Aapo totteli paikalla, mutta komento oli tullut hetkistä liian myöhään. Venhe liukui panimoilleen tuhoisan aallon sivuitse ottaakseen vastaan koko sen mahtavan harjan syleilyn. Aalto pyyhkäisi sen yli kokasta perään saakka, ja raskaassa lastissa oleva alus täyttyi silmänräpäyksessä.
— Nyt tuli tuho! huudahti Pekka, ja hänen miehekäs äänensä värähti. Perässä laskevasta venheestä kuului huutoja, ja samassa kun se pyyhälsi ohi, kääntyi Pekan venhe poikkipuolin, ja virta löi sen kumoon.
Kuului kauhea hätähuuto. Tuomas laski rantaan niin nopeasti kuin saattoi, raastoi lastin ja Jounin maalle ja hyppäsi venheeseen kumppaninaan Antti.
Pekan venhe pyörähteli virrassa. Sen lasti oli joutunut veden saaliiksi, ja se soljui hiljalleen suvantoon, josta kuului kuoleman kanssa taistelevien miesten epätoivoinen huuto:
— Aa-utta-kaaa!
Antti kiskoi voimainsa takaa, ja Tuomas ohjasi suoraan hukkuvia kohti. Tuokiossa he olivat Sirman lähettyvillä.
— Ojenna sauvoin! karjaisi Tuomas.
Antti sieppasi sauvoimen ja kurkoitti sen papille, joka tarttui siihen koko tarmollaan. Ei kulunut monta sekuntia, ennen kuin herra Olaus oli saatu ylös.
Jonkun matkan päässä taisteli Aapo, kuoleman kalventaessa jo kasvoja. Silmät seisoivat jäykkinä, lasimaisina, ja kuin kuolevan korahdukset kuuluivat hänen hätähuutonsa:
— A-ut-ta-kaa!
Miehet soutivat hänen luokseen ja aivan viime hetkessä, jolloin Aapo jo oli vaipumaisillaan, sai Antti kiinni hänen tukastaan. Yhdessä Tuomaan kanssa he vetivät puolipökertyneen miehen venheeseen.
— Nyt Pekan luo! huudahti Tuomas.
Keskellä suvantoa näkyi Pekan pää vedenpinnan yläpuolella, ja Antti ponnisti hammasta purren.
Mutta välimatka oli liian pitkä ja Pekan voimat olivat jo uupuneet. Pää painahti veden alle, kohosi vielä kerran ja hävisi sitten kokonaan.
Kun venhe ehti paikalle, ei näkynyt enää mitään. Muutamia vesikuplia kohosi pinnalle, ja sitten oli kaikki hiljaista.
— Sinne meni mies, sanoi Tuomas ja hänen karhea äänensä värähti. —Liian myöhään tulimme…
Seurasi synkkä äänettömyys, jonka katkaisi Sirman vaikeroiva ääni:
— Voi, Pekka, Pekka, monivuotinen kumppani! Näinkö piti sinun käydä?
Otettiin kiinni papin ajelehtiva venhe ja soudettiin rantaan. Siellä tehtiin tuli, jonka ääressä miehet saattoivat kuivata vaatteitaan.
Pitkään aikaan ei puhuttu mitään. Onnettomuus oli herpaissut miehet.Vihdoin virkkoi Antti:
— Kun ei koko tapaus vain olisi tuon aikaansaama, sanoi hän matalalla äänellä osoittaen pienen matkan päässä makaavaa Jounia.
Toiset havahtuivat, ja kaikkien kasvoille virisi epäluulo. He olivat ajatelleet samaa.
— Kun ei olisikin…
Keskustelu muuttui kuiskailuksi, ja herra Olaus virkahti:
— Mutta mitenkä se olisi mahdollista?
Hän oli ajatellut aivan samaa, vaikka ei tahtonutkaan sitä tunnustaa.
— Tiesi vain, mutta noita, Jumala varjele, pystyy kaikkeen.
— Tokkohan nyt…?
— Ei ole takaamista… Tuomas puistautti epäillen päätään.
Keskustelu katkesi. Mutta jokainen pohti yhä samaa asiaa. Ja vähitellen vakaantui epäluulo uskoksi, jota ei mikään saanut järkkymään.
— Kun ajattelee, että Pekka, vanha koskimies, hukkuu tässä, melkein kotinsa kynnyksellä, koskessa, jota on lukemattomia kertoja laskenut, niin…
Tuomas ei lopettanut lausettaan, ja jokainen ymmärsi, mitä hän tarkoitti.
* * * * *
Alakuloisina soutivat miehet, kun venheet taas parin tunnin kuluttua työnnettiin vesille. Ei virkattu monta sanaa. Pekan äkkinäinen kuolema kammitsi kielet.
Suvannon alapäässä kellui jotakin mustaa veden pinnalla. Tuomas huomasi sen ensimmäisenä ja huusi papin venheeseen:
— Tuolla ajelehtii jotakin. Soudetaanpa katsomaan.
Soudettiin.
Kun päästiin paikalle, huomattiin kelluva esine viinanassakaksi, joka oli ollut herra Olauksen venheessä.
— Katso vain! Tänne saakka kulkenut… ja aivan ehyt! huudahtiTuomas, ja painunut mieliala virkosi hetkiseksi.
— Ei tarvitse herr' Vuolevin aivan tyhjänä tulla kotiin… yritti joku, mutta säikähti samassa omaa puhettansa ja vaikeni. Eikä kukaan jatkanut keskustelua, vaan äänettömyyden vallitessa soudettiin eteenpäin.
Viimeiset kosket laskettiin onnellisesti. Ei ollut enää jäljellä muuta kuin lyhyt, mutta jyrkkä Vikkuri. Kun se oli tultu alas, päästiin suvannolle, jonka oikealla rannalla sijaitsi Erkki Maunun uudistalo.
Laskettiin rantaan ja noustiin verkkaan taloon. Jouni jätettiin venheeseen Antin vartioimana.
Pieneen, puolen kyynärän korkuiseen ikkuna-aukkoon ilmestyi uteliaina tirkisteleviä lasten päitä toinen toisensa jälkeen.
Miehet astuivat pirttiin. Lapset pujahtivat piiloon, mikä minnekin. Erkki-vanhus veisteli viikatteen vartta, ja Juhani tervasi pieksuja lieden ääressä. Paksu savukerros leijaili laessa, ja sen läpi kuulsi päivänvalo himmeänä avonaisesta reppanasta. Savukerroksen alapuolella surisi sääskiparvi inisten yksitoikkoista säveltään. Vanha, ryppykasvoinen muori kyykötti sauvaansa nojaten peräseinällä olevan lavitsansängyn reunalla, ja nuori, noin kolmenkymmenen ikäinen nainen tuuditti katto-orresta matalalla riippuvaa komsiota. Se oli Pekan vaimo Kustaava.
— Hyvää iltaa! lausui herra Olaus ja ääni vavahti. Erkki-vanhus nousi kättelemään.
— Terve, terve! Nytkö se herr' Vuolevi jo palaa? Emme odottaneet näin varhain… Ja meiltä kun on vielä heinäkin keskessä. Vasta eilen pääsimme Suomen puolen niityistä…
Sirman sydäntä kirveli. Mistä hän saisi rohkeuden surullisen uutisensa kertomiseen?
— Ja papilla on mukana useampia miehiä. Mihinkäs meidän Pekka on jäänyt, kun ei palaakaan papin matkassa? puheli Erkki työntäen viikatteensa kiukaan taakse. Siellä hän huomasi uteliaita, pyöreitä silmiä ja lisäsi leikkisästi:
— Vai sinne ne vekarat taas ovat paenneet! Tulkaa esiin pappia tervehtimään!
Herra Olaus pyyhkäisi otsaansa ja katseli surullisena vuoroin Erkkiä, vuoroin naista komsion ääressä, ja hänen sydäntänsä kaihersi.
— Sellaisia metsäläisiä! nauroi Erkki lapsia, jotka pysyivät visusti kiukaan takana. — Kirmaavat piiloon heti, kun vieras tulee…
Hän sytytti piippunsa ja istahti penkille.
— Taisikin meidän Pekka jäädä vielä Ruijaan? virkkoi hän. — Kustaava täällä on ikävöinyt ja odottanut, vaikka minä olen kokenut selittää, ettei paluuaika vielä ole käsissäkään… Vastahan ne syyskuussa palaavat pyyntimiehet.
— Eihän Pekalle lie vain mitään vahinkoa tapahtunut? kysäisi Kustaava, siirtyen komsion luota lieden ääreen ja katsoen Sirmaa suurilla, kirkkailla silmillään.
— Kyllä… kyllähän sattui… vahinko, änkytti herra Olaus kääntäen päänsä toisaanne. Hän ei saattanut katsoa nuoren vaimon pelästyneisiin silmiin.
— Vahinko…? Pekalle…? Minkälainen…?
— Meiltä kaatui venhe Liinakurkkiossa ja Pekka — hukkui.
Sydäntä särkevä parahdus pusertui vaimon rinnasta.
— Voi, voi! Sitähän olen aina peljännyt, että onnettomuus vielä tulee, vaikeroi hän käsiään väännellen. Voi lapsiparkoja, voi! Nyt te olette jääneet isättömiksi!
Kustaava lyyhistyi penkille ja peitti käsillä kasvonsa. Kyyneleet valuivat vuolaina hänen sormiensa lomitse ja tipahtelivat syliin.
Lapset olivat pelästyneinä hiipineet kiukaan takaa esiin ja kerääntyneet äidin ympärille.
