Kaikki tämä oli kaksikymmentäkuusivuotiaan nuoren miehen käsissä, joten ei ole ihmeteltävää, että hän ensimmältä hieman säikkyi vastuunsa painoa. Hänen parhaillaan tuumiskellessaan saapui abbé Brigaud. Tämä oli jo ryhtynyt chevalierin tulevan asunnon hankkimiseen ja löytänyt hänelle Rue du Temps-Perdun numero 5:stä — Rue du Gros-Chenetin ja Montmartre-kadun välisestä korttelista — pienen, kalustetun huoneen, joka soveltui köyhälle nuorelle miehelle hänen tullessaan maalta Pariisiin uraansa luomaan. Lisäksi hän toi Cellamaren ruhtinaalta kaksituhatta pistolia. D'Harmental tahtoi kieltäytyä vastaanottamasta summaa, sillä hänestä tuntui siltä kuin hän ei sitten enää toimisi omantuntonsa mukaan tai vakaumuksensa kannustamana, vaan antautuisi puolueen palkkalaiseksi. Mutta abbé Brigaud sai hänet käsittämään, että tuollaisessa yrityksessä piti taltuttaa herkkätuntoisuuttaan ja maksaa apureilleen ja että sitä paitsi, jos kaappaus onnistuisi, hänen täytyisi heti matkata Espanjaan raivaten tiensä kenties kullan voimalla.
Brigaud vei mukanaan chevalierilta täyden puvun, ostaakseen hänelle mitan mukaisen asun ja yksinkertaisen, niin kuin oli soveliasta nuorelle miehelle, joka pyrki virkailijaksi ministeriöön. Abbé oli tarkka mies.
Niinpä d'Harmental vietti lopun päivää valmistellen uskottelemaansa matkaa eikä ikävien yhteensattumien varalta jättänyt ainoatakaan kirjettä, josta olisi voinut koitua kiusaa jollekulle ystävälle. Yöllä hän sitten suuntasi askeleensa Saint-Honoré-katua kohti, missä toivoi Normandiattarelta saavansa tietoja kapteeni Roquefinettestä.
Hän oli yritykseensä tarvittavasta apulaisesta puhuttaessa heti ajatellut tuota miestä, johon sattuma oli hänet tutustuttanut ja joka oli hänen sekundanttinaan antanut näytteen miehuullisuudestaan. Chevalier oli ensi silmäyksellä tuntenut hänet keskiajan kondottierien jäännöstä edustavaksi seikkailijaksi, joka aina on valmiina kunnollisesta maksusta myymään nahkansa kenelle hyvänsä, ja jotka luovuttavat yksilöiden palvelukseen miekkansa, kun se on käynyt valtiolle hyödyttömäksi. Tuollaisella miehellä täytyi olla hämäriä ja salaperäisiä suhteita nimettömiin henkilöihin, jollaisia aina esiintyy salavehkeiden työvoimana, koneina, jotka pannaan käyntiin niiden itsensä tietämättä. Työn epäonnistuttua tai onnistuessa he hajaantuvat jättäen kohun siitä pauhaamaan päänsä päälle ja häviävät hämmästyttävän jäljettömästi väestön pohjamutaan niin kuin haamut näytelmässä vajoavat hyvinjärjestetyn lavastuksen salaluukuista.
Kapteeni Roquefinette oli siis välttämätön chevalierin hankkeille. Koska salaliittolaisuus synnyttää taikauskoa, d'Harmental alkoi ajatella, että itse Jumala oli sen miehen johdattanut hänen eteensä.
Olematta kantavieras, chevalier tunsi La Fillonin. Siihen aikaan oli muodissa pistäytyä ainakin muutaman kerran juomassa itsensä humalaan tuon naisen luona, milloin sinne ei menty muulla asialla. Niinpä ei d'Harmental ollutkaan hänelle "poju", kuten hän vakinaista piiriään nimitteli, tai "kuoma", jonka hän oli varannut puhuttelusanakseen abbé Duboisille. Hän oli siellä aivan yksinkertaisesti herra chevalier, mikä arvonannon osoitus olisi pahoin nöyryyttänyt suurinta osaa hänen ikätovereitaan. La Fillon kummeksui siis suuresti, kun d'Harmental tiedusteli saatuaan hänet kutsutuksi esiin voisiko hän puhutella sitä hänen täyshoitolaistaan, joka tunnettiin Normandiattaren nimellä.
— Voi hyväinen aika, herra chevalier, hän pahoitteli, — on todellakin ikävää, että piti näin sattua teille, jonka olisin kovasti halunnut kiinnittää taloon, mutta Normandiatar on parhaillaan varattu huomisiltaan asti.
— Hitto, onpas se sopimatonta, sanoi chevalier.
— No, ei nyt sopimatontakaan, selitti La Fillon, — vaan sen sai oikukseen vanha ystävä, jota palvelemaan minä olen aina harras.
— Silloin kun hänellä on rahaa, tietenkin.
— Kas siinä te erehdytte. Minä myönnän hänelle luottoa määräsummaan asti. Minkä sille mahtaa. Se on kyllä heikkous, mutta pitää sentään olla kiitollinen. Hän se minut toimitti suureen elämään, sillä vaikka nyt näette minut tässä Pariisin kaikkein parhainta vastaanottaneena herra regentistä alkaen, olen kuitenkin köyhän kantotuoli-miehen tytär. Minä en ole niin kuin osa noista komeista herttuattaristanne, jotka kieltävät alkuperänsä, ja niin kuin kolme neljättäosaa herttuoistanne ja pääreistänne, jotka teettävät itselleen sukutauluja. Ei, mitä olen, se perustuu ansiokkuuteeni, ja olen siitä ylpeä.
— Sanotte siis, virkkoi chevalier, joka siinä mielentilassaan ei ollut utelias kuulemaan La Fillonin historiaa, — että Normandiatar on täällä huomenna illalla?
— On nytkin, herra chevalier, on nytkin. Mutta, niin kuin sanoin, hän on hauskuttelemassa vanhaa kapteenikarhuani.
— Mutta niin ollen, hyvä presidentitär (tämä nimitys suotiin toisinaan La Fillonille sen jälkeen kun hänen ja samannimisen hovioikeudenpresidentin puolison kesken oli sattunut muuan vaihdos), sattuisiko teidän kapteeninne olemaankin myös minun kapteenini?
— Mikä se kapteeni on nimeltään?
— Roquefinette.
— Sama mies!
— Onko hän täällä?
— On oikein.
— No, juuri hänelle minulla on asiaa, ja kyselin Normandiatarta ainoastaan saadakseni tietää kapteenin osoitteen.
— No, sittenhän kaikki on hyvin, virkkoi presidentitär.
— Käykäähän siis ystävällisesti kutsumassa kapteenia.
— Oh, hän ei tule alas, vaikka itse regentti haluaisi häntä puhutella.Jos tahdotte häntä tavata, niin on mentävä yläkertaan.
— Ja minne siellä?
— Huoneeseen numero kaksi, samaan, jossa toissa iltana aterioitte paroni de Valefin kanssa. Katsokaas, kun hän on rahoissaan, ei mikään ole hänelle liian hyvää. Hänellä on kuninkaan sydän, vaikka onkin jäänyt kapteeniksi.
— Yhä parempaa, virkkoi d'Harmental noustessaan portaita, sen vastoinkäymisen muiston, joka hänelle oli tuossa huoneessa sattunut, kykenemättä kääntämään hänen ajatuksiaan niiden uudelta tolalta. — Kuninkaan sydän, hyvä presidentitär! Sitä minä juuri tarvitsen.
Jos d'Harmental ei olisi huonetta tuntenutkaan, ei hän kuitenkaan olisi voinut erehtyä, sillä ensimmäiseen aulaan tullessaan hän kuuli kelpo kapteenin äänen.
— Kas nyt, pikku sydänkäpyset, raikui ääni. — Kolmas ja viimeinen säkeistö, ja sitten yhdessä kertosäe. — Hän aloitti komealla bassolla:
Avuksi käy, Pyhä Rochus suuri, kuule, kun kansasi kutsuu juuri sinua, sortuen vaaraan, vaivaan, ellet sä käännytä ruoskaa taivaan; viljamme lakoaa, rutto kulkee, joka mies piankin jo silmät sulkee, avuksi tänne jo kiireesti ennätä, kunhan et mukanas koiraasi lennätä.[61]
Neljä tai viisi naisääntä kertasi kuorona.
Avuksi tänne jo kiireesti ennätä,kunhan et koiraasi mukanas lennätä.
— Se kävi paremmin, kiitti kapteeni. — Se kävi paremmin. Nyt siirtykäämme Malplaquetin taisteluun.
— Hoh, e-ei, intti muuan ääni. — Taistelustanne — olen saanut kylliksi.
— Mitä, olet saanut kylliksi taistelustani! Taistelusta, jossa minä olen ollut mukana omassa persoonassani, saamari!
— Viis minä siitä! Minä pidän enemmän jostakin romanssista kuin kaikista ilkeistä sotalauluistanne ja niiden syntisistä sadatuksista! Ja hän alkoi laulaa:
Linval kaunokaistaanei voinut unhoittaa…
— Hiljaa! komensi kapteeni. — Enkö minä olekaan täällä enää herrana?Niin kauan kuin minulla on rahaa, tahdon saada huvini omalla tavallani.Viimeisen kolikon mentyä on asia toisin. Kujertakaa minulle silloinruikutuksianne, eikä minulla ole mitään sanottavaa.
Tuntui siltä, että kapteenin seuralaiset eivät katsoneet sukupuolensa arvon mukaiseksi hyväksyä sokeasti tuollaista vaatimusta, sillä huoneessa nousi sellainen häly, että d'Harmental näki otolliseksi keskeyttää kiistan. Hän koputti oveen.
— Avatkaa vain ovi, huusi kapteeni.
Vastoin kaikkea todennäköisyyttä ei avainta ollutkaan kierretty lukossa. D'Harmental noudatti pikku Punahilkalle annetun kehotuksen sanamuodossa saamaansa ohjetta ja oven avattuaan näki edessään kapteenin, joka loikoi runsaan päivällisen jäännösten joukossa matolla, nojautuen pieluksiin, naisen yönuttu hartioillaan, suuri piippu suussa ja ruokaliina kierrettynä pään ympäri turbaaniksi. Hänen ympärillään oli muutamia naisia. Syrjemmällä oli nojatuolissa hänen pukunsa, josta pisti silmään uusi olkaruusuke, uuden kalunan saanut hattu ja tuo mainio miekka, jota Ravanne oli leikillä johtunut vertaamaan äitinsä isoimpaan paistinvartaaseen.
