Tarkkailija odotti kuitenkin vielä, sillä regenttiä oli voinut jokin tapaturma pidätellä asunnossaan. Tunnin kuluttua vaunut palasivat. Herttuatar de Berri naureskeli mukaansa tulleen Broglien kertomalle jutulle. Mitään vakavaa tapaturmaa ei siis ollut sattunut. Vika oli Cellamaren ruhtinaan poliisissa.
Chevalier palasi kamariinsa kello kymmenen tienoissa; ainoatakaan tuttua ei ollut osunut vastaan. Hänellä oli hiukan vaikeuksia sisäänpääsyssä, sillä ovenvartija oli talon patriarkallisten tapojen mukaisesti jo makuulla. Muristen hän tuli vetämään teljet sivuun. D'Harmental sujautti hänen kouraansa pikku-écun[72] ilmoittaen hänelle, että hänen täytyi joskus tulla myöhään, mutta että hän silloin aina varaisi avaamisesta saman hyvityksen. Ovenvartija suli kiittelyyn ja vakuutti hänelle, että hän oli täysin vapaa viipymään ulkosalla kuinka kauan tahansa, vaikka koko yönkin.
Huoneeseensa tultuaan d'Harmental huomasi, että naapurilla oli valoa. Hän laski kynttilänsä tuolinselän taakse ja lähestyi ikkunaansa. Sitten hän, itse näkymättömissä, saattoi katsella vastapäiseen kamariin sikäli kun se kävi päinsä verhojen läpi.
Neito istui pöydän ääressä, nähtävästi piirrellen kartongille polveaan vasten, sillä hänen ääripiirteensä kuvastuivat mustina takaa tulevassa valossa. Tuokion kuluttua toinen varjo, jonka chevalier tunsi kelpo pengermäporvariksi, asteli pariin kolmeen kertaan ikkunan ja valolähteen väliä. Lopulta varjo lähestyi nuorta tyttöä, tämä kohotti otsansa, varjo painoi sille suudelman ja poistui kynttilänjalka kädessään. Vähän jälkeenpäin ilmestyi valoa viidennen kerroksen ruutuihin. Kaikki nämä pikku seikat puhuivat selvää kieltä; pengermän mies oli Bathildelle enintään isä.
D'Harmental, tietämättä miksi, tunsi ilahtuvansa tästä huomiosta. Hän avasi mahdollisimman varovasti ikkunansa, ja nojaten sen poikkipuuhun, silmät tähdättyinä varjokuvaan, hän vaipui jälleen samaan haaveiluun, josta hänet oli aikaisemmin herättänyt naapurin hullunkurinen olemus. Noin tunnin kuluttua neito nousi, pani kartongin ja piirustuspuikot pöydälle ja siirtyi makuukomeron puolelle. Hän polvistui jakkaralle toisen ikkunan eteen ja lausui iltarukouksensa. D'Harmental oivalsi, että hänen puhdetyöskentelynsä oli päättynyt, mutta muistaessaan kauniin naapurittarensa kiinnostusta silloin kun hän oli omalta puoleltaan antanut soiton sävelten kiiriä, tahtoi hän nähdä, saisiko hän valvomisen pitkittymään, ja istuutui spinettinsä ääreen.
Hänen odotuksensa täyttyi. Heti ensimmäisistä kosketuksista neito varpaisillaan lähestyi ikkunaa, tietämättömänä siitä, että valo loi hänen varjonsa kaihtimeen. Luullen olevansa hyvässä piilossa hän peittelemättä kuunteli suloäänistä soitinta, joka yölinnun tavoin heräsi lähettämään sävelmiä pimeyteen.
Konserttia olisi kenties jatkunut siten tuntikaupalla, sillä saavuttamastaan tuloksesta innostuneena d'Harmental tunsi olevansa vireessä. Pahaksi onneksi tuntui kolmannen kerroksen vuokralainen olevan joku musiikille karsas tomppeli, sillä d'Harmental kuuli äkkiä ihan jalkojensa alta kepin kopauttelua lattiaan niin rajuna, että sen täytyi olla suoranaista vaatimusta siirtämään soittelu soveliaampaan aikaan. Muissa olosuhteissa d'Harmental olisi vähät välittänyt häpeämättömästä neuvosta, mutta hän tuli ajatelleeksi, että tuon miekkosen nostama mekastus veisi häneltä rouva Denisin silmissä hyvän maineen ja että näin tärkeässä pelissä toki piti kyetä filosofisesti asettumaan muutamien hänen omaksumansa uuden aseman haittojen yläpuolelle. Niinpä hän ei pitempään vastustanutkaan yöllistä järjestelyä, joka varmaankin oli sovittu rouvan ja hänen vuokralaistensa kesken, vaan noudatti kehotusta, sen ilmaisemistavasta välittämättä.
Kun ei mitään enää kuulunut, poistui neitonenkin ikkunastaan, ja hänen pudotettuaan alas sisemmänkin kaihtimen hän katosi d'Harmentalin näkyvistä. Kamarista heijastui vielä jonkun aikaa valoa, mutta sitten sekin sammui. Viidennen kerroksen huone oli ollut jo pari tuntia pilkkosen pimeänä.
D'Harmental kävi vuorostaan levolle, iloissaan ajatuksesta, että hänen ja kauniin naapurittaren kesken oli suoranainen kosketuskohta.
Abbé Brigaud ilmestyi aamulla hänen huoneeseensa tavanomaisen täsmällisesti. Chevalier oli ollut jo tunnin jalkeilla ja parikymmentä kertaa lähestynyt ikkunaansa, näkemättä neitoaan, vaikkakin oli ilmeistä, että tämä oli noussut, vieläpä aikaisemmin kuin hän.
Herätessään oli chevalier yläruuduista havainnut ulkouutimet vedetyiksi koholle seinäkannattimiin. Niin ollen hän oli valmis purkamaan alkavaa pahantuulisuuttaan kehen hyvänsä.
— Kas, hiisi vieköön, hyvä abbé, hän virkkoi tulijalle heti kun ovi oli sulkeutunut, — onnitelkaa minun puolestani ruhtinasta hänen poliisivalvonnastaan. Se on erinomaisessa kunnossa, totisesti!
— Mitä teillä on sitä vastaan? kysyi abbé Brigaud, huulillaan hymyn häive kuten enimmäkseen aina.
— Mitäkö? No, tahdoin eilen itse varmistua sen luotettavuudesta ja menin Tournon-kadulle väijyksiin neljän tunnin ajaksi, mutta eihän regentti tullutkaan tyttärensä luokse, vaan herttuatar de Berri pistäytyi tapaamaan isäänsä.
— Sen kyllä tiedämme.
— Vai niin, te tiedätte sen? sanoi d'Harmental.
— Niin, viittä vailla kahdeksan hän läksi Luxemburg-palatsista madame de Mouchyn ja madame de Ponsin kanssa ja palasi puoli kymmeneltä tuoden mukanaan Broglien, joka tuli ottamaan pöydässä regentin paikan, kun tätä oli odotettu turhaan.
— Entä regentti, missä hän oli?
— Regentti?
— Niin.
— Se on toinen juttu; sen saatte tietää. Kuunnelkaa tarkoin, niin saamme nähdä, vieläkö sanotte, että ruhtinaan poliisipalvelu on pätemätön.
— Kuuntelen.
— Raporttimme mukaan herttuan piti eilen kello kolmelta mennä Rue deSeinelle pelaamaan palloa?
— Niin.
— Hän meni. Puolen tunnin kuluttua hän astui ulos pallosalista pidellen nenäliinaa silmillään. Hän oli vahingossa iskenyt mailalla silmäkulmaansa niin kovasti, että siihen tuli verihaava.
— Ahaa, tapaturma siis lopultakin?
— Malttakaahan. Silloin regentti ei palannutkaan Palais-Royaliin, vaan antoi ajaa madame de Sabranin luo. Tiedätte kai, missä madame de Sabran asuu?
— Hän asui Rue de Tournonin varrella, mutta eikö hän miehensä tultua regentin hovimestariksi muuttanut Rue des Bons-Enfantsille, aivan lähelle Palais-Royalia?
— Aivan. Ja nyt näyttää siltä, että madame de Sabran[73] siihen asti oltuaan uskollinen Richelieulle, on prinssi-poloisen surkeata tilaa säälitellen tahtonut osoittaa oikeaksi sananlaskun: Kova onni pelissä, hyvä onni lemmessä. Madame tarjosi hänelle illallisen, ja puoli kahdeksalta prinssi lähetti Broglielle madame de Sabranin ruokasalissa päivätyn kirjelappusen, jossa ilmoitti, että hän ei menekään Luxemburgiin, ja kehotti häntä lähtemään sijaiseksi ja selittämään esteen herttuatar de Berrille.
— Ahaa, sitä juttua siis Broglie vaunuissa kertoi naisten hauskuttamiseksi.
— Varmaankin. Käsitättekö nyt?
— Kyllä, minä käsitän, että regentti ymmärrettävää kykyä vailla ei voinut viettää iltaansa samanaikaisesti madame de Sabranin ja tyttärensä luona.
— Ja senkö vain oivallatte?
— Hyvä abbé, puhutte oraakkelimaisesti, selittäkäähän.
— Tulen tänä iltana kello kahdeksan noutamaan teidät, pistäytyäksemmeRue des Bons-Enfantsille. Paikalliset piirteet puhukoot puolestani.
— Kas, kas, haastoi d'Harmental, — jo ymmärrän… Palais-Royalin ollessa niin likellä regentti kävelee matkan. Madame de Sabranin katuovi on Rue des Bons-Enfantsin puolella. Määrähetkellä aina suljetaan se Palais-Royalin kuja, joka johtaa samalle kadulle. Niin ollen hänen täytyy palatakseen kiertää Cour des Fontainesin suihkulähde-aukion kautta tai Rue Neuve-des-Bons-Enfantsia pitkin, ja silloin hän on vallassamme! Peijakas, abbé, te olette suuri mies, ja ellei Mainen herra herttua toimita teitä kardinaaliksi tai ainakin arkkipiispaksi, ei maailmassa enää ole oikeutta.
— Minäkin otan sen lukuun. No niin, käsitätte siis, että teidän on nyt oltava valmiina.
— Olen jo.
— Oletteko saanut järjestymään toimeenpanon?
— Olen kyllä.
— Pidätte siis yhteyttä miestenne kanssa?
— Merkillä.
— Eikä se merkki voi paljastaa teitä?
— Mahdotonta.
— Siinä tapauksessa kaikki on kunnossa. Nyt tarvitsee vain haukata aamiaista, sillä minulla oli niin kova kiire kertomaan teille hyviä uutisia, että läksin kotoa syömättä.
— Aamiaista, hyvä abbé! Kelpaapas siitä puhua! Minulla ei ole teille tarjottavana muuta kuin eilisen piirakan rippeet, ja kolme tai neljä pulloa viiniä lienee myös säästynyt.
— Hm, hm! mutisi abbé itsekseen. — Tehkäämme sentään paremmin, hyvä chevalier.
— Olen käskettävänänne.
— Lähdetään alakertaan aamiaiselle kelpo emäntämme, rouva Denisin luo.
— Miten hitossa minä voisin hänen aamiaispöytäänsä mennä? Enhän edes lähemmin tunne häntä!
— Se on minun asiani. Tuon teidät suojattinani.
— Mutta me saamme kurjan aamiaisen.
— Olkaa huoletta, minä tunnen täkäläiset keittiötavat.
— Mutta siitä koituu sietämättömän ikävystyttävä ateria!
— Mutta te saatte puolellenne sellaisen naisen suosiollisuuden, joka tunnetaan koko korttelissa järjestystä rakastavaksi ja uskolliseksi hallituksen kannattajaksi — sellaisen seurustelupiiristä ei koskaan vainuttaisi salaliittolaista. Ymmärrättekö?
— Jos tämä tapahtuu yhteisen asian hyväksi, abbé, niin uhraudun kyllä.
— Siitä puhumattakaan, että se on hyvin miellyttävä perhe. Kahdesta nuoresta tyttärestä toinen soittaa lemmenviulua[74] ja toinen spinettiä, ja poika toimii asianajotoimistossa kirjurina. Ja sunnuntai-iltaisin sinne sopii pistäytyä pelaamaan lottoa.[75]
— Menkää hiiteen rouva Deniseinenne! Ah, anteeksi, abbé, olette kenties perheystävä. Siinä tapauksessa olkoon lausumani mitätön.
— Olen heidän hengellinen ohjaajansa, vastasi abbé Brigaud vaatimattomasti.
— Pyydän tuhannesti anteeksi, abbé. Mutta te olette tosiaankin oikeassa. Rouva Denis on vielä varsin sievä nainen, erinomaisesti säilynyt, sirot kädet ja kauniit jalat. Hitto, muistanhan hyvin. Menkäähän edellä, tulen pian.
— Miksi emme mene yhdessä?
— Entä pukeutumiseni, abbé? Pitäisikö minun esittäytyä Denis-neideille näin sukimattomana? Tokihan ulkomuoto kaipaa hiukan huolittelua! Sitä paitsi on soveliaampaa teidän ilmoittaa minut: minulla ei ole rippi-isän etuoikeuksia.
— Totta kyllä, lähden alas, ja ilmoitan tulostanne. Kymmenen minuutin kuluttua te saavutte itse, eikö niin?
— Siinä ajassa kyllä.
— Hyvästi.
— Näkemiin.
Chevalier oli ilmaissut vain puolittain totuuden.
Siistiytymisessäkin oli kenties viimeisteltävää, mutta samalla hän toivoi näkevänsä vilahduksen kauniista naapuristaan, josta hän oli uneksinut kaiken yötä. Mutta mieliteko oli tulokseton; turhaan hän vaani ikkunaverhonsa takana, — vaaleakutrisen ja mustasilmäisen neitosen ikkuna pysyi tiukasti suljettuna.
Sen sijaan hän tosin sai nähdä toisen naapurinsa, joka jo tutussa aamuasussaan raotti oveaan ja eilistä varovaisuuttaan noudattaen pisti ulos ensin kätensä ja sitten päänsä. Mutta tällä kertaa hänen reippautensa ei ulottunut pitemmälle, sillä sää oli jonkun verran sumuinen, ja sumu, kuten tiedetään, on erikoisen haitallinen pariisilaisen porvarin hyvinvoinnille. Mies yskähti heti kahdesti ja veti päänsä ja kätensä kamariinsa kuin kilpikonna kuoreensa. D'Harmental huomasi mielihyvin, että hänen ei tarvinnut ostaa ilmapuntaria ja että naapuri tekisi hänelle saman palveluksen.
Ilmestys teki tavallisen tehonsa Bathilde-rukan herättämään vaikutelmaan. Aina kun d'Harmental keksi naapurinsa, oli hänessä niin tenhoisaa vetovoimaa, että chevalier ei nähnyt muuta kuin nuoren naisen, sorean, kauniin, musiikin ja maalauksen harrastajan, suloisimman ja täydellisimmän olennon, mitä hän oli milloinkaan saanut ihastella. Niinä hetkinä hän valaisi itseään taivaisilla säteillä, työntäen varjoon kaiken ympäristönsä. Mutta milloin pengermän asukas vuorostaan esiintyi chevalierin katseille turpeanaamaisena, ryhdittömänä, eräille yksilöille ominaiseen tapaan arkisuuden ja jokapäiväisyyden ilmennyksenä, silloin heti chevalierin into painui kuin kummalliselle kiikkulaudalle joutuneena.
Kaikki runollisuus katosi, näkymä sai toisenlaisen valaistuksen ja d'Harmentalin syntyperäinen ylimysmielisyys pääsi voitolle. Bathilde ei enää ollut muuta kuin tuon miehen tytär, — pelkkä tyttönen. Hänen kauneutensa, suloutensa, soreutensa, lahjakkuutensakin ilmenivät sattuman oikuksi, luonnon erehdykseksi, jollaiseksi katsottaisiin kaalinkerästä puhkeava ruusu. Chevalier kohautti itsekseen olkapäitänsä kuvastimessa ja naurahti ääneen, ja käsittämättä enää, mistä häneen oli iskeytynyt äskeinen vaikutelma. Hän nyt katsoi haihattelunsa johtuneen ajatustensa askartelusta hänen omituisessa asemassaan ja yksinäisyydessään, tunnustamatta todellista asianlaitaa — viehkeyden ja rakastettavuuden vastustamatonta kaikkivaltaa.
D'Harmental laskeutui siis emäntänsä huoneistoon mitä otollisimmassa vireessä myöntämään Denis-neitien herttaisuuden.
Rouva Denis ei ollut katsonut lainkaan soveliaaksi, että kaksi niin viatonta nuorta tyttöä kuin hänen tyttärensä istuutuisivat aamiaispöytään nuoren miehen kanssa, joka vasta kolme päivää Pariisissa oleskeltuaan jo saapui kotiin kello yksitoista illalla ja soitteli klavesinia kello kahteen aamulla. Abbé Brigaud koetti turhaan vakuutella hänelle, että talon sisäisen järjestyssäännön kaksinkertainen rikkominen ei mitenkään saisi kelpo rouvan silmissä saattaa epäilyttäväksi hänen suojattinsa hyväntapaisuutta, josta hän vastasi kuin omasta puolestaan. Hän sai toimeen vain sen verran, että neidit näyttäytyisivät jälkiruoan yhteydessä.
Mutta chevalier huomasi pian, että äiti salli heidän kuunnella joskaan ei nähdä. Tuskin oli kolmihenkinen seurueemme asettunut kerrassaan huolitellun aterian ääreen, jonka lukuiset pikku valmisteet olivat sekä silmälle että makuaistille herkullisia, kun alkoi kuulua katkonaisia spinetin säveliä säestyksenä lauluäänelle, jolta ei puuttunut kantavuutta, vaikka alituiset hairahdukset ilmaisivat surkeata harjaantumattomuutta. Ensi sävelten kaikuessa rouva Denis laski kätensä abbén käsivarrelle, ja tyytyväisesti hymyilevänä tuokion ääneti kuunneltuaan tätä musiikkia, joka saattoi chevalierin ihon kananlihalle, hän virkkoi vieruskumppanilleen:
— Kuuletteko? Athenaiksemme siellä soittaa klavesinia, ja Émilie laulaa.
Abbé Brigaud osoitti nyökkäyksellä, että hän kyllä tarkkaili sekä säestystä että laulua, ja polkaisi samalla d'Harmentalia jalalle, vihjaistakseen hänelle, että tässä tarjoutui tilaisuus pikku kohteliaisuudelle.
— Madame, virkkoi chevalier heti, ymmärtäen abbén vetoomuksen, — olemme teille kaksinkertaisessa kiitollisuuden velassa, kun ette ainoastaan tarjoa meille oivallista aamiaista, vaan viehättävän konsertinkin.
— Niin, lapset siellä kuluttavat aikaansa, selitti rouva Denis kuin ohimennen. — He eivät tiedä teidän täälläolostanne ja harjoittelevat, mutta minä käyn kieltämässä.
Hän liikahti noustakseen.
— Älkää nyt toki, madame! huudahti d'Harmental. — Olen kyllä maalta tullut, mutta enhän silti liene aivan tollikko tutustumaan pääkaupungin kulttuuriin?
— Jumala varjelkoon minua sellaisesta käsityksestä, monsieur, vastasi rouva Denis ilkikurisesti, — sillä tiedänhän, että olette musikaalinen! Kolmannen kerroksen vuokralainen huomautti minulle siitä.
— Siinä tapauksessa ette ole saanut edullista mielipidettä lahjoistani, virkkoi chevalier nauraen. — Sillä hän ei näkynyt suurestikaan pitävän arvossa pikku yrittelyäni.
— Hän sanoi vain, että hetki oli hänestä omituinen soittamiseen. Mutta kuunnelkaahan, herra Raoul, lisäsi rouva Denis kallistaen korvaansa ovelle päin, — nyt, hyvä abbé, Athenaiksemme laulaa ja Émilie säestää sisartaan lemmenviululla.
Rouva Denis näytti paremmin suosivan Athenaista. Émilien lauluvuorolla hän oli puhellut, mutta nyt hän hartaasti kuunteli lemmikkinsä romanssia alusta loppuun, silmät hellästi tähdättyinä abbé Brigaudiin, joka vähääkään laiminlyömättä haarukkaansa ja viinilasiaan tyytyi osoittamaan hyväksymystään päänsä nyökyttelyllä. Athenais muuten lauloi hieman puhtaammin kuin sisarensa, mutta vastapainona oli toinen vika, joka chevalierin korvissa kuulosti ainakin yhtä pahalta, äänen sävy oli tosi arkinen.
Rouva Denis keikutteli päätänsä väärässä tahdissa niin autuaallisin ilmein, että siitä sai paljon enemmän kunniaa hänen äidillinen tunteensa kuin musikaalinen aistinsa.
Sooloesityksiä seurasi duetto. Neidit olivat päättäneet tyhjentää koko ohjelmistonsa. D'Harmental vuorostaan etsi pöydän alla abbé Brigaudin jalkoja, litistääkseen niistä edes toisen, mutta tavatut olivatkin rouva Denisin, joka omaksui chevalierin hamuilun itselleen tarkoitetuksi veikistelyksi ja kääntyi armollisesti hänen puoleensa.
— Te siis, herra Raoul, hän virkkoi vuokralaiselleen, — tulitte nuorena ja kokemattomana panemaan itsenne alttiiksi kaikille suurkaupungin vaaroille?
— Kas, hyvä Jumala, niin, puuttui puheeseen abbé Brigaud, joka pelkäsi, että d'Harmental tilaisuuden kannustamana ei malttaisi olla huvikseen vastaamatta jotakin hulluttelevaa. — Näette tässä nuoressa miehessä, rouva Denis, sellaisen miehen pojan, joka oli minulle kovin rakas. Toivoakseni hän tuottaa kunniaa hänen kasvatuksessaan käyttämälleni harrastukselle, sillä suojattini on kunnianhimoinen, vaikka sitä ei päältä nähden luulisi!
— Ja hän on oikeassa, myönsi rouva Denis. — Herra Raoulin lahjoilla ja ulkomuodolla pitänee saavuttaa mitä hyvänsä.
— Voi, rouvaseni, huomautti abbé, — jos noin alatte hemmotella häntä pilalle, niinpä enpä enää tuokaan häntä puheillenne! Raoul, poikani, hän jatkoi isälliseen sävyyn, chevalieriin kääntyen, — toivoakseni et usko tuosta sanaakaan. Sitten hän kumartui supattamaan rouva Denisin korvaan: — Hän olisi tuollaisenaankin voinut jäädä Sauvignyyn, ollakseen siellä ensimmäisellä arvosijalla linnanherran jälkeen. Hänellä on kolmentuhannen livren vuosikorot taatuista arvopapereista!
— Juuri saman verran minä aion antaa kumpaisellekin tytölleni, vastasi rouva Denis korottaen ääntään sen verran, että chevalier kuulisi, ja luoden häneen syrjäsilmäyksen, nähdäkseen mikä teho tämän suurellisuuden ilmoittamisella oli.
Neitien tulevaisuuden vakauttamiselle osui haitaksi, että chevalier tällä hetkellä ajatteli aivan muuta kuin anteliaan äidin päättämien myötäjäisten lisäämistä niihin kolmentuhannen livren vuosikorkoihin, jotka abbé Brigaud oli hänelle varannut. Neiti Émilien kimakkuus, neiti Athenaiksen altto ja kumpaisenkin kehno säestys olivat saaneet hänet muistelemaan naapurittarensa puhdasta ja sointuisaa ääntä ja hänen etevää ja sielukasta soittoaan. Vaipuminen syvään mietiskelyyn on kummallisen voimakas ulkoisten vaikutteiden vaimentaja, ja sitten oli chevalier pelastautunut viereisen huoneen hälystä, itseensä paenneena seuraten sävelmää, joka nousi ja laski hänen muistissaan ja poissaolevanakin sai taikapanssarin tavoin suojelluksi hänet ympäristöön kimpoilevista kirskuvista ja parkuvista soinnuista.
— Katsokaa, kuinka hartaasti hän kuuntelee! sanoi rouva Denis abbélle. — Onpa mieluisaa osoittaa huomaavaisuutta tuollaiselle nuorelle miehelle! Kyllä minä pesenkin pään herra Fremondilta!
— Mikä se Fremond on? kysyi Brigaud kaataen lasiinsa.
— Kolmannen kerroksen vuokralainen, mokomakin kahdentoistasadan livren koroillaeläjä, jonka sylikoira on jo tuottanut minulle kinastelua koko talon asukkaiden kanssa, kunnes hän äsken kävi valittamassa, että herra Raoul esti sekä häntä että rakkia pääsemästä uneen!
— Hyvä rouva Denis, neuvoi abbé, — älkää siitä joutuko huonoihin väleihin herra Fermondin kanssa. Kello kaksi aamulla on sopimaton hetki, ja jos suojattini ehdottomasti tahtoo valvoa, niin soitelkoon päiväsaikaan ja jatkakoon iltojaan piirtelemällä.
— Mitä! Piirustaako herra Raoul myös? huudahti rouva Denis aivan ihmeissään näin tavattomasta lahjakkuudesta.
— Piirustaako? Kuin Mignard![76]
— Voi, rakas abbé, sanoi rouva Denis pannen kätensä ristiin, — jospa voisimme saada…
— Mitä niin? kysyi abbé.
— Jospa voisimme saada häneltä Athenaiksemme muotokuvan!
Chevalier havahtui hätkähtäen mietteistään niinkuin ruohikolle nukahtanut vaeltaja, joka unessaan tuntee käärmeen luikertavan lähelleen ja vaistomaisesti käsittää suuren vaaran uhkaavan.
— Abbé! hän huudahti säikkyneesti ja suuntasi Brigaud-parkaan raivostuneen silmäyksen. — Ei mitään tyhmyyksiä!
— Voi, hyvä Jumala, mikä holhotillenne tuli? tiedusti rouva Denis pelästyen.
Abbé oli ymmällä vastauksesta, mutta hänen etsiessään kunnollista veruketta chevalierin huudahduksen selittämiseen avautui ovi parahiksi, molemmat Denis-neidit astuivat punehtuen huoneeseen ja oikeaan ja vasempaan hajaantuen tekivät kumpainenkin menuettikumarruksen.
— No, tytöt, sanoi rouva Denis tekeytyen ankaraksi, — mitä tämä merkitsee? Kuka teille antoi luvan lähteä huoneestanne?
— Äiti kulta, vastasi ääni, josta chevalier kimakkuuden perusteella luuli tuntevansa neiti Émilien, — pyydämme kauniisti anteeksi, jos olemme tehneet virheen, ja lähdemme kyllä takaisin.
— Mutta, äiti kulta, vastasi käreämpi ääni, joka chevalierin päätelmän mukaan kuului neiti Athenaikselle, — meillä oli käsityksenä, että saimme tulla jälkiruokaan ehdittäessä.
— No, jääkäähän nyt sitten, kun kerran olette täällä. Hassua olisi enää poistuakaan. Sitä paitsi, lisäsi rouva Denis sovittaessaan Athenaiksen istumaan hänen ja Brigaudin väliin Émilien saadessa sijansa hänen ja chevalierin välissä, — nuorten tyttöjen on aina hyvä olla äitinsä siipien suojassa, eikö niin, abbé?
Ja rouva Denis ojensi tyttärilleen lautasellisen makeisia, joista he ottivat sormenpäillä ja niin kainosti, että se tuotti kunniaa heidän hyvälle kasvatukselleen, neiti Émilie praliinin ja neiti Athenais munavaahtopyörykän.
Äidin puhuessa ja puuhatessa oli chevalierilla aikaa tarkastella tyttäriä. Neiti Émilie oli kahdenkymmenenkahden tai kolmen ikäinen pitkä hiuskale, jonka kerrottiin elävästi muistuttavan isäänsä, herra Denis-vainajaa, vaikka tämä etu ei näyttänyt hänelle äidin sydämessä tuottavan edes yhtä suurta sijaa kuin rouva Denisin kahdelle muulle lapselle kuului. Aina pelätessään tekevänsä pahoin ja saavansa nuhteita olikin Émilie-parkaan jäänyt synnynnäistä kömpelyyttä, jota hänen tanssinopettajansa uuttera yrittely ei ollut kyennyt häivyttämään. Neiti Athenais taasen oli sisarensa täydellinen vastakohta, punakka ja pyöreäpiirteinen pikku tylleröinen, jolla kuuden- tai seitsemäntoista vuotensa ansiosta oli kansanomaisesti sanoen hemaisevuutta. Hän ei tullut herra eikä rouva Denisiin, ja se kummallinen seikka oli antanut paljon puheenaihetta Saint-Martin-kadun juorukelloille ennen kuin rouva Denis möi kangaskauppansa ja muutti asumaan taloon, jonka hän ja hänen miehensä olivat yhteisomaisuutensa tuotolla ostaneet Rue du Temps-Perdun varrelta.
Vanhemmistaan erinäköisenäkin neiti Athenais oli silti äitirouvan ilmetty lemmikki ja sai siitä itsevarmuutta, jota Émilie-poloiselta puuttui. Hyväluontoisena Athenais aina käytti tätä suosiota — se mainittakoon hänen kiitoksekseen — vanhemmassa sisaressaan nähtyjen vikojen puolustamiseen. Terävänä luonteiden huomioitsijana oli chevalier muuten ensi silmäyksellä havaitsevinaan neiti Athenaiksen ja abbé Brigaudin kasvonpiirteissä erinäistä yhdenmukaisuutta, joka olisi oikeastaan voinut vartalon merkillisen yhtäläisyyden ohella ohjata uteliaita isyyden etsinnässä, ellei sellainen tutkistelu olisi viisaasti kielletty laeissamme.
Vaikka kello oli tuskin yksitoista aamupäivällä, olivat sisarukset pukeutuneet kuin tanssiaisiin mennäkseen ja käyttivät kaulassaan, käsivarsissaan ja korvissaan koko helyvarastoaan.
Tämä ilmestys, joka täydesti vastasi d'Harmentalin saamaa ennakkokäsitystä emäntänsä tyttäristä, oli hänelle uutena mietiskelyn lähteenä. Koska neidit Denis olivat niin sattuvasti mitä heidän pitikin olla, nimittäin niin täydessä sopusoinnussa asemansa ja kasvatuksensa kanssa, niin minkätähden Bathilde, jonka yhteiskunnallinen taso tuskin oli näinkään korkea, esiintyi ilmeisesti yhtä hienostuneena kuin nämä alhaissäätyisinä? Mistä johtui samanluokkaisten ja -ikäisten neitojen kesken niin tavaton ruumiillinen ja henkinen eroavaisuus? Siinä täytyi piillä jokin kummallinen salaisuus, jonka hän varmaakin saisi jonakin päivänä selville.
Toinen vetoomus, jonka abbé Brigaudin polkaisu ilmaisi d'Harmentalille, sai hänet oivaltamaan, että hänen mietteensä saattoivat kyllä osua paikalleen, mutta että hän oli niihin antautunut perin epäotollisella hetkellä. Rouva Denisin sävy olikin jo käynyt niin merkillepantavan arvokkaaksi, että d'Harmental huomasi pakolliseksi olla hukkaamatta enää silmänräpäystäkään, jos hän tahtoi häätää emäntänsä mielestä hajamielisyytensä tuottaman kiusallisen vaikutelman.
— Madame, hän heti virkkoi mahdollisimman kohteliaasti, — se mitä minulla on ollut kunnia nähdä perheestänne herättää minussa suurta halua tutustua siihen kokonaan. Eikö herra poikannekin ole jossakin lähettyvillä, saadakseni mielihyvän tulla esitellyksi hänelle?
— Monsieur, vastasi rouva Denis, jolle noin herttainen tiedotus oli palauttanut kaiken suosiollisuuden, — poikani työskentelee asianajaja Joullun toimistossa, ja jollei hänellä satu toimitettavaa täällä päin, ei ole juuri luultavaa, että hän tänä aamuna saa kunnian tavata teitä.
— Totisesti, rakas oppilaani, huomautti abbé Brigaud viitaten ovelle. — Sinä olet kuin muinainen Aladdin, sinun tarvitsee nähtävästi vain lausua toivomus, jotta se heti täyttyisi.
Ja samassa kuuluikin portaista Marlbouroughin herttuasta sepitetty laulu,[77] jolla tähän aikaan oli kaikki uutuuden viehätys. Ovi avautui ilman minkäänlaista ennakkoilmoitusta, ja kynnyksellä näyttäytyi vanttera, hilpeäkasvoinen nuorukainen, jolla oli paljonkin neiti Athenaiksen sävyä.
— Hyvä, hyvä, hyvä! puheli tulija laskien käsivarret ristiin rinnalleen ja tarkastellen kotinsa tavanomaista sisäkuvaa abbé Brigaudilla ja chevalier d'Harmentalilla kartutettuna. — Eipä äiti Denis haikaile! Bonifacen hän lähettää konttoriin eväinä leivänkannikka ja juustoviipale; hän sanoo nuorelle herralle: 'Mene, kultaseni, varo ylensyömistä', ja sillaikaa hän pitää kemuja ja kekkereitä! Onneksi tällä Boniface-poloisella on tarkka vainu. Hän taivaltaa Montmartre-katua, nuuskii tuulta ja tuumii: Mikä tuolta Rue du Temps-Perdun viidestä tuoksahtaakaan? Siilon hän lähtee kipittämään, ja tässä nyt ollaan!
Ja liittäen sanoihinsa toiminnan Boniface veti ovinurkasta pöydän ääreen tuolin, istuutuen abbé Brigaudin ja chevalierin väliin.
— Boniface, sanoi rouva Denis yrittäen omaksua ankaraa sävyä, — etkö näe, että täällä on vieraita?
— Vieraita? ihmetteli Boniface, ottaen pöydältä lautasen eteensä. — Ja mitkä ne vieraat ovat? Tekö isä Brigaud, vai herra Raoulko? Kas, eihän hän ole vieras, vaan meidän vuokralaisemme.
Ja siepaten läheltään kulhon, jota oli käytetty äskeiseen tarjoiluun, hän ryhtyi korvaamaan muiden saamaa etumatkaa.
— Hitto vieköön, rouva Denis, huomautti chevalier, — huomaan mielihyväkseni, että olenkin paljon pitemmällä kuin luulin, sillä minä en tiennyt, että minulla oli kunnia olla herra Bonifacen tuntema.
— Olisihan kumma, etten minä teitä tuntisi, sanoi asianajajan kirjuri, suu täynnä; — teillähän on minun huoneeni.
— Kas vain, rouva Denis, puheli d'Harmental. — Jätitte minut tietämättömäksi siitä, että minulla on ollut kunnia periä asuntoni tulevalta perheen päämieheltä? En enää ihmettele, että huoneeni on niin kodikkaaksi järjestetty. Siinä tuntee äidin huolenpidon.
— No, onko tuo nyt mitään! Mutta ystävänä voin antaa teille sen neuvon, ettette liiaksi katselisi ikkunasta.
— Miksi niin? kysyi d'Harmental.
— Miksikö? Siksi että vastapäätä on sellainen naapuri…
— Neiti Bathilde? äännähti chevalier harkitsemattomasti.
— Kas, te tunnette hänet jo? virkkoi Boniface. — Jaha, sitten asia menee tavallista menoaan.
— Oletko vaiti, poika! huudahti rouva Denis.
— Mutta pitäähän vuokralaisille ilmoittaa, muistutti Boniface, — milloin talossa on kaupan purkamiseen oikeuttavia seikkoja. Sinä et toimi asianajajan konttorissa, äitiseni, joten et voi tietää sitä.
— Se lapsi on kerrassaan terävä, virkkoi abbé Brigaud, siihen leikkisään tapaansa, josta ei voinut koskaan tietää, tekikö hän pilaa vai puhuiko tosissaan.
— Mutta, aloitti jälleen rouva Denis, — mitä tekemistä herraRaoulilla olisi neiti Bathilden kanssa?
— Mitä tekemistä? Sitä vain, että hän viikon kuluessa rakastuu siihen heilakkaan ihan mielettömästi, tai muutoin hän ei ole mies, ja keimailijattareen ei kuitenkaan kannata hullaantua.
— Keimailijattareen? toisi d'Harmental.
— Keimailijattareen juuri, keimailijattareen, vahvisti Boniface. — Sen sanoin ja siinä pysyn. Viettelijätär, joka tekeytyy sieväksi nuorten miesten silmissä ja asuu vanhuksen kumppanina. Puhumattakaan hänen Mirza-pörriäisestään, joka söi kaikki makeiseni ja nyt tavatessaan minut aina pyrkii näykkimään pohkeitani.
— Poistukaa, tytöt, huudahti rouva Denis nousten, jolloin neitien täytyi noudattaa esimerkkiä. — Poistukaa! Teidän puhtaat korvanne eivät saa kuunnella noin kevytmielistä puhetta.
Hän työnsi Athenaiksen ja Émilien heidän kamarinsa ovea kohti ja meni itsekin sinne heidän mukanaan.
D'Harmentalin valtasi julma halu iskeä herra Bonifacea pullolla päähän.Asemansa naurettavuuden oivaltaen hän kuitenkin hillitsi itsensä.
— Mutta, hän huomautti, — minä luulin, että pengermällä näkemäni kelpo porvari — sillä hänestähän varmaankin puhutte, herra Boniface…
— Samasta vanhasta heittiöstä! No, mitä luulitte?
— Oli hänen isänsä, jatkoi d'Harmental.
— Isänsä? Isäkö hänellä olisi, neiti Bathildella? Ei lainkaan!
— Tai ainakin enonsa.
— Ah, enonsa! Bretagnelaiseen tapaan kenties, mutta ei muutoin.
— Boniface, huomautti rouva Denis majesteettisesti, tullen tyttäriensä huoneesta, jonka perimmäiseen sopukkaan hän varmaankin oli heidät karkoittanut, — olen kertakaikkiaan kieltänyt sinulta tuollaiset kevytmieliset puheet neitien sisartesi kuullen!
— Kas, niin tosiaankin, haastoi Boniface yhä suorasukaisena, — neitien sisarteni! Eivätkö he muka siinä iässä voi kuunnella huomautuksiani, varsinkin Émilie, joka on kaksikymmentäkolme täyttänyt!
— Émilie on viaton kuin vastasyntynyt lapsi! vakuutti rouva Denis istuutuen paikoilleen.
— Viaton! Niin, usko sinä sitä, äitiseni, ja tule autuaaksi! Löysinhän minä meidän viattomamme kamarista varsin näpsän romaaninkin, kuulkaas, oikein paastokaudeksi varatun. Minä näytän sen teille, isä Brigaud, joka olette hänen rippi-isänsä. Saammepa nähdä, tekö olette antanut hänelle luvan valmistautua sen lueskelulla pääsiäisehtoolliselle.
— Vaikene, käski abbé, — Näethän, mitä mielipahaa tuotat äidillesi!
Rouva Denis oli tosiaan joutumassa pahoinvointiseksi, tukehtumaisillaan siitä häpeästä, että hänen tytärtensä maineelle näin halventava kohtaus sattui sen nuoren miehen kuullen, johon hän kenties jo äitien tavoin oli iskenyt silmänsä.
Miehet eivät usko mihinkään sen vähemmin kuin naisten pyörtymyksiin, eikä silti mikään helpommin pyydystä heitä. Ja uskoipa hän muuten tai ei, d'Harmental oli liiaksi seuramies ollakseen sellaisissa olosuhteissa osoittamatta harrastusta emäntäänsä kohtaan. Hän syöksähti rouvaa kohti käsivarret levällään, ja siitä oli tuloksena, että onneton äiti tukikohdan nähdessään heti suistui tarjotulle tuelle ja hervahduttaen päänsä taaksepäin pyörtyi chevalierin käsivarsille.
— Abbé, sanoi d'Harmental, herra Bonifacen käyttäessä tilaisuutta kaikkien pöydälle jääneiden namusien sullomiseen taskuihinsa, — abbé, työntäkää tähän nojatuoli!
Abbé teki pyydetyn palveluksen levollisen verkkaisesti kuin ainakin mies, joka on tottunut tällaisiin tapauksiin ja tietää olla nuoletta seurauksista. Rouva Denis sovitettiin nojatuoliin istumaan, d'Harmental piteli hänen nenänsä edessä hajusuoloja, ja abbé Brigaud naputteli kämmenpohjia. Mutta tästä touhusta huolimatta ei rouva Denis näyttänyt mitenkään taipuvaiselta tointumaan. Yhtäkkiä ja aivan aavistamattomasti hän kiljahtaen poukkosi seisaalle kuin joustimen ponnahduttamana. D'Harmental luuli hermokohtauksen seuranneen voipumusta; hän tosiaan pelästyi, sillä nais-paran kirkaisussa oli niin todellisen hätääntynyt sävy.
— Ei mitään, ei mitään! tyynnytti Boniface. — Minä vain kaadoin hänen niskaansa veden, joka oli jäänyt karahviin. Se palauttaa hänet kuntoon. Näettehän, että hän ei enää tiennyt miten toipua. No, mitä nyt? jatkoi armoton nuorukainen nähdessään rouva Denisin katselevan häntä hurjistuneesti. — Minä se olen. Eikö äiti kulta enää tunne pikku Bonifaceaan, joka rakastaa sinua niin suuresti?
— Madame, virkkoi d'Harmental hämillään tilanteesta, — olen peräti pahoillani kaikesta tapahtuneesta.
— Voi, monsieur, huudahti rouva Denis puhjeten kyyneliin, — minä olen kovasti onneton!
— Älähän nyt itke, äitiseni! Olet jo kylliksi lionnut, puhui Boniface. — Mene pikemmin vaihtamaan paita; mikään ei ole terveydelle haitallisempaa kuin selkään liimautuva paita.
— Sillä lapsella on järkeä, yhtyi Brigaud, — ja luullakseni teidän olisi hyvä noudattaa hänen neuvoaan, rouva Denis.
— Jos minä rohkenen liittää suostutteluni abbén kehoitukseen, lisäsi d'Harmental, — niin pyytäisin teitä olemaan välittämättä meistä, madame. Onkin sitä paitsi jo aika meidän lähteä, joten hyvästelemme teidät.
— Menettekö tekin, abbé? kysyi rouva Denis luoden Brigaudiin suruisen katseen.
— Minua, selitti Brigaud, joka ei nähtävästi huolinut lohduttajan osaa, — minua odotellaan Hôtel[78] Colbertissa, enkä voi mitenkään viipyä enää.
— Hyvästi siis, hyvät herrat, sanoi rouva Denis tehden kumarruksen, joka pahoin menetti majesteettisuuttaan, kun ylhäältä kaadettu vesi alkoi vuotaa alapäästä.
— Hyvästi, äitiseni, toivotti Boniface, hemmotellun lapsen huolettomuudessa mennen kietaisemaan kätensä rouva Denisin kaulaan. — Onko sinulta mitään ilmoitettavana herra Joullulle?
— Hyvästi, ilkimys! vastasi naispoloinen syleillen poikaansa puolittain myhäilevänä ja puolittain vielä pahastuksissaan, mutta mukautuen siihen vetovoimaan, jota äiti ei kykene vastustamaan. — Hyvästi, ja ole kiltti!
— Kuin kuva, äiti kulta, mutta sillä ehdolla, että valmistat meille päivälliseksi jonkin herkkupalan, eikö niin?
Ja asianajajan kolmas kirjuri hyppeli tavoittamaan abbé Brigaudin ja d'Harmentalin, jotka olivat jo ehtineet porrassillakkeelle.
— No noh, pikku peijooni, virkahti abbé sipaisten liivintaskuaan, — mitä sinä sieltä kaivat?
— Älkää ottako huomataksenne, isä Brigaud. Tutkin vain, eikö vyötärystaskuunne ole jäänyt pikku-écua ystävällenne Bonifacelle.
— Maltas, sanoi abbé, — tuossa on iso, jätä meidät rauhaan ja kapaise tiehesi.
— Isä Brigaud, haastoi Boniface kiitollisuutensa yltäkylläisyydestä, — teillä on kardinaalin sydän, ja jollei kuningas tee teistä enempää kuin arkkipiispan, niin se on kelvotonta! Hyvästi, herra Raoul, hän jatkoi puhutellen chevalieria niin tuttavallisesti kuin olisi tuntenut hänet vuosien ajalta. — Sanon vieläkin, varokaa neiti Bathildea, jos tahdotte varjella sydäntänne, ja nakatkaa kalikalla Mirzaa, jos pidätte lukua pohkeistanne!
Ja heilauttaen toisen jalkansa kaidepuulle hän yhdellä ponnahduksella luiskahti katuovelle, lainkaan koskettamatta ensimmäisen kerroksen portaiden tusinaa askelmaa.
Brigaud seurasi Boniface-ystäväänsä rauhaisempaan tapaan, sovittuaan chevalierin kanssa kohtauksen kello kahdeksaksi illalla. D'Harmental nousi ullakkokamariinsa syvissä mietteissä.
Chevalierin ajatuksia ei askarruttanut lähenevä ratkaisu, jossa hän oli valinnut niin tärkeän osan, eikä myöskään se abbé Brigaudin erinomainen varokeino, että hän oli majoittanut uuden ystävänsä sellaiseen taloon, johon hänen tapanaan oli ollut kymmenen vuoden aikana pistäytyä melkein päivittäin, niin että heidän kohtauksensa eivät tiheämminkään tapahtuvina voineet herättää huomiota. Hänen mielessään ei ollut rouva Denisin majesteettinen lausunta, ei neiti Émilien soprano tai neiti Athenaiksen altto eikä herra Bonifacen kujeellisuus. Hän ajatteli yksinomaan Bathilde-rukkaa, jota oli emäntänsä luona kuullut käsiteltävän niin loukkaavasti.
Kuitenkaan ei Bonifacen karkea syytös ollut vähääkään tehonnut niihin vielä sekaviin ja selittämättömiin tunteisiin, joita nuori tyttö oli chevalierissa herättänyt. Ensimmäinen vaikutelma oli tosin ollut kiusaantunut, inhon aistimus. Mutta ajatellessaan asiaa hän oli heti seuraavassa hetkessä käsittänyt, että tuollainen liitto oli mahdoton.
Sattuma saattaa harvinaisuutena tuottaa vähäpätöisellekin isälle viehättävän tyttären. Välttämättömyys voi naittaa nuoren ja kauniin naisen vanhalle ja alhaissyntyiselle miehelle. Mutta ainoastaan rakkaus tai voitonpyyntö saa syntymään sellaisia säännöttömiä suhteita kuin oletettiin neljännen kerroksen neidin ja pengermän porvarin yhteiselämäksi. Noiden kahden niin täydellisesti vastakkaisen ihmisen kesken ei voinut vallita rakkaus ja vielä vähemmin saattoi sitä suhdetta johtaa voitonpyynnistä, sillä joskaan heidän elintasonsa ei painunut kurjuuteen asti, ei se varmastikaan kohonnut keskinkertaista korkeammalle.
D'Harmental siis uskoi, että Bathildea ei voinut sanoa tyttärekseen eikä vaimokseen tai jalkavaimokseen tuo kamala naapuri, jonka pelkkä näkeminen oli siihen asti riittänyt niin kummalliseksi vastavaikutukseksi chevalierin orastavalle rakkaudelle. Ellei neito siis ollut yksikään noista kolmesta, niin Bathilden syntyperään liittyi jokin salaisuus, ja jos siihen kerran liittyi salaisuus, ei Bathilde ollutkaan se, mikä hän näytti olevan.
Tällöin kaikki selvisi, tuo ylimyksellinen kauneus, viehättävä sulous, erinomainen kasvatus menettivät arvoituksellisuutensa. Bathilde kuului yläpuolelle sen aseman, jossa hänen täytyi pakosta olla. Neidon kohtalossa oli tapahtunut sellainen muutos, jotka ovat yksilölle samaa kuin maanjäristykset kaupungeille. Hänen elämässään oli jokin luhistunut, pakottaen hänet laskeutumaan siihen alempaan piiriin, jossa hän nyt vietti päiviään, ja hän oli kuin tuollainen alassyösty enkeli, joiden täytyy jonkun aikaa elää ihmiselämää, vain odotellen kunnes Jumala palauttaa heille siivet taivaaseen nousemiseksi.
Chevalier saattoi niin ollen oman arvonsa tuntoa menettämättä rakastua Bathildeen. Sydämen joutuessa vastatusten ylpeyden kanssa sillä on oivallisia apukeinoja korskean vihollisensa eksyttämiseksi. Silloin kun Bathildella oli nimi, oli hänellä luokkansa, eikä hän voinut siirtyä siitä Popiliuksen[79] kehästä, jonka hänen ympärilleen perhe piirsi. Mutta nimettömänä ja perheettömänä ollessaan hän saattoi ympäröivästä yöstä vapautua sädehtivään kirkkauteen, ja niin ollen ei mikään enää pidätellyt rakastavan miehen mielikuvitusta kohottamasta häntä toiveissaan sellaiselle tasolle, jota neito itse ei olisi rohjennut edes katseellaan tavoittaa. Niinpä d'Harmental ei suinkaan ottanut varteen neuvoa, jonka nuori herra Boniface oli hänelle niin ystävällisesti antanut, vaan kamariinsa päästyään meni suoraa päätä vilkaisemaan ikkunastaan, millä kannalla naapurin ikkuna oli. Se oli selkosen selällään. Jos chevalierille olisi viikko sitten sanottu, että niin yksinkertainen ilmiö kuin avattu ikkuna voisi saattaa hänen sydämensä pamppailemaan, olisi hän varmaan makeasti nauranut tällaiselle olettamukselle. Kuitenkin oli asian laita näin, sillä hän painoi hetkiseksi käden povelleen kuin pitkällisen painostuksen jälkeen hengähtävä ja nojasi sitten toisella kädellään seinään ja katseli verhon kulmauksesta tyttöä hänen näkemättään. Hän pelkäsi toisen muutoin säikkyvän kuten eilenkin tästä itsepintaisesta tarkkailusta, jonka syyksi hän saattoi olettaa yksistään uteliaisuuden.
Hetken kuluttua d'Harmental huomasi, että kamarin täytyi olla tyhjillään, sillä toimekas ja nopsajalkainen neito olisi varmasti jo moneenkin kertaan liikkunut hänen näkyvissään, jollei hän olisi ollut poissa. Silloin d'Harmental vuorostaan avasi ikkunansa ja hänen otaksumansa sai täyden vahvistuksen. Oli helppokin havaita, että vanhan apuvaimon järjestelevä käsi oli siistinyt huoneessa, sillä klavesini oli tarkoin ummistettu, tavallisesti levällään olleet nuottivihot oli koottu yhdeksi pinoksi, kukkuranaan muutamia kirjansidoksia, jotka kokonsa pienentymisen mukaisesti ladottuina olivat pyramidin huippuna, ja uhkea pitsipöytäliina, joka oli huolellisesti laskostettu keskeltä tuolin selkänojalle, riippui suorassa tuolin kumpaisellekin puolelle.
Varma lisävahvistuskin ilmeni tälle päätelmälle tuotapikaa, sillä ikkunan avaamisen aiheuttamaa narahdusta seurasi vinttikoiran sorean pään kohoaminen. Korvat aina vaanivina ja täydesti ansaiten valtiattarensa luottamuksen tämä kodin vartija oli havahtunut ja katsoi pieluksellaan nousten, kuka tungettelija oli häirinnyt sen unta.
Pengermäporvarin varomattoman basson ja Bonifacen pitkällisen äkäännyksen ansiosta chevalier tiesi jo kaksi hyvin tärkeätä seikkaa. Hänen naapurinsa oli ristitty Bathildeksi, jollainen sävyisä ja kaunissointuinen nimi oli kerrassaan sovelias viehkeälle ja hienopiirteiselle neidolle, ja että vinttikoira oli Mirza, ja sekin nimi kuulosti hänestä koirarodun ylimystöä edustavalta.
Ei sovi vähäksyä mitään varustuksen valtausaikeissa. Pieninkin paikallisseikkojen tuntemus on usein tehokkaampi kuin pelottavimmatkaan sotakojeet. D'Harmental päätti aloittaa laittautumalla väleihin vinttikoiran kanssa, ja antaen äänelleen mahdollisimman vienon ja hyväilevän soinnun hän kutsui: "Mirza!"
Mirza, joka oli mukavasti ojentautunut pielukselleen, nosti vilkkaasti päänsä, ja sen hämmästyneestä ilmeestä ei voinut erehtyä. Täytyihän tuntua nopsaälyisestä pikkueläimestä kovin kummalliselta, että ventovieras mies otti äkkipäätä puhutellakseen sitä ristimänimeltä. Se katseli häntä levottomilla silmillään, jotka puolihämyssä tuikkivat kuin kiiltokivet, ja etukäpälillään kuopien päästi kumean äännähdyksen, joka saattoi käydä murahduksesta.
D'Harmental muisteli, miten markiisi d'Uxelles oli kesyttänyt mademoiselle Choinin spanielin, joka oli paljon äkäisempi kuin mitkään maailman vinttikoirat. Sen olivat saaneet aikaan käristetyt kaniininpäät, ja tästä hienosta huomaavaisuudesta oli hänelle koitunut palkkioksi Ranskan marskin sauva. Hän ei niin ollen pitänyt mahdottomana, että samantapainen viekoittelu muuttaisi lempeämmäksi sen vastaanoton, jonka Mirza-neiti oli suonut hänen lähentelylleen, ja astui sokeriastiaansa kohti hyräillen:
Ihailkaa koirien mahtia: jos teill' on hienoa tahtia, ei kestä kuinkaan kauan, kun saatte marskin sauvan.
Hän palasi ikkunan ääreen, hyppysissään kaksi isoa sokeripalaa, joten niitä saattoi taitella murusiksi mielinmäärin.
Chevalier ei ollut erehtynyt. Ensimmäisen sokerimurusen singotessa sen lähelle Mirza huolettomasti kurkotti kaulaansa. Hajuaistin avulla se sitten otti selville, millainen makupala sille tarjottiin, ja ojensi sitä kohti käpälän, veti sen kitansa äärelle, otti hampaisiinsa, siirsi poskipieleen ja alkoi pureksia niin raukein ilmein kuin sen ylimykselliselle rodulle on tunnusomaista. Lopetettuaan se lipaisi huuliaan vaaleanpunaisella pikku kielellä, mikä ilmaisi, että se ilmeisen hyvästä kasvatuksestaan johtuvassa näennäisessä välinpitämättömyydessäänkin osasi pitää arvossa sievää yllätystä, jonka sille oli naapuri varannut. Eikä se nyt laskeutunutkaan takaisin levolle kuten edellisellä kerralla, vaan jäi istumaan, haukotellen riutuneesti, mutta heilutellen häntäänsä merkiksi, että se oli valmis valpastumaan täydesti, jos sen hereilläolosta maksettaisiin pari kolme samanlaista kohteliaisuudenosoitusta kuin sille oli vastikään suotu.
D'Harmental oli tottunut aikakauden ylimyskaunotarten englantilaisten kääpiöspanielien tapoihin ja ymmärsi oivasti Mirza-neidin suopean mielialan tulkinnan. Tahtomatta jättää tilaisuutta käyttämättä hän heitti toisen sokerinmurun, mutta lennätti sen nyt etäämmäksi vastaanottajasta, saadakseen tämän poistumaan pielukselta sitä noutamaan. Vehkeilyynsä apuria tavoittava tahtoi kokeellaan ottaa selville, kumpaiseen kahdesta kuolemansynnistä, laiskuudesta ja herkutteluhalusta, tämä oli alttiimpi lankeamaan.
Mirza mietti tuokion, mutta herkutteluhalu voitti, ja se nousi kamarin perälle etsimään klavesinin alle kierinyttä murua. Samassa tipahti kolmas muru ikkunan lähelle, ja yhä vetovoiman lakeihin alistuvana Mirza tepsutteli toiselta palaselta kolmannelle niin kuin oli ensimmäisestä viehättynyt toiseen. Mutta siihen chevalierin anteliaisuus pysähtyi. Hän katsoi antaneensa jo riittävästi vastavuoroisuuden edellytykseksi, ja silloin hän toistamiseen kutsui, vain käskevämmin kuin äsken: "Mirza!" ja näytti sille sokerinmuruja kämmenellään.
Tällä kertaa ei Mirza silmäillyt chevalieria levottomasti tai halveksivasti, vaan nousi takakäpälilleen, laski etukäpälät ikkunalaudalle ja alkoi tehdä hänelle samoja eleitä kuin jos hän olisi ollut vanha tuttava: yritys oli onnistunut, Mirza oli kesytetty.
Chevalier huomautti itselleen, että siihen tulokseen oli mennyt juuri sen verran aikaa kuin hän olisi tarvinnut vietelläkseen kullalla jonkun kamarineidon tai timanteilla herttuattaren.
Nyt oli hänen vuoronsa tekeytyä halveksivaksi Mirzaa kohtaan ja puhella sille, jotta se tottuisi hänen ääneensä. Peläten kuitenkin ylpeyden palaavan puhekumppanilleen, joka parhaansa mukaan hoiteli keskustelua vaisuilla vingahduksilla ja mielistelevillä urahduksilla, hän heitti sille neljännen sokerinmurun, jonka kimppuun se syöksähti sitäkin kipakammin, kun sitä oli täytynyt odottaa kauemmin, ja nyt se kutsumatta palasi ikkunan ääreen kärkkymään.
Chevalierin voitto oli täydellinen.
Niin täydellinen, että Mirza, joka eilen oli osoittanut niin älykästä valppautta, kun se kadulle kurkistamalla ilmoitti Barhilden lähestymisen ja ovelle juoksemalla hänen saapumisensa portaisiin, ei tällä kertaa antanut vihiä kumpaisestakaan, joten hänen valtiattarensa äkkiä astuessaan kamariin tämä yllätti sen keimailemassa naapurilleen.
Kohtuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että Mirza kaikessa antaumuksessaankin kääntyi oven narahtaessa ja Bathilden nähdessään loikkasi yhdellä hyppäyksellä tuhlaamaan hänelle mitä hellimpiä hyväilyjä. Mutta tämän velvollisuudentapaisen suoritettuaan Mirza kiireesti palasi ikkunaan. Vinttikoiran outo menettely käänsi Bathilden silmät luonnollisesti etsimään syytä. Hänen katseensa kohtasivat chevalierin. Bathilde punastui, chevalier tervehti, ja hämillään Bathilde koneellisesti vastasi tervehdykseen.
Bathilden ensi ajatuksena oli sitten sulkea ikkuna. Mutta vaistomainen tunne pidätti häntä. Hän käsitti, että se toimenpide antaisi tärkeyttä seikalle, jolla ei ollut mitään merkitystä, ja että puolustuskannalle asettumisella tunnustaisi luulevansa hyökkäystä yritettävän. Niin ollen hän teeskentelemättömästi astui lattian poikki ja katosi siihen osaan kamaria, johon naapurin katseet eivät voineet tunkeutua. Sitten muutaman minuutin kuluttua uskaltautuessaan jälleen esille hän huomasi, että nuori mies olikin sulkenut oman ikkunansa. Bathilde ymmärsi toisen hienotunteisuuden ja oli hänelle siitä hyvillään.
Chevalier oli tosiaan tehnyt mestaritempun. Välien ollessa näin alkuasteellaan eivät nämä läheiset ikkunat voineet pysyä samanaikaisesti avoimina. Jos chevalierin ikkuna avautui, niin naapurin sulkeutui välttämättömästi, ja kuinka tiukasti se onneton ikkuna ummistuikaan! Siitä oli chevalierillä jo kokemusta. Silloin ei saanut näkyviin edes Mirzan kuononpäätä verhojen takaa. Sitävastoin d'Harmentalin ikkunan ollessa kiinni saattoi naapurittaren olla avoinna, ja silloin chevalier näki hänen käyskentelevän, askartelevan, ja senhän arvaa, että tuo oli suurta viihdykettä perin ankaraan eristäytymiseen tuomitulle miehelle.
Sitä paitsi hän oli edistynyt varsin suuresti Bathilden tuttavuudessa. Hän oli tervehtinyt ja saanut siihen vastauksen. He eivät siis enää olleet toisilleen kokonaan vieraita, heidän välillään oli syntynyt tutustumisen alkua. Mutta sen tuttavuuden jatkuvaksi edistymiseksi — ellei sattuisi erikoisia asianhaaroja tielle — piti välttää hätäisyyttä. Sanan uskaltaminen tervehdyksen jälkeen olisi voinut tärvellä kaikki. Olisi parempi uskottaa Bathildelle, että se oli pelkkää sattumaa. Bathilde ei sitä uskonut, mutta hänen sopisi olla uskovinaan. Siitä johtui, että Bathilde jätti ikkunansa avoimeksi ja nähdessään naapurin ikkunan olevan kiinni istuutui omansa lähelle kirja kädessä.
Mirza taasen hyppäsi valtiattarensa jaloissa olevalle jakkaralle, jota se käytti istuimenaan. Mutta nyt se ei tapansa mukaisesti ojentautunutkaan sille, pää neitosen pyöreillä polvilla, vaan laski päänsä teräväreunaiselle ikkunalaudalle, niin suuresti sen harrastusta herätti antelias tuntematon, jolla oli sokeria tarjottavana.
Chevalier istuutui keskelle huonettaan, otti esiin pastellipuikot ja alkoi näppärästi kohotetun verhonkulmauksen avulla piirtää silmiensä edessä olevaa viehättävää näkymää.
Kovaksi onneksi päivät olivat lyhyet. Kello kolmen tienoissa alkoi hiipua se vähäinenkin valo, minkä pilvet ja sade päästivät taivaalta laskeutumaan maahan, ja Bathilde sulki ikkunansa. Siinäkin ajassa oli chevalier silti jo saanut kokonaan valmiiksi tytön pään ja tavannut erinomaisesti näköisyyden. Pastelli onkin erittäin otollinen väline jäljentämään noita hienoja ja hentoja tyyppejä, joita maalaus aina esittää hieman raskaasti. Siinä ilmenivät neidon aaltoilevat hiukset, hänen raikas ja kuulakka hipiänsä, kauniin joutsenenkaulan sorea kaarevuus, sanalla sanoen kaikki se luontevuus, jonka taide voi saavuttaa, kun sillä on edessään tuollainen täydesti jäljentämätön malli, jotka herättävät taiteilijoissa epätoivoa.
Pimeän tullen saapui abbé Brigaud. Chevalier ja hän kääriytyivät viittoihinsa ja astelivat Palais-Royalia kohti. Tehtävänä oli maaston tutkiminen.
Se talo, johon rouva se Sabran oli muuttanut miehensä tultua regentin hovimestariksi, oli numero 22, Hôtel de la Roche-Guyonin ja sen solan välissä, jota entiseen aikaan nimitettiin Palais-Royalin kujaksi, koska tämä oli ainoa suoranainen väylä Rue des Bons-Enfantsilta Valois-kadulle. Nykyään se tunnetaan Lyseokujana. Kujan puoleinen palatsinportti lukittiin samaan aikaan kuin muutkin puutarhan pääsyaukot, nimittäin täsmälleen kello yksitoista illalla. Jos siis joku pistäytyi illalla Palais-Royalista johonkin sellaiseen Rue des Bons-Enfantsin taloon, josta ei ollut erikseen tietä Valois-kadulle, ja tahtoi palata vasta yhdentoista jälkeen, niin hänen täytyi tehdä kierros joko Rue Neuve-des-Petits-Champsin tai Cour des Fontainesin kautta.
Rouva de Sabranin talo oli edellisen vuosisadan lopulla rakennettu siro pikku loistoasumus, siis parinkymmenen vuoden ikäinen. Joku verojen vuokraaja oli tahtonut apinoida suuria herroja ja saada yksityisasunnokseen erikoisen talon. Siihen kuului siten kaikkiaan pohjakerros, ensimmäinen kerros sekä tämän päällä kivinen galleria, jolle avautuivat palvelusväen ullakkohuoneet. Matala paanukatto oli loivasti kalteva. Ensimmäisen kerroksen ikkunoiden alla levisi rakennuksen toisesta päästä toiseen kolmen tai neljän jalan syvyinen uloke, mutta kumpaisenkin kulman kahta ikkunaa erottivat keskiosan kolmesta ikkunasta ulokkeen tyyliset rautakoristeet, jotka kohosivat ylägallerian reunaan asti.
Molemmat julkipuolet olivat muuten samanlaiset, paitsi että — kun Valois-katu oli kahdeksasta kymmeneen jalkaan matalammalla kuin Rue des Bons-Enfants — pohjakerran ikkunat ja ovi sillä puolella avautuivat pengermälle, josta oli tehty pikku puutarha. Keväisin tätä kaunisti kukkaloisto, mutta se ei ollut hallitsemansa kadun kanssa missään yhteydessä. Rakennuksen ainoa katuovi johti Rue des Bons-Enfantsille.
Parempaa eivät salaliittolaisemme olisi voineet toivoakaan. Oli varsin mahdollista, että regentti saapuisi rouva de Sabranin luo jalkaisin, ja todennäköistä, että hän poistuisi vasta yhdentoista jälkeen. Silloin hän olisi kuin hiirenpyydyksessä, koska hänen oli pakko astua ulos samasta ovesta, josta oli sisällekin mennyt, ja suunniteltu kaappaus oli erittäin helppo panna toimeen Rue des Bons-Enfantsilla, joka oli Palais-Royalin ympäristön autioimpia ja pimeimpiä katuja.
Sitä paitsi kadun varrella oli siihen aikaan — kuten on nykyäänkin — useita hyvin epäiltäviä taloja, joissa yleensä kävi rähisevää joukkoa. Saattoi niin pitää jotensakin varmana, ettei suurestikaan välitettäisi huudoista, kun kadulta oli totuttu kuulemaan hälinää silloin tällöin. Jos kaupunginvartio saapuisikin, niin se tämän arvoisan järjestysvallan tavan mukaan tapahtuisi melko myöhään ja vitkallisesti, joten kaikki olisi sitä ennen jo päättynyttä.
Tarkasteltuaan alueen, päätettyään strategisesta järjestelystä ja painettuaan mieleensä talon numeron d'Harmental ja abbé Brigaud erosivat. Abbé meni Arsenaaliin selostamaan Mainen herttualle chevalierin jatkuvaa harrastusta ja d'Harmental palatakseen ullakkohuoneeseensa Rue du Temps-Perdun varrelle.
Bathilden kamari oli valaistu niin kuin edellisenäkin iltana. Tällä kertaa neitonen ei piirtänyt, vaan ahkeroi ompelutyössä. Valo sammutettiin vasta kello yhdeltä aamulla. Pengermän porvari taasen oli noussut omaan korkeuteensa jo aikaa ennen d'Harmentalin tuloa.
Chevalier nukkui huonosti. Alkavan rakkauden ja päättyvän salahankkeen väliin joutunut ei voi olla kokematta erinäisiä siihen asti tuntemattomia ja nukkumiselle haitallisia ajatuksia. Aamun lähetessä hänet kuitenkin voitti väsymys, ja hän heräsi vasta tuntiessaan käsivarttansa pudisteltavan rajusti. Chevalier varmaankin näki parhaillaan jotakin pahaa unta, jonka jatkolta tämä ravistelu hänestä tuntui, koska hän vielä puoleksi unessa hapuili pistoolejaan yöpöydältä.
— Hohhoh! huudahti abbé. — Hetkinen, nuori mies, hitto, kuinka olettekin joutuisa! Avatkaa silmänne selälleen; hyvä, kas niin, joko tunnette minut?
— Vai niin, tekö abbé! sanoi d'Harmental nauraen. — Toden totta, olipa hyvä, että pysähdytitte minut. Satuitte paikalle pahalla hetkellä: näin unta, että minua tultiin vangitsemaan.
— Hyvä merkki, tuumi abbé Brigaud, — hyvä merkki. Tiedättehän, että unet ovat päinvastaisia todellisuudelle: kaikki luistaa onnellisesti.
— Kuuluuko jotakin uutta? kysyi d'Harmental.
— Jos kuuluisi, niin miten ottaisitte sen vastaan?
— Olisin ihastuksissani, totisesti! vakuutti d'Harmental. — Kun on ryhtynyt tällaiseen hommaan, niin on sitä parempi, mitä nopeammin siitä suoriutuu.
— No niin, virkkoi Brigaud vetäen taskustaan paperin ja ojentaen sen chevalierille, — lukekaa, ja ylistäkää Luojaanne, sillä te saatte toivomuksenne täyttymään.
D'Harmental otti paperin, käänsi sen auki taitteistaan yhtä levollisesti kuin olisi ollut aivan vähäpätöinen seikka kysymyksessä ja luki puoliääneen:
"Raportti maaliskuun 27 p:nä kello 2 aamulla.
Viime yönä klo 10 herra regentti vastaanotti Lontoosta saapuneen kuriirin, joka ilmoitti abbé Duboisin palaavan huomenna 28 p:nä. Kun herra regentti sattumalta oli illallisella Madamen luona, voitiin sanoma toimittaa hänelle ajan myöhäisyydestä huolimatta.[80] Vähää ennen oli neiti de Chartres[81] pyytänyt isältään lupaa mennä hartaudenharjoituksiinsa Chellesin luostariin, ja oli sovittu, että regentti veisi hänet sinne. Mutta kirje muutti tämän päätöksen, ja herra regentti lähetti valtioneuvoston jäsenille kirjallisen kutsun kokoontua tänään puoleltapäivin.
Kello kolmelta herra regentti käy tervehtimässä hänen majesteettiaan Tuileriesissa. Hän on pyytänyt kahdenkeskistä kohtausta, alkaen käydä kärsimättömäksi herra marski de Villeroylle, joka itsepintaisesti katsoo velvollisuudekseen olla aina saapuvilla silloin, kun herra regentti haastelee hänen majesteettinsa kanssa. Puhutaan jo hiljakseen, että jos tätä jatkuu, marskin voi käydä huonosti.
Kello kuudelta herra regentti, chevalier de Simiane ja chevalier deRavanne lähtevät illalliselle madame de Sabranin luo."
— Ahaa! äännähti d'Harmental.
Ja hän luki kaksi loppuriviä uudestaan, punniten jokaista sanaa.
— No, mitä ajattelette siitä pikku kappaleesta? kysyi abbé.
Chevalier hyppäsi vuoteestaan, veti aamunutun ylleen kaivoi lipastonsa laatikosta tummanpunaisen nauharuusukkeen, otti pulpettipöydältään vasaran ja naulan, ja avattuaan ikkunansa, jolloin hän ensin loi vaivihkaa silmäyksen naapurinsa taholle, hän naulasi nauharuusukkeen ulkoseinään.
— Siinä vastaukseni, hän sanoi.
— Mitä hittoa tuo tarkoittaa?
— Sitä vain, selitti d'Harmental, — että voitte mennä ilmoittamaan Mainen rouva herttuattarelle lupaukseni luultavasti toteutuvan tänä iltana. Ja lähtekäähän siitä nyt, hyvä abbé, palataksenne vasta parin tunnin kuluttua, sillä minä odotan erästä, jota teidän on parasta olla kohtaamatta täällä.
Abbé, perin ymmärtäväisenä miehenä, ei tarvinnut kahta kehotusta. Hän otti hattunsa, puristi chevalierin kättä ja poistui.
Kapteeni Roquefinette saapui kaksikymmentä minuuttia myöhemmin.