The Project Gutenberg eBook ofRistin tie: RunojaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Ristin tie: RunojaAuthor: Aarni KoutaRelease date: September 1, 2013 [eBook #43619]Most recently updated: October 23, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RISTIN TIE: RUNOJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Ristin tie: RunojaAuthor: Aarni KoutaRelease date: September 1, 2013 [eBook #43619]Most recently updated: October 23, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Ristin tie: Runoja
Author: Aarni Kouta
Author: Aarni Kouta
Release date: September 1, 2013 [eBook #43619]Most recently updated: October 23, 2024
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RISTIN TIE: RUNOJA ***
RISTIN TIERunojaKirj.AARNI KOUTAKustannusosakeyhtiö OtavaHelsinki1879.
Runoja
Kirj.
AARNI KOUTA
Kustannusosakeyhtiö OtavaHelsinki
1879.
»— Kaikki suuri tapahtuu hitaasti; ei edes rypäle eikä viikuna valmistu silmänräpäyksessä. Jos tähän vuodenaikaan virkkoisit; 'Tahdon nyt heti viikunan!' niin vastaisin, että siihen vaaditaan aikaa. Suo viikunapuun ensin kukkia, käydä sitten raakaleille ja sitten kypsyä. — Ellei nyt edes viikuna valmistu silmänräpäyksessä eikä edes tunnissakaan, kuinka silloin voit vaatia, että ihmissielu kypsyisi niin lyhyessä ajassa ja vaivatta? Älä kuvittele sellaista mielessäsi, sanon sinulle!»Epiktetos.
»— Kaikki suuri tapahtuu hitaasti; ei edes rypäle eikä viikuna valmistu silmänräpäyksessä. Jos tähän vuodenaikaan virkkoisit; 'Tahdon nyt heti viikunan!' niin vastaisin, että siihen vaaditaan aikaa. Suo viikunapuun ensin kukkia, käydä sitten raakaleille ja sitten kypsyä. — Ellei nyt edes viikuna valmistu silmänräpäyksessä eikä edes tunnissakaan, kuinka silloin voit vaatia, että ihmissielu kypsyisi niin lyhyessä ajassa ja vaivatta? Älä kuvittele sellaista mielessäsi, sanon sinulle!»
Epiktetos.
GRAALIN MALJAHENKI JA AINERuusu-Risti1. Ristin tie2. Opetuslapsi3. VoittoRunoHenki ja aine1. Aine2. HenkiLUOVA SANALuova sanaSanaTaideMilloin kypsä ihmiskunta?Se on täytetty!SaulVALKEUS YÖSSÄJoulupuuSimeon temppelissäValkeus yössäVangittu valoJoulu-yö sankarin haudallaKUOLEMAN PORTEILLAIsäni muistolleViisaat neltseetDeevojen lauluGolgatallaSATU SIINTÄVÄ TÄHTIEN...Satu siintävä tähtien...YlösnousemusLucia»Lumimadonna»LähtöEnemmän olet kuin elontyöni!MAA-EMOMaa-emoAuringolleElon sähköSydänkesäAurinkoinen syysPILVIEN PIHOILLALentoretkiKuolinlentoVÄINÄMÖINENVäinämöistuliVäinämöinenVänrikin sankaritKamppaileva KarjalaYön uhatessaJuhani Ahon muistolle
Salass' on pyhän Graalin ylhäinen malja.Sen ympäri soitot ei soi, ei nalja,ei nauru kaiu, vain vaieten ylväätpyhän temppelin nousevat valkeat pylväät.Ikipuistot siimekseensä sen sulkee,sävel hartauden hämärässä sen kulkee,soi kuin vesi suihkuvan lähteen, mi lankeesolisten alas paadelleen. Sydän ankeeinehmon pimennossa on puiston, mi puhuu,taruaan tuhatvuotista hälle huhuu.Humisten pyhät puut puhuvat tarun julki,hämäriin tuhatvuotten min temppeli sulki.Pyhän maljan ne tietävät korkean mahdin,ne tuntevat sen kuninkaallisen vahdin.Useammat vartijoiks' sen ovat halvat,ritarillisuus riitä ei, kalskuvat kalvat.Se vaalijans' itselleen iäks vaatii,sitovat ikilait ritarillensa laatii.Elämäks hänelt' ottaa ja vaatii se valan,hänen nähdä se suo olemuksensa salan.Elämän yli hälle vallan se antaa,hänet korkeuteen ylimaalliseen kantaa.Hänen eestänsä poistaa se ääret ja rajat,hänen nähdä suo luonnon se salaiset pajat.Hänen nähdä se suo, mit' on vuossadat luoneet,pyhät luomisen työt sekä työnteko-huoneet.Elämään iankaikkiseen silmät se avaa,sen eess' oman itsensä tuntohon havaa.Epäpuhdas sen liekkejä nähdä ei saata,hän maasta on tullut ja etsii maata.Ketä ei voi koskettaa elon saasta,ylös taivaille taasen hän nousevi maasta.Hänen sielussaan tuli Graalin palaa,pyhän maljan tuon sydämeensä hän salaa.
Salass' on pyhän Graalin ylhäinen malja.Sen ympäri soitot ei soi, ei nalja,
ei nauru kaiu, vain vaieten ylväätpyhän temppelin nousevat valkeat pylväät.
Ikipuistot siimekseensä sen sulkee,sävel hartauden hämärässä sen kulkee,
soi kuin vesi suihkuvan lähteen, mi lankeesolisten alas paadelleen. Sydän ankee
inehmon pimennossa on puiston, mi puhuu,taruaan tuhatvuotista hälle huhuu.
Humisten pyhät puut puhuvat tarun julki,hämäriin tuhatvuotten min temppeli sulki.
Pyhän maljan ne tietävät korkean mahdin,ne tuntevat sen kuninkaallisen vahdin.
Useammat vartijoiks' sen ovat halvat,ritarillisuus riitä ei, kalskuvat kalvat.
Se vaalijans' itselleen iäks vaatii,sitovat ikilait ritarillensa laatii.
Elämäks hänelt' ottaa ja vaatii se valan,hänen nähdä se suo olemuksensa salan.
Elämän yli hälle vallan se antaa,hänet korkeuteen ylimaalliseen kantaa.
Hänen eestänsä poistaa se ääret ja rajat,hänen nähdä suo luonnon se salaiset pajat.
Hänen nähdä se suo, mit' on vuossadat luoneet,pyhät luomisen työt sekä työnteko-huoneet.
Elämään iankaikkiseen silmät se avaa,sen eess' oman itsensä tuntohon havaa.
Epäpuhdas sen liekkejä nähdä ei saata,hän maasta on tullut ja etsii maata.
Ketä ei voi koskettaa elon saasta,ylös taivaille taasen hän nousevi maasta.
Hänen sielussaan tuli Graalin palaa,pyhän maljan tuon sydämeensä hän salaa.
Aniharvoin aurinko paistaa teille,jotk' Kohtalon Herrat määräsi meille.Kukin ristiään saa pimennossa sen kantaa.Osan ansaitun Iki-Oikeus antaajoka-ainoallen, ylöspäin joka halaa,kenen rinnassa vain tuli kaipuun palaa.Ken ei hekumaa hae, naurua, naljaa,ken kärsimyksen ei katkeraa maljaatyköänsä pois arkana tahdo työntää,erehensä ken tuntee, ja erheensä myöntää.Viat, tahrat ken tunnostaan tahtovi pestä,ken tuomiota Iki-Herran ei estä.Ken itsensä uskovi Iäisen huomaan,ken käy olemustansa uudesti luomaan.Ilomielin ristinsä alle hän taipuu,hänen henkensä täyttää vain Korkeuden kaipuu.Kun Ristin Tielle hän käynyt on kerran,hänen tahtonsa täyttää ain tahtoa Herran.Pysyväistä maan päällä ei häll' ole majaa,varastonsa on tyhjä ja aittansa vajaa.Hopeoita hän huoli ei, kultia kerää,hänen henkensä Korkeuksissa vain herää.Hän vältä ei vaivaa, ei kuormaansa kiellä,pyhityksen hän kulkevi kaidalla tiellä.Hän jättänyt jälkeensä on elon harhat,pyhät paistavat päällänsä tähtien tarhat.
