hänet puiden välistä… Poronkello soi, mutta poroa ei ollut… Sinä iltana luin isä-meidän kolmella eri kielellä, suomeksi, lapiksi ja ruijaksi… ja se oli hyvä, että osasin, sillä muutoin olisi minut hukka perinyt…
— Hui! sanoi Kaarina nauraen ja hänen silmissään oli kostea kiilto.
Oltiin hetkinen vaiti, jolloin ei kuulunut muuta kuin jänkälinnun ruikuttava ääni niityltä. Kaarina katkaisi vaitiolon ja kysyi:
— Miksi piti isä-meitä lukea kolmella eri kielellä?
— Etteivät manalaiset olisi hyökänneet kimppuuni, sillä niitä kulkee aina suuret joukot noidan perässä.
— Hui! sanoi Kaarina taas puistauttaen itseään ja pisti käsivarret ristiin rinnoilleen. — Sepä oli kamalaa!
— Sellaista se oli.
Maunu lisäsi puita nuotioon, ja sitten istuttiin taas tuokio hiljaa. Kaarina silmäsi arkana niitylle, jonka toisella laidalla heinikko hiljakseen huojui. Mikä sitä nyt huojutti? Äskenhän se seisoi hievahtamattomana… Samassa kiepahti nuotion savua hänen silmilleen, ja niitynrannan metsä huokasi oudosti. Se oli tuulenhenkäys, joka lehahti niityn yli.
— Aurinko rupeaa kirkastumaan, huomautti Erkki. On parasta, että laittaudumme levolle, että jaksamme aamulla aikaiseen ylös.
Kenelläkään ei ollut mitään sitä vastaan, ja hetken päästä lepäsi heinäväki rankisissaan.
Mutta ennen kuin Kaarina nukkui, hän muisteli isämeitää lapiksi. Sen oli Olaus opettanut hänelle jo heidän kihloissa ollessaan. Ja kun hän huomasi sen osaavansa luki hän sen kuiskaamalla heti, ettei vain unohtaisi, kun hän oli päässyt ameneen, huokasi hän helpoituksesta ja lausui sitten saman suomeksi ja ruotsiksi. Ja kun hän oli sanonut kolmannen kerran amen, tuntui hänestä turvalliselta ja siihen hän nukahti.
Kirkkaana heloitti taas auringon silmä, kun heinäväki aamulla asteli niitylle. Yö oli kulunut rauhallisesti. Ketään ei ollut kuulunut. Maunu oli yöllä noussut muutaman kerran katsastamaan, mutta hiljaisena oli Seitavuopiokin nukkunut.
Niitettiin aamurupeama, mutta ei ketään näkynyt. Maunukin rupesi jo uskomaan, että niitty saataisiin rauhallisesti loppuun niitetyksi. Mutta heti puolenpäivän jälkeen ilmestyi metsän reunaan neljä miestä, viikatteet olalla ja laukut seljässä. Heitä seurasi jälempänä kolme naista.
— Siinä on nyt nimismiehen heinäkomennuskunta, virkkoi Maunu isälleen, heittäen niiton ja katsellen miehiä, jotka verkkaan lähestyivät heitä.
— Siinä ovat ja tänne tulevat… suoraan kohti.
— Antaa tulla vain! Emme ole heistä välittävinämme… Niitämme menemään!
Miehet rupesivat niittämään kuin ei mitään olisi tapahtunut. Luo'onottajat olivat jättäytyneet jäljelle, ja nimismiehen haravamiehetkin olivat pysähtyneet niitynreunaan.
Maunu piti salaa silmällä miesten tuloa, ja kun he olivat noin kymmenkunnan sylen päässä, pysähtyi hän viikatettaan hiomaan odottaakseen, mitä tapahtuisi.
Nimismies astui suoraan Maunua kohti vihan puna kasvoilla ja silmissä myrkyllinen välke.
— Mitä tämä merkitsee? huusi hän jo muutaman askeleen päästä.
Maunu katseli häntä suu auki ja heitti hiomisen.
— Mikä? kysyi hän töykeästi nojaten viikatteeseensa.
— Tämä, että olette tulleet minun niitylleni kurpomaan!
— Mene huukiin! sanoi Maunu tyynesti. — Minä voinen paremmalla syyllä kysyä, mitä se merkitsee, että nimismies sotkee jalkoihinsa pappilan parasta niittyä?
— Pidä suusi kiinni, heittiö! Minä kysyn, millä oikeudella olette ruvenneet minun niittyäni tekemään.
— Eikö tämän niityn nimi ole Seitavuopio? kysyi Maunu tekeytyen tyhmännäköiseksi.
— On. Pitäisipä sinun se tietää. Nimismies katsoi häntä vähän kummastellen.
— No sitten me olemme ainakin oikeassa! huudahti Maunu kääntyen isänsä puoleen. — Herr' Vuolevi käski meidän kaikkein ensimmäiseksi tehdä Seitavuopion, ja jollei niitä ole kahta, niin me olemme oikealla niityllä.
— Älä viisastele! karjaisi nimismies. — Herr' Vuolevilla ei ole mitään oikeutta tähän! Niitty on minun ja minä olen sen raivauttanut!
— Hyvin mahdollista, sanoi Maunu näennäisesti rauhallisena, vaikka sappi paisutti jo hänenkin sisuaan. — Vahinko, että herr' Vuolevi sattui olemaan Ruijassa eikä ollut selittämässä nimismiehelle omistusoikeuttaan. Minun on vain käsketty niittää tämä niitty ja minä olen sen luvannut ja lupaukseni pidän. — Pois tieltä!
Maunu tarttui viikatteeseensa ja lähti niittämään nimismiestä kohti.
— Pois tieltä, nimismies, muutoin katkeavat sääresi kuin korret! karjaisi hän ja löi heinää pitkissä kaarissa, niin että se suhahtaen meni poikki.
Nimismiehen oli pakko hypätä muutamia askeleita taaksepäin.
— Heitä pois niitto! ärjyi hän. — Minä käsken lain nimessä!…Kuuletko? Peijakas, sehän niittää kintut poikki ihan väkisten!
Nimismies juoksi takaisin ja viittasi lähinnä seisovan lappalaisen luokseen:
— Pieti! huudahti hän vihan vimmassa. — Heitä suopungilla tuota hurjimusta!
Lappalainen teki työtä käskettyä ja yks' kaks' vingahti suopunki ilmassa Maunua kohti. Mutta tämä piti varansa heittäytyi syrjään ja huitaisi viikatteella suopungin poikki. Mutta tuskin hän oli siitä selvinnyt, kun jo toinen suopunki suhahti ilmassa. Se sattui ja solahti Maunulle nilkkoihin. Voimakas tempaus, ja Maunu lensi selälleen lappalaisten kiskoessa häntä luokseen.
— Apuun! karjahti Maunu koettaen tarrautua heinikkoon kiinni mutta se ei auttanut. Heinätukot irtaantuivat juurineen, ja Maunun pää kynti syvää vakoa niityn pehmeään pintaan.