— Kah, tekö, chevalier! huudahti kapteeni. — Tapaatte minut kuin herra de Bonnevalin, seraljissani ja odaliskieni keskellä. Ettekö tunne herra de Bonnevalia, hyvät neidit? Se on muuan ystäviini kuulunut kolmikokkinen pasha, joka ei sietänyt romansseja sen paremmin kuin minäkään, mutta ymmärsi hoidella elämänsä hyvin. Jumala minulle suokoon samanlaisen uran kuin hänelle, en muuta pyydä.[62]
— Niin, minä, kapteeni, sanoi d'Harmental, näkemänsä eriskummallisen kuvaelman edessä kykenemättä pidättämään nauruaan. — Huomaan, että te ette ollut antanut minulle väärää osoitetta ja kiitän teitä sananne pitämisestä.
— Tervetuloa, chevalier, toivotti kapteeni. — Hyvät neidit, pyydän teitä palvelemaan ystävääni kaikin puolin niin kuin kohtelette minua ja laulamaan hänelle mitä lauluja hän haluaa. Istuutukaahan, chevalier, ja syökää ja juokaa kuin olisitte kotonanne, sillä teidän hevostannehan me juomme ja syömme. Elukka-parasta on runsaasti puolet jo mennyttä, mutta jäännöksetkin kelpaavat.
— Kiitos, kapteeni. Olen jo ollut päivällisellä, ja minulla on vain sana lausuttavaa teille, jos sallitte.
— En, piru vieköön sallikaan, kielsi kapteeni, — paitsi jos taas on tapeltava — se kyllä käy kaiken edellä! Jos kohtaukseen minut tahdotte viedä, niin hyvä on? Annapas siitä säiläni, Normandiatar!
— Ei, kapteeni, minulla on liikeasia.
— Vai niin! Sitten toivotan teille vain kaikesta sydämestäni hyvää yötä, chevalier! Olen enemmän tyranni kuin Theban tai Korinton tyranni, Arkhias, Pelopids, Leonidas tai mikä Olibriuksen kiho se olikaan, joka siirsi liikeasiat huomispäivään. Minulla on rahaa huomenna illalla. Ylihuomenna aamulla voin siis haastella vakavista asioista.
— Mutta voinko näin ollen luottaa siihen, että tapaamme silloin, kapteeni? kysyi d'Harmental.
— Elämässä ja kuolemassa, chevalier!
— Minäkin luulen, että lykkäys on viisaampaa.
— Ylettömän viisasta, vahvisti kapteeni. — Sytytä piippusi, Athenais.Kaada minulle jotakin juotavaa, Normandiatar.
— Ylihuomiseen siis.
— Ylihuomiseen. Mutta mistä löydän teidät?
— Kuunnelkaa, vastasi d'Harmental niin hiljaa, että sivulliset eivät erottaneet hänen sanojaan. — Kävelkää kymmenestä yhteentoista aamupäivällä Rue du Temps-Perdun toista laitaa ja tähystäkää silloin tällöin ilmaan. Saatte kutsun jostakin, ja nousette sitten erään luo, jonka tunnette. Hyvä aamiainen odottaa teitä.
— Sovittu, chevalier, kymmenestä yhteentoista aamupäivällä. Suokaa anteeksi, etten johdata teitä katuovelle, mutta se ei ole turkkilaisten tapana.
Chevalier ilmaisi kädenviittauksella, että hän ei välittänyt siitä muodollisuudesta, ja suljettuaan oven takanaan hän alkoi laskeutua portaita. Hän ei ollut ehtinyt vielä neljännelle askelmalle, kun kuuli äskeisessä mieliteossa pysyneen kapteenin alkavan täyttä kurkkua vedellä tuota kuuluisaa laulua Malplaquetin rakuunoista, joka sai kenties yhtä paljon verta vuotamaan kaksintaisteluissa kuin oli taistelukentällekin valunut.
Seuraavana päivänä abbé Brigaud saapui chevalierin luo samaan aikaan kuin eilenkin. Siinä oli erinomaisen säntillinen mies. Hän toi kolme chevalierille perin hyödyllistä tarviketta: puvun, passin ja Cellamaren ruhtinaan poliisiraportin siitä, mitä herra regentin piti tehdä tänä maaliskuun 24 päivänä 1718.
Vaatekappaleet olivat yksinkertaiset kuten pitikin olla hyvän porvarisperheen pojalla, joka oli tullut tavoittamaan uraa Pariisista. Chevalier koetteli niitä, ja kaikessa vaatimattomuudessaan ne pukivat häntä oivallisesti, hänen edullisen ulkomuotonsakin ansiosta. Abbé Brigaud pudisteli päätään. Hän olisi mieluummin suonut, että chevalier ei olisi ollut niin pulska, mutta se vastus ei ollut voitettavissa, joten siihen piti tyytyä.
Passi oli kirjoitettu señor Diegon nimeen, ja siitä selvisi, että tällä jalosyntyisen Oropesa-suvun isännöitsijällä oli tehtävänä viedä takaisin Espanjaan muuan avioton ja mielenvikainen suvun jäsen, jonka mieleenlyöttymänä oli luulla olevansa Ranskan regentti. Tämä varokeino, kuten näkyy, otti lukuun, että Orleansin herttua saattoi vaunujensa sisältä saada huutojaan kuuluviin. Ja kun passi muutenkin oli täysin kunnossa, Cellamaren ruhtinaan allekirjoittama ja poliisipäällikkö Voyer d'Argensonin varmentama ei ollut mitään aihetta pelätä, että regentti kerran vaunuihin saatuna ei matkustaisi hyvällä vauhdilla Pamplonaan, missä kaikki olisi suoritettuna. Messier Voyer d'Argensonin nimikirjoituskin oli jäljitelty niin todenmukaiseksi, että siitä oli annettava mitä parhaat kiitokset ruhtinaan kirjureille.
Raportti taasen oli selvyyden ja täsmällisyyden mestarinäyte.Tiedonanto oli päivätty kello kaksi aamulla.
— Tänään regentti nousee myöhään: hän on illastanut pikkuhuoneissa. Madame d'Averne oli saapuvilla ensimmäistä kertaa, Madame de Parabèren sijasta. Toiset naiset olivat herttuatar de Falaris ja Saleri, Madamen[63] seurueesta. Miehet olivat markiisi de Broglie, kreivi de Nocé, markiisi de Canillac, herttua de Brancas ja chevalier de Simiane. Markiisi de Lafare ja herra de Fargy eivät päässeet tulemaan pahoinvoinnin takia.
Puolelta päivin pidetään valtioneuvoston kokous. Regentti ilmoittaa tällöin Mainen herttualle, prinssi de Contille, herttua de Saint-Simonille, herttua de Guichelle jne. sen neliliittosopimus-luonnoksen, jonka hänelle on lähettänyt abbé Dubois ilmoittaen palaavansa kolmen tai neljän päivän kuluttua.
Muu päiväohjelma omistetaan kokonaan perheseurustelulle. Toissapäivänä herra regentti naitti tyttärensä, joka hänellä on Desmaretsista ja joka on saanut kasvatuksensa Saint-Denisin nunnaluostarissa. Nuori pari tulee päivälliselle Palais-Royaliin, ja sen jälkeen herra regentti vie heidät Oopperaan, Baijerin prinsessan Charlotten aitioon. Desmaretsille, joka ei ole tavannut tytärtään kuuteen vuoteen, on ilmoitettu, että hän voi tulla teatteriin, jos tahtoo nähdä hänet.
Madame d'Averneen mieltyneenäkin herra regentti yhä lähentelee markiisitar de Sabrania. Markiisitar pitää vielä ylpeytenään uskollisuutta, ei miestään, vaan herttua de Richelieutä kohtaan. Edistääkseen hankkeitaan on herra regentti eilen nimittänyt markiisin hovimestarikseen.
— Tuon pitänee olla hyvin hoidettu työ, virkkoi abbé Brigaud, kun chevalier oli päässyt loppuun.
— On totisesti, hyvä abbé, vahvisti d'Harmental, — mutta jos regentti ei vastedes anna meille parempia tilaisuuksia yrityksemme toimeenpanemiseksi, ei minun ole helppo saatella häntä Espanjaan.
— Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! sanoi Brigaud. — Kaikella on aikansa. Jos regentti tarjoaisikin meille tilaisuuden tänään, ette te luultavasti kykenisi sitä käyttämäänkään.
— En kyllä, olette oikeassa.
— Näette siis, että mitä Jumala tekee, se on hyvin tehty. Jumala jättää meille tämän päivän muuhun, — käyttäkäämme sitä muuttoon.
Se ei ollut pitkällinen eikä vaikea. D'Harmental otti käteisvaransa, muutamia kirjoja, mytyn, jossa oli hänen pukunsa, nousi vaunuihinsa ja käski ajaa abbén luokse. Sieltä hän palautti vaunut, sanoen lähtevänsä illalla maalle ja viipyvänsä pari viikkoa, sillä aikaa ei tarvinnut olla hänestä huolissaan. Sitten vaihdettuaan hienon asunsa siihen, joka vastasi hänen uutta osaansa, hän abbé Brigaudin saattamana lähti ottamaan haltuunsa uuden asuntonsa.
Rue du Temps-Perdun — nykyisen Saint-Joseph-kadun — numero viidessä sijaitsi huone ja makuukomero neljännessä kerroksessa tai oikeammin ullakkokerroksessa. Talon omistajatar oli abbé Brigaudin tuttavia, ja hänen suosituksensa perusteella olikin maalaisnuorukaiselle kustannettu yhtä ja toista ylimääräisesti. Siellä oli nyt häikäisevän valkoiset ikkunaverhot, lakanat hienointa pellavakudosta ja kirjastonkin alku laudakkoineen, joten hän heti ensi silmäyksellä näki tulevansa täällä kyllä siedettävästi toimeen, vaikka täällä ei ollutkaan samaa mukavuutta kuin hänen asunnossaan Richelieu-kadun varrella.
Rouva Denis — abbén ystävätär — odotteli tulevaa vuokralaistaan, suodakseen tälle kunnian saada hänet saattajakseen kamariinsa. Hän kehui nuorelle miehelle asunnon kaikkia hyviä puolia, vakuutti hänelle, että sitä ei olisi voinut antaa kaksinkertaisestakaan maksusta, jolleivät ajat olisi olleet niin huonot, ja että hänen talonsa oli saanut erikoisen hyvän maineen, lupasi hänelle, että hänen työskentelyään ei häiritsisi melu, kun katu oli liian kaita kaksien ajopelien mahtumiseen rinnatusten, joten ajomiehet hyvin harvoin poikkesivatkaan kujaan. — Tähän kaikkeen chevalier vastaili niin sävyisästi, että rouva Denis laskeuduttuaan alakertaan, jossa hän itse asui, kehotti ovenvartijaa ja tämän vaimoa osoittamaan mitä suurinta huomaavaisuutta hänen uutta asukastaan kohtaan.
Vaikka tämä nuori mies ulkomuotonsa puolesta varmastikin veti vertoja hovin ylväimmillekin herroille, ei hänellä rouvan silmissä suinkaan näyttänyt olevan etenkään naisia kohtaan sellaista häikäilemätöntä rohkeatapaisuutta, jota sen ajan keikarinuorukaiset katsoivat asiakseen yritellä. Tosin abbé Brigaud olikin suojattinsa vanhempien nimessä suorittanut neljännesvuoden maksun etukäteen.
Tuokion kuluttua abbé vuorostaan tuli alas rouva Denisin puheille täydentämään selittelyään nuoren holhottinsa suhteen, joka ei ottaisi vastaan kerrassaan ketään muuta kuin hänet ja isänsä vanhan ystävän. Tämän jälkimmäinen oli leirielämässä saaduista, hieman jyrkistä omituisuuksistaan huolimatta perin arvossapidettävä herra. D'Harmental oli pitänyt tarpeellisena ryhtyä tähän varokeinoon, jotta kapteenin ilmestyminen ei liiaksi säikyttäisi kelpo rouva Denisiä, jos tämä osuisi kohtaamaan hänet.
Yksin jäätyään chevalier, joka jo oli tarkastellut huoneensa, päätti ajan kuluksi katsoa ympäristöä. Hän avasi ikkunansa ja alkoi tutkistella katukuvan kaikkia yksityispiirteitä.
Ensiksikin hän saattoi todentaa rouva Denisin huomautuksen kadun käyttämisestä liikenteessä. Leveyttä oli tuskin kymmenestä kahteentoista jalkaan, ja näin korkealta katsellen se näytti vielä kapeammalta. Tämä ahtaus, joka varmaankin olisi toiselle vuokralaiselle merkinnyt haittaa, tuntui hänestä päinvastoin edulliselta, sillä hän oivalsi heti, että jos häntä ahdistettaisiin, hän voisi ikkunastaan vastapäiseen ikkunaan työnnettyä lautaa pitkin pujahtaa toiselle puolelle katua. Oli siis tärkeätä kaiken varalta saada syntymään hyvät suhteet vastapäisen talon asukkaiden kanssa.
Valitettavasti ei naapurin puolella ilmennyt seurustelunhalua. Ikkuna ei ainoastaan ollut tiukasti suljettu, kuten tähän vuodenaikaan oli luonnollistakin, vaan ruutujen takana riippuvat musliiniuutimetkin oli vedetty niin tarkasti umpeen, että katse ei voinut tunkeutua pienimmästäkään rakosesta. Yhtä tarkasti oli suojeltu toinenkin ikkuna, joka näkyi kuuluvan samaan huoneeseen.
Vastapäinen rakennus voitti rouva Denisin talon siinä suhteessa, että siihen kuului viides kerros tai oikeammin pengermäparveke. Ylinnä, juuri tuon täydellisesti ummistetun ikkunan yläpuolella, oli ullakkoon muodostettu kamari, josta pääsi tälle pengermälle. Kaiken todennäköisyyden mukaan siellä asusti joku huomattava kukkien viljelijä, sillä hän oli kärsivällisyydellä ja aikaakysyvällä uurastuksella onnistunut muuttamaan pengermän puutarhaksi, jossa oli puolentoistakymmenen neliöjalan alalla suihkulähde, luola ja lehtimaja. Suihkulähde tosin toimi vain ylemmäksi sijoitetun vesisäiliön varassa, jota talvisin taivas täytteli sateillaan ja kesäisin itse omistaja sangollaan. Samoin on totta, että luola — kylläkin simpukankuorilla somistettu ja kehystyksenään pieni puinen linnake — ei näyttänyt olevan missään tapauksessa tarkoitettu ihmisolennon suojaksi, vaan koirarodun edustajalle. Ja myönnettävä on sekin, että lehtimaja talven kourissa menetettyään lehvistönsä, muistutti valtavaa kanahäkkiä.
D'Harmental ihmetteli pariisilaisen porvarin ahkeruutta, jolla hän saa luoduksi maaseutua ikkunalaudalleen, kattonsa nurkkaukseen, vieläpä räystäskouruunsa. Hän jupisi Vergiliuksen kuuluisan säkeen:O fortunatus nimium!ja sitten, tuulenhengen huokuessa jokseenkin kylmänä, nähdessään vain yksitoikkoisen sarjan kattoja, savutorvia ja tuuliviirejä, hän sulki ikkunansa, riisuutui, kääriytyi yöviittaansa, joka vain oli liian mukava herransa nykyiseen asemaan ja istuutui pehmeään nojatuoliin. Sitten oikaisi säärensä hyvään asentoon, ojensi kätensä abbé de Chaulien runokokoelmaa kohti ja alkoi joutessaan lukea neiti Delaunaylle omistettuja säkeitä, joista Malezieux oli hänelle puhunut. Ne herättivät hänessä uutta kiinnostusta sen jälkeen kun hän tunsi henkilön.[64]
Lukemisesta oli tuloksena, että chevalier — samalla kun hymyili kelpo abbén kahdeksankymmenvuotiaalle rakkaudelle — havaitsi, että hänellä, runoilijaa kenties onnettomampana, oli sydän aivan tyhjänä. Nuoruus, miehuullisuus, hyvä ulkomuoto, ylväs ja seikkailunhaluinen mieli olivat hänelle tuottaneet montakin kaunista voittoa. Mutta siinä kaikessa hän ei ollut koskaan antanut muuta kuin mitä hänellekin tarjottiin — ohimeneviä suhteita. Vähän aikaa hän oli uskonut rakastavansa rouva d'Avernea ja saavansa vastarakkautta. Epävakaiselle kaunottarelle tämä suuri intohimo ei ollut vastannut jalokivillä somistettua kukkavihkoa ja sitä turhamaisuuden tyydytystä, että oli tullut miellyttäneeksi regenttiä. Ennen sen uskottomuuden ilmenemistä chevalier oli luullut, että sellainen kolttonen syöksisi hänet epätoivoon. Se oli tapahtunut ja hän oli saanut siitä todisteen. Hän oli ryhtynyt kaksintaisteluun, koska siihen aikaan tapeltiin mistä hyvänsä aiheesta, mikä todennäköisesti johtui ankarasta kaksintaistelukiellosta. Sitten hän oli lopuksi tajunnut, kuinka vähäinen sija hänen sydämessään oli tuolla suurella intohimolla, jonka hän kuitenkin oli luullut täyttäneen sen kokonaan.
On kyllä totta, että viime päivien tapaukset olivat pakostakin suunnanneet hänen mielensä muihin ajatuksiin, mutta chevalier ei salannut itseltään, että niin ei olisi käynyt, jos hän olisi ollut todellisesti rakastunut.
Suuri epätoivo olisi tuskin sallinut hänen lähteä naamiotanssiaisiin, ja jollei hän olisi sinne mennyt, ei tätä nopeata ja aavistamatonta tapahtumasarjaa olisi kehittynyt. Kaikesta tästä johtui chevalierille vakaumus, että hän oli aivan kykenemätön suureen intohimoon. Niinpä hän nousi seisaalle, asteli huoneessaan kolme kierrosta valloittajan ilmein, huokaisi syvään ajatellessaan, kuinka etäiseen aikaan nämä kauniit mielikuvat luultavasti siirtyisivät, ja palasi verkkaisin askelin peilin äärestä nojatuolia kohti.
Silloin hän huomasi, että vastapäinen ikkuna, joka oli tunti sitten ollut niin suljettu oli nyt avattu selkosen selälleen. Hän seisahtui koneellisesti, siirsi ikkunaverhoa sivulle ja siirsi katseensa huoneeseen.
Se oli kaikesta päättäen naisen asunto. Ensiksikin pisti silmään kirjailutyö ikkunan lähellä, johon nojasi kahdella sirolla ja sorealla käpälällä sievä valkoisen- ja ruskeankirjava pikku vinttikoira uteliaasti tähyillen kadulle. Perällä oli ikkunaa vastapäätä klavesini avoinna kahden harmonin välissä. Kukikkaan paperin peittämillä seinillä riippui muutamia pastellimaalauksia puisissa kehyksissä. Niiden mustalla pohjalla erotti ohuen kultaviirun, ja seinäpaperien kaltaisilla kuvioilla olivat somistetut myös karttuuniuutimet noiden musliniverhojen takana, jotka oli niin huolellisesti sovitettu ikkunaruutuja suojaamaan. Toisesta, raollaan olevasta ikkunasta näkyivät alkovin uutimet, arvatenkin makuusijaa verhoten. Muu kalusto oli äärimmäisen yksinkertaista, mutta viehättävän sopusointuista, mikä ilmeisesti johtui pikku asumuksen vaatimattoman haltijan hyvästä mausta.
Joku vanha vaimo lakaisi, tomutti ja järjesteli siellä, käyttäen valtiattaren poissaoloa tähän talousaskareeseen, sillä huoneessa ei näkynyt ketään muuta, ja oli kuitenkin selvää, että hän ei ollut sen asukas.
