— Herra de Parabèrenkö! Kah, kaikki sujui niin kuin oli suunniteltu. Hän nukahti minun luonani ja heräsi vaimonsa vieressä. Arvaattehan, että hän riehui, mutta nyt ei auttanut enää huutaa häväistystä ja panna vireille oikeudenkäyntiä. Hänen vaununsa olivat olleet kaiken yötä markiisittaren portilla, ja kaikki palvelijat olivat nähneet hänen tulevan ja lähtevän, niin että me tyynesti, joskin hieman kärsimättömästi odotimme tietoa, kenen näköinen lapsi olisi — herra de Parabèren, regentin tai minunko. Ja synnytys tapahtui tänään keskipäivällä.
— No, kenen näköinen se on? tiedusti Canillac.
— Nocén,[29] ilmoitti Richelieu räjähtäen nauramaan?
— Eikö olekin oiva tarina, markiisi? Hiisi, onpa vahinko, että Parabère-parka tyhmyyttään kuoli ennen loppuratkaisua! Kuinka oivasti hän olisikaan saanut kostetuksi kepposemme!
— Chevalier, supatti samassa d'Harmentalin korvaan sulosointuinen ääni, pienen käden laskeutuessa hänen käsivarrelleen, — lopetettuanne haastelunne herra de Richelieun kanssa minä vaadin teidät osalleni.
— Suokaa anteeksi, herra herttua, virkkoi chevalier, — mutta näette, että minut tahdotaan viedä.
— Päästän teidät sillä ehdolla, että kerrotte juttuni tuolle viehättävälle lepakolle ja jätätte hänen toimekseen levittää sitä kaikille tuntemilleen yölinnuille.
— Minulta ei taida liietä siihen aikaa, esteli d'Harmental.
— Kah, sen parempi teille, sillä siinä tapauksessa teillä on jotakin hyvin herttaista puheltavaa, sanoi herttua päästäen irti chevalierin, jota oli kaiken aikaa pidellyt takinliepeestä.
Sitten hän kääntyi ympäri tarttuakseen hänkin erään dominon käsivarteen, kuultuaan tältä pikku imartelun tarinansa johdosta.
Chevalier d'Harmental loi pikaisen silmäyksen naamioon, joka oli tullut häntä puhuttelemaan, varmistuakseen siitä, että tämä tosiaan oli sama, joka oli ehdottanut kohtausta, ja näki hänen vasemmalla olkapäällään tunnukseksi sovitun sinipunaisen nauhan. Niin ollen hän kiirehti loittonemaan Canillacista ja Richelieusta, jotta häntä ei häirittäisi keskustelussa, mistä todennäköisesti muodostuisi hänelle melko kiinnostava.
Tuntematon oli äänensä soinnulla ilmaissut sukupuolensa. Hän oli keskimittainen ja näytti liikkeittensä kimmoisuuden ja notkeuden perusteella olevan nuori nainen. Mitä vartaloon, piirteisiin ja kaikkeen muuhun tulee, niin sitä oli turha yrittää arvostella, kun ei voinut toivoa suurtakaan tulosta. Hän olikin, kuten herra de Richelieu oli vastikään vihjaissut, omaksunut kaikista asuista otollisimman peittelemään joko suloja tai vikoja. Hän oli laittautunut lepakoksi, jollaista pukua tähän aikaan paljon käytettiin, sitäkin mukavampana, kun sen sai yksinkertaisesti kahden mustan hameen yhteenliittämisellä. Toinen kiinnitettiin vyötäisille, kuten aina, ja naamioidut kasvot pujotettiin sitten toisen taskuraosta. Etuosa käännettiin alas ja muodostettiin kahdeksi siiveksi, takaosa kohotettiin kahdeksi korvaliepukaksi, ja tuollaisesti sonnustautuneena saattoi jokseenkin varmasti ymmälle puhuttelijansa, jolta vaadittiin tavattoman hyvää tahtoa valepukuisen tuntemiseen.
Chevalier teki nämä havainnot nopeasti, mutta kun hänellä ei ollut aavistustakaan, kenen seurassa hän oli, ja hän luuli lopultakin vain jonkin lemmenvehkeen olevan kysymyksessä. Hän epäröi ryhtyä puhuttelemaan kumppaniaan, kunnes tämä käänsi päänsä häneen päin ja lausui muuntamatta ääntänsä, varmaankin siinä tiedossa, että se oli joka tapauksessa vieras:
— Chevalier, tiedättekö että olen kaksinkertaisesti kiitollinen tulostanne, kun olitte vielä nykyisessä mielentilassanne? On vain ikävää, etten voi totuudenmukaisesti pitää vaikuttimenanne muuta kuin uteliaisuutta.
— Kaunis naamio, vastasi d'Harmental, — ettekö kirjeessä sanonut olevanne hyvä haltia? Mutta jos olemuksessanne todella on yliluonnollista, täytyy menneen, nykyisen ja vastaisuuden olla teille tunnettuja. Niin ollen tiesitte minun tulevan, joten saapumisen ei voi teitä ihmetyttää.
— Voi, vastasi tuntematon, — kyllä näkee, että te olette heikko kuolevainen ettekä ole koskaan kohonnut elinpiirinne yläpuolelle! Muutoin tietäisitte, että joskin tunnemme menneen, nykyisen ja vastaisuuden, tämä kyky on omalta osaltamme peitossa. Ne seikat, joihin kiihkeimmin haluaisimme valaistusta, jäävät meiltä tiheimpään hämyyn.
— Hitto, sanoi d'Harmental, — tuohon sävyyn jatkaen te saatte minut tyhmänylpeäksi, herra haltia! Sillä, huomatkaa, ilmaisettehan jotenkin suoraan, että halusitte tätä kohtausta hyvin hartaasti.
— En luullut huomauttavani siinä teille mitään uutta, chevalier — siitä halustani ei kirjeeni olisi pitänyt jättää teille mitään epäilystä.
— Se halu — jonka muuten myönnän ainoastaan tunnustuksenne perusteella, kun olen liian kohtelias väittääkseni teitä vastaan — eikö se ole saanut teitä kirjeessänne lupaamaan enemmän kuin vallassanne on täyttää?
— Koetelkaa tietämystäni. Se antaa teille arviota vallastani.
— Oh, hyvänen aika, rajoitun yksinkertaisimpaan. Sanotte tietävänne menneet. Nykyiset ja vastaiset asiat: ennustakaa minulle kohtaloni.
— Se on helppoa; ojentakaa kätenne.
D'Harmental noudatti pyyntöä.
— Herra ritari, haastoi tuntematon tarkasteltuaan hetken, — Hyvin selkeäksi tekstiksi saavat adduktorin suunta ja kämmenen aponeuroosin longitudinalisten säikeiden asento viisi sanaa, joihin sisältyy elämänne koko historia. Ne sanat ovat:urheus, kunnianhimo, pettymys, rakkausjapetos.
— Hitto vieköön, keskeytti chevalier, — enpä aavistanut, että haltiat opiskelevat noin perinjuurin anatomiaa ja näkevät pakolliseksi suorittaa lisensiaattitutkintonsa niin kuin salamancalainen kandidaatti!
— Haltiat osaavat kaikkea mitä ihmisetkin ja lisäksi paljon muuta, chevalier.
- No, mitä nuo ponnekkaat ja ristiriitaiset sanat haastavat teille menneisyydestäni, oppinut haltia?
— Ne ilmaisevat, että olette yksinomaanurheudellannesaavuttanut sen everstinarvon, joka teillä oli Flanderin armeijassa, että se arvo oli herättänytkunnianhimoanne, jota kuitenkin seurasipettymys. Te uskoitte saavanne pettymykselle lohtuarakkaudesta,mutta tämä voi horjahtaapetokseenniin kuin onnikin saattaa pettää, ja teidät on petetty.
— Eipä hullumpaa, myönsi chevalier, — ja Cumaen Sibylla[30] ei olisi selviytynyt paremmin. Hieman epämääräistä kuten kaikki horoskoopit, mutta todellisuus muuten pohjana. Siirtykäämme nykyisyyteen, kaunis naamio.
— Nykyisyyteenkö, chevalier! Puhukaamme hyvin hiljaa, sillä siinä uhkaa kamalasti Bastilji!
Chevalier hätkähti väkisinkin, sillä hän oli uskonut, että hänen aamullinen seikkailunsa ei voinut olla tunnettu kellekään muulle kuin osanottajilleen.
— Tällä hetkellä, jatkoi tuntematon, — kaksi kelpo aatelismiestä viruu apeina vuoteissaan, sillä aikaa kun me loruilemme hilpeästi tanssiaisissa. Sen he saivat siitä, että muuan chevalier d'Harmental, ei muistanut erästä Vergiliuksen säepuoliskoa.
— Mitä säepuoliskoa? kysyi chevalier yhä enemmän ihmeissään.
"Facilis descensus Averni",[31] sanoi lepakko nauraen.
— Hyvä haltia, huudahti chevalier tunkien katseensa tuntemattoman puhuttelijansa naamarinrakoihin. — Sallikaa minun sanoa, että tuo lainaus ei ollut oikein miehisesti käytetty.
— Ettekö tiedä, että haltiat ovat kumpaakin sukupuolta?
— Kyllä, mutta en ole kuullut, että he noin juohevasti lausuilisivatAeneasta.
— Eikö se sitaatti osu paikalleen? Te puhuitte minulle Cumaen Sibyllasta, minä vastasin teille hänen kielellään. Te pyysitte minulta todistetta, minä annoin. Mutta teitä kuolevaisia ei voi milloinkaan tyydyttää.
— Ei, sillä minä tunnustan, että tuo menneen ja nykyisen tuntemus herättää minussa hirmuista halua kuulla tulevaisuutenikin.