— Jopa tuli vahinko! valitti Erkki ja hänen leukansa tutisi. — Meni mies parhaassa iässä…
Ja hän pyyhiskeli silmiään ryppyisellä kämmenseljällä.
Vanha muori oli noussut seisomaan. Nojaten sauvaansa hän katsoi pienillä, tuikkivilla silmillään pappia, joka istui penkillä kalpein, verettömin kasvoin. Ojentaen laihan kätensä Sirmaa kohti hän huusi värisevällä äänellä, joka soi herra Olauksen korvissa kuin tuomion pasuuna:
— Johan minä olen aina sanonut, että papin retkillä se Pekka vielä surmansa kohtaa! Kovin olet pahaonninen, herr' Vuolevi! Ja nyt on ennustukseni täyttynyt!
Hän astui pari askelta eteenpäin ja jatkoi:
— Kirottu ole sinä, pappi, joka riistit vanhalta äidiltä pojan, vaimolta miehen ja lapsilta isän!… Ole kirottu… kolminkertaisesti kirottu!
Erkki kavahti pystyyn ja talutti vaimonsa sänkyyn.
— Älkää, herr' Vuolevi… pyyteli hän silmät kyynelissä. — Muori on ollut jo pitemmän aikaa heikko…
Mutta herra Olaus viittasi kädellään kuin torjuakseen Erkin anteeksipyyntöjä. Hänen omassatunnossaan soi ääni, joka vakuutti, että muori oli oikeassa. Syy oli hänen. Jos ei Jounia olisi ollut matkassa, niin Pekka eläisi ja lapsilla olisi isä, vaimolla mies ja äidillä poika…
Hän tunsi vaistomaisesti, että hänen velvollisuutensa olisi ollut lohduttaa itkevää vaimoa, mutta häntä pidätti siitä syyllisyyden tunto. Hänestä tuntui, kuin olisi lohdutus hänen huuliltaan ollut pilkkaa.
Hän nousi ja astui sanaa virkkamatta ulos, ja Aapo seurasi häntä.Tulinkisuvannon Tuomas soutumiehineen jäi taloon yöksi.
Rantaan tultuaan hän käski miehiä nostamaan Jounin omaan venheeseensä. Sitten hän astui itse siihen ja viittasi Anttia työntämään ulos.
Venhe läksi luisumaan myötävirtaa, ja herra Olaus katseli jääpää taloa. Aurinko oli laskemassa ja heitti pitkin jokea kirkkaan valojuovan, joka välkehti venheen vanavedessä. Mutta herra Olauksesta näytti, kuin olisi sitä tuon tuostakin kaihtinut pitkä, musta varjo…
Pappilan pirtissä istuu Paulus-Jouni ovensuussa lattialla, avojaloin, puoleksi makaavassa asennossa, kädet seljän taakse sidottuina. Erkin Maunu piittaa haravia sivupenkillä, ja Maarita kehrää karsinaloukossa. Kaarina-emäntä puuhailee takan luona illallista valmistellen. Herra Olaus ei ole kotona. Hän on aamulla lähtenyt Palojoensuun veljesten venheessä Suonttavaaraan ilmoittamaan nimismiehelle Paulus-Jounin vangitsemisesta.
Kaarina nosti padan tulelta ja kaatoi siitä keitosta pahkakuppiin.Ottaen hyllyltä puulusikan hän meni Jounin luo ja virkkoi lempeästi:
— Ehkä syömme nyt, Jouni, muutoin tulee liian pitkä rupeama eilisillasta saakka.
Jouni katsoi häneen silmissä uhma, joka näytti pohjattomalta. Hän ei vastannut mitään.
— Ehkäpä Maunu irroittaa siteet siksi aikaa kuin Jouni syö, virkkoiKaarina Maunun puoleen kääntyen.
Maunu laski haravan penkille ja irroitti vangin kädet.
— Kas niin, sanoi Kaarina-emäntä hymyillen suopeasti. — Nyt saattaa Jouni syödä… Syöhän nyt, ennen kuin jäähtyy… Katsomme sitten kipeää jalkaa ja korjaamme käärettä.
Jouni loi Kaarinaan omituisen katseen. Se kertoi syvästä, verisestä loukkauksesta, jota ei voitu koskaan anteeksi antaa, mutta samalla oli siinä selittämätöntä kummastuksen ja ihailun sekoitusta, jonka aiheutti papin vaimon lempeä ystävällisyys.
Hän tarttui lusikkaan ja ryhtyi verkalleen syömään. Ensimmäiset lusikalliset eivät tahtoneet mennä kurkusta alas. Oli kuin olisi haavoitettu sisu pannut kaikin voimin vastaan tuota rakkaalla kädellä tarjottua almua. Mutta vähitellen, kuta enemmän hän söi, solui keitto kuin itsestään, eikä kestänyt pitkää aikaa, ennen kuin kuppi oli tyhjä. Jouni laski sen viereensä lattialle ja käänsi päänsä seinään päin.
— Ehkä Jouni söisi lisää? kysyi Kaarina ottaen kupin lattialta.
Lyhyt päänpudistus vastaukseksi.
Kaarina iloitsi sydämessään, että oli saanut Jounin syömään. Kunpa saisi hänet puhumaankin jonkun sanan. Tuo vuorokauden kestänyt vaitiolo tuntui kovin painostavalta.
Maunu meni Jounin luo ja sanoi:
— Pannaanpas kädet kiinni taas.
Jouni kohottautui sen verran, että Maunu saattoi sitoa kädet seljän taakse, mutta ei muuttanut entistä asentoaan.
— Jokohan me nyt katsomme nilkkaa, miten sen laita on? sanoiKaarina. — Ehkäpä Maunu päästää vähän jalkoja irralleen.
Maunu päästi jalkanuorat, jotka olivat moninkerroin kierretyt pohkeiden ympäri, ja Kaarina kääri housunlahetta vähän ylös. Nilkka oli tavattomasti paisunut.
— Ai, ai! Sehän on ajettunut yhä enemmän, sanoi hän silmät kosteina ja äänessä valittava sävy. — Mitäs me nyt teemme? Ei taida olla muuta keinoa kuin panna siihen uudelleen kostea kääre.
Hän irroitti varovaisesti nilkan ympärille kierretyn rievun, joka oli jo aivan kuivunut, kostutti sen ja asetti paikoilleen.
Jouni kohautti hermostuneesti olkapäitään, kun Kaarina rupesi käärettä kiinni sitomaan.
— Koskeeko pahoin? kysyi hän osaaottavasti.
— Ei, vastasi Jouni, ja äänessä oli tyyni, melkein onnellinen sointu.
Kaarina tuli tästä niin hyvilleen, että kyyneleet pulpahtivat silmiin. Se oli ensimmäinen sana, jonka Jouni lausui vuorokauden kuluessa.
Hän veti siteen keveään solmuun ja kääri lahkeen alas.
— Kas nyt, sanoi hän ja hymyili kyyneltensä lomasta. — Toivotaan, että se paranee pian.
Jouni loi häneen kiitollisen silmäyksen ja nyykäytti hiljaa päätään.
— Kiitos! kuiskasi hän käheästi ja käänsi taas päänsä seinään päin.
Kaarina-emäntä söi palvelijainsa kanssa illallisen ja meni levolle. Maarita vetäytyi aitan luhtiin ja paneutui myös maata. Maunu jäi pirttiin vankia vartioimaan.
Hän piitti haravan toisensa jälkeen ja valvoi reippaasti, silmäten tuontuostakin Jouniin, joka näytti nukkuneen. Pappilan ympäristössä oli hiljaista. Ainoa ääni, mikä silloin tällöin kuului, oli jänkälinnun yksinäinen, valittava piipitys pappilan takana olevalta vuomaita.
Maunu sai haravat valmiiksi ja istahti penkille tupakoimaan. Kumma, ettei herr' Vuolevia jo kuulunut, ihmetteli hän puhallellen savun toisensa jälkeen. Ehkä ei ollut tavannut nimismiestä kotoa ja oli lähettänyt häntä hakemaan. Aamulla aikaisin oli lähtenyt eikä vielä ollut palannut.
Jouni liikahti hiljaa nurkassaan ja valitti unissaan… Kuka olisi uskonut, että Jouni, joka oli ollut nimismiehen kanssa Seitavuopiolla, makaisi tuossa parin viikon päästä, kädet ja jalat köysissä. Merkillistä, että herr' Vuolevin piti sattuakin juuri parhaaseen aikaan Ruijasta palaamaan… Ja ihmeellistä, että veli Pekan piti tälle matkalle hukkua… ja sellaiseen paikkaan kuin Liinakurkkio, jonka oli monet monituiset kerrat laskenut… Tuo onnettomuus oli varmaan salaperäisessä yhteydessä Jounin kanssa… Maunu oli vakuutettu, että noita oli koettanut kostaa herr' Vuoleville loihtimalla hänen venheensä veden valtaan. Mutta hän oli onnistunut vain osaksi: Pekka, suuren perheen isä oli mennyt… Papin olivat omat taikansa pelastaneet…
Oli hiiskumattoman hiljaista. Maunu eroitti selvään Jounin epätasaisen hengityksen… Se oli katkonaista ja kuulosti tuskalliselta… Häntä pakkasi pelottamaan. Mitä jos tulisi manalaisia pirttiin ja kävisivät hänen kimppuunsa…? Sydän löi kovasti, ja hän kuunteli korvat hörössä.
