[Deeva, sanskriitinkielinen sana, joka merkitsee»loistavaa», s.o. loistavaa henki-olentoa, enkeliä.]Elon heititte maisen, jäi taaksenne harhat,edessänne aukeaa luomisen tarhat.Kukin täällä on luoja, mielenne kuvatolennoituvat täällä ja toteutuvat,näkyvän kuvan aatoksenne ain muovaa,olemuksenne puhdasta voimaa on luovaa.Eron tunnette välillä pahan ja hyvän,tulevan kehityksenne kätkette jyvänsisimpäänne täällä, te täällä luottejoka muodon, min taas alas aineeseen tuotte.Ole kuolemaa ei, eri asteissa jatkaajoka luotu vain kehityksensä matkaamonet vuostuhannet. On kaukana määrä,moni astutaan matkalla askele väärä.Tulijat polot murheen ja harhojen maasta!palava olennostanne aineen on saasta.Halujen, himojen tuli tultamme halaa,sädeloistossa Hengen pätsistä palaapyhitettynä sielunne, jonka kultasäkenöi ylimaailmallista tulta.Tulijat polot murheen ja harhojen yöstä,iankaikkiseen vaivaan ei yhtäkään syöstä,sovittaa kukin saa elämänsä vain erheen,jokamies jäsen on jumalallisen perheen.Osat sen lopuks ain Kokonaisuuteen yhtyy,tee turhaan ei työtä, ken työhön ryhtyy.Jumalallinen työ avaruutemme täyttää,jokamiestä Mestari työhönsä käyttää.Kukin ryhtyköön Rakkauden Herran työhön,ole aikaa ei yhdenkään vaipua yöhön,elämänne ei tääll' ole harhaa, ei unta,lähestyy Isän iäisen valtakunta.Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää,työ taivaallinen tekemässä on tähkää:ylenee yli maapallon risti, mi loistaaveriruusuissa, joidenka hehku poistaainehmon tylyn, kylmän ja karsaan mielen,häness' soinnuttaen pyhän rakkauden kielen.Sen siunaavat käsivarret varjoomaanpiiriä, kaikille rauhan se tarjoo.Sen juurella murheen murtamat nyyhkii,joka silmästä kyynelet poies se pyyhkii,kuten rakkauden, sopusoinnun sylisädehtii valotulvaa se maapallon yli.Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää:työ Rakkauden tekemässä on tähkää!
[Deeva, sanskriitinkielinen sana, joka merkitsee»loistavaa», s.o. loistavaa henki-olentoa, enkeliä.]
Elon heititte maisen, jäi taaksenne harhat,edessänne aukeaa luomisen tarhat.Kukin täällä on luoja, mielenne kuvatolennoituvat täällä ja toteutuvat,näkyvän kuvan aatoksenne ain muovaa,olemuksenne puhdasta voimaa on luovaa.Eron tunnette välillä pahan ja hyvän,tulevan kehityksenne kätkette jyvänsisimpäänne täällä, te täällä luottejoka muodon, min taas alas aineeseen tuotte.
Ole kuolemaa ei, eri asteissa jatkaajoka luotu vain kehityksensä matkaamonet vuostuhannet. On kaukana määrä,moni astutaan matkalla askele väärä.Tulijat polot murheen ja harhojen maasta!palava olennostanne aineen on saasta.Halujen, himojen tuli tultamme halaa,sädeloistossa Hengen pätsistä palaapyhitettynä sielunne, jonka kultasäkenöi ylimaailmallista tulta.
Tulijat polot murheen ja harhojen yöstä,iankaikkiseen vaivaan ei yhtäkään syöstä,sovittaa kukin saa elämänsä vain erheen,jokamies jäsen on jumalallisen perheen.Osat sen lopuks ain Kokonaisuuteen yhtyy,tee turhaan ei työtä, ken työhön ryhtyy.Jumalallinen työ avaruutemme täyttää,jokamiestä Mestari työhönsä käyttää.Kukin ryhtyköön Rakkauden Herran työhön,ole aikaa ei yhdenkään vaipua yöhön,elämänne ei tääll' ole harhaa, ei unta,lähestyy Isän iäisen valtakunta.
Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää,työ taivaallinen tekemässä on tähkää:ylenee yli maapallon risti, mi loistaaveriruusuissa, joidenka hehku poistaainehmon tylyn, kylmän ja karsaan mielen,häness' soinnuttaen pyhän rakkauden kielen.Sen siunaavat käsivarret varjoomaanpiiriä, kaikille rauhan se tarjoo.Sen juurella murheen murtamat nyyhkii,joka silmästä kyynelet poies se pyyhkii,kuten rakkauden, sopusoinnun sylisädehtii valotulvaa se maapallon yli.
Mäkihin ylös nostakaa katseenne, nähkää:työ Rakkauden tekemässä on tähkää!
Jyly ukkosen käy, salamain sini lyöläpi vahvuuden; vaipuu varjojen yöyli maan, tulisilmänsä aurinko sulkee,väristys läpi luonnon kaamea kulkee.Avaruuksissa myrskynpuuskat entää,jyristen kovat kalliot kahtia lentää,alas maahan palmut kuin korret taipuu;— on kypsynyt ihmiskunnan kaipuu.Repeää pyhäkössä temppelin vaate,on täytetty maailmankaikkeuden aate,sotineet Valon Henget on viimeisen sodan,Elon Herra on murtanut kuoleman odan.Elon, Kaikkeuden Herra, mi muodon halvanpuki yllensä, särkenyt jälleen on salvan.Sitehet sido Hengen nyt ei jalopeuraa,soturit jumal-valkeuden Häntä taas seuraa.Juur ristillä pilkattu, voimaa vailla,kuningas iankaikkinen nyt Valon mailla,kuningas, joka aurinkojen radat johtaa,hänen kiireellään tulet tähtien hohtaa.Koko Kosmoksen elähyttävä voima,tosi Ihminen, tietävien jumaloima,Jumal-Rakkaus, hetkeksi vangittu lihaan,tien näyttävä rakkauteen, ei vihaan,elon, kuoleman voittanut ihmisten vuoksi,kaikk' ohjaava Isän istuimen luoksi.Jyly ukkosen käy, salamain sini lyö,meit' yllätä enää ei iäinen yö.Elo pallolla tällä tään koommin muuttui,jumalrakkauden itu maahan sen juuttui.Elostamme pois Golgatan verta ei pestä,valumasta sen virtoja kenkään ei estä,avaruuteemme niist' iäks jäljet jäivät,kohoaa inehmoin yli Risti yöt, päivät,elämän läpi matkamme maaliin se johtaa,läpi kuoleman silmäämme sammuvaan hohtaa.13-16/1. 1922.
Jyly ukkosen käy, salamain sini lyöläpi vahvuuden; vaipuu varjojen yöyli maan, tulisilmänsä aurinko sulkee,väristys läpi luonnon kaamea kulkee.Avaruuksissa myrskynpuuskat entää,jyristen kovat kalliot kahtia lentää,alas maahan palmut kuin korret taipuu;— on kypsynyt ihmiskunnan kaipuu.Repeää pyhäkössä temppelin vaate,on täytetty maailmankaikkeuden aate,sotineet Valon Henget on viimeisen sodan,Elon Herra on murtanut kuoleman odan.
Elon, Kaikkeuden Herra, mi muodon halvanpuki yllensä, särkenyt jälleen on salvan.Sitehet sido Hengen nyt ei jalopeuraa,soturit jumal-valkeuden Häntä taas seuraa.Juur ristillä pilkattu, voimaa vailla,kuningas iankaikkinen nyt Valon mailla,kuningas, joka aurinkojen radat johtaa,hänen kiireellään tulet tähtien hohtaa.Koko Kosmoksen elähyttävä voima,tosi Ihminen, tietävien jumaloima,Jumal-Rakkaus, hetkeksi vangittu lihaan,tien näyttävä rakkauteen, ei vihaan,elon, kuoleman voittanut ihmisten vuoksi,kaikk' ohjaava Isän istuimen luoksi.