Aniharvoin aurinko paistaa teille,jotk' Kohtalon Herrat määräsi meille.
Kukin ristiään saa pimennossa sen kantaa.Osan ansaitun Iki-Oikeus antaa
joka-ainoallen, ylöspäin joka halaa,kenen rinnassa vain tuli kaipuun palaa.
Ken ei hekumaa hae, naurua, naljaa,ken kärsimyksen ei katkeraa maljaa
tyköänsä pois arkana tahdo työntää,erehensä ken tuntee, ja erheensä myöntää.
Viat, tahrat ken tunnostaan tahtovi pestä,ken tuomiota Iki-Herran ei estä.
Ken itsensä uskovi Iäisen huomaan,ken käy olemustansa uudesti luomaan.
Ilomielin ristinsä alle hän taipuu,hänen henkensä täyttää vain Korkeuden kaipuu.
Kun Ristin Tielle hän käynyt on kerran,hänen tahtonsa täyttää ain tahtoa Herran.
Pysyväistä maan päällä ei häll' ole majaa,varastonsa on tyhjä ja aittansa vajaa.
Hopeoita hän huoli ei, kultia kerää,hänen henkensä Korkeuksissa vain herää.
Hän vältä ei vaivaa, ei kuormaansa kiellä,pyhityksen hän kulkevi kaidalla tiellä.
Hän jättänyt jälkeensä on elon harhat,pyhät paistavat päällänsä tähtien tarhat.
Hän kauan sitten jätti harhat elon,ain uupumatta kulki Päivää kohti,mi häntä niinkuin kirkastukseen johti,hän arvoituksist' elämän sai selon,hän kulki kuilut kuoleman ja yön,hän näki sarastavan aamunkoiton,aavisti taisteluiden jälkeen voiton,iäisten piirien hän näki työn.Olento oudon Valon häntä johti,he yhdess' syvyydet ja huiput kulki.Avautui kaikki, mikä ennen sulkihält' olemuksens', seesteisenä hohtiylt' ympärillään luonto iäinen.Ei ollut kehää, piiriä, ei alaa,min syvintä hän nähnyt ei ois salaa,hän oli kansalainen Kaikkeuden.Hän kaikkialta haki kotimaata,hän ihmisessä näki pelkän veljen,näin aukaisi hän eestään joka teljen,ei mikään sitoa hänt' enää saata.Hän kaikkein auttajana aina on,milloinkaan tääll' ei ristiään hän jätä,hän etsii niitä, joill' on tuska, hätä,jotk' kadottivat Elon Auringon.
Hän kauan sitten jätti harhat elon,ain uupumatta kulki Päivää kohti,mi häntä niinkuin kirkastukseen johti,hän arvoituksist' elämän sai selon,hän kulki kuilut kuoleman ja yön,hän näki sarastavan aamunkoiton,aavisti taisteluiden jälkeen voiton,iäisten piirien hän näki työn.
Olento oudon Valon häntä johti,he yhdess' syvyydet ja huiput kulki.Avautui kaikki, mikä ennen sulkihält' olemuksens', seesteisenä hohtiylt' ympärillään luonto iäinen.Ei ollut kehää, piiriä, ei alaa,min syvintä hän nähnyt ei ois salaa,hän oli kansalainen Kaikkeuden.
Hän kaikkialta haki kotimaata,hän ihmisessä näki pelkän veljen,näin aukaisi hän eestään joka teljen,ei mikään sitoa hänt' enää saata.Hän kaikkein auttajana aina on,milloinkaan tääll' ei ristiään hän jätä,hän etsii niitä, joill' on tuska, hätä,jotk' kadottivat Elon Auringon.
Hän maksanut on elon kalliit lunnaat,hän voittanut on kuoleman ja yön.Kohoovat eessään Kirkastuksen kunnaat,iäiseen sopuun sointuu järki, syön.Ristinsä raskas ei oo enää kantaa,hän alati voi lahjoittaa ja antaa,rajaton niinkuin kevään kukkeus uhkeehengessään Voima voittamaton puhkee.Kultaisin sätein Päivän kehrä palaapäällänsä vaipumatta varjoon öin,se ristin, muinoin mustan, kultaan valaa,se kaunistaa sen runsain ruusuvöin.Puu musta puhkee purppuraan ja kultaan,säteillen seitsenkukka tulvii tultaan,kaikk' ympärillään väräilee ja elää.Näin aine ei, vaan Henki yksin helää!Iäinen Henki on, se taivaat täyttää,se muodot muovaa, uutta yhä luo,se voimat herättää ja niitä käyttää,läpäisee aineen, määrän sille suo.Se ohjaa maailmoiden oudon juoksun,se täyttää valonsäteen, kukkain tuoksun,se kaiken olevaisen muotoon valaa,kaikk' elollinen siihen jälleen palaa.Se synnyttävi elon alkusolun,se kehityksen huippuun kaiken vie,me kunnes päässä pyhityksen polunseisomme, päättynyt on Ristin tie.Korkeimmat kehät sädehtien aukee,aineemme Hengen aurinkohon raukee,aurinkoon, joka tuliruusun tavoinsäteillen työhön luomisen on avoin.
Hän maksanut on elon kalliit lunnaat,hän voittanut on kuoleman ja yön.Kohoovat eessään Kirkastuksen kunnaat,iäiseen sopuun sointuu järki, syön.Ristinsä raskas ei oo enää kantaa,hän alati voi lahjoittaa ja antaa,rajaton niinkuin kevään kukkeus uhkeehengessään Voima voittamaton puhkee.
Kultaisin sätein Päivän kehrä palaapäällänsä vaipumatta varjoon öin,se ristin, muinoin mustan, kultaan valaa,se kaunistaa sen runsain ruusuvöin.Puu musta puhkee purppuraan ja kultaan,säteillen seitsenkukka tulvii tultaan,kaikk' ympärillään väräilee ja elää.Näin aine ei, vaan Henki yksin helää!
Iäinen Henki on, se taivaat täyttää,se muodot muovaa, uutta yhä luo,se voimat herättää ja niitä käyttää,läpäisee aineen, määrän sille suo.Se ohjaa maailmoiden oudon juoksun,se täyttää valonsäteen, kukkain tuoksun,se kaiken olevaisen muotoon valaa,kaikk' elollinen siihen jälleen palaa.
Se synnyttävi elon alkusolun,se kehityksen huippuun kaiken vie,me kunnes päässä pyhityksen polunseisomme, päättynyt on Ristin tie.Korkeimmat kehät sädehtien aukee,aineemme Hengen aurinkohon raukee,aurinkoon, joka tuliruusun tavoinsäteillen työhön luomisen on avoin.
