The Project Gutenberg eBook ofRitari d'Harmental: Historiallinen romaani holhoushallituksen ajoiltaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Ritari d'Harmental: Historiallinen romaani holhoushallituksen ajoiltaAuthor: Alexandre DumasAuguste MaquetTranslator: Väinö Hämeen-AnttilaRelease date: February 6, 2022 [eBook #67340]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto, 1923Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RITARI D'HARMENTAL: HISTORIALLINEN ROMAANI HOLHOUSHALLITUKSEN AJOILTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Ritari d'Harmental: Historiallinen romaani holhoushallituksen ajoiltaAuthor: Alexandre DumasAuguste MaquetTranslator: Väinö Hämeen-AnttilaRelease date: February 6, 2022 [eBook #67340]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto, 1923Credits: Tapio Riikonen
Title: Ritari d'Harmental: Historiallinen romaani holhoushallituksen ajoilta
Author: Alexandre DumasAuguste MaquetTranslator: Väinö Hämeen-Anttila
Author: Alexandre Dumas
Auguste Maquet
Translator: Väinö Hämeen-Anttila
Release date: February 6, 2022 [eBook #67340]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Arvi A. Karisto, 1923
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RITARI D'HARMENTAL: HISTORIALLINEN ROMAANI HOLHOUSHALLITUKSEN AJOILTA ***
RITARI d'HARMENTAL
Historiallinen romaani holhoushallituksen ajoilta
Kirj.
Suomentanut
V. Hämeen-Anttila
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1923.
Kapteeni RoquefinetteOtteluSankarimmeLepakkoArsenaaliCellamaren ruhtinasAlberoniPashaUllakkokamariRue du Temps-Perdun porvariLiittosopimusKiikkulautaDenisin perheTummanpunainen nauharuusukeRue de Bons-EnfantsBuvatMurhenäytelmäPerintöBathildeHenkilöluetteloViiteselitykset
Maaliskuun 22. päivänä armon vuonna 1718, eräs ylhäisen näköinen nuori herrasmies — iältään kahdenkymmenenkuuden ja -kahdeksan välillä — viivyskeli kauniin espanjalaisratsun selässä Pont-Neuf-sillan Quai de l'École-rantakadun puoleisessa päässä kello kahdeksan tienoissa aamulla. Hän istui satulassa niin suoraryhtisenä ja vakaana, että olisi voinut luulla messire[1] Voyer d'Argensonin, valtakunnan poliisivoimien kenraaliluutnantin, asettaneen hänet sinne vartiopalvelukseen.
Puolisen tuntia hänen katseensa harhaili ympäristössä ja vilkaisi usean kerran kärsimättömästi La Samaritainen pumppuhuoneen kelloa, mutta kiintyi sitten ilmeisen tyytyväisenä erääseen henkilöön, joka Dauphine-aukiolta tullen teki puolikäännöksen oikeaan ja asteli häntä kohti.
Nuoren ratsumiehen huomion oli herättänyt pitkä mies. Hän ei käyttänyt muodin mukaisesti peruukkia tuuheilla mustilla hiuksillaan, joiden seassa jo näkyi harmaitakin hapsia. Puku oli puolittain porvarillinen, puolittain sotilaallinen, ja sitä koristi olkaruusuke, jonka alkuaan tummanpunainen väri oli sateiden liottamana ja auringon paahtelemana kauhtunut punaisenkellertäväksi. Lisäksi hänellä oli aseistuksena pitkä, viistoon kiinnitetty miekka, joka huiteli hänen pohkeitaan.
Miehen saattoi päätellä neljänkymmenenviiden tai -kuuden vuoden ikäiseksi, ja hänen kävellessään keskellä katukäytävää verkkaisesti huojutellen lanteitaan, toisella kädellä sivellen viiksiään ja toisella viittoen ajopelejä sivuuttamaan etäämmältä, hänen kasvonpiirteensä, käyntinsä, ryhtinsä, koko olemuksensa ilmaisi sellaista häpeilemätöntä huolettomuutta, että tarkkaileva ratsastaja väkisinkin hymyillen mutisi itsekseen:
— Tuostapa taidan saada!
Tätä otaksumaansa koetellakseen nuori aatelismies suuntasi ratsunsa suoraan tulijaa kohti, ilmeisesti aikoen puhutella. Nähdessään tuntemattoman haluavan häneltä jotakin jälkimmäinen seisahtui pumppuhuoneen kohdalle, siirsi oikean jalkansa kolmanteen miekkailuasentoon ja siveli toisella kädellä yhä viiksiään, mutta laski toisen käden miekkansa nupille, odottaen mitä toisella oli sanottavana.
Nuori aatelismies pysäytti hevosensa hänen eteensä ja virkkoi kohottaen kätensä hatunreunaan:
— Monsieur, päättelen sävystänne ja esiintymisestänne, että olette jalosukuinen. Enhän erehdy.
— Ette, monsieur! vastasi puhuteltu tähän omituiseen tiedusteluun, hänkin vuorostaan koskettaen hattuaan tervehdykseksi. — On tosiaan hauskaa, että sävyni ja esiintymiseni puhuvat puolestani, ja jos katsotte asianmukaiseksi suoda minulle arvoasemani, niin voitte minua puhutella kapteeniksi.
— Olen iloinen siitä, että olette soturi, monsieur, jatkoi ratsastaja kumartaen jälleen. — Se on minulle lisätakeena, että te ette mitenkään jättäisi herrasmiestä pulaan.
— En varmasti, kunhan herrasmies ei sentään tahdo vedota kukkarooni, sillä minä tunnustan teille avomielisesti, että olen juuri jättänyt viimeisen écuni[2] erääseen Port de la Tournellen[3] kapakkaan.
— Asia ei koske kukkaroanne, kapteeni, vaan päin vastoin pyydän saada vakuuttaa, että omani on teidän käytettävissänne.
— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua, kysyi kapteeni ilmeisesti ilahtuen tästä vastauksesta. — Mitä voin tehdä mieliksenne?
— Olen paroni René de Valef, ilmoitti ratsastaja.
— Anteeksi, herra paroni, tokaisi kapteeni, — luulen Flanderin sodissa kuulleeni sen nimisestä suvusta.
— Kuulun juuri siihen, monsieur, olen syntynyt Liègessä.
Keskustelijat tervehtivät jälleen toisiansa.
— Asiani johtuu siitä, jatkoi paroni de Valef, — että läheinen ystäväni chevalier[4] Raoul d'Harmental viime yönä minun seurassani sai niskoilleen pahan riidan, jonka ratkaisuksi joudutaan tänä aamuna miekkasille. Vastustajiamme oli kolme ja meitä vain kaksi. Niinpä nyt aamulla pistäydyin markiisi de Gacén ja sitten kreivi de Surgisin luona, mutta kovaksi onneksi ei kumpikaan ollut viettänyt yötä vuoteessaan. Selkkauksen selvitystä ei voinut lykätäkään, koska minun täytyy kahden tunnin kuluessa lähteä matkalle Espanjaan. Välttämättömän kolmannen miehen puutteessa päätin sijoittua Pont-Neufille, vedotakseni ensimmäiseen paikalle sattuvaan herrasmieheen. Siten tulin kääntyneeksi teidän puoleenne.
— Ja siinä teitte hyvin! Tuohon käteen, paroni. Minä olen puolellanne.Ja saanko kysyä, mikä hetki sovittiin kohtaukselle?
— Puoli kymmenen aamulla.
— Missä se tapahtuu?
— Maillot-portin luona.
— Hitto, nyt ei ole liiaksi aikaa! Mutta te olette ratsain ja minä jalkaisin. Miten järjestäisimme tämän?
— Ehkä suvaitsette nousta lautasille, kapteeni.
— Kernaasti, herra paroni.
— Huomautan vain, lisäsi nuori aatelismies, ja hänen huulillaan karehti hymyn häive, — että hevoseni on hieman vauhko.
— Käsitänhän minä sen, sanoi kapteeni peräytyen askeleen ja luoden uljaaseen eläimeen tuntijan silmäyksen. — Ellen pahasti erehdy, se on syntynyt Granadan ja Sierra Morenan vuoristojen välimailla. Minulla oli tuollainen Almanzan sotaretkellä, ja pelkästään polvieni puserruksella minä useasti taltutin sen lauhkeaksi kuin lampaan kun se tahtoi riistäytyä nelistämään.
— Ei sitten hätää. Ratsaille siis, kapteeni, ja Maillot-portille!
— Tässä olen, herra paroni.
Ja käyttämättä jalustinta, jonka nuori aatelismies jätti häntä varten vapaaksi, kapteeni pääsi lautasille yhdellä ponnahduksella.
Paroni ei ollut varoittanut suotta. Hänen ratsunsa ei ollut tottunut noin painavaan taakkaan ja yritti heti vapautua siitä. Mutta kapteenikaan ei ollut puhunut perättömiä ja eläin tunsi piankin tavanneensa väkevämpänsä. Tehtyään pari kolme hypähdystä, joista oli ainoana tuloksena ratsastajien taitavuuden ilmeneminen ohikulkijain katseille, se näki parhaaksi todella ja painui täyttä ravia Quai de l'Écolelle, joka tähän aikaan oli pelkkä satama-alue. Samaa vauhtia se jatkoi Louvren ja Tuileriesin rantakaduille, ulos Conférence-portista, ja jättäen vasemmalle Versaillesin viertotien se eteni pitkin Champs-Élyséesin mahtavaa puistokatua. Tämä johtaa nykyään Place de l'Étoilen riemuportille. Pont d'Antin-sillalle tultaessa paroni de Valef hiukan hiljensi juoksua, huomatessaan heidän hyvin ehtivän Maillot-portille määrähetkeksi. Kapteeni käytti hyväkseen tätä rauhaisampaa tilaisuutta.
— Nyt, monsieur, hän virkkoi, — voinko tungettelematta kysyä teiltä, mikä on tappelumme aiheena? Ymmärtänette, että tarvitsisin valaistusta siihen seikkaan, osatakseni sovittaa käyttäytymiseni vastustajaani kohtaan ja tietääkseni, kannattaako hänet tappaa.
— Huomautuksenne on varsin asiallinen, kapteeni, vastasi paroni. — Kerron koko riidan. Me illastimme eilen La Fillonin kapakassa. Tottahan tunnette sen naikkosen, kapteeni?
Totta tosiaan, minähän hänet toimitin seurapiiriin, vuonna 1705, ennen kuin lähdin sotaretkille Italiaan.
— No, voittepa kehua kasvattaneenne oppilaan, joka tuottaa teille kunniaa, kapteeni! sanoi paroni nauraen. — Siellä siis istuimme illallisella kahden kesken, d'Harmental ja minä.
— Ilman ainoatakaan kauniin sukupuolen edustajaa? kummeksui kapteeni.
— Niin, hyväinen aika, niin! Minun täytyy huomauttaa, että d'Harmentalissa on munkkimaisuuden vikaa. Hän käy La Fillonilla ainoastaan jotta häntä ei piikiteltäisi sen paikan kaihtamisesta, ja rakastaa vain yhtä naista kerrallaan. Nykyään hän on kiintyneenä pikku d'Averneen, kaartinluutnantin puolisoon.
— Hyvä on.
— Keskustellessamme siinä yhtä ja toista kuului viereiseen aitioon tulevan hilpeä seurue. Kun keskustelumme koski yksityisiä asioita, me vaikenimme, siten tahtomattamme joutuen kuuntelemaan naapurien puhelua. Mutta sattuman leikki on niin kummallista, että he juttelivat juuri samasta aiheesta, jota meidän ei olisi sopinut kuulla käsiteltävän.
— Chevalierin rakastajattaresta, kenties?
— Oikein arvattu. Heti ensimmäiset sanat kuultuani nousin viedäkseni pois Raoulin, mutta hän laski kätensä Olalleni ja painoi minut takaisin istumaan.
"Philippe[5] on siis pihkaantunut pikku d'Averneen?" sanoi muuan ääni.
"Marskitar d'Estréesin juhlasta saakka, jossa hän Venukseksi laittautuneena ojensi regentille hankkiluksen ja samalla lausumassaan runossa vertasi häntä Marsiin."
"Mutta siitähän on jo viikko", huomautti kolmas ääni.
"Vaikka onkin", vastasi ensimmäinen. "Katsokaas, pikku rouva hiukan vastusteli, joko todellisesti kiintyneenä d'Harmental-parkaan tai tietäen, että regentti rakastaa vain vastustelevaa. Lopulta hän tänään aamulla, saadessaan kukkia ja jalokivikoruja, suvaitsi luvata ottavansa nyt illalla vastaan hänen korkeutensa."
— Ahaa! virkkoi kapteeni. — Alan jo ymmärtää. Chevalier pani siitä pahakseen?
— Niin juuri. Hän ei nauranut sille niin kuin me olisimme tehneet, te tai minä — toivoakseni ainakin — eikä ajatellut käyttää tätä tapausta everstin valtakirjan saamiseksi takaisin, se kun oli riistetty häneltä muka säästäväisyyden nimessä. Sen sijaan hän valahti niin kalpeaksi, että luulin hänen pyörtyvän. Sitten hän lähestyi välilaudoitusta ja koputti siihen nyrkillään, jotta toiset vaikenisivat.
"Hyvät herrat", hän sanoi, "minun täytyy mielipahakseni väittää teitä vastaan, mutta se teistä, joka kertoo rouva d'Avernen suoneen kohtauksen regentille tai kellekään muulle, valehtelee jutussaan."
"Minä siitä mainitsin ja pysyn kertomassani, monsieur", vastasi ensimmäinen ääni. "Ja jos siinä on jotakin paheksumisen aihetta teille, niin olen nimeltäni Lafare, kaartinkapteeni."
"Ja minä Fargy", ilmoitti toinen ääni.
"Ja minä Ravanne", lisäsi kolmas.
"Hyvä on messieurs", jatkoi d'Harmental. "Huomenna kello yhdeksän ja puoli kymmenen välillä Maillot-portin luona. Ja hän palasi istumaan minua vastapäätä. Toiset herrat alkoivat haastella muusta, ja me lopetimme aterian. Siinä koko juttu, kapteeni. Tiedätte siitä nyt yhtä paljon kuin minäkin."
Kapteenilta pääsi äännähdys, joka tuntui vähäksyvän tapauksen vakavuutta. Mutta vaikka hän ei siis oikein hyväksynytkään chevalierin närkästymistä, hän päätti silti parhaansa mukaan kannattaa asiaa, jonka esitaistelijaksi oli arvaamattaan joutunut, niin vajavasti perustellulta kuin se hänestä näyttikin. Ja peräytyminen olisi muuten jo myöhäistäkin. Oli ehditty Maillot-portille, ja eräs nuori ratsastaja, joka näkyi odottelevan ja oli jo kaukaa huomannut paronin ja kapteenin, kannusti hevosensa laukkaan ja lähestyi nopeasti. Se oli chevalier d'Harmental.
— Rakas chevalier, lausui paroni de Valef puristaessaan hänen kättänsä, — salli minun esitellä sinulle vanhan ystävän puutteessa uusi. Ei Surgis eikä Gacé ollut kotona. Tapasin tämän herran Pont-Neufillä, selitin hänelle pulamme, ja hän tarjoutui ystävällisesti päästämään meidät siitä.
— Niinpä olen sinulle kaksinkertaisessa kiitollisuuden velassa, rakas Valef, vastasi chevalier luoden kapteeniin katseen, jossa ilmeni hieman oudostelua. — Ja teiltä, monsieur, minun on pyydettävä anteeksi, kun aloitan tuttavuutemme syöksemällä teidät suoraa päätä tällaiseen ilkeään juttuun. Mutta toivottavasti suotte minulle jonakin päivänä tilaisuuden vastapalvelukseen. Pyydän teitä tarpeen tullen käyttämään vapaasti minua niin kuin minä nyt teitä.
— Hyvin puhuttu, chevalier, vastasi kapteeni hypäten maahan, — ja teidän esiintymistapanne saisi minut samoamaan maailman ääriin. Sananlasku on oikeassa: ainoastaan vuoret eivät tapaa toisiaan.
— Mikä tämä omalaatuinen olento on miehiään? kysyi d'Harmental hiljaa Valefilta, kapteenin verrytellessä jalkojaan ja käsiään tantereen tömistelyllä.
— En tosiaankaan osaa sanoa, vastasi Valef, — mutta sen tiedän, että me ilman häntä olisimme kiusallisessa asemassa. Varmaankin joku pennitön seikkailijasoturi, jonka on rauha työntänyt syrjään niin kuin monelle muullekin on sattunut. Saammehan sitä paitsi kohta arvostella häntä toiminnassa.
- Kas niin, virkkoi kapteeni elpyen liikuntaharjoituksestaan, — missä ovat keikarimme, chevalier? Tunnen olevani vireessä tänä aamuna.
— Tullessani teitä vastaan, huomautti d'Harmental, — he eivät olleet vielä saapuneet, mutta huomasin puistokadun päässä jonkinlaiset vuokravaunut, joita he voivat syyttää, jos viivästyvät. Ja oikeastaan, — he eivät olekaan vielä myöhässä, sillä kello on vasta juuri puoli kymmenen.
— Ehättäkäämme siis heidän edelleen, esitti Valef laskeutuen vuorostaan ratsailta ja heittäen ohjakset d'Harmentalin kamaripalvelijalle. — Sillä jos he saapuisivat kohtauspaikalle meidän lörpötellessämme täällä, näyttäisi siltä kuin me antaisimme odottaa itseämme.
— Olet oikeassa, myönsi d'Harmental.
Hänkin hyppäsi nyt maahan ja läksi astelemaan portin ulkopuolelta alkavaa puistoa kohti kahden kumppaninsa saattamana.
— Eivätkö herrat tilaa mitään? kysyi portin äärellä olevan ravintolan omistaja, joka oli kurkkimassa itselleen vieraita.
— Kyllä väinkin, isäntä Durand, vastasi d'Harmental, joka ei välttääkseen häiritsemistä tahtonut herättää epäilyä, että hän liikkui muilla asioilla kuin tavallisella kävelyllä. — Aamiainen kolmelle! Teemme kierroksen lehtokujalla ja palaamme kohdakkoin.
Hän pudotti kolme louisdoria ravintoloitsijan kouraan. Kapteeni näki kultarahojen peräkkäisen välkähtelyn ja arvioi perinpohjaisena alan tuntijana nopsasti, mitä Boulogne-metsän laidalla saattoi vaatia seitsemänkymmenenkahden livren laskuun. Hän tunsi isännän ja katsoi pikku evästyksen hyödylliseksi, joten hän vuorostaan lähestyi ravintoloitsijaa ja huomautti tälle:
— Kuuleppas, krouvari ystäväiseni, tiedäthän, että minä ymmärrän antimien arvon ja että minun parissani ei pääse summaa suotta paisuttamaan? Viinin pitää olla hienoa ja ruokaa runsaasti! Ymmärrätkö?
— Olkaa huoletta, kapteeni, takasi isäntä Durand. — En minä pyrkisi pettämään teidänlaistanne kokenutta miestä.
— Hyvä on. Minä en ole haukannut mitään kahteentoista tuntiin.
Ravintoloitsija ilmaisi kumarruksella, että hän ymmärsi ohjeen, ja peräytyi keittiöpuolelleen saatuaan sellaisen käsityksen, että hän ei ollutkaan tehnyt niin hyvää kauppaa kuin oli ensin toivonut. Kapteeni viittasi hänelle vielä puolittain ystävällisesti, puolittain uhkaavasti ja sitten jouduttaen askeleitaan liittyi chevalierin ja paronin seuraan; nämä olivat jo seisahtuneet odottamaan häntä.
Chevalier ei ollut erehtynyt vuokravaunujen tarkoituksesta. Ensimmäisen lehtokujan mutkassa hän näki kolmen vastustajansa astuvan niistä maahan. He olivat markiisi de Lafare, kreivi de Fargy ja chevalier de Ravanne.
* * * * *
Lafare on heistä parhaiten tunnettu jälkeenjääneiden runojensa perusteella ja sotilasuransa ansiosta. Hän oli iältään kolmenkymmenenkuuden ja -kahdeksan vaiheilla, avomielisen ja suoraluontoisen näköinen, ehtymättömän hilpeä ja hyväntuulinen, aina valmis pitämään puoliaan ketä hyvänsä vastaan, pöydässä, pelissä ja aseleikissä, ilman kaunaa ja katkeruutta, ja kauniin sukupuolen yleisessä suosiossa. Regentti oli suuresti kiintynyt häneen, nimittänyt hänet kaartinkapteeniksi ja kymmenvuotisen likeisen ystävyssuhteen aikana toisinaan huomannut hänet kilpailijakseen, mutta aina uskolliseksi palvelijakseen. Prinssi, jolla oli tapana antaa liikanimiä kaikille kumppaneilleen ja kaikille rakastajattarilleen, nimittelikin häntähyväksi lapsukaiseksi. Jonkin aikaa oli Lafaren puoleensavetävyys kuitenkin tuntuvasti heikentynyt hovinaisten ja oopperan tyttöjen keskuudessa hänen oivan entisyytensä laskemasta vankasta perustasta huolimatta. Oli alettu huhuilla, että hän oli antautumassa naurunalaiseksi, kesyttymällä säännöllisiin elämäntapoihin. Toisin jotkut hänen maineensa pelastamiseksi kuiskailivat, että siihen näennäiseen kääntymykseen ei ollut muuta syytä kun mademoiselle de Contin[6] mustasukkaisuus. Väitettiin, että tämämadame la duchessen[7] tytär ja suuren Condén jälkeläinen suvaitsi tuntea erikoista kiintymystä regentin kaartinkapteeniin. Tätä käsitystä muuten vahvisti kapteenin lyöttäytyminen tuttavallisiin väleihin herttua de Richelieun kanssa, jota taasen pidettiin mademoiselle de Charolaisin rakastajana.
Kreivi de Fargya mainittiin tavallisessa puheessa "komeana Fargyna", käyttäen isiltä periytyneen arvonimen sijalla luonnon antamaa määritelmää. Häntä arvosteltiin todellakin sukupolvensa miehisen kauneuden huomattavimmaksi edustajaksi. Tänä lemmenleikin aikakautena se asema tuotti velvoituksia, joista hän ei ollut milloinkaan peräytynyt, vaan aina suoriutunut kunniakseen. Olisi ollut suorastaan mahdotonta tavata komeampaa ulkomuotoa. Samalla hän oli tuollainen sirouden ja voimakkuuden, joustavuuden ja vilkkauden perikuva, jollaisessa yhtyivät senaikuisen romaanikirjallisuuden sankarien vastakkaisimmatkin puoleensa vetävät piirteet. Sievämuotoinen pääkin oli saanut sitä kauneuden ristiriitaisuutta, nimittäin mustat hiukset ja siniset silmät, ja kasvonpiirteiden terävyyttä tehosti naisellinen hipiä. Maailmanmiehen sujuvaan käytökseen liittyi henkevyyttä, alttiutta ja uljuutta, ja kaikesta tästä ymmärtää, kuinka suureen arvoon Fargyn täytyi päästä seurapiireissä tänä huimaluontoisuuden aikakautena.
Chevalier de Ravanne taasen — joka on jälkimaailmalle jättänyt niin kummallisia nuoruudenmuistelmia, että niitä oikeaperäisyydestään huolimatta aina tekisi mieli pitää hänen nimiinsä tekaistuina — oli vasta hovipojan asemasta päässyt nuorukainen, mutta rikas ja suvultaan suuri, elämään sen kultaportista astunut ja kaikella nuoruuden tulisuudella, harkitsemattomuudella ja halukkuudella sen lupaamiin nautintoihin siekailemattomasti syöksyvä. Kahdeksantoistavuotiaan tavoin hänestä tulikin yltiöpäinen kaikissa aikakautensa paheissa kuten puollettavissakin ominaisuuksissa. Saattaa siis helposti ymmärtää, millaista ylpeyttä hänessä nostatti esiintyminen Lafaren ja Fargyn kaltaisten miesten asetoverina kohtauksessa, jonka täytyi herättää huomiota vuodekomeroiden supattelussa ja seuraelämän illanvietoissa.
Heti kun Lafare, Fargy ja Ravanne näkivät vastustajiensa ilmestyvän esille lehtokujan mutkasta, he astelivat omalta taholtaan heitä kohti. Kymmenen askeleen päässä toisistaan molemmat ryhmät ottivat hatut käteensä ja tervehtivät niin kohteliaasti kuin tällaisissa olosuhteissa oli kahdeksannentoista vuosisadan aatelille tunnusomaista. Sitten he etenivät muutaman askeleen, avopäin ja hymyhuulin, niin että kokoontumisen aiheesta tietämätön ohikulkija olisi luullut ystävysten siinä ihastuneina osuneen yhteen.
— Hyvät herrat, virkkoi chevalier d'Harmental, jolle kuului luonnostaan keskustelun aloittaminen, — toivoakseni ei teitä tai minua ole pidetty silmällä. Mutta alkaa jo olla hieman myöhäinen hetki, ja meitä voitaisiin häiritä täällä. Olisi luullakseni hyvä siirtyä ensin syrjäisempään paikkaan, missä saamme pikku asiamme toimitetuksi varmemmassa rauhassa.
— Hyvät herrat, ilmoitti Ravanne, — minulla on tiedossani sellainen paikka. Tuskin sadan askeleen päässä täältä on ikään kuin luostarin puutarha — jossa luulisi olevansa saloseudulla.
— Seuratkaamme siis nuorukaista, lausahti kapteeni; — viattomuus vie turvaan!
Ravanne kääntyi mittelemään nauharuusukkeista ystäväämme katseellaan kiireestä kantapäähän.
— Jos teillä ei ole sopimusta toisen kanssa, iso herra, huomautti nuorukainen naljailevasti, — niin minä pyydän sitä etua.
— Hetkinen, hetkinen, Ravanne, puuttui puheeseen Lafare. — Minulla on hiukan selitettävää herra d'Harmentalille.
— Herra markiisi, vastasi chevalier, — teidän miehuullisuutenne on niin täydesti tunnettu, että tarjoamanne selittäminen osoittaa hienotuntoisuutta, josta minä vakuutan tuntevani vilpitöntä kiitollisuutta. Mutta selittely vain viivyttäisi meitä hyödyttömästi, eikä meillä luullakseni ole aikaa hukattavana.
— Kas se on miehen puhetta, chevalier! huudahti Ravanne. — Katkaistuamme kurkun toisiltamme toivon teidän suovan minulle ystävyytenne. Olen paljon kuullut puhuttavan teistä hyvässä seurassa ja jo kauan halunnut tutustua teihin.
Nämä kaksi kumarsivat toisilleen uudestaan.
— Menkäämme, menkäämme, Ravanne, kehotti Fargy; — koska olet tarjoutunut oppaaksi, niin näytähän tie.
Ravanne hypähti heti metsikköön kuin hirvenvasikka. Hänen viisi kumppaniaan seurasivat kintereillä. Talutushevoset ja vuokravaunut jäivät tielle.
Marssiessaan kymmenisen minuuttia kaikki kuusi vastakumppanusta pysyivät aivan sanattomina joko peläten jonkun kuulevan tai sen luonnollisen tunteen vallassa, joka vaaran edessä saa ihmisen hetkiseksi sulkeutumaan itseensä.
— Kas niin, hyvä herrat, virkkoi Ravanne luoden tyytyväisen silmäyksen ympärilleen, — mitä sanotte paikasta?
— Minä sanon, että jos te kerskaatte tämän löytämisestä, letkautti kapteeni, — ette suurestikaan tehoa minuun Kristoffer Kolumbuksen osassa! Teidän olisi tarvinnut vain sanoa minulle, että aioitte lähteä tänne, niin minä olisin johtanut joukkomme perille silmät ummessa!
— No, monsieur, vastasi Ravanne, — koetamme sovittaa, että saatte lähteä täältä siten kuin olisitte halunnut tulla.
— Tiedätte, että asiani koskee suoranaisesti teitä, herra markiisi, huomautti d'Harmental heittäen hattunsa nurmikolle.
— Kyllä, monsieur, vastasi kaartinkapteeni noudattaen chevalierin esimerkkiä, — ja tiedän myös, että mikään ei voisi olla minulle samalla kertaa kunniakkaampaa ja ikävämpää kuin kaksintaistelu teidän kanssanne, olletinkin sellaisesta aiheesta.
D'Harmental ilmaisi hymyllä, että hän osasi kyllä antaa arvoa tälle kohteliaisuuden kukkaselle, mutta vastauksen sijasta hän tarttui miekkaansa.
— Mitä kuulinkaan, hyvä paroni, sanoi Fargy kääntyen Valefin puoleen, — oletteko juuri lähdössä Espanjaan?
— Minun piti lähteä jo viime yönä, herra kreivi, vastasi Valef, — ja niin tärkeillä asioilla, että minua ei olisi saanut lykkäämään matkaani tähän hetkeen asti mikään muu kuin se mielihyvä, jota minulle lupasi tilaisuus tavata teidät aamulla.
— Hitto, sepä surettaa minua, huomautti Fargy vetäen miekkansa esiin, — sillä jos pahaksi onnekseni sattuisin viivästyttämään teitä, niin teissä on miestä vihastumaan siitä minulle verisesti.
— Ei lainkaan, minä tietäisin sen tapahtuneen sulassa ystävyydessä, hyvä kreivi, vakuutti Valef. — Pankaa vain parastanne ja toden teolla, pyydän, olen täysin käytettävissänne.
— Toimeksi, toimeksi, monsieur, lausui Ravanne kapteenille, joka laskosti siististi takkinsa ja pani sen maahan hattunsa viereen. — Näettehän, että jo odotan.
— Ei hätäillä, nuori mies, haastoi vanha soturi jatkaen valmisteluaan hänelle luontaisella suopeanpilkallisella verkkaisuudella. — Asehommissa on kylmäverisyys tärkeimpiä ominaisuuksia. Minä olen tuossa iässä ollut teidänkaltaisenne, mutta saatuani kolmannen tai neljännen miekanpistoni oivalsin olevani väärällä tolalla, hän sanoi ja paljasti miekkansa.
— Hitto, monsieur, pilaili Ravanne vilkaistessaan vastustajansa aseeseen, — onpas teillä tuossa oiva miekka! Se muistuttaa äitini keittiön suurinta paistinvarrasta, ja harmittaa, kun en tiennyt käskeä hovimestariamme tuomaan sitä tänne, ollaksemme tasavertaisia.
— Äitinne on kunnioitettava nainen, ja hänen keittiönsä on hyvin varustettu. Olen kuullut kiiteltävän kumpaistakin, herra chevalier, vastasi kapteeni melkein isälliseen sävyyn. — Mieltäni pahoittaisikin riistää teiltä kumpaiseltakaan sellaisen pikkuseikan takia, joka tuottaa minulle kunnian mitellä miekkoja kanssanne. Olettakaakin siis sopuisasti, että olette miekkailunopettajan tunnilla, ja osoittakaa hyvää tarkkaavaisuutta.
Sellainen kehotus oli hyödytön. Ravannea ärsytti vastustajan tyyneys, jota nuori ja kiihkeä veri ei sallinut hänen saavuttavan. Hän syöksähtikin kapteenin kimppuun niin raivokkaasti, että miekat luisuivat toisiaan pitkin kahvaan asti. Kapteeni astahti taaksepäin.
— Ahaa, te irtaudutte hyökkäyksestä, herraseni, huudahti Ravanne.
— Peräytyminen ei merkitse pakoa, pikku chevalier, selitti kapteeni. — Suositan sitä asetaiteen selviötä mietittäväksenne. Sitä paitsi tutkistelen taistotapaanne mielelläni. Kas, te näytte olevan Berthelotin oppilaita. Hän on etevä mestari, mutta yksi paha vika hänellä on, hän ei opeta väistöjä. Katsokaa nyt, hän jatkoi vastaten suoraan työntöön sekundisurvaisulla. — Jos minä olisin astahtanut oikealla jalallani eteenpäin, niin olisitte nyt vartaassa kuin pyy.
Ravanne oli vimmoissaan, sillä hän oli tosiaan tuntenut kupeellaan vastustajansa miekankärjen, mutta niin keveänä kosketuksena kuin olisi miekan nuppi häntä hipaissut. Hänen kiukkunsa vain yltyi tiedosta, että hän oli toiselle velkaa henkensä, ja hän hyökkäili yhä tulisemmin.
— No, noh, nuhteli kapteeni, — nythän menetätte malttinne, — koetitte puhkaista minulta silmän. Hyi toki, nuori mies, huh! Ja rintaanko nyt, saakutti! Vai niin, taas sohisitte kasvojani? Pakotatte minut tekemään teidät aseettomaksi! Vieläkö? Menkää noutamaan miekkanne, nuori mies, ja hyppikää takaisin yhdellä jalalla, niin rauhoitutte.
Ja hän lennähdytti rajulla sivalluksella Ravannen miekan parinkymmenen askeleen päähän.
Tällä kerralla Ravanne viisastui neuvosta. Hän kävi hitaasti ottamassa miekkansa ja palasi hitaasti kapteenin luo. Tämä piti odotellessaan miekkansa kärkeä maahan suunnattuna. Mutta nuori mies oli nyt kalpea kuin silkkiliivinsä, jolle ilmestyi pieni veritäplä. — Olette oikeassa, monsieur, hän lausui, — ja minä olen vielä lapsi. Mutta toivoakseni tämä kohtaus edistää miehistymistäni. Vielä muutamia kokeita, jos suvaitsette, jottei sanottaisi teidän saaneen kaikkea kunniaa. Ja hän kävi asentoon.
Kapteeni oli oikeassa, Chevalierilta ei puuttunut muuta kuin malttia hänen ollakseen aseleikissä pelottava mies. Ja hän huomasikin heti tämän kolmannen erän alussa tarpeelliseksi kohdistaa omaan puolustukseensa kaiken tarkkaavaisuutensa, mutta hän oli miekkailutaidossa kyllä liian paljon ylempänä nuoren vastustajansa tasoa, jotta tämä olisi kyennyt pääsemään voiton puolelle. Tuloksen saattoi päätellä ennakoltakin. Kapteeni sinkautti miekan toistamiseen Ravannen kädestä, mutta tällä kertaa hän kävi itse noutamassa sen.
— Herra chevalier, hän lausui antaessaan sen takaisin, osoittaen kohteliaisuutta, jollaiseen ei olisi luullut hänen pystyvän. — Te olette urhea nuori mies, mutta uskokaa vanhaa miekkailusalien ja kapakkain kantavierasta, joka on suorittanut sotakoulutuksensa Flanderissa ennen teidän syntymäänne, ja taistellut Italian tantereilla silloin kun te makasitte kehdossa ja paashivuosinanne ollut mukana Espanjan retkillä: vaihtakaa opettajaa. Jättäkää Berthelot, joka on teille jo näyttänyt kaiken taitonsa. Ottakaa Bois-Robert, niin lempo minut periköön, jollette kuuden kuukauden kuluttua ole kykenevä opettamaan minuakin.
— Kiitän läksystä, monsieur, sanoi Ravanne ojentaen kätensä kapteenille, eikä hän saanut kahta kyyneltä pidätetyiksi vierimästä poskilleen. — Toivon sen tuottavan minulle hyötyä. Ja ottaessaan kapteenin kädestä miekkansa hän pisti sen takaisin huotraan, niin kuin toinen oli jo tehnyt.
Kumpainenkin siirsi sitten katseensa kumppaneihin, nähdäkseen millä kannalla asiat olivat toisaalla. Ottelu oli päättynyt. Lafare istui ruohikolla, selkä puuta vasten. Hän oli saanut piston, joka olisi lävistänyt hänen rintansa, jollei miekankärki olisi onneksi osunut kylkiluuhun ja luisunut tätä pitkin. Siten vamma ensin näytti vakavammalta kuin se todella oli. Mutta survaisu oli sentään ollut niin raju, että hän oli pyörtynyt. D'Harmental, hänen eteensä polvistuneena, tukki verenvuotoa nenäliinallaan.
Fargylla ja Valefilla oli ollut tasapeli: toiselta oli reisi puhki, toisella haava käsivarressa. Kumpainenkin pyyteli toiselta anteeksi ja vakuutti vastaisuudeksi mitä lämpimintä ystävyyttään.
— Katsokaahan, nuori mies, virkkoi kapteeni Ravannalle, viitatessaan kiistakentän eri kohtauksiin, — katselkaa tuota ja miettikää; kolmen kelpo aatelismiehen veri vuotaa tuossa todennäköisesti vähäarvoisen naikkosen takia!
— Totisesti, myönsi Ravanne kokonaan tyyntyneenä, — uskonpa teidän olevan oikeassa, kapteeni, ja te voitte hyvinkin olla ainoa järkimies meidän joukossamme.
Tällöin Lafare avasi silmänsä ja tunsi auttajassaan d'Harmentalin.
— Chevalier, hän lausui, — tahdotteko noudattaa ystävän neuvoa? Lähettäkää tänne välskärintapainen, jonka löydätte vaunuista — otin hänet mukaan kaiken varalta, — rientäkää kiireen kaupalla Pariisiin, näyttäytykää tänä iltana oopperatanssiaisissa, ja jos teiltä kysytään minusta, niin kieltäkää nähneenne minua viikkoon. Minun suhteeni saatte olla aivan huoletta, en hiisku teistä sanaakaan. Jos teille kuitenkin sattuisi jotakin ikävää keskusteltavaa sotaoikeuden kanssa, niin antakaa siitä minulle heti tieto, sopikaamme keskenämme, ettei jutusta koidu sen enempää.
— Kiitän, herra markiisi, vastasi d'Harmental. — Jätän teidät, koska tiedän teidän jäävän parempaan hoitoon kuin minä voisin antaa. Muutoin, uskokaa minua, ei mikään voisi saada minua eroamaan teistä ennen kuin näkisin teidät vuoteessanne.
— Onnea matkalle, hyvä Valef, toivotti Fargy, — sillä tuo naarmu ei estäne lähtöänne. Palattuanne älkää unohtako, että teillä on ystävä Louis-le-Grandaukion neljässätoista.
— Ja jos teillä, hyvä Fargy, on jokin asia hoidettavana Madridissa, ilmoittakaa se minulle. Voitte luottaa siihen, että se toimitetaan toverillisen auliisti ja huolella.
Ystävykset paiskasivat toisilleen kättä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
— Hyvästi, nuori mies, hyvästi, virkkoi kapteeni Ravannalle. — Älkää unohtako neuvoani. Jättäkää Berthelot ja ottakaa Bois-Robert, ennen kaikkea,' pysykää tyynenä, irtautukaa lähiottelusta tarpeen tullen, väistäkää oikeana hetkenä, niin teidät vielä luetaan valtakunnan etevimpiin miekkamiehiin. Viekää terveiset äitinne kookkaimmalle paistinvartaalle.
Nokkeluudestaan huolimatta Ravanne ei keksinyt mitään vastaukseksi kapteenille. Hän vain kumarsi ja lähestyi Lafarea, joka hänestä näytti saaneen pahimman vamman.
D'Harmental, Valef ja kapteeni kiirehtivät lehtokujalle ja vuokravaunujen luo ja havaitsivat välskärin nukahtaneen niihin. D'Harmental herätti hänet ja neuvoen suunnan ilmoitti hänelle, että markiisi de Lafare ja kreivi de Fargy tarvitsivat hänen apuaan. Lisäksi hän käski kamaripalvelijansa laskeutua ratsailta ja mennä avuksi. Kääntyen sitten kapteenin puoleen hän virkkoi:
— Herra kapteeni, en luule olevan viisasta lähteä tilaamallemme aamiaiselle. Vastaanottakaa siis tässä kiitokseni suuresta palveluksestanne, ja koska näytte olevan jalkaisin, sallikaa minun tarjota teille toinen hevoseni muistoksi minusta. Ottakaa täysin vapaasti: ne ovat kelpo eläimiä, — huonompikaan näistä kahdesta ei jätä teitä pulaan silloin kun teidän ei tarvitse siltä vaatia neljää tai viittä penikulmaa enempää tunnissa.
— Toden totta, chevalier, vastasi kapteeni luoden syrjäsilmäyksen näin anteliaasti tarjottuun hevoseen. — Eihän mokomasta kannattaisi puhuakaan. Aatelismiesten kesken ovat veri ja kukkaro kaikin ajoin käytettävissä. Mutta te teette esityksenne niin sievällä tavalla, etten voi kieltäytyäkään. Jos voitte vielä joskus käyttää minua mihin tahansa, niin muistakaa, että olen valmis palvelemaan teitä.
— Ja, mistä minä tarpeen tullen löytäisin teidät, monsieur? kysyi d'Harmental hymyillen.
— Minulla ei ole vakinaista asuntoa, chevalier, mutta aina saatte minusta selon, kun pistäydytte La Fillonille, pyydätte saada puhutella Normandiatarta ja häneltä tiedustatte kapteeni Roquefinettea.
Ja noiden kahden nuoren aatelismiehen noustessa ratsaille kapteeni teki samoin, pannen itsekseen merkille, että d'Harmental oli hänelle jättänyt komeimman noista kolmesta.
He olivat lähellä tienristeystä, ja kukin lähti täyttä laukkaa omalle suunnalleen.
Paroni de Valef saapui kaupunkiin Passyn tulliportista ja karautti suoraa päätä Arsenaliin,[8] kuulusti asioita toimitettavikseen Mainen herttuattarelta, jonka saattueeseen hän kuului, ja lähti vielä samana päivänä Espanjaan.
Kapteeni Roquefinette teki kolme tai neljä kierrosta käymäjalkaa, ravia ja neliä Boulogne-metsässä koetellakseen ratsunsa eri ominaisuuksia. Todettuaan sen oivaksi ja hyvärotuiseksi eläimeksi, niin kuin chevalier oli vakuuttanutkin, hän palasi hyvin tyytyväisenä isäntä Durandin luo, syöden siellä yksinään kolmelle tilatun aamiaisen.
Päivemmällä hän vei ratsunsa hevostorille ja myi sen kuudestakymmenestä louisdorista, — puolesta arvosta, mutta pitää kyetä uhraukseen, kun tahtoo nopeasti rahaa.
Chevalier d'Harmental taas poikkesi Muetten lehtokujalle, saapui Pariisiin Champs-Élyséesin suurta puistokatua pitkin ja löysi asunnossaan Richelieu-kadun varrella kaksi kirjettä.
Toinen oli hänelle niin tuttua käsialaa, että hän sitä katsellessaan tunsi väristystä koko ruumiissaan. Otettuaan sen käteensä hän avasi sen paljastaen vapisemisellaan, kuinka tärkeänä hän sitä piti. Sisältönä oli:
"Rakas chevalier!
Ihminen ei ole sydämensä valtias, tiedättehän, ja luontomme koettelemuksia on kykenemättömyys rakastaa kauan samaa henkilöä tai esinettä. Minä toki tahdon saada muihin naisiin verraten sen ansion, etten petä sitä, joka on ollut rakastajani. Älkää siis tulko tavallisena hetkenänne, sillä teille sanottaisiin, etten ole kotona, ja minä olen niin tunnontarkka, etten tahtoisi vaarantaa ovenvartijaa tai kamarineitoa panemalla heitä lausumaan valhetta.
Hyvästi, rakas chevalier! Älkää muistelko minua kovin pahalla ja sallikaa minun vielä kymmenen vuoden kuluttua ajatella teistä samaa kuin tällä hetkellä, nimittäin että te olette Ranskan ylevimpiä aatelismiehiä.
Sophie d'Averne."
— Tulimmaista! huudahti d'Harmental iskien nyrkkinsä siroon boule-pöytään niin että se rakoili liitoksistaan. — Jos olisin surmannut tuon Lafare-paran, niin surisin sitä kaiken ikäni!
Tämän purkauksen jälkeen, joka hieman lohdutti häntä, chevalier alkoi astella oven ja ikkunan väliä. Tämä osoitti, että miesparka vielä tarvitsi muutamia tällaisia pettymyksiä ollakseen sillä filosofisella moraalitasolla, jota uskoton kaunotar hänelle saarnasi. Monen kierroksen jälkeen hän näki lattialla toisen kirjeen, täysin unohdettuna. Muutamaan kertaan hän vielä sivuutti sen, katsellen sitä ylvään välinpitämättömästi. Lopulta hän tuli ajatelleeksi, että se voisi kääntää hänen mietteensä edellisestä, otti sen ylös halveksivasti, avasi vitkallisesti, silmäili tuntematonta käsialaa, etsi allekirjoitusta, joka puuttui, ja käyden hieman uteliaaksi tästä salaperäisyydestä luki seuraavaa:
"Chevalier!
Jos teillä on sielussanne neljänneskään sitä romanttisuutta ja sydämessänne puoletkaan siitä miehuullisuudesta, jota ystävänne väittävät teissä huomanneensa, on teille tarjona teidän arvoisenne yritys, jonka tuloksena saatte kostaa enimmin inhoamallenne miehelle. Samalla se johtaa teidät niin loistavaan päämäärään, että te ette ole ihanimmassa unelmissannekaan sellaista koskaan haaveksinut. Hyvä haltia, jonka tehtävänä on saattaa teidät lumotulle tielle ja johon teidän tulee täydellisesti luottaa, odottaa teitä ensi yönä kello kahdestatoista kahteen oopperatanssiaisissa. Jos tulette sinne ilman naamiota, niin hän saapuu luoksenne. Jos käytätte naamiota, niin tunnette hänet sinipunaisesta nauhasta, jota hän käyttää vasemmalla olkapäällään. Tunnussana on:Sesam, avaudu!Lausukaa se rohkeasti, niin näette paljon ihmeellisemmän luolan avautuvan kuin Ali Baba."
— Olkoon menneeksi! päätti d'Harmental. — Ja jos sinipunaisesta nauhastaan tunnettava haltia pitää lupauksensa vain puoleksikin, niin hän on totta tosiaan osunut oikeaan mieheen!
Chevalier d'Harmental oli Nivernaisin parhaimmistoon kuuluvan suvun ainoa jälkeläinen. Tämä suku ei tosin ollut milloinkaan esittänyt tärkeää osaa historiassa, mutta siltä ei kuitenkaan puuttunut eräänlaista mainetta, joko omintakeisesti tai naimasuhteilla hankittua. Niinpä chevalierin isä, jalosukuinen Gaston d'Harmental, ollessaan käymässä Pariisissa 1682, sai päähänsä nousta kuninkaan vaunuihin ja tämän temppunsa valtuudeksi todisti, että hänen aatelisarvonsa perustui vuoden 1399 matrikkeliin, jollainen heraldinen vaatimus olisi tuottanut pahaa pulaa monelle herttuallekin ja päärille, mikäli saamme uskoa erästä parlamentin lausuntoa. Toiselta puolen hänen enonsa, herra de Torigny, vuoden 1604 korotuksessa Pyhän Hengen ritarikunnan[9] jäseneksi nimitettynä, oli vaakunakilpensä kuuttatoista sukupolvi-jaosta merkityttäessään vakuuttanut, että sukupuun ylväin haara oli lähtöisin d'Harmentaleista. Heidän kanssaan hänen esi-isänsä olivat solmineet avioliittoja jo kolmensadan vuoden aikana. Olipa siinä siis kylliksi tyydyttämään puheenaolevan aikakauden aristokraattisia edellytyksiä.
Chevalier ei ollut köyhä eikä rikas. Hänen isänsä oli nimittäin kuollessaan jättänyt hänelle Neversin lähistöllä maatilan, joka tuotti viidestäkolmatta kolmeenkymmeneen tuhanteen livreen vuodessa. Sellaisilla tuloilla saattoi maaseudulla elää hyvinkin suurellisesti. Chevalier oli saanut oivallisen kasvatuksen, ja hän tunsi sydämessään suurta kunnianhimoa. Sen tähden hän oli täysikäiseksi tultuaan, vuoden 1711 vaiheilla, jättänyt maaseudun ja rientänyt Pariisiin.
Ensiksi hän meni kreivi de Torignyn puheille, toivoen pääsevänsä hänen välityksellään esitellyksi hovissa. Kovaksi onneksi ei kreivi tällöin enää kuulunut hovipiiriin. Mutta kun hän aina mielihyvin muisteli d'Harmentaleja, hän suositteli sisarenpoikaansa chevalier de Villarceuxille, joka ei olisi mitään evännyt ystävältään kreivi de Torignaylta, ja chevalier de Villarceux vei nuoren miehen rouva de Maintenonin[10] salonkiin.
Markiisittarella oli se ansio, että hän oli pysynyt entisten rakastajiensa ystävättärenä. Vanhojen muistojen takia hän vastaanotti chevalier d'Harmentalin hyvin suosiollisesti ja marski de Villarsin[11] pistäytyessä jonkun päivän kuluttua hänen luokseen hän lausui tälle nuoren suojattinsa puolesta muutamia niin painokkaita sanoja, että marski vastasi siitä hetkestä asti kiinnittävänsä chevalierin sotilasseurueeseensa ja tarjoavansa hänelle heti kaikki mahdolliset tilaisuudet sen suotuisan käsityksen oikeuttamiseen, jonka hänen korkea suojelijattarensa oli suvainnut hänestä saada.
Chevalierille oli suuri ilo nähdä sellaisen portin avautuvan edessään.Sotaretki, joka nyt oli alkamassa koitui ratkaisevaksi.
Ludvig XIV oli joutunut hallituksensa viimeiseen jaksoon, vastoinkäymisten vaiheeseen. Tallard ja Marsin olivat saaneet selkäänsä Höchstädtin taistelussa, Villeroy Ramilliesissa, ja itse Villars, Friedlingenin sankari, oli Marlboroughia ja Eugenia vastustaessa menettänyt Malplaquetin kuuluisan taistelun. Koko Eurooppa, jonka Colbertin ja Louvoisin hallinnollinen taito oli joksikin aikaa lannistanut, nousi Ranskaa vastaan. Asema oli kärjistynyt äärimmilleen. Niin kuin epätoivoinen sairas vaihtaa lääkäriään joka tunti koetti kuningas uutta ministeristöä harva se päivä. Mutta jokainen uusi yritys paljasti uuden voimattomuuden. Ranska ei enää kyennyt jatkamaan sotaa eikä saanut solmituksi rauhaakaan.
Turhaan Ludvig tarjoutui luopumaan bourbonilaisen sukuhaaran espanjalaisen kruununperimyksen kannattamisesta ja supistamaan valtakuntansa rajoja, siinä ei vielä ollut nöyryytystä kylliksi. Kuningasta vaadittiin sallimaan vihollisarmeijan kulkea Ranskan halki karkoittamaan hänen pojanpoikansa Espanjan valtaistuimelta. Tälle liittoutuneiden keskuudessa oli nimellisesti korotettu habsburgilainen Kaarle II ja lisäksi kuningasta vaadittiin luovuttamaan tukipaikoiksi Cambrai, Metz, La Rochelle ja Bayonne. Sellaisilla ehdoilla oli aselepo myönnetty Dunkerquen, Senefin, Fleurusin, Steenkirkin ja Matsaglien voittajalle, hänelle, joka siihen asti oli pitänyt rauhaa ja sotaa kuninkaallisen viittansa liepeessä. Hänelle oli puoli vuosisataa veistetty marmoria, valettu pronssia, sepitelty aleksandriineja[12] ja suitsutettu ylistystä. Ludvig XIV oli itkenyt neuvoston täysistunnossa. Ne kyyneleet olivat nostattaneet armeijan, ja tämä armeija oli annettu Villarsille.
Villars marssi suoraan vihollista vastaan, joka oli leiriytynyt Denainiin ja Ranskan hätää katsellessaan nukahtanut turvallisuuteensa. Milloinkaan ei ollut suurempaa vastuuta sälytetty yhden miehen niskoille. Villars oli pelaamassa Ranskan pelastuksesta yhdellä arpanopan heitolla.
Liittoutuneet olivat rakentaneet Denainista Marchiennesiinpuolustuslinjan, jota Albemarle ja Eugen ylpeydessään nimittivätPariisin valtatieksi. Villars päätti yllättämällä vallata Denainin, jaAlbemarlen nujerrettuaan tuottaa häviön Eugenille.
Noin uskaliaan yrityksen onnistumiseksi piti eksyttää sekä viholliset että ranskalainenkin armeija, kun kaappauksen menestys perustui juuri sen mahdottomuuteen.
Villars kuulutti aikovansa puhkaista Landreciesin rintaman. Sovittuna hetkenä hänen kaikki joukkonsa lähtivät liikkeelle ja marssivat kaupunkia kohti. Äkkiä annettiin käsky poiketa vasempaan. Pioneeriosastot rakensivat kolme siltaa Schelden yli, Villars pääsi joen toiselle rannalle esteettömästi ja levittäytyi ylipääsemättömäksi luullulle nevalle, jolla sotaväki vajosi vyötäisiään myöten veteen. Hän marssi suoraa päätä etuvarustuksille, sai ne haltuunsa melkein miekaniskutta, sitten valtasi perätysten puolen penikulman puolustuslinjan, pääsi Denainin edustalle, suoriutui sitä ympäröivän kaivannon yli, tunkeutui kaupunkiin ja torille sekä saapuessaan kohtasi nuoren suojattinsa, chevalier d'Harmentalin, joka ojensi hänelle vangiksi ottamansa Albemarlen miekan.
Samassa ilmoitettiin Eugenin saapuvan. Villars kääntyi, ehti ennen häntä sillalle, jota myöten jälkimmäisen piti tulla, miehitti sen ja jäi odottamaan. Siellä syntyi varsinainen taistelu, sillä Denainin valtaus oli ollut pelkkä kahakka. Eugen teki hyökkäyksen toisensa jälkeen, syöksi parhaat rivistönsä seitsemästi sillanpäätä vastaan, sitä suojelevan tykistön ja puolustavien pistimien murrettaviksi, ja vaatteet luotien lävistäminä kahdesta haavasta verta vuotavana. Kolmannen hevosen selkään nousseena Höchstädtin ja Malplaquetin voittaja vihdoin peräytyi raivosta itkien ja kiukuissaan pureskellen hansikkaitaan. Kuudessa tunnissa oli kaikki muuttunut. Ranska oli pelastettu, ja Ludvig XIV oli yhä suuri kuningas.
D'Harmental oli kunnostautunut kuten mies, joka tahtoo yhdellä iskulla voittaa kannuksensa. Nähdessään hänet veren ja pölyn tahrimana Villars muisti, kuka häntä oli suositellut, ja kutsutti hänet luokseen kirjoittaessaan raporttia. Chevalierin saapuessa hän keskeytti kirjoittamisensa.
— Oletteko haavoittunut? hän tiedusti.
— Olen, herra marski, mutta niin lievästi, että siitä ei kannata puhua.
— Luuletteko jaksavanne ratsastaa täyttä laukkaa kolmekymmentä penikulmaa hetkiseksikään levähtämättä?
— Kuninkaan ja teidän palvelukseksenne tunnen pystyväni mihin hyvänsä, herra marski.
— Lähtekää siis heti, pistäytykää madame de Maintenonin luo, kertokaa hänelle minun puolestani, mitä olette nähnyt, ja ilmoittakaa, että lähetän kuriirin tuomaan virallista selostusta. Jos hän tahtoo viedä teidät kuninkaan puheille, niin suostukaa siihen.
D'Harmental oivalsi lähettitehtävänsä tärkeyden, ja tomuisena, veren peittämänä, saappaitaan vaihtamatta hän hyppäsi vereksen ratsun selkään ja saapui ensimmäiselle kyytiasemalle. Kahtatoista tuntia myöhemmin hän oli Versaillesissa.
Villars oli arvannut, miten kävisi. Chevalierin ensimmäiset sanat saivat rouva de Maintenonin tarttumaan hänen käteensä ja viemään hänet kuninkaan luo. Kuningas työskenteli Voisinin kanssa huoneessaan, vastoin tavallisuutta, ja oli hieman huonovointinen. Rouva de Maintenon avasi oven, työnsi d'Harmentalin hänen majesteettinsa jalkojen juureen ja lausui nostaen molemmat kätensä taivasta kohti:
— Kiittäkää Jumalaa, sire, sillä mehän emme yksinämme ole mitään, ja kaikki armo tulee Jumalalta.
— Mikä nyt on, monsieur? Puhukaa! sanoi Ludvig XIV vilkkaasti, ihmetellen tuntemattoman nuoren miehen polvistumista eteensä.
— Sire, vastasi chevalier, — Denainin leiri on vallattu; kreivi Albemarle on vankina, prinssi Eugen paossa, marski de Villars laskee voittonsa teidän majesteettinne jalkojen juureen.
Lujasta itsehallinnastaan huolimatta Ludvig kalpeni. Hän tunsi jalkojensa pettävän ja nojasi pöytään, jotta ei olisi lyyhistynyt nojatuoliinsa.
— Mikä teidän on, sire? huudahti rouva de Maintenon kiirehtien lähelle.
— Se vain, madame, että olen teille velkaa kaikesta, virkkoi Ludvig. —- Te olette pelastanut kuninkaan, ja ystävänne ovat pelastaneet kuningaskunnan.
Markiisitar kumartui kunnioittavasti suutelemaan kuninkaan kättä.
Silloin Ludvig, vielä aivan kalpeana ja järkkyneenä, siirtyi suuren uutimen taakse, joka erotti huoneesta makuukomeron, ja hänen kuultiin lausuvan puoliääneen kiitosrukouksen Luojalle näin saadusta armosta. Hetken kuluttua hän tuli takaisin tyynenä ja vakavana niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
— Ja nyt, monsieur, kertokaa minulle kaikki yksityiskohtaisesti.
Lähetti selosti merkillistä taistelua, joka oli kuin ihmeen kautta pelastanut valtakunnan. Hänen lopetettuaan Ludvig huomautti:
— Ja itsestänne, monsieur, te ette sano minulle mitään? Kuitenkaan ette ole jäänyt takalinjaan, mikäli voin päättää pukunne verestä ja pölystä.
— Olen tehnyt parhaani, sire, vastasi d'Harmental kumartuen. — Mutta jos minusta on todella mitään sanottavaa, jätän sen teidän majesteettinne luvalla herra marski de Villarsin huoleksi.
— Hyvä on, nuori mies, ja jos hän sattuu teidät unohtamaan, me kyllä muistamme. Olette tietenkin uuvuksissa, menkää lepäämään, olen tyytyväinen teihin.
D'Harmental vetäytyi pois iloissaan. Rouva de Maintenon johdatti hänet takaisin ovelle. Chevalier suuteli jälleen hänen kättänsä ja kiirehti käyttämään kuninkaan antamaa lupaa. Hän ei ollut syönyt, juonut eikä nukkunut vuorokauteen.
Herätessään hän sai käärön, joka oli tuotu sotaministeriöstä. Se oli everstin valtakirja.
Kahden kuukauden kuluttua tehtiin rauha. Espanja menetti siinä puolet alueistaan, mutta Ranska jäi koskemattomaksi.
Kolme vuotta myöhemmin Ludvig XIV kuoli.
Kuoleman hetkellä oli olemassa kaksi eri puoluetta, jotka keskenään olivat sovittamattomia, Mainen herttuan[13] ympärille syntynyt äpäräin ryhmäkunta ja Orleansin herttuan edustama laillisten prinssien kannattajajoukko.
Jos Mainen herttualla olisi ollut puolisonsa, Louise Bénédicte de Condén, sitkeys, tarmo ja miehuullisuus, niin hän olisi päässyt voitolle kuninkaallisen testamentin tukemana. Mutta sitä varten hänen olisi pitänyt puolustautua julkisesti niin kuin ahdistaminenkin tapahtui, eikä Mainen herttua pätenyt muuhun kuin maanalaiseen toimintaan. Hän oli niin heikkoluontoinen, että häntä voitiin sanoa raukkamaiseksi. Häntä uhattiin avoimesti, ja silloin hänelle ei enää ollut hyötyä verukkeista, hienosta vilpistelystään, hämäräperäisestä ja kätketystä vehkeilystään. Yhdessä päivässä, ja melkein taistelutta, hänet syöstiin korkeudesta, johon hänet oli kohottanut iäkkään kuninkaan sokea rakkaus. Romahdus oli raskas ja häpeällinen. Hän vetäytyi syrjään murjottuna, luovuttaen hallinnan kilpailijalleen ja säilyttäen isänsä runsaista suosionosoituksista ainoastaan kuningaslapsen[14] kasvatuksen ylivalvonnan, tykistön ylijohdon ja oikeuden astua hovikulkueissa herttuain ja päärien edellä.
Parlamentin ratkaisu holhouskysymyksessä oli isku vanhalle hoville ja kaikille sen läheisille. Isä Letellier[15] lähti ennen karkoitusta, rouva de Maintenon otti tyyssijakseen Saint-Cyrin, ja Mainen herttua sulkeutui kauniiseen sceauxilaiseen huvilaansa jatkamaan Lucretius-käännöstään.
Chevalier d'Harmental oli passiivisena tarkkaillut tätä juonittelua, odottaen sen muuttumista sellaiseksi, johon hänkin olisi voinut ottaa osaa. Jos olisi taisteltu avoimesti asein, olisi hän mennyt sille puolelle, jonne häntä kutsui kiitollisuus. Liian nuorena ja vielä liian siveellisenä — jos niin voi sanoa politiikassa — kääntämään takkiaan tuulen mukaan, hän pysyi kunnioittavana edesmenneen kuninkaan ja vanhan hovin raunioiden muistoa kohtaan. Hänen pysyttelynsä poissa Palais-Royalista,[16] jonka vaiheilla nyt kieppuivat kaikki poliittiselle taivaalle pyrkijät, katsottiin vastustajain leiriin lukeutumiseksi, ja niin kuin hän eräänä aamuna oli saanut valtakirjan, joka toimitti hänelle rykmentin, saapui taas eräänä aamuna määräys, joka riisti sen häneltä.
D'Harmentalilla oli ikäkautensa kunnianhimoa. Ainoa aatelismiehelle avoin toimiala oli siihen aikaan sotilasura. Hän oli aloittanut loistavasti, ja isku, joka kahdenkymmenviiden vuoden iässä murskasi häneltä kaikki tulevaisuudentoiveet, tuotti hänelle syvää tuskaa. Hän riensi tapaamaan marski de Villarsia, josta oli ennen saanut niin lämpimän suojelijan. Marskin vastaanotto ilmaisi sellaisen miehen kylmäkiskoisuutta, joka mielellään sekä unohtaisi menneisyyden että näkisi sen unohdettavan. Chevalier ymmärsikin, että vanha hovimies aikoi vaihtaa nahkaansa, ja jätti hänet hienotunteisesti rauhaan.
Vaikka itsekkyys olikin tämän aikakauden vallitseva piirre, oli chevalierille sen ensimmäinen kokeminen karvasta. Mutta hänen onnellisella iällään ovat pettyneen kunnianhimon vihlaisut toki harvoin syviä ja vakavia. Kunnianhimo on niiden intohimo, joilla ei ole muita, ja chevalierilla oli vielä kaikki ne, jotka kuuluvat tälle iälle.
Ajan henki ei sitä paitsi ollut vielä lainkaan kääntynyt kaihomielisyyteen. Tämä syntyi vasta uudemman ajan taloudellisista mullistuksista ja ihmisten voimattomuudentunteesta. Kahdeksannellatoista vuosisadalla harvoin tuumiskeltiin abstraktisia kysymyksiä ja pyrittiin tunkeutumaan tuntemattomaan. Silloin käytiin suoraan huvituksiin, kohti kunniaa tai rikkautta, ja perille pääsi kuka hyvänsä kauneudella, urhollisuudella tai juonittelukyvyllä. Siihen aikaan ei vielä tunnettu nöyryyttä onnesta. Nykyään henki hallitsee ainetta liian korkealta, jotta rohjettaisiin tunnustaa onnellisuutensa.
Myönnettävähän on myös, että nyt tapahtui elpymistä. Ranska tuntui täysin purjein viilettävän etsimään jotakin sellaista lumottua saarta, joita tavataan Tuhannen ja yhden yön kullatulla kartalla. Ludvig XIV:n vanhuuden pitkän ja turruttavan talven jälkeen päästiin yhtäkkiä nuoren kuninkuuden hilpeään ja säteilevään kevääseen. Jokaisen mieli kirkastui säteilevässä ja suopeassa uudessa auringossa ja liiteli hymisten ja huolettomana kuin perhoset ja mehiläiset ensimmäisinä lämpiminä päivinä. Huvi palasi oltuaan poissa ja kiellettynä enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Se vastaanotettiin kuten ystävä, jota ei ollut enää odotettu nähtävän — joka taholta riennettiin peittelemättömästi tervehtimään sitä, avosylin ja avoimin sydämin, ja varmaankin peläten sen jälleen kaikkoavan sitä käytettiin kaikin hetkin nautinnoksi. Chevalier d'Harmental oli apeana viikon. Sitten hänkin oli sekaantunut joukkoon, antautunut pyörretuulen vietäväksi, ja se tuuli oli heittänyt hänet sievän naisen jalkoihin.
Kolme kuukautta hän oli ollut maailman onnellisin mies. Kolmen kuukauden ajaksi hän oli unohtanut Saint-Cyrin, Tuileries-palatsin,[17] Palais-Royalin. Hän ei enää tiennyt, oliko olemassa markiisitar de Maintenonia, kuningasta, regenttiä. Hän tiesi vain, että on hyvä elää rakastettuna, ja mikseipä hänen sopinut elää ja rakastaa loputtomasti.
Sillä asteella hän oli haaveessaan, kun Lafare äkillisen karkeasti havahdutti hänet hänen ollessaan ystävänsä paroni de Valefin kanssa illallisella eräässä suositussa Rue Saint-Honorén talossa. Rakastavaisilla on yleensä talossa ankea herääminen, ja me olemme nähneet, että d'Harmental ei siinä suhteessa ollut muita sietävämpi. Tämä oli muuten sitäkin anteeksiannettavampaa chevalierille, kun hän luuli rakastavansa todella ja nuorekkaassa hyvässä uskossaan ajatteli, että mikään ei voisi korvata sitä rakkautta hänen sydämessään. Sen verran oli häneen jäänyt Neversin tienoolta maalaismaista yksivakaisuutta.
Siksi hän ensin oli tyyten masentunut rouva d'Avernen merkillisestä, mutta ainakin suoraluontoisesta kirjeestä, sen sijaan että se olisi hänessä herättänyt tