— Sitä poikaa minun on ikävä. Et tiedä, kuinka suloiselta tuntuu, kun sellainen potkiva ja kämpyröivä pikku olento likistää käsivartensa kaulaan ja sopertaa: — Täti yliin, täti yliin! Tuntee johonkin kelpaavansa.
— Kuule, tuo se poika tänne! Minä omistan sinut ja pojan täydellisellä tyranniudella ja iloitsen armeijan tappiosta.
— Ei, älähän nyt. Minä olen jo vuokrannut huoneet.
— Olet vuokrannut…
— Niin, rupean ruokaemännäksi.
— Siitä sinun olisi pitänyt neuvotella minun kanssani.
— Sinä olet vanha koulukoni, tätä et ymmärrä.
— Onko sinulla varoja?
— Äitini muuttaa tänne. Hänellä on täydellinen kalusto ja vähän rahoja. Minä teen työtä.
— Aina itsepäinen, taitat vielä kerran niskasi, mutta varo vanhaa äitiäsi!
— Työssä niska vahvistuu ja äitimuori on kova puolestaan.
— Helga, sinulla on vielä jotakin mielessäsi, näen sen silmistäsi.Sinussa on jotakin uutta ja salaperäistä, olet — olet kaunistunut.Sinussa on kuin — soittoa. Vähältä pitää, etten minäkin rupeatanssimaan ja hoilaamaan. Mitä se on?
Hän vain hymyili ja järjesti tukkaansa peilin edessä. Uusi pusero oli kuin valettu solakalle varrelle ja sen heleänruskea väri antoi eloa kalpeille kasvoille. Armeijan sininen oli hyljätty eikä musta verkahame ollenkaan salannut joustavia ruumiinmuotoja.
— Mitä kummaa! Oletko sinä kähertänyt tukkasikin?
— Hiukan ohimoilta. Se tekee kasvojen ilmeen lempeämmäksi. Samassa hän kääntyi minuun ja syleili rajusti.
— Minä olen aina hiukan kadehtinut sinua, puhui hän nauraen, — Naema Auer, olethan sinä harvinainen ihminen — oikein yli-ihminen kaikkea hyvää sinä olet! Nyt en enää sinua kadehdi, en rahtustakaan!
— Sinä kidutat minua.
— Pitäisikö minun huutaa sinulle salaisuuteni?
— Ahaa… nyt minä olen jäljillä. Vai niin…
— Naema!
Se sanottiin hyväilevällä ja moittivalla äänellä.
— Ja nyt sinä menet, annat kantaa itseäsi käsillä. Te rakennatte sen pienen pihanpuoleisen komeron uudestaan. Ja sitten te riitaannutte! Mene, mene ja taita niskasi!
Hän katseli minua rauhallisena onnellisuuden ilme kasvoillaan.
— Eikö se ole ihmeellistä? Minä vain sanon sen, mikä tässä on kummallista. Meidän rakkautemme on ollut koskemattomana nämä viisi vuotta ja nyt kun se jatkuu uudestaan, jatkuu se ihan samasta pisteestä, johon se silloin katkesi. Ymmärrätkö sinä tätä?
— Älä puhu minulle arvotuksia, enhän minä ole koskaan syleillyt kaksilahkeista.
— Me olemme kiistelleet siitä hetkestä saakka, kun hän tapasi minut, tuli sinne maalle ja oli siellä päivät. Olemme puhuneet suumme puhtaiksi, purkaneet viiden vuoden kärsimiset. Nyt meidän on kummankin hyvä olla. Me voimme istua tuntikausia vaieten, katsella toisiamme ja olla sanomattoman onnelliset.
Minä en voinut olla sanomatta: — Oletko sinä nyt varma, ettei se vanha perisynti miehessäsi herää?
Helgan kasvojen ilme muuttui ja minä kaduin sanojani.
— Naema kulta, älä puhu siitä nyt. Anna minun olla onnellinen niin kauan kuin voin. Minä olen kärsinyt tästä erosta niin suunnattomasti. Minun on nälkä, onnen nälkä. Tahdon rakastaa ja saada rakkautta, tahdon unohtaa kaikki, kärsiä, alentuakin, jos niin tarvitaan. Hänen vikansakin ovat minulle rakkaita, hänen pahat sanansakin minua hyväilevät. Mutta hän ei olekkaan paha, on muuttunut.
— Joko te asutte yhdessä?
— Älä kysy noin jokapäiväisellä äänellä.
— Luuletko sinä, että tämäkin rakkaus on sinun omaa erikoista rakkauttasi?
— Uskonko minä?
Näin hänen kasvoillaan tuskaa ja huulet tavailivat kysymystä. Viiden vuoden henkinen taistelu oli hetkeksi kiteytynyt tähän kysymykseen, mutta vain hetkeksi.
— Uskonko minä, uskon, uskon. Voimani kasvavat, tiedän taistelevani elämästä, työstä, onnestani ja hänenkin. Nyt en pakene, en hellitä hänestä. Ja jos meidän täytyy joutua perikatoon, niin kaadumme yhdessä. Minä olen nyt hänen vaimonsa.
* * * * *
Helga on pitänyt ruokalaa huoneustossaan ja ottanut Sepon luoksensa tai oikeammin äitinsä luo, sillä itse hän asuu Eelinensä viereisessä huoneustossa. Heidän "pihanpuoleinen" komeronsa on leveälle kadulle päin ja kulmahuoneen akkuna merelle.
— Jos ne teidän onnenne sisälliset komerot ovat yhtä avarat ja valoisat kuin…
— Älä unohda, Naema, nämä ovat vuokrahuoneita ja hyvin kalliit. En jaksa sitä oikein unohtaa, mutta olen sentään tyytyväinen. En ole kuukauteen ennättänyt laskea päiviä, väliin en tiedä, mikä viikonpäivä on menossa. Minulla on velkoja ja saatavia ihan korvia myöten. Sanohan nyt, kouluhevonen, miltä täällä näyttää?
— Täällä on oikein kodin tuoksu, hajahtaa hiukan sikaarille. Onko hän tuolla toisessa huoneessa?
— Eeli lähti aamulla kauppamatkoille. Hän on välittäjä.
— Sinulla on suuri ja kaunis matto.
Helga nauroi: — Eikö ole? Sen minä hiljan ostin ja suututin Eelin, kun en ostanut häneltä.
— Kummallistahan se olikin.
— Sekö seteli sinua niin harmittaa? sanoin minä. Olisitpa silloin nähnyt Eelin. Hän otti setelin taskustaan, repi sen palasiksi ja sanoi murhaavasti: — Luuletko minua itaraksi! Murut hän heitti uuniin. Minä olisin sillä hetkellä tahtonut repiä maton palasiksi, mutta se oli liian vahva. Kun Eeli oli mennyt, otin setelin kappaleet uunista ja vein pankkiin. Sain ehjän rahan ja pistin sen salavihkaa Eelin lompakkoon aamulla, ennenkuin hän matkusti.
Helga nauroi makeasti.
— Luuletko, ettei hän arvaa?
— Kyllä hän saa arvailla ja jauhattaa sitä ajatuksissaan aina loppumattomiin. Se ei mahdu mihinkään tiliin, sillä se on mennyt eikä mistään tullut.
— Onko hän niin tarkka tilimies?
— Ihan hiuksen päälle.
— Sinä näytät väsyneeltä.
— Olemme valvoneet.
— Ja riidelleet?
— Niin ja saaneet kumpikin voiton itsestämme — tällä kertaa.
— Pelkäätkö, että toiste kävisi toisin?
Helgan silmissä välähti ja hän nousi lepäävästä asennostaan. — En, minä uskon, että voitamme. Ja silloin on…
— Uusia taistelun syitä.
Hän katsoi minuun pitkään ja ojensi molemmat kätensä.
— Olkoon, tämä elämä ja Eeli on sen arvoinen. Minä rakastan häntä juuri sen vuoksi. Nyt en tee kylmällä järjellä rakkauden töitä, teen rakkauden pakosta ja elämänhalusta!
Hänen siniset silmänsä paloivat tummina ja pyöristyneet hartiat nousivat voimakkaina. Hän oli kasvanut.
— Tiedätkö, minun armeijani on tullut takaisin. He ovat kaikki tyyni minun hoidossani jälleen. Ennen he aina valittelivat surujansa ja me itkimme yhdessä. Nyt meillä riittää iloa tuomisiksi ja läksiäisiksi.
— Ja vaivaisetkin ovat ruusunpunaisia.
— Tulehan huomenna mukaan katsomaan, löydätkö sysimustia.
Kun seuraavana päivänä menin häntä noutamaan, kuulin eteiseen kiihtynyttä sanakiistaa.
— Sinä tulet kuin kutsuttu, sanoi Helga. — Tässä on Eeli ja tässäNaema.
Minulla oli ollut selvä kuva miehestä, mutta hänet nähdessäni se hävisi ollen aivan väärä. Kättäni puristi luja ja hieno herrasmiehen käsi ja silmiini katsoi kaksi avonaista silmää, joissa vielä paloi kiistan kiivaus. Hän voitti minut ehdottomasti. Hänen hienostunut käytöksensä, miellyttävä joustavuutensa ja mairitteleva huomaavaisuutensa voitti pikku minäni. Mieltymistäni häiritsi vain ajatus: minkä vaikutuksen teen minä häneen? Hänen sileän pintansa takaa en saanut mitään selville.
— Te tulette kuin kutsuttu, sanoi hänkin. — Helga tahtoo välttämättä mennä tervehtimään erästä kuolevaa armeijalaista.
— Kuolevan tahto on täytettävä. Se on minulle pyhä asia.
— Hänessä voi olla tarttuva tauti, mitä tahansa! intti Horros.
— Senkin uhalla, sanoi Helga varmasti.
— Mikä mies se on? kysyin Helgalta.
— Se meidän miehemme halkopinolta, muistathan? Hän on ollut armeijassa ja on nyt hyvin huonona sairaana. Sain juuri kutsun mennä häntä katsomaan.
— Kummallinen lumous ja mieliteko! sanoi Horros suuttuneena. Hänen kiivautensa tuntui liiotellulta.
— Niin, minä teen intohimoisesti juuri sellaista, mikä tuntuu vaikealta ja vastuulliselta, sanoi Helga hakiessaan päällystakkiaan.
Minä näin miehen kasvoilla uhkaavan ilmeen. Helga huomasi sen myös eikä jatkanut kiistaa.
— Hyvästi, Eeli, vähäksi aikaa. Saat nähdä, minusta tulee oikein kiltti vielä. Me nökötämme täällä kahden emmekä välitä koko maailmasta.
Hän ojensi kätensä Eelille ja katsoi häneen vakavasti. Mies otti käden ja puristi sitä. Näin Helgan kalpenevan tuskasta, vaikkei hän valittanut. Heidän kiihkeä riitaisuutensa vihlaisi minua. Aavistin sen pohjalla kuumien tunteiden ristiriitaa. Itse he unohtivat olevansa sen ohjaamia.
— Älkää jättäkö häntä yksin kuolevan kanssa, kuiskasi Eeli minulle hyvästi jättäissäni.
— En, olkaa huoletta.
Eelin huomaavaisuuden välitön vaikutus sai vahvistusta ja minä tunsin olevani häntä lähellä, kuuluvani hänelle yhtä paljon kuin Helgalle.
— Miehelläsi on merkillinen tenhovoima, sanoin kadulle tultuamme.
— Niin kaikki sanovat ja luottavat häneen ehdottomasti.
— Nyt kyllä ymmärrän sinun tuskasi ja onnesi.
— Ne taitavat kuulua yhteen. Meissä on tulivuori ja sen pohjattomuus kammottaa minua. En pääse selville Eelistä, tuskin tiedän enempää kuin erotessamme.
Me astuimme syrjäkaupungin katuja. Talot olivat ulkoapäin siistit ja somat. Illan rauha ja puhdas asumattomilta kallioilta virtaava ilma karkotti raskaan mielemme.
— Täällähän olisi ihana asua. Metsää, kallioita, rauhaa, raitista ilmaa.
— Nyt mennään sisään, sanoi Helga ja me käännyimme portista. Pääsimme ahtaaseen eteiseen, josta pienet ovet johtivat eri asuntoihin. Minun muuttohaluni hävisi näiden ovien edessä. Helga huomasi minun pettymykseni ja sanoi:
— Sinun laisesi voisivat tulla tänne kansan elämää tutkimaan.
Helga koputti eräälle ovelle ja katsoi minuun olan takaa. Kun ei vastausta kuulunut, avasi hän oven ja me astuimme yksinäiseen huoneeseen, joka oli vaateverholla jaettu kahtia. Verhon tällä puolella asui kaiketi jokin vanha nainen, koska oli virsikirja pöydällä ja sen päällä sangalliset lasit ja seinällä riippui naulassa paksuja, tummia vanhanaikaisia vaatteita. Huone oli puhdas, mutta kummallinen painostus vallitsi siellä. Istuin hiljaa ainoalle tuolille ja Helga kohotti verhoa. Vilaukselta näin vuoteessa saman miehen, joka oli meitä seurannut armeijan pihalle. Hän oli nyt kutistunut kasaan ja korkea nenänvarsi käynyt teräväksi.
— Kuinka on nyt laita? kysyi Helga. Kuulin tuolin rutisevan ja arvasin Helgan istuneen vuoteen viereen.
— Huonosti, sanoi mies ja yski röhistellen. — Noussut tänne rinnan alle turvotus. — Matliena hieroo — se on tänään pyykillä — hyvä ihminen — hoitaa… — Matliena sanoo, että nyt se on jo sydämessä — tulee loppu. Kiitos, että kapteeni tuli.
— Kuinkas muutoin, sanoi Helga.
— Te minua armahditte — tahtoisin rauhassa kuolla — olisi sanottavaa…
Kuulin sairaan raskaan hengityksen.
— Teillä on vaikea. Minä autan istumaan, sanoi Helga.
— Te autoitte minua hädässä, sanoi sairas nyt selvemmin.
— Te itse tahdoitte myöskin.
— Tahdoinhan minä, mutta ruumiskoneeni oli päässyt pahaan vauhtiin, ei auttanut jarrut.
Hän yski vähän ja lämpeni puheesta. Kielikin suli eikä enää kangertanut kuin ensin.
— Taisi olla kova höyry päällä, sanoi Helga.
— Oli. Siitä pitäis puhua. Makasiinimies olin. Inspehtoori oli papin poika ja minä sen torpparin. Yhdessä kasvettiin. Niin että inspehtoori sitten toimitti sen paikankin. Oltiin kuin veljet. Olisin mennyt vaikka kasakan takkiin sen puolesta. Kun se sitten kerran sanoi, että tarvitsi rahaa, muuten — voinhan sen sanoa ja täytyy — muuten joutuisi…
Mies kaiketi selitti liikkeillä, sillä Helga huudahti:
— Vankeuteen!
— Niin, sanoi mies, — oli kirjottanut vääriä papereita.
— Entä te?
— Minä tein, mitä hän pyysi. Malttakaa — tää yskä — se ahdistaa — tyynyä ylös — kiitos! Helpottaa. Se oli kuin veli, kuin minä itse… Mitäs minun piti kertoa?
Tuli hetken hiljaisuus.
— Piti ottaa rahaa, kuulin miehen sanovan käheästi — rahaa sinä iltana kirjeestä. Konttorissa oli nuori harjottelija. Se pani rahat pöytälaatikkoon, ei osannut avata kassakaappia. Inspehtoorin täytyi lähteä junalla, juuri kun rahat olivat tulleet. Ei voinutkaan jäädä konttoriin, kun rahat piti… Se kävi helposti. Poika oli jättänyt laatikon lukitsematta ja käveli itse sillalla.
— Eikö saatu selville? kysyi Helga jännittyneenä.
— Ei, ja se nuori herra menetti paikkansa eikä koskaan saanut virkaa — hukutti itsensä.
Mies oli vaiti ja hengitti raskaasti.
— Se hukutti, nuori mies. Ja se kävi minun tunnolleni. Menin minäkin hunningolle.
— Entä se inspehtoori?
— Sai rahat ja auttoi minua Amerikkaan. No, elämähän se on siellä niinkuin täälläkin. Kellä on sisärustingit vialla, ei ne siellä parane. Pahenee, pahenee. Minä siellä satamassa lastasin ja join, join ja lastasin ja yritin unohtaa, mitä olin, vaan eihän se käynyt. Kirjotin kerran inspehtoorille ja pyysin tikettirahaa ja sain. Tulin pois, mutta naamarustinki ei ollut minun ystäväni. Ei kukaan tahtonut antaa työtä, ja sitten se alkoi vasta leikki. Tein tahallani kerran sisäänmurron ja pääsin talveksi lukkojen taakse. No sitten minä jo kehtasin kerran yrittää tavata Horrosta siellä vanhalla asemalla.
Sävähdin — en kuullut liikahdustakaan.
— Oliko Horros silloin inspehtoorina? kysyi Helga omituisen ontolla äänellä.
— No, eihän se sillekään pahaa tekisi vaikka näkisi vanhan apurinsa siinä… niin minä sitä silloin ajattelin, puhui sairas kuulematta Helgan kysymystä.
— Oliko Horros teidän inspehtoorinne? kysyi Helga uudestaan.
— Ei se ollut enää siellä. Oli nainut, vaimo sitten karannut. Horros heittänyt viran. Aina se etsii — etsii!
Minua ahdisti. Hiivin hiljaa kuin varas ulos ovesta ja puikkelehdin kadulle. Siellä tulin vasta tajuihini ja maltoin ajatella, mitä oli tapahtunut.
Helga tuli pian sen jälkeen kadulle, omituisesti hoippuen. Hän ei katsonut ympärilleen, ei näyttänyt muistavan minua, astui hitaasti katua, joka päättyi kapeaan kalliopolkuun. Seurasin häntä etäämpänä ja kun hän istui kallion lohkareelle, siirryin minäkin häntä lähelle.
— Helga!
Hän käänsi päänsä minuun ja nyökkäsi.
— Sinäkin sen kuulit!
— Kuulin — en aavistanut…
Hänen kasvoilleen nousi vähitellen tumma puna, silmät paloivat ja kädet puristuivat nyrkkiin.
— Sinä et saa puhua tästä, vanno se minulle!
— Vannomattakin voit luottaa!
— Lupaa minulle, että jätät minut nyt kahden kesken Eelin kanssa.Kukaan ei saa tietää meistä, ei kukaan saa tuntea!
— Helga, ethän sinä vaan tee pahaa itsellesi, olet niin kiihtynyt.
— Älä pelkää!
— Etkö sinä voi kirjottaa minulle? On niin raskasta näin erota.
— Minä en lupaa mitään. Jos voin, niin kirjotan.
Hän ojensi minulle jäykän käden, ylpeä ryhti kielsi kaiken hellyyden. Hän jäi kalliolle ja minä käännyin kotiin. En voinut istua kotona koulusta tultuani, harhailin onnettoman, kuolevan miehen asunnon tienoilla. Toivoin siellä sattumalta tapaavani Helgan. Heti paikalle tultuani näinkin hänen hätäisesti astuvan taloon, pieni vasu kädessään, rauhattomasti ympärilleen tähystellen kuin olisi tahtonut kenenkään tietämättä kulkea.
Seisoin kadun kulmassa ja aijoin juuri mennä porttia kohti, kun näin Horroksen tulevan vastakkaisesta kulmasta ja seuraavan Helgaa — nähtävästi hänen tietämättään, sillä kun minä tulin portille, kuulin hänen kysyvän eräältä vaimolta pihassa, mistä ovesta rouva oli mennyt — ihan rauhallisena ja hymyilevänä. Ensi hetkessä tahdoin estää häntä astumasta sisään ja riensin pihaan, mutta samassa luovuin yrityksestäni. Kuinka olisin voinut estää häntä seuraamasta vaimoaan, kun en edes tiennyt mitään tekosyytä. Epäröidessäni oli oikea hetki livahtanut ohitse ja Horros meni sisään. Kotiin rientäessäni olin näkevinäni heidät sairaan vuoteen ääressä.
* * * * *
Olin odottanut kuukausia saamatta Helgasta elon merkkiä. Tiesin, että he olivat kaupungissa ja arvelin heidän hiljalleen taipuvan kohtaloonsa, kunnes minut herätti hätähuudon tapainen kirje.
— Rakas Naema, tule luokseni nyt kohta, minua on kohdannut suuri suru!
Helga Horros.
Pääni kävi aivan tyhjäksi ja koneellisesti puin ylleni ja menin suoraan hänen asuntoonsa.
Eteisen ovi oli auki ja Helga tuli äitinsä puolelta minua vastaan. Hän oli vanhentunut, astui väsyneesti alakuloisuuden ja voimattomuuden painostamana, katseessa jotakin murtunutta ja säikähtynyttä.
— Kiitos, että tulit, sanoi hän ja vei minut huoneeseensa, sulki ovet ja istui rinnalleni sohvaan, pujotti sormensa käteeni ja istui vaiti tuijottaen eteensä.
— Kaikki on lopussa, sanoi hän.
— Miehesi seurasi sinua sairaan luo.
— Sinä tiedät sen!
— Minä näin teidän kummankin astuvan sisään samasta ovesta.
— Niin kai piti tapahtua. Häneltä en minä voinut salata mitään, en salaisia ajatuksianikaan.
— Tunsivatko he toisensa.
— Tunsivat. He vain katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät. Eeli ei näyttänyt hämmästystään.
— Vai sinä, Kari, ja potilaana, sanoi hän vain. Sairas ei enää osannut puhua, mutta hän tuli levottomaksi ja viittasi meitä tulemaan lähemmäksi. Hänen katseensa oli hyvä ja suuret kyyneleet valuivat kasvoille ja voimattomat sormensa hapuilivat kättäni. Eeli kääntyi pois meistä, mutta sairas viittasi häntä luokseen ja yritti puhua. Eeli pyysi silloin minua poistumaan ja minun täytyi jättää heidät kahden.
— Kariko hänen nimensä oli?
— Niinhän se oli. Etkö sinä sitä tiennyt?
— En. Hän oli puhumaton, sanoit sinä.
— Hän kuuli hyvin huonosti, kun me olimme siellä, eikä illemmalla enää saanut ääntä.
— Luuletko miehesi saaneen tietää…?
— Kyllä hän tiesi.
— Puhuiko hän siitä?
— Ei, mutta minä näin sen hänestä ja hän näki minusta vaikka yritinkin tekeytyä huolettomaksi. Ja kyllä hän sanoikin: — Kuka tahansa voi nähdä sinusta, että pidät itseäsi suuren roiston vaimona.
— Helga parka!
— Sanoisit: Eeli parka! Me tulimme kotiin. Muistan sen illan niinkuin se olisi ollut eilen. Eeli lyyhistyi istumaan ja oli vaiti pitkän aikaa. Minä sytytin lamput ja avasin kassakirjani katsellen sitä pysyäkseni levollisena ja pakottaakseni Eeliäkin rauhottumaan. Hän astui pöytäni ääreen, tuohon, ja katsoi minuun oudosti.
Minut valtasi kammottava tuska, pelkäsin enkä voinut ymmärtää, mitä pelkäsin.
Myöhään illalla Matliena kävi ilmottamassa, että Kari oli päässyt ikuiseen rauhaan. Kolmen päivän päästä minä hautasin hänet. Tuntui siltä kuin minä olisin ollut loukkauskivi hänen elämänsä tiellä — tietämättäni luonnollisesti, mutta kuitenkin — onhan meidän ihmisten elämä niinkuin renkaat ketjussa, toisistaan riippuvaiset.
— Tunsiko Horros sinut siihen aikaan, kun — se tapahtui?
— Olimme monta vuotta tuttavia.
— Entä Eeli, koskiko Karin kohtalo häneen? Hän ei puhunut mitään. Jos hän olisikin puhunut! Tuskallinen kammo piiritti minua täällä huoneissa ja minä pelkäsin, että Eeli menisi sekaisin. Hänen tapansa oli kävellä, kävellä yöhön myöhään huoneessaan. Enkä minä koskaan uskaltanut nukkua ennenkuin aamun valjetessa. Eräänä iltana minä vaistomaisesti väänsin oveni lukkoon, niin hiljaa ettei hän voinut sitä kuulla. Minä nukuin, mutta heräsin kauheaan uneen. Eeli oli tarttunut oven ripaan ja väänsi sitä. Hyppäsin ylös vuoteeltani ja kysyin:
— Tuletko tänne?
— En! sanoi hän jyrkästi. Väänsin lukon auki. Sydämeni löi rajusti, mutta kuuloni oli terävä. Eeli liikkui hyvin hiljaa. Minä erotin kumminkin kaapin oven narahduksen ja lasin heikon kilahduksen. Tiesin hänen pöytänsä kaapissa säilyttävän erästä pientä pulloa, olin sen kerran Eelillä nähnyt ja kysynyt, mitä siinä oli. Hän sanoi sen sisältävän hyvin vaarallista ainetta. Kauhea ajatus iski minuun ja minä syöksyin ovelle, mutta hän seisoi itse painona sen takana. Avain oli minun puolellani. Pyysin avaamaan, rukoilin. En muista enää mitä puhuin. Kun ovi avautui, olin niin uupunut monien öiden levottomuudesta ja valvomisesta, etten jaksanut seistä. Eeli vei minut vuoteelle ja jäi hoitelemaan.
— Hävisikö pelkosi?
— Minä häpesin sitä. Olihan Eeli niin merkillisesti lumoova ja sydämellinen, kun hän tahtoi. Niinä päivinä elimme ja hengitimme. Minun kammoni haihtui kuin ilkeä yön houre.
— Ja rakkautenne?
— Juuri rakkautemme antoi meille elämänhalua.
Helga vaikeni, suuret kyyneleet valuivat poskille ja kasvoilla oli kaunis onnen kajastus. — Me olimme onnelliset ja unohdimme. Mutta päivä päivältä hiipi välillemme sanattomuus ja vanhuus. Eelin ohimoille ilmestyi harmaa tukka, silmät painuivat kuoppiinsa, katse oli pistävän terävä ja hän silmäili minua usein salavihkaa. Joku nimetön pelko alkoi vähitellen painaa minua. Siitä huolimatta teimme työtä, nyökkäsimme toisillemme hyvää yötä ja hyvää huomenta, emme enää antaneet kättä, emme katsoneet silmiin.
Jos minä lähdin asioille kaupungille, tuli Eeli rauhattomaksi, tunsin hänen pistävät ja arat katseensa. Minun täytyi aina selittää tarkoin, mitä aion tehdä ja minne mennä ja sitten pysyä omassa ohjelmassani. Kun hän oli kauppamatkalla, odottelin levottomana, milloin puhelin tai ovikello soisi ja kuvittelin saavani sanoman onnettomuudesta. Kaipasin häntä ja tahdoin heittäytyä hänen syliinsä ja itkeä itseni tuskasta vapaaksi. Kun Eeli sitten tuli, seisoimme taas jäykkinä eteisessä ja astuimme huoneeseen kylmästi puhellen kuin kaikki tuska olisi ollut olematonta. Minä en kestänyt sitä, sairastuin. Ja Eeli, hän oli kutistunut, käynyt kumaraksi kuin vanha mies.
Lääkäri määräsi minut sairaalaan. Eeli ei suostunut, tahtoi hoitaa itse äitini avulla. Olin hänelle siitä kiitollinen, sillä ero olisi kaiketi ollut ainaista eroa.
Kuvittelin, että äidit hoitavat lastaan samalla tavalla kuin Eeli hoiteli minua. Jos kättäni heitin, oli hän heti vuoteeni vieressä, jos silmäni avasin tai päätäni käänsin, liikahti hän heti ja katsoi minuun. Hän jaksoi valvoa yöt ja päivät. Tiesin olevani hänelle välttämätön ja hän minulle. Kuolleiden tekojen ja kuolleiden ihmisten muistot olivat vain varjoja minulle. Voimani palasivat hiljalleen. Tunsin nyt, että Eeli oli heikompi meistä kahdesta.
— Nyt on sinun vuorosi levätä ja minun hoitaa, olet rasittunut, vakuuttelin minä, mutta hän tulistui.
— Lepo olisi minun loppuni. Työtä minä tarvitsen, mutta nyt ei sitäkään ole. Huono onni on vainonnut minua koko ikäni! huusi hän. — Sekin tiilitehtaani oli lupaava yritys, mutta sitten eräs ostajistani lakkautti maksunsa. Kaikki olisi luhistunut muutaman tuhannen vuoksi ja niellyt minulta monen vuoden palkkatulot. Silloin pelastin itseni, mutta se tuli kalliiksi.
— Oliko tehdas sinun omasi?
— Olisinko minä, hemmetti vieköön, pannut nahkani alttiiksi toisen vuoksi?
— Puhunko minä typeryyksiä?
Hän katsoi minuun tutkivasti ja epäillen.
— Luuletko sinä ymmärtäväsi, mistä nyt on kysymys? Minä olen itse miettinyt sotkuisaa vyyhteäni puolet elämääni enkä vieläkään ole selvillä. Meidän välillämme ei saa olla mitään arvosteluja! Joko sinä tyydyt minuun tällaisena — taikka et tyydy ollenkaan. Teit oikein, kun silloin läksit.
— Minä en silloin tiennyt mitään.
— Et tiennyt varmaan, mutta ehkä olit saanut vihiä.
— En mitään. Sinun kummallinen käytöksesi loukkasi minua.
— Ja sen vuoksi! Hän vihelsi pitkään. — Luulin sinun tienneen jotakin, sillä laatikossani säilytin erästä kirjettä siltä nuorukaiselta, joka… no, sinä tiedät.
— Tiedän.
— Olin aina aikonut hävittää sen, mutta se oli niin vasten luontoani. Kun sinä olit mennyt, ei elämä mielestäni ollut elämisen arvoinen. Olin jo vähällä viedä kirjeen oikeuteen, mutta sinulla oli sama nimi. Se pelasti minut.
— Tahtoisitko sinä nyt ilmottaa asian, ellei minua olisi?
— En! sanoi Eeli varmasti.
— Etkö sen nuorukaisen muiston vuoksi? Hän katsoi minuun taas tutkivasti ja hymyili ivaten.
— Ehkä myöskin Karin kauniin varjon vuoksi!
— Minä vaan muistan erästä kuvaa, jossa tuomarit sitoivat totuuden silmät ja kastoivat hänen vaatteensa vereen. Kuningas seisoi vieressä ja nauroi. Kansa riemuitsi verhon takana. Vain lapsi ja narri itkivät.
— Sellainen on maailman meno, sanoi Eeli tyynesti, mutta samanlainen katse kuin silloin kuolevan luota palattuamme, iski minuun ja hän jatkoi:
— Luin juuri uutisen lehdestä eräästä isännästä. Tunsin miehen ja tunnen asian. Se on sellainen pankkijuttu ja talonkauppa. Mies vaihtoi maalaistalonsa kaupungintaloon. Naa, olihan siinä pankin puolelta seikkoja… mutta olisihan miehen pitänyt itse ymmärtää asioita. Hän pääsi pian molemmista taloistansa ja pankki oli yhtä taloa rikkaampi. Ja lopuksi mies veti nuoran kaulaansa.
— Se on kauheata! huusin minä.
— Oliko se kauheata? sanoi hän kylmästi. — Ei sen kauheampaa kuin minun tekoni. Eikö totta?
Hän läheni minua tuijottaen pistävällä ja epäilevällä katseellaan.Vaistomaisesti nostin kättäni ikäänkuin suojakseni.
— Minun juttuni vei sen nuoren miehen, sanoi hän käheästi. — Sellainen kauhistaa naisia ja sinä olet samanlainen kuin kaikki muutkin naiset!
Hän katsoi minuun vielä kysyvästi kuin olisi odottanut epäävää vastausta, mutta minä en osannut puhua.
Hän meni omaan huoneeseensa.
— Eeli, menetkö levolle? huusin minä hänelle hiukan myöhemmin.
— Menen, sanoi hän. — Hyvää yötä, Helga!
Hänen äänessään oli kuin itkua ja minä nousin kiireisesti mennäkseni hänen huoneeseensa, mutta ovi oli lukossa.
— Älä tule, minä tahdon nyt levätä ja olla yksin. Olen hyvin väsynyt, sanoi hän ja minusta tuntui, että ääni oli murtunut. Se koski minuun kipeästi, mutta meidän keskustelumme jälkeen se oli minusta luonnollista.
Minä soitin kauppiaalle ja pyysin lähettämään tavaroita seuraavana päivänä. Silloin Eeli tuskissaan huusi huoneestaan:
— Älä puhu huomisesta!
Minä menin levolle ja nukuin, mutta yöllä heräsin sanomattoman levottomana. En ymmärtänyt mistä se johtui. Luulin tulen olevan irti ja menin keittiöön, kävin äitini kamarissa, mutta Eeliä en muistanut. Eikö se ollut kummallista?
— Sinä puhut niin juhlallisesti tästä, oliko jotakin tapahtunut?
— Tule, sanoi Helga, vei minut saliin ja avasi erään huoneen oven.
Eeli Horros makasi ruumiiksi puettuna matalalla korokkeella keskellä lattiaa. Hänen kasvoillaan oli vaate eikä Helga nostanut sitä.
— Hänen sielunelämänsä oli kuin tummalla harsolla peitetty, eikä sinun rakkautesi voinut sitä poistaa.
— Minun rakkauteni ajoi hänet kuolemaan, sanoi Helga hiljaa huoneesta poistuessamme.
Millä sen seipään siihen kallioiseen Kuivalan mäkeen pystytti? Se ei ollut helppo tehtävä, mutta pystytettiin se sentään.
Kuivalan mäki oli, nähkääs, pelkkää kalliota, kiveä, soraa, joku kanervankartu, oljiksi kovettuneita heinänkorsia huutelemassa toisiaan, kuivaa sammalta, ei puuta, ei pensasta niinkään suurta, että jänis olisi siihen päänsä piilottanut.
No, pitihän sen ollakin sellainen, koska se oli annettu Kuppar-Lienan tupapaikaksi.
— Enhän minä silloin vielä kuppari ollut, kun sen tuvan itselleni laitoin, sanoi Liena, aina kun tuvan rakentamisesta puhe tuli. — Niin, tuvan minä olen hankkinut tähän kuusen kupeelle. Olisivat saaneet sanoa tätä Kuuselaksi, onhan tässä rymäkässä enemmän kuusta kuin tupaa. Vaikka mitäpä tuota köyhälle niin koreita nimiä! ivaili Liena kupatessaan. — Tyytyväinenhän minä olen ja saahan sitä ollakkin. Seisoohan se kuusi niin tanakasti tupani takana kuin minkä talollisen kamarin päässä ikään ja levittelee oksiaan kuin siunaavia käsiä. Talvella se kerää myrskyn vihat tanakkaan turkkiinsa ja kesällä se suojaa lahoovaa lautakattoa rankkasateelta.
Tölliä ei kauas erottanut, sillä se oli väriltään kivenharmaa ja hukkui kuin jänis kesällä tumpurana mäen laitaan ja talvella lumivalkoisena nietosten sekaan ollen kuin suuri kivi lunta päällä ja nietokset puoliväliin seiniä. Aurinko oli sateen avulla koristanut neliruutuisen akkunan merkillisillä lasimaalauksilla, ja iltasin siitä kiilui valo kuin mörön silmästä kuusen juurelta.
Akkunan alla punotti kesällä unikkoja pienessä lautissa, johon oli kannettu multaa kessosella samoin kuin muutamaan perunavakoonkin pihassa. Unikot nyökkäsivät perunavarsille: — Somia ollaan! ja perunan kukat levittelivät terttujaan tanakoina: — Parempaa on juurella!
Silloin kuusi kuiskaili ja kuiva mäki hymyili ja ullakkoluukku narahti: — Na, naa!
Aidanseipäät seisoivat säännöllisessä etäisyydessä toisistaan ja aidakset rasahtivat: — Seiväs pystyyn!
— Hyvä se on tölli tällaiselle sitkistyneelle ja kuivuneelle kupparille, kehui Liena. — Noin tuota — ei sitä aina sentään tällainen ole oltu! Olinhan minä paraillain ollessain meiän kylän vahvin piika, kaivoin ojia, jos pahan pään otin, hakkasin halkoja, keikuin tuota sahransarvissakin, kun miestä vailla oltiin. Aina Liena aikaan sai, oli työ mikä tahansa. Kun tätä mökkiä rakensin, olin miehen housuissa ja saappaissa ja toin hevosella hirret metsästä. Niin silloin…
Liena nyökytti päätään, lepäsi ja antoi hierottavansa levätä.
— Työ tulitte tänne muualta, sanoi Aholan emäntä lauteilta.
— Niinhän minä olen jo kolmannessa pitäjässä.
— Kuuluitte olleen korea ihminen nuorena.
— Olin kai, koska tota herratkin kääntyivät kirkonmäellä katselemaan. Se on vaarallista meikäläiselle. Minun leipäni kääntyivät nurin päin uunissa, luulin kelpaavani vaimoksi ja jäinkin vain hentuksi. Tyttöni syntyi vihkimättä. Enkä minä mokomaa kurjimusta kerjännyt. Heitin miehen. Olihan tuota vähän vaikea ensin — pystyttää seipäitä kuivaan kallioiseen mäkeen. Mutta kun minä sanoin kerran, että seiväs pystyyn, niin kyllä se saa seistä!
— No, kyllähän Liena, lauhdutteli emäntä.
— Enkä minä ole kerjännyt. Honkkaan kyllä kuin naarassusi, mutta sitten se on kanssa tytär kuin herrasmamselli, niin että kun sitä lasta kattelee, niin oikein sydämelle hyvää tekee.
— Kuinkas te oikein tähän hierojan virkaan rupesitte?
— Päivätyöt pelloilla kävi minulle liian raskaaksi. Kun sitten kerran kuppautin rasittunutta verta pois ruumiistani ja kylän vanha kuppari kauppasi minulle kirvestään ja sarvipussiaan ja antoi hyviä neuvoja, niin otinhan tuon ja meinasin, että kun ihmisellä on hyvä tahto ja huulet jälellä, niin voihan sitä vaikka kupata, ellei muuta enää jaksa. Sen toisen vei maa omakseen ja sitten minä rupesin.
— Mikäs häpeä tää olisi, työ kuin työ, sanoi emäntä.
— En minä häikäilekkään. Kuppari taikka kappari, leipä se on valkea silläi. Ensinhän minä vähän noin salavihkaa, mutta kun yhä useammin haettiin ja hyväksi kehuttiin ja kohtuullisesti maksettiin, niin olen ollut, saanut kupparin nimen niinkuin virankin.
Liena huokasi ja olisi mielellään purkanut sydämensä keveäksi, että kyllä se nyt on käynyt yhä rakkaammaksi se oma tupa ja oman sängyn lämpimyys on maittavampaa kuin makein mallassaunan löyly ja oma sikurikahvi maistuu paremmalta kuin vieraan pelkkä kahvi, mutta eihän sitä käynyt sanominen, oli eläminen.
— Hyvä se on tupa, sanoi Liena vain, — ja usein huokaan Herran tykö, että saisin sen pitää. Sinnehän ne saa kantaa kaikki surut ja ilot, rahat ja vaivat. Siinähän se on Miinakin kasvanut. Enkä minä ole sitä ikinäni olemattomaksi toivonut. Sen olen vaan päättänyt, ettei Miina saa mennä vieraan orjaksi eikä kylän selkään, kävisi kuten minunkin on käynyt. Miinasta ei tule kupparia, sen minä sanon!
— Eihän tarvitsekkaan. Miina on tarkka käsitöissä.
— Kelpaahan sitä. Minä raastan kynsin hampain, hieron ja kuppaan.Se minua aina pistättää, kun sanovat Miinaakin kupparin Miinaksi.Saisivat sanoa Kuivalan Miinaksi, koska kerran nimikin on!
— Se on sellainen tapa.
— On mäenkin ristineet Kupparinmäeksi, kupparin, kupparin ja joskus vielä Kinttulan kupparin! Kyllä minä kerran niille näytän, että kyllä se seiväs seisoo Kinttulan kupparinkin mäellä ehkä tanakammin kuin heidän savipelloillaan!
— Miinasta tuleekin kai neuloja.
— Niinhän se on aikomus, vien sen tästä pian kaupunkiin, siellä ne on neulojat oikein herrasväkeä.
Niinpä eräänä kauniina kesäaamuna heitettiinkin kaksipuoliset pussit olalle ja lähdettiin jalkapatikassa. Kyllähän Miina tahtoi junalla, mutta Liena sanoi: — He, ei, mistä ne junarahat otti ja koska sinä nauhasi möisit? Emännille ne kelpaa ja saat niistä voileivän ja kahvikupin.
Miina oli kutonut nauhoja ja niillä saatiin matkalla monta kuppia kahvia ja paikoin keittoa ja maitoa.
— Sinut minä vien oikein suuren makasiinin päälle, sanoi Liena.Olethan sinä siepperä tyttö.
Palkkaa siellä "makasiinin päällä" annettiin kovin vähän. Lienan täytyi mennä pyrkimään saunottajaksi. Sattumalta he tapasivat Villen, joka oli kaupungissa "jauhomakasiinin päällä". Ville vei Miinaa joskus Eläintarhaan ja Korkeasaarelle. Talvi tuli ja elämä kävi yhä kalliimmaksi. Lienan täytyi jäädä saunottajaksi, vaikka koti-ikävä kalvoi hänen kuivaa ruumistaan yhä kuivemmaksi.
Kun kevät taas tuli, ei Liena enää jäänyt Helsinkiin "herrastamaan", varotteli vain tytärtään vaaroista ja viettelyksistä ja lähti kotiin kaksipuolinen pussi olalla niinkuin oli ollut tullessakin. Taskussa oli matti, sillä Miina oli saanut rahat. Kyllähän Liena toimeen tuli, olihan taito mukana. Hän liiti tiellä kevyesti kuin kuiva nahka tuulessa. Mikä oli liitäessä, kun oli hauskutus mukana.
Nuuskarasia asui taskussa ja nousi sieltä vähä väliä, noin salavihkaa nenää kohti. Ojan reunalla jalkoja lepuuttaessa se oli vallan verraton toveri. Sitä piti silitellä ja tarkastella joka puolelta, ja kun näpäytti laitaan, nosti lähemmäksi nenää ja hyppysillä hiukan sieramiinsa tuikahutti, niin vallan sydämeen saakka se hyvän hiipaisu tuntui, selkä siitä suoreni ja ryppyinen naama vetääntyi tyytyväisyyden hymyyn. Taipaleelle suoriutuessa piti monta kertaa koettaa, oliko se rasia taskussa, voisi vielä vanhalta höperöltä nurmelle unohtua.
Uupuneena pääsi Liena lopulta omaan kylään. Kyllä olikin ottanut henton pois sääristä. Kun hetken aikaa istui, niin ei olleetkaan omaa luuta eikä lihaa, kankeat kuin aidan seipäät. Aholaan hän poikkesi. Sieltä ei koskaan kahvitta pois laskettu.
Aholassa oli vanha emäntä ja poika taloa pitämässä. Isäntä oli hiljan kuollut. Poltetun kahvin haju levisi pellolle saakka ja houkutteli nuoren isännän tupaan.
— Kas, Kuivalan Liena, mitäs sinne Helsinkiin kuuluu?
— Mitäs muuta kun hyvää hyvälle! sanoi Liena hyvillään, sillä kun vaan Kuivalaksi sanottiin eikä pelkäksi Lienaksi taikka vallan kuppariksi, niin Lienan sydämen voitti. — Aina Aatu puhuu koreesti. Vaikka kyllähän ne siellä tohtuorittareksikii mainittivat ja paaterskaksi, kun oikein korkeita herroja hieroin. Vaikka mitäs niistä täällä on väliä, vaikka ne siellä saunan päällä ollessain…
— Oo, peijakas, oliko Liena saunan päällä? sanoi Aatu ja piippu tärisi hampaissa.
— Siellähän minä huuhtelin koko talven.
— Mahtoi se sentää olla koko hankala paikka, nauroi Aatu.
— Hyvä siell ol ollaksein. Kun vielä vietiin väliin kotiin hieromaan, niin sittenkös vasta hyvänä pirettiin. Olin kerrankii yhren rohvessyörin tykönä. Ja sielläkös sitte piti olla koreeta. Kun oli peilin lasikin niin korkea kun toi seinä. Ja sitten siellä oli sellattiisia ihmisen haahmoisia ja kokoisia! Näkihän sen, että ne olivat kiveä, mutta niiren piti sitte olla justiisa niinku ihminen!
— Taisivat olla kuvapatsaita, selitti Aatu.
— Niin, tiesinhän minäkin, että ne kuvia oli, mutta kun se toinen oli likka-ihminen ja toinen oli se rohvessyöri itte, niin minä kysyin siltä rohvessyöriltä, että oliko se hänen tyttärees, mutta se nauroi ja sanoi sen olevan Aino. Mikä Aino se sellain sitte oli, kun ihka alastomana oli antanut ittesä kuvata, heittäis tota nyt jonkun rievun peitteekseen. Mutta kun sitä siinä kattelin, niin oikein teki syrämmestäin pahaa. Eihän se raukka voinut kättänsä liikuttaa. Ihminenhän se oli, oikea ihminen, mutta henki oli poissa. Sitä ei sentää ihminen voi antaa!
— Eikä sielua, lisäsi emäntä.
Tämän pitkän puheen jälkeen tuli Lienalle kova nuuskaamisen halu. Hän sieppasi rasian taskustaan esiliinan alta ja nipisti sieltä hyppysillään vieden ne sukkelaan sieramiinsa…
Aatu näki sen ja sanoi:
— Onhan Liena siellä kaupungissa nuuskaksikin pannut!
— No, häi on! huudahti Liena pyörein silmin, ja veti rasian esiin, koska se nyt kerran huomattiin. — Niin, nähkääs kun olin siellä rohvessyörillä, niin se antoi minulle sellaisen pullon ja sanoi siinä olevan ootiklonkii. Sitä kun pikkasen panee nuuskan sekaan, niin se pitää sitten haiseman vasta hyvälle. Haistappas sinäkii, Aatu!
Aatu otti hyppysiinsä ja veti nenäänsä. — Mainiota — hatsii — ootiklonkkia!
— Mitä se Miina siellä Helsingissä tekee? kysyi emäntä.
— Se on neulomamakasiinin päällä, selitti Liena.
— Jopas jotakin, oli Aatu ihmettelevinään, — vai on Miinakin kiivennyt niin korkealle!
— Aina sinä, Aatu, niitä lumppiasi latelet. Mitäs kiipeämistä sinne olisi, suorat, leveät portaat mennä. Ne neulojatkos vasta hienoja olivat, hatussa kävivät ja pään piti olla niin leveä kuin heinähäkki ja hameet sen sellattiiset suikaleet! Miina ei sellaisiin saanut ruveta.
— Eikös Miina luvannut kotona käydä? kysyi Aatu ja punastui.
— Kaihan se juhannukseen tulee ja oikein junalla. Rupesi saamaan hyvää palkkaa ja kotona vielä viraaplaa.
Aatu ei hetkeen aikaan sanonut mitään, sillä hän ei ollut selvillä, mitä Liena tarkotti "viraaplaamisella".
— Sattuikos Paavolan Villeä näkemään? kysyi emäntä.
— Nähtiin monta kertaa, sanoi olevansa jauhomakasiinin päällä.
— Kas tota pahuksen vääräsäärtä, vai vääntää säkkiä makasiinin päällä! nauroi Aatu.
— Älä vanhan ihmisen puheita vääntele, torui emäntä.
— Minkäs minä sille mahran, se on Helsingin puolen puhetta, puolusteli Liena viedessään kuppia pöydälle. Kiitoksia, se oli niin hyvää kahvia, että oikein kävelee vattassain ja pitkin ruumistain.
Liena sai pussiinsa jauhoja ja muuta hyvää ja lähti mökkiään kohti.Portailla tuli kylän nuori seppä vastaan.
— Ennen virstan väärään, ennenkuin kupparin vastaan, sanoi hän ja hyppäsi johteiden yli pihaan.
— Voi, hylky sinuas, olisit eres sääres taittanut, niin kyllä oppisit kupparia kunnioittamaan, senkin viirunaama!
— Ei siihen katkismuksessakaan käsketä. Sanotaan vaan: seppäs, pappis, paimenes pidä kunniassa. Kupparista ei puhuta.
— Mee sinä katkismuksinesi ja leivo rautaa. Kuivukoon sormesi moukarin varressa ja tuoreutesi ahjon ääressä. Painele vielä palkeitasi kymmenkunnan vuotta, silloin tulet Kuivalan kupparia hakemaan. Senkin nokinaama!
Liena meni mutisten pitkin metsäpolkua ja haihdutteli vihaansa. Tuolta polunmutkasta tulee pian nurkkanen näkyviin. Hän astuu vinhaan kaksipuolinen pussi olalla ja siinä kaupungin tuomiset ja emännältä saamiset. Katse tähtää nurkkaan ja polvet notkistuvat syvään ja Liena mainitsee ääneen Kristuksen nimen.
Olihan asumus säilynyt, ei ollut tuli polttanut, ei myrsky kattoa repinyt. Hyvin oli Jumala suojellut, ja vielä kerran Liena notkisti polviaan ja siunasi samalla.
Aurinko valeli runsaasti lämpöisiä säteitään katolle ja oviseinälle. Kuusi kumarsi juhlallisesti latvallaan ja pieni akkuna iski silmää. Ovelle oli vieritetty suuri kivi suojaksi ja siihen Liena ensin istui. Kaikki oli ennallaan. Perunamaa oli kohdakkoin kylvettävä ja kukat tarvitsivat uutta multaa. Aurinko lämmitti Lienan selkää, kun hän käänsi kiveä pois ovelta ja sovitti avainta reikään. Lukko oli ruostunut, paukahti auki ja ovi kääntyi naristen. Sydän oikein jyskytti tupaan astuessa ja pussia olalta päästäessä ja vastaan tupsahti kotoinen, ummehtunut haju. Hän nosti rukin nurkasta, yritti pyörittää, oli raukka turvonnut, pyörä käynyt kieroksi. Käsi tavotti hellästi silitellen muuria, sormi seurasi pahaa halkeamaa kuin naarmua rakkaan poskessa: — kyllähän korjaan! huokasi hän.
Työtä oli taas yllin kyllin. Talven poissa oltua piti kupata ja hieroa kylä kertaalleen ja vielä uudenkin kerran. Ja kun hän nyt oli oppinut ammatissaan vielä uusia temppuja — sillä ei niitä suotta rohvessyörejä ja muita korkeita herroja Helsingissä hierota — niin paransi hän potilaansa kuin taikatempuilla. Kupparin nimitys alkoi joutua unohduksiin ja nyt sanottiin hierojaksi.
Juhannuksena tuli Miina kotiin ja siksi olivat kylän nuoret puuhanneet tanssit. Juhannusiltana oltiin keinulla ja sinne oli tullut koko kylä katsomaan Miinaa. Huhu oli kertonut, että tyttö oli tullut hienoksi kuin ryökinät. Ja kyllä hän olikin soma sinisessä pumpulihameessaan, jossa oli vain yksi rimpsu helmassa, mutta koko ihminen oli niin kaunis katsella, että oikein sydäntä hemasi. Tytöt ihmettelivät ja kadehtivat ja pojat ihailivat ja kun Miina keinuun meni, pyrkivät he kilvan heittämään. Varsinkin Aholan Aatu ja Seppä-Kalle pysyivät ahkerasti tangossa.
Oli siellä Paavolan Villekin, vaikkei hän viitsinyt mennä keinuttamaan. — Höm, oli niitä koreampiakin nähty!
Asia oli se, että Villellä oli väärät sääret ja keinulaudalla seistessä ne joutuisivat näytteille. Piirileikissä hän sen sijaan pyöritteli tyttöjä ja lauloi täyttä kurkkua omilla sanoilla ja nuotilla:
Näin sitä mennään, pyörähytellään ilon ja laulun kanssa vaan!
Tytöt kikattivat ja olivat laulavinaan mukana.
— Tuleeko Miina huomenna tanssiin? kysyi Seppä-Kalle Miinalta.
— Jos äiti päästää, sanoi Miina.
— Sekö kup…! Seppä ihan sävähti omaa tuhmuuttaan ja Miina punastui.
Samassa Aatu veti Miinan piiriin tanssimaan ja seppä jäi itseään sadattelemaan. Häntä sapetti oikeastaan se, että Aatu vei tytön ihan hänen vierestään. Seppä heitti piirin ja meni keinua ympäri heittämään. Palatessaan hikisenä ja hengästyneenä tapasi hän Aatun ja Miinan tuttavallisessa puhelussa eivätkä he näyttäneet tietävän mitään hänen urotyöstään. Silloin seppä teki rivakan päätöksen, että — eiköhän tuota kupparin tyttärelle kelpaisi! Olihan hän jo kauan Miinaa katsellut, mutta kuka tuota nyt kupparin vävyksi… Se tyttö oli tullut vietävän koreaksi, ja vaikka olisi seitsemän kupparia hännillä, niin totta vieköön koetan!
Seppä raapi korvallistaan: — Kun tuli siinä portaissakin johteen yli loikattua… Sen saksan saaperi, mutta isäukon lähetän, lähetän kupparin uhallakin!
Tolperi ukko, Seppä-Kallen isä, nikkari, oli pitänyt perinpohjaista juhannusta ja oli vielä juhannusaamuna aika hiprakassa, ja silloin hän oli mainio puhemies.
Vanha Tolperi ilmestyi Lienan mökkiin.
— Mistäs nyt tuulee, kun nikkarikii kupparin mökkiin tulee? sanoiLiena happamena.
— Eihää nyt tuule, vallan on tyyni, mutta tulinhaa minä, kun se meiän poika tahto. Se on ähkinnyt ja puhkinnut koko yön kuin paha mulli. Mutta rehellinen sillä on aikomus ja hyvä se on mies.
— Taittuiko jalka vai käsi siellä keinumäessä illalla? kysyi Liena vahingosta iloiten.
— Eihän sen jalka eikä käsi… syrämmeen taisi koskea, sanoi äijä myhäillen.
— Aijai, se on vaarallista! sanoi Liena tosissaan. — Ne Helsingin lääkärit sanovat, että kun sydänsuonta kiristää, niin ei silloin enää hierominen auta!
— No, no, ei nyt sentään mahra. Tolperin suu venyi leveään hymyyn ja tihrusilmillään hän tirkisteli Miinaa.
— Sen minä vaan sanon, että kyllähän se meirän poika muijansa elättäisi, ja pulska se on ja vahva!
— Kas kun ei se ole jo hakenutkin, johan sillä olisi aikakin ja hyvä sillä on se tienistikin.
— Niin, meillä ollaankin taironmiehiä. Poikain on seppä ja itte olen nikkari. Tieräthän sinä sen, Liena, ja nääthän sinä minun tekemiäin piironkia joka emännän kamarissa. Ja kun minä kerran piironkini pitsaan, niin sen pitää oleman pitsattu, ja se on pitsattu!
— On se pitsattu, vakuutti Liena.
— Niin, eikös oo? Kun sinä panet kirpun sen päälle loikkaamaan, niin ensin se loikkaa — kyynärän, ja sitten se loikkaa — puol kyynärää, ja sitten se loikkaa — korttelin, ja sitten se menee kellelleen ja kattelee suurta kuvaistaan.
— Aina Tolperi hulluttelee, sanoi Liena.
— Vai hulluttelen minä! Latviikissahan ne hulluttelee. Sellaisen piirongin kun minä laitan Miinalle kapioksi, niin kyllä kelpaa tulla miniäksein!
— Tolperi siinä humalassa höpertelee hulluja.
— Olenhan minä humalassa, humalassahan minä olen, kun taas tuli juhlan kunniaksi hiukan otettua, vaikka se meirän rovasti kovasti siitä varottaa.
— Sais vielä enemmänkin varottaa, terotti Liena.
— Älä sinä Liena vaan sille kantele. Kun se sitten tulee lukusille, niin se suuttuu ja haukkuu eikä enää kellojakaan soita, kun minä kuolen!
Tolperilla oli vedet silmissä.
— Mitäs minä… Tolperi menee nyt vaan kauniisti kotiin ja panee maata.
— Menenhän minä, mutta älä sinä vaan kantele, sitten en tee sinulle ruumiskirstua, kun sinä kuolet! Tolperi pyyhki silmiään ja meni.
— Mitähän sillä äijällä mahtoi olla mielessä? kysyi Miina.
— Häi, mitä lie Seppä-Kallen juonia, häijyyttään keksii!
Miina vaan nauroi, ei suuttunut Tolperiin eikä Seppä-Kalleen. Silmät loistivat ja posket punottivat ja lattiapalkit kolisivat, kun hän itsekseen pisti tanssiksi ja rallatti. Liena ihan ihmeekseen katseli sen lapsen menoa.
— Voih, voih nyt tota iloa!
Miina pukeutui vaaleansiniseen sielikkoon, jonka oli itse ansainnut ja neulonut "makasiinin päällä ollessaan". Siinä se lapsi oli niin kaunis, ettei Liena saanut silmiään irti hänestä. Hän vain huokaili hengessänsä:
— Kuinka ihmislapsenkii pitää oleman kuin Herran enkeli. Ja minulle syntiselle raukalle on sellainen lahja annettu!
— No, äiti, nyt te otatte yllenne sen mustan rippihameen ja silkin päähänne.
— Hame on ullakolla. Mitäs minä nyt tässä rupeaisin mustiin.Nauraisivat taas irvileuat. En minä sinne tule!
— Minä tuon hameen ja äiti tulee!
Eihän siinä mikä auttanut. Hame oli ullakolla hiukan homehtunut, mutta kun se silitettiin ja silkki vedettiin sängyn alta punaisesta vakasta ja pantiin päähän, niin Lienasta tuli oikein juhlallinen ja kepeä eukko.
— Pää pystyyn, äiti! sanoi Miina.
Silloin hameen home hajahti ja silkki päässä kahahti että: seiväs pystyyn! kuten Lienan oli tapa sanoa.
He lähtivät yhdessä Aholaan. Talo oli pieni ja rakennukset huonot, mutta piha oli avara, kaunista nurmea ja siinä nuoret leikkivät leskistä.
Miina sekaantui joukkoon ja Liena meni vanhojen kanssa portaille istumaan.
Tänään oli Seppä-Kalle vikkelä, ennätti ennen Aatua Miinan pariksi ja piteli koko leikin ajan.
— Isä kävi teillä tänä aamuna. Mitä Miina on ajatellut? kysyiSeppä-Kalle Miinalta.
Miina sävähti, vaikka tekeytyi tyyneksi. Oli se sentään liikaa, että hän tällä tavalla uskalsi…!
— Siitäkö piironkijutusta? sanoi Miina ivallisesti.
— En minä jutuista mitään tierä, vakava minulla on aikomus, sanoi seppä juhlallisesti.
— Ei kupparin tytär tiennyt nikkarin pojalle, suurelle sepälle kelpaavansa, siksi olenkin jo toiselle mennyt! sanoi Miina ja vaalea pää keikahti ylpeästi.
Rivi hajosi ja ruvettiin numeroleikkiä. Seppä oli liiaksi hajamielinen ja menetti pantiksi kaikki, mitä itsestään irti sai, oli jo pitänyt heittää takki päältä.
— Ruvetaan nyt pantteja lunastamaan, sanoi Paavolan Ville, — muuten tulee Kallesta Aatami.
Seppä-Kallen täytyi tunnustaa olevansa myyty mies ja pantteja alettiin lunastaa.
Miinalla oli myös pantteja lunastettavana, sillä Aatu oli pidättänyt häntä, kun huudettiin.
Villellä ei ollut yhtään panttia ja hän sai olla tuomari. Seppä tuomittiin tekemään laulu ja Miina samoin.
— Joo, kyllä minä laulan ja Aholan tanhuilla varsinkin! uhkasi seppä julmana.
— Laula, Kalle, laula! huudettiin.
— No, Aatu, mitä sanot, laulankomas?
— Anna kuulla!
— Näin se on laulu, että:
Mitä mä tuosta hyötyisin, jos kupparin tyttären naisin? Kuppari joutuis kuolemaan, min sarvipussin saisin
Seppä silmäili ivallisesti Aatua ja Miinaa.
— Kenen pantti päällä palaa! huudettiin.
— Miinan, Miinan! selittivät tytöt.
— Laula, Miina, anna takaisin sille peijakkaalle, kehottivat pojat.Tytöt nauraa kikattivat, sillä seppä oli heidän suosikkinsa.
Miina lauloi:
Kaikki puut on komeita paitsi kataja ja leppä. Kaikkia poikia halata saa paitsi sutarii ja seppää!
— Kas, niinhän se kävi kuin öljytty salama. Hei, minun henttuni, noin minä sinut nostan! huusi Aatu ja hyppäytti Miinaa korkealle. Sitten hän otti liivin taskusta sileän sormuksen ja pisti sen Miinan vasempaaan nimettömään ja toisen omaansa.
Kaikki hämmästyivät. Mutta kun Paavolan Ville Helsingin mallin mukaan otti lakin päästään, kumarsi, raapaisi maata jalallaan ja sanoi: — Toivotan onnea! niin silloin kaikki ymmärsivät asian.
— Sitäkös se Seppä-Kalle niin puuskui, olisi kai itte mielitellyt, sanoi eräs pojista.
— Vai oli sinulla hyvä halu kokea minun koukkujani? sanoi Aatu.
— Kävihän se Tolperi tänä aamuna kosimassa, sanoi eräs poika.
— Vai oikein kosimassa. Nyt minä teen laulun sepästä! huusi Aatu.
Hei, hei, henttua sepän teki mieli, siksi sillä katkera ja pisteliäs kieli. Ota, ota omas, aja pappilahan, jos on puute orista, katso karsinahan. Kisko sieltä kiljuva emäpossu eteen, harjurin saat ajamaan ja ruotimuorin rekeen!
— Älä Aatu hyvää miestä pilaa. Sopikaa pois, niin käy kaikki hyvin kuin teatterissa. Seppä on pulska poika ja täällä on henttuja koko sakki! sanoi Ville ja kaapaisi pitkillä käsivarsillaan koko joukon tyttöjä syliinsä. Tytöt kirkuivat mielissään.
— Ville luulee olevansa jauhomakasiinin päällä ja pitää tyttöjä sylissään kuin säkkejä, sanoi Aatu ja vei Miinan tupaan sormuksia näyttämään.
Sillä aikaa kuin nuoret pihassa peuhasivat, oli emäntä vienyt Lienan kamariinsa, antanut kahvit ja kertonut, miten asiat olivat.
— Kyllähän minä siitä olen haikeillani ollut. Ei sitä niin vaan hepankeppaa köyhää taloon ottais. Olishan se rahakin ollut kovin tarpeen. On tämä talo paha niin rähjä. Siitäkös se Aatu välitti. Sanoi ennen vaikka Ameriikkaan lähtevänsä ennenkuin Miinasta luopuvansa. Mitäs minä, vanha ihminen niille voin, menkööt. Otan muonan, rehkikööt nuoret!
Huolimatta järkevästä puheestaan oli emäntä kuitenkin hyvin suruissaan, Lienankin luonnolle se kävi. Peukalot pyörivät ja silkki rutisi korvissa. Taisi sekin kiukutella, kun oli päähän tullut eikä mitään tiennyt: — Voi, voi, sentään, enhän minä tiennyt. Miina ei ole minulle henkeääs vetänyt.
Emäntä painui tuoliinsa ja taisi itkeäkkin.
— Olisinhan minä estänyt, jos tämän tiesin, valitteli Liena, — olisin pitänyt vaikka aina siellä makasiinin päällä, en laskenut tuota ollenkaan ihmisten pariin nähtäville.
Emäntä naurahti.
— Kyllä Aatu olisi sieltä hakenut.
— Oliskohan? kysyi Liena silmät suurena.
— Vai sinne Aatu olisi jättänyt!
— Eihän emäntä mahra minulle vihainen…
— Eihän se kenenkään syy ole, onnettomuus on tullakseen.
Liena painui ovelle takaperoa ja pujahti kuin varjo kuulumattomin liikkein kamarista kuistille ja sieltä tupaan.
Tolperi loikoi ylhäällä katonrajassa "ritsillä" ja tupa oli täynnä jaarittelevaa väkeä. Ukko oli haistanut talossa olevan kannuolutta ja tullut sitä kohmeloonsa kärkkymään, ja kun emäntä hyvin arvasi asian ja antoi haarikallisen, niin oli uni tullut ja painanut taikka nostanut Tolperin katon rajaan nukkumaan.
Kun Aatu ja Miina astuivat sormuksineen tupaan, tuli yleinen hämmästys, sillä Tolperi oli kertonut käyneensä tyttöä pojalleen kosimassa ja nyt odotettiin sepän kihlajaisia.
— Hukka reisu oli Tolperin kosinta, sanoi eräs isäntä. — Tolperi, hoi, nouse ylös!
Katon rajaan ritsin reunalle ilmestyi pörröinen pää, pukin parta ja tihrusilmät: — Mitä, enhän minä enää ylemmäs pääsekkään!
— Tule alas!
Tolperi ryki ja nyki housujaan, harppasi hampaita myöten ritsiltä ja loikkasi lattialle, jotta housut uhkasivat kinttuihin valahtaa. Silloin hän huomasi Miinan ja Aatun, kierteli paria ja katseli.
— Taisin kosia väärin. — Toisin minä tarkotin.
— Älä sinä Tolperi sitä sure, enemmänhän saadaan kihlajaisia, sanoi isäntä.
— He, he, en, sitten sitä vasta ryypätäänkin vaarin kaljaa, kun tää meirän poika muijan ottaa.
Tolperi istui Lienan viereen penkille.
— No, täälläkös sinä, Liena hissuttelet nurkassa, kun kunnian kukkosi laulaa. Hei, missä on pelimanni! Nyt mennään Hollolanpolskaa, niin että tallukat tassaa!
Huolimatta Lienan vastaan hankaamisesta, vei hän eukkoa lattian poikki himphamppua.
— Kas, niin, nyt on kunniantanssi tanssittu eikä ole väärään osuttu.Puhunhaa minä oikein, eikös niin? huusi Tolperi.
— Oikein puhuttu! huudettiin tuvassa.
Liena hiipi ihmisten taakse, ja kun pelimanni alkoi viululla rimputtaa polkkaa, hiipi hän kenenkään huomaamatta pihaan ja astui mökkiään kohti. Mennessään hän kuuli lattian palkkien kolisevan polkan tahtiin, hänen Miinansa kihlajaispolkan tahtiin! Se helisi hänen korvissaan:
Seiväs pystyyn, seiväs pystyyn,seiväs, seiväs, seiväs pystyyn!
Jaa, jaa, kyllä hän oli koko ikänsä sitä seivästä pystyttänyt ja siihen kunniansa kukkoa odottanut ja nyt se taisi tulla.
Laula, laula, laula, kukko!