Se unten herkimpäin on ikuistus,katoovan muotoon iäiseen se muovaa,sen yllä väikkyy outo kirkkaus,sen olemus on jumal'unta luovaa.Se juuriaan ei juonna ihmissukuun,luojansa nostaa jumalain se lukuun,mut syämistä käy sentään sydämiin,kohoaa maasta ylös taivaisiin.Yön säteistä sen sisin sielu on,sen lieskoissa on taivaan tähtitulta,se liitossa on kera auringon,mut vieras silt'ei sille maan oo multa.Se maahan niinkuin kevään sade lankee,luo lohtua, kun miel' on ahdas, ankee,kohottaa katseen tähtitarhain taa.Pois murheet väistyvät, ja murheen maa.Sielumme sisimmän se valaisee,maat oudot, jumalaiset meille näyttää,sen valoss' sateenkaaret säteilee,henkemme ikihehkullaan se täyttää.Uudeksi olemuksemme se muovaa,sen lentimet soi voitonvirttä luovaa,siipensä kohottaa se kimmeltäinyön halki taivaan tähtitarhaa päin.
Se unten herkimpäin on ikuistus,katoovan muotoon iäiseen se muovaa,sen yllä väikkyy outo kirkkaus,sen olemus on jumal'unta luovaa.Se juuriaan ei juonna ihmissukuun,luojansa nostaa jumalain se lukuun,mut syämistä käy sentään sydämiin,kohoaa maasta ylös taivaisiin.
Yön säteistä sen sisin sielu on,sen lieskoissa on taivaan tähtitulta,se liitossa on kera auringon,mut vieras silt'ei sille maan oo multa.Se maahan niinkuin kevään sade lankee,luo lohtua, kun miel' on ahdas, ankee,kohottaa katseen tähtitarhain taa.Pois murheet väistyvät, ja murheen maa.
Sielumme sisimmän se valaisee,maat oudot, jumalaiset meille näyttää,sen valoss' sateenkaaret säteilee,henkemme ikihehkullaan se täyttää.Uudeksi olemuksemme se muovaa,sen lentimet soi voitonvirttä luovaa,siipensä kohottaa se kimmeltäinyön halki taivaan tähtitarhaa päin.
Tulenliekki ihmisen henki on,säde luomisen loistavan auringon.Iät ollut, kuuluva kaikkeuteen,ajaks vaikka vangittu aineeseen.Iät ollut, ja kestävä ikuisiin,itu, kätketty maa-emon uumeniin,mut päänsä nostava päivää päin,sisar tähtien, yössä kimmeltäväin.Veli Luojan valkean auringon,povess' outo kaipio tutkimaton.Alas syöstynä yöhön ja aineeseeniät pyrkii se luomisen valkeuteen.Levon hetkeä lainkaan ei itselleen suo,sädesillat siintävät maasta se luoavaruuksihin, tähtitarhojen taa,koti kahleiden, harhojen sille on maa.Rajaton, syvä, Jumala-syntyinen,ylös pyrkii se Alkunsa lähteillen.Ylös kaipuunsa tähdäten tähtiä päinjumaluuteen vihdoin yhtyvi näin.
Tulenliekki ihmisen henki on,säde luomisen loistavan auringon.
Iät ollut, kuuluva kaikkeuteen,ajaks vaikka vangittu aineeseen.
Iät ollut, ja kestävä ikuisiin,itu, kätketty maa-emon uumeniin,
mut päänsä nostava päivää päin,sisar tähtien, yössä kimmeltäväin.
Veli Luojan valkean auringon,povess' outo kaipio tutkimaton.
Alas syöstynä yöhön ja aineeseeniät pyrkii se luomisen valkeuteen.
Levon hetkeä lainkaan ei itselleen suo,sädesillat siintävät maasta se luo
avaruuksihin, tähtitarhojen taa,koti kahleiden, harhojen sille on maa.
Rajaton, syvä, Jumala-syntyinen,ylös pyrkii se Alkunsa lähteillen.
Ylös kaipuunsa tähdäten tähtiä päinjumaluuteen vihdoin yhtyvi näin.
Inehmon Henki, syösty yöhön aineen,kotiinsa täältä jälleen halajaa,se alta kahleittensa rautapaineenpihoille pilvein yhä palajaa.Se kammitsoista maisten harhain kauhunkeveesti kohoo lailla uhrisauhunpäin tähtitarhaa, yössä kimaltavaa,mi palaavalle jälleen porttins' avaa.Avautuu palaavalle tähtitarhat,sävelten teitä kun se saapuu vain,ei sido sitä maa, ei öiset harhat,on sillä lentimet näät jumalain.Ei alas varjoihin se vajoo illan,se löytänyt on tuollepuolen sillan,se saavuttanut taas on jumaluuden,se Hengen-laulun laulaa jälleen uuden.Sen alkulähteisiinsä jälleen liittääsävelten, runon rata aineeton,sen Hengen-hehku voimat uudet siittää,se uudelleen on Poika Auringon.Välille maan ja taivaan luo se siteetniin herkät kuin on heljät tähtikiteet,näin synnyttäen Hengen säveleitäse aineessakin astuu taivaan teitä.Se runon mahdilla luo Hengen-taivaan,se alhaalla jo astuu autuuteen;se milloinkaan ei vaivu enää vaivaan,ei alistu kuin orja aineeseen.Se valtias on Hengen sekä aineen,kuin kantamana sävelien laineense kulkee maahan oudon aamunkoiton,se aineess' sotien saa Hengen voiton.
Inehmon Henki, syösty yöhön aineen,kotiinsa täältä jälleen halajaa,se alta kahleittensa rautapaineenpihoille pilvein yhä palajaa.Se kammitsoista maisten harhain kauhunkeveesti kohoo lailla uhrisauhunpäin tähtitarhaa, yössä kimaltavaa,mi palaavalle jälleen porttins' avaa.
Avautuu palaavalle tähtitarhat,sävelten teitä kun se saapuu vain,ei sido sitä maa, ei öiset harhat,on sillä lentimet näät jumalain.Ei alas varjoihin se vajoo illan,se löytänyt on tuollepuolen sillan,se saavuttanut taas on jumaluuden,se Hengen-laulun laulaa jälleen uuden.
Sen alkulähteisiinsä jälleen liittääsävelten, runon rata aineeton,sen Hengen-hehku voimat uudet siittää,se uudelleen on Poika Auringon.Välille maan ja taivaan luo se siteetniin herkät kuin on heljät tähtikiteet,näin synnyttäen Hengen säveleitäse aineessakin astuu taivaan teitä.
Se runon mahdilla luo Hengen-taivaan,se alhaalla jo astuu autuuteen;se milloinkaan ei vaivu enää vaivaan,ei alistu kuin orja aineeseen.Se valtias on Hengen sekä aineen,kuin kantamana sävelien laineense kulkee maahan oudon aamunkoiton,se aineess' sotien saa Hengen voiton.
Ei luotu Sanaa. Sana kaikki loi!alussa maailmoille muodon soi. —Se muotoon kaiken ilmenevän muovaa,se jumalain on juurta, Voimaa luovaa.Kaaoksen alku-yöss' se salamoi,maat, taivaat, Valon valtameret loi.Säen, jumalpätsistä mi sinkos yöhön,lepäävät luovat voimat pani työhön.Maailmat loi, ja niitä hallitsee,loi Valon, Ajan vaihteet vallitsee!Maat murskaa myös, ja raunioilla kerranjylisee sinisalamoina Herran.
Ei luotu Sanaa. Sana kaikki loi!alussa maailmoille muodon soi. —Se muotoon kaiken ilmenevän muovaa,se jumalain on juurta, Voimaa luovaa.
Kaaoksen alku-yöss' se salamoi,maat, taivaat, Valon valtameret loi.Säen, jumalpätsistä mi sinkos yöhön,lepäävät luovat voimat pani työhön.
