Silloin juoksi Juhani esiin ja katkaisi yhdellä iskulla suopungin.
Maunu tempaisi suopungin pään nilkoistaan ja juoksi viikatteensa luo.Paidan selkä oli haljennut ja pään takaosa oli tahraantunut mutaan.Hänen silmänsä veristivät ja suupielet olivat vaahdossa. Tarttuenviikatteeseensa hän lähti juoksemaan nimismiehen miehiä kohti.
— Te perkeleet ja salakavalat heittiöt! huusi hän, niin että metsä raikui. — Nyt koetetaan, onko miehen pää yhtä löyhässä kuin heinämätäs!… Koranukset!… lurjukset!
Lappalaiset suorivat pakoon, ja nimismies näki parhaaksi seurata heidän esimerkkiään. Hän harppasi pitkin askelin niityn poikki ja hävisi metsään, jossa naisten huudot kajahtelit hätäisinä ja kimakoina.
— Maunu! huusi Erkki. — Älä mene! Tule takaisin!… Maunu hoi!
Maunu pysähtyi huohottaen metsän laitaan ja palasi takaisin kalpeana ja hengästyneenä.
— Niistä ollaan nyt selvät, sanoi hän ja ääni vapisi.
— Pakoon koko joukko kuin lammaslauma. Olisinpa halunnut saadaMartinpojan kynsiini. Olisin vähän parkinnut hänen selkänahkaansa.
— Hyvä oli, ettet saanut, lausui Kaarina, joka vapisten oli seurannut kamppailua. — Jumala tiesi, mitä hirmutöitä olisi tapahtunut.
Maunu tempaisi viikatteensa ja lähti sanaa puhumatta niittämään. Ja edessä lainehtiva, sakea heinikko sai nyt ottaa vastaan hänen sapekkaan sydämensä kiukkuiset purkaukset. Ja oli kuin olisivat heinänkorret tunteneetkin Maunun armottoman vihan. Ne nyökkäsivät nöyrinä päitään vielä katketessaankin, ja sydämistyneen miehen tarmokas käsi heitti ne rajusti sivulle, missä sikin sokin törröttävä luo'on harja osoitti vihan väellä liikutun. Tunnin toisensa jälkeen riehui Maunu heinikossa ja paidanrepeämästä vilahteleva paljas selkä julisti kauas miehen sitkeää sisua. Mutta vähitellen talttui kiehuva viha ja myrtynyt mieli seestyi kuta lähemmäs niityn reuna tuli, ja viimeiset viikatteen lyönnit kaartuivat tyynesti kuin myrskyävältä mereltä verkalleen rantaan saapuvan viimeisen mainingin väre.
Könkämä-enon varteen, noin kahdeksan peninkulmaa kirkolta ylöspäin, muutaman jokisuvannon rannalle oli lappalaiskylä asettunut kesäsijoilleen. Sen asukkaat eivät olleet menneet toisten lappalaisten mukana Ruijaan, vaan olivat jääneet kesäksi oman pitäjän alueelle. Poroilla oli hyvät laidunmaat aivan kylän vieressä, sillä joenrannat olivat keltaisenaan jäkälää. Kalarikas joki oli antoisa ja palkitsi hyvin pyytäjänsä. Harria ja siikaa taimenen kera nousi siitä runsaasti, eikä pyydysten tarvinnut olla kovinkaan monimutkaisia. Pienillä verkkopahaisilla saatiin niitä joka päivä niin paljon, että kylä hyvin keitossa pysyi.
Oli kirkas päivä elokuun alkupuolella ja aurinko paahtoi täydeltä terältään. Ilma oli tyven. Ei värähtänyt lehtikään puussa, ja kotasavu nousi pystysuorana patsaana pilvetöntä taivasta kohti. Jäkäläinen jokitörmä uhkui kevyttä auerta, joka ohuena harsona kohosi värähtämättömään, painostavan kuumaan ilmaan. Aurinko paahtoi rantakivet kuumiksi ja sen säteet kimaltelivat säihkyvinä pienissä lampareissa, joita veden laskeutuessa oli jäänyt syvimpiin kuoppiin sinne tänne rannalle. Rantaäyräällä leikki kaksi poikasta, heitellen huvikseen voileipiä peilikirkasta suvantoa pitkin.
— Hei, Aslak, tuo kivi meni suvannon poikki! huudahti naseva, harmaasilmäinen poika toiselle, joka pieksi sauvalla vettä.
Puhuteltu keskeytti puuhansa ja katsoi tuimasti harmaasilmäistä.
— Ei minun nimeni ole enää Aslak, vaan Johannes.
— Hyy…! vihelteli toinen. — Sekö on papin antama nimi?
— Niin…
— Mutta onhan kastaja-emo antanut sinulle uuden nimen?
— On kyllä… Viime talveen saakka kutsui isäkin minua Aslakiksi, mutta nyt on hänkin ruvennut käskemään: "Johannes! Johannes!" koska sen nimen herr' Vuolevi on minulle antanut. Entinen nimi oli syntinen, sanoi äiti, eikä hän koskaan sitä käyttänytkään.
— Onko "Sorvekin" syntinen nimi? kysyi harmaasilmäinen.
— On kai… en tiedä sentään… Onko se papin antama?
— Ei.
— No sitten on.
Harmaasilmäinen katseli toveriaan suu auki.
— No mutta kuule! Antavatko vainajat nyt sinulle rauhan, kun oletJohannes?
— Antavatpa kyllä! sanoi toinen ja iski sauvalla veteen, niin että se pienen sadekuuron lailla ryöpsähti silmille. — Se on pakanuutta semmoinen usko, on äiti sanonut.
— Onko sinun äitisi papin uskossa?
— On… ja on isäkin…
— Tiedätkö — virkkoi toinen ja sinkautti kiven mennä viilettämään pitkin veden pintaa — minut on kastettu kolme kertaa!… Ensin oli pappi kastanut, en muista enää, miksi… äiti kyllä muistaa… mutta tiedätkö mitä?… Jabmekit eivät olleet antaneet rauhaa, vaan olivat huudattaneet minua monta viikkoa perätysten. Olin vain katsonut pääni taakse komsiossa ja huutanut yötä päivää… Silloin oli kastaja-emo kastanut minut Niilaksi, ja apua oli siitä jo ollut… En ollut enää huutanut niin kovasti, mutta en silti varsin lakannutkaan. Silloin oli kastaja-emo kastanut toisen kerran ja sanonut, että olkoon sitten Sorve… ja heti olin heittänyt… juuri siinä paikassa!… Katsoppas… Sorvio oli minun isoisäni isä… ja se minua huudatti. — Ja siitä saakka olen ollut Sorve.
Johannes oli kuunnellut jännitettynä. Mutta kun toinen lopetti, huudahti hän:
— Mutta sepä semmoinen on pakanuutta!
— Mitä se pakanuus on?
— En minä tiedä, mutta niin on äiti sanonut… Pojat leikkivät äänettöminä jonkun aikaa, kunnes Sorve äkkiä kysyi:
— Miksi ei Inka lähtenyt uhrijuhlaan, vaikka Aslak'kin meni?
— Ei se halunnut.
— Meiltä ovat kaikki: isä, äiti ja siskot. Minut yksin jätettiin kotiin vanhan Elli-muorin kanssa.
— Mitä ne tekevät siellä?
— En minä tiedä… Uhraavat… ja kastavat… ja syövät… ja laulavat… ja Jouni-setä puhuu… ja loitsii… ja… Semmoista ne tekevät.
— Jos minä olisin pappi… niin menisin ja tappaisin jokaisen! huudahti Johannes silmät salamoiden.
— Aslakinkin?
— Jo vain! Jos ei lukisi Herran siunausta ja isämeitää ulkoa juuri siinä paikassa! Pään löisin poikki ja hakisin Ingalle uuden miehen, oikein semmoisen… semmoisen kristityn!
Lähinnä rantaa olevasta kodasta rupesi samassa kuulumaan yksitoikkoinen, jonottava ääni, joka nousi ja laski häärätyssä tahdissa.
Pojat höristivät korviaan.
— Kuulehan, kun vanha Guttorm joikkaa! sanoi Sorve Sllmät loistaen.
Mutta silloin hypähti Johannes hänen eteensä, heitti sauvaansa ja katsoi tärkeännäköisenä toveriaan silmiin.
— Sepä se onkin pakanuutta… sepä juuri! huudahti hän.
— Tuoko joikkaus?
— Niin juuri!
— Kuulepas, minäkin osaan! Osaan pappia itseään!
— Hee-er Vuo-levi, pa-ha pap-pi, voiaa naa-naa, ran-nas-sa is-tuu…
— Pojat, tulkaapa tänne! huudettiin samassa rannalta.
— Äitisi kutsuu, huomautti Sorve.
— Lähde sinäkin! Pyydämme häntä kertomaan hauskan sadun, kehoittiJohannes.
Se oli toisestakin mieleen, ja pojat lähtivät yhdessä. Ulkona kodan edessä seisoi Pirita Päiviö ja hymyili ystävällisesti pojille.
— Mennäänpä sisään. Minulla on teille vähän puhumista, sanoi hän.
Pojat kömpivät kotaan Piritan perässä. Pierra Päiviö paikkasi verkkoa kodan perällä, ja Inka, Aslak Omman vaimo tuuditteli polvellaan komsiota, jossa äännähteli muutaman kuukauden vanha miehenalku. Hän koetti saada lasta nukkumaan ja lauloi yksitoikkoisella äänellä.
— Muurahainen pieni, toveri, toveri, tulepas, tulepas, vedäpäs, vedäpäs, lapsonen hiuksista järveen.
Pirita istahti nuotion ääreen ja sytytti piippunsa. Hän silmäili myhäillen poikia jotka olivat kyykähtäneet ovensuuhun ja istuivat polvet pystyssä odotellen, mitä Piritalla oli heille sanomista.
— Sorveko siellä yritti joikata? kysyi Pirita, ja hänen kasvoillaan oli totisuuden ja leikin sekainen ilme. — Ja vielä papista. Kuka sinulle sellaista on opettanut?
Sorve painoi nauraen päänsä alas.
— Vanha Guttorm se niin on laulanut, sanoi hän nauraa kikattaen.
— Niin, sellaisia se vanha Guttorm opettaa, puheli Pirita.
— Mutta tiedätkö, että sellainen on syntiä?
Pojan silmät suurenivat. Hän ei näyttänyt käsittävän kysymystä.
— Niin, jatkoi Pirita, sellainen on syntiä ja varsinkin on suuri synti joikata pappia. Sinä et näy käsittävän, vaan minä selitän sinulle. Synti on samaa kuin paha ja sellaisen rankaisee aina Ibmel.
Pikku Sorven kasvot osoittivat jo jonkunlaisia tajuamisen oireita, mutta vielä oli suu auki kuin elävänä kysymysmerkkinä.
— Tekeekö sitten vanha Guttorm pahaa? kysyi hän viattomana.
— Tekee kyllä siinä, että opettaa noin pienelle syntisiä lauluja.
— Mutta, väitti poika, hänpä on tehnyt minulle pikku ahkionkin.
— Niin vain, mutta se ei silti puolusta häntä siinä, että on opettanut sinulle tuollaisen ruman joiun.
Pojat katsoivat toisiinsa, ja pikku Johannes oli hyvin vakava. Hänen katseensa näytti selvään huomauttavan, että "enkö jo sanonut sinulle?"
— Kuunnelkaapa, kun muistelen teille tapauksen, josta on jotakin oppimista, sanoi Pirita. — Muistatteko vielä Antras-Niilaa, joka oli meillä renkinä kauan?
Hänet muistivat pojat varsin hyvin.
— Muistattehan, että Niilalla oli vain yksi silmä?
Senkin pojat muistivat.
— No niin, sanoi Pirita. — Niila oli poikasena ylimielinen ja pilkkasi kerran Ruijan pappia, joka oli torunut häntä, koska hän ei osannut lukea. Käski papin mennä manalaisia luettamaan ja sanoi haluavansa nähdä, osasivatko ne parein kuin hän. No niin, hän saikin sen nähdä.
Pojat tulivat uteliaiksi ja kuuntelivat jännityksellä. Toisetkin kodassa olijat valmistausivat kuulemaan Piritan tarinaa. Inka laski syrjään komsion, jossa pienokainen nyt nukkui, ja Pierra veti esiin piippunsa.
— No niin, jatkoi Pirita. — Tuo pappi kuoli, eikä Antras-Niila siitä sen enempää välittänyt. Hän ei ollut koskaan papista pitänyt ja toivoi pääsevänsä parempiin väleihin uuden kanssa. Niinpä hän meni taas kerran kirkkoon — se oli Raisissa Ruijan puolella — ja nukahti saarnan aikana. Hän oli istunut lehterillä, eikä kukaan huomannut, että hän jäi kirkkoon nukkumaan. Suntio sulki ovat, ja siellä nukkui Niila kaikessa rauhassa. Kun hän heräsi, oli jo ilta ja silloin hän vasta huomasi missä oli.
— Hän katsahti saarnatuoliin ja ihmetteli, mihin pappi oli hävinnyt, joka aivan äsken oli aloittanut saarnansa. Hänen korvissaan soivat vielä ensimäiset sanat: "Arbmo lekus dinguim ja rafhe Ibmelest." Hän kurkisti lehterin laidan yli: kirkko oli tyhjä ja samoin koko lehteri. Hyväntuulinen lukkarikin oli hävinnyt ja hänen mukanaan koko kirkkokansa. Ainoat, jotka olivat paikoillaan, olivat virsinumerot taululla, mutta niistäkään ei Niila ollut aivan varma, olivatko ne samat kuin aamulla, sillä hän ei tuntenut vielä siihen aikaan numeroita.
— Vähitellen selkeni Niilalle koko asia: hän oli nukkunut niin kauan, että kaikki ihmiset olivat poistuneet. Pappi oli mennyt kotiinsa ja lukkari samoin, ja hän yksin oli jäänyt kirkkoon. Hän laskeutui alas lehteriltä katsoakseen, eikö missään olisi poispääsyreikää, mutta ei: ovet olivat lukossa ja ikkunat korkealla. Silloin tuli häntä keskikäytävällä vastaan tätivainaja, joka oli kuollut joku aika sitten, ja tämä kehoitti Niilaa nopeasti palaamaan takaisin paikalleen lehterille, sillä kuolleet tulisivat heti pitämään jumalanpalvelustaan. Niila oli rohkea poika eikä hän siitä säikähtänyt. Hän palasi lehterille ja istui paikalleen odottamaan, mitä tapahtuisi… Silloin alkoi hetken kuluttua kuolleita saapua suurin joukoin. Ne täyttivät alakirkon viimeistä sijaa myöten, kiipesivät lehterillekin kalisevin säärin ja istuutuivat niin tiheään, ettei jäänyt muuta paikkaa vapaaksi kuin se, missä Niila istui. Hän tunsi heidän kylmät henkäyksensä niskassaan ja poskillaan ja näki, kuinka ne kurkistelivat häneen ontoilla silmillään. Saapui sitten pappikin, joka oli Niilaa kerran torunut, ja ryhtyi kuulustelemaan seurakuntaa. Hän kulki penkkiriviltä toiselle ja kyseli: "Vater puntaan? Kash, vash?" Ja yhteen ääneen vastasivat vainajat: "Tsiri, tsiri… tsiri, tsiri!" Niila katsoi tuota outoa menoa kauhusta jähmettyneenä, ja kun häntä vihdoin tultiin kirkosta hakemaan, oli hänen toinen silmänsä huiennut. Siitä oli näkö loppunut kokonaan, sillä hän oli saanut katsella sellaista, jota elävät eivät usein saa, ja siksi piti häneen jäädä merkki siitä. Ja se oli samalla rangaistukseksi hänelle itselleen ja varoitukseksi muille… Niin jäi Niila silmäpuoleksi ja on sellainen tänäkin päivänä vielä.
Pojat olivat kuunnelleet henkeään pidättäen, ja kun Pirita lopetti, vallitsi kodassa syvä hiljaisuus. Sorve näytti pelästyneeltä eikä Johanneksenkaan laita ollut paljon parempi. Silmät suurina he katselivat Piritaa, joka huojutteli ruumistaan edestakaisin ja oli vaipunut muistoihinsa. Viimein rohkaisi pikku Sorve itsensä ja kysyi itkunsekaisella äänellä:
Rankaiseeko Ibmel nyt minua, kun olen herr' Vuolevia joikannut?
— Ei rankaise, jos et sitä vasta tee, lohdutteli Pirita. — Jumala antaa anteeksi, jos vasta vältät, mikä on syntiä ja pakanallista.
Pikku Sorve lupasi itselleen, ettei hän koskaan joikkaisi pappia, koska siitä voisi koitua noin kamala rangaistus. Mutta samalla tuntui hänen pieni sydämensä katkeralta, ettei tästä lähtien oikein tiennyt, minkälaisia joikuja olisi lupa laulaa. Sillä vanha Guttorm joikui niin kauniisti, että oikein sydäntä hiveli…
— Saako poroista joikata? kysyi hän arastellen.
— Saa kyllä, mutta ihmisistä ei, eikä koskaan papista.
Pikku Sorve huokasi helpotuksesta. Hän osasi "kaikkien porojen" joiun, ja se oli hänen mielestään niin erinomainen laulu. Tuntui hyvältä, ettei siitä ollut mitään rangaistusta odotettavissa.
Vanha lappalainen tuli kotaan ja istahti ovenpieleen.
Hänen uurteisilla kasvoillaan näytti asuvan ainainen hyväntuulisuus ja silmissä leikki veitikka. Se oli vanha Guttorm. Harmahtavaa tukkaa peitti haalistunut lakki, jonka päällystä riippui somasti vasemalla korvallisella. Guttorm kaivoi piippunsa esiin ja pani tupakaksi.
— Satujako täällä muistellaan, kun pojat noin vakavina istuvat? kysäisi hän suupielessä ystävällinen hymy.
— Niin, vastasi Pirita, olen kertonut pojille Antras-Niilasta ja neuvonut, ettei saa koskaan tehdä papista pilkkaa.
— Yhyy! pani Guttorm ja sytytti piippunsa. — Kuka se sitten on pappia pilkannut?
— No, pikku Sorve… Lauloi äsken sinulta oppimaansa joikua herr'Vuolevista…
— Yhyy! Vai sellaisia se Sorve… Eiväthän ne ole lasten lauluja…
— Eivätkä aikamiestenkään, keskeytti Pirita. — Saisit sinäkin,Guttorm, heittää pois sellaiset joutavat.
— Taitaisinpa saada, ynähti Guttorm ja kyhnytteli kylkeään. —Siellä näkyvät muuten juhlavieraat jo tulevan, lisäsi hän.
Kodan väki riensi ulos katsomaan.
Pitkin harjun rinnettä, joka vähitellen yleni rantapenkereestä, astui verkalleen juhlapukuista väkeä kylää kohti. Ne olivat lappalaisia, jotka palasivat Päivän kunniaksi vietetyltä uhrijuhlalta. Miehet kulkivat etumaisina, ja heitä seurasi vähän jälempänä joukko naisia, jotka olivat olleet miehiä saattamassa ja jääneet sitten odottamaan heidän paluutaan Passevaaran uhripaikalta, jonne naiset eivät saaneet tulla. Muutamilla heistä oli käsivarrellaan komsio toiset kantoivat pienempiä lapsia selässään. Poikaset ja tyttöset, jotka jo hyvin kynnelle kykenivät, tepastelivat viimeisinä. Useimmille heistä oli tämä retki ollut sangen merkillinen. Sillä uhrimiesten palattua naisten leiripaikkaan oli pantu toimeen kastejuhla, jolloin Sigga-muori, Kopara-Niilan vaimo, oli kastanut uudelleen jokaisen lapsen, joka siihen saakka oli kulkenut papin antamassa nimessä.
Joukon edellä astui Paulus-Jouni avopäin kanervaseppele päässä.
Kun he olivat ehtineet lähemmäksi kylää, antoi Jouni merkin. Miehet virittivät laulun, johon naisistakin yksi ja toinen vähitellen yhtyi. Laulu, joka pikemminkin muistutti loitsua, kaikui juhlallisen vakavana Jounin johtaessa sitä äänellään:
— Kuullos meitä suuri Bäive, Ibmel alma[15] auttajamme armas heimomme Jumala, voiaa naa-naa… nyt kun luoksesi tulemme, rukatamme[16] rukouksin, aivan kauniisti anomme: voiaa naa-naa… Kaitse, Bäive, heimoasi, saamekansaasi saattele, voiaa naa-naa… onnen tietä astumahan, käymähän lykyn palasta,[17] voiaa naa-naa… Siunaa karja karttuisasti, elo[18] ehtyvä enennä, anna kauniit kantovuodet, säilyvuodet jo ehommat, voiaa naa-naa… että näillä tuntureilla, näillä tunturitutuilla kasvaisi koparakarja, poro kauniskarvallinen, voiaa naa-naa… sakenisi sarvipäistä, sarvipäistä, pintaselkää, silkkiturpaista tuhosti, voiaa naa-naa… näillä tunturitutuilla, näillä mailla mairehilla, voiaa naa-naa… tulis runsaasti runoja,[19] viljavasti vaatimia,[20] kerot[21] täydet kermiköitä,[22] vuongeleita[23] vuomat täydet, voiaa naa-naa… Saisit silloin, suuri Bäive, Ibmel ikuinen Jumala aina aulihit osasi, uhrijuhlat juhlalliset voiaa naa-naa, voiaa naa-naa, Kuullos meitä, suuri Bäive, armas heimomme Jumala!
Juhlavieraat saapuivat kylään ja kävivät tervehtimään kotiväkeä. Aslak Omma riensi vaimonsa luo, mutta tämä otti hänet jokseenkin kylmästi vastaan ja katseli miestään puolittain surullisena, puolittain halveksuen.
— Oletko nyt mielestäsi pyhempi? kysyi hän.
Aslak joutui vähän hämilleen.
— Älä puhu niin, Inka! Meillä on ollut hauskat juhlat, ja jumalat ovat antaneet hyviä lupauksia.
— Pyh! Luuletko sellaisiin olevan taikaa?
Jouni oli kuullut Ingan halveksivan vastauksen. Hän astui nuoren parin luo ja lausui moittivasti:
— Vai täällä tämä papin kasvatti arvostelee jo meidän juhlaamme! Tiedä siis nyt, että porovuosi tulee hyvä kaikille, jotka ovat isien tavoille uskollisia, mutta kaikilta luopioilta häviää karja ja muu maallinen menestys, papin valta loppuu, ja näillä tuntureilla nousee jälleen isäin usko kunniaan. Niin ovat Passevaaran haltiat ennustaneet.
— Jo taisivat erehtyä haltiasi! Äiti on nähnyt unen, että täällä vain vahvistuu papin valta, ja vanha usko häviää jäljettömiin. Kirkkoja entistä ehompia tullaan rakentamaan Enontekiöön, ja niihin käy joukolla lapinkansa Ristin-Jeesusta kumartamaan.
— Ei ole miehen arvon mukaista tingata akkaväen kanssa! lausui Jouni ylpeästi ja lähti astumaan viereiselle kodalle.
Siellä kävi iloinen puheenpajatus. Lapset juoksentelivat kodan ympärillä, ja miehet olivat heittäytyneet nurmikolle pitkäkseen. Naisväki hääri askareissaan. Sorve ja Johanneskin olivat liittyneet joukkoon ja kuuntelivat uteliaina miesten puheita.
— Burist, Jouni! Terve, sinä pappimme ja johtajamme! huudahtiKopara-Niila.
— Terve! kertasivat miehet.
— Terve teille, jotka tahdotte isäin uskossa lujina pysyä! vastasi Jouni ja istahti miesten parveen, jotka kunnioituksesta tietäjää kohtaan kohousivat istualleen. — Tuolla on papin pikkuinen joukko, joka on hylännyt saamekansan vanhat tavat, jatkoi hän, nyökäten ylenkatseellisesti Päiviön kotaa kohti.
Väärään kotaan joutui Aslak Omma, virkkoi Sigga, joka oli kuullut Jounin viimeiset sanat ja pysähtynyt miesten luo. Hän oli menossa rantaan vettä noutamaan. Vai väärään! nauroi kitisevä vanhan miehen ääni joukosta.
— Olisit tainnut omaasi toivoa?
— Ka, miksipä en! On niitä tyttäriä minullakin ja varallakin yhtä hyviä kuin Päiviön Inka.
— Ka, on, on… Mikäpä tyttärissä, jatkoi kitisevä ääni. — No mutta, kun et ole naittanut?… Ei ole akkaa minullakaan… Taitaisit toisen antaa?
— Mitä sinä akalla? pauhasi Sigga-muori. — Vai minä tässä jokaiselle vanhalle täiturkille tyttöjäni! Ehei! — Mutta Aslak Omma olisi saanut, jos olisi ottaa älynnyt… Mutta ei älynnyt mies.
Miehet nauroivat ja Sigga-muori kyökkäsi rantaan.
— Välipä Aslakista, virkkoi Jouni ylenkatseellisesti. — Omiaan oli Päiviön kotaan. On mies kuin luotu akkavallan alle, heikko ja horjuvainen… Saatte nähdä, ettei kestä kauan hänen innostuksensa… Vaimo hänet vielä kääntää.
— Niinpä taitaa, murahti Kopara-Niila.
Jouni kääntyi leikkivien lasten puoleen:
— Lapset, tulkaapa tänne! huusi hän. Lapset riensivät miesten luo.
— Muistatteko nyt nimenne, jotka kastaja-emo teille antoi? kysyi hän.
— Muistetaan kyllä! vastasi kymmenvuotias, ruskeasilmäinen poika. —Minä olen Turjo.
— Entä sinä? kysyi Jouni toiselta.
— Saije.
— Ja sinä?
— Aabel, vastasi pieni, pyöreäposkinen pojanvesa, katsellen veitikkamaisena lakkinsa reunuksen alta nurmikolla istuvia miehiä.
Johannes, joka suu torvena oli kuunnellut kuulustelua, purskahti nauramaan.
— Eipä muistanut! nauroi hän vedet silmissä.
Miestenkin suupielissä väreili hymy, mutta kukaan ei uskaltanut virkkaa mitään.
— Mitä Päiviön vekaralla on täällä tekemistä? tiuskaisi Jouni iskien suuttuneen katseensa Johannekseen. — Mitä tämä sinuun kuuluu? Mene tiehesi!
Johannes väistyi syrjemmäs, mutta Sorve jäi seisomaan entiselle paikalleen.
— Väärin muistit! sanoi Jouni pojalle, joka oli joutunut hämilleen.
— Sinä olet Aikio! Muista nyt!
Poika lähti juoksemaan, ja toiset pojat kirmaisivat perässä.
Jouni kääntyi tyttöjen puoleen.
— No, mikä sinun nimesi on? kysyi hän etumaiselta.
— Aile, vastasi puhuteltu hypistellen vyönsä tupsuja.
— Entä sinä?
— Sigga.
— Ja sinä siellä takana?