— On aina kaksi tulevaisuutta, sanoi naamio. — On heikkojen sydänten kohtalo ja voimakkaiden osa. Jumala on ihmisille antanut vapaan tahdonvallan, hänen saadakseen valita. Tulevaisuutenne riippuu teistä.
— Pitää silti tietää nämä kaksi tulevaisuutta, valitakseen paremman.
— No, toinen odottelee teitä jossakin Neversin lähistöllä, maalaisoloissa, kaniinitarhanne hoidokkien ja tarhanne kanojen keskellä. Tämä ura vie teidät suoraan seurakunnan kirkkoneuvostoon. Se on vaatimatonta kunnianhimoa, ja sen saavuttamiseksi ei tarvitse muuta kuin ajelehtia: siihen olette solumassa.
— Entä toinen? tiedusti chevalier ilmeisesti närkästyksissään siitä, että voitiin olettaa moisen uran missään tapauksessa koituvan hänen kohtalokseen.
— Toinen, selitti tuntematon nojaten käsivarttaan nuoren aatelismiehen käsivarteen ja tähdäten häneen katseensa naamarin reiästä. — Toinen heittää teidät takaisin kohuun ja valoon, toinen toimittaa teidät julkisuuden näyttämön henkilöksi, jättäen teille ainakin suuren esiintyjän maineen, häviättepä tai voitatte.
— Mitä menetän hävitessäni? kysyi chevalier.
— Luultavasti henkenne.
Chevalier teki halveksivan eleen.
— Ja jos voitan? hän lisäsi.
— Mitä sanoisitte ratsuväen everstin arvosta, Espanjan grandin arvonimestä ja Pyhän Hengen ritariston nauhasta? Se kaikki on tarjona, ja marskin sauva ehkä edempänä.
— Sanon että saavutus vastaa panosta, kaunis naamio. Jos annatte minulle todisteen, että pystytte täyttämään lupauksenne, niin olen mies yhtymään peliin puolellanne.
- Sen todisteen, vastasi naamio, — kykenee teille antamaan vain toinen kuin minä, chevalier, ja jos tahdotte sen saada, tulee teidän seurata minua.
— Ohoh, huomautti d'Harmental, — olisinkohan erehtynyt, ja olisittekohan te vain toisen luokan haltia, alempi henki, välittäjäolento? Piru vieköön, sehän saisi minut pitämään teitä hieman vähäisemmässä arvossa!
— Mitäpä sillä on väliä, jos palvelen suurta taikuria ja hän on minut lähettänyt?
— Ilmoitan heti, että minä en ryhdy neuvotteluihin lähettilään kanssa.
— Tehtävänäni onkin viedä teidät hänen luokseen.
— Saan siis nähdä hänet?
— Kasvoista kasvoihin, niin kuin Mooses näki Herran.
— Lähdetään!
— Olette liian riuska, chevalier! Unohdatteko, että salaseuran yhteyteen ottamisen edellytyksenä aina on erinäisiä välttämättömiä muodollisuuksia vaiteliaisuuden turvaamiseksi?
— Mitä pitää tehdä?
— Teidän tulee ottaa side silmillenne, täydesti jättäytyä viejänne haltuun ja sitten temppelin ovelle saapuessanne lausua juhlallinen vala, että te ette ilmaise mitään kuulemastanne ja näkemästänne.
— Olen valmis vannomaan Styksin[32] kautta, vakuutti d'Harmental nauraen.
— Ei, chevalier, vastasi toinen vakavasti, — vannokaa vain kauniisti kunnianne kautta, — teidät tunnetaan, ja se riittää.
— Ja sen valan annettuani, tiedusti chevalier mietittyään tovin ääneti, — sallitaanko minun perääntyä, jos minulle esitetty hanke ei ole sellainen, että aatelismiehenä voin siihen ryhtyä?
— Yksinomaan omatuntonne saa ratkaista, eikä teiltä vaadita vakuudeksi muuta kuin sananne.
— Olen valmis, myöntyi chevalier.
— Lähtekäämme siis, sanoi naamio.
Chevalier aikoi raivata tiensä suoraan väkijoukon läpi salin ovelle, mutta huomatessaan tiellään Brancasin, Broglien ja Simianen,[33] jotka varmaankin olisivat häntä pidätelleet, hän teki kierroksen, joka kuitenkin oli johtamassa samaan päämäärään.
— Mikä nyt? kysyi naamio.
— Väistän erästä, joka voisi viivästyttää meitä.
— Sepä hyvä! Aloin jo pelätä.
— Mitä pelkäsitte? kysyi d'Harmental.
— Pelkäsin, selitti naamio nauraen, — että nopeutenne oli supistunut neliön lävistäjän ja kahden sivun erotuksen verran.
— Tulimmaista, virkkoi d'Harmental, — ensimmäistäpä kertaa luullakseni suodaan herrasmiehelle kohtaus oopperatanssiaisissa haastellakseen hänelle anatomiaa, klassillista filologiaa ja matematiikkaa! Minun täytyy ikäväkseni huomauttaa teille, kaunis naamio, että olette kerrassaan pedanttisin haltia, mitä olen eläissäni nähnyt.
Lepakko purskahti nauramaan, mutta ei vastannut mitään tähän puuskahdukseen, jossa purkautui chevalierin kiusaannus siitä, että hän ei kyennyt tuntemaan henkilöä, joka kuitenkin näytti olevan erittäin perehtynyt hänen omiin asioihinsa. Mutta kun se kiusaannus vain lisäsi hänen uteliaisuuttaan, kiihtyi molempien vauhtikin, joten he kohta olivat alhaalla eteishallissa.
— Mitä kautta menemme? kysyi chevalier. — Käykö tiemme maan alitse vai onko vaunujemme eteen valjastettu kaksi vaakalintua?
— Jos sallitte, chevalier, niin lähdemme vain tavallisissa ajopeleissä. Lopultakin, ja vaikka nähtävästi olette pariin kertaan sitä epäillyt, minä olen nainen ja pelkään pimeää.
— Saanen siinä tapauksessa viitata vaununi tänne, esitti chevalier.
— Ei, minulla on omani, esteli naamio.
— Kutsukaa siis ne.
— Luvallanne, chevalier, älkäämme olko komeampia kuin Muhammed vuorta kohtaan, ja kun vaunujeni ei sovi tulla meidän luoksemme, me menemmekin vaunujeni luo.
Niin sanoen lepakko vei chevalierin Saint-Honoré-kadulle. Vaakunakoristeettomat ajopelit, joiden eteen oli valjastettu kaksi tummaväristä hevosta, odottivat Pierre-Lescot-kujan kulmassa. Ajaja istui pukillaan, verhoutuneena väljään kaapuun, jonka kauluri peitti kasvojen alaosan, ja leveä kolmikolkkainen hattu varjosti otsaa ja silmiä. Lakeija piteli toisella kädellä ovea avoinna ja toisessa oli nenäliinaa, jolla hän verhosi kasvojaan.
— Nouskaa vaunuihin, kehotti naamio chevalieria.
D'Harmental epäröi hetken. Nuo kaksi tuntematonta ja liveritöntä palvelijaa, jotka näkyivät olevan yhtä halukkaita salaamaan henkilöllisyytensä kuin valtiatarkin, — numerottomat ja vaakunamerkittömät ajopelit hämyisellä odotuspaikallaan, myöhäinen yön hetki — kaikki herätti chevalierissa varsin luonnollista epäluuloisuutta. Mutta piankin hän muisti, että hänen käsikynkässään oli nainen ja kupeellaan miekka ja hän astui rohkeasti vaunuihin. Lepakko istuutui hänen viereensä, ja lakeija sulki oven.
— No, emmekö lähde liikkeelle? kysyi chevalier nähdessään vaunujen pysyvän paikallaan.
— On vielä pikku varokeino hoidettavana, selitti naamio vetäen taskustaan silkkisen nenäliinan.
— Kas, se on totta, virkkoi d'Harmental, — olin unohtanut; antaudun haltuunne kaikessa luottamuksessa, täyttäkää tehtävänne.
Ja hän ojensi päänsä eteenpäin. Tuntematon kiinnitti siteen hänen silmilleen ja lausui suoriuduttuaan siitä:
— Chevalier, annatteko sananne, että te ette siirrä sidettä ennen kuin saatte luvan ottaa sen kokonaan pois?
— Annan kyllä.
Tuntematon kohotti edessään olevaa lasisuojusta ja virkkoi ajajalle:
— Tiedätte minne, herra kreivi.
Ja hevoset läksivät laukkaamaan.
Niin vilkkaasti kuin tanssiaisissa oli keskusteltu, yhtä vaiteliaita oltiin matkalla. Tämä seikkailu, joka oli aluksi esittäytynyt näköjään lemmenvehkeenä, oli piankin saanut vakavamman tunnun ja suuntautui ilmeisesti valtiolliseen salajuoneen. Joskaan uusi väritys ei säikyttänyt chevalieria, oli siinä ainakin miettimisen aihetta, ja se mietiskely oli sitä syvällisempää, kun hän oli useastikin haaveksinut, mitä hän tekisi, jos joutuisi sellaiseen asemaan kuin hän todennäköisesti oli nyt joutumassa.
Jokaisen ihmisen elämässä on hetki, joka määrää hänen koko tulevaisuutensa. Tärkeydestään huolimatta se hetki harvoin on laskelmoinnin valmistelema ja tahdon ohjaama. Melkein aina sattuma sieppaa ihmisen kuin tuuli lehden ja heittää hänet jollekin uudelle ja tuntemattomalle, jolle kerran joutuneena hänen on pakko totella ylempää voimaa ja jolla hän — vaikka uskookin käyttelevänsä ehdonvaltaa — on olosuhteiden orjana tai tapausten leluna.