Jyly ukkosen käy, salamain sini lyö,meit' yllätä enää ei iäinen yö.Elo pallolla tällä tään koommin muuttui,jumalrakkauden itu maahan sen juuttui.Elostamme pois Golgatan verta ei pestä,valumasta sen virtoja kenkään ei estä,avaruuteemme niist' iäks jäljet jäivät,kohoaa inehmoin yli Risti yöt, päivät,elämän läpi matkamme maaliin se johtaa,läpi kuoleman silmäämme sammuvaan hohtaa.
13-16/1. 1922.
Olet kuin uni marmorin-hohtava mullen,satu siintävä tähtien.Minä murhe, kärsimys katkera sullen,kato lehtien, jotka syksyn tullenvihurin kera kuolinkarkeloon lähtienvihannat kesä-puistommehävittää, kedot kukkivat autioittaa.Sinä yksin kamppailla sait sekä voittaa!Minä runtelin herkimmät, hennoimmat muistomme,arimmat ajatuksemme tallasin lokaan,tylyn tungin orjantappuran okaansydämeesi. Ma ruususi hehkuvat raastoin,ma kieltä korskeaa, onttoa haastoin,minä uhmasin, kamppailin kaikkia vastaan,oman itseni kaataen ainoastaan.Sekä sun.Osas sittenkään ollut ei unhoitetun,ei lyödyn, mi mentyään varjohon vaipuu.Olit öitteni äänetön, ainoa kaipuu.Kuten tähti sa pilkkopimeään nousit,lumivalkean joutsenen lailla sa sousitManan virtaa, min väikkyvä, väijyvä uomaelämäin oli lämmötön, lemmetön luoma.Epätoivohon toivon muistoja toit,epäsointuhun kauneuden sointua loit.Kajo, kuultava varjohon vaivan ja huolen,säde, jonka siintoon ma siunaten kuolen.
Olet kuin uni marmorin-hohtava mullen,satu siintävä tähtien.
Minä murhe, kärsimys katkera sullen,kato lehtien, jotka syksyn tullenvihurin kera kuolinkarkeloon lähtienvihannat kesä-puistommehävittää, kedot kukkivat autioittaa.
Sinä yksin kamppailla sait sekä voittaa!
Minä runtelin herkimmät, hennoimmat muistomme,arimmat ajatuksemme tallasin lokaan,tylyn tungin orjantappuran okaansydämeesi. Ma ruususi hehkuvat raastoin,ma kieltä korskeaa, onttoa haastoin,minä uhmasin, kamppailin kaikkia vastaan,oman itseni kaataen ainoastaan.
Sekä sun.
Osas sittenkään ollut ei unhoitetun,ei lyödyn, mi mentyään varjohon vaipuu.Olit öitteni äänetön, ainoa kaipuu.Kuten tähti sa pilkkopimeään nousit,lumivalkean joutsenen lailla sa sousitManan virtaa, min väikkyvä, väijyvä uomaelämäin oli lämmötön, lemmetön luoma.Epätoivohon toivon muistoja toit,epäsointuhun kauneuden sointua loit.Kajo, kuultava varjohon vaivan ja huolen,säde, jonka siintoon ma siunaten kuolen.
Timantti puhtain, joka puhkes illan,eloni illan ensi varjon tullen!ma viime lauluni nyt laulan sullen,säteistäs solmin tuollepuolen sillan.Et kiinnitä mua maahan etkä multaan.Kaikk', kallein muinen, ympäriltäin haihtuu,katoova kaikki tähtisiintoos vaihtuu; —iäksi kiinnitän sun sieluin kultaan.Timantti kallein, loistos peittyi multamelskeessä elon turhuuksien turun.Sun näki silmä, suurentama surun,sun sisin siintosi on tuskain tulta!Sa jumalten oot kallein leikkikalu,et turha, välkkyvä vain ajanviete.Sa syämen kärsineen oot syvin miete,sun säihkysi on sielus syvin halu.Kimallat niinkuin kenttäin autuastenens aamukaste; tienoot oudot näytätminulle, hehkullasi henkein täytät.Vavisten painan sinut syäntäin vasten.Timantti tumma, pyhin, puhtain nainen,säkenöit oudon jalokiven lailla.Jos kadotan sun, kaikkea oon vailla,sa lahja elon ehtoon jumalainen.Sun siintos askeleitain aina johtaa,maan päällä viet mun jumalten jo juhlaan.Sinulle kaikkeni, ah kaiken tuhlaan,sun sielus sieluni yöss' siintäin kohtaa!
Timantti puhtain, joka puhkes illan,eloni illan ensi varjon tullen!ma viime lauluni nyt laulan sullen,säteistäs solmin tuollepuolen sillan.
Et kiinnitä mua maahan etkä multaan.Kaikk', kallein muinen, ympäriltäin haihtuu,katoova kaikki tähtisiintoos vaihtuu; —iäksi kiinnitän sun sieluin kultaan.
Timantti kallein, loistos peittyi multamelskeessä elon turhuuksien turun.Sun näki silmä, suurentama surun,sun sisin siintosi on tuskain tulta!
Sa jumalten oot kallein leikkikalu,et turha, välkkyvä vain ajanviete.Sa syämen kärsineen oot syvin miete,sun säihkysi on sielus syvin halu.
Kimallat niinkuin kenttäin autuastenens aamukaste; tienoot oudot näytätminulle, hehkullasi henkein täytät.Vavisten painan sinut syäntäin vasten.
Timantti tumma, pyhin, puhtain nainen,säkenöit oudon jalokiven lailla.Jos kadotan sun, kaikkea oon vailla,sa lahja elon ehtoon jumalainen.
Sun siintos askeleitain aina johtaa,maan päällä viet mun jumalten jo juhlaan.Sinulle kaikkeni, ah kaiken tuhlaan,sun sielus sieluni yöss' siintäin kohtaa!
Sa saavuit suortuvillas säteet yön,ah, talven tytti tähti-seppelpäinen!seuduista saavuit öisten tulten vyön,miss' siintää vahvuus outo, välkkyväinen.Etäällä, korkealla kotis on, —siell' loistaa tyynet tähtisaattoin tulet.Tienoilta kätköön käyneen auringonmaan päälle, vieras valkee, vaiti kulet.Halk' äänettyyden polkus pyhä käy,sa kuljet kimmeltävää tähtirataa,ei avaruudess' askeleitas näy,yön oudot säteet jälkes umpeen sataa.Tähdestä tähteen kulkee sentään ties,sun askeleittes alla kiiluu kiteet!Silmiisi konsa katsoo mainen mies,sielunsa sitoo äänettyyden siteet.Valoa pelkkää olemukses on, —hän iäti on henkes valkeen vanki,unohtaa kukat, kesän auringon;harteilleen kasvaa hyy ja talven hanki.Lucia, tähtitytti tyynen yön,et tunne päivänpaistetta, et kesää,sa Henki luova öisten tulten työn,ei sulla kodin lämpöä, ei pesää.Sielussa yksinäisen suojan saat,sen täytät näyillä sa tähtitarhain.Vieraita sulle tuoksuvat on haat,vieraita kuvat ihmismielen harhain.Lucia, suortuvillas säteet yönsa saavut, tulet tähti-seppelpäänäseuduista öisten vahvuuksien vyön,elämä syttyvä miss' uinuu jäänä.H:ki, jouluk. 13 p:nä 1921.
Sa saavuit suortuvillas säteet yön,ah, talven tytti tähti-seppelpäinen!seuduista saavuit öisten tulten vyön,miss' siintää vahvuus outo, välkkyväinen.
Etäällä, korkealla kotis on, —siell' loistaa tyynet tähtisaattoin tulet.Tienoilta kätköön käyneen auringonmaan päälle, vieras valkee, vaiti kulet.
Halk' äänettyyden polkus pyhä käy,sa kuljet kimmeltävää tähtirataa,ei avaruudess' askeleitas näy,yön oudot säteet jälkes umpeen sataa.
Tähdestä tähteen kulkee sentään ties,sun askeleittes alla kiiluu kiteet!Silmiisi konsa katsoo mainen mies,sielunsa sitoo äänettyyden siteet.
Valoa pelkkää olemukses on, —hän iäti on henkes valkeen vanki,unohtaa kukat, kesän auringon;harteilleen kasvaa hyy ja talven hanki.
Lucia, tähtitytti tyynen yön,et tunne päivänpaistetta, et kesää,sa Henki luova öisten tulten työn,ei sulla kodin lämpöä, ei pesää.
Sielussa yksinäisen suojan saat,sen täytät näyillä sa tähtitarhain.Vieraita sulle tuoksuvat on haat,vieraita kuvat ihmismielen harhain.
Lucia, suortuvillas säteet yönsa saavut, tulet tähti-seppelpäänäseuduista öisten vahvuuksien vyön,elämä syttyvä miss' uinuu jäänä.
H:ki, jouluk. 13 p:nä 1921.
Nuor olet nainen, silmäs suuret tuiskaaruskeeta tulta, ripses roihut salaa.Autuuden aavistusta huules kuiskaa,kiireelläs kirkastuksen kehät palaa.Muut' tunne et kuin hyytä sekä jäätä,koruinas kiiluu öiset tähtitulet.— Olentos säihkyy sentään suven säätä,sisimpääs päivänpaisteen oudon sulet.Sua saartaa kaikkialla luonto karu,jok' askelettas kiertää kipu, surma.Siks laupias oot niinkuin joulun taru,sun sielus täyttää tähtitaivaan hurma.On kiirees kirjaeltu linnunradoin,käyt maaliis kipenöivää tähtitietä,tulia yön on ympärilläs sadoin,et hengetöntä hetkeä sa vietä.Synnyttää sielus joka hetki tulta,pyhiä aatokses luo auringoita,sinulta elämän ah saamme, sulta,luovassa voimass' ykskään sua ei voita.Ruusuihin kesken jäätä parmaas puhkee,hangissa vaalit valtaa suven suuren.On elos iankaikkinen ja uhkee,kinoksiin, jäähän säikeet käy sen juuren.Sa kuoloss', yössä, kylmän kalskahtaissavain voimakkaammin välkehdit ja palat.Sun henkes kulkee oudoiss' suven maissa,elämän, rakkauden sa tunnet salat.Uudenvuodenpäivänä 1922.
Nuor olet nainen, silmäs suuret tuiskaaruskeeta tulta, ripses roihut salaa.Autuuden aavistusta huules kuiskaa,kiireelläs kirkastuksen kehät palaa.
Muut' tunne et kuin hyytä sekä jäätä,koruinas kiiluu öiset tähtitulet.— Olentos säihkyy sentään suven säätä,sisimpääs päivänpaisteen oudon sulet.
Sua saartaa kaikkialla luonto karu,jok' askelettas kiertää kipu, surma.Siks laupias oot niinkuin joulun taru,sun sielus täyttää tähtitaivaan hurma.
On kiirees kirjaeltu linnunradoin,käyt maaliis kipenöivää tähtitietä,tulia yön on ympärilläs sadoin,et hengetöntä hetkeä sa vietä.
Synnyttää sielus joka hetki tulta,pyhiä aatokses luo auringoita,sinulta elämän ah saamme, sulta,luovassa voimass' ykskään sua ei voita.
Ruusuihin kesken jäätä parmaas puhkee,hangissa vaalit valtaa suven suuren.On elos iankaikkinen ja uhkee,kinoksiin, jäähän säikeet käy sen juuren.
Sa kuoloss', yössä, kylmän kalskahtaissavain voimakkaammin välkehdit ja palat.Sun henkes kulkee oudoiss' suven maissa,elämän, rakkauden sa tunnet salat.
Uudenvuodenpäivänä 1922.
Et viipynyt vierelläin, kuten tähtiolemuksesi loistava luotani lähti,olit ylhäinen liiaksi maalliseen majaan,tuvan vain näen tyhjän, ja pöytäni vajaan.Toki en kapinoi, valittaa olis väärin,ei autuutta laskea voi ajanmäärin,sama hetkenkö viivyit vai tuhat vuotta.Sotimaan ikivaltoja vastaan käy suotta.Lumo kauneutes yhä sieluni täyttää,liki lienet tai loitolla, aina vain näyttääkuin luotani oisit sa vaaksan päässä.Tuless' syämeni onko vai lieneekö jäässä?Siroutta ma siunaan sun kättesi somain,hyvin tiedän, että et koskaan oo omain,hyvin tiedän, että et suo mulle suuta.Leluiks lapset vain pyytävät tähtiä, kuuta.Tai lienenkö lapsi, mi varjoja tapaa,sua saavuta en, toki henkein on vapaa.Sätehillä oon tähtien leikkiä lyönyt,mua yllätä koskaan ei tähdetön yö nyt.Olet päiväini, öitteni paistavin tähti,olentos vaikk' kauaksi luotani lähti;sinun loistosi täytti mun pirttini vajaan.Säde siinnostas runoniekan jäi majaan.
Et viipynyt vierelläin, kuten tähtiolemuksesi loistava luotani lähti,olit ylhäinen liiaksi maalliseen majaan,tuvan vain näen tyhjän, ja pöytäni vajaan.
Toki en kapinoi, valittaa olis väärin,ei autuutta laskea voi ajanmäärin,sama hetkenkö viivyit vai tuhat vuotta.Sotimaan ikivaltoja vastaan käy suotta.
Lumo kauneutes yhä sieluni täyttää,liki lienet tai loitolla, aina vain näyttääkuin luotani oisit sa vaaksan päässä.Tuless' syämeni onko vai lieneekö jäässä?
Siroutta ma siunaan sun kättesi somain,hyvin tiedän, että et koskaan oo omain,hyvin tiedän, että et suo mulle suuta.Leluiks lapset vain pyytävät tähtiä, kuuta.
Tai lienenkö lapsi, mi varjoja tapaa,sua saavuta en, toki henkein on vapaa.Sätehillä oon tähtien leikkiä lyönyt,mua yllätä koskaan ei tähdetön yö nyt.
Olet päiväini, öitteni paistavin tähti,olentos vaikk' kauaksi luotani lähti;sinun loistosi täytti mun pirttini vajaan.Säde siinnostas runoniekan jäi majaan.
Enemmän olet mulle kuin on elontyöni,pysyvämpi kuin tahtoni täyttyneen tulos.Olet mulle päiväini paiste, ja yöniikirauha on suuri ja siunaava sulos!Elämän runo oot, olet täyttymys untenikikaipauksen, pyhä, säihkyvä soihtu!Olet askel yllä unhojen lunten,elon sammumaton, salaperäinen loihtu.Elämän sätehet toit kuoleman yöhön,syvimmät olemukseni selvitit salat,loit tahtoa taistoon ja tarmoa työhön.Tulenpatsaana ain elon-yössäni palat!Pyhä patsas oot elämän ikitulen,yli aarteiden kätkettyjen salamoit sa.Palat huikaisten, eessäsi silmäni sulen,kumarrun tomuhun. Ah, kaikkeni loit sa!Runon kauneuden pyhän kaipuun sa täytit,elämän salat suurimmat poves sulki.Yli yön elämän iankaikkisen näytit,salat kuoleman haastoi sun huulesi julki.Enemmän olet mulle kuin on elontyöni,pysyvämpi kuin tahtoni täyttyneen tulos.Olet mulle päiväini paiste, ja yöniikirauha on suuri ja siunaava sulos!
Enemmän olet mulle kuin on elontyöni,pysyvämpi kuin tahtoni täyttyneen tulos.Olet mulle päiväini paiste, ja yöniikirauha on suuri ja siunaava sulos!
Elämän runo oot, olet täyttymys untenikikaipauksen, pyhä, säihkyvä soihtu!Olet askel yllä unhojen lunten,elon sammumaton, salaperäinen loihtu.
Elämän sätehet toit kuoleman yöhön,syvimmät olemukseni selvitit salat,loit tahtoa taistoon ja tarmoa työhön.Tulenpatsaana ain elon-yössäni palat!
Pyhä patsas oot elämän ikitulen,yli aarteiden kätkettyjen salamoit sa.Palat huikaisten, eessäsi silmäni sulen,kumarrun tomuhun. Ah, kaikkeni loit sa!
Runon kauneuden pyhän kaipuun sa täytit,elämän salat suurimmat poves sulki.Yli yön elämän iankaikkisen näytit,salat kuoleman haastoi sun huulesi julki.
Enemmän olet mulle kuin on elontyöni,pysyvämpi kuin tahtoni täyttyneen tulos.Olet mulle päiväini paiste, ja yöniikirauha on suuri ja siunaava sulos!
Maa-emo mahtava, kaitsija, kantaja,ah, elonantajakukkea-kulma.Oot ikinuori, ain yhä nuortuvakellervä-suortuvalaihojen kullan.Toisinaan voit tyly olla ja julma!Voit vavisten vihanpuuskassa syöstäpursuavat tulivirrat ja työstäihmisien lopun tehdä, mullanantimet niin hävittää, ett' tienoonautioks teet, talot, töllit voit kaataa.Mut inehmot väsymättömät raataakunnes peittyvät parmaasi vienoonvihreään verhoon versovain tarhain.Ehtymätön poves on, emo parhain.Myöhään ja varhain,kuullossa kuun, kiloss' auringon armaanpaisuvan parmaankuormaa kullan-välkkyvää kannat.Suot elon kaikille, kaikille annatantimes, ain olet työssä, et lepää,lahjojas meiltä et milloinkaan epää.Kasvatat korkeat korvet, ja sankatsuot salot nousta. Säät rae-rankatlannista ei sua, vuoretkin vankat,vyöttämät jään, katat laitumiks karjain,ain ylös huipuille hyisien harjainkäy jäkälää poro etsimään. Marjainrunsaus maat, mäet, mättähät peittää.Kun kesän aurinko kultansa heittääkentties ylle, niin kypsyvi heelmät,täyttyvi työsi ja tahtosi teelmät.Maa-emo mahtava, ah elonantaja,kaitsija, kantaja.Sun kamarallasi kehtomme kiikkuu,polkumme liikkuu,hoivissas elontaipaleen kuljemme,kunnes suljemmesilmämme uupuneet lepohon kerran,kunnes raukeeruumiimme, ah, poves silloin aukeesulkien meidät huomahan Herran.
Maa-emo mahtava, kaitsija, kantaja,ah, elonantajakukkea-kulma.Oot ikinuori, ain yhä nuortuvakellervä-suortuvalaihojen kullan.Toisinaan voit tyly olla ja julma!Voit vavisten vihanpuuskassa syöstäpursuavat tulivirrat ja työstäihmisien lopun tehdä, mullanantimet niin hävittää, ett' tienoonautioks teet, talot, töllit voit kaataa.Mut inehmot väsymättömät raataakunnes peittyvät parmaasi vienoonvihreään verhoon versovain tarhain.
Ehtymätön poves on, emo parhain.Myöhään ja varhain,kuullossa kuun, kiloss' auringon armaanpaisuvan parmaankuormaa kullan-välkkyvää kannat.Suot elon kaikille, kaikille annatantimes, ain olet työssä, et lepää,lahjojas meiltä et milloinkaan epää.Kasvatat korkeat korvet, ja sankatsuot salot nousta. Säät rae-rankatlannista ei sua, vuoretkin vankat,vyöttämät jään, katat laitumiks karjain,ain ylös huipuille hyisien harjainkäy jäkälää poro etsimään. Marjainrunsaus maat, mäet, mättähät peittää.
Kun kesän aurinko kultansa heittääkentties ylle, niin kypsyvi heelmät,täyttyvi työsi ja tahtosi teelmät.Maa-emo mahtava, ah elonantaja,kaitsija, kantaja.Sun kamarallasi kehtomme kiikkuu,polkumme liikkuu,hoivissas elontaipaleen kuljemme,kunnes suljemmesilmämme uupuneet lepohon kerran,kunnes raukeeruumiimme, ah, poves silloin aukeesulkien meidät huomahan Herran.
Pyhä, valkea, valtava aurinko!lukemattomat vuossadat liidimme jokehäkulkua ympäri silmäsi siinnon.Edelleen yhä liidämme, pistettä kiinnon,levon ei radallemme oo laisinkaan luotu,kipenöivä, kiihkeä kierto vain suotu.Läpi yön, pimeän, ikipakkasen, jäänavaruutehen syöksymme tähdittyvään.Ylt'ympäri vain avaruuksien yö,kipinöitänsä auringot kaukana lyö,välähtää vasamat elon syttyvän, uuden,radat luomisen aukeavat, jumaluuden,iki-Hengen, mi maailmat muotoihin muovaa,tulenvirttänsä yössä laulavi luovaa.Ylt'ympäri vain avaruuksien yö,joka hetki jatkuvi luomisen työ.Joka hetki Henki aineeseen liittyy,yhä tähtitarhoja uusia siittyy,syliss' yön, pimeän elo puhkeevi kukkaan,pisaraa mene pienintäkään ei hukkaan,ei lankea milloinkaan kuoleman aatot,salamoi sydänyöss' iki-aurinkosaatot.Pyhä aurinko, voimasi valtava vieelämään yhä meitäkin, aukee tieedessämme halki vahvuuden öiden,läpi tähtien tuikkivain, välkkyväin vöiden.Lukemattomat vuossadat liitänyt liemaa ympäri silmäsi siunaavan siinnon.Tukikohdan Hengessä löydämme, kiinnon,levon pistehen, ah, pyhä, paistava lies.Iki-Henkeä kohti vie meitä sun ties!Vuodenvaihteessa 1922.
Pyhä, valkea, valtava aurinko!lukemattomat vuossadat liidimme jokehäkulkua ympäri silmäsi siinnon.Edelleen yhä liidämme, pistettä kiinnon,levon ei radallemme oo laisinkaan luotu,kipenöivä, kiihkeä kierto vain suotu.Läpi yön, pimeän, ikipakkasen, jäänavaruutehen syöksymme tähdittyvään.
Ylt'ympäri vain avaruuksien yö,kipinöitänsä auringot kaukana lyö,välähtää vasamat elon syttyvän, uuden,radat luomisen aukeavat, jumaluuden,iki-Hengen, mi maailmat muotoihin muovaa,tulenvirttänsä yössä laulavi luovaa.