— Rauna, sanoi tyttönen ja häntä tahtoi väkistenkin naurattaa.
— No, menkää nyt leikkimään, mutta älkää unohtako uusia nimiänne! Ne tuottavat teille onnea.
Jouni viittasi tyttöjä poistumaan ja kääntyi Sorven puoleen:
— Kenenkä poika sinä olet?
— Simman… tuon miehen tuolla. Sorve viittasi pitkää, luisevaa lappalaista.
— Vai niin… Mutta mikä sinun nimesi on?
— Sorve! vastasi poika reippaasti.
— Sehän on komea nimi! Oikea vanha lappalaisnimi. Kastaja-emoko antoi.
— Niin.
— Mikä olit ennen? En muista.
— Ei tarvitsekaan papin antamaa nimeä muistaa. — Menehän nyt toisten luo.
Sorve juoksi toisten joukkoon, ja miehet rupesivat keskustelemaan omista asioistaan. Päätettiin viettää joka vuosi uhrijuhlaa Päivän kunniaksi ja ottaa käytäntöön kaikki esi-isien vanhat tavat. Niin oli muun muassa kaikki papin kastamat lapset kastettava uudestaan ja kirkolta oli pysyttävä poissa niin paljon kuin mahdollista. Ja silloin, kun sinne oli mentävä, niinkuin jouluna ja markkina-aikoina, oli visusti varustauduttava taioilla ja loitsuilla, ettei mitään pahaa tulisi mukaan tuntureille. Joka kerta kun ripille mentiin, piti ensin nauttia Sarakan ehtoollista. Silloin ei papin ehtoollinen mitään vaikuttaisi.
— Neuvo meitä, Jouni, että osaisimme. Meistä on tainnut jo moni unohtaa taidon, ja nuoremmat tuskin tietänevätkään siitä, kehoitti Kopara-Niila.
— Mielelläni, lausui Jouni. — Katsokaahan, kun kirkkomatkalla kohtaatte puron taikka lähteen, niin aterioikaa siinä. Polvistukaa puron reunalle ja sanokaa: "Radien ahtshe ja aka ja barne nammi."[24] Ottakaa sitten eväänne ja siunatkaa ne sanoen: "Tämä on Sarakan liha." Syötyänne juokaa purosta vettä ja sanokaa päälle: "Tämä on Sarakan veri." Silloin eivät jumalat vihastu, vaikka papinkin ehtoolliselle menette, eikä Ristinjumalan leipä ja viini voi teitä vahingoittaa. — Muistatteko?
— Muistamme!
— Kasteen olette eilen nähneet, ja se on luultavasti muistossanne, jatkoi Jouni. — Sen voi itsekukin kotonaankin toimittaa. Pääasia siinä on, että vesi on lämmitettyä ja ettei koivunvarpuja puutu. Niitä tulee aina olla kaksi: toinen heitetään veteen sellaisenaan, toinen kierretään ensin renkaaksi. Kastaja-emo sanoo: "Tule niin hedelmälliseksi, terveeksi ja vahvaksi kuin koivu, josta nämä oksat ovat otetut!" Sitten hän ottaa sormuksen tahi vaskirenkaan — sen tulee olla kiiltävän — ja viskaa sen veteen lausuen: "Nyt heitän nimihelyn veteen Tullos niin kauniiksi ja ihanaksi kuin se on!" Sen jälkeen kastaja-emo valaa lapsen kolme kertaa vedellä, antaa nimen ja lopettaa: "Nyt olet kastettu vainajan nimeen, viihtyös hyvin ja tullos onnelliseksi!"
— Muistatteko?
— Hyvin muistamme! vastasivat miehet yhteen ääneen. Jouni neuvoi vielä, mitä nimihelylle sitten oli tehtävä. Se oli ripustettava poikalapsen kainalon alle ja tyttölapsen rinnalle. Myöhemmin se oli kiinnitettävä pojan rumpuun eikä sitä saanut hukata hinnalla ei millään.
— Niinkuin tehtiin eilisessä kasteessa, niin tehkää. Tokko seurasitte, tarkkaan?
— Tarkkaan seurattiin… hyvin muistetaan…
— Näin kun menettelette, niin onni seuraa lapsianne aika mikään paha pääse heitä turmelemaan, lopetti Jouni.
Miehet vaipuivat mietteisiinsä. Jounin opetukset olivat antaneet paljon ajatuksen aihetta, ja he päättivät seurata niitä tarkkaan. Ehkäpä rupeavat porot taas paremmin menestymään. Viime vuosina olikin tapahtunut suuria vahinkoja. Pororutto oli raivonnut, hävittäen monelta melkein puolet karjasta. Hukka oli ottanut tavallista runsaammat saaliit, ja lappalaisten elämä oli taantunut enemmän kuin koskaan. Sen sijaan olivat verot kohonneet. Niitä kiskoi vouti ja pappi, välistä yksi välistä useampi, eivätkä lappalaiset lopulta tienneet, kenelle kulloinkin maksaisivat. Tuo kaikki oli uuden uskon syy. Vainajat olivat tyytymättömiä ja kostivat luopuneille jälkeläisilleen. Mutta nyt oli ruvettava esi-isien tapoja tarkemmin valvomaan.
Miesten mietteet tulkitsi Kopara-Niila ääneen:
— Kiitämme sinua, Jouni, neuvoistasi. — Nyt rupeamme tarmokkaasti vaalimaan esi-isäin uskoa, paremmin kuin tähän saakka. Niinpä koittaa meille onnen päivä, ja näillä tuntureilla vaeltaa taas saamemies tuhatpäisine eloineen.
— Hyvin puhuu Niila! Niin teemme! vahvistivat toiset.
Tuli vaitiolo. Miehet istuivat vakavina, ja heidän aatoksensa palasivat äskeiseen juhlaan. Monta vuotta oli kulunut siitä, kun oli yhteisesti uskallettu uhrijuhlia viettää. Kukin oli uhrannut seidoilleen kaikessa hiljaisuudessa ja käynyt tuntureilla haltioita lepyttelemässä. Ei ollut ollut johtajaa saame-heimolla sen jälkeen, kun vanha Staala-Oula oli kuollut. Hän oli pitänyt viimeiset suuret juhlat Passevaaralla. Mutta sitten tuli pappi Lätäs-enon suuhun, ankara, tulinen mies, ja hän oli tehnyt lopun yhteisistä juhlista. Mies miehen perästä sai matkata markkinapaikalle esivallan eteen vastaamaan vanhasta uskostaan, ja moni heistä oli viety alamaahan ja sinne hävinnyt. Ei ollut lappalaisilla rohkeutta ruveta uutta järjestystä vastustamaan. Siksi mahtava oli esivalta ja voimallinen Ristin-Jeesus, josta ennen kuultiin ainoastaan kerran vuodessa, ja silloinkin vain markkinatouhun lomassa. Mutta sitten ilmaantui yht'äkkiä mies, nuori ja rohkea, mies Ibmelin lähettämä. Ja hänpä uskalsi asettua pappia vastaan ja kerätä vanhan uskon puolustajat ympärilleen. Hän oli perinyt viisautensa itse Staalo-Oulalta. Niin oli kerrottu. Ja hyvät olivatkin miehen merkit: lankesi loveen helposti ja vaivatta, oli erinomainen loitsija ja ennustaja, tarkka taikojen tekijä ja uhripappi verraton. Se oli nyt nähty Passevaaralla. Kuin vanha tietäjä oli hän irroittanut vyönsä ja heittänyt sen juhlallisesti olkapäälleen, ja käynyt uhriropoon käsiksi taitavin, varmoin liikkein. Kauniit olivat sanansa olleet, juhlalliset rukouksensa ja joikunsa juoksevat. Vaikka juhlassa ei ollut muita lappalaisia ollut kuin yhden kylän väki, oli miehistä tuntunut, kuin olisi laaja saameheimo jälleen kokoontunut yhteen, ja seisonut vankkana vanhassa uskossaan. Nuo hartaat osanottajat olivat kuin pyhä jäännös kansasta, jonka keskuudessa kasvoi luopioiden luku päivä päivältä. Olipa yksi sellainen kota jo tässäkin pienessä kylässä: Pierra Päiviön, joka oli ennen ollut papin katkera vihamies, mutta nyt ystäväksi herjennyt.
— Kukahan tuolta tulee? huomautti muuan miehistä viitaten harjulle päin.
Noustiin katsomaan.
Harjun rinnettä alas kävellä vaaputteli vanha mies, laukku seljässä ja sauva kädessä. Jalassa hänellä oli repaleiset sarkahousut, yllä yhtä rikkinäinen lapintakki ja päässä suippokeulainen huopahattu. Mies lähestyi verkalleen, ja hänen polvensa notkehtelivat laiskassa tahdissa.
— Lantalainen näkyy olevan, sanoi Kopara-Niila. — Kuka sitten lienee…?
— Samalta suunnalta tulee kuin mekin, huomautti Jouni. — Kun ei vain liene ollut näkemässä juhlaamme…?
— Mitä vielä… joku köyhä kalanpyytäjä, jolla on verkot tässä lähellä. Vieras lähestyi, ja miesjoukko tunsi hänet suntioksi.