Maailmat loi, ja niitä hallitsee,loi Valon, Ajan vaihteet vallitsee!Maat murskaa myös, ja raunioilla kerranjylisee sinisalamoina Herran.
Sana, taivaat mi loi, jumalallinen Järki,pimeän iki-yön joka ukset särkialuss' aikojen, kiireelle korkeuden kuvunpyhän auringon nosti, ja tähtien luvunlukemattoman vahvuuden helmassa luki,rajat ainehen rasti, ja säihkyen pukitomun, maan elon välkkyvään valtiasverhoon.Sana, min tajunnassa ihmisen suvunsyvä synty on, alkujen alku ja juuri.Sana luova, siunaava, säihkyvä, suuri,mi kätkenyt on idun tammen terhoon,maan uumenihin elon voiman, mi nostaapimeästä pinnalle laihon laajan.Sana, sinkoova ukkosen välkkyvän vaajan,mi leimahtaa idän ääristä länteen,Sana lahjomaton, joka rankasee, kostaatihutyöt, virittää vihan jousen jänteen.Sana siunaava, hurskaan mi kulkua johtaa,hänen polkunsa päällä tähtenä hohtaa,Sana, joss' inehmot jumaluuden kohtaa.Sana kuolematon, jumalallinen valta,meret, maat joka täyttävi, sen Jumalaltasuku ihmisten sai, välill' luodun ja Luojanside ainoa, jot' ole muille ei suotu.Sanan voimalla luojaksi nousta voi luotu,rakentaa ylt'ympärilleen ikisuojan,meret hallita, vallita maan sekä aineen,avaruuksihin nousta ja lannistaa laineen,pihat pilvien nähdä, ja kuiluihin syöstä,omistaa hedelmät tuhatvuosien työstä,joit' yksikään hältä ei riistä, ei ryöstä.Vapauttaa vangitut henget hän voi,alas taivaista hän tulen siunaavan toi,Sanan, jonka valtaa ei vangita saata,joka yössämme loistaa ja lohduttaa maata.
Sana, taivaat mi loi, jumalallinen Järki,pimeän iki-yön joka ukset särkialuss' aikojen, kiireelle korkeuden kuvunpyhän auringon nosti, ja tähtien luvunlukemattoman vahvuuden helmassa luki,rajat ainehen rasti, ja säihkyen pukitomun, maan elon välkkyvään valtiasverhoon.Sana, min tajunnassa ihmisen suvunsyvä synty on, alkujen alku ja juuri.Sana luova, siunaava, säihkyvä, suuri,mi kätkenyt on idun tammen terhoon,maan uumenihin elon voiman, mi nostaapimeästä pinnalle laihon laajan.Sana, sinkoova ukkosen välkkyvän vaajan,mi leimahtaa idän ääristä länteen,Sana lahjomaton, joka rankasee, kostaatihutyöt, virittää vihan jousen jänteen.Sana siunaava, hurskaan mi kulkua johtaa,hänen polkunsa päällä tähtenä hohtaa,Sana, joss' inehmot jumaluuden kohtaa.
Sana kuolematon, jumalallinen valta,meret, maat joka täyttävi, sen Jumalaltasuku ihmisten sai, välill' luodun ja Luojanside ainoa, jot' ole muille ei suotu.Sanan voimalla luojaksi nousta voi luotu,rakentaa ylt'ympärilleen ikisuojan,meret hallita, vallita maan sekä aineen,avaruuksihin nousta ja lannistaa laineen,pihat pilvien nähdä, ja kuiluihin syöstä,omistaa hedelmät tuhatvuosien työstä,joit' yksikään hältä ei riistä, ei ryöstä.Vapauttaa vangitut henget hän voi,alas taivaista hän tulen siunaavan toi,Sanan, jonka valtaa ei vangita saata,joka yössämme loistaa ja lohduttaa maata.
Sen alku kaaoksen on tuollapuolla,sen syntysanat lausui luova Järki,sen olemus ei koskaan saata kuolla,se kaikkialla eestään esteet särki.Se aina etsii ilmennyksen alaa,sisintä hehkuaan se meilt' ei salaa,se jumalten on kaunein leikkikalu,sit' aineen puoleen luomisen vie halu.Elämän voimalla se aineen täyttää,säteensä siunaten se siihen valaa,katoovaa työhön ikuiseen se käyttää,se pimeydessä liekehtien palaa.Iäiseen valkeuteen se meitä johtaa,auringot toisensa sen tiellä kohtaa,ajasta iäiseen se raivaa rataa,min yli öisten tähtein siinto sataa.Muodoissa kimmeltää se lumikiteen,ylentää avaruuksiin templin ylvään,välille maailmoiden solmii siteen,pystyttää hartauden pyhän pylvään.Valloille ikuisille uhritultasuitsuttaa, kimmeltää kuin oudoin kulta,maan uumenissa joka uinuu untaan,kohoten kerran Valon valtakuntaan.
Sen alku kaaoksen on tuollapuolla,sen syntysanat lausui luova Järki,sen olemus ei koskaan saata kuolla,se kaikkialla eestään esteet särki.Se aina etsii ilmennyksen alaa,sisintä hehkuaan se meilt' ei salaa,se jumalten on kaunein leikkikalu,sit' aineen puoleen luomisen vie halu.
Elämän voimalla se aineen täyttää,säteensä siunaten se siihen valaa,katoovaa työhön ikuiseen se käyttää,se pimeydessä liekehtien palaa.Iäiseen valkeuteen se meitä johtaa,auringot toisensa sen tiellä kohtaa,ajasta iäiseen se raivaa rataa,min yli öisten tähtein siinto sataa.
Muodoissa kimmeltää se lumikiteen,ylentää avaruuksiin templin ylvään,välille maailmoiden solmii siteen,pystyttää hartauden pyhän pylvään.Valloille ikuisille uhritultasuitsuttaa, kimmeltää kuin oudoin kulta,maan uumenissa joka uinuu untaan,kohoten kerran Valon valtakuntaan.
Milloin kypsä ihmiskunta?Milloin jumalien untatoteuttaa mainen kansa?Silloinko, kun tieto, taitokorkeimpaan on noussut kukkaan?Selvillä kun kaikki salatsill' on, konsa kaikki alatmahtaa voi se mahdillansa?Konsa hunaja ja maitokaikkialla vuotaa, hukkaansilt' ei mene pisaraakaan?Tasapaino kun on vaakaantunteen sekä järjen saatu,juurtunut kun luontoon raakaanlempeempi on luonnon-laatu?Kuljettu on puoli tiestäsilloin, muttei yltään iestäpuistanut viel' ihmiskunta.Elä viel' ei jumalunta.Milloin kypsä ihmissuku?Silloin, kun ei enää hukutoisen käden kautta kukaan.Kun käy kaikki määrään samaan,veljinä kun kaikki mukaankäyvät rauhaa rakentamaan.Kuollut kun on himo saaliin,yhtyneinä yhteen maaliintähtää kaikki tulevaiseen.Silloin uneen jumalaiseenyltänyt on ihmissuku,jok' ei koskaan sorru, huku.
Milloin kypsä ihmiskunta?Milloin jumalien untatoteuttaa mainen kansa?
Silloinko, kun tieto, taitokorkeimpaan on noussut kukkaan?Selvillä kun kaikki salatsill' on, konsa kaikki alatmahtaa voi se mahdillansa?Konsa hunaja ja maitokaikkialla vuotaa, hukkaansilt' ei mene pisaraakaan?
Tasapaino kun on vaakaantunteen sekä järjen saatu,juurtunut kun luontoon raakaanlempeempi on luonnon-laatu?