Niin oli chevalierinkin laita. D'Harmental ei ollut arvioinut, mitä hyvää tai pahaa rouva de Maintenon oli tuottanut Ranskalle. Hän ei ollut pohtinut, mitä oikeutta tai valtaa Ludvig XIV:llä oli ollut aviottomien lastensa laillistamiseen. Hän ei ollut punninnut Mainen herttuan ja Orleansin herttuan sukuvaltuuksia. Hän oli vaistomaisesti käsittänyt, että hänen piti omistaa elämänsä niille, jotka olivat nostaneet hänet kunnian uralle, ja vanhan kuninkaan kuoleman jälkeen kuullessaan, että hallitsijan viimeisenä tahtona oli ollut holhoushallituksen luovuttaminen Mainen herttualle, ja nähdessään parlamentin syrjäyttävän sen määräyksen, hän oli pitänyt Orleansin herttuan asettumista ohjaksiin vallananastuksena. Katsoen varmaksi, että armeija nousee tätä valtaa vastaan, hän oli tähyillyt kautta koko valtakunnan, missä kohoaisi lippu, jonka alle hänen omatuntonsa käski rientää.
Mutta hänen suureksi ihmeekseen ei odotetusta vastavaikutuksesta ollut kuulunut mitään. Espanja, jonka edut kuitenkin olisivat vaatineet Ranskan hallituksen johtoon ystävällistä mielialaa, ei ollut esittänyt edes vastalausetta. Väsyneenä taistelusta, jota kuitenkin oli kestänyt vain päivän, oli Mainen herttua vetäytynyt takaisin varjoon, josta hän näytti ilmestyneen esille vain vastahakoisesti. Toulousen kreivi, säyseä, hyväluontoinen, hiljainen ja melkein häpeilevä suosionosoituksista, joita oli niin runsaasti suotu hänelle ja veljelle, ei antanut vähäisintäkään aihetta luuloon, että hän milloinkaan ryhtyisi puolueen johtajaksi.[34] Marski de Villeroy hieman yritteli kiusoittelevaa vastustusta, jossa ei ollut päätä eikä pontta. Villars ei mennyt kenenkään luo, mutta odotteli silminnähtävästi, että häntä tultaisiin puhuttelemaan. D'Uxelles oli yhtynyt valtapuolueeseen ja vastaanottanut ulkoasiain neuvoston päällikön tehtävät. Herttuat ja päärit pysyivät kärsivällisinä ja liehittelivät regenttiä siinä toivossa, että tämä lopulta lupauksensa mukaisesti riistäisi Mainen herttualta ja Toulousen kreiviltä arvosijan, jonka Ludvig XIV oli näille antanut heidän edellään.
Kaiken kaikkiaan, Orleansin herttuan hallintoa kohtaan oli kyllä, tyytymättömyyttä, vastustustakin, mutta se oli, näkymätöntä ja hajallista. Missään ei ollut keskipistettä, johtavaa hahmoa. Kaikkialla oli remua ja hälyä, yhteiskunnan harjalta syvyyksiin asti oli nautinto korvannut onnen. Tuollaiseksi oli asema ilmennyt d'Harmentalin silmissä, saaden hänet painamaan jo puolittain vedetyn miekkansa takaisin huotraan. Hän oli luullut olevansa ainoa muun tuloksen päättelijä asioiden kehittymiselle ja jäänyt siihen vakaumukseen, että ratkaisu oli ollut joutavaa kuvittelua, koska hänen unelmoimalleen muutokselle läheisimmät henkilöt näyttivät pitävän sitä niin mahdottomana, etteivät yrittäneet mitään sen saavuttamiseksi.
Mutta rakkautensa pettymisen hetkestä, — kun tällä hymyilevällä pinnalla valmisteltiin jotakin vakavaa ja tämä huolettomuus ilmeni vain suurten pyrkimysten verhoksi, oli tilanne toinen. Hänen toiveensa, joita hän oli pitänyt kuolleina, vaikka ne olivatkin vain vaientuneet, heräsivät viekoittelevammista lupauksista kuin konsaan. Nuo hänelle liioitellenkin vihjaistut tarjoukset, tuo epätodennäköinenkin luvattu tulevaisuus, olivat kiihdyttäneet hänen mielikuvitustaan. Ja kahdenkymmenenkuuden vuoden iässä mielikuvitus on ihmeellinen loihtija. Se on ilmalinnojen rakentaja, kultaisia haaveita nostattava haltiatar, rajattoman valtakunnan kuningatar, ja vaikka se perustaa jättimäisiä laskelmia mitä hennoimmankin säikeen varaan, se näkee ne jo toteutuneina niin kuin niillä olisi maan vankkumaton akseli perustanaan.
Niinpä ei chevalieria lainkaan pitkästyttänyt, vaikka ajoneuvot olivat vierineet jo puolisen tuntia. Olipa hän niin vaipunut mietteisiinsä, ettei häneltä olisi tarvinnut silmiä sitoakaan. Hän ei olisi silti tiennyt, mitä katuja pitkin kuljettiin. Vihdoin hän kuuli pyörien jymisevän kuin holvikäytävään tultaessa ja hän kuuli ristikkoportin kitisevän. Se avattiin tulijoille ja suljettiin heidän takanaan, ja kierrettyään kehässä vaunut heti jälkeenpäin pysähtyivät.
— Chevalier, virkkoi opas hänelle, — jos teitä arastuttaa edetä pitemmälle, niin on vielä aika peräytyä, jos päinvastoin ette ole muuttanut päätöstänne, niin tulkaa.
Vastaukseksi d'Harmental vain ojensi kätensä. Lakeija avasi vaununoven. Tuntematon astui ulos edellä ja sitten auttoi chevalieria laskeutumaan. Pian hänen jalkansa kohtasivat portaat, hän nousi kuusi askelmaa pengermälle, ja yhä sokkona ja naamioidun naisen taluttamana hän asteli eteisen halki, sitten käytävää pitkin ja saapui johonkin huoneeseen. Silloin hän kuuli vaunujen uudestaan lähtevän liikkeelle.
— Nyt olemme perillä, sanoi tuntematon. — Muistanettehan ehtomme, chevalier? Olette vapaa ottamaan tai hylkäämään osan kappaleesta, jota nyt esitetään, mutta kieltäytymisen tapauksessa te kunniasanalla lupaatte olla ilmaisematta kenellekään sanaakaan henkilöistä, jotka saatte nähdä, tai heidän puheistaan.
— Kunniani kautta vannon sen! vastasi chevalier.
— Istuutukaa siis odottamaan täällä älkääkä ottako sidettä silmiltänne ennen kuin kuulette kellon lyövän kaksi. Olkaa levollinen, siihen ei mene pitkää aikaa.
Niin sanoessaan chevalierin opastajatar lähti; ovi avautui ja sulkeutui. Heti sen jälkeen kello löi kaksi, ja chevalier tempasi pois siteen.
Hän oli yksinään mitä ihmeellisimmässä naiskammiossa. Se oli pieni kahdeksankulmainen kamari, kauttaaltaan verhottu sinipunervalla ja hopeankarvaisella kirjosilkillä, kalustettu ja oviaukko gobeliiniuutimilla somistettu. Pöydät ja hyllyköt olivat mitä sirointa boule-työtä. Kaikkialla runsaasti kiinalaisia koruesineitä. Lattiaa peitti persialainen matto, laipion oli maalannut Watteau, joka alkoi olla taiteilijana muodissa. Tätä katsellessaan chevalierin oli vaikea uskoa, että hänet oli kutsuttu vakavalle asialle, ja hän melkein palasi ensimmäisiin käsityksiinsä.
Samassa avautui seinäverhoon kätketty ovi, ja sieltä ilmestyi nainen, jota d'Harmental olisi haaveellisessa mielentilassaan voinut pitää keijukaisena, niin hoikka, heiveröinen ja pieni hän oli varreltaan. Puku oli viehättävää helmenväristä kiinalaista silkkiä, johon oli siroiteltu niin hienosti ommeltuja kukkavihkoja, että näitä olisi vielä kolmen askeleen päässä voinut luulla luonnonkukiksi. Liehureunusteet, röyhelöt ja päärmenauhat olivat englanninpitsiä, nauharuusukkeet helmikoristeisia ja timanttisoljilla kiinnitettyjä. Kasvot olivat peitetyt mustasta sametista valmistetulla puolinaamarilla, josta riippui samanvärinen pitsiripsu.
D'Harmental kumarsi kunnioittavasti, sillä tämän naisen ryhdissä ja sävyssä oli jotakin ruhtinaallista, ja hän oivalsi, että edellinen oli ollut vain hänen lähettinsä.
— Madame, hän virkkoi, — olenko todellakin, kuten alan uskoa, ihmisten maaperältä siirtynyt luonnonhenkien valtakuntaan, ja tekö olette se mahtava haltiatar, jolle tämä ihana palatsi kuuluu?
— Voi, chevalier, vastasi naamioitu nainen soinnukkaalla äänellä, jossa kuitenkin ilmeni lujuutta ja varmuutta. — En ole mikään mahtava haltiatar, vaan päinvastoin vainottu prinsessa, jolta paha taikuri on riistänyt kruunun, julmasti sortaen valtakuntaani. Sen tähden, kuten näette, etsinkin kaikkialta urhoollista ritaria pelastajakseni, ja maineenne on saanut minut kääntymään teidän puoleenne.