— Mitä viheliäisen vaivaista on papin kätyrillä tekemistä täällä, näin kaukana kirkolta? puheli Jouni levottomana.
— Tiesi jo.
Suntio saapui perille ja heitti laukkunsa maahan.
— Päivää! sanoi hän pyyhkien hikeä otsaltaan. — Täällähän makaa koko lapinheimo ja paistattaa päivää.
Lappalaiset murahtivat jotakin vastaukseksi, mutta kukaan heistä ei noussut tervehtimään tulijaa.
— Täällähän näkyy olevan vielä Paulus-Jounikin, jatkoi suntio suu leveässä hymyssä. — Luulimme sinun Ruijaan menneen, kun niin äkkiä kirkolta hävisit.
— Mitä se sinuun kuuluu, missä kulloinkin olen, lausui Jouni otsa synkkänä. — Vai onko pappi sinut määrännyt jälkiäni nuuskimaan?
— Ka, johan nyt houraat, hyvä mies. Mitä minä sinun jäljistäsi… Minun puolestani saat mennä ja tulla, miten haluttaa. — Sen kun vain kysyin.
Suntiota suututti ja peloitti yhtä aikaa. Jouni oli huomautuksellaan koskettanut arkaan paikkaan. Siksi kuohahti kiukku sydämessä, mutta sen voitti heti pelon tunne, sillä hän huomasi olevansa aivan turvaton tuon epäilevän ja vihaavan joukon keskellä.
Saisitpa Jouni vaivata Bieggolmaita,[25] että hän antaisi vähän tuulta, sillä aivanhan tässä helteessä ihminen sulaa, virkkoi hän osaksi leikillä osaksi lepyttääkseen Jounin myrtynyttä mieltä.
— Uskotkopa sinä sellaista haltiaa olevankaan?
— Ka, uskonpa tietenkin! vastasi suntio silmää räpäyttämättä.
Jouni katseli häntä epäillen kulmainsa alta. Miehen luihu olento ei miellyttänyt häntä.
— Mitä sanoisit, jos loihtisin sinut pellonpelätiksi herr' Vuolevin vainiolle? kysyi hän iva suupielessä.
Lappalaiset purskahtivat nauruun. Suntio katsahti peljästyneenä ympärilleen ja hänen leveä leukansa painui riipuksiin.
— Älähän hyvä mies sentään, hätäili hän. — Mitä pahaa minä olen tehnyt, kun sellaisella uhkaat?
— Kuljet papin asioilla… nuuskit toimiamme! äsähti Jouni.
— En totisesti, hyvät miehet! Siinä erehdytte. En ole koskaan sellaista harjoittanut… Kuka sitä on sanonut? kysyi hän ollen kiivastuvinaan.
— Kyllä minä tiedän! Jounin ääni oli uhkaava.
— Ka, tiedätpä tietysti… tiedätpä… Mutta sitä, mistä nyt syytät, en usko tietäväsi.
— Mistä päin kuljeskelet? kysyi Jouni pienen vaitiolon jälkeen.
— Saarilompolasta… Olen kalaa pyydellyt, köyhä mies. — Eihän ole minulla poroja, niinkuin sinulla.
— Kauanko olet siellä ollut?
— Parisen viikkoa.
— Jo vainen valehteletkin, suntio! huudahti Kopara-Niila. — Minä kävin Saarilompolassa viime viikolla, mutta sinua en vain nähnyt.
— Minuako sitten hait?
— Ka, enpä kuin poroja… Mutta olisin nähnyt, jos olisit siellä ollut.
— Yksinäinen mies nukkuu pajupensaikossa ja jää helposti huomaamatta, intti suntio vastaan, käyden joka hetki yhä levottomammaksi.
Tuli hiljaisuus, jonka keskeytti äkkiä Jouni.
— Sinä olet ollut Passejaurella? sanoi hän, tarkaten suntion kasvojen ilmettä.
— Passejaurella? änkytti tämä ja perääntyi vaistomaisesti muutaman askeleen. — Se on musta valhe! Passejaurella en ole käynyt moneen vuoteen. Sinnehän on toista peninkulmaa täältä.
— Niin on, hyvin näyt tietävän.
Jouni iski toiselle silmää ja kysäisi:
— Mitä kalaa Saarilompolo antoi?
Suntio säpsähti ja silmäsi laukkuunsa.
— Siikoja tietysti, vastasi hän varmasti ja katsoi Jounia silmiin.— Eihän siinä muuta kalaa olekaan.
— Sinulla on siikoja laukussa?
— Tietysti! Miksi sitä kysyt?
— Ilman vain… Katsotaanpa miehet suntion saalista! sanoi Jouni hypäten pystyyn ja astuen suntion luo.
Tämä sieppasi laukkunsa ja yritti lähteä, mutta Jouni tarttui häntä käsipuolesta ja pidätti.
— Mitä siitä, jos katsotaankin? Eihän silmä osaa ota. Suntio riuhtoi kättään irti, mutta Jouni ei hellittänyt.
— Sinä et ole minun kalojeni tarkastaja! karjui hän kalpeana. —Heitä irti! Taikka…!
Suntio rimpuili Jounin otteessa, mutta turhaan. Hän oli kuin ruuvipuristimessa. Toiset lappalaiset kävivät laukkuun käsiksi ja riistivät sen.
Laukku avattiin, ja miehiltä pääsi suuttumuksen huuto.
— Katsopas vain, kuinka koreita siikoja! huudahti Kopara-Niila ja heitti lihavan, punavatsaisen raudun maahan.
Miehet kopistivat laukun tyhjäksi. Se oli täynnä suuria rautuja; ei ainoatakaan siikaa näkynyt.
— Passejauren kaloja, tuntee ja väristäkin, huomautti joku miehistä.
Suntio seisoi kalpeana ja kylmä hiki kohosi hänen otsalleen. Silmät tuijottivat jäykkinä pelosta kuin kiinni saadulla pahantekijällä, ja hampaat lokattivat suussa.
— Armahtakaa minua, köyhää miestä! huusi hän ojennellen käsiään lappalaisia kohti, jotka murisivat uhkaavina kiukku luisevilla kasvoillaan. — Passejaurella olen ollut… kaikki olen nähnyt… koko juhlanne… mutta sanaakaan en ole virkkava kenellekään — papille viimeksi —. Voi, armahtakaa, niin lupaan vaieta kuin hauta!
— Kuka luottaa lupauksiisi? sanoi Niila ankarasti ja hänen kumarainen selkänsä oikeni hiukan. — Sinä voit pettää meidät!
— Voi, en, en…! Jumala armahda, en… en… Kukaan ei ole saava tietää mitään! parkui suntio kuin kuoleman hädässä.
Naiset olivat rientäneet kodista ja kerääntyneet miesten ympärille.Pierra Päiviö Aslak Omman kanssa oli myös liittynyt joukkoon.
— Mikä täällä on tekeillä? Mikä suntiota vaivaa? kysyi Aslak tunkeutuen miesjoukon lävitse suntion luo, joka hänet huomattuaan rupesi yhä surkeammalla äänellä rukoilemaan:
— Aslak Omma, puolusta minua! vaikeroi hän väännellen käsiään. —Älä anna niiden tappaa minua! Voi, voi, armahtakaa…!
— Mitä hän on tehnyt? kysyi Aslak kääntyen lähinnä seisovan puoleen.
— On ollut Passejaurella vakoilemassa meidän juhlaamme! karjui Kopara-Niila raivoissaan. — Kertoo papille, ja silloin me olemme hukassa!… Hänen pitää hävitä!
— Kaltioon mies! huudettiin ympärillä.
Suntio luuli viimeisen hetkensä tulleen. Hänen polvensa kävivät aivan hervottomiksi, ja kurkkua kuristi. Silmät pyörivät hätääntyneinä joka taholle, ja katse etsi apua kuin hukkuvalla.
— Voi, Kristuksen tähden, rakkaat veljet! Armahtakaa… antakaa anteeksi!… Minulla on kivuloinen vaimo ja kolme pientä lasta… Mikä heidät perii? Aslak Omma, rukoile puolestani!
Hän lankesi polvilleen ja kietoi kätensä Aslakin jalkojen ympäri.
Aslak hätääntyi myös ja koetti irroittautua suntiosta, mutta tämä puristi hänen polviaan epätoivoisen voimalla ja sopersi:
— Aslak, Kristuksen tähden… pelasta minut!… — Ole rauhassa! sanoi Aslak koettaen tyynnyttää avutonta miestä. — Sinulle ei kukaan tee väkivaltaa.
Mutta tämä väliintulo sai lappalaiset täyteen raivoon. He tunkeutuivat Aslakin ympärille, heristivät nyrkkejään ja ärjyivät kuin vimmastuneet pedot:
— Mitä sinä sekaannut meidän asioihimme? Oletko liitossa papin kanssa? — Haa, taidat ollakin! Olet ollut mukana vain, voidaksesi esiintyä todistajana meitä vastaan! — Ja yksi miehistä tyrkkäsi häntä niin, että hän oli kaatua.
Mutta nyt astui Jouni väliin. Hän työnsi syrjään pahimmat riehujat ja asettui suntion eteen kuin suojellakseen häntä.
— Hiljaa, miehet! karjaisi hän ja hänen ruskeat silmänsä säkenöivät. — Tahdotteko tehdä murhan? Ettekö ymmärrä, että se vain pahentaisi asiaamme?… Antakaa suntion olla! Näettehän, että hän on jo aivan pyörtymäisillään pelosta. Siinä on tarpeeksi rangaistusta hänelle.
— Mutta hän kertoo papille! kiivaili Kopara-Niila vastaan, jonka riehuvaa kiukkua Jounin odottamaton käytös oli kuitenkin koko lailla taltuttanut.
— Kertokoon jos uskaltaa! Vai ettekö luule minulla olevan voimaa rangaista häntä yksinkin, jos tarve vaata? — Nouse ylös suntio, ja muista että olet tästä lähden henkesi minulle velkaa. Ja jos hiiskut sanaakaan papille, niin otan velkani takaisin ja silloin ei sinua varjele enää mikään!
Suntio kömpi ylös ja hänen leveä leukansa vapisi.
— En kerro! änkytti hän kyyneleet silmissä. — Saat olla varma siitä! Muistan apusi aina ja olen ikuisesti sinulle kiitollinen. — Älähän puhu!… Ota vain laukkusi ja mene!
Suntio rupesi kokoamaan hajalle heiteltyjä kalojaan, Saatuaan ne laukkuun hän lähti horjuvin askelin kävellä vaaputtelemaan joen rantaa alaspäin häviten pajupensaikkojen peittoon.
* * * * *
Kun Jouni illalla istui Kopara-Niilan kodassa, pujahti pikku Sorve sisään ja virkkoi:
— Lantalaisia tuli veneellä rantaan.
Jouni säpsähti ja kopisti vasta täyttämänsä piipun tyhjäksi.
— Menepä katsomaan, Niila, mitä miehiä ne ovat? Niila kömpi ulos ja palasi hetken päästä ihan tyrmistyneenä.
— Se on pappi! sanoi hän ja katseli Jounia pyörein silmin.
Jouni sävähti kalpeaksi kuin olisi käärme häntä puraissut.
— Pappi —? sanoi hän ja kavahti pystyyn. — Mistä päin hän tulee?
— Ruijasta… nähtävästi.
— Joko nousi maalle?
— Jo. Päiviön kotaan meni.
— Nyt on piru merrassa! Minun täytyy lähteä suoraa päätä tieheni. —Oliko sillä monta miestä mukana?
— En nähnyt tarkkaan, mutta ainakin neljä, jollei viisi…
— Kuulehan Niila, puhui Jouni hermostuneena. — Minä menen tuon harjun taakse yöksi. Jos vaara uhkaa, niin matki tunturipöllöä… Tiedän silloin painua etemmäs.
Hän hiipi ulos kodasta ja oli juuri aikeissa kiertää sen taakse, kun hän pysähtyi ja jäi kuin naulattuna seisomaan yhteen paikkaan.
Päiviön kodan edessä, selin häneen seisoi pitkä lantalainen, kädessä isonpuoleinen kala ja tähysti joelle päin.
Samassa pyörähti mies ympäri ja Jouni tunsi hänet Tulinkisuvannon uudisasukkaaksi, jonka hän monta kertaa oli tavannut Ruijassa.
Hän kirosi synkeästi ja lähti juoksemaan harjua kohti niin paljon kuin jaksoi. Mutta samassa oli lantalainenkin hävinnyt kotaan.
* * * * *
Päiviön kodassa istui Sirma miehineen. Jokaisella oli eväslaukku avoinna edessään ja miehet söivät. Kodan asukkaat olivat tointuneet ensi hämmästyksestään, jonka papin äkkinäinen tulo oli aiheuttanut, ja he istuivat nyt vaieten, luoden tuon tuostakin merkitseviä silmäyksiä toisiinsa. Aslak Omma varsinkin näytti levottomalta. Hän yritti jo kerran nousta ylös, mutta kun kaksi miehistä oli sijoittunut juuri oviaukon eteen, ei hän rohjennut lähteä tunkeutumaan heidän välistään ulos. Se olisi ehkä herättänyt epäluuloa. Hän olisi halunnut mennä Niilan kotaan ilmoittamaan uhkaavasta vaarasta. Lieneekö sieltä kukaan havainnut papin saapumista?
— Mitenkäs täällä on jaksettu? kysyi herra Olaus Pierralta, joka oli ottanut verkkonsa esille ja ruvennut sitä paikkaamaan.
— Siinähän on mennyt… mikäpä tässä… poroilla on hyvät jäkälämaat… ja joesta saadaan kalaa riittävästi…
— Niin vain… Kuule Tuomas, noudapa se taimen, jonka saimme äsken… Paistetaan se pois… mitäpä siitä säästää. Ehdimmehän vielä ennen Lätäs-enon suuta saada toisen sijaan.
Toinen oven suussa istuvista miehistä nousi ja kömpi ulos.
— Niin… Kumma, että jäitte tähän kesäksi, ettekä menneet Ruijaan, jatkoi herra Olaus. — Eikö alunpitäen ollut sellainen aikomus?
— Olihan se, mutta kun tuli keväällä jäädyksi tähän tavallista pitemmäksi aikaa, niin päätimme olla jo koko kesän yhtä menoa.
— Niin vain… Kuinka monta kotakuntaa teitä on tässä?
— Kahdeksan.
— Ketä kaikkia?
— Tässä on Pierra Simma, Talja-Niila, vanha Guttorm, Kopara-Niila…
— Kopara-Niila? — Kas, kun hänkin on malttanut jäädä poisRuijasta… Vanhuus taitaa jo tulla äijälle?
Samassa palasi kalanhakija.
— Täällähän näkyy olevan Paulus-Jounikin, itse pääprofeetta, sanoi hän heittäen lihavan taimenen maahan.
Sirman syönti keskeytyi siinä paikassa ja hän hyppäsi pystyyn.
— Paulus-Jouni —? Missä hän on…?
— Tuolla seisoi toisen kodan edessä ja näytti mies kovin säikähtyneeltä, koskapa niin tuijotti minuun.
Sirma hyökkäsi ulos, miehet perässä. Jouni mennä livisti täyttä karkua harjua kohti ja oli hyvän matkan päässä.
— Haa! huudahti Sirma leimuavin silmin. — Siellä viilettää noita pakoon! Nyt, miehet, perään ja sukkelaan! Otamme hänet kiinni ja viemme kirkolle! Häntä on nimismies etsinyt pitkän aikaa, mutta ei ole tavannut. — Seuratkaa minua!
Hän lähti juoksemaan niin paljon kuin jaksoi, ja miehet seurasivat perässä silmissä kuumeinen kiilto.
— Menkää te toiset! Minä juoksen hakemaan köyttä veneestä! huusi yksi miehistä.
Sirma ei kuullut häntä, vaan juoksi voimansa takaa. Paulus-Jouni kirmasi harjun rinnettä ylös ja hävisi sen taakse.
Mutta pian oli Sirmakin miehineen harjun laella. Jouni juoksi paraikaa poikki vetistä jänkää, joka alkoi heti harjun alta. Vesi porskahteli korkealle hänen hyppiessään mättäältä toiselle. Välistä siljahti jalka ja pakeneva mies vajosi polveaan myöten vetelään levään, mutta yks' kaks' hän kiskaisi jalkansa irti ja jatkoi hurjia hyppyhän päästen yhä lähemmäs jängän toista laitaa, missä kasvoi tiheää koivikkoa.
Miehet juoksivat rinnettä alas ja saapuivat jängän laitaan.
Sirma juoksi jängällä, mutta huomasi sen liian pehmeäksi. Ei ollut yrittämistäkään ylitse.
Samassa saapui köyden hakijakin.
— Nyt se menee meiltä käsistä, emmekä me voi mitään! karjui herraOlaus. — Voi herja! Eikö kukaan teistä uskalla yrittää perässä?Sinä, Pekka, nuori mies, koeta!
— Ei sinne ole menemistä, se on täynnä umoreikiä, vastasi puhuteltu. — Minä tiedän sen vanhastaan… Siihen on monta poroa uponnut ja minusta on ihme, mitenkä Jouni pääsee yli.
— Mikäs noidalla! Häntä kantaa pimeyden voima, huomautti joku. Sirma puristeli nyrkkejään voimattomassa raivossa.
— Kyllä te olette nahjuksia! Annatte miehen mennä Vain! kähisi hän hammasta purren.
— Se on mahdotonta, herr' Vuolevi, sanoi Tulinkisuvannon Tuomas. —Siellä on varma kuo—…
Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun samassa joku huudahti:
— Katsokaapa nyt, miten kävi! Nyt on mies kiikissä! Jounin toinen jalka oli vajonnut jängän silmäkkeeseen ja hän oli suistunut siimalleen. Usean kerran hän yritti päästä ylös, mutta ei onnistunut. Siihen jäi koivuryteikön laitaan makaamaan.
— Nyt kiertämään jängän ympäri ja hopusti, ennen kuin hän ehtii selviytyä siitä! huudahti herra Olaus ja lähti juoksemaan.
… Miehet riensivät perässä ja pääsivät tuokion kuluttua jängän toiselle puolen. Astuen pitkin ryteikön laitaa he saapuivat pian sille paikalle, missä Jouni oli.
Hän oli saanut jalkansa irti ja istui mättäällä pää painuksissa.
Miesten lähestyessä nosti Jouni päätään ja katsoi Sirmaa. Silmät leimusivat ja niissä oli jotakin haavoitetun petoeläimen villistä katseesta. Taivuttaen päätään hän kyräsi kulmainsa alta kuin kuoliniskua odottava hukka, joka selkäranka poikki lyötynä vielä viimeisellä hetkelläänkin uhmaa vainoojaansa.
— No, miks'et iske? sähisi hän kiiluvin silmin. — En pääse mihinkään, sillä jalkani on poikki. Olen vallassasi.
— Miehet, sitokaan hänen kätensä! komensi herra Olaus, kuin ei olisi kuullut Jounin kysymystä. — Mutta katsokaa, ettei hänellä vain ole puukkoa.
— Ei ole. Tässä nämä ovat, lausui Jouni ojentaen kätensä. —Jos olisikin ollut, niin en istuisi tässä sidottavananne. Tuollamakaisin levässä Staalo-Oulan puukko rinnassa ja henkeni vaeltaisiJabmeaimon[26] hiljaisia tuntureita.
Saatuaan Jounin kädet nuoriin rupesivat miehet tutkimaan hänen jalkaansa.
— Ei tämä ole poikki, sanoi Tulinkisuvannon Tuomas. — Nilkka on vain nyrjähtänyt sijoiltaan ja pahanlaisesti. Mutta se on korjattavissa. Kunhan päästään kylään, niin katsotaan tarkemmin.
Miehet laittoivat koivuista paarit ja lähtivät kantamaan Jounia kylää kohden.
— Minne viet minut, pappi? kysyi Jouni synkkänä.
— Kirkolle ensin ja sieltä alamaahan rangaistustasi kärsimään, vastasi herra Olaus.
Jouni ei puhunut mitään. Katsoi vain Sirmaa, kuin ei olisi oikein ymmärtänyt tämän sanoja.
Kun miehet kantamuksineen saapuivat kylään, olivat lappalaiset tipotiessään. Ainoastaan Pierra Päiviön väki oli jäljellä.
— Mihin lappalaiset ovat huvenneet? kysyi herra Olaus Aslak Ommalta, joka tuli heitä vastaan.
— Paenneet… mikä minnekin, oli yksitoikkoinen, surullinen vastaus.
Aslak katseli Jounia ja hänen silmäänsä kihosi kyynel.
— Näinkö kävi sinun, Jouni? kuiskasi hän murtuneella äänellä.
Mutta Jouni ei vastannut mitään, käänsi vain päänsä pois.
* * * * *
Aamulla varhain kantoivat miehet Jounin rantaan. Venheet lähtivät hiljaa solumaan myötävirtaa Enontekiön kirkkoa kohti.
Lapinkylä oli kuin kuollut.
Venheet kiitävät hyvää vauhtia lyhyitä nivakappaleita alas. Etumaisena laskee Sirman venhe, jota ohjaa Pekka Maunu, Erkki Maunun vanhin poika, Maunun ja Juhanin veli. Perässä viilettää Tulinkisuvannon Tuomas tanakkana ja leveäharteisena, ohjaten raskaassa lastissa olevaa alustaan papin venheen näyttämää suuntaa. Oli varhainen aamu, ja aurinko lähetti juuri ensimmäisien tervehdyksensä yökasteesta kimalteleville joen rannoille. Miehet olivat olleet yötä Pätikkäkosken alla, johon illalla olivat saapuneet. Edellisenä päivänä he eivät olleet kulkeneet kuin neljä peninkulmaa arviolta. Venheiden muotkiminen oli vienyt runsaasti aikaa. Varsinkin Lammaskoski oli kysynyt kovia ponnistuksia. Venheet oli täytynyt laskea nuoralla alas, perätauossa, yksi miehistä venheessä ja toiset maalla pidättämässä. Eikä Jouniakaan oltu saatettu silloin venheessä kuljettaa. Siksi kovassa lastissa ne olivat jo ennestään. Oli pitänyt paareilla kantaa, ja sekin oli hidastuttanut jonkin verran. Illalla oli ollut viimeinen ponnistus Pätikässä, jossa venheet oli pitänyt vetää maitse, sillä laskemalla oli mahdoton päästä jyrkkäputouksista, kuohupäistä kurkkiota eheänä alas. Se olisi ollut yhtä kuin varma kuolema.
Sirman venheessä souti kaksi veljestä, Antti ja Aapo Palojoensuu, jotka samoin kuin Tulinkisuvannon Tuomaskin olivat olleet kesäpyynnillä Ruijassa ja nyt palailivat papin venheessä kotiaan, joka oli viisi peninkulmaa alempana kirkkoa. Herra Olaus makaili keskellä venhettä jauho- ja suolasäkkien päällä seuraten jännityksellä perässä laskevaa alusta, jonka pysty kokka halkoili sulavasti aaltoja. Siinä venheessä oli Paulus-Jouni.
— Siinä menivät Vuokkasennivat, ja nyt on taas edessä ankarampi soutu, virkahti Pekka silmäten taaksensa. — Pelkäänpä, että Kelottijärvi nyt kiskottaa, kun sattui vastatuulikin ja raskas lasti vielä.
Noin tunnin kestäneen soudun jälkeen välkähteli jo edessäpäin Kelottijärven laaja ulappa, jolla vinha vastatuuli ajeli teräviä, pystypäisiä aaltoja. Venheet soluivat raskaasti järveen, ja nyt saivat soutajat tiukentaa vetojaan.
Kesti melkein kolmisen tuntia, ennen kuin runsaasti puolta peninkulmaa pitkä järvi oli halaistu. Aurinko oli jo korkealla ja paistoi suoraan soutajia selkään raukaisten hikipäissään ponnistelevia miehiä.
— Jopa tässä lämpiää, virkkoi toinen Palajoensuun veljeksistä, pyyhkien hikeä otsaltaan. — Annapa, Pekka, sitä auskaria…
— Nytpä onkin jo suurin vaikeus voitettu, kun on takana Kelottijärvi, lausahti Pekka heittäen auskarin keulaan. — Mitäs se teillä, kahdella miehellä?… Toista on Tanelilla, joka saa yksin kiskoa Tuomaan venheessä…
— Mutta hänelläpä ei olekaan sellaista lastia kuin meillä.
— Emmeköhän jo pian laske maalle? kysyi herra Olaus haukotellen. —Minäpä mielelläni jo söisin taas.
— Emme vielä, herr' Vuolevi, virkahti perämies. — Lasketaanhan ensin Kelottiluspa ja Liinakurkkio… Sitten sopii ruokailla.
— Emme lähde tyhjällä vatsalla Liinakurkkioon, nauroi herra Olaus ja pudisti päätään. — Mitä sanoisit, jos nälkä näkösi himmentäisi ja laskisit kivelle?
Niin sokea en ole päivänkään paaston jälkeen, etten Liinakurkkiota laske, lausui Pekka hymyillen. — Mikä papilla on hätänä? Ei muuta kuin makoilla vain… Ja tuskin on viittä tuntia siitä kuin syötiin. Eivätpä soutajat puhu mitään syönnistä.
— Heillä on niin täysi työ airoistaan, etteivät jouda ruokaa ajattelemaankaan. Mutta minulla, laiskalla miehellä, on aikaa siihenkin, veisteli herra Olaus. — Mutta entäpä jos minäkin soutaisin vähän! Annapa sinä, Antti airo minulle!
— Ei me nyt sentään pappia… hymähti puhuteltu
— Pappia, koira vie! Mies se olen vielä minäkin, vai mitä, Pekka?
— Ka, miespä hyvinkin… Mutta mitä sanoo vanha sananlasku? "Silloin on aika joutavassa, kun on pappi soutamassa." Heh!
— Sitä se minäkin… virkahti Antti.
— No, miten haluatte… Kyllähän minä tässäkin hyvin… sanoi herra Olaus venytellen. — Mutta — jatkoi hän vilkastuen — ajattelin äsken Jounia. Hän ei ole syönyt juuri mitään koko aikana.
— Ei näkynyt maistuvan ruoka vielä aamullakaan Tarjosin äijärievulle kappaleen lihaa, mutta ei ottanut. Vilkaisi vain vihaisesti kulmainsa alta.
— Söi se sentään vähän, huomautti herra Olaus. — Mutta se oli aivan liika vähän aikamiehen muonaksi. — Aikoneekohan tappaa itsensä nälkään?
— Mutta jos sen ei sisu anna? yhtyi puheeseen Antin veli Aapo. —Minusta se näytti illalla olevan kovin mustissa mietteissä.
— Kummako se? Pitkä on miehellä matka…
— Mihin se viedään? kysäisi Antti.
— En tiedä vielä varmaan… Luultavasti Hernösandiin taikkaTornioon…
Miehet vaikenivat. Venhe liukui hyvää vauhtia väkevää myötävirtaa. Jyrkkä Kelottiluspa oli laskettu, ja edessä pauhasi Liinakurkkio kappaleen matkan päässä.