Kuljettu on puoli tiestäsilloin, muttei yltään iestäpuistanut viel' ihmiskunta.Elä viel' ei jumalunta.
Milloin kypsä ihmissuku?
Silloin, kun ei enää hukutoisen käden kautta kukaan.Kun käy kaikki määrään samaan,veljinä kun kaikki mukaankäyvät rauhaa rakentamaan.Kuollut kun on himo saaliin,yhtyneinä yhteen maaliintähtää kaikki tulevaiseen.
Silloin uneen jumalaiseenyltänyt on ihmissuku,jok' ei koskaan sorru, huku.
Se on täytetty!Ah, syvin hetki on lyönyt!sylihin sydänpäivän käy sydänyö nyt!sylihin elämän tyly kuolema taipuu.Se on täytetty! Täyttynyt korkein on kaipuu,johon tähdännyt on iät ihmisen suku.Se on täytetty! Tuskasta, tuskien altaiankaikkinen noussut on rakkauden valta.Se on täytetty! Ah, vihan yöhön ei hukupolo kärsinyt, kärsivä ihmiskunta.Se on täytetty!Ristin juurella untauneksii tulevasta sen valkeimmat sielut.Ovat täytetyt kolkoimmat kuilut ja nielut,välisillat on valmiina vastaisuuteen.Suku tuomittu katseensa taas jumaluuteenkohottaa tuhatvuosien tuskien yöstä.Katohon sitä koskaan ei jälleen syöstä,katohon väkivallan ja koston ja vihan,se kirkastetun sai hengen ja lihan.Se on täytetty!Maapallo hetkestä tästäjumalallisen Rakkauden elämästäosan sai, jota siltä ei riistää saata.Kadotuksehen syöstä ei ihmisten maata!Vapauttajan veri virrat väilyyiät ilmoissa sen, sydämissä säilyysäde auringoiden Auringon.Se on täytetty! Täytetty rakkauden onpyhin työ, joka kuoleman vallat murskas,johon ain rakentuu elo henkisin, hurskas,joka vieroo vihaa ja itsekkyyttä,rakentaa tulevaisinta ihmisyyttä!Pitkäperjantaina 1921.
Se on täytetty!
Ah, syvin hetki on lyönyt!sylihin sydänpäivän käy sydänyö nyt!sylihin elämän tyly kuolema taipuu.Se on täytetty! Täyttynyt korkein on kaipuu,johon tähdännyt on iät ihmisen suku.Se on täytetty! Tuskasta, tuskien altaiankaikkinen noussut on rakkauden valta.Se on täytetty! Ah, vihan yöhön ei hukupolo kärsinyt, kärsivä ihmiskunta.
Se on täytetty!
Ristin juurella untauneksii tulevasta sen valkeimmat sielut.Ovat täytetyt kolkoimmat kuilut ja nielut,välisillat on valmiina vastaisuuteen.Suku tuomittu katseensa taas jumaluuteenkohottaa tuhatvuosien tuskien yöstä.Katohon sitä koskaan ei jälleen syöstä,katohon väkivallan ja koston ja vihan,se kirkastetun sai hengen ja lihan.
Se on täytetty!
Maapallo hetkestä tästäjumalallisen Rakkauden elämästäosan sai, jota siltä ei riistää saata.Kadotuksehen syöstä ei ihmisten maata!Vapauttajan veri virrat väilyyiät ilmoissa sen, sydämissä säilyysäde auringoiden Auringon.Se on täytetty! Täytetty rakkauden onpyhin työ, joka kuoleman vallat murskas,johon ain rakentuu elo henkisin, hurskas,joka vieroo vihaa ja itsekkyyttä,rakentaa tulevaisinta ihmisyyttä!
Pitkäperjantaina 1921.
Soita, David, soita, soita,murhetta ei henkein voita.Henkeni, mi Herran työhönvalittiin, nyt vaipuu yöhön,joka ympärillein lankee.David, soita, David, soita,mieleni on musta, ankee.Milloinkaan ei enää koitavapahtava päivä mulle,muinoin Herran voidellulle.Syvemmälle yhä vajoosieluni, sen siteet hajoopimeään, min ääret kajooihmisten ei enää maita,eessä polku outo, kaita,min ei missään näy päätä.Tuonen varjoa ja jäätä,minne katseeni vain kiintyy.Silmähän vain yksin siintyytoivottuuden aukeet aavat.Kirveltävät kipeet haavat,jotka elo iski, saavatelinvoimain lamaan, lakoon.Kuvat hurjat kulkee, pakoonniit' en pääse, aivoissanisuonet paisuu, veri sakoo,kuumeisesti sydän takoo.Pedon lailla raivoissanikoetan ma kahleitanimurtaa, mutta raivoon suotta.Viikot vaihtuu, vuosi vuottaseuraa, yhä kierrän samaakehää, joka henkein lamaa.Harppuasi, David, soita!Sieluni ei salamoitaenää iske, ikivarjoonuppoo se ja unhon yöhön.Zebaothin kruunun tarjoonsulle, saata sit' en kantaa,kelpaa en ma Herran työhön,rikoin käskyänsä vastaan.Sit' ei saata anteeks antaamahdit maiset, vallat taivaan,tuomittu oon iäks vaivaankulkiessain elon rantaa.Kuolemalla ainoastaanHerran vihan sovittaa voin.Siksi kirveltävin haavoinkuljen, hourun yöhön vajoon.Katselen ma aamun kajoon,sammuu kirkas päivän kulta!Soita, David, hetkeks sultalohdun saan, sa kruunun multa.Soita, hoivaa Herran tulta,heläjöivin hopeekielinsoita, astu nöyrin mielintielle, jolle Jahve johtaaaskelesi, ylläs hohtaaiät Ylimmäisen tuli.Sydämesi siinä suli,taipui tahtos Herran tahtoonniinkuin kaarna merten vahtoon!
Soita, David, soita, soita,murhetta ei henkein voita.Henkeni, mi Herran työhönvalittiin, nyt vaipuu yöhön,joka ympärillein lankee.
David, soita, David, soita,mieleni on musta, ankee.Milloinkaan ei enää koitavapahtava päivä mulle,muinoin Herran voidellulle.
Syvemmälle yhä vajoosieluni, sen siteet hajoopimeään, min ääret kajooihmisten ei enää maita,eessä polku outo, kaita,min ei missään näy päätä.Tuonen varjoa ja jäätä,minne katseeni vain kiintyy.Silmähän vain yksin siintyytoivottuuden aukeet aavat.Kirveltävät kipeet haavat,jotka elo iski, saavatelinvoimain lamaan, lakoon.Kuvat hurjat kulkee, pakoonniit' en pääse, aivoissanisuonet paisuu, veri sakoo,kuumeisesti sydän takoo.Pedon lailla raivoissanikoetan ma kahleitanimurtaa, mutta raivoon suotta.Viikot vaihtuu, vuosi vuottaseuraa, yhä kierrän samaakehää, joka henkein lamaa.
Harppuasi, David, soita!Sieluni ei salamoitaenää iske, ikivarjoonuppoo se ja unhon yöhön.Zebaothin kruunun tarjoonsulle, saata sit' en kantaa,kelpaa en ma Herran työhön,rikoin käskyänsä vastaan.Sit' ei saata anteeks antaamahdit maiset, vallat taivaan,tuomittu oon iäks vaivaankulkiessain elon rantaa.Kuolemalla ainoastaanHerran vihan sovittaa voin.Siksi kirveltävin haavoinkuljen, hourun yöhön vajoon.Katselen ma aamun kajoon,sammuu kirkas päivän kulta!