… Eikö eteisessä hiipinyt joku…? Kuului heikko risahdus, ja Maunu säpsähti. Mikä se oli…? Hän jännitti kuuloaan: taas risahdus… Mitä kummaa se oli… Maunu astui keskelle huonetta ja huomasi samassa, että kekäleinä riutuvat puut risahtelivat takassa.
Häntä nauratti. Kaikkea piti aikamiehen ajatellakin! Mikäs hätä tässä! Jouni nukkui nurkassaan, ja ovet olivat salvassa… Mikäs tässä… papin talossa…
Maunu henkäisi rauhallisesti ja tunsi veriensä tyyntyvän. Hän lisäsi puuta takkaan, sytytti piippunsa ja meni karsinanpuoleisen ikkunan ääreen. Siinä oli heti talon takana Niittyvuoma, pappilan lehmilaidun. Ulompana häämötti metsänranta tummana, pimeänä kehyksenä.
Maunua rupesi raukaisemaan ja hän haukotteli pitkään. Aamulla piti lähteä Mannajärven rantoja niittämään, joen toiselle puolen… Nimismies, koranus, vei kuin veikin Puhalluksen, ja sen sijaan oli nyt saatu kurpoa tehdä vetisiä jänkätilkkuja sieltä täältä…
Hän haukotteli syvään. Joko tässä nyt nukuttamaa: kesken yön? ajatteli hän siirtyen joenpuoleiseen ikkunaan. Siellä riippuivat verkot navetan päässä. Hän eroitti ne valkeista tuohikopista, jotka kuumottivat öisen hämyt läpi. Ei oltu joudettu kalastamaankaan, kun oli heinän teko vienyt kaiken ajan…
… Mikä siellä aitan portailla liikkui? Maunu teroitti katsettaan. Jokin elävä se oli… mikä sitten lie ollut eihän vain kärppä…? Nyt hypähti se maahan ja pyöri siinä hetkisen… hypähti taas aitan portaille ja katosi porrasten toiselle puolen… Tuolla se tuli taas esiin portaiden takaa ja hypähteli pihanurmella… asettui sitten istumaan keskelle pihaa ja — naukui… Kas, kissahan se…! Miksikä olivat jättäneet mirrin ulos…?
Maunu ajatteli lähteä päästämään kissaa sisälle, mutta pelkäsi herättävänsä Jounin… Antaapa mirrin olla… lämminhän on yö…
Häntä raukaisi tavattomasti. Silmät pyrkivät väkistenkin painumaan kiinni. Penkki viekoitteli kovin makeasti, mutta hän voitti kiusauksen. Nosti vain toisen jalkansa sille ja nojasi mukavasti ikkunanpielustaan.
— — —
Jouni heräsi siihen, että jalkaa särki. Hän kohautti yläruumistaan ja tunsi samassa, kuinka jokin kireä ja karkea puristi ranteita, saaden aikaan kirvelevää kipua. Missä hän oli? Hän silmäsi ympärilleen. Haravia oli rivissä uuninkupeella… yksi, kaksi, kolme… kuusi haravaa… Penkin vieressä lattialla oli piippu, ja mies nukkui ikkunanpieltä vasten.
Jounin uniset aivot selvisivät vähän. Hänhän makasi pappilan pirtissä… Tuossa oli peräseinän ikkunan edessä pöytä, jolle hän Pyhän Andreaan aamuna oli laskenut kirkkaan hopeataalerin… Nyt siinä oli pienoinen pahkakuppi… Eikö hän ollut illalla siitä syönyt…? Olipa varmaan… ja Kaarina-emäntä oli sen ojentanut hänelle… lempeä, suloinen Kaarina…
Mikä hänen nilkkaansa vaivasi? Sellainen kuumeinen, kipeä pakotus, joka ulottui kylkeen saakka…
Yht'äkkiä hän muisti kaiken: hän makasi pappilan pirtissä vankina, herr' Vuolevin vankina. Kireän puristuksen ranteissa aiheutti nuora, jonka Maunu oli illalla sitonut liian tiukkaan. Nilkassa poltteleva kipu johtui jalan nyrjähtämisestä pakomatkalla leväisen jängän yli.
Hän kohottautui istumaan. Aurinko paistoi karsinanpuoleisesta ikkunasta ja valaisi maitohyllyn peräseinällä. Maunu nukkui joenpuoleisen ikkunan ääressä, ja hänen päänsä oli painunut rinnalle.
Päätyikkunasta näkyivät etäisyydessä siintävät tunturit, joiden huippuja aamuaurinko nyt valaisi. Jouni tunsi hivuttavaa kaipuuta rinnassaan… Siellä nukkuivat lappalaiskodat laaksojen kätköissä, ja porolaumat lepäsivät tunturien rinteillä… Ja hän oli täällä, ahtaassa, kuumassa pirtissä… vihollisensa vankina…
Hän nosti sidotuita käsiään selkää pitkin ja väänteli niitä tuskissaan. Nuora kiristi ranteita armottomasti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta. Kunpa voisi saada kädet irti! Silloin hän olisi vapaa!
Hän painoi toista kättä alaspäin pitäessään toista ylhäällä… ja kas — se solahti hieman. Hän painoi voimainsa takaa… se solui vielä alemmas. Mutta kuta enemmän hän painoi, sitä kipeämmin koski toiseen ranteeseen. Hän veti käden ylös ja tunsi, kuinka kiristys toisessa lakkasi. Väänneltyään kättä vielä jonkin aikaa hän huomasi ilokseen, että silmukka isoni. Se antoi siis perään! Vielä voimakas kierto, joka nostatti kyyneleet silmiin, ja — toinen käsi oli irti. Pian oli toinenkin vapaana, ja sitten seurasi jalkojen vuoro.
Mutta kipeään jalkaan koski tavattomasti, kun hän vähänkin sitä liikautti. Sääriä ei kärsinyt ollenkaan koukistaa, ja tuntui aivan mahdottomalta päästä käsiksi nuoraan, joka kiristi pohkeita. Mutta hän puri hampaat yhteen ja veti jalat koukkuun kivusta huolimatta. Nyt hän ulottui nuoraan ja kehi sen muutamassa hetkessä auki. Tavaton voimainponnistus oli kuitenkin uuvuttanut hänet niin, että hänen täytyi laskeutua pitkälleen.
Nyt hän oli vapaa, ja ensimmäinen ajatus oli päästä pirtistä ulos niin pian kuin mahdollista. Hän kohottautui jälleen ja yritti terveen jalan avulla nousta seisomaan. Se oli tuskallista ja kysyi suuria ponnistuksia, mutta se onnistui kuitenkin.
Samassa kun hän oli päässyt pystyyn, liikahti Maunu penkillään. Jounin sydän lakkasi melkein sykkimästä. Mutta Maunu oli liikahtanut vain unissaan ja näytti nukkuvan yhtä sikeästi.
Jouni nojasi kipeään jalkaansa ja yritti päästä uunin kupeelle. Hänen tarkoituksensa oli saada käteensä harava voidakseen sen varassa paremmin kulkea. Vaivalloisesti hän pääsikin haravarivin luo, mutta kurkottaessaan ottamaan laitimmaista, hän tuli sysänneeksi sitä, ja koko haravarivi kaatui kolisten lattiaan.
Siihen meluun havahtui Maunu ja kavahti pystyyn. Jounin silmissä musteni maailma, mutta hän tointui pian. Nähdessään vartijansa valveilla heräsi hänen sydämessään kaikki koettu kärsimys, ja hän sai epätoivoisen voimat. Siepaten nurkasta puolitekoisen kirvesvarren, hän kolhaisi sillä Maunua päähän, ennen kuin tämä ehti oikein tointua.
Maunu kaatui koristen lattiaan.
Jouni läähätti raskaasti. Voimainponnistus oli ollut liian suuri hänen nälän heikontamalle ruumiilleen. Sitä paitsi tuotti pieninkin kipeään jalkaan nojaaminen mitä ankarimpia tuskia. Päätä huimasi ja silmiä hämärsi. Mutta karsinaikkunaan yhä kirkkaammin kimmeltävä aamuauringon loiste herätti hänen turtuneet aistinsa täyteen toimintaan. Hän hengitti syvään sieraimet levällään ja kuunteli. Pirtin viereisestä kamarista kuului heikkoa voihkinaa. Kaarina-emäntä oli siis herännyt.
Hän otti lattialta haravan ja nilkutti sen avulla Maunun luo, joka makasi tiedottomana. Koston raivottaret temmelsivät hänen sydämessään, kun hän katseli pyörtynyttä vihollistaan. Mikä estäisi häntä nyt ainiaaksi vapautumasta papin uskollisesta apulaisesta? Ikkunan vieressä seinällä riippui puukko. Hän kurottautui sitä ottamaan, mutta hätkähti samassa viereisestä huoneesta kuuluvaa valittavaa ääntä.
"Kaarina!" jysähti hänen mieleensä ja käsi painui alas. Hän näki papinemännän suuret, lempeänsiniset silmät ja kuuli hänen sointuvan äänensä: "Nyt me syömme vähän!"
Hän otti seinältä poronhihnan ja kumartui Maunun puoleen, joka osoitti jo toipumisen merkkejä. Nopeasti hän sitoi tämän kädet ja jalat hihnalla lujasti kiinni. Saatuaan Maunun sidotuksi hän suuntasi vaivalloisen kulkunsa viereistä huonetta kohti. Hän avasi oven ja astui sisään.
Suloisen hivelevä hajuheinän tuoksu lehahti häntä vastaan heti ovessa, ja huoneen täytti vieno, väreilevä valo, joka virtasi sisään vaaleiden ikkunaverhojen läpi. Pienellä pöydällä ikkunan edessä oli kukkia ja tuolilla sen vieressä vaatteita.
Jouni pysähtyi oven suuhun ja hengitti syvään.
Peräseinällä olevasta vuoteesta tuijottivat häntä vastaan kalpeat, säikähtyneet kasvot. Niiden ilme oli hätääntynyt, äärimmilleen hätääntynyt, ja suurten silmien avuton katse oli kauhua täynnä. Se vaikutti Jouniin omituisen herpaisevasti.
— Jouni! kuiskasi vapiseva ääni, jossa värähteli kuoleman pelko. —Miksi tulet tänne? Tahdotko tappaa minut? Voi, Jouni… sääli minua!
Jouni hymyili, ja lämmin veri virtasi hänen sydämeensä.
— Tappaako? sanoi hän äänessä omituisen verhottu sävy. — Älä pelkää, Kaarina, en tee sinulle mitään pahaa.
Mutta Kaarina oli sellaisen kauhun vallassa, ettei käsittänyt Jounin sanoja.
— Minä olen ollut sinulle hyvä, Jouni… Olen auttanut sinua… voitko tehdä minulle pahaa? puhui hän hätäisesti ja katseli Jounia mieletön pelko silmissään.
— En tee sinulle mitään! Kuuletko? Tulin vain katsomaan ja puhelemaan hiukan… Olen päässyt vapaaksi, niinkuin näet, ja nyt lähden tieheni.
Kaarina hengitti syvään ja näytti vähän tointuvan.
— Aiotko paeta, Jouni? kysyi hän viattomasti. — Niin, pakene, pakene vain.
— Toivotko minun pääsevän pakoon? kysyi Jouni, ontuen lähemmäksi vuodetta. — Mutta mitä pappi sanoo?
— Pakene vain, Jouni, pakene heti!… Mene aivan paikalla, ennen kuin herra Olaus tulee!… Kuuletko, hän voi tulla millä hetkellä hyvänsä!…
— Sinä toivot minun pakenevan, Kaarina? Jouni istahti sängyn laidalle. — Sinä toivot minun pelastuvan papin käsistä, niinkö?
— Niin, niin! Mene heti, ennenkuin hän tulee kotiin!
Jounin kalpeita, miellyttäviä kasvoja kirkasti valoisa hymy. Ruskeiden silmien loistava katse lämpeni, pehmeni. Oli jotakin ylevän kaunista tuossa nuoressa lappalaisessa, jonka valjulla, korkealla otsalla leikki uudinten raosta pilkistävä auringonsäde. Kaarina katseli häntä ihmeissään, ja pelko häipyi vähitellen hänen sydämestään. Jounin kasvoissa ei ollut mitään pelkoa herättävää. Niiden avuton onnen ilme vaikutti päinvastoin rauhoittavasti.
— Kaarina! sanoi Jouni, ja hänen kasvonsa punertuivat äkkiä, ja silmiin syttyi outo, kuuma hehku. — Kaarina, minä en voi selittää itselleni, miksi en voi sinua vihata, vaikka olet papin vaimo. Sinä olet voittanut sydämeni. Rinnassani on kummallinen tunteiden sekoitus. Minä vihaan pappia koko sielustani enkä näkisi mitään niin mielelläni kuin hänen tuhonsa, mutta sinua en voi vihata, vaikka pakotankin itseäni siihen — välistä. Niinkuin nytkin: yksi ääni povessani sanoo: "kosta nyt!", mutta toinen kieltää.
Kaarina veti kätensä peitteen alle ja vapisi. Sydän miltei lakkasi sykkimästä, ja hän tuijotti kauhistuneena Jouniin, jonka lämmin katse hyväili häntä. Hän tunsi vaistomaisesti suuren vaaran uhkaavan itseään, ja koko hänen naisellisuutensa heräsi torjumaan sitä ajoissa.
— Miksi noin puhut ja pahoitat mieleni? kysyi hän — niin tyynesti kuin saattoi. — Tahtooko Jouni kostaa minulle, joka olen aina ollut Jounille vain hyvä ja lempeä?
— Tahtoisin! vastasi Jouni ja katsoi Kaarinaa vakavasti silmiin. — Silloin olisi kostoni ehyt, jos voisin kostaa papille sinun kauttasi. Mutta en voi! Se on heikkouteni. Ja nyt kun en enää voi täydellä sydämellä kostaa, niin täytyy sinun saada pappi jättämään minut rauhaan.
Jounin katse oli totinen, melkein synkkä.
— Vannotko sen?
Kaarina yritti vastata, mutta samassa kuului pirtistä kolinaa, ja ääni huusi:
— Kaarina!
Jouni säpsähti ja katsahti kysyvästi Kaarinaan: Oliko se pappi?
— Se on Maunu! sanoi Kaarina hätääntyen. — Mitä olet hänelle tehnyt?
Jounin katse sai äkkiä villin ilmein, ja hänen suunsa vääristyi raivosta.
— Maunulle? Aioin tappaa hänet, mutta en tehnyt sitä — sinun vuoksesi. — Katso, siinä taas uusi todistus heikkoudestani! Jos et olisi ollut hyvä minulle, olisin empimättä surmannut hänet.
Jouni viittasi päällään pirttiin käsin ja hänen äänensä oli melkein soimaava.
— Siinä teit kauniisti, Jouni, puhui Kaarina hellästi kuin lapselle ja jatkoi epätoivoisella rohkeudella:
— Ja nyt, Jouni, jos panet arvoa siihen, mitä sinulle olen tehnyt, niin lähdet heti ja säilytät vapautesi. Muutoin saavuttaa herra Olaus sinut ja silloin…
Hän ei uskaltanut lopettaa lausettaan nähdessään Jounin kiihtyneet kasvot.
— Mitä voi herra Olaus minulle? huudahti hän leimuavin silmin. —Minä voin tappaa hänet milloin hyvänsä?
— Sitä ei Jouni tee…
— Miksi en tekisi?
— Jouni ei ole julma… Hänen sydämensä on jalo ja ylevä… Hän ei tahdo verta vuodattaa.
Jounin raivo tyyntyi vähän ja hän katsoi Kaarinaan väkinäisesti hymyillen.
— Tunnetko sinä Paulus-Jounin sydämen?
— Tunnen, tunnen kyllä! Kaarina puhui lämmöllä ja vakuuttavasti. —Jouni ei ole alhainen. Jouni ei sillä tavalla kostaisi.
— Mutta pappi ei anna minulle rauhaa! Mitä voin lopuksi muuta tehdä—? Vaikka se ei olisikaan paras kosto hänelle…
— Herra Olaus jättää sinut rauhaan, sanoi Kaarina ja katsoi Jounia vakavasti silmiin. — Minä lupaan tehdä kaikkeni taivuttaakseni hänet siihen. Mutta luovu sinä pakanuudestasi ja taivu. Olet väärässä.
Jounin kasvoja valaisi hetkellinen tyytyväisyys.
— Se on hyvä, että lupaat, vaikka et ole tähän saakka mitään voinut. Kerran ennen jo lupasit… Mutta nyt en luota enää lupaukseen. Sinun tulee vannoa se!
— Minä vannon! huudahti Kaarina ja kylmä hiki kohosi hänen otsalleen. — Vannon kaiken nimessä, mikä minulle on pyhää! Kaikkeni teen… polvillani rukoilen… ja uskon, että herra Olaus on jättävä sinut rauhaan.
— Hyvä! Minä luotan siihen ja lähden. Kiitos kaikesta hyvästä, mitä olet minulle tehnyt! Jää terveeksi!
Jouni astui ovelle, mutta pysähtyi vielä.
— Maunua et saa laskea vapaaksi heti. Lupaatko sen? kysyi hän.
— Lupaan kyllä! Mene vain rauhassa.
Jouni loi häneen pitkän, surullisen katseen ja poistui.
Kaarina kuuli hänen sanovan jotakin Maunulle ja nauravan pilkallisesti. Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli, kuinka eteisen lattia rasahteli harvakseen. Ulko-ovi vetäistiin auki ja painettiin kiinni. Vielä häipyviä, laahustavia askeleita ulkoa ja sitten oli kaikki taas hiljaista.
Mutta nyt kun Jouni oli mennyt, valtasi Kaarinan selittämätön kauhu. Se hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin ahdistava painajainen, uhaten tyrmistyttää hänet siihen paikkaan. Sydän kutistui kokoon, ja kädet puristautuivat kiinni kuin turvaa etsien. Huone tuntui pyörivän hänen silmissään. Hän kyyristäytyi vavisten peitteen alle, ja koko äskeinen kohtaus kulki kuin kamala uni hänen silmäinsä ohitse. Kuinka saattoi hän olla niin tyyni ja keskustella niin rauhallisesti…? Mitä hän olisi tehnyt, jos Jouni olisi yrittänyt väkivaltaa…? Hyvä Jumala, hyvä Jumala! hoki hän mielettömässä tuskassa.
Pirtistä kuului ähkymistä ja kolinaa. Siellä joku potki ja kiemurteli lattialla. Kuulosti aivan kuin olisi kaksi miestä painiskellut keskenään. Oliko Jouni palannut kostoaan täyttämään?
Hän kuunteli vapisevin sydämin. Ähkymistä ja potkimaa jatkui. Kuului voimakkaita kolahduksia, tukahutettua äännähtelyä ja natinaa, kuin olisi jotakin pingoitettu lujaan. Sitten läähättävää hengitystä ja kaikki hiljeni.
— Kaarina-emäntä! Tulkaa laskemaan minut irti! huusi käheä ääni.
Hyvä Jumala! Sehän oli Maunu, joka oli sidottuna… varmaankin lattialla.
Kaarina hypähti sängystä.
— Odota! huusi hän temmaten tuolilta vaatteensa. — Minä tulen heti!
Hän ryhtyi nopeasti pukeutumaan, mutta samassa hän muisti, että Jouni oli kieltänyt häntä laskemasta Maunua vapaaksi. Hyvä Jumala! Mitä tehdä?
Hän vaipui tuolille istumaan kädessään paulakenkä ja kuunteli. Ulkoa ei kuulunut mitään epäiltävää. Jouni oli jo saattanut päästä hyvän matkan päähän. Mutta hänellähän oli kipeä jalka. Voi hyvä Jumala! Mitä tästä lopuksi tulikaan?
— Eikö Kaarina-emäntä joudu jo?
Kaarina havahtui mietteistään ja pisti kengän sukkelaan jalkaansa.
— Odotahan nyt, minä tulen aivan heti! huusi hän vastaan ja tirkisti uudinten raosta ulos. Aurinko oli jo korkealla ja valaisi kirkkaasti Niittyvuoman, jossa heinäsaurat seisoivat totisina, tuulen leyhytellessä pielien päihin tarttuneita heinätupsuja. Ketään ei näkynyt vuomalla paremmin kuin metsänreunassakaan. Aamuauringon valaisema luonto oli hiljainen ja rauhallinen.
Hän pujotteli ylleen viimeiset vaatekappaleet, solmisi tukkansa sykerölle ja astui pirttiin sykkivin sydämin.
Maunu makasi keskellä lattiaa, jonne hän oli kieritellyt itsensä saadakseen siteet paremmin irtaantumaan. Mutta se ei ollut onnistunut; siksi hyvin oli Jouni työnsä tehnyt.
— Päästäkääpä irti käteni, että pääsen vähän väljemmälle, sanoi hän synkkänä. — Se ruoja on köyttänyt minut niin lujaan, etten pääse hievahtamaankaan.
Kaarina silmäsi joenpuoleiseen ikkunaan, mutta ei nähnyt ketään. Rannasta olivat molemmat venheet poissa, mutta vastakkaisella rannallakaan ei niitä näkynyt. Hänelle selvisi Jounin juoni ja hän arvasi hänen päässeen turvaan.
Hän päästi Maunun vapaaksi. Tämä hyppäsi pystyyn, tempaisi pyssyn seinältä ja riensi ulos.
— Nyt lähetän luodin hänen lävitseen, kun vain näkösälle saan! huusi hän mennessään. — Nyt kostetaan veljen kuolema!
Kaarina juoksi hänen jälkeensä ja huusi:
— Turha vaiva, Maunu! Hän on varmaankin jo kaukana täältä!
Mutta Maunu ei kuunnellut, vaan riensi vihurina rantaan. Kaarina kuuli hänen siellä sadattelevan ja näki hänen juoksevan rantaa pitkin jokea alaspäin.
Hetken kuluttua palasi Maunu hikisenä ja hengästyneenä.
— Se koranus on vienyt meiltä molemmat venheet, sanoi hän pyyhkien hikeä otsaltaan. — Toinen oli tarttunut kivelle keskelle jokea tuonne alemmas, ja toisella viiletti Jouni kaukana koskessa. Häntä on turha enää perästä ajaa. Hän voi nousta maalle missä hyvänsä ja työntää venheen jokeen, ja silloin häntä on mahdoton löytää.
— Viisaspa oli, sanoi Kaarina, joka henkeä pidättäen oli kuunnellut Maunun kertomusta. — Työnsi toisenkin venheen vesille, jottei päästäisi takaa-ajamaan. — Voisiko sitä saada pois kiveltä?
— En tiedä… vaikeaa se on, mutta täytyy koettaa. Voi taitamaton! Kylläpä tämä oli koko onnettomuus. Ja minun syyni kokonaan… Mitä sanoo herr' Vuolevi, kun niin huonosti vartioitsin? Voi taitamaton!
— Minkäpä sille?… Mennyt on mennyt… koetti Kaarina lohduttaa.
— Niinpä se on, mutta sittenkin tahtoo pääni mennä sekaisin, kun ajattelen, että se oli minun syyni. Voi minua viheliäistä tomppelia, kun en ollut huolekkaampi. Milläs me nyt niityllekin… kun ei ole venhettä? Voi taitamaton!…
Ja Maunun suurissa, harmaissa silmissä kuvastui avuttomuus ja epätoivo.
Kauppias Eerik Kvaenangenin tuvassa Lyngenvuonon pohjukassa kävi iloinen elämä. Avonaisesta ikkunasta, joka oli vuonolle päin, kuului kovaäänistä puhetta, vuoroin ruotsiksi, vuoroin norjaksi. Kajahtipa väliin selvä suomalainen sanakin, jota säestyksenä seurasi juopuneen äänellä laulettu lapinkielinen joiunpätkä. Toisin vuoroin rämähti käheä ääni nauruun, joka muuttui juopuneelle omituiseksi kukerrukseksi. Siitä ei taas tuntunut loppua tulevankaan. Loppu tuli kuitenkin sellaisena hetkenä, jolloin sitä vähimmin osasi odottaa, ja sen ilmoitti voimakas nyrkin paukahdus pöytään. Tätä äkkinäistä naurun katkeamista seurasi taas sekavaa turinaa, josta eroitti vain harvan yksityisen sanan.
Ikkunan ääressä istui kaksi miestä ryypiskelemässä. Toinen oli lyhytrakenteinen ja tanakka, yllä lapintakki ja jalassa lappalaisen tavalliset kesäjalkineet, paulaiset vuotakengät. Toinen oli pitkä ja laiha, kuluneessa nukkavierutakissa ja polvihousuissa. Jalassa hänellä oli messinkisolkiset kengät. Tukka oli epäjärjestyksessä ja paidanrinnus auki.
Molempien kasvoilla pohotti kuumeinen puna, seurauksena ahkerasta ryypiskelemisestä. Lapintakin omistaja oli vanha tuttavamme Olaus Sirma, ja hänen toverinsa Lyngenin nimismies Rolf Jenssen.
Kauppamies hoi! huusi Sirma ja kolkutti tyhjällä tuopilla pöydän laitaan.
Viereisestä huoneesta tuli ystävällisen näköinen, hymyilevä vanhus, nahkaesiliina edessä. Hän astui reippaasti pöydän luo, silmäsi veitikkamaisesti molempia juomatovereita ja kysyi kohteliaasti:
— Mitä suvaitsette?
— Eikö ukko Kvaenangen näe, että tämä on aivan tyhjä? sanoi Sirma ja käänsi tuopin kauppiasta kohti. — Aivan tyhjä! lisäsi hän silmää iskien.
— Vieläkö herra pastori tahtoo? Se nousee ehkä liiaksi tänne?
Kauppias taputti leikkisästi Sirmaa päähän.
— Ann' nousta vain! Ei aina olla Norjassa! Vai luuletko, ettei minulla ole millä maksaa? Enontekiön kappalaisella on rahaa! Näetkös?
Sirma löi kirkkaan taalerin pöytään.
— No, no, kyllä minä uskon, mutta ajattelin vain. Mutta saman tekevä, kyllä minä noudan.
Kauppias otti tuopin ja toi sen hetken kuluttua täynnä kuohuvaa olutta.
— Eikö minulle enää viinaa uskota? ärjäisi Sirma löi nyrkkiä pöytään. — Mitä hävyttömyyttä tämä on Jenssen, kuinka voit sallia…?
— Jaa, jaa, vastasi puhuteltu ja heilutteli päätään.
— Minä tahdon viinaa, oikeaa lajia! Pois oluet! Sirma heitti tuopin lattialle.
— Istu rauhassa! Mitäs siinä teutaroit? koetti nimismies häntä rauhoittaa.
Kauppias otti tuopin lattialta ja suuttui. Hän astui pöydän luo ja sanoi tiukasti:
— Jollei pastori lupaa olla hiljaa, niin minä en anna pisaraakaan enää!
— Minä lupaan… anteeksi! Sinä olet kelpo ukko… Minä pidän sinusta…
Sirma nousi ja yritti syleillä kauppiasta, mutta tämä vetäytyi taaksepäin eikä ollut huomaavinaan hänen tarkoitustaan.
Viinaa tuotiin pöytään. Sirma tarttui lasiin ja vei sen huulilleen.
— Prosit, Jenssen!… Tämä on hyvää!… Norjan viinaa! — Prosit, prosit!
— Kuulehan, Jenssen, virkkoi Sirma tuokion kuluttua. — Minulla on huono toveri siellä kotikirkolla… ymmärrättekö? Nimismies, tarkoitan… Martinpoika. Suuri lurjus koko mies. Meillä on ollut käräjäjuttu heinämaista ja minä voitin… komeasti… Tahtoi viedä minulta niittyni… ajattelepas!… Suuri lurjus… heittiö!…
— Älä, älä! Ole siivolla! Ukko Kvaenangen ajaa meidät muutoin ulos.
— Anteeksi, aloitti Sirma hiljaisella, melkein kuiskaavalla äänellä. — Mutta minä en saata sietää sitä ketunnaamaista Martinpoikaa! Se puolustaa noitia ja velhoja, vaikka virka toista vaatisi…
— Kuule, miten kävi sen sinun noitasi, sen Paulus-Jounin? On kuulunut tännekin jotakin.
— Älä kysy. Se on ruma juttu… Kuule, maistetaan, niin minä kerron…
Lasit kohosivat taas.
— Se on ruma juttu… Ajattelepas… otimme miehen kiinni muutamana päivänä viime kesänä… Oli juuri palannut muutamasta pirullisesta ilveilystään… uhrijuhlasta… katsopas. Olin parast'aikaa syömässä kodassa, kun Tulinkisuvannon Tuomas… tiedäthän… tulee ja sanoo, että Jouni on naapurinamme viereisessä kodassa… Sanoo tyynesti vain… niinkuin se olisi aivan jokapäiväinen asia… Minä ulos… kuin pyssyn suusta… ja miehet perässä… Siellä viilettää jo noita pakoon, niin että takin helmat lepattavat… Me perässä… hiivatin hamppua, Jenssen! Noita loikkaa vetistä jänkää poikki, niin että vesi pärskähtelee… Meille nousee tie pystyyn… Ei kukaan uskalla jängälle, vaikka minä manaan ja noidun… Sellaisia nahjuksia, Jensen!… Mutta kohtalo tuli meille avuksi… Tuiskis! Siellä makaa mies silmällään jängässä eikä pääse ylös… Silloin me ympäri kiertämään… ja niskaan!… Jalka oli nyrjähtänyt sijoiltaan… peijakas! Otimme kiinni ja toimme kirkolle sidottuna … käsistä ja jaloista…
— No, mitenkäs sitten?… Teiltähän hukkui mieskin sillä matkalla?
— Niin… Erkin Pekka… Täytti venheen muutamassa koskessa… ja sinne meni mies… Vanha muori… Erkin äiti… kirosi minut syvimpään helvettiin… Niinkuin se olisi ollut minun syyni… Sanopas, Jenssen oliko se minun syyni?
— Mitenkä se sinun…?
— Sitähän minäkin! Olen koko talven… houkka itseäni soimannut… mutta se on ollut turhaa vaivaa! Minkä minä sille…?
Hän vaikeni ja tuijotti edessään olevaan lasiin, puistellen päätään omille mietteilleen.
Nimismies pitkästyi hänen vaitioloonsa ja kysyi:
— No, mitenkä kävi sen Jounin sitten?
Sirma havahtui ja katsoi nimismiestä tuikeasti silmiin.
— Niin, kuule, Maunu, sen vietävä, päästi miehen irti. Jouni pelotteli muijan pahanpäiväiseksi… Kovin oli peljästynyt hyvä, ettei surmannut… Kun minä palasin Suonttavaarasta, oli noita poissa — paennut… Ei löydetty mistään… Piti läheltä, etten lyönyt Maunua halolla kalloon… Niin suututti… suututti armottomasti!
Nimismies räjähti nauramaan.
— Olipa se soma juttu, hah-hah! Vai pakoon pääsi? Katsos vain… viekkaannäköinen se onkin. Olen monesti markkinoilla nähnyt.
— Niin on… Mutta kerran vielä hänet käsitän! Kuule, Jenssen, minä käsitän hänet, ja silloin hän ei pääse pakoon!
Hän huojui tuolillaan, puiden pöydän yli nyrkkiä nimismiehelle.
— Uskon, uskon, vakuutteli tämä. — Mutta tiedätkö, että hän on täällä tätä nykyä?
— Paulus-Jouni!?
— Hänpä juuri. Näin eilen lastauspaikalla, ja niin kanteli jauhosäkkiä kuin mies… Vankka se onkin.
Sirman käsi painui pöydälle, ja juopunut katse näytti hetkeksi selviävän.
— Voi herja! ärjäisi hän ja tuijotti hirmuisesti nimismieheen. —Jenssen, kuule, sinun pitää auttaa minua, lisäsi hän hiljemmin. —Kuule, lupaatko?… Otamme kiinni — sinun avullasi. Minä vienmiehen kotia ja toimitan voudille.
— Ei siitä tule mitään. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän ei ole täällä pahaa tehnyt.
— Vai ei ole, hm! Mutta kuule, Jenssen, minulla on häntä vastaan.Hän on noita, ja minun tehtävänäni on panettaa hänet kiinni.Ymmärrätkö?
— Kyllä, kyllä, mutta…
— Kuule, Jenssen, minä vihaan sitä miestä, vihaan sydämeni pohjasta! Tiedätkö, oli pelotellut vaimoni, Kaarinan, puolikuoliaaksi… Oli vannonut, että tämä koettaisi vaikuttaa minuun, jotten häntä, Jounia, enempää vainoisi… Siitä asti on eukko rukoillut, että antaisin herjan olla… Mutta minä, Jenssen, olen kuuro sellaisille rukouksille, kuuro… kokonaan!… Aivan kokonaan!
Hän iski nyrkkiä pöytään, niin että lasit hypähtivät kohoksi, ja retkahti raskaasti taaksepäin. Vähän ajan kuluttua hän rupesi samealla äänellä laulamaan:
— Paulus-Jouni, stuorra noaidde, voiaa naa-naa… Buoidest tshoarbälest adda heijus nävo…[27]
Hän ojentausi jälleen vaivalloisesti ja katseli toveriaan kuin ei olisi tätä oikein tuntenut. Silmiään haristellen hän tuijotti nimismieheen ja soperteli kuiskaten:
— Jenssen, kuule, olenko minä juovuksissa?
Nimismies katseli häntä ihmeissään. Mitähän se nyt mietti? Juovuksissako? Hän tarkkasi Sirmaa tuimasti ja tajuttuaan, että hänen tuli lausua arvostelu toisesta, hän ojentihe ja vastasi varmasti:
— Niinkuin sika!
— S-sika? Se tuli kimeällä äänellä. — Jaahah! Kyllä tunnen sinut, sinä vanha kettu… sinä kruunun myyrä!… Mutta enpä tuosta suutu. — Tiedätkö, Jenssen, miksi minä juon?
Se lausuttiin virallisesti, pää kallellaan.
Siinä oli nimismiehelle uusi pulma. Mitähän hän nyt vastaisi? Vanhastaan hän tiesi, ettei Sirmaa tuolla päällä ollessa ollut hyvä suututtaa. Hän katsoi parhaaksi olla vaiti.
— Ahaa! lausui Sirma ja iski Jenssenille silmää. — Sinun järkesi kohtasi ylimenemättömän paikan. Tiedätkö, miksi minä juon? — Juu, minä osoitan mieltäni… demonstreeraan… konsistoriumia vastaan.
Jenssenin hikiset kasvot osoittivat täydellistä käsittämättömyyttä.
— Katsopas, Jenssen, ne Hernösandin herrat kirjoittavat minulle aina niin karskisti ja komentavasti… En muka saisi mennä Ruijaan, vaan tulisi minun kyyhöttää Lätäs-enon suussa, niinkuin munkin luostarissa… Mutta minäpä haluan nähdä maailmaa, Jenssen… ja minä tulen siis tänne… Ja kuta enemmän minua kielletään, sitä äkäisempi olen lähtemään… Minä olen siinä kohden niinkuin kovapäinen poro: kuta enemmän sitä pidätät, sitä tuimemmin se tolvaa… Nyt viime keväänä kirjotti Anzenius… se lihava lallus… että Ruijanmatkoista oli tehtävä loppu… Ja sekö minua kiukutti! Donnerjeeveli! Kiukutti niin, että kolmantena päivänä läksin! Ei muuta kuin raito kuntoon… ja ann' mennä vain, niin että korvissa soi! — Nyt ovat porot meikäläisten tokassa, ja syksyllä vien raidon takaisin… täynnä tavaraa… Lähetin sanan Jukkasjärven papille, että saa tulla tullaamaan, jos haluttaa… Kuule, Jenssen, kumpi on suurempi synti: sekö, että pappi myy… vai se, että hän juo?
— Riippuu siitä, mitä pappi myy.
— No viinaa, totisesti!
— Katsopas… riippuu siitä, mitä pappi juo.
— Ätsh! No viinaa tietysti! Älä sinä rupea viisastelemaan… Kyllä minä… katsopas, Jenssen, Jukkasjärven pappi myy viinaa… ja minä taas juon… pääasiallisesti juon… Kumpi on parempi?
— Molemmilla on hyvät puolensa.
— Äläst!… Jukkasjärven pappi turmelee muita ja hyödyttää itseään… mutta minä taas turmelen itseäni… ja hyödytän muita… Ukko Kvaenangen esimerkiksi hyötyy minun kustannuksellani… Kumpi on parempi? Ratkaisepas se kysymys, Jenssen!
— Se on yhtä pitkä kuin leveäkin, ymmärtääkseni.
— Äläst! Ei tässä skolastiikkaa… Mutta, katsopas, Jenssen — hän pyyhkäisi otsaansa kuin kootakseen hajanaisia ajatuksiaan — jos puhuisivat koreasti ja pitäisivät miehenä… niin minäolisinmies! Ja jos kohtelisivat pappina, niin olisin myöspappiMutta nyt kaikki pitävät minua renttuna… ja minä olen silloinrenttu! Qvod erät demonstrandum!
Nyrkki paukahti taas pöytään, entistä kovemmin.
— Älä hiidessä! Meille tulee vielä kaunis lähtö täältä, kun ukkoKvaenangen lopulta suuttuu.
— No, no, älähän huoli… Lauletaanpas vähän! Hei, Jenssen, pistetäänpäs lauluksi! Ei noita joutavia renkutuksia… vaan oikea kunnon laulu!
Ja odottamatta sen enempää toverinsa suostumusta tahi kieltoa hän rupesi laulamaan:
— Nyt paistaa päivä kirkas jo Orrajärvelle. Ah, latvaan kuusen jospa mä voisin kiivetä, ja nähdä saisin järven tuon, niin, järven tuon, — ah, Orrajärven tuon!
Kun kauppias Kvaenangen puolta tuntia myöhemmin tuli tupaan, nukkui Sirma pöytää vasten, tyhjä lasi edessään. Nimismies oli mennyt. Kauppias näki hänen hoipertelevan pitkin kylän tietä ja tapailevan kiinni pikkupoikia, jotka ilakoivat hänen ympärillään. Vuonolta kuului heleä-äänistä laulua. Kauppias kuunteli. Naapuritalon tytöt siellä soutelivat. Ulkoa remahti pikku poikain nauru: "Eläköön setä Jenssen!" ja sitten kuului nimismiehen käheä komento: "Hiljaa, pojat!" Kauppias silmäsi pöydän ääressä nukkuvaa miestä ja meni ulos mutisten itsekseen:
— Ihminen on heikko… niin kovin heikko…
Oli kulunut kohta kolme vuotta herra Olauksen viimeisestä Ruijan-matkasta. Talvet olivat olleet ankaroita lappalaisille. Huonon kaivoksen vuoksi oli poroja sadoittain kuollut joka vuosi, ja siitä oli katkeruus vain yhä kasvanut uutta uskoa kohtaan, jonka arveltiin onnettomuudet aiheuttaneen. Yhä vastahakoisemmin tulivat lappalaiset kirkolle, ja vaikka pari vuotta sitten suurta joukkoa oli sakotettu jumalanpalvelusten laiminlyömisestä, ei se ollut isosti auttanut. Lappalaiset maksoivat sakkonsa, istuivat jalkapuussa ja palasivat takaisin tuntureilleen, tullakseen seuraavana vuonna jälleen sakkoja saamaan ja jalkapuussa istumaan. Paulus-Jounia vain ei ollut markkinapaikalla näkynyt, sen jälkeen kun hän kuusi vuotta takaperin oli ollut oikeudessa noituudesta syytettynä. Silloin tuomitut sakot hän oli maksanut, mutta jalkapuuhun ei herra Olaus ollut häntä saanut kaikista ponnistuksistaan huolimatta. Mies piili talvisin tuntureilla, milloin Ruotsin milloin Suomen puolella, oleskeli kesät Ruijassa, eikä herra Olaus ollut häntä nähnyt, sen jälkeen kun Jouni oli ollut pappilassa vankina, neljä vuotta takaperin. Mutta sanomia hänestä oli kuulunut joka vuosi, viimeksi viime markkina-aikana. — Jossakin pohjoistuntureilla oli taas viime syksynä pidetty suuria uhrijuhlia. Jouni oli ollut niitä johtamassa. Nyt oli luvattu palkinto Jounin päästä. Herra Olaus oli ilmoittanut asiasta kuninkaan voudille, ja tämä oli lähettänyt kuuluisen, jossa luvattiin 150 markkaa hopeassa sille, joka toisi Jounin kirkolle joko elävänä tahi kuolleena.
Oli ilta huhtikuun lopulla, ja laskevan auringon viimeiset säteet heittivät navetan ja päärakennuksen välisestä aukeamasta punertavan juovan pappilan pihalle, josta rusottava kinos heijasti valon päätykamarin ikkunaan kuin paremmin valaistakseen niitä papereita, joiden yli kumartuneena herra Olaus istui.
Hänen edessään oli avattuna piispa Gezeliuksen "Lasten paras tavara", ja hän lueskeli parastaikaa tiheään kirjoitettua paperilehtistä, verraten sitä kirjaan. Hän oli kirjoittanut koko päivän ja saanut työnsä päätökseen. Siinä oli nyt Gezeliuksen kirjan lapinkielinen käännös valmiina pöydällä hajallaan olevissa paperiliuskoissa.
Hän kokosi lehdet ja selaili niitä harvakseen. Sydänalassa sykähteli niin omituisesti, kun hän silloin tällöin pysähtyi tarkkaamaan jotakin yksityistä lausetta, joka lapinkielisessä asussaan tuntui kovin ujolta ja epävarmalta alkutekstiin verrattuna. Siinä oli hänen yksinäisten hetkiensä työn tulos kaikessa vaatimattomuudessaan.
Monenlaisia ajatuksia tuli herra Olauksen mieleen. Hän muisti katkeruudella konsistoriumin osoittamaa epäluottamusta ja kylmyyttä. Hänen mieleensä johtuivat seurakuntalaisten kovat tuomiot ja arvostelut. — Mitä näki konsistoriumi hänessä? Ainoastaan uppiniskaisen ja tottelemattomankappalaisen, jota piti uhkauksilla ja varoituksilla alituisesti kurissa pitää, ja mitä näkivät seurakuntalaiset hänessä? Yksinomaan riidanhaluisen, kovasydämisen ja juopon papin, jota kaikki pelkäsivät, mutta ei kukaan rakastanut, papin, joka hoiti suuremmalla innolla kauppaansa kuin seurakuntaansa, ja iloitsi enemmän viinaryypystä kuin syntisen kääntymisestä. Jakuitenkinhän oli pitänyt huolta lappalaisten ajallisesta ja iankaikkisesta menestyksestä opettaessaan heille kristinuskon totuutta ja neuvoessaan tietä ainoan, oikean Jumalan luo. Tätä hän oli harrastanut niiden kahdentoista vuoden kuluessa, jotka hän täällä oli ollut. Ja nyt viimeksi tämän käännöstyön kautta… Kuinka pintapuolinen olikaan ihmisten arvostelu! Maailma kuuli vain sen iloisen laulun, jolla liiallisen markkinailon valtaama sydän joskus tulkitsi tunteitaan, ja laski tarkkaan ne ryypyt, jotka väsynyt mies jonakin lauantai-iltana otti ystävällisen kauppiaan tuvassa meren rannassa… Sellainen oli maailma, kova ja rakkaudeton.
Herra Olaus laski käsikirjoituksensa pöydälle ja huokasi syvään.Elämä tuntui kovin raskaalta taas…
Hän pisti paperikimpun pöytälaatikkoon. Ei nähnyt lukea enää, sillä hämärä hiipi yhä rohkeammin matalaikkunaiseen huoneeseen, ja väsymyskin alkoi jo vaivata monituntisen yhtämittaisen istumisen jälkeen. Hän oikaisi selkäänsä ja katseli ulos. Etelän taivas tummui tummumistaan, ja iltatähti rupesi välkehtimään joen vastakkaisella rannalla olevan jängän yllä. Hämärä laskeutui yhä tihenevänä harsona joelle, käärien vastarannan risukot epäselvään vaippaansa.
Huoneessa oli jo melkein pimeä. Herra Olaus haukotteli syvään ja ojensi jalkansa suoriksi pöydän alle. Väsytti kelpo lailla. Hän odottelikin vain Kaarinan illalliskutsua päästäkseen sitten levolle.
Ulkoa kuului askeleita. Kylmännyt lumi ratisi niin somasti jalan alla. Hän kuulosti. Kukahan näin myöhällä vielä pappilaan?… Askeleet lähenivät. Ne tuntuivat tulevan markkinapaikalta päin. Nyt pysähtyivät ne ulko-oven eteen, joka heti sen jälkeen temmattiin auki, ja sitten kuului hiipimistä eteisessä.
Hän ei malttanut odottaa kauempaa, vaan hyppäsi tuoliltaan ja työnsi oven auki.
Kuka siellä? kysyi hän tiukasti. Minä se vain, herr' Vuolevi, kuului hiljainen vastaus, ja huoneeseen astui pienoinen mies, jolla, sen verran kuin hämärässä saattoi nähdä, näytti olevan tärkeää asiaa, päättäen hänen salaperäisestä käytöksestään.
— Mitä, sinäkö se olet, suntio? nauroi Sirma. — Minä luulin siellä varkaiden liikkuvan… Mitä sinä nyt näin myöhällä hiiviskelet?
Suntio katseli ympärilleen kuin tarkaten, olisiko huoneessa muita, ja suhahti merkitsevästi:
— Nyt se on satimessa. Jos herr' Vuolevi haluaa, niin tänä yönä se on kiinni ja raudoissa.
— Kuka? Ketä tarkoitat?
— Paulus-Jouni! Eikö herr' Vuolevi haluaisi saada häntä kiinni? Minä tiedän, missä hän on tavattavissa.
Suntion silmäkulmassa välähti veitikka, ja suu vetäytyi itsetyytyväiseen hymyyn.
— Paulus-Jouni! Varmaankin nimismiehessä!
— Siellä on ollut. On käynyt vain, koska ajoi sieltä päin, selitti suntio hätäisenä. — Kirkkotörmää nousi ylös ja niin sakariston päitse metsään. Trolli, ajattelin minä, nyt olet kiikissä! Ja niin sivakat jalkaan ja perään katsomaan, minnepäin miehen keino… ja aivan oikein… Aslak Omman kodalle tietysti, kuten arvasin. — Ja siellä hän nyt on yötä ihan varmaan.
Suntio oli puhunut melkein yhteen hengenvetoon, ja herra Olaus oli kuunnellut jännittyneenä.
— Jos hän on yötä Omman kodalla, on hän käsissämme ennen aamua! huudahti hän lyöden suntiota olkapäälle.
— Mutta oletko varma?
— Ihan varma! Siksi kauas seurasin jälkeä, ja se ei voinut viedä muualle kuin Aslakin kodalle.
Sirma riensi pirttiin. Kaarina kehräsi takan loisteessa, ja palvelustyttö pesi pataa karsinaloukossa. Erkin Maunu istui pöydän päässä halukkaana pistellen poskeensa vasta tulelta nostettuja nauriita.