— Eikö lasketa rantaan? huusi Tuomas toisesta venheestä. — Tekisi jo mieli tulille.
— Samaa olen minäkin tässä ehdottanut! huusi herra Olaus vastaan. — Pekka, käännä rantaan! Mitäpä paranee. Syödään ja annetaan sitten mennä yhtä vauhtia kirkolle.
Pekka seurasi kehoitusta. Muutaman aironvedon päästä kolahti kokka rantakiville.
— Syödään sitten… yhdentekevää… Vaikka olisi kai tässä vielä jaksettu…
Miehet ottivat eväslaukkunsa ja nousivat törmälle. Pian oli tuli tehty, ja he hääräilivät sen ympärillä, mikä kalaa paistaen, mikä kärventäen kuivattua poronlihaa. Herra Olaus otti laukustaan kappaleen leipää ja poronlavanpuolikkaan ja kehoitti Pekka Maunua seuraamaan itseään. He menivät venheelle, jossa Jouni makasi.
— Päästä vangin kädet! käski herra Olaus. Pekka päästi köyden ja auttoi Jounia istumaan. Herra Olaus ojensi hänelle leipäkappaleen.
— Syö! sanoi hän käskevästi.
Mutta Jouni katsoi häntä vihasta leimuavin silmin ja vastasi äkäisesti:
— Syö itse! En halua ruokiasi!
Sirman otsalle kohosi pilvi ja hänen silmissään välähti pidätetty suuttumus.
— Kuule, Jouni, sinä syöt, kun minä käsken! Muuten sinun käy huonosti!
— Minkä voinet, pappi? Tapa tähän, kun vertani himoinnet, mutta sinun kädestäsi en ota murenettakaan!
Sirma raivostui ja kohotti kätensä, mutta hillitsi itsensä ja katseli murhaavasti vankiaan.
— Koeta sinä, sanoi hän käheästi Pekalle. — Hänen täytyy syödä!
Hän palasi rannalle ja Pekka ryhtyi Jounia suostuttelemaan.
— Syöhän nyt pois, Jouni! kehoitti hän tarjoten leivänpuolikasta. —Ethän muuten kykene mihinkään, puheli hän.
— Mihin minun vielä pitäisi kyetä? huudahti Jouni vihan kyyneleet silmissä. — Jalkani on pilalla ja vapauteni riistetty! Mitä pahaa olen tehnyt, kun näin minua vainootte… juuri kuin metsän petoa?
Hän kiristeli hampaitaan epätoivoisena.
— Eihän asia tule enää sen paremmaksi, lohdutteli Pekka. — Ethän itseäsi nälyttämällä mitään voita. —. Olehan nyt järkevä ja syö!
— Olisi paljon parempi, jos irroittaisit jalkani, ähkyi Jouni. — Ne ovat aivan turtuneet.
Pekka meni nuotiolle.
— Jouni haluaisi saada jalkansa irti, puhui hän neuvottomanaSirmalle.
— No, päästä sitten, sanoi tämä. — Mihinkäpä menee yhdellä jalalla…
Hän huomasi eväät Pekan kädessä ja kysyi:
— Eikö ruvennut syömään?
— Ei vielä, mutta ehkäpä saan taivutetuksi… Hän palasi rantaan ja irroitti Jounin jalat.
— Syöhän nyt ja heitä kiukku pois! sanoi hän, jättäen eväät Jounin eteen ja nousi törmälle.
Hetken kuluttua Jouni otti lihakappaleen ja ryhtyi sitä verkalleen pureksimaan. Miehet huomasivat sen ja Pekka virkkoi:
— Kelpasipa äijälle…
— Kyllä nälkä opettaa, hymähti herra Olaus.
Aterioitiin ääneti. Omituinen, painostava tunne valtasi miehet. Siihen sekaantui jonkinlaista sääliä, jota nämä karut erämaan ihmiset harvoin tunsivat. Heidät oli luonto karaissut koviksi, ja herkkämielisyys oli heille vierasta. Mutta nyt, kun he näkivät Jounin kalpeana istuvan venheessä ja sanaton murhe kasvoillaan kalvavan kovaa lihakappaletta, ailahteli sääli heidän povessaan. Jounin olennossa oli jotakin niin liikuttavan surullista, joka ei ollut vaikuttamatta heihin. He söivät mietteisiinsä vaipuneina, tuijotellen alakuloisina tuleen.
— Krunk, krunk! kuului heidän päänsä päältä.
Korppi lensi yli siivet levällään.
Miehiä puistatti. Korppi, paholaisen lintu! Mikä sen tänne manasi? Se oli paha enne…
Samassa kuului Jounin käheä nauru venheestä. Hän oli viskannut lavanpuolikkaan menemään ja istui pää painuksissa.
— Mitä se julmettu nauraa? kuiskasi Pekka, katsahtaen papin olkapään yli Jounia.
— Tiesi jo, mitä miettinee, murahti Tuomas. Ja yks' kaks' oli säälintunne haihtunut ja mielen valtasi taikauskoinen pelko, joka sai heidän tuntonsa äkkiä kovenemaan.
— Kuka tietää noidan metkut? Pthyi! sylkäsi Aapo.
Eväät korjattiin pois ja miehet kävelivät venheille. Päivä oli jo sivuuttanut puolivälin, mutta matkaa ei ollutkaan enää jäljellä kuin peninkulman verran. Hyvin siis ehdittäisiin kirkolle.
Miehet seisoivat venheissä sauvoimet käsissä valmiina työntämään rannasta, kun samassa Pekka huomautti:
— Meidän venheemme on liiaksi lastissa. Pelkään, ettäLiinakurkkiossa täyttää.
Täytyi ruveta sovittelemaan, ja lopputulokseksi tuli, että Antti sai siirtyä Tuomaan venheeseen.
— Työntäkää ulos! komensi Sirma.
Venheet läksivät liikkeelle ja lipuivat virtaan. Edessäpäin pauhasi Liinakurkkio. Miehet soutelit verkalleen, ja virta kävi kiinteämmäksi, niellen joka hetki yhä ahnaammin alaspäin.
Jo oltiin kosken niskassa. Jyrkkänä kuin mäki syöksyi veden paljous eteenpäin ahtaassa väylässään. Kuohut hyppelivät venheen ympärillä ja alempana kiehui koski valkoisena vaahtona. Oli kuin olisivat liinapäiset vedenneidot siellä karkeloineet hurjassa sekamelskassa.
Vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja rannat vilahtelivat sivu. Joentörmät vapisivat veden pauhinasta, joka kasvoi joka hetki, kuta syvemmälle koskeen tultiin. Tähän saakka olivat miehet soutaneet kaikin voimin, jotta vältettäisiin kosken niskassa piileksivät vaaralliset kivet. Nyt oli niiden ohi onnellisesti päästy, ja valtava väylä oli avoimena edessä.
— Airot pois! hihkaisi Pekka leimuavin silmin ja hänen laskumies-verensä ourusivat kilpaa kosken hurjan pauhinan kanssa.
Venhe kiiti huimaavaa vauhtia. Kuohupääaallot nyökkäsivät vain hyvästiksi ja pärskäyttivät vaahtoa perämiehen silmille. Takimainen venhe seurasi kiinteästi perässä, ja tyrskyjen välistä vilahtelivat Tulinkisuvannon Tuomaan järeät kasvot, kun hän alustaan, ohjasi. Kosken alla kävi vaahtoharjaisten laineiden leikki hurjana, ja jymisten syöksyi pauhaava virta alapuolella olevaan suvantoon.
Pekka seisoi jämeränä venheen perässä, ja hänen kasvoillaan kuvastui erämaan lapsen välitön riemu, jota se tuntee joka kerta, kun joutuu luonnon kanssa kamppailuun ja huomaa voittavansa. Nuo muuten niin vakavat kasvot olivat nyt mitä eloisimmat. Niissä kuvastui herkästi, yksityiskohtia myöten jokainen sielun liike, jonka aiheutti kiitävän venheen ohjaaminen myllertävien kuohujen läpi. Käsi painoi jäntevästi melaa, joka oli vaulalla kiinnitetty venheen laitaan, ja koko se voima, joka tarvittiin melan käänteeseen, tuli näkyviin silmien kipunoissa ja poskille karahtaneessa punassa. Suupieli venähti äkeään juomuun, ja kulmat rutistuivat kurttuun. — Ja kun ahdas paikka oli sivuutettu, seestyi muoto, ja jykeville kasvoille lehahti iloinen hymy, joka vaikutti kuin auringon pilkahdus pilven lomasta.
Yht'äkkiä kalpenivat Pekan kasvot, ja hän painautti pontevasti melaa. Kosken alla muodosti vesi korkean aallonharjan, joka uhkaavana vyöryi joen keskijuoksua kohden. Se oli tuttu aalto Pekalle, ja hän tiesi, ettei sen kanssa ollut leikkimistä. Hän mittasi katseellaan venheen ja tuon vaarallisen aallon välimatkan ja huomasi, että vauhti oli saatava lisääntymään, jos mieli aaltoa välttää.
— Aapo, ota airot! karjaisi hän ja koetti saada venhettä leikkaamaan viistoon virran poikki.