Soita, David, hetkeks sultalohdun saan, sa kruunun multa.Soita, hoivaa Herran tulta,heläjöivin hopeekielinsoita, astu nöyrin mielintielle, jolle Jahve johtaaaskelesi, ylläs hohtaaiät Ylimmäisen tuli.Sydämesi siinä suli,taipui tahtos Herran tahtoonniinkuin kaarna merten vahtoon!
Minut korvesta pirttihin kannettiin,mut korpeen mun juureni jäivät.Hopeat, korut oksille annettiin,niiss' siinnän nyt yöt sekä päivät,ma virkistän vanhain ja nuorien mieltä,ma haastan korpien hiljaista kieltä,huminaa salometsien, suurten ja sankkain,johon heimoni jäi, rotu veljien vankkain.Kohoamme kohdussa korpien vyön,pyhä aurinko päällä, ja tähdet yön,humisee kesät, talvet yllämme tuuli,tuhannet tarut kaukaiset korvamme kuuli.Suku ihmisten ympärillämme vaihtuu,kevät saapuu ja syys, suvi, talvikin haihtuu,me yksin elämme iästä ikään,ei rikkoa voi ikirauhaamme mikään,ei myrskyinen syys, sävel paimenen torven,on kuolematon rotu korkean korven.Ase ihmisen meidät vaikk' kaataa voi,humisten ikilaulumme sentään soi,tuviss' ihmisien sävel korpien soittaa,sävel ihmeellinen, sanat kaikki mi voittaa,inehmon sanat, jotka voi vilppiä haastaa,levon, rauhan toisen rinnasta raastaa,sanat valheelliset, tylyt, jotka vain saastaalevittää ylt'ympäri, huokuen hyytä,kateutta karsasta, soimaa ja syytä.Sävelissämme soi lepo lempeä, lauha,syvä kuin sinervän salon suunnaton rauha,lepo luonnon, mi kutsuu ja kiehtoo kuin syvyys,herättää, hymyää kuten korkein hyvyys.Sanomaa Jumalan ikirauhan me tuomme:tylyt torjumme vallat, ja valkeutta luomme,teot ihmisien hyviks tahdomme muuttaa,elon hetteisiin hänen juurensa juuttaa.Inehmossa mi ainetta, maahan se vaipuu,vie korkeuteen hänet henkensä kaipuu.
Minut korvesta pirttihin kannettiin,mut korpeen mun juureni jäivät.Hopeat, korut oksille annettiin,niiss' siinnän nyt yöt sekä päivät,ma virkistän vanhain ja nuorien mieltä,ma haastan korpien hiljaista kieltä,huminaa salometsien, suurten ja sankkain,johon heimoni jäi, rotu veljien vankkain.
Kohoamme kohdussa korpien vyön,pyhä aurinko päällä, ja tähdet yön,humisee kesät, talvet yllämme tuuli,tuhannet tarut kaukaiset korvamme kuuli.Suku ihmisten ympärillämme vaihtuu,kevät saapuu ja syys, suvi, talvikin haihtuu,me yksin elämme iästä ikään,ei rikkoa voi ikirauhaamme mikään,ei myrskyinen syys, sävel paimenen torven,on kuolematon rotu korkean korven.
Ase ihmisen meidät vaikk' kaataa voi,humisten ikilaulumme sentään soi,tuviss' ihmisien sävel korpien soittaa,sävel ihmeellinen, sanat kaikki mi voittaa,inehmon sanat, jotka voi vilppiä haastaa,levon, rauhan toisen rinnasta raastaa,sanat valheelliset, tylyt, jotka vain saastaalevittää ylt'ympäri, huokuen hyytä,kateutta karsasta, soimaa ja syytä.
Sävelissämme soi lepo lempeä, lauha,syvä kuin sinervän salon suunnaton rauha,lepo luonnon, mi kutsuu ja kiehtoo kuin syvyys,herättää, hymyää kuten korkein hyvyys.Sanomaa Jumalan ikirauhan me tuomme:tylyt torjumme vallat, ja valkeutta luomme,teot ihmisien hyviks tahdomme muuttaa,elon hetteisiin hänen juurensa juuttaa.Inehmossa mi ainetta, maahan se vaipuu,vie korkeuteen hänet henkensä kaipuu.
»Herra, nyt sinä lasket palvelijasirauhaan menemään sanasi mukaan;sillä silmäni ovat nähneet pelastuksesi.»Luuk. 2:29-30.Pyhäkössä temppelin varronnut oonmonet vuodet; mun henkeni kaipuumua ohjannut on elon aurinkoon.Iäkäs olen, varteni vaipuu,povin hehkuvin Herraa oon sittenkin uottanut,lupaukseensa järkähtämättä ain luottanut,odotukseni vihdoinkin loppunut on,näen kirkkautensa nyt auringon!Ikirakkaus tähtien tarhastaalas astui, nyt ihmissukuvapahdettu on aineen harhasta;joka etsii, hän Tieltä ei huku!Jumalallisen rakkauden täyttyi nyt työ,ota kuoleman katkesi, valkeni yö,valohon pimeästä käy ihmisen tie,Isän laupiaan luokse se jälleen vie.Vajonnut oli henkemme aineeseen,himot askeleitamme vain johti,nyt kuljemme taasen kirkkauteen,Jumalaa, Elon alkua kohti.Kotihin vapahdettuina jälleen me riennämme,me toistemme tuskia, haavoja liennämme,tuli rakkauden ikivoimamme on,radan rastii se maast' ylös aurinkohon!Ylistetty, sun liekkisi nähdä ma sain,olen nähnyt Rakkauden Herran,janoten jota mielin nääntyvin hain,ylistetty, kun saavuit sa kerran!Sinä voittanut kuolon oot kammoittavan,elo täyttävi tyhjyyden ammoittavan;lepohon nyt lasket sa palvelijas;elo, kuolema on Sinun vallassas!
»Herra, nyt sinä lasket palvelijasirauhaan menemään sanasi mukaan;sillä silmäni ovat nähneet pelastuksesi.»
Luuk. 2:29-30.
Pyhäkössä temppelin varronnut oonmonet vuodet; mun henkeni kaipuumua ohjannut on elon aurinkoon.Iäkäs olen, varteni vaipuu,povin hehkuvin Herraa oon sittenkin uottanut,lupaukseensa järkähtämättä ain luottanut,odotukseni vihdoinkin loppunut on,näen kirkkautensa nyt auringon!
Ikirakkaus tähtien tarhastaalas astui, nyt ihmissukuvapahdettu on aineen harhasta;joka etsii, hän Tieltä ei huku!Jumalallisen rakkauden täyttyi nyt työ,ota kuoleman katkesi, valkeni yö,valohon pimeästä käy ihmisen tie,Isän laupiaan luokse se jälleen vie.
Vajonnut oli henkemme aineeseen,himot askeleitamme vain johti,nyt kuljemme taasen kirkkauteen,Jumalaa, Elon alkua kohti.Kotihin vapahdettuina jälleen me riennämme,me toistemme tuskia, haavoja liennämme,tuli rakkauden ikivoimamme on,radan rastii se maast' ylös aurinkohon!
Ylistetty, sun liekkisi nähdä ma sain,olen nähnyt Rakkauden Herran,janoten jota mielin nääntyvin hain,ylistetty, kun saavuit sa kerran!Sinä voittanut kuolon oot kammoittavan,elo täyttävi tyhjyyden ammoittavan;lepohon nyt lasket sa palvelijas;elo, kuolema on Sinun vallassas!