Ylt'ympäri vain avaruuksien yö,joka hetki jatkuvi luomisen työ.Joka hetki Henki aineeseen liittyy,yhä tähtitarhoja uusia siittyy,syliss' yön, pimeän elo puhkeevi kukkaan,pisaraa mene pienintäkään ei hukkaan,ei lankea milloinkaan kuoleman aatot,salamoi sydänyöss' iki-aurinkosaatot.
Pyhä aurinko, voimasi valtava vieelämään yhä meitäkin, aukee tieedessämme halki vahvuuden öiden,läpi tähtien tuikkivain, välkkyväin vöiden.Lukemattomat vuossadat liitänyt liemaa ympäri silmäsi siunaavan siinnon.Tukikohdan Hengessä löydämme, kiinnon,levon pistehen, ah, pyhä, paistava lies.Iki-Henkeä kohti vie meitä sun ties!
Vuodenvaihteessa 1922.
Säkenet elon valtavan sähkönläpi luonnon taas salamoi,kukat puhkee, kussa ne kulkee,sävel lintujen ilmoissa soi,avaruuksien syttyvi jäihinpyhä aurinko, elpyvi maa,kuten morsian hohtava häihinse itsensä kaunistaa.Kukat kulmillensa se kietoo,sitelee siniseppeleet,purot valkohuntuina vaahtoo,häälaulua laulavat veet.Jumaluuden laulua luovaa,sävel jonka on loppumaton,joka muotoja uusia muovaa.Iankaikkinen, ah elo on!Niin syvästi joskus se herpoo,kuten iäksi kuollut se ois;vain hetki, ja haihtuvat harhat,Manan varjot on väistyneet pois.Iäks kuoleman varjot hukkuusylihin elon auringon;kuten luonto, mi talven nukkuu,niin henki on myös inehmon!Säkenet elon oudon sähkönsalamoi olemuksessa sen,ei alkua, loppua sillä,se voima on ikuinen.Joka ruohossa, korress' se elää,solun täyttävi jokaisen,— se henkenä iäti helääyli tyhjyyden kuilujen.Keväällä 1921.
Säkenet elon valtavan sähkönläpi luonnon taas salamoi,kukat puhkee, kussa ne kulkee,sävel lintujen ilmoissa soi,avaruuksien syttyvi jäihinpyhä aurinko, elpyvi maa,kuten morsian hohtava häihinse itsensä kaunistaa.
Kukat kulmillensa se kietoo,sitelee siniseppeleet,purot valkohuntuina vaahtoo,häälaulua laulavat veet.Jumaluuden laulua luovaa,sävel jonka on loppumaton,joka muotoja uusia muovaa.Iankaikkinen, ah elo on!
Niin syvästi joskus se herpoo,kuten iäksi kuollut se ois;vain hetki, ja haihtuvat harhat,Manan varjot on väistyneet pois.Iäks kuoleman varjot hukkuusylihin elon auringon;kuten luonto, mi talven nukkuu,niin henki on myös inehmon!
Säkenet elon oudon sähkönsalamoi olemuksessa sen,ei alkua, loppua sillä,se voima on ikuinen.Joka ruohossa, korress' se elää,solun täyttävi jokaisen,— se henkenä iäti helääyli tyhjyyden kuilujen.
Keväällä 1921.
On kuin valon hohtavin huntuleviäis yli metsäin ja maan,kesän kypsän tuoksuva tuntukedot täyttäisi kukkasillaan.On kuin pyhä, valkein soisisävel kentiltä autuuden,valon Herran viestiä toisialas vangeille ainehen.Sävelet valon vaikeimman taivaanväräjöi läpi kaikkeuden yön,ne luovat lohtua vaivaan,niit' uottavat orjat työn.Ne liitävät kuin valon kyyhkyt,ne vaivamme virvoittaa,ne lientävät orpojen nyyhkyt,ne kahleemme kirvoittaa.Ne katseemme vie valon puoleen,unohtuu pimeys sekä jää,sätehensä ne heittävät huoleen,ne tähtinä kimmeltää.Valonairuet oudosta maasta,miss' säihkyy ainainen koi,teit' ei voi seurata saasta,valo teitä vain seurata voi!Suven siunaavan sulotuntuolemustanne kuvastaa,on henkenne hohtava huntu,min kätkössä uinuu maa.Välisiltana hengen ja aineenalas astutte aineeseen,ja lailla laulavan laineenkohoatte taas korkeuteen.Ruotsinpyhtää, kesäk. 11 p:nä 1921.
On kuin valon hohtavin huntuleviäis yli metsäin ja maan,kesän kypsän tuoksuva tuntukedot täyttäisi kukkasillaan.On kuin pyhä, valkein soisisävel kentiltä autuuden,valon Herran viestiä toisialas vangeille ainehen.
Sävelet valon vaikeimman taivaanväräjöi läpi kaikkeuden yön,ne luovat lohtua vaivaan,niit' uottavat orjat työn.Ne liitävät kuin valon kyyhkyt,ne vaivamme virvoittaa,ne lientävät orpojen nyyhkyt,ne kahleemme kirvoittaa.
Ne katseemme vie valon puoleen,unohtuu pimeys sekä jää,sätehensä ne heittävät huoleen,ne tähtinä kimmeltää.Valonairuet oudosta maasta,miss' säihkyy ainainen koi,teit' ei voi seurata saasta,valo teitä vain seurata voi!
Suven siunaavan sulotuntuolemustanne kuvastaa,on henkenne hohtava huntu,min kätkössä uinuu maa.Välisiltana hengen ja aineenalas astutte aineeseen,ja lailla laulavan laineenkohoatte taas korkeuteen.
Ruotsinpyhtää, kesäk. 11 p:nä 1921.
Kuin talven valtaa peljätenaurinko hehkuu syksyinen.Puun lehdet puhkee purppuraansen kera kilvan loistamaan.Levolle illan tuuli käy.Ei pilven varjoakaan näy,ei liiku lehti, oksa, puu,kirkastumistaan kirkastuukaupungit, kylät, metsät, maa,kaikk' hohteen oudon, kuulaan saa.Vöihinsä valo varjotonverhonnut kaikkeuden on.Valkeuden Herra taivaistaannyt saapuu maata siunaamaan.Aurinkosaatoss' saapuu hän,Jumala valon, elämän.Miss' astuu, syttyy tähtivyö,edestään väistyy kuolo, yö.Kuin kerran aluss' aikojentyö jatkuu jälleen luomisen.Taas kaikuu: »Syämeen inehmoniäinen valkeus tulkohon!»Ja sydämiimme syttyy koi,yön halki joka salamoi.Heräämme valoon, elämäänkuin yötä ei ois ensinkään.Ei hävitystä, kuolemaa; —kaikk' ihmeellisen hohteen saa.Kaikk' uppoo outoon valohonkuin loistoss' syksyn auringon.
Kuin talven valtaa peljätenaurinko hehkuu syksyinen.
Puun lehdet puhkee purppuraansen kera kilvan loistamaan.
Levolle illan tuuli käy.Ei pilven varjoakaan näy,
ei liiku lehti, oksa, puu,kirkastumistaan kirkastuu
kaupungit, kylät, metsät, maa,kaikk' hohteen oudon, kuulaan saa.
Vöihinsä valo varjotonverhonnut kaikkeuden on.
Valkeuden Herra taivaistaannyt saapuu maata siunaamaan.
Aurinkosaatoss' saapuu hän,Jumala valon, elämän.
Miss' astuu, syttyy tähtivyö,edestään väistyy kuolo, yö.
Kuin kerran aluss' aikojentyö jatkuu jälleen luomisen.
Taas kaikuu: »Syämeen inehmoniäinen valkeus tulkohon!»
Ja sydämiimme syttyy koi,yön halki joka salamoi.
Heräämme valoon, elämäänkuin yötä ei ois ensinkään.
Ei hävitystä, kuolemaa; —kaikk' ihmeellisen hohteen saa.
Kaikk' uppoo outoon valohonkuin loistoss' syksyn auringon.
Aurinko yllä, ja allamme maa!Kohoaa, kohoaaavaruutehen ain yhä korkeammallekone, halki ilmojen nuolena kiitävä.Kedot, kukkulat jäävät jalkojen alle.Yhä korkeammalle ja korkeammalle!Alapuolella pilvenhattara liitävä,yli pilvien, usvien, auringonsumunsylihin ylä-ilmojen jäätävän humunkohoaa kone kiitäen päivää päinläpi ilmojen kirkkaina kimmeltäväin.Yhä korkeammalle ja korkeammalle,meri, mantereet jäävät jalkojen alle!Sinertää alapuolella siintävä laine,yläpuolella, ympäri ilmava aine,ohut, jäätävä, min läpi säihkyen sataatuhannet sätehet tulivirtojen laillakutoen merenpinnalle auringon rataa.Avartuu vedet välkkyvät määrää vailla,näy saarta ei, salmea, niemekettä,vain taivasta pelkkää ja välkkyvää vettä.On kuin inehmon olis haihtuneet surut,humisten syvät soi iankaikkiset urut,heläjää sävelet avaruuksien soiton,pyhät, korkeat, puhtaat kuin valkeuden koiton,sävel valtava kuin elon alkavan yöstä,hopean helähdys ikitähtien vyöstä,säen, syöksyvä auringon ainaista rataa,ylähältä mi lohtuna lempeenä sataayli maan, läpi yön valon väyliä luoden,valon valkeiden valtojen viestejä tuoden.Edelleen läpi ilmojen kiihtyen kiitääkone vain. Hajahattarat allamme liitää,ylös hetkeksi hyökkää, ja jälleen haihtuu,katoaa meri, maisema toiseksi vaihtuu.Kohoaa meren helmasta kallioranta,petäjikköä kasvaa sen karkea santa,kohisten lumivalkeat kuohut lyö kiviin.Puut järjestyvät pian ryhmiin ja riviin,satamiss' alusten liput kirjavat liehuu,vilisten väenpaljous allamme kiehuu.Leviää torit alla ja kaupungin kadut,kapeat kuten hangella suksien ladut,kimaltaa pyhät temppelitornit ja nirkot,taloryhmät, puistojen puut sekä kirkot,keot kuin kerikansan ja muurahaisväen.Vilahtaa jo rinne vihreän mäen,hämärtää läpi terhenien salo sankka,jalan alla koivikko korkea, vankka.Läpi kenttien käy joen hopearihma,putouksen yllä kultainen vihmavärisee vesihelmien, tanssien, telmienkedon kukkivan kautta ne eespäin ryntää.Talonpoika peltomaatansa kyntää,lato laidassa vihreän niitun puuntaa.Yli metsän ja maan kone kulkunsa suuntaa,keveään, keveämmin entistä kiitää,pian laineiden harjoilla jälleen liitää.Urut ilmojen ylhäisten soimasta lakkaa,väsyneesti, kuin uupuen potkuri hakkaa,kohahtaa vesi vaahtoinen, kimmelpää,satamaan kone mykkänä seisomaan jää.
Aurinko yllä, ja allamme maa!Kohoaa, kohoaaavaruutehen ain yhä korkeammallekone, halki ilmojen nuolena kiitävä.Kedot, kukkulat jäävät jalkojen alle.Yhä korkeammalle ja korkeammalle!Alapuolella pilvenhattara liitävä,yli pilvien, usvien, auringonsumunsylihin ylä-ilmojen jäätävän humunkohoaa kone kiitäen päivää päinläpi ilmojen kirkkaina kimmeltäväin.
Yhä korkeammalle ja korkeammalle,meri, mantereet jäävät jalkojen alle!Sinertää alapuolella siintävä laine,yläpuolella, ympäri ilmava aine,ohut, jäätävä, min läpi säihkyen sataatuhannet sätehet tulivirtojen laillakutoen merenpinnalle auringon rataa.Avartuu vedet välkkyvät määrää vailla,näy saarta ei, salmea, niemekettä,vain taivasta pelkkää ja välkkyvää vettä.On kuin inehmon olis haihtuneet surut,humisten syvät soi iankaikkiset urut,heläjää sävelet avaruuksien soiton,pyhät, korkeat, puhtaat kuin valkeuden koiton,sävel valtava kuin elon alkavan yöstä,hopean helähdys ikitähtien vyöstä,säen, syöksyvä auringon ainaista rataa,ylähältä mi lohtuna lempeenä sataayli maan, läpi yön valon väyliä luoden,valon valkeiden valtojen viestejä tuoden.
Edelleen läpi ilmojen kiihtyen kiitääkone vain. Hajahattarat allamme liitää,ylös hetkeksi hyökkää, ja jälleen haihtuu,katoaa meri, maisema toiseksi vaihtuu.Kohoaa meren helmasta kallioranta,petäjikköä kasvaa sen karkea santa,kohisten lumivalkeat kuohut lyö kiviin.Puut järjestyvät pian ryhmiin ja riviin,satamiss' alusten liput kirjavat liehuu,vilisten väenpaljous allamme kiehuu.Leviää torit alla ja kaupungin kadut,kapeat kuten hangella suksien ladut,kimaltaa pyhät temppelitornit ja nirkot,taloryhmät, puistojen puut sekä kirkot,keot kuin kerikansan ja muurahaisväen.
Vilahtaa jo rinne vihreän mäen,hämärtää läpi terhenien salo sankka,jalan alla koivikko korkea, vankka.Läpi kenttien käy joen hopearihma,putouksen yllä kultainen vihmavärisee vesihelmien, tanssien, telmienkedon kukkivan kautta ne eespäin ryntää.Talonpoika peltomaatansa kyntää,lato laidassa vihreän niitun puuntaa.
Yli metsän ja maan kone kulkunsa suuntaa,keveään, keveämmin entistä kiitää,pian laineiden harjoilla jälleen liitää.Urut ilmojen ylhäisten soimasta lakkaa,väsyneesti, kuin uupuen potkuri hakkaa,kohahtaa vesi vaahtoinen, kimmelpää,satamaan kone mykkänä seisomaan jää.
Ihmisen ei jalka astukätköön hautakammionne,kumpunne ei koskaan kastukyynelistä, kohtalonnevyöryyn jään ja lunten hukkuu,katoo öisten kuiluin sumuun,vuosisadat siellä nukkuu,häipyy vuorivirtain humuun.Vilinässä vuorivirtainsyöksyy syvään kuilun yöhönniinkuin lastu kevyt, irtain,joka joutuu vetten vyöhön,ajelehtii, hetken häilyyryöpyissä ja vaahtoon vajoo,tyynnä taivas päällä päilyy,pärskeet rannan paasiin hajoo.Uskalsitte ylvään lennonalttiiks antain elon urheen.Surma särki siiven hennon,vieri kotiin viesti murheen.Poiss' on urhot! turhaan kysyymiks ja missä katkes matka?Vait on vuoret, vaiti pysyy,kertomust' ei kenkään jatka.Alppivirrat yksin pauhaa,kuuluu kuilun yöstä kumu.Sankareille laulaa rauhaavuorten vapaan tuulen humu,kertoo tarun urhoin työstä,jot' ei kuullut, nähnyt kukaan.Kohoo maine kuilun yöstä,kiitää kauas tuulten mukaan.
Ihmisen ei jalka astukätköön hautakammionne,kumpunne ei koskaan kastukyynelistä, kohtalonnevyöryyn jään ja lunten hukkuu,katoo öisten kuiluin sumuun,vuosisadat siellä nukkuu,häipyy vuorivirtain humuun.
Vilinässä vuorivirtainsyöksyy syvään kuilun yöhönniinkuin lastu kevyt, irtain,joka joutuu vetten vyöhön,ajelehtii, hetken häilyyryöpyissä ja vaahtoon vajoo,tyynnä taivas päällä päilyy,pärskeet rannan paasiin hajoo.
Uskalsitte ylvään lennonalttiiks antain elon urheen.Surma särki siiven hennon,vieri kotiin viesti murheen.Poiss' on urhot! turhaan kysyymiks ja missä katkes matka?Vait on vuoret, vaiti pysyy,kertomust' ei kenkään jatka.
Alppivirrat yksin pauhaa,kuuluu kuilun yöstä kumu.Sankareille laulaa rauhaavuorten vapaan tuulen humu,kertoo tarun urhoin työstä,jot' ei kuullut, nähnyt kukaan.Kohoo maine kuilun yöstä,kiitää kauas tuulten mukaan.
Joka suomalaisen se rinnassa palaanäkymättömän liekin lailla,se päivään pyrkii, se herruuteen halaa,se valtaa ei olla voi vailla.Tuhatvuosiksi sen tukahuttaa voi,hämäriin ajanjaksoihin loiston se loi,tuli voimakas sen yhä varjohon tyytyi,pojat sen viluhun valituksetta hyytyi,mut hoivasi sittenkin kalleinta tultaan,mi puhkeeva kerran ol' liekkeihin, kultaan.Pojat sen koki monta hyhmää ja hyytä,mut henkensä tulta he vaali.Povess' ollut heillä ei soimaa, ei syytä,oli kaukana vain elonmaali.Sisin hehku valonsa sittenkin loituhatvuosien taa, sekä voimansa soiyhä kestää, minkä vain harvat kestää,omalt' tieltä meit' yksikään voinut ei estää.Pyhin hetkemme kun oli koittanut kerta,me uljuutta emme säästäneet, verta.Tuli Väinämön ohjasi unhosta meitä,salast' ohjas se esiin ja julki.Vapahan rodun astuimme ylväitä teitä,tukenamme maan Hengetär kulki.Se voitosta voittohon joukot vei,sen tiellä estettä ollut ei,kukin käytti miehen mieltä ja kättä,kävi eespäin suorana, pelkäämättä,kun kypsänä läikkyi henkemme laiho,satavuosien kun oli täyttynyt kaiho.Tuli Väinämön meiltä ei sammua saata,salass' ain poven pohjass' se palaa,yhä suojaa se kansaa ja synnyinmaata,yhä intoa mielihin valaa,roduks Hengen meidät se kasvattaa, —me emme halpoina kulkea saa.Sytytämme ihmisen korkeat soihdut,tutut meille on vanhat ja uudet loihdut,rodun henkisen työt yhä täytämme,tulisäilää Väinämön käytämme.
Joka suomalaisen se rinnassa palaanäkymättömän liekin lailla,se päivään pyrkii, se herruuteen halaa,se valtaa ei olla voi vailla.Tuhatvuosiksi sen tukahuttaa voi,hämäriin ajanjaksoihin loiston se loi,tuli voimakas sen yhä varjohon tyytyi,pojat sen viluhun valituksetta hyytyi,mut hoivasi sittenkin kalleinta tultaan,mi puhkeeva kerran ol' liekkeihin, kultaan.
Pojat sen koki monta hyhmää ja hyytä,mut henkensä tulta he vaali.Povess' ollut heillä ei soimaa, ei syytä,oli kaukana vain elonmaali.Sisin hehku valonsa sittenkin loituhatvuosien taa, sekä voimansa soiyhä kestää, minkä vain harvat kestää,omalt' tieltä meit' yksikään voinut ei estää.Pyhin hetkemme kun oli koittanut kerta,me uljuutta emme säästäneet, verta.
Tuli Väinämön ohjasi unhosta meitä,salast' ohjas se esiin ja julki.Vapahan rodun astuimme ylväitä teitä,tukenamme maan Hengetär kulki.Se voitosta voittohon joukot vei,sen tiellä estettä ollut ei,kukin käytti miehen mieltä ja kättä,kävi eespäin suorana, pelkäämättä,kun kypsänä läikkyi henkemme laiho,satavuosien kun oli täyttynyt kaiho.
Tuli Väinämön meiltä ei sammua saata,salass' ain poven pohjass' se palaa,yhä suojaa se kansaa ja synnyinmaata,yhä intoa mielihin valaa,roduks Hengen meidät se kasvattaa, —me emme halpoina kulkea saa.Sytytämme ihmisen korkeat soihdut,tutut meille on vanhat ja uudet loihdut,rodun henkisen työt yhä täytämme,tulisäilää Väinämön käytämme.
Hän oli ennen kuin ol' Suomen suku,hän tajunnassaan heimons' unelmoi,ol' hälle tuttu luote, loihtu, luku,siks hengessään hän Hengen kansan loi.Ei kansaa, joka vainon teitä kulki,vaan rodun, joka salat saattoi julki,mi laulut laati, suori suuren soiton,mi kamppaeli eestä valon voiton.Se taisteli vuoks vapaan ihmisyyden,vuossadat vaikka kantoi kahleita,se tuntenut ei ääntä itsekkyyden,se palveli vain valon valtoja.Se olemusta etsi jumaluuden,se Hengen-laulun lauloi korkeen, uuden,se tulevaa loi suuruutensa aikaa.Se toteutti Väinämöisen taikaa!Kahleemme katkoi Väinämöisen tuli,se antoi aineen, Hengen vapauden,sen paahtehessa pohjan hanget suli,virittyi kannel vapaa, valtainen.Keväämme koitti, katosi pois kirsi,taas kansamme soi vapauden virsi,ei vainon valkeat, ei miekan melske,ei sävel sotien, vaan hengen helske.Ei taiston tulet Väinämön oo tulta,vaan viisauden lujat luottehet,henkemme niiss' on yksin helein kulta,tietomme taika, taidon tuottehet.Vuoks vapauden jos tartuimmekin miekkaan,rakenna emme enää heikkoon hiekkaan.Käytämme yksin hengen vapaan kalpaa,pimeyden voimien se teot salpaa!
Hän oli ennen kuin ol' Suomen suku,hän tajunnassaan heimons' unelmoi,ol' hälle tuttu luote, loihtu, luku,siks hengessään hän Hengen kansan loi.Ei kansaa, joka vainon teitä kulki,vaan rodun, joka salat saattoi julki,mi laulut laati, suori suuren soiton,mi kamppaeli eestä valon voiton.
Se taisteli vuoks vapaan ihmisyyden,vuossadat vaikka kantoi kahleita,se tuntenut ei ääntä itsekkyyden,se palveli vain valon valtoja.Se olemusta etsi jumaluuden,se Hengen-laulun lauloi korkeen, uuden,se tulevaa loi suuruutensa aikaa.Se toteutti Väinämöisen taikaa!
Kahleemme katkoi Väinämöisen tuli,se antoi aineen, Hengen vapauden,sen paahtehessa pohjan hanget suli,virittyi kannel vapaa, valtainen.Keväämme koitti, katosi pois kirsi,taas kansamme soi vapauden virsi,ei vainon valkeat, ei miekan melske,ei sävel sotien, vaan hengen helske.
Ei taiston tulet Väinämön oo tulta,vaan viisauden lujat luottehet,henkemme niiss' on yksin helein kulta,tietomme taika, taidon tuottehet.Vuoks vapauden jos tartuimmekin miekkaan,rakenna emme enää heikkoon hiekkaan.Käytämme yksin hengen vapaan kalpaa,pimeyden voimien se teot salpaa!
Heimomme tietäjä ne kerran näkihengessään, esiin heidät loihti, loi.Maa vaarassa kun ol', sen sankarväkiriemuiten viime verens' sille soi.Ne taistelivat ylivoimaa vastaanSven Dufvat, Stoltit, Munterit ja muut,vaikk' kuolo tuloksena ainoastaan,unelmaa voiton hymys sentään suut.He vaikkei voittaneet, niin voiton untenhe hehkun jälkipolvillensa soi.Se uhmas valtaa pakkasten ja lunten,halk' aikain urhot siitä voimaa joi.Sen suojass' sankarrotu kasvoi, karttuiäänettä hetkeänsä uottaen,ne sankarit, jotk' kalpaan vihdoin tarttui,maan vastaisuuteen, valoon luottaen.Ne sankarit, jotk' kulki taiston teille,kun uhkas vieras sekä oma mies,ne, jotka vapauden voitti meille,kun solvattuna sammui kotilies,kun kaikkialla kasvoi väkivalta,kun orjuus uhkasi ja orjan ies,he tulen tempasivat taivahalta,he yksin silloin tehtävänsä ties.He Dufvain, Stoltein, Munterein ol' juurta,he kamppaeli keskell' yön ja jään.Mit' unelmoitu tääll' ol' koskaan suurta,se heissä vihdoin puhkes elämään.Min hengessänsä näki runoniekkakansansa kunniata laulaissaan,sen teki vasta myöhäispolven miekka,mi vapautti kansan sekä maan.
Heimomme tietäjä ne kerran näkihengessään, esiin heidät loihti, loi.Maa vaarassa kun ol', sen sankarväkiriemuiten viime verens' sille soi.Ne taistelivat ylivoimaa vastaanSven Dufvat, Stoltit, Munterit ja muut,vaikk' kuolo tuloksena ainoastaan,unelmaa voiton hymys sentään suut.
He vaikkei voittaneet, niin voiton untenhe hehkun jälkipolvillensa soi.Se uhmas valtaa pakkasten ja lunten,halk' aikain urhot siitä voimaa joi.Sen suojass' sankarrotu kasvoi, karttuiäänettä hetkeänsä uottaen,ne sankarit, jotk' kalpaan vihdoin tarttui,maan vastaisuuteen, valoon luottaen.
Ne sankarit, jotk' kulki taiston teille,kun uhkas vieras sekä oma mies,ne, jotka vapauden voitti meille,kun solvattuna sammui kotilies,kun kaikkialla kasvoi väkivalta,kun orjuus uhkasi ja orjan ies,he tulen tempasivat taivahalta,he yksin silloin tehtävänsä ties.
He Dufvain, Stoltein, Munterein ol' juurta,he kamppaeli keskell' yön ja jään.Mit' unelmoitu tääll' ol' koskaan suurta,se heissä vihdoin puhkes elämään.Min hengessänsä näki runoniekkakansansa kunniata laulaissaan,sen teki vasta myöhäispolven miekka,mi vapautti kansan sekä maan.
Mykistyi käsissäs sävel kannelten,virity ei virttesi taika.Mikä sorti äänesi suloisen?Sävelen ole nyt ei aika!Sotahan sävelniekkasi suuret suori,iäkkäät urohot sekä sankari nuori,sotien sävel virtesi vienot salpaa,kätes käyttää nyt kylmänä iskevää kalpaa.Sodit puolesta soittosi nyt sorean,sodit eestä virtesi vapaan.Näen taas kuten muinen sun kamppailevan,isien yhä isket sa tapaan!Isätkin sotahan Valon suorivat ennen,he soittelivat sotateillensä mennen, —idän vartio ol' rotu Karjalan vakaa,sama vartio taas vapautemme takaa.Sodi, Karjala, vartio lännen maan,koko ihmiskunnan on voittos.Sotivat isät, soittivat kanneltaan,ilo ihmisyyden on soittos.Sodi suorana, koskaan ei Karjala kaadurotu laulujen, loihtujen maaksi ei maadu.Valon vuoksi on vuotanut Karjalan veri,hedelmät sinun töistäsi ihmisyys peri!Pian helkkyy taas kantele polvillas,pian laulusi laaja taas kaikuu.Rotu Karjalan, suuri on kunnias,Valon vuoksi sun rautasi raikuuVuoks ihmisyyden sun tapparas tultaannyt tuiskavat, poikasi peittyvät multaan.Mut mullasta, maastakin turpeen altakohoaa ylös taivaille laulusi valta.Marrask. 26 p:nä 1921.
Mykistyi käsissäs sävel kannelten,virity ei virttesi taika.Mikä sorti äänesi suloisen?Sävelen ole nyt ei aika!Sotahan sävelniekkasi suuret suori,iäkkäät urohot sekä sankari nuori,sotien sävel virtesi vienot salpaa,kätes käyttää nyt kylmänä iskevää kalpaa.
Sodit puolesta soittosi nyt sorean,sodit eestä virtesi vapaan.Näen taas kuten muinen sun kamppailevan,isien yhä isket sa tapaan!Isätkin sotahan Valon suorivat ennen,he soittelivat sotateillensä mennen, —idän vartio ol' rotu Karjalan vakaa,sama vartio taas vapautemme takaa.
Sodi, Karjala, vartio lännen maan,koko ihmiskunnan on voittos.Sotivat isät, soittivat kanneltaan,ilo ihmisyyden on soittos.Sodi suorana, koskaan ei Karjala kaadurotu laulujen, loihtujen maaksi ei maadu.Valon vuoksi on vuotanut Karjalan veri,hedelmät sinun töistäsi ihmisyys peri!
Pian helkkyy taas kantele polvillas,pian laulusi laaja taas kaikuu.Rotu Karjalan, suuri on kunnias,Valon vuoksi sun rautasi raikuuVuoks ihmisyyden sun tapparas tultaannyt tuiskavat, poikasi peittyvät multaan.Mut mullasta, maastakin turpeen altakohoaa ylös taivaille laulusi valta.
Marrask. 26 p:nä 1921.
Yö uhkaa, myrskysääidästä ukkospilviään taas nostaa.Voi miestä, pois ken jää,maan vapaus kun täytyy jälleen ostaa.Voi miestä, joka myöhalvasta veljiensä veren hinnan,kun hetki vaikein lyö,kun käytävä on kamppailemaan rinnan!Kun miesten kuntoamaa, kansa, koti, vapautemme kysyy.Mies, joll' on tuntoa,nyt mielin vakain vartiossaan pysyy.Hän katseen tyynen luotuhoa, turmaa, kuolemaakin kohti,säikyttää minkään suoei mieltään, voiton vuoksi kaikki tohti.Verensä viimeisenvuoks veljesveren vuotaneen hän antaa,puolesta vapaudenkaikkensa maalleen uhriksi hän kantaa.
Yö uhkaa, myrskysääidästä ukkospilviään taas nostaa.Voi miestä, pois ken jää,maan vapaus kun täytyy jälleen ostaa.
Voi miestä, joka myöhalvasta veljiensä veren hinnan,kun hetki vaikein lyö,kun käytävä on kamppailemaan rinnan!
Kun miesten kuntoamaa, kansa, koti, vapautemme kysyy.Mies, joll' on tuntoa,nyt mielin vakain vartiossaan pysyy.
Hän katseen tyynen luotuhoa, turmaa, kuolemaakin kohti,säikyttää minkään suoei mieltään, voiton vuoksi kaikki tohti.
Verensä viimeisenvuoks veljesveren vuotaneen hän antaa,puolesta vapaudenkaikkensa maalleen uhriksi hän kantaa.