— Jos ainoastaan tarvitaan henkeni tuottamaan teille entinen mahtinne takaisin, madame, huomautti d'Harmental, — niin sanokaa vain sana, pannakseni sen alttiiksi ilomielin. Millaista taikuria vastaan on taisteltava? Kuka on se lävistettävä jättiläinen? Kun olette valinnut kaikkien joukosta minut, niin tahdon olla minulle suomanne kunnian arvoinen. Tästä hetkestä alkaen olen teidän, vaikka se- sitoumukseni syöksisi minut tuhoon.
— Joka tapauksessa tuhoutuisitte hyvässä seurassa, chevalier, virkkoi tuntematon nainen avaten naamarinsa nauhojen solmut ja paljastaen kasvonsa, — sillä kohtalokumppaneinanne ovat Ludvig XIV:n poika ja suuren Condén pojantytär.[35]
— Rouva herttuatar! huudahti d'Harmental painuen toisen polvensa varaan. — Suokoon teidän korkeutenne minulle anteeksi, jos teitä tuntemattani olen tullut puhuneeksi jotakin syvään kunnioitukseeni soveltumatonta.
— Ette ole lausunut muuta kuin sellaista, josta minun täytyy olla ylpeä ja kiitollinen, chevalier, mutta kenties kadutte sanojanne. Siinä tapauksessa olette vapaa peruuttamaan sitoumuksenne.
— Jumala varjelkoon, madame, että minä saatuani onnen tarjota elämäni noin suuren ja ylevän prinsessan palvelukseen olisin kyllin onneton riistääkseni itseltäni suurimman kunnian, mitä olen konsaan rohjennut toivoa! Ei, madame, pyydän teitä päinvastoin ottamaan vakavalta kannalta, mitä teille äsken hymyillen tarjosin — käsivarteni, miekkani ja henkeni.
— Kas, chevalier, virkkoi herttuatar, huulillaan tuo hymy, joka saattoi hänet niin tenhoavaksi koko ympäristölleen. — Huomaanpa, että paroni de Valef ei ole antanut minulle väärää käsitystä teitä kuvatessaan. Tulkaa, esitelläkseni teidät ystävillemme.
Herttuatar meni edellä, d'Harmental seurasi häntä, vielä pökerryksissä äskeisestä, mutta puolittain ylpeyden ja puolittain vakaumuksen takia päättäneenä olla askeltakaan peräytymättä.
Tultiin samaan käytävään, jota myöten edellinen opastajatar oli häntä taluttanut. Herttuatar ja chevalier etenivät muutaman askeleen, ja sitten edellinen avasi oven salonkiin, jossa odotteli neljä uutta henkilöä. Nämä olivat kardinaali de Polignac, markiisi de Pompadour, herra de Malezieux ja abbé[36] Brigaud.
Kardinaali de Polignacia[37] väitettiin madame du Mainen rakastajaksi. Hän oli komea, keski-ikäinen prelaatti, aina erinomaisen aistikkaasti puettu. Ääni oli tavanomaisesti papillinen, kasvonpiirteet kylmäkiskoiset ja sydämessä asusti arastelu. Kunnianhimon kalvamana hän aina nujertui heikkoluontoisuuteensa, joka jätti hänet taemmaksi joka kerta kun olisi pitänyt astua eteenpäin. Hän oli muuten ylhäistä sukua, kuten nimikin osoitti, hyvin oppinut kardinaaliksi ja enemmän mukana kirjallisissa harrastuksissa kuin olisi ylimykseltä odottanut.
Herra de Pompadour oli viidenkymmenen ikävuoden vaiheilla. Hänet oli kasvatettu Ludvig XIV:n vanhimman pojan leikkitoverina, ja hän oli siitä saanut niin kiihkeän rakkauden ja hellän kunnioituksen suuren kuninkaan koko sukua kohtaan, että hän suureksi tuskakseen nähdessään regentin olevan julistamaisillaan sodan Filip V:lle[38] oli heittäytynyt Mainen herttuan puolueeseen. Olipa hän ylpeänä ja etuilemattomana antanut tänä aikakautena harvinaisen lojalisuuden näytteen palauttamalla regentille sekä oman että puolisonsa eläkekirjat ja kieltäytymällä sekä omalta että vävynsä, markiisi de Courcillonin, osalta kaikista heille tarjotuista virkapaikoista.
Herra de Malezieux oli iältään kuudestakymmenestä kuuteenkymmeneenviiteen vuoteen. Kahdenkertaisesta Dombesin ruhtinaskunnan kanslerin ja Châtenayn herran arvonimestä hän sai kiittää Mainen herttuaa, jonka kasvatusta hän oli hoitanut. Runoilijana, säveltaiteilijana, pikku huvinäytelmien sepittäjänä, joissa hän itse esiintyi kerrassaan erinomaisesti, hän oli vuosisadan sybariitin[39] tyyppi. Mutta samoin kuin nekin sybariitit, jotka kauneuden tenhoamina seurasivat Kleopatraa Aktionin taisteluun ja antautuivat surmattaviksi valtiattarensa ympärillä, olisi hänkin saattanut rakasta Bénédicteään veden ja tulen läpi ja hänen yhdestä sanastaan syöksynyt alas Notre-Damen tornin huipulta epäröimättä.
Abbé Brigaud oli lyonilaisen liikemiehen poika. Isä, jolla oli tärkeitä kauppasuhteita Espanjan hoviin, sai toimekseen hienokseltaan ja kuin omasta päästään tunnustella, mitä mahdollisuuksia olisi nuoren Ludvig XIV:n ja infanta[40] Maria Teresian avioliitolla. Jos tämä kauppa olisi saanut huonon vastaanoton, niin Ranskan ministerit olisivat asettuneet siitä eroon, ja sillä hyvä. Mutta hanke havaittiin otolliseksi, ja Ranskan ministerit antoivat sille vahvistuksensa. Häät vietettiin, ja kun pikku Brigaud syntyi samaan aikaan kun perintöprinssi, pyysi hänen isänsä palkkiokseen kuninkaan poikaa poikansa kummiksi, mihin armollisesti myönnyttiin. Vieläpä nuori Brigaud pääsi perintöprinssin seuraan, tutustuen markiisi de Pompadouriin, joka oli otettu hovikasvatiksi.
Vartuttuaan uransa valintaan Brigaud meni Oratorion hengelliseen opistoon ja suoritti siellä papintutkinnon. Hän oli terävä, lahjakas ja kunnianhimoinen mies, mutta häneltä oli puuttunut tilaisuutta kunniakkaan aseman saavuttamiseen, niin kuin toisinaan sattuu suurimmillekin neroille. Jonkin aikaa ennen tätä tapahtumaa hän oli jälleen tavannut markiisi de Pompadourin, joka puolestaan etsi madame du Mainen sihteeriksi soveltuvaa älykästä ja ovelaa miestä. Markiisi selitti, mitä uskaltautumista se toimi merkitsi tällä hetkellä. Brigaud punnitsi hyviä ja huonoja mahdollisuuksia hetken ja vastaanotti tarjouksen, koska onnistumisella tuntui olevan enemmän perustaa.
Noista neljästä miehestä d'Harmental tunsi omakohtaisesti ainoastaan de Pompadourin, useinkin tavattuaan markiisin hänen vävynsä de Courcillonin luona, jolla oli jotakin sukulaisuussuhdetta d'Harmentaleihin.
Polignae, Pompadour ja Malezieux keskustelivat seisaallaan tulisijan luona; abbé Brigaud istui pöydän ääressä järjestellen papereita.
— Hyvät herrat, esitteli herttuatar du Maine astuessaan huoneeseen, — tässä on se urhoollinen soturi, josta paroni de Valef meille puhui ja jonka toi tänne teidän rakas Delaunaynne, herra de Malezieux. Jos hänen nimensä ja entisyytensä eivät riitä teille suositukseksi, niin minä vastaan hänestä omakohtaisesti.
— Teidän korkeutenne esittelemänä sillä tavoin, sanoi Malezieux, — hän ei kelpaa meille ainoastaan kumppaniksi, vaan todelliseksi päälliköksi, jota olemme valmiit seuraamaan minne hyvänsä hän tahtoo meidät viedä.
— Hyvä d'Harmental, virkkoi markiisi de Pompadour ojentaen nuorelle miehelle kätensä. — Olimme jo melkein sukulaisia; nyt olemmekin veljeksiä.
— Tervetuloa, monsieur, toivotti kardinaali de Polignac totunnaisella äänensävyllään, joka omituisesti poikkesi kasvonpiirteiden kylmäkiskoisuudesta.
Abbé Brigaud kohotti päätänsä, käänsi kaulaansa käärmemäisesti ja tähtäsi d'Harmentaliin pienet ja kirkkaat ilveksensilmänsä.
— Hyvät herrat, aloitti d'Harmental vastattuaan kullekin nyökkäyksellä, — olen outo joukossanne, ennenkaikkea tietämätön tekeilläolevasta ja tehtävästäni. Mutta joskin olen antanut sanani vasta pari minuuttia takaperin, on meitä yhdistävä asia minulle jo usealta vuodelta peräisin. Pyydän teitä sen vuoksi suomaan minulle sen luottamuksen, jota minulle on hänen korkeutensa niin auliisti pyytänyt. Sitten en halua muuta kuin saada pikaisesti osoittaa ansainneeni sen.
— Mainiota! huudahti herttuatar du Maine. — Miekkamiehet ne käyvät päämäärään mutkittelematta! Ei, herra d'Harmental, ei, me emme pidä teiltä mitään salassa, ja haluamanne tilaisuus, joka toimittaa kunkin meistä oikealle paikalleen, saadaan toivoakseni ennen pitkää.
— Anteeksi, rouva herttuatar, keskeytti kardinaali rutistellen rauhattomasti pitsikauluriaan, — mutta tuohon tapaan puhuessanne chevalier voisi luulla salaliiton olevan tekeillä.
— Ja mitä siis on tekeillä, kardinaali? kysyi herttuatar maltittomasti.