On kuin läpi maapallon aurinko loistais,vaikk' kylmä ja valju on viileä yö,on kuin kajo taivahan tyynenä toistaisvalon herruuden, välkkyvi tähtien vyö.Masennettu on yö! pimennossa ei piilläpyhä aurinko saa, ota säiläsi, viillärata siintävä idästä läntehen hamaan!Joka katse nyt tähtäävi tähtehen samaan.Joka katse tähtää nyt tähtehen Elon,katos halla, nyt karkonnut kuolema on.Ilo täyttävi rinnan, ei tuntehet pelon,ylivalta nyt ainut on auringon.Sydämet säde päivän nyt huumaa ja hurmaa,paha poistuvi, vahva ei heikkoa surmaa,väkivalta nyt väistyvi, jäljelle hyvyysjää niinkuin jää yöhön vain tähtinen syvyys.Valon määrättömyys, joka heijastut yöhön,ikäs on lyhyt tuokio, hetkinen vain,jätät jälkesi sittenkin vuossatain työhön,povess' ihmisien elät piilossa ain.Ah, kerran on aikasi astua julki,tuhatvuosia valtias vaieten kulki,tuhatvuosia orjankaapua kantoi,valons', äänensä vaientaa yhä antoi.Ja antavi ain, jyristen se ei haasta,alas käy kuten kyyhky se liihottain,maa vieras on sille ja mainen saasta,asukkaaksi se jää tykö puhtaimman vain.Läpi maapallon hälle se loistavi yössä,pitopöydässä juhlii ja arkien työssä.Elon halki tienviittana tyynenä hohtaa,Isän luo läpi kuoleman porttien johtaa.
On kuin läpi maapallon aurinko loistais,vaikk' kylmä ja valju on viileä yö,on kuin kajo taivahan tyynenä toistaisvalon herruuden, välkkyvi tähtien vyö.Masennettu on yö! pimennossa ei piilläpyhä aurinko saa, ota säiläsi, viillärata siintävä idästä läntehen hamaan!Joka katse nyt tähtäävi tähtehen samaan.
Joka katse tähtää nyt tähtehen Elon,katos halla, nyt karkonnut kuolema on.Ilo täyttävi rinnan, ei tuntehet pelon,ylivalta nyt ainut on auringon.Sydämet säde päivän nyt huumaa ja hurmaa,paha poistuvi, vahva ei heikkoa surmaa,väkivalta nyt väistyvi, jäljelle hyvyysjää niinkuin jää yöhön vain tähtinen syvyys.
Valon määrättömyys, joka heijastut yöhön,ikäs on lyhyt tuokio, hetkinen vain,jätät jälkesi sittenkin vuossatain työhön,povess' ihmisien elät piilossa ain.Ah, kerran on aikasi astua julki,tuhatvuosia valtias vaieten kulki,tuhatvuosia orjankaapua kantoi,valons', äänensä vaientaa yhä antoi.
Ja antavi ain, jyristen se ei haasta,alas käy kuten kyyhky se liihottain,maa vieras on sille ja mainen saasta,asukkaaksi se jää tykö puhtaimman vain.Läpi maapallon hälle se loistavi yössä,pitopöydässä juhlii ja arkien työssä.Elon halki tienviittana tyynenä hohtaa,Isän luo läpi kuoleman porttien johtaa.
Yhä vankina onvalo auringon,meni mailleen jo marraskuussa.Hämäriss' sinertäälumihelmet ja jää,kevyt kuura kiiluvi puussa.Säkenöi syvä yö,revon roihut lyöyli taivaiden sähköistä tultaan.Avaruus salamoi,yö hetkeksi voiylt'ympäri puhjeta kultaan.Salamoi syvä yö,ikitähtien vyösäkenöi tuhansin jalokivin.Ylös kuu kohoaa,valo sen kuvastaakinoksiin kotikoivujen rivin.Vaikk' kahleissa onsäde auringon,koko kaikkeus kuitenkin hohtaa.Valo tähtien vyönläpi kuolonkin yönvalonlähteille henkemme johtaa.Valon lähdett' ei näy,mut esteettä käyläpi kaikkeuden henkemme vapaa.Sido ei sitä maa,valon siivet se saa,Isän istuimen ylhäällä tapaa.Valon varjo on yö,vapauttaen lyöläpi yön säde huomenen koiton.Avaruus salamoi,koko kaikkeus soiilolaulua valkeuden voiton!
Yhä vankina onvalo auringon,meni mailleen jo marraskuussa.Hämäriss' sinertäälumihelmet ja jää,kevyt kuura kiiluvi puussa.
Säkenöi syvä yö,revon roihut lyöyli taivaiden sähköistä tultaan.Avaruus salamoi,yö hetkeksi voiylt'ympäri puhjeta kultaan.
Salamoi syvä yö,ikitähtien vyösäkenöi tuhansin jalokivin.Ylös kuu kohoaa,valo sen kuvastaakinoksiin kotikoivujen rivin.
Vaikk' kahleissa onsäde auringon,koko kaikkeus kuitenkin hohtaa.Valo tähtien vyönläpi kuolonkin yönvalonlähteille henkemme johtaa.
Valon lähdett' ei näy,mut esteettä käyläpi kaikkeuden henkemme vapaa.Sido ei sitä maa,valon siivet se saa,Isän istuimen ylhäällä tapaa.
Valon varjo on yö,vapauttaen lyöläpi yön säde huomenen koiton.Avaruus salamoi,koko kaikkeus soiilolaulua valkeuden voiton!
Varjossa kuuravalkeen kuusen hauta,kimaltaa yllä tähtikirkas yö,yö rakkauden; — ei raiu enää rauta,ei kalskahtaen kalvat enää lyö.Viihdyttäin kuusi varjoo urhon unta,kajastaa iäisyyden aamunkoi,ikuista rauhaa uottaa ihmiskunta,kaikkeuden juhlakellot kaukaa soi.Soi joulukellot yössä avaruuden,yöss' syntyi jumalainen rakkaus,sytyttää mieliimme se toivon uuden,se liitost' uudesta on lupaus.Pois vainon muistot ikirakkaus pyyhki,yön tähtiin katseemme se kohottaa,rauhatta rintamme ei enää nyyhki,kiitämme korkeuden Jumalaa.Ylistys olkoon korkeuden Herran,vanhurskas, vakaa mieli inehmon!Me kamppailimme, — koittava on kerranseesteinen, tyyni aika auringon.Urohon unta, joka silmäns' sulkivarjostaa kuusi valkee, kuurainen,yön juhlakellot soittavat nyt julkisanomaa hyvää rauhan, rakkauden!
Varjossa kuuravalkeen kuusen hauta,kimaltaa yllä tähtikirkas yö,yö rakkauden; — ei raiu enää rauta,ei kalskahtaen kalvat enää lyö.Viihdyttäin kuusi varjoo urhon unta,kajastaa iäisyyden aamunkoi,ikuista rauhaa uottaa ihmiskunta,kaikkeuden juhlakellot kaukaa soi.
Soi joulukellot yössä avaruuden,yöss' syntyi jumalainen rakkaus,sytyttää mieliimme se toivon uuden,se liitost' uudesta on lupaus.Pois vainon muistot ikirakkaus pyyhki,yön tähtiin katseemme se kohottaa,rauhatta rintamme ei enää nyyhki,kiitämme korkeuden Jumalaa.
Ylistys olkoon korkeuden Herran,vanhurskas, vakaa mieli inehmon!Me kamppailimme, — koittava on kerranseesteinen, tyyni aika auringon.Urohon unta, joka silmäns' sulkivarjostaa kuusi valkee, kuurainen,yön juhlakellot soittavat nyt julkisanomaa hyvää rauhan, rakkauden!
Kaunis kuin aurinko on, joka länteen laskien vaipuu,vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen,kaunis on muistosi niin, mut kauniimpi vieläkin kaipuu,mieliin mi mentyäs jää, jää elon murheeseen.Murheen sa tunsit, tunsit, ah elon ankaran taiston,tietäen kuitenkin, ett' taistelu voittohon vie,näit ikivoiton sa kangastavan läpi elämän vaiston.Ah, yli päivien työn kangasti kaikkeuden tie.Niin kävit, horjumaton, elon halki sa kuolemaa kohti,kuljit kirkkauteen, ah Isän laupiaan luo,muitakin matkalla ohjaten, Mestari kun sua johti,Mestari ainoa tuo, meille mi voimansa suo.Kauniina siksi kuin päivä, mi länteen laskien vaipuu,vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen,kauniina kangastaa siks muistosi, kirkkaana kaipuu,mieliin mi mentyäs jää, jää elon orpouteen.Ruotsinpyhtää, tammik. 22 p:nä 1921.
Kaunis kuin aurinko on, joka länteen laskien vaipuu,vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen,kaunis on muistosi niin, mut kauniimpi vieläkin kaipuu,mieliin mi mentyäs jää, jää elon murheeseen.
Murheen sa tunsit, tunsit, ah elon ankaran taiston,tietäen kuitenkin, ett' taistelu voittohon vie,näit ikivoiton sa kangastavan läpi elämän vaiston.Ah, yli päivien työn kangasti kaikkeuden tie.
Niin kävit, horjumaton, elon halki sa kuolemaa kohti,kuljit kirkkauteen, ah Isän laupiaan luo,muitakin matkalla ohjaten, Mestari kun sua johti,Mestari ainoa tuo, meille mi voimansa suo.
Kauniina siksi kuin päivä, mi länteen laskien vaipuu,vaipuu varjohon yön, outoon valkeuteen,kauniina kangastaa siks muistosi, kirkkaana kaipuu,mieliin mi mentyäs jää, jää elon orpouteen.
Ruotsinpyhtää, tammik. 22 p:nä 1921.
Lumivalkeat vaatteemme on, loka, saastaole seurannut niitä ei myötämme maasta.Pyhä, paistava, puhdas on päällämme puku,elon tahroihin ei sädesiinto sen huku.Elämän läpi käymme kuin käy läpi harhainolennot ihanat ikitähtien tarhain.Alahalta vain puoleksi löysimme majan,kävi kaipuumme ain yli ainehen rajan,alati Elävän Veden lähdettä haimme,säkeneitä sen suonien juoda me saimme;— elo meille vain oli ainaista iltaa,iäti vaelsimme me vahvuuden siltaa.Iäti vaelsimme me Auringon maita.Oli polkumme ohdakkeinen ja kaita,— hävis tieltämme näin joka sulku ja aita.Sitoneet lopuks meitä ei mitkään siteet,ylt'ympäri kiilui vain tähtien kiteet,Elämän pyhät Auringot huikaisten paloi,olemukseemme hehkua, voimaa ne valoi.Palamasta ei lamppumme liekit laanneet,me emme velttoina varroten maanneet,odotimme ain ylkämme ylhäisen tuloa,häähetkemme suurta ja säihkyvää suloa.Me heitimme yltämme maalliset verhot,keveästi kuin kimmeltävät tuliperhotkohosimme me tuollepuolen rajan,yli maan, vapahiksi kahleista ajan.Korut, kiiluvat morsiuskruunut kutooyön tähdet ja kuudan meille, ei putoovähinkään timanteista sen, pelkkää tulta,valonvälkettä on olemuksemme kulta.Yhä kirkkaammin lamppumme yössä vain hohtaa,maan oudon äärille meidät ne johtaa; —me säästimme öljymme matkalla elon,senvuoks hopeat pyhän lamppumme helonhävittää hämärän sekä kuoleman pelon.Me kuoloa emme ollenkaan tunne,elon kaikkialla vain kohtaamme, kunneavaruudessa kulkee tuikkiva tiemme.Läpi kaikkeuden elon viestiä viemme.Alahalla me kuljimme jäässä ja yössä,Elämän, Valon Herran me oomme nyt työssä.Olemuksemme kuin sädeseitti on hento,ei tunne kahleita henkemme lento.Joka hetki me varroimme tuloa Herran,sitehemme nyt vihdoin on kirvonneet kerran,maat, taivaat me kiedomme nyt valovöihin,niin outo on puhjennut valkeus öihin.Läpi kaikkeuden ajatuksemme lentää,Valotaivaasta toiseen ne välkkyen entää,edessämme ei yhtään oo sulkua, rajaa,vapahdettuina Henkemme laulut kajaa,säveltulvilla täyttäen taivaan ja maan.Sädehtii pyhät lamppumme loistettaan.
Lumivalkeat vaatteemme on, loka, saastaole seurannut niitä ei myötämme maasta.Pyhä, paistava, puhdas on päällämme puku,elon tahroihin ei sädesiinto sen huku.Elämän läpi käymme kuin käy läpi harhainolennot ihanat ikitähtien tarhain.Alahalta vain puoleksi löysimme majan,kävi kaipuumme ain yli ainehen rajan,alati Elävän Veden lähdettä haimme,säkeneitä sen suonien juoda me saimme;— elo meille vain oli ainaista iltaa,iäti vaelsimme me vahvuuden siltaa.
Iäti vaelsimme me Auringon maita.Oli polkumme ohdakkeinen ja kaita,— hävis tieltämme näin joka sulku ja aita.Sitoneet lopuks meitä ei mitkään siteet,ylt'ympäri kiilui vain tähtien kiteet,Elämän pyhät Auringot huikaisten paloi,olemukseemme hehkua, voimaa ne valoi.Palamasta ei lamppumme liekit laanneet,me emme velttoina varroten maanneet,odotimme ain ylkämme ylhäisen tuloa,häähetkemme suurta ja säihkyvää suloa.
Me heitimme yltämme maalliset verhot,keveästi kuin kimmeltävät tuliperhotkohosimme me tuollepuolen rajan,yli maan, vapahiksi kahleista ajan.Korut, kiiluvat morsiuskruunut kutooyön tähdet ja kuudan meille, ei putoovähinkään timanteista sen, pelkkää tulta,valonvälkettä on olemuksemme kulta.Yhä kirkkaammin lamppumme yössä vain hohtaa,maan oudon äärille meidät ne johtaa; —me säästimme öljymme matkalla elon,senvuoks hopeat pyhän lamppumme helonhävittää hämärän sekä kuoleman pelon.
Me kuoloa emme ollenkaan tunne,elon kaikkialla vain kohtaamme, kunneavaruudessa kulkee tuikkiva tiemme.Läpi kaikkeuden elon viestiä viemme.Alahalla me kuljimme jäässä ja yössä,Elämän, Valon Herran me oomme nyt työssä.Olemuksemme kuin sädeseitti on hento,ei tunne kahleita henkemme lento.Joka hetki me varroimme tuloa Herran,sitehemme nyt vihdoin on kirvonneet kerran,maat, taivaat me kiedomme nyt valovöihin,niin outo on puhjennut valkeus öihin.Läpi kaikkeuden ajatuksemme lentää,Valotaivaasta toiseen ne välkkyen entää,edessämme ei yhtään oo sulkua, rajaa,vapahdettuina Henkemme laulut kajaa,säveltulvilla täyttäen taivaan ja maan.Sädehtii pyhät lamppumme loistettaan.