— Maunu! huudahti Sirma reippaasti tälle. — Nyt saat vähän hauskempaa työtä kuin ranganveto, mutta sellaista, jossa ei kysytä ainoastaan voimaa, vaan ennen kaikkea ketteryyttä.
— No, minkähänlaista tuo olisi? virkkoi puhuteltu suu täynnä naurista ja käänsi päätään vain puoleksi pappia kohti.
Herra Olaus hymyili miehen rauhallisuudelle. Hän tunsi monivuotisen työmiehensä ja tiesi, että tuossa verkkaisennäköisessä miehessä oli uskomatonta notkeutta, kun sitä kerran tarvittiin.
— Minulla on vaarallinen otus pyydyksessä, virkkoi hän istuutuen pöydän toiseen päähän. — Syöhän nyt vankasti, niin lähdemme sitten heti taipaleelle.
— Oikeinko herr' Vuolevi tosissaan?
Luisevat, leveät kasvot katsoivat hämmästyneinä pappiin, ja harmajat silmät seisoivat pyöreinä kuin renkaat.
Herra Olaus kuiskasi jotakin hänen korvaansa, josta oli seurauksena, että nauriit saivat hetkeksi rauhan ja täyteinen suu jäi puoleksi auki. Sitten kuului nopeaa tajuamista osoittava:
— Ahaa! Vai sillä lailla!
— Minä olen heti valmis, jatkoi hän ruveten pistelemään nauriita tavallista kiireemmin. — Mutta kuka lähtee kumppaniksi meille? Emme kai me kahden?…
— Suntio lähtee kolmanneksi.
— Suntio, jänishousu, röhähti Maunu suu täynnä ruokaa. — Pahoin pelkään, ettei hänestä ole apua… Sellainen työ kysyy miestä, jatkoi hän nielaisten panoksen.
Kaarinan rukki oli pysähtynyt, ja hän kuunteli neuvottomana miehensä ja Maunun keskustelua.
— Mihin nyt aiot, Olaus, yötä vasten? kysyi hän arasti.
— Älähän huolehdi, Kaarina! Minulla on pieni virkamatka, joka ei siedä lykkäystä.
— Tottakai syöt ensin illallisen?
— En malta nyt, sillä asia on tärkeä. Aamuksi viimeistään olemme palanneet. — Jouduhan sitten, Maunu, meillä on kiire.
Hän riensi ulos.
— Mihin te nyt lähdette? kysyi Kaarina Maunulta Sirman mentyä.Hänet oli vallannut levottomuus miehensä kiihtyneen käytöksen vuoksi.Mitä kummaa nyt oli tekeillä?
— Käymme vain tässä lähellä herr' Vuolevin kanssa vastasi Maunu ja nousi pöydästä.
Hän otti poronvaljaat seinältä ja ryhtyi niitä järjestelemään.
— Emännän ei pidä huolehtia. Pian me olemme takaisin…
— Eikö sitä saata sanoa?
— Miksipä ei. Käymme Paulus-Jounia katsomassa. Herr' Vuolevi haluaisi häntä vähän niinkuin puhutella, ja nyt kuuluu olevan hyvä tilaisuus, kun Jouni on tässä lähellä…
Kaarina riensi miehensä jälkeen. Hänen pitää koettaa estää tämä matka. Jokin ääni hänen rinnassaan sanoi, ettei se ollut hyvän edellä.
Sirma tuli suntion kanssa häntä vastaan eteisessä, täysissä matkatamineissa.
— Älä lähde, Olaus, rukoili hän. — Tiesi, mikä onnettomuus sinua vielä kohtaa…
— Joutavia, Kaarina! Mikä onnettomuus tässä nyt kohtaisi? Menehän tupaan ja pane levolle. Pian me tulemme takaisin.
Ajokkaat seisoivat jo rahkeissa, ja miehet heittäytyivät ahkioihin.Porot tempaisivat juoksuun ja karahuttivat mäkeä alas Niittyvuomalle.
— Hyvästi! huusi herra Olaus ja heilautti kättään laskettaessaan mäkeä alas. Kaarina katseli ajomiesten jälkeen. Maunu ajoi etumaisena. Hänen ahkioonsa oli kollostettu liikaporo tyhjä liistereki perässä. Sirma ajoi keskimmäisenä ja viimeisenä suntio. Porot mennä viilettivät jo kaukana vuomalla. Ei kuulunut muuta kuin ahkion yhä heikkenevä ratina jääriitassa olevaa hankea vasten.
Kaarina palasi takaisin, ja tuskallinen tunne täytti hänen mielensä. Minkähänlainen oli seuraus tästä matkasta, kyseli hän itseltään ja häntä puistatti.
Hän telkesi ulko-oven ja vetäytyi arkana pirttiin.
Sirma miehineen ajeli verestä ahkionjälkeä, joka mutkitteli yli jänkien ja metsäsaarekkeiden. Oli lievä kylmänen ja ahkionjälki oli käynyt ohueen jääriittaan. Porot mulkkasivat vuorotellen, sillä lumenkuori leikkasi niiden jalkoja. Oli ajettu suunnilleen puolisen peninkulmaa, kun Maunu pysäytti puhalluttaakseen ajokastaan.
— Mitenkähän käynee tämän retken? äännähti suntio puoliääneen ahkiostaan.
— Joko olet ruvennut jänistämään? kysäisi Maunu. Sirma iski Maunulle silmää ja virkahti leikkisästi:
— Suntio muistaa entisiä kokemuksiaan ja häntä on ruvennut peloittamaan. Mutta olehan huoleti. Ei voi Paulus-Jouni sinulle mitään.
Suntio naurahti väkinäisesti. Häntä oli todella ruvennut arveluttamaan tämä öinen matka ja hän katui, että oli ollenkaan lähtenyt herr' Vuoleville asiasta kertomaan.
— Enpä juuri pelkääkään, vastasi hän vältellen. — Mutta muuten tuntuu niin omituiselta tämä reissumme.
— Tämä on ikimuistettava retki, sillä luulen, että tämän matkan perästä loppuu viimeinkin Paulus-Jounin mahti, lausui Sirma painokkaasti. — Kaikki riippuu nyt ainoastaan siitä, onko lintu pesässä.
— Varmasti uskon olevan, sillä Jouni luulee sivuuttaneensa kirkonkylän kenenkään näkemättä, vakuutti suntio.
— Missä Aslakin kota on? Se on Tarpomavuoman laidassa, tästä noin kolmen neljänneksen päässä.
— Se on sitten vanhassa kevätpaikassa, yhtyi puheeseen Maunu. —Mutta sitä on vaikea lähestyä, kun täytyy ajaa avonaisen vuoman yli.Meidän tulee siinä tapauksessa kiertää vuoman oikeata laitaa.
— Tehdään niin! — Mutta meidän pitää nyt sopia menettelytavastamme. Minun mielestäni on parasta, että Maunu hyökkää Jouniin käsiksi ja pitelee häntä allaan, kunnes saamme hänet sidotuksi. Jos Aslak ryhtyisi puolustamaan vierastaan, on suntion otettava hänet osalleen ja minä olen varaväkenä.
— Se sopii! Rohki minä Jounin hoidan, kun te vain muista huolen pidätte, lausui Maunu vakavana. — Minä muistan kyllä vanhan velan.
Matkaa jatkettiin. Pieniä jäkäläpalasia seurasi toinen toisensa jälkeen. Siellä täällä törröttivät kevätauringon esiinhautomat mättäät jo paljaina lumen alta kuin pitkätukkaiset miehenpäät, muodostaen tummia täpliä muuten valkeaan jängän pintaan. Kaltioita peittänyt lumivaippa oli sulanut pois, ja tuontuostakin saivat ajajat tehdä pienen kaarroksen välttääkseen niiden mustalta pohottavia kurimoita. Kulku kävi hitaasti, sillä sellaisissa paikoissa oli varoen liikuttava.
Hetkisen mentyä tultiin joelle, joka oli vielä vahvan jääkuoren peitossa. Se oli Lätäs-eno. Ahkionjälki kulki suorana viivana poikki suvannon, ja miehet karahuttivat joelle, niin että jää kumisi. Noustiin vastakkaiselle rannalle, jossa kasvoi kääkkyräistä petäjää, viimeiset etuvartijat lähellä mäntypuun rajaa.
Maunu hopitti ajokastaan, ja porot suikkelehtivat puiden lomitse kuin varjot. Silloin tällöin raapaisivat näiden sarvet alhaalla riippuvia oksia, ja ahkiot kolahtelivat kantoihin ja puiden kylkiin. Perässä kulkeva reki tartahti vähäväliä kiinni, ja se hidastutti hiukan kulkua. Metsä loppui kuitenkin pian, ja avara vuoma aukeni eteen. Se oli Tarpomavuoma, jonka toisessa laidassa kodan piti olla.
Oli suunnilleen puolenpäivän aika, ja hämyinen vuoma näytti salaperäiseltä. Miehet lähtivät ajamaan pitkin sen reunaa, niin hiljaa kuin mahdollista, kiertääkseen sen pohjoispäähän. Ajettuaan jonkun matkaa he yht'äkkiä kohtasivat sakeaa koivurutoa kasvavan vuomanlahdekkeen, joka pisti syvälle metsämaan kainaloon. Siitä piti päästä poikki, jos mieli jatkaa vuoman kiertämistä. Maunu oli juuri ajamaisillaan rutoon, kun hän äkkiä pysäytti ajokkaansa ja viittasi varovasti kädellään.