Vinttikoiran suuret silmät olivat harhailleet joka taholle sellaista ylimyksellistä välinpitämättömyyttä ilmaisten kuin tälle eläimelle on ominaista, mutta äkkiä sen katse näytti saavan eloa. Se kurkotti päätänsä ulos ja sitten ihmeellisen keveästi ja taitavasti hyppäsi ikkunalaudalle ja istuutui heristäen korviaan ja kohottaen toisen etukäpälänsä. Chevalier oivalsi näistä merkeistä, että pienen kamarin asukas lähestyi, ja avasi heti ikkunansa. Kovaksi onneksi oli jo myöhäistä, kadulla ei näkynyt ketään. Samassa vinttikoira loikkasi ikkunalaudalta lattialle ja juoksi ovelle. Siitä saattoi päätellä, että nuori nainen nousi portaita, ja saadakseen rauhassa katsella häntä d'Harmental kavahti taaksepäin ja kätkeytyi uutimensa suojaan, mutta samassa vanha vaimo tulikin sulkemaan ikkunan. Chevalier ei ollut valmistautunut sellaiseen loppuun ja tunsi suurta pettymystä. Hänkin veti ikkunansa kiinni ja palasi nojatuoliinsa.
Tämä ei ollut kovinkaan huvittavaa, ja silloin hän — toveruuteen tottuneena ja tavanomaisesti hyörittyään seuraelämän keskellä — tunsi kuinka yksinäisyys alkaisi häntä painaa, jos tämä eristäytyminen pitkistyisi. Hän muisti, että hänkin oli joskus soittanut klavesinia ja harjoitellut piirtämistä, ja hänestä tuntui, että hän saisi aikansa kulumaan kärsivällisesti, jos hänellä olisi pienikin spinetti[65] ja joitakin pastellipuikkoja. Hän soitti luokseen ovenvartijan ja tiedusti häneltä, mistä nuo välineet voisi hankkia.
Mies vastasi, että kaikki kaluston lisääminen tietysti kuului asukkaan tiliin ja että klavesinin saisi kyllä vuokratuksi; pastellipuikkoja taasen myytiin paperikaupassa, joka sijaitsi Rue de Cléryn ja Rue de Gros-Chenetin kulmassa. D'Harmental antoi ovenvartijalle kaksi louisdoria ja selitti, että hän halusi puolen tunnin kuluessa saada spinetin ja kaikki piirustustarpeet. Iso kultaraha oli peruste, jonka tehokkuuden hän oli useastikin todennut. Sitten hän kuitenkin moitti itseään siitä, että oli tällä kertaa sen käyttämisellä osoittanut kevytmielisyyttä, joka ei soveltunut hänen näennäiseen asemaansa. Hän kutsui ovenvartijan takaisin ja huomautti tälle, että hän luonnollisesti tarkoitti saavansa louisdoreillaan klavesinin vuokrankin maksetuksi kuukauden ajalta, eikä vain piirustuspaperia ja pastellipuikkoja. Ovenvartija selitti, että oikein yrittäen ja ikään kuin omaan laskuun tinkien se juuri oli mahdollista, mutta että hänen varmasti täytyisi maksaa kuljetuksesta erikseen. D'Harmental suostui siihen. Puolen tunnin kuluttua hänellä oli haluamansa välineet. Siinä määrin oli Pariisi jo ihmekaupunki jokaiselle loihtijalle, jolla oli kultainen taikasauva.
Palattuaan alakertaan ovenvartija huomautti vaimolleen, että jos neljännen kerroksen nuori mies ei ollut tarkempi rahoistaan, hän voisi tuottaa omaisilleen häviön, ja näytti aviokumppanilleen kahta kuuden frangin rahaa, jotka hän oli säästänyt vuokralaisen louisdoreista. Vaimo otti rahat miehensä kädestä, syyttäen hänen olevan päissään, ja talletti ne vanhojen vaatekappaleiden röykkiössä piiloteltuun nahkamassiin, surkutellen niiden isien ja äitien kovaa onnea, jotka ahertavat tuollaisten tuhlarien hyväksi.
D'Harmental oli istuutunut spinettinsä ääreen ja paineli koskettimia parhaansa mukaan. Kauppias oli noudattanut tunnollisuutta ja lähettänyt hänelle melkein vireessä olevan soittimen, niin että chevalier havaitsi menestyvänsä oivallisesti ja alkoi uskoa olevansa synnynnäisesti musikaalinen, jonka lahjakkuuden kehittymiselle oli tarvittu vain sellaisia olosuhteita kuin hänellä nyt oli. Epäilemättä siinä oli vähän perääkin, sillä keskellä mitä häikäisevintä juoksutusta hän huomasi kadun toisella puolella viiden pikku sormen hieman kohottavan ikkunaverhoa tarkastellen, mistä tuo harvinainen soitto kuului. Pahaksi onneksi noiden viiden pikku sormen näkeminen sai chevalierin unohtamaan soittonsa ja nopsasti kääntymään tuolilla siinä toivossa, että hän näkisi käden takana kasvotkin. Se huonosti harkittu yritys oli onneton. Uteliaisuudestaan ilmi tullut pienen kamarin valtiatar pudotti uutimen paikoilleen. Tuollaisen kainouden närkästyttämä d'Harmental meni sulkemaan ikkunansa, ja koko lopun päivää hän nyrpeili naapurilleen.
Ilta kului piirustelussa, lueskelussa ja klavesinin soittelussa. Chevalier ei olisi milloinkaan uskonut, että tuntiin meni niin monta minuuttia ja päivään niin monta tuntia. Kello kymmeneltä hän soitti ovenvartijaa, antaakseen hänelle määräyksiä huomispäivää varten. Mutta ovenvartija ei vastannut. Hän oli jo makuulla. Rouva Denis oli puhunut totta, hänen talonsa oli rauhan tyyssija. D'Harmental käsitti nyt, että oli ihmisiä, jotka menivät vuoteeseen silloin kun hänellä oli tapana nousta vaunuihin vieraskäyntejänsä aloittamaan. Hän johtui paljon ajattelemaan tuon onnettoman yhteiskuntaluokan kummallisia tapoja, he eivät tunteneet Oopperaa eikä pikkuillallisia, vaan nukkuivat yönsä ja valvoivat päivänsä. Hän tuumiskeli, että piti tulla Rue du Temps-Perdulle sellaista nähdäkseen ja päätti huvittaa ystäviänsä muistelmillaan.
Yksi seikka hänelle kuitenkin tuotti mielihyvää, nimittäin että naapuri valvoi kuten hänkin. Se osoitti ylempää hengentasoa kuin Rue du Temps-Perdun asukkailla ylipäätään oli. D'Harmental luuli vielä, että voitiin valvoa ainoastaan haluttomana nukkumaan tai halukkaana huvitteluun. Hän unohti ne, jotka valvovat pakosta.
Keskiyön hetkellä valo sammui vastapäisessä kamarissa, ja d'Harmental päätti vuorostaan heittäytyä makuulle.
Seuraavana päivänä ilmestyi abbé Brigaud jälleen kello kahdeksalta, tuoden Cellamaren ruhtinaan salaisen poliisin toisen raportin. Se kuului seuraavasti:
"Kello kolme aamulla.
Eilispäivän säännöllisen viettämisen perusteella herra regentti on käskenyt herättää hänet yhdeksältä.
Hän vastaanottaa pukeutumistunnillaan eräitä määrättyjä henkilöitä.
Kello kymmenestä puoleenpäivään on julkinen audienssi.
Kahdestatoista kello yhteen herra regentti työskentelee vakoilutoiminnassaan La Vrillièren ja Leblancin kanssa.
Yhdestä kahteen hän avaa kirjeitä Torcyn[66] kanssa.
Puoli kolmelta hän menee holhousneuvoston istuntoon ja käytervehtimässä kuningasta.
Kello kolmelta hän lähtee Rue de Seinen pallopelisaliin vastaamaanBrancasin ja Canillacin kanssa herttua de Richelieun, markiisi deBroglien ja kreivi de Gacén haasteeseen.
Kello kuusi hän saapuu Luxemburg-palatsiin herttuatar de Berrin[67]illallisvieraaksi ja viipyy koko illan.
Sieltä hän tulee takaisin Palais-Royaliinvartijoitta, elleiherttuatar de Berri toimita hänelle saattuetta omasta väestään."
— Hitto,vartijoitta, hyvä abbé! Mitä ajattelette siitä? virkkoi d'Harmental, samalla ryhtyen pukeutumaan. — Eikö herahda vesi kielellenne?
— Ilman vartijoita kylläkin, vastasi abbé, — mutta matkassaan lakeijat, ratsaspalvelijat, kuski, kaikki väkeä, joka tosin ei suurestikaan nouse tappeluun, mutta parkuu pahasti. Oh, malttia, malttia, nuori ystäväni! Onko teillä siis kova kiire päästä Espanjan grandiksi?
— Ei, hyvä abbé, mutta minulla on kiire päästä asumasta ullakkokamarissa jossa minulta puuttuu kaikki ja täytyy palvella itseään, kuten näette. Enkö olisi millänikään joutuessani käymään levolle kello kymmeneltä illalla ja aamulla pukeutumaan ilman kamaripalvelijaa?
— Mutta teillä on toki musiikki, huomautti abbé kallistaen korvaansa.
— Kas tosiaankin! virkahti d'Harmental. — Avatkaapa ikkuna, abbé, olkaa hyvä, jotta minun nähdään vastaanottavan hyvää seuraa. Se tekee edullisen vaikutuksen naapureihini.
— Heh, heh, heh, tuumi abbé täytettyään chevalierin pyynnön, — tuohan ei ole yhtään hullumpaa.
— Mitä, eikö hullumpaa! arveli d'Harmental vuorostaan. - - Mutta sehän on aivan erinomaista!Armidaa,[68] toden totta! Enpä olisi uskonut tapaavani sellaista neljännessä kerroksessa, ja Rue de Temps-Perdun varrella!
— Ennustanpa, chevalier, sanoi abbé, — että jos laulajatar on nuori ja sievä, meidän on viikon kuluttua yhtä vaikea saada teitä lähtemään täältä kuin nyt jäämään tänne.
— Hyvä abbé, tuumi d'Harmental päätänsä pudistaen, — jos teidän poliisinne olisi yhtä tarkka kuin ruhtinaan, niin tietäisitte, että olen pitkäksi aikaa parantunut rakastelemisesta, ja todistuksena siitä on tämä. Älkää uskokokaan, että minä vietän päiväni huokailussa — päinvastoin pyydän teitä lähdettyänne toimittamaan minulle jonkin piirakantapaisen ja tusinan pullollista oivallisia viinejä. Jätän valinnan teille, tietäen että olette asiantuntija. Sitäpaitsi ne teidän lähettäminänne osoittavat holhoojan huomaavaisuutta. Minun ostaminani ne merkitsisivät kasvatin mässäilyä, ja minun täytyy varjella maalaismainettani madame Denisin silmissä.
— Niin kylläkin. En kysy vaikutintanne, se on oma asianne.
— Teette oikein, hyvä abbé, tämä tapahtuu hankkeemme hyväksi.
— Tunnin kuluttua ovat piirakka ja viinit täällä.
— Milloin näen teidät jälleen?
— Luultavasti huomenna.
— Huomiseen siis.
— Lähetätte minut matkoihini?
— Odotan erästä.
— Hyvän asian vuoksi jälleenkin?
— Sen takaan. Menkäähän, Herran haltuun!
— Muistakaa, että naisen takia meidät karkoitettiin maallisesta paratiisista. Varokaa naista!
— Amen! vahvisti chevalier, kädenviittauksella vielä hyvästellenBrigaudia.
D'Harmental tosin piti kiirettä hänen lähdöllään, kuten kelpo abbé oli huomauttanut. Hänen suuri musiikinharrastuksensa, jonka hän oli vasta eilen keksinyt, oli edistynyt siinä määrin, että hän ei suonut minkään häiritsevän kuunteluaan. Sikäli kuin ikkuna yhä suljettuna päästi chevalierin kuuluviin sekä soittimen että laulun säveliä, hänen naapurillaan ilmeni erikoista musikaalista kykyä. Sormitus oli varmaa, ääni oli vieno, vaikkakin kantava, ja korkeissa sävelissä se sai sen syvän värähtelyn, joka ilmaisee tunteellista sydäntä. Hyvin vaikean ja erinomaisesti esitetyn jakson jälkeen d'Harmental ei voinutkaan olla taputtamatta käsiään ja huutamatta: — Hyvä! Valitettavasti tämä voitto, johon esittäjä ei ollut yksinäisyydessään tottunut, ei rohkaissut häntä, vaan näkyi niin säikäyttävän, että klavesini ja laulu vaikenivat samassa silmänräpäyksessä, ja täydellinen hiljaisuus seurasi äkkiä sävelmää, jolle chevalier oli niin varomattomasti ilmaissut suosiollisuuttaan.
Sen sijaan hän näki yläpuolella olevan kamarin oven avautuvan. — Ensin pistäytyi esiin ojennettu käsi, joka nähtävästi tutkisteli säätä. Tämä ilmeni kaikesta päättäen tyydyttäväksi, sillä kättä seurasi melkein heti pää, jota peitti pieni karttunilakki sidottuna otsalle sinipunaisella silkkinauhalla. Pää oli vain edeltäjänä piankin esittäytyvälle eturuumiille, joka oli verhottu yöröijyn kaltaiseen aamunuttuun, tämä oli samaa kangasta kuin lakki. Yhä vieläkään ei chevalier tuosta kaikesta kyennyt tarkoin päättelemään, kumpaista sukupuolta tämä edusti. Vihdoin kahden pilven lomasta pujahtanut päivänsäde tuntui rohkaisevan pengermän arastelevaa asukasta pistäytymään kokonaan ulos. Silloin d'Harmental mustista sametti-polvihousuista ja kailaviksi kudotuista sukista tunsi näyttämölle ilmestyneen henkilön miespuoliseksi.
Hän oli puutarhan hoitelija.
Edellisten päivien huono sää oli kai estänyt hänen aamujaloitteluaan, niin että hän ei ollut saanut pidetyksi tavanomaista huolta puutarhastaan, sillä hän alkoi siellä ilmeisen levottomasti tarkastella, olivatko tuuli ja sade tuottaneet siellä tärviötä. Mutta hänen tarkastettuaan perinpohjaisesti suihkulähdettä, luolaa ja lehtimajaa, puutarhurin rehdit kasvot kirkastuivat ilosta niin kuin sääkin oli muuttunut aurinkoiseksi. Hän ei ollut ainoastaan huomannut, että kaikki oli paikallaan, vaan hänen säiliönsäkin oli tulvimassa yli. Niinpä hän päätti voivansa suoda itselleen sen mielihyvän, että pani suihkulähteen toimimaan, jollaista tuhlaavaisuutta hän kuningas Ludvig XIV:n antaman esimerkin mukaan muuten salli itselleen vain sunnuntaisin. Hän väänsi hanaa, ja viikkosuihku kohosi majesteettisesti neljä tai viisi jalkaa korkealle.
Kelpo mies sai siitä niin suurta iloa, että innostui hyräilemään vanhaa pastoralia, jolla d'Harmentalia oli tuuditeltu, ja toistellen:
Anna mun mennä, — jalkani, lennä leikkihin Metsolan impien kanssa!
hän juoksi ikkunaan ja huusi kovalla äänellä kahdesti: — Bathilde! Bathilde!
Chevalier oivalsi silloin, että viidennen ja neljännen kerroksen parihuoneet oli sovellettu yhdeksi huoneistoksi ja että puutarhurin ja musiikinharrastajattaren välillä oli jokin suhde. Mutta ajatellessaan, ettei jälkimmäinen kainoutensa takia, varmaan tulisikaan pengermälle, jos hän jäisi ikkunaansa, hän erinomaisen huolettomasti sulki sen, jättäen kuitenkin uutimiin pikku raon, josta saattoi taampana katsella kaikkea.
Hän oli arvannut oikein. Hetkisen kuluttua ilmestyi ikkunapuitteisiin viehättävä nuoren tytön pää. Mutta kun alue, jolle hänen kutsujansa oli niin miehuullisesti uskaltautunut, oli varmaan liian kostea, ei neito mitenkään tahtonut tulla edemmäksi. Pikku vinttikoira oli yhtä arka kuin valtiattarensakin ja jäi hänen luokseen, valkoiset etukäpälät ikkunalaudalle nostettuina ja kieltävästi puistellen päätänsä kaikelle kehottelulle, jolla sitä houkuteltiin pitemmälle kuin sen emäntä oli tahtonut tulla.
Miekkosemme ja nuoren tytön kesken syntyi muutaman minuutin puhelu. D'Harmental sai siten tilaisuuden tarkastella häntä sitäkin häiriintymättömämmin, kun hänen suljettu ikkunansa salli nähdä kuulematta.
Hän näkyi tulleen siihen viehättävään elämänvaiheeseen, jolloin nainen lapsuudesta nuoruuteen siirtyen saa kaikki kukkivaksi sydämessään ja kasvoillaan, tunteen, sulon ja kauneuden. Ensi silmäyksellä näki, että hän ei ollut alle kuudentoista eikä yli kahdeksantoista. Hänessä ilmeni kummallinen kahden rodun sekoitus: hänellä oli englannittaren vaaleat hiukset, himmeä hipiä ja aaltoileva kaula, mutta espanjattaren mustat silmät, korallihuulet ja helmiäishampaat. Kun hän ei käyttänyt valkoista eikä punaista ihomaalia ja hiusjauhe oli tänä aikana vasta alkanut tulla muotiin ja olikin muuten vain ylimystön naisille kuuluva, kuvasteli hänen ihonsa omaa raikkauttaan, eikä mikään pilannut hänen tukkansa kaunista kimmellystä.
Chevalier ihastui haltioituneeksi. Hän ei tosiaankaan ollut eläissään nähnyt muuta kuin kahta lajia naista, Nivernaisin vantteria ja pyyleviä maalaistyttöjä, isojalkaisia, isokätisiä, lyhythameisia ja metsästystorven näköisissä päähineissä esiintyviä, ja pariisilaisen aatelin edustajia, epäilemättä kauniita, mutta sitä kauneutta riudutti valvominen, huvittelu, joka sai heidät muistuttamaan kukkia näiden vain harvoin tavatessa siimeksestään auringon säteitä tai kohdatessa aamun ja illan elvyttävää raikkautta yksinomaan kuuman ansarin ruutujen rakosista. Hän ei siis tuntenut tätä porvarillista tyyppiä, niin sanoaksemme seurapiirien ja maalaisväestön välimuotoa, jolla on toisen kaikki soreus ja toisen raikas terveys. Niinpä hän jäikin naulituksi paikalleen, ja vielä kauan sen jälkeen, kun nuori tyttö oli vetäytynyt takaisin, pysyivät hänen katseensa tähdättyinä ikkunaan, johon tuo ihmeellinen näky oli ilmestynyt.
Avautuvan oven narina toinnutti hänet hurmiostaan: abbé Brigaudin piirakka ja viinit tuotiin juhlallisesti chevalierin ullakkokamariin. Noiden muonavarojen näkeminen palautti hänen mieleensä, että hänellä oli tällä hetkellä muuta tehtävää kuin antautua unelmointiin ja että hän oli hyvin tärkeätä asiaa varten kutsunut puheilleen kapteeni Roquefinetten. Hän veti kellon taskustaan ja huomasi, että se näytti jo kymmentä. Sehän oli sovittu hetki. Hän lähetti ruokatavarain tuojan menemään heti kun tämä oli ne laskenut pöydälle, ja otti omaksi huolekseen muun palveluksen, jotta hänen ei tarvinnut sekaannuttaa ovenvartijaa pikku hommiinsa, ja uudestaan avaten ikkunansa hän alkoi vaania kapteeni Roquefinetten näyttäytymistä.
Hän oli tuskin ehtinyt havaintopaikalleen, kun näki arvoisan kapteenin pistäytyvän esille Rue du Gros-Chenetiltä, nokka pystyssä, käsi lanteella ja käynti sotaisena ja päättäväisenä. Hänen hattunsa oli sellainen ilmapuntari, josta tuttavat saattoivat tuntea herran salaisen finanssiaseman. Varallisuuden päivinä se oli laskettu hänen päähänsä yhtä tanakasti kuin pyramidi alustalleen, mutta nyt se oli taas saanut sen ihmeellisen kaltevuuden, joka oli pistänyt paroni de Valefin silmään. Yksi sen kolmesta kolkasta melkein kosketti oikeata olkapäätä, samalla kun vastapäinen kolkka olisi voinut antaa Franklinille ukkosenjohdattimen ensi ajatuksen neljäkymmentä vuotta varemmin, jos Franklin olisi kohdannut kapteenin.
Käveltyään kolmanneksen katua hän kohotti päänsä, niin kuin oli sovittu, ja keksi chevalierin juuri yläpuolellaan. Odottava ja odotettu vaihtoivat keskenään merkin, ja punnittuaan välimatkoja varsin strategisella silmäyksellä ja saatuaan selon ovesta, jonka täytyi vastata ikkunaa, kapteeni astui rouva Denisin rauhaisan talon kynnyksen yli yhtä tuttavallisesti kuin kapakkaan. Chevalier puolestaan sulki ikkunansa ja veti mitä huolellisimmin kaihtimet eteen. Tahtoiko hän estää kaunista naapuriaan näkemästä häntä kapteenin seurassa? Vai kapteeniko ei olisi saanut nähdä neitoa.
Hetken kuluttua d'Harmental kuuli kapteenin askeleet ja kuuluisan miekan kalahtelun porraskaiteeseen. Kolmanteen kerrokseen päästyään, ainoan valaistuksen tullessa alhaalta, kapteeni joutui pulaan, tietämättä pitikö pysähtyä vai jatkaa nousua. Hän yskähteli merkitsevään tapaan, mutta kun etsittävä ei näkynyt käsittävän sitä vetoomusta hän virkkoi:
— Chevalier, kun te luultavasti ette halunnut minua tänne taittamaan niskaani niin avatkaahan ovenne tai laulakaa, jotta minua opastaa taivaan valo tai äänenne sointu. Muutoin olen eksyksissä, en enempää tai vähempää kuin Teseus labyrintissä.
Ja kapteeni alkoi itse hoilottaa täyttä kurkkua:
Ariadne[69] impynen, saanhan sulta keräsen, sen-sen-sen, sen sen, sen.
Chevalier juoksi avaamaan oven.
— Parahiksi, haastoi kapteeni, joka alkoi näkyä puolihämyssä. — Kyyhkyslakkanne tikkaat ovat hiton pimeät. Mutta tässä lopultakin olen, tunnussanalle uskollisena, vankkana vartiopaikalla, täsmällisenä kohtauksessa. Pumppuhuoneen tornikello löi kymmenen juuri kun tulin Pont-Neufillä.
— Niin, te olette sananne pitävä, huomaan sen, myönsi chevalier ojentaen kapteenille kätensä. — Mutta tulkaa nopeasti sisälle, jotta naapurini eivät kohdista teihin huomiota.
— Siinä tapauksessa minä olen mykkä, takasi kapteeni. — Ja olettepa, hän lisäsi viitaten pöydälle levitettyihin piirakkaan ja pulloihin, — keksinytkin tepsivän keinon suuni sulkemiseksi.
Chevalier veti oven kiinni kapteenin jälkeen ja kiersi avainta lukossa.
— Ahaa, salaperäisyyttä? Oivallista, — minä pidän salahommista. On melkein aina jotakin ansaittavana sellaisten ihmisten parissa, jotka aloittavat sanomalla: shh! Ette mitenkään olisi voinut kääntyä sopivamman miehen puoleen kuin nöyrimmän palvelijanne, jatkoi kapteeni palaten jumalaistarulliseen puheenlaatuunsa. — Näette minussa vaiteliaisuuden jumalan Harpokrateksen jälkeläisen. Älkää siis kursailko.
— Hyvä on, kapteeni, virkkoi d'Harmental, — sillä tunnustan teille, että minulla on puhuttavaa kyllin tärkeistä asioista, vaatiakseni ennakolta vaitioloanne.
— Sen lupaan, chevalier. Antaessani pikku Ravennelle opetusta näin silmännurkastani teidän käyttelevän miekkaanne harrastelijan tavoin, ja urheat miehet miellyttävät minua. Ja sitten te kiitokseksi pikku palveluksesta, lahjoititte minulle sadan louisdorin arvoisen hevosen, ja minä pidän anteliaista ihmisistä. Kun siis olette kaksinkertaisesti minun mieheni, niin miksenpä minä olisi kertaalleen teidän?
— Kas niin, tuumi chevalier, — huomaan että voimme ymmärtää toisiamme.
— Puhukaa, minä kuuntelen, kehotti kapteeni omaksuen vakavimman sävynsä.
— Kuuntelette paremmin istualla, hyvä vieraani. Käykäämme pöytään ja haukatkaamme aamiaista.
— Saarnaatte kuin pyhä Johannes Krysostomos, chevalier, kiitti kapteeni päästäen irti miekkansa ja laskien sen klavesinille hattunsa viereen. — Siitä johtuu, hän jatkoi istuutuen vastapäätä d'Harmentalia, — ettei voi lainkaan olla eri mieltä teidän kanssanne. Tässä ollaan, määritelkää manööveri, ja minä suoritan sen.
— Maistakaa tätä viiniä sillä aikaa kun minä käyn käsiksi piirakkaan.
— Oikein, vahvisti kapteeni. — Jakakaamme voimat ja nujertakaamme vihollinen erillämme. Sitten liitymme jälleen yhteen, tuhotaksemme rippeet.
Ryhtyen panemaan täytäntöön tätä teoriaa kapteeni tarttui umpimähkään pullon kaulaan, nykäisi pois korkin ja kaatoi lasinsa täyteen sekä kulautti sen alas kurkustaan niin nopeasti, että olisi voinut luulla hänen saaneen luonnolta aivan erikoisen lahjan.
— Ohoh, hän puheli maiskuttaen kieltään ja laskien lasin pöydälle kunnioittavan verkkaisesti, — mitä minä arvoton nyt teinkään. Kumoan kitaani nektaria kuin sakkamehua, ja aivan aterian alussa! Ah, hän jatkoi kaataen samasta pullosta toisen lasillisen ja pudistellen päätänsä. — Roquefinette veikkonen, sinä alat vanheta! Kymmenen vuotta takaperin olisit ensimmäisestä kitalakeasi koskettaneesta tipasta tiennyt, mitä olit saamassa, mutta nyt tarvitset useita kokeita arviointiin. Terveydeksenne, chevalier!
Tällä kertaa kapteeni varovampana nautti lasillisensa hitaasti, tyhjentäen sen vasta kolmella kulauksella ja räpyttäen silmiään tyytyväisyyden merkiksi. Sitten hän lausui:
— Se on ermitagelaista vuodelta 1702, Friedlingenin taistelun vuodelta! Jos hankkijallanne on enemmälti tällaista ja hän myöntää luottoa, niin antakaapa minulle hänen osoitteensa: lupaan hänelle ahkeran asiakkaan!
— Hankkijani ei ainoastaan myönnä luottoa, kapteeni, ilmoitti chevalier luisuttaen valtavan piirakkalevyn pöytätoverinsa lautaselle, — vaan antaa sitä ystävilleen ilmaiseksi.
— Oi sitä kelpo miestä! huudahti kapteeni liikutettuna. Ja oltuaan ääneti tuokion, hän laski molemmat kyynäspäänsä pöydälle ja huomautti katsellen d'Harmentalia ovelasti veitsensä ja haarukkansa lomitse:
— Puuhataan siis salaliittoa, hyvä chevalier, ja onnistumiseen nähtävästi tarvitaan palvelusta tältä vähäpätöiseltä kapteeni Roquefinetteltä?
— Kuka teille on sitä sanonut, kapteeni? keskeytti chevalier väkisinkin hätkähtäen.
— Kukako? Piru vieköön, hyväkin arvoitus ratkaistavana! Mies lahjoittelee sadan louisdorin hevosia, juo tavallisissa tilaisuuksissa viiniä, jota pullo maksaa pistolin, ja asuu Rue de Temps-Perdun ullakkokamarissa — mitä hittoa hän tekee, ellei vehkeile?
— No niin, kapteeni, myönsi d'Harmental nauraen, — en yritä kieltää. Olette hyvinkin saattanut arvata paikalleen. Pelottaako teitä salaliitto? hän jatkoi täyttäen vieraansa lasin.
— Pelottaako! Kuka väittää, että mikään maailmassa pelottaisi kapteeniRoquefinetteä?
— En minä, kapteeni, koska teitä tuntematta, pelkästään satunnaisen näkemisen perusteella ja pari sanaa vaihdettuamme, hain teidät käsiini, jotta saisin apulaisen.
— Kah, se merkitsee, että jos teidät hirtetään kaksikymmentä jalkaa korkealle, minulle riittää kymmenen, siinä kaikki.
— Hitto, kapteeni, tuumi d'Harmental kaataen hänelle uuden lasillisen, — jos alun pitäen katselisi asioita niiden väärältä puolelta, niin kuin te teette, ei saisi milloinkaan ryhdytyksi mihinkään.
— Koska puhuin hirsipuusta? vastasi kapteeni. — Mutta se ei osoita mitään. Mitä on hirsipuu filosofin silmissä? Yksi tuhannesta elämän jättämistavasta ja varmasti vähiten kiusallinen. Näkee hyvin, että te ette koskaan ole katsellut sitä mahdollisuutta, koska kammoatte sitä. Ja aatelisarvonsa todistamalla voi sitä paitsi saada kaulansa katkaistuksi kuten herra de Rohan.[70] Näittekö herra de Rohanin mestausta? jatkoi kapteeni katsoen d'Harmentalia suoraan silmiin. — Hän oli pulska nuori mies kuten tekin, suunnilleen teidän ikäisenne. Hän puuttui vehkeilyyn, kuten te tahdotte tehdä, mutta yritys meni myttyyn. Sattuuhan erehdys kenelle hyvänsä. Hänelle kyhättiin kaunis musta lava, sitten hänen sallittiin kääntyä ikkunaan jossa hänen rakastajattarensa katseli, ja lopuksi häneltä leikattiin saksilla paidankaulus. Mutta pyöveli oli kohelo, tottunut hirttämään eikä mestaamaan, niin että hänen täytyi huitaista kolmasti kaulan katkaisemiseksi, eikä hän sittenkään suoriutunut urakasta ennen kuin veti vyöstään puukon ja sillä sai viimein pään hivutetuksi irti… Kas vain, te olette miehuullinen! jatkoi kapteeni havaitessaan, että chevalier oli kuunnellut hirmuisen mestauksen kuvausta värähtämättömästi. — Tuohon käteen, minä olen miehenne. Ketä vastaan juonemme punotaan? Onko kysymyksessä Mainen herttua? Onko kysymyksessä Orleansin herttua? Pitääkö nilkulta katkaista toinen koipi? Pitääkö sokealta puhkaista toinen silmä?[71] Olen valmis.
— Ei mitään sellaista, kapteeni, ja jos Jumala suo, ei tule lainkaan vuodatetuksi verta.
— Mitä siis asia koskee?
— Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Mantuan herttuan sihteerin ryöstöstä?
— Matthiolin?
— Niin.
— Minähän tunnen sen jutun paremmin kuin kukaan. Olin katselemassa, kun hänet vietiin Pigneroliin. Chevalier de Saint-Martin ja herra de Villebois sen kaappauksen panivat toimeen, saivat kolmetuhatta livreä kumpainenkin, itselleen ja miehilleen.
— Se oli varsin keskinkertainen maksu, sanoi d'Harmental väheksyvästi.
— Niinkö teistä, chevalier? Kuitenkin kolmetuhatta livreä on sievoinen summa.
— Te siis olisitte siitä summasta ottanut sen hoitaaksenne?
— Olisin kyllä, vastasi kapteeni.
— Mutta jos teille olisi ehdotettu sihteerin sijasta herttuan sieppaamista?
— Kas, se olisi ollut kalliimpaa.
— Mutta te olisitte silti suostunut?
— Miksikäs en? Olisin pyytänyt kaksinkertaista palkkiota ja sillä hyvä.
— Ja jos joku sellainen mies, kuin minä, olisin kaksinkertaista summaa tarjoten sanonut teille: Kapteeni, minä en syökse teitä yksinäisen vaaran hämäryyteen, vaan taisteluun, jossa minä olen mukana niin kuin tekin, pannen samalla tavoin alttiiksi nimeni, tulevaisuuteni, pääni, niin mitä olisitte vastannut sille miehelle?
— Olisin ojentanut hänelle käteni kuten nyt teille. No, mitä asia koskee?
Chevalier kaatoi viiniä itselleen ja kapteenille.
— Regentin terveydeksi, hän toivotti, — ja saapukoon hän vahingoittumattomana Espanjan rajalle niin kuin Matthioli päätyi Pigneroliin!
— Ahaa! sanoi kapteeni kohottaen lasin silmiensä tasalle. Sitten hän hetken kuluttua jatkoi: — Ja miksipä ei? Ihminenhän regenttikin vain on. Mutta meitä ei mestata eikä hirtetä: meidät teilataan pyörällä. Toiselle sanoisin sen olevan kalliimpaa, mutta teille en pidä kahta hintaa, chevalier. Te annatte minulle kuusituhatta livreä, ja minä hankin tusinan jämeriä miehiä.
— Mutta luuletteko voivanne luottaa niihin? tiedusti d'Harmental vilkkaasti.
— Eiväthän he edes saa tietääkään, mistä on kysymys, vastasi kapteeni.— He luulevat vedonlyöntiä ratkaistavan, siinä kaikki.
— Ja minä, kapteeni, virkkoi d'Harmental avaten pulpettipöydän laatikon ja ottaen sieltä tuhannen pistolin pussin. — Minä tahdon teille osoittaa, etten tingi ystävien kanssa. Tässä kaksituhatta livreä kullassa. Ottakaa ne osasuorituksena onnistumisemme varalta. Jos yrityksemme ajautuu karille, niin kumpainenkin painuu omalle taholleen.
— Ymmärrättehän, chevalier, vastasi kapteeni ottaen massin ja punniten sitä kädessään sanomattoman tyytyväisesti, — että minä en rupea teitä loukkaamaan rahojen laskemisella. Ja milloin kaikki tapahtuu?
— Sitä en vielä tiedä, hyvä kapteeni, mutta jos olette pitänyt piirakkaa mukiinmenevänä ja viiniä kunnollisena ja suvaitsette joka päivä pistäytyä luokseni aamiaiselle, kerron teille asioiden kehittymisen.
— Ei tule enää kysymykseenkään, chevalier, haastoi kapteeni, — vierailut ovat toistaiseksi päättyneet! Kolmenakin päivänä peräkkäin kun poikkeaisin tänne, olisivat tuon d'Argensonin poliisit kintereillämme. Onneksi on häntä vastassa toinen ovela, ja jo kauan olemme leikkineet kissaa ja hiirtä. Ei, ei, chevalier, tästä hetkestä toiminnan aloittamiseen asti meitä nähtäköön mahdollisimman vähän tai mieluummin ei ollenkaan. Teidän katunne ei ole pitkä, ja kun se toisaalta johtaa Rue du Gros-Chenetille ja toisaalta Montmartre-kadulle, ei minun edes tarvitse astua jalkaani sille. Kuulkaahan, hän jatkoi irrottaen olkaruusukkeensa, — ottakaa tämä nauha. Sinä päivänä, jolloin minua tarvitaan luoksenne, naulatkaa se ikkunanne ulkopuolelle. Minä ymmärrän silloin yskän ja ilmestyn tänne.
— Mitä, kapteeni! ihmetteli d'Harmental nähdessään kumppaninsa nousevan ja kiinnittävän miekkansa vyölleen. — Lähdettekö lopettamatta pulloa! Mikä on vikana viinissä, joka vastikään niin suuresti miellytti teitä, kun nyt näytte sitä halveksivan?
— Juuri mieltymykseni takia minä siitä eroan, ja osoittaakseni, että minä en sitä halveksi, hän lisäsi täyttäen uudestaan lasinsa, — sanonkin sille viimeiset jäähyväiset. Terveydeksenne, chevalier! Voitte kehua, että teillä on siinä oiva laatu! Hm! Ja nyt — ei-ei, se loppuu! Vettä kulauttelen sen päivän päättymiseen asti, jona olen nähnyt punaisen ruusukkeen liehuvan ikkunassanne. Koettakaa saada se toimeen mahdollisimman pian, sillä vesi on sellainen neste, joka soveltuu rakenteelleni hiivatin huonosti.
— Mutta miksi lähdette näin kiireesti?
— Siksi että tunnen kapteeni Roquefinetten. Hän on kelpo poika, mutta ollessaan vastapäätä pulloa hänen täytyy juoda, ja juotuaan hänen täytyy puhella. Ja puhetuulella ollessanne muistakaa tämä. Puhuessaan paljon tulee lopulta aina sanoneeksi jonkin tyhmyyden. Hyvästi, chevalier; älkää unohtako tummanpunaista nauharuusuketta. Minä menen hoitamaan asioitamme.
— Hyvästi, kapteeni, toivotti d'Harmental. — Näen hyvillä mielin, että minun ei tarvitse kehottaa teitä vaiteliaisuuteen.
Kapteeni teki oikean kätensä peukalolla ristinmerkin suulleen, painoi hatun tanakasti päähänsä, nosti kuuluisaa miekkaa, jotta se ei kalahtelisi seiniin, ja laskeutui portaita niin hiljaa kuin olisi pelännyt jokaisen askeleensa kaiun voivan kiiriä d'Argensonin virkahuoneeseen.
Chevalier jäi yksikseen, mutta äskeisessä kohtauksessa oli hänelle riittävästi ajattelun aihetta, jotta hänen ei tarvinnut ikävissään turvautua abbé de Chaulieun runouteen, klavesiiniinsa tai pastellimaalailuunsa.
Siihen asti olikin chevalier tuntenut itsensä vain puolinaiseksi antautuneeksi uskaliaaseen yritykseen, jonka onnellisen tuloksen Mainen herttuatar ja Cellamaren ruhtinas olivat saaneet väikkymään hänen silmiensä edessä ja jonka verisestä ratkeamismahdollisuudesta kapteeni oli hänen miehuullisuuttansa koetellakseen luonut niin karmivan kuvan. Siihen asti hän oli ollut vain ketjun pää. Yhdeltä puolen katkaisemalla hän olisi päässyt irti. Nyt hänestä oli tullut kahdelta puolelta kotkattu välirengas, joka liittyi yhteiskunnan ylimpään ja alimpaan piiriin. Tästä hetkestä alkaen hän ei enää ollut oma herransa, ja hän oli kuin Alpeilla eksynyt matkamies, joka seisahtuu keskellä outoa tietä mittelemään ensi kertaa katseellaan päänsä yläpuolella kohoavaa vuoria ja jalkojensa juurella ammottavaa laaksoa.
Onneksi chevalierilla oli tyyntä, horjumatonta ja päättäväistä urheutta. Hän antautui intomielisenä vaaraan, mutta siihen kerran jouduttuaan punnitsi sitä järkevästi. Siitä johtui, että chevalierin täytyi olla yhtä vaarallinen kaksintaistelussa kuin salaliitossa, sillä kaksintaistelussa hänen kylmäverisyytensä käytti edukseen vastustajan vähäisintäkin virhettä ja salaliitossa hän harkintakyvyllään pystyi katkeamien sattuessa solmimaan uudestaan noita hienonhienoja lankoja, joista usein riippuu suurisuuntaisimpienkin hankkeiden onnistuminen. Madame du Mainella oli sitten aihetta huomauttaa neiti Delaunaylle, että hän saattoi jo sammuttaa lyhtynsä, koska oikea mies näytti lopultakin löytyneen.
Mutta tämä mies oli nuori. Hänen sydämensä oli vielä avoin kaikille ensimmäisen ikäkauden kuvitelmille ja runollisille haaveille. Lapsena hän oli tuonut seppeleensä äidin helmaan, nuorena miehenä oli hän rientänyt näyttämään komeaa everstinpukuaan rakastetulleen. Kaikissa hänen elämänsä yrityksissä oli rakastettu kuva sitten leijaillut hänen edessään, ja hän oli heittäytynyt vaaroihin varmana siitä, että hänen sortuessaan joku jäisi suremaan hänen kohtaloaan ja säilyttämään elossa hänen muistoansa. Mutta hänen äitinsä oli kuollut, ja toinen nainen, jonka rakkauteen hän oli uskonut, oli pettänyt hänet. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi maailmassa, vain edun kiinnittämänä ihmisiin, joille hänestä koituisi kiusa sitten kun hän ei enää olisi heidän välikappaleensa ja jotka — jos häntä kohtaisi epäonnistuminen — eivät suinkaan murehtisi hänen loppuaan, vaan näkisivät siinä huojennuksen aihetta.
Tuollaisen eristyneen aseman pitäisi olla suuren vaaran uhatessa mieluinen jokaiselle miehelle, mutta luontomme itsekkyys on niin suuri, että se tällaisessa tapauksessa melkein aina tuottaa syvää alakuloisuutta. Chevalier olisi tällä hetkellä antanut mitä hyvänsä siitä tiedosta, että joku rakasti häntä, vaikkapa vain koirakin.
Hän oli vaipunut mietteittensä murheellisimpaan vaiheeseen, kun kävellessään edestakaisin ikkunansa ohitse huomasi naapurin ikkunan olevan avoinna. Hän pysähtyi äkkiä, ravisti päätänsä kuin karkoittaakseen synkimmät ajatuksensa ja sitten nojasi kyynärpäänsä seinään ja tuki päätään kädellään yrittäen ulkoisten esineiden katselemisella antaa mielialoilleen toisen suunnan.
Hän oli etsinyt muistoilleen vieraita kohteita ja toiveilleen nykyisen asemansa syrjäytymistä, mutta löysikin vain jatkoa mietiskelylleen.
Nuori tyttö, jonka hän oli nähnyt aamulla, istui ikkunan ääressä, ottaakseen viimeisiä päivänsäteitä, ja hän valmisti jotakin kirjailun tapaista. Hänen takanaan oli klavesini avoinna, ja hänen jaloissaan uinaili tuolilla vinttikoira keveässä unessa. Tämä havahtui vähäisimmästäkin kadulta nousevasta melusta, heristi korviaan, venytti soreasti päänsä ikkunalaudan yläpuolelle ja sitten vetäytyi jälleen makuuasentoon, ojentaen yhden pikku käpälänsä valtiattaren helmaan. Tuolle kaikelle valoi laskeva aurinko viehättävää hohdetta, joka tunkeutui kamarin perälle asti kirkastamaan klavesinin vaskikoristeet ja neulomakehyksen kulmakkeen kultalangat. Muu oli puolihämyssä.
Johtui varmaankin siitä erikoisesta mielialasta, jonka tämä kaikki oli aiheuttanut, että chevalierista tällöin tuntui siltä kuin tyynikatseinen ja viehkeä tyttö astuisi hänen elämäänsä kulissien taakse jääneenä henkilönä, joka saapuu kappaleen toisessa tai kolmannessa näytöksessä ottamaan osaa toimintaan ja toisinaan muuttamaan sen kulun. Niistä vuosista saakka, jolloin vielä saa uniinsa enkeleitä, ei hän ollut nähnyt tuollaista olentoa. Neito oli aivan erilainen kuin muut hänen näkemänsä naiset. Hänessä yhtyivät kauneus, avomielisyys ja teeskentelemättömyys niin kuin muutamissa viehättävissä muotokuvissa joita Greuze ei ole jäljentänyt luonnosta, vaan nähnyt mielikuvituksensa heijastamina.
Silloin d'Harmental unohti kaikki — hänen epäilemättä alhaisen syntyperänsä, syrjäkadun, jonka varrella hän asui, hänen kamarinsa vaatimattomuuden. Näkemällä hänessä ainoastaan naisen ja antaen hänelle kasvojen mukaisen sydämen chevalier ajatteli, kuinka onnellinen olisi mies, joka ensimmäisenä panisi tuon sydämen sykähtelemään, näkisi rakkauden kuvastuvan noista suloisista silmistä ja ensimmäisellä suudelmalla poimisi noilta raikkailta ja puhtailta huulilta sielun kukan, sanat "rakastan sinua!"
Sellaisia ovat ne kummalliset vivahteet, joita samat esineet saavat katselijan aseman muuttumisesta. Viikko takaperin, ylellisyytensä keskellä, elämänsä vuorotellessa vaarattomasti ravintola-aamiaisen ja ajometsästyksen, Farolin pallopeli-radalla ratkaistavan kilpailuerän ja La Fillonin ilotalon mässäilyn vaiheilla, — jos d'Harmental olisi silloin kohdannut tämän tytön, ei hän varmastikaan olisi nähnyt muuta kuin viehättävän ompelijattaren, jota olisi lähettänyt kamaripalvelijansa seuraamaan, sitten seuraavana päivänä häpeämättömästi tarjotakseen hänelle kenties viisikolmatta louisdoria. Mutta silloista d'Harmentalia ei enää ollut. Komea keikari, hienosteleva hullutteleva, hurjasteleva, elämästään varma nuorukainen oli saanut sijaansa erilleenjoutuneen nuoren miehen, joka yksinään ja omin voimin samosi hämärässä, ilman ainoankaan tähden opastusta, ja saattoi äkkiä tuntea maan avautuvan jalkojensa alla tai taivaan romahtavan päällensä. Tämä mies kaipasi tukea, heikointakin, hän tarvitsi rakkautta, runollisuutta. Ei ole ihmeteltävää, että hän etsiessään madonnaa rukoiltavakseen siirsi mielikuvituksessaan tuon kauniin tytön hänen aineellisesta ja arkisesta piiristään omaan piiriinsä ja laski hänet menneen palvontansa tyhjälle jalustalle — ei sellaisena kuin hän varmaankin oli, vaan sellaisena kuin olisi suonut hänen olevan.
Äkkiä tyttö nosti päänsä, suuntasi katseensa sattumalta suoraan eteensä ja huomasi ruutujen läpi chevalierin miettivät kasvot. Hänestä näytti ilmeiseltä, että nuori mies seisoskeli siinä hänen takia ja katseli häntä. Hänen poskilleen lehahti heti punastus. Hän ei kuitenkaan ollut huomaavinaan mitään ja painoi jälleen päänsä kirjailutyötä kohti, mutta kotvasen kuluttua hän nousi, käveli muutamaan kertaan kamarissaan ja palasi sitten sulkemaan ikkunansa ilman kainostelua, mutta vieläkin hieman hämillään.
D'Harmental jäi hievahtamattomaksi, ikkunan ummistumisesta huolimatta edeten siinä kuvittelumaassa, jossa hänen ajatuksensa vaelsivat. Kerran tai kahdesti hän oli näkevinään naapurin kohottavan kaihdintaan ikään kuin ottaakseen selville, vieläkö hänet häätänyt tungettelija oli paikallaan. Lopulta kuului muutamia taitavia ja nopeita näppäyksiä. Näitä seurasi sulosointuinen sävelmä, ja silloin d'Harmental vuorostaan avasi ikkunansa.
Hän ei ollut erehtynyt. Hänen naapurittarensa oli todella etevä kyky. Neito soitti pari kolme kappaletta, liittämättä kuitenkaan omaa ääntänsä mukaan, ja d'Harmental sai melkein yhtä suurta nautintoa hänen kuuntelemisestaan kuin äsken näkemisestään. Yhtäkkiä hän pysähtyi kesken tahtia. D'Harmental otaksui, että soittajatar oli nähnyt hänet ikkunassa ja tahtoi rangaista häntä uteliaisuudesta tai että keskeytys johtui jonkun saapumisesta huoneeseen. Hän vetäytyi taemmaksi, mutta kuitenkin pitäen ikkunaa näkyvissään.
Piankin hän havaitsi jälkimmäisen olettamuksen osuneen oikeaan. Ikkunaan tuli mies, siirsi syrjään verhon ja painoi rehdit, leveät kasvonsa yhteen ruutuun, kädellään naputellen toiseen marssia. Vaatetuksen huomattavasta muuttumisesta huolimatta chevalier tunsi hänet suihkulähteen hoitajaksi, jonka oli aamulla nähnyt pengermällä ja joka oli niin täydellisen tuttavallisesti kaksi kertaa kutsunut Bathildea.
Tuo arkinen ilmestys tuotti luonnollisen tuloksensa, palauttaen d'Harmentalin kuvitteluelämästä todellisuuteen. Hän oli unohtanut tuon miehen, täydellisen ja kummallisen vastakohdan nuorelle tytölle, jonka isä, rakastaja tai aviomies hänen ehdottomasti täytyi olla. Mutta mitä yhteistä saattoi olla tuollaisen miehen tyttärellä, vaimolla tai rakastajattarella ylvään ja ylimysmielisen chevalierin kanssa? Nainen — ja se on hänen ikuisesti epäitsenäisen asemansa suuri haitta — ylenee tai alenee sen henkilön suuruuden tai alhaisuuden mukaan, jonka käsivarressa hän riippuu, ja tunnustettava on, että pengermän puutarhurista ei ollut pitelemään Bathilde-rukkaa sillä tasolla, jolle chevalier oli hänet kohottanut haaveissaan.
Hän naurahti hupsuudelleen, ja koska oli tullut hämärä eikä hän eilisaamusta alkaen ollut lainkaan jaloitellut, hän päätti tehdä kierroksen kaupungilla, varmistautuakseen omin silmin Cellamaren ruhtinaan raporttien täsmällisyydestä. Hän kääriytyi viittaansa, astui neljät portaat alas ja suuntasi askeleensa Luxemburg-palatsia kohti, missä regentin piti abbé Brignaudin tuoman tiedoituksen mukaan olla illallisella ilman vartiosaattuetta.
Palatsin edustalle saapuessaan chevalier ei nähnyt mitään merkkiä siitä, että Orleansin herttua vieraili tyttärensä luona. Portilla oli vain yksi vartiosotilas, kun tapana oli lisätä toinen heti kun regentti oli astunut palatsiin. Pihassa ei näkynyt odottelevia vaunuja, ei ratsupalvelijoita, ei lakeijoita. Oli siis ilmeistä, että herttua ei ollut vielä saapunut. Chevalier jäi odottamaan, sillä kun regentti ei koskaan syönyt aamiaista eikä päivemmälläkään maistanut muuta kuin kupillisen kaakaota kello kahdelta, jätti hän illallisensa harvoin kello kuutta myöhemmälle. Ja chevalierin kääntyessä Condé- ja Vaugirard-katujen kulmauksesta oli Pyhän Sulpiciuksen kirkon tornikello juuri lyönyt viisi ja kolme neljännestä.
Chevalier viivyskeli puolitoista tuntia Tournon-kadulla, käyskennellen Rue du Petit-Lionin kulman ja palatsin väliä, havaitsematta merkkiäkään etsimästään. Neljännestä vailla kahdeksan hän näki jotakin liikettä Luxemburgissa. Pengermän juurelle vierivät odottelemaan vaunut, joiden ympäristöä ratsupalvelijat valaisivat soihduilla. Hetken kuluttua niihin nousi kolme naista. Hän kuuli kuskin huutavan ratsupalvelijoille: "Palais-Royaliin!" Miehet läksivät laukkaa, vaunut seurasivat heitä, vahtisotamies teki kunniaa, ja niin nopeasti kuin Ranskan vaakunalla koristetut upeat vaunut kiitivätkin hänen ohitseen, tunsi chevalier herttuatar de Berrin, markiisitar de Mouchyn, hänen seuranaisensa, ja kamarirouva de Ponsin. Chevalierille lähetetyssä päiväohjelmassa oli paha erehdys. Tytär läksikin isän luo eikä isä tyttären.