— On kyllä syntymässä salainen neuvottelu, selitti kardinaali, — mutta siinä ei ole mitään pahaa. Me vain koetamme keksiä keinoja valtion karsimien haittojen korjaamiseksi ja valaistaksemme Ranskalle sen todellisia etuja, vedoten kuningas Ludvig XIV:n viimeiseen tahtoon.
— Kuulkaahan, kardinaali, sanoi herttuatar polkien jalkaa, — te menehdytätte minut kärsimättömyyteen tuollaisella kiertelyllä! Chevalier, hän jatkoi kääntyen jälleen d'Harmentalin puoleen, — älkää kuunnelko hänen korkea-arvoisuuttansa, joka varmasti ajattelee tällähaavaaAnti-Lucretiustaan.[41] Jos olisi kysymys yksinkertaisesta neuvottelusta, niin me kyllä selviytyisimme hänen korkea-arvoisuutensa teräväjärkisyyden avulla, tarvitsematta teitä. Kyllä tässä on aivan selvästi salaliitto regenttiä vastaan, — salaliitto, jonka puolella ovat Espanjan kuningas, kardinaali Alberoni, herttua du Maine kuten minäkin, markiisi de Pompadour, herra de Malezieux, abbé Brigaud, Valef, te, samoin kardinaali itsekin, ensimmäinen puhemies ja puolet parlamenttia ja johon yhtyy kaksi kolmattaosaa Ranskan kansasta! Sellaista on tekeillä, chevalier. Oletteko tyytyväinen, kardinaali? Onko selvää, hyvät herrat?
— Madame! jupisi Malezieux liittäen kätensä ristiin hänen edessään hartaammin kuin varmaankaan Pyhän Neitsyen edessä.
— Ei, kuulkaa, Malezieux, hän raivostuttaa minua joutavilla tasoitteluillaan! pitkitti herttuatar. — Hyvä Jumala, kannattaako olla mies, ikuisesti haparoidakseen tuolla tavalla! Minä en pyydä teiltä miekkaa, enkä muutakaan: annettakoon minulle vain vaarna, niin minä — nainen ja melkein kääpiö — lähden uutena Jaelina sen iskemään tuon toisen Siseran ohimoon. Silloin on kaikki lopussa, ja jos epäonnistun, ei syytetä muita kuin minua.
Herra de Polignac huokasi syvään, Pompadour purskahti nauruun, Malezieux yritti tyynnyttää herttuatarta, abbé Brigaud painoi alas päänsä ja ryhtyi kirjoittelemaan niin kuin ei olisi kuullutkaan.
D'Harmentalin teki mieli suudella madame du Mainen hameenlievettä — siinä määrin hänestä näytti tämä nainen olevan miehisen ympäristönsä yläpuolella.
Samassa kuuluivat jälleen vaunut vierivän pihaan ja pysähtyvän pengermän edustalle. Odotettu oli varmaankin hyvin tärkeä henkilö, sillä salongissa syntyi täydellinen hiljaisuus ja herttuatar meni malttamattomuudessaan itse avaamaan oven.
— No? hän kysyi.
— Hän on täällä, kuului käytävästä ääni, josta d'Harmental oli tuntevinaan lepakon.
— Tulkaa sisälle, tulkaa, ruhtinas, kehotti herttuatar, — odotimme teitä.
Kutsua noudatti viittaan kääriytynyt pitkä, solakka, vakavan ja arvokkaan näköinen mies, jolla oli auringon ruskettama hipiä. Yhdellä silmäyksellä hän sai kuvan koko huoneesta — ihmisistä ja esineistä. Chevalier tunsi heidän katolisten majesteettiensa lähettilään, Cellamaren ruhtinaan.
— No, prinssi, kysyi herttuatar, — mitä uutta sanotte?
— Sanon että teidän korkeutenne sietäisi vaihtaa ajajaanne, madame, vastasi ruhtinas kunnioittavasti suudellen hänen kättänsä ja heittäen viittansa lepotuolin selustalle. — Ennustan teille tapaturmaa, jos pidätte palveluksessanne sen tolvanan, joka toi minut tänne. Hän tuntuu aivan olevan regentin palkkaama väännähdyttämään niskat nurin teidän korkeudeltanne ja ystäviltänne.
Jokainen purskahti nauramaan ja erikoisesti ajomies itse, joka oli kursailemattomasti astunut huoneeseen ruhtinaan kintereillä. Heittäessään kaapunsa ja hattunsa ruhtinaan samaten käyttämän istuimen viereiselle tuolille hän ilmeni ylhäisen näköiseksi ja noin neljänkymmenen ikäiseksi mieheksi, joka oli peittänyt kasvojensa koko alaosan mustalla taftikääreellä.
— Kuuletteko, hyvä Laval, mitä ruhtinas teistä sanoo? kysyi herttuatar.
— Kyllä, kyllä, virkkoi Laval; — kelpasipa hänelle antaa Montmorencyja.[42] Herra ruhtinas, ensimmäiset kristityt paronit eivät siis ole ansiollisia kuskeiksenne? Hitto, olettepa vaatelias. Onko teillä Napolissa[43] paljonkin Robert Väkevän ajoilta polveutuvia ajomiehiä?
— Mitä! Tekö se olittekin, hyvä kreivi? sanoi ruhtinas ojentaen hänelle kätensä.
— Minä omassa persoonassani, ruhtinas. Rouva herttuatar lähetti kuskinsa juhlimaan puolipaastoa perheensä parissa ja pestasi minut palvelukseensa täksi yöksi. Hän ajatteli sen olevan turvallisempaa.
— Ja rouva herttuatar teki hyvin, vahvisti kardinaali de Polignac; — ei voi liiaksi noudattaa varokeinoja.
— Kaikkea vielä, teidän korkea-arvoisuutenne! tuumi Laval. — Olisittekohan samaa mieltä vietettyänne puoli yötä vaunujen kuskipukilla ensin noutamassa herra d'Harmentalia oopperatanssiaisista ja sitten hakemassa ruhtinasta Colbert-palatsista?
— Kah, tekö, herra kreivi, suvaitsitte… ihmetteli d'Harmental.
— Minäpä juuri, nuori mies, vastasi Laval, — ja olisin lähtenyt maailman ääriin noutamaan teitä tänne, sillä minä tunnen teidät — olette urhea mies. Te olitte ensimmäisiä Denainiin ryntäämässä ja otitte vangiksi Albemarlen. Teillä oli onni olla jättämättä sinne leukapuoliskoanne kuten minä Italiaan, sillä sekin olisi riittänyt rykmenttinne riistämiseen teiltä, minkä ne muuten silti tekivät.
— Me maksamme sen kaiken takaisin, chevalier, olkaa huoletta, vakuutti herttuatar. — Mutta tällä kertaa puhukaamme Espanjasta. Pompadour kertoo teidän saaneen tietoja Alberonilta, ruhtinas?
— Kyllä, teidän korkeutenne.
— Millaisia ne ovat?
— Hyviä ja huonoja. Hänen majesteetillaan on nyt synkkämielinen puuskansa, jolloin häntä ei saa johdetuksi mihinkään päätökseen. Hän ei kykene uskomaan neliliiton sopimusta.
— Ei kykene uskomaan sitä! huudahti herttuatar. — Ja sopimuksen on kuitenkin jo täytynyt tulla allekirjoitetuksi, ja viikon kuluessa Dubois tuo sen tänne!
— Tiedän sen, teidän korkeutenne, sanoi Cellamare tyynesti, — mutta hänen katolinen majesteettinsa ei tiedä.
— Hän siis jättää meidät oman onnemme varaan?
— No… jotensakin.
— Mutta mitä sitten tekee kuningatar, ja mihin päätyvät kaikki hänen kauniit lupauksensa ja se vaikutusvalta, joka hänellä muka on puolisoonsa?
— Siitä vaikutusvallasta, madame, hän vakuuttaa antavansa teille todisteita, jahka jotakin on tullut tehdyksi.
— Niin, huudahti kardinaali de Polignac, — ja sitten hän syö sanansa!
— Ei, teidän korkea-arvoisuutenne, minä menen takuuseen hänestä.
— Minä huomaan tässä kaikessa selvimmiksi sen, että kuningas pitää saattaa epäilyksenalaiseksi, arveli Laval. — Siten sotkettuna juttuun hän toimii.
— Kas vain, me edistymme, sanoi Cellamare.
— Mutta miten voimme sekoittaa hänet asiaan, muistutti Mainen herttuatar. — Kun meillä ei ole häneltä kirjettä, ei sanomaa, suullistakaan, ja hän on kahdensadanviidenkymmenen penikulman päässä?
— Eikö hänellä ole Pariisissa edustaja, joka on parhaillaan teidän luonanne, madame?
— Kuulkaahan, ruhtinas, sanoi herttuatar, — kyllä teillä on laajemmat valtuudet kuin tahdotte tunnustaa.
— Ei, valtuutenani on ainoastaan ilmoittaa teille, että Toledon linna ja Saragossan linnoitus ovat käytettävissänne. Keksikää keino regentin toimittamiseksi sinne, niin heidän katoliset majesteettinsa sulkevat portin niin hyvin, että hän ei enää tule sieltä ulos, sen takaan.
— Se on mahdotonta, virkkoi herra de Polignac.
— Mahdotontako — ja miksi? huudahti d'Harmental.
- Päinvastoin, mikään ei ole yksinkertaisempaa, kun ottaa huomioon herra regentin elämäntavat. Mitä siihen tarvitaan? Kahdeksan tai kymmenen rohkeata miestä, hyvin suljetut vaunut ja vaihtohevoset Bayonneen asti.
— Minä olen jo tarjoutunut ottamaan sen huolekseni, ilmoitti Laval.
— Ja minä myös, lisäsi Pompadour.
— Te ette voi, muistutti herttuatar? — jos hanke menisi myttyyn, niin regentti, joka tuntee teidät, tietäisi kenen kanssa on ollut tekemisissä, ja te olisitte hukassa.
— Se on ikävää, sanoi Cellamare tyynesti, — sillä Toledossa taiSaragossassa odottelee onnistunutta grandin arvo.
— Ja sininauha[44] hänen palatessaan Pariisiin, lisäsi madame du Maine.
— Oi, ei sanaakaan, pyydän teitä, madame, virkkoi d'Harmental, — sillä jos teidän korkeutenne puhuu tuollaista, saa palvelevaisuus kunnianhimon leiman, joka riistää siltä kaiken ansiokkuuden. Minä olin tarjoutumassa siihen yritykseen, minä, jota regentti ei tunne, mutta nyt epäröin. Ja kuitenkin, rohjennenko sanoa, että luulen olevani teidän korkeutenne luottamuksen arvoinen ja pystyväni oikeuttamaan sen.
— Mitä, chevalier! huudahti herttuatar; — panisitte alttiiksi…
— Henkeni. Muuta en voi vaarantaa. Tietääkseni olin sen jo tarjonnut teidän korkeudellenne ja saanut hyväksymyksenne. Olinko erehtynyt?
— Ette, ette, chevalier, vakuutti herttuatar kiihkeästi, — ja te olette urhea ja uskollinen aatelismies. On aavistuksia, olen aina uskonut niin, ja heti kun Valef lausui nimenne, mainiten teidät sellaiseksi kuin olette, ajattelin kaiken tulevan meille teiltä. Hyvät herrat, te kuulette, mitä chevalier sanoo. Miten voitte avustaa häntä, antakaa kuulua?
— Kaikella, mitä hän tahtoo, lupasivat Laval ja Pompadour.
— Heidän katolisten majesteettiensa rahakirstut ovat hänen käytettävissään, ilmoitti Cellamaren ruhtinas, — ja hänen sopii niistä ammentaa täysin kourallisin.
— Kiitän, hyvät herrat, lausui d'Harmental kreivi de Lavaliin ja markiisi de Pompadouriin kääntyen. — Tunnettuja ollen te vain vaikeuttaisitte yritystä. Ottakaa huoleksenne ainoastaan hankkia minulle Espanjaan sellainen passi kuin olisin saanut toimekseni viedä sinne jonkun tärkeän vangin. Se lienee helppoa.
— Minä hoidan sen, tarjoutui abbé Brigaud. — Hankin herra d'Argensonilta valmiiksi laaditun paperin, joka tarvitsee vain täyttää.
— Katsokaas tuota kelpo Brigaudia, kiitti Pompadour; — hän ei puhu usein, mutta puhuu hyvin.
— Hänen pitäisikin olla kardinaali, paljon paremmalla perusteella kuin jotkut tuntemani suuret herrat, sanoi herttuatar, — mutta kun saamme sinisen ja punaisen[45] jaeltavaksemme, emme suinkaan kitsastele, se on varma, hyvät herrat. Nyt, chevalier, kuulittehan mitä ruhtinas sanoi: jos tarvitsette rahaa…
— Valitettavasti, selitti d'Harmental, — en ole kyllin rikas kieltäytyäkseni hänen ylhäisyytensä tarjouksesta, ja käytettyäni sen tuhatkunnan pistolia, joka minulla on hallussani, minun todellakin täytyy turvautua teihin.
— Häneen, minuun, meihin kaikkiin, chevalier, sillä jokaisen tulee tällaisissa olosuhteissa verottaa itseään varojensa mukaan. Minulla ei ole paljoakaan käteisvaroja, mutta on runsaasti timantteja ja helmiä. Älkää siis millään muotoa jättäytykö minkään tarvittavan puutteeseen. Kaikilla ihmisillä ei ole teidän epäitsekkyyttänne, ja on palvelevaisuutta, joka saadaan vain kullan hinnalla.
— Mutta lopultakin, monsieur, huomautti Polignac, — oletteko tarkoin harkinnut, millaiseen yritykseen antaudutte? Jos joutuisitte kiinni!
— Teidän korkea-arvoisuutenne saa olla levollinen, vastasi d'Harmental halveksivasti. — Minulla on kylliksi valittamisen aihetta herra regenttiä vastaan, hänen uskoakseen siinä tapauksessa jutun kahdenkeskiseksi, pelkästään omakohtaiseksi koston yritykseksi.
— Mutta jonkunlaista apuria tähän hankkeeseen kuitenkin tarvittaisiin, tokaisi kreivi de Laval, — miestä, johon voisitte luottaa. Onko teillä tiedossanne sellaista?
— Luulen olevan, vastasi d'Harmental. — Olisi vain tarpeellista minun saada aina aamuisin kuulla, miten regentti aikoo viettää iltansa. Lähettiläänä on ruhtinaalla varmaan salapoliisinsa.
— Niin, myönsi Cellamare hämillään, — muutamat henkilöt selostavat minulle…
— Juuri sitä tarkoitan, sanoi d'Harmental.
— Mutta missä asutte? kysyi kardinaali.
— Omassa huoneistossani, monseigneur, vastasi d'Harmental, —Rishelie-kadun seitsemässäkymmenessäneljässä.
— Ja kauanko olette asunut siellä?
— Kolme vuotta.
— Silloin olette siellä päin liian tunnettu, monsieur. Teidän täytyy muuttaa kortteeria. Tiedetään henkilöt, joita käy luonanne, ja kun heidän joukossaan nähtäisiin uusia kasvoja, voisi siitä syntyä epäilyksiä.
— Tällä kertaa teidän korkea-arvoisuutenne on oikeassa, yhtyi d'Harmental. — Etsin toisen asunnon jostakin huomaamattomasta ja syrjäisestä korttelista.
— Minä toimitan sen, sanoi Brigaud. — Käyttämäni puku ei herätä epäluuloa. Vuokraan asunnon ikään kuin maalta tulleelle nuorelle miehelle, jota on suositeltu hoivailtavakseni hänen saapuessaan hakemaan tointa jossakin ministeriössä.
— Totisesti, hyvä Brigaud, tuumi markiisi de Pompadour, — Te olette kuin se Tuhannen ja yhden yön prinsessa, joka ei voinut avata suutansa tipauttelematta sieltä helmiä.
— No, sovittu siis, herra abbé, vahvisti d'Harmental.
— Jätän sen asian teille ja ilmoitan jo tänään kotonani, että lähden kolmen kuukauden matkalle.
— Kaikki on siis kunnossa, sanoi madame du Maine iloissaan. — Ensi kertaa olemme nyt selvillä vesillä, chevalier, ja se on teidän ansiotanne. En unohda sitä.
— Hyvät herrat, virkkoi Malezieux vetäen kellon taskustaan, — muistutan että kello on nyt neljä aamulla ja että kerrassaan näännytämme rakkaan herttuattaremme.
— Te erehdytte, käskynhaltija, vastasi herttuatar; tällaiset yöt elähdyttävät, — pitkään aikaan en ole viettänyt näin virkistävää.
— Ruhtinas, virkkoi Laval ottaen ylleen kaapunsa, — teidän on pakko tyytyä ajomieheen, jonka tahdotte häädettäväksi, ellette mieluummin aja itse tai lähde kävelemään.
— En totisesti, kieltäytyi ruhtinas, — minä uskaltaudun. Napolilaisena uskon enteitä. Jos ajatte kumoon, niin se on merkkinä siitä, että meidän pitää pysyä alallamme, mutta turvallisesti perille päästessämme on selvää, että voimme marssia eteenpäin.
— Pompadour, te kai viette kotiin herra d'Harmentalin? sanoi herttuatar.
— Mielelläni, vastasi markiisi, — emme olleetkaan nähneet toisiamme pitkään aikaan, ja meillä on paljon puheltavaa keskenämme.
— Enkö saisi hyvästellä henkevää lepakkoani? kysyi d'Harmental. — En unohda, että hänen välityksellään pääsin tarjoamaan palvelustani teidän korkeudellenne.
— Delaunay! huusi herttuatar saattaessaan Cellamaren ruhtinasta ja kreivi de Lavalia ovelle. — Delaunay! Täällä herra chevalier d'Harmental väittää sinua suurimmaksi lumoojattareksi, mitä hän on eläissään nähnyt.
— No, virkkoi hymyhuulin astuessaan salonkiin se, joka sittemmin madame de Staalin[46] nimellä jätti maailmalle niin viehättäviä muistelmia. — Uskotteko nyt ennustuksiani, chevalier?
— Uskon, koska toivon, vastasi chevalier; — mutta tällä hetkellä tuntiessani haltiattaren, joka teidät lähetti, ei ihmettelyni aiheena enää ole se, mitä minulle puhuitte tulevaisuudesta. Kuinka saatoitte olla niin selvillä menneisyydestä ja varsinkin nykyisyydestä?
— Kah, Delaunay, kehotti herttuatar nauraen, — ole hänelle hyvä äläkä enää kiusaa häntä, muutoin hän luulisi meitä taikureiksi ja alkaisi pelätä.
— Eiköhän joku ystävänne, chevalier, virkkoi neiti Delaunay, — eilen aamulla eronnut teistä Boulogne-metsässä, tullakseen hyvästelemään meitä?
— Valef, Valef! huudahti d'Harmental. — Nyt ymmärrän.
— Kas vain! naljaili rouva de Maine. — Oidipuksen[47] asemassa olisitte tuotapikaa joutunut sfinksin kitaan.
— Entä matematiikka? Entä Vergilius? Anatomia? uteli d'Harmental.
— Ettekö tiedä, chevalier, sekaantui puheluun Malezieux, — että me nimitämme häntä täällä tiedenaiseksemme, poikkeuksena kuitenkin de Chaulieu, joka puhuttelee häntä keimailijattarekseen ja veitikakseen, mutta pelkästään kuvannolliseen ja runolliseen tapaan?
— Päästimmehän hänet äskettäin lääkärimme Duvernoyn kimppuun, kertoi herttuatar, — ja Delaunay voitti hänet anatomiassa!
— Niinpä, lisäsi markiisi de Pompadour tarttuen d'Harmentalin käsivarteen, viedäkseen hänet mukaan, — se kelpo mies ällistyneenä väittikin, että hän on se Ranskan tytär, joka parhaiten tuntee ihmisruumiin.
— Siinäpä ensimmäinen oppinut, jonka kieleltä on sutkaus kirvonnut, huomautti abbé Brigaud kääntäen papereitansa kokoon, — tosin hänen aavistamattaan sitä itse.
Ja hyvästeltyään herttuatarta d'Harmental ja Pompadour poistuivat naureskellen, saattajanaan abbé Brigaud, joka turvautui heihin, säästyäkseen jalkapatikasta.
— No, virkkoi madame du Maine kardinaali de Polignacille, joka oli Malezieuxin kanssa jäänyt viimeiseksi, — pitääkö teidän korkea-arvoisuutenne yhä salaliittolaisuutta kovin ihmeellisenä asiana?
— Madame, vastasi kardinaali, joka ei käsittänyt, että voitiin nauraa hengestään pelattaessa, — kysyn vuorostani teiltä samaa, kun kaikki istumme Bastiljissa.
Ja hän läksi vuorostaan kelpo kanslerin kanssa, päivitellen huonoa onneaan, joka työnsi hänet noin uhkarohkeaan yritykseen.
Katsellessaan hänen jälkeensä ei herttuatar saanut halveksivaa ilmettä peitellyksi. Jäätyään sitten kahden kesken neiti Delaunayn kanssa hän virkkoi tälle ilosta säteillen:
— Rakas Marguerite, sammuttakaamme lyhtymme,[48] sillä me lienemme vihdoinkin löytäneet miehen.
Herätessään d'Harmental luuli nähneensä unta. Tapaukset olivat kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluessa seuranneet toisiaan niin nopeasti, että hän oli ollut kuin tuulispään riepoiteltavana, suuntaansa tietämättä. Vasta nyt hän oli omassa vallassaan ja sai mietiskellä entisyyttä ja tulevaisuutta.
Jonakin intomielisyyden hetkenä tulee antaneeksi lupauksen, ja luodessaan silmäyksen uuteen asemaansa alkaa ensi vaikutelmakseen pahoitella maltittomuuttaan. Sitten vähitellen tottuu ajattelemaan edessä olevia vaaroja, aina mukautuva mielikuvitus siirtää ne pois näkyvistä, esittääkseen niiden sijalla ne kunnianhimoiset pyrkimykset, jotka voivat toteutua. Piankin sekaantuu joukkoon ylpeys ja tulee käsittäneeksi olevansa äkkiä salainen mahti tässä valtiossa, jossa eilen oli mitättömyytenä. Halveksivasti kuljetaan niiden ohi, jotka viettävät tavallista elämää, marssitaan pää pystymmässä, katse ylväämpänä tai tuudittaudutaan haaveisiin, vaivutaan uneen pilvilinnoissa, ja jonakin aamuna herätään voittajana tai voitettuna, kansan kilvillä kannettuna tai hallitukseksi nimitetyn koneen pyörien alle ruhjottuna.
Siten oli d'Harmentalin laita. Sillä asianjaksolla, johon hän kuului, oli vielä liiga[49] horisonttinaan ja Fronde melkein lähimpänä edeltäjänään. Tuskin oli ihmisikä kulunut siitä kun Bastiljin kanuunat olivat tukeneet suuren Condén kapinaa. Välillä olleen sukupolven näyttämön oli tosin Ludvig XIV täyttänyt kaikkivaltiaalla tahdollaan, mutta hän oli nyt poissa, ja pojanpojat luulivat kykenevänsä samalla teatterilla ja samoilla laitteilla näyttelemään samaa kappaletta, jota isoisät olivat esittäneet.
Ja niinpä, d'Harmental tuokion mietiskeltyään näki asiat jälleen samassa valossa kuin edellisenä yönä ja onnitteli itseään siitä, että oli aivan suoraa päätä ottanut ensimmäisen sijan sellaisten korkeiden henkilöiden kuin Montmorencyjen ja Polignacien keskellä. Sukunsa vakinaisen maalla-asumisen perusteella oli häneen periytynyt paljon sitä seikkailunhaluista ritarihenkeä, joka oli ollut erityisesti muodissa Ludvig XIII:n aikana ja jota Richelieu ei ollut saanut täydesti tuhotuksi mestauslavoilla eikä Ludvig XIV tukahdetuksi palatsinsa odotushuoneissa. Oli jotakin romanttista asettua nuorena miehenä naisen lipun alle, varsinkin kun tämä nainen oli suuren Condén pojantytär. Ja pidetäänhän elämästä niin vähän kiinni kahdenkymmenenkuuden iässä, että se milloin hyvänsä pannaan alttiiksi paljon joutavampien asiain takia kuin sellaisen yrityksen, jonka johtoon d'Harmental oli tullut.
Hän päättikin ryhtyä heti toteuttamaan lupauksiaan. Hän ei salannut itseltään, että hän ei tästä hetkestä alkaen ollut enää oma herransa ja että Filip V:stä abbé Brigaudiin asti kaikkien salaliittolaisten katseet nyt kohdistuivat häneen. Erittäin tärkeät edut nojautuivat hänen tahtoonsa, ja hänen suuremmasta tai vähäisemmästä urheudestaan, suuremmasta tai vähäisemmästä ymmärtäväisyydestään, olivat nyt joutumassa riippuvaisiksi kahden valtakunnan kohtalot ja maailman politiikka.
Regentti oli nimittäin tällä hetkellä eurooppalaisen rakennuksen kulmakivi, ja Ranska, jolla ei ollut vielä mitään vastapainoa pohjoisessa, alkoi saada — jollei armeijoilla, niin ainakin valtiotaidolla — sitä vaikutusvaltaa, jota se valitettavasti ei ole aina säilyttänyt myöhemmin. Maanosan kolmen suurvallan muodostaman kolmion keskellä sijaitsevana Ranska käänsi kasvonsa kohti Saksaa ja ojensi käsivartensa Englantiin ja Espanjaan päin, valmiina kääntymään ystäväksi tai viholliseksi sille näistä kolmesta valtiosta, joka ei kohtelisi sitä arvon mukaisesti. Niiden kahdeksantoista kuukauden aikana, jotka Orleansin herttua oli pitänyt valtaa käsissään, Ranska oli omaksunut levollisen voiman asenteen, joka ei ollut sille koskaan ennen onnistunut, Ludvig XIV:nkään hallitessa.
Tämä perustui siihen ristiriitaan, joka johtui Oranian Wilhelmin Hollannissa ja Filip V:n nousemisesta Espanjan valtaistuimelle. Vanhastaan vihaten Hollannin käskynhaltijaa, joka oli hylännyt hänen tyttärensä, Ludvig XIV oli horjumattomasti kannattanut Jaakko II:n pyrkimystä päästä takaisin valtaan, kuten sittemmin chevalier S:t Georgen.[50] Samoin oli hän Filipin kanssa tehdylle sukusopimukselle uskollisena kiihkeästi kannatellut väellä ja rahalla pojanpoikaansa keisarin joukkoja vastaan, ja herkeämättömästi heiketen tästä kaksinaisesta sodasta, joka hänelle oli maksanut ylettömästi kultaa ja verta. Tällöin hän oli nähnyt pakolliseksi taipua kuuluisaan Utrechtin rauhaan, joka tuotti hänelle suunnatonta häpeää.
Mutta vanhan kuninkaan kuollessa oli kaikki muuttunut, ja regentti oli omaksunut ei ainoastaan uuden, vaan vastakkaisenkin suunnan. Utrechtin rauha ei ollut muuta kuin aselepo, joka lakkaisi heti kun Englannin ja Hollannin politiikka eivät tavoittaisi samoja etuja kuin Ranskan. Sen tähden regentti oli ensiksi ojentanut kätensä Yrjö I:lle, ja Haagissa oli vahvistettu helmikuun 4. p:nä 1717 kolmiliiton sopimus, allekirjoittajinaan Ranskan puolesta abbé Dubois, Englannin valtuutettuna kenraali Cadogan ja Hollannin edustajana suurpensionääri[51] Heinsius. Se oli suuri askel Euroopan rauhan turvaamiseksi, mutta ei ratkaiseva. Itävallan ja Espanjan edut pysyivät yhä jännitystilassa. Kaarle VI ei vielä tunnustanut Filip V:tä Espanjan kuninkaaksi eikä tämä puolestaan ollut luopunut oikeuksistaan niihin espanjalaisen monarkian maakuntiin, jotka Utrechtin rauhansopimus oli Filipin valtaistuimen vahingoksi luovuttanut keisarille.
Siitä asti oli regentillä vallitsevana aatteena saada ystävällisillä neuvotteluilla Kaarle VI tunnustamaan Filipin kuninkuus ja pakottaa vaikkapa voimakeinoilla Filip V jättämään keisarille siirtyneiden alueiden takaisinvaatiminen.
Juuri tässä tarkoituksessa oli Dubois parhaillaan Lontoossa, ajaen neliliiton hanketta vielä innokkaammin kuin aikaisemmin Haagin sopimuksen.
Tämä neliliitto yhdistäisi yhdeksi Ranskan ja Englannin, Hollannin ja keisarikunnan edut, tehden voimattomiksi minkä hyvänsä muun valtion pyyteet, mikäli nämä neljä valtaa eivät niitä hyväksyisi. Ainoastaan sitä pelkäsikin Filip V tai oikeammin kardinaali Alberoni, sillä kunhan Filipillä oli vaimo ja rukousjakkara, ei hän juuri välittänyt siitä, mitä tapahtui hänen kamarinsa ja kappelinsa ulkopuolella.
Mutta toisin Alberoni. Siinä oli tuollainen ihmeellinen ura, jollaisia kansat kaikkina aikoina yhä uudestaan hämmästellen näkevät valtaistuinten ympärillä luotavan. Hän oli niitä kohtalon oikkuja, joita sattuma nostattaa ja lyö alas.
Olisi kiintoisaa historian näkökulmasta käsitellä pienestä syystä johtuneita suuria seurauksia kreikkalaisajalta meidän päiviimme asti.
Rakastuminen Helenaan tuotti Troijan sodan ja muutti Kreikan vaiheet. Lucretian raiskaus karkoitti Tarquiniukset Roomasta. Loukattu aviomies johti Brennuksen gallit Capitoliumille. Cavan[52] sydämistynyt isä toimitti maurit Espanjaan. Nuoren hurjapään kirjoittama huono pilailu vanhan dogin istuimesta oli vähällä suistaa kumoon Venetsian. Dearbhorgilin karkaaminen MacMurchadin kanssa aiheutti Irlannin orjuuden. Cromwellille annettu määräys astua pois laivasta, jossa hän oli lähtemäisillään Amerikkaan, sai tuloksekseen Kaarle I:n mestauksen ja Stuartien kukistumisen. Ludvig XIV:n ja Louvoisin[53] kesken syntyi riitaa eräästä Trianonin[54] ikkunasta, ja siitä seurasi Hollannin sota. Mistress Marshamin puvulle läikähtänyt vesilasillinen riisti Marlboroughin herttualta[55] päällikkyyden ja pelasti Utrechtin rauhanteolla Ranskan. Ja Eurooppa oli joutua tulen ja veren valtaan syystä, että herra de Vendôme[56] vastaanotti Parman piispan tarpeillaan istuen.
Sellainen oli ollut Alberonin uran alku.
Alberoni oli syntynyt puutarhurin majassa. Lapsuudessaan hän toimi kellonsoittajana, nuorena miehenä vaihtoi palttinamekkonsa lipereihin. Luonteeltaan hän oli hilpeä vekkuli. Parman herttua kuuli eräänä aamuna hänen nauravan niin makeasti, että herttua-parka — joka ei nauranut joka päivä — tahtoi tietää, mikä häntä noin hauskutti, ja käski kutsua hänet luokseen. Alberoni kertoi hänelle jonkin hullunkurisen jutun; nauru sai valtaansa hänen korkeutensakin, ja huomaten, että oli hyvä saada joskus nauraa, herttua otti hänet saattueeseensa. Vähitellen herttua huvittuneena hänen tarinoistaan havaitsi pilailijallaan olevan henkevyyttä ja oivalsi, että sitä ominaisuutta saattoi koettaa vakavissakin tehtävissä. Tässä vaiheessa palasi Parman piispa-poloinen kotiin peräti karvaalla mielellä ranskalaisen armeijanpäällikön osoittamasta huomaavaisuuden puutteesta. Tämä lähetin närkkäys saattoi vaarantaa tärkeitä etuja, joista hänen korkeudellaan oli keskusteltavaa Ranskan kanssa. Hänen korkeutensa piti Alberonia juuri oikeana miehenä, joka ei tuntisi nöyryytystä mistään, ja lähetti pastorin saattamaan loppuun neuvottelun.
Herra de Vendôme, joka ei ollut sukoillut piispalle, ei pastoristakaan liikoja piitannut, vaan vastaanotti hänen korkeutensa toisen lähetin samalla tavoin kuin ensimmäisenkin. Mutta edeltäjänsä esimerkkiä seuraamatta Alberoni lasketteli juuri puhuttelijansa erikoistoimituksesta niin lystikkäitä sutkauksia ja niin kummallisia kehaisuja, että asia tuli päätökseen sillä istumalla ja hän sai herttualleen selostaa kaiken järjestyneeksi hänen korkeutensa toiveitten mukaisesti. Siinä syy, miksi herttua käytti häntä toiseenkin asiaan. Tällä kertaa herra de Vendôme oli istuutumassa pöytään. Politiikkaan puuttumatta Alberoni tällöin pyysi saada omasta takaa tarjota hänen maistettavakseen kaksi ruokalajia, pistäytyi keittiöön ja palasi pian tuoden toisessa kädessään juustokeittoa ja toisessa makaronilajitelman. Herra de Vendôme huomasi keiton niin herkulliseksi, että vaati Alberonin pöytäkumppanikseen. Jälkiruokaan tultaessa italialainen lähetti kävi käsiksi asiaansa käyttäen hyväkseen mielialaa, johon päivällinen oli saattanut sotapäällikön. Hänen korkeutensa oli ihmeissään; nerokkaimmatkaan hänen käyttämänsä miehet eivät olleet menestyneet yhtä luontevasti.
Alberoni oli varonut luovuttamasta keittotaitonsa salaisuuksia. Niinpä nyt herra de Vendôme vuorostaan tiedustikin Parman herttualta, eikö tällä ollut vielä jotakin sovitettavaa hänen kanssaan. Hänen korkeutensa ei huomannut vaikeaksi keksiä kolmatta lähetystehtävää ja toimitti Alberonin taaskin matkalle. Tämän onnistui saada hallitsijansa siihen uskoon, että hänen hyödyllisin paikkansa oli herra de Vendômen luona, ja johtaa kenraali varmuuteen, että oli mahdoton elää ilman juustokeittoa ja makaroneja. Seurauksena oli, että herra de Vendôme kiinnitti hänet palvelukseensa ja lopulta teki hänestä yksityissihteerin.
Siihen aikaan herra de Vendôme siirtyi Espanjan taisteluihin. Alberoni ryhtyi siellä väleihin madame des Ursinsin[57] kanssa, ja kun herra de Vendôme 1712 kuoli Tignarosissa, antoi ruhtinatar hänelle palveluksessaan saman toimen kuin hänellä oli ollut edellisessäkin paikassaan; mutta sekin oli silti yhä nousua. Eikä Alberoni ollut Italiasta lähdettyään laisinkaan lakannut kehittämästä lahjojaan.
Ruhtinatar alkoi jo olla vanha, ja se oli Filip V:n silmissä anteeksiantamaton vika. Niinpä ylikamarirouva päätti Savoijin Marian kuoltua etsiä tämän seuraajaksi nuorta naista, jonka välityksellä hän voisi edelleen hallita kuningasta. Alberoni ehdotti ruhtinattarelle entisen herransa tytärtä, kuvaili hänet luonteettomaksi ja tahdottomaksi lapseksi, joka ei milloinkaan vaatisi muuta kuninkaallisuutta kuin nimellistä. Ylikamarirouvaan tehosi tämä vakuutus, naimaliitto päätettiin, ja nuori prinsessa lähti Italiasta uuteen kotimaahansa.
Hänen ensimmäisenä vallankäyttönään oli vangituttaa ruhtinatar des Ursins, joka oli tullut hänen eteensä hovipuvussa, ja kuljetuttaa hänet siinä asussa, ilman vaippaa, avorintaisena, kahdentoista asteen pakkasessa — vaunuissa, jonka ikkunan muuan vartija oli kyynärpäällään survaissut säpäleiksi — ensin Burgosiin ja sieltä Ranskaan, jonne hän saapui nähtyään pakolliseksi lainata viisikymmentä pistolia[58] palvelijoiltaan. Hänen ajomieheltään paleltui käsivarsi, niin että se oli katkaistava.
Tullessaan ensimmäisestä kohtauksestaan Parman Elisabetin kanssa kuningas ilmoitti Alberonille, että tämä oli pääministeri.
Siitä päivästä oli entinen kellonsoittaja saanut nojautua nuoreen kuningattareen, joka oli hänelle velkaa kaikesta, ja pitänyt Filipiä täydellisesti vallassaan.
Alberoni oli yhä pidättänyt kuningasta tunnustamasta Utrechtin rauhansopimusta, ja hän haaveili nyt seuraavaan tapaan. Jos salaliitto menestyisi, jos d'Harmentalin onnistuisi riistää haltuunsa Orleansin herttua ja tuoda hänet Toledon linnaan tai Saragossan linnoitukseen, niin Alberoni tunnustaisi regentiksi Mainen herttuan, erottaisi Ranskan neliliitosta, lähettäisi chevalier de S:t Georgen laivastolla Englannin rannikolle, toimittaisi Preussin, Ruotsin ja Venäjän — näiden kanssa solmitun liittosopimuksen nojalla — Hollannin kimppuun. Espanja käyttäisi sitä kamppailua Napolin ja Sisilian takaisinvalloittamiseen ja turvaisi kuninkaansa toiselle pojalle Toskanan suurhettuakunnan, joka oli jäämässä valtiattomaksi di' Medici-suvun sammuessa.[59] Sitten hän liittäisi katoliset Alankomaat Ranskaan, antaisi Savojin herttuoille Sardinian, paaville Commachion, Venetsialle Mantuan, asettuisi etelän suuren liiton johtavaksi sieluksi pohjoista yhtymää vastaan, ja jos Ludvig XV kuolisi, kruunaisi Filip V:n puolen maailman kuninkaaksi.
On myönnettävä, että se oli makaronien valmistajalle suurisuuntainen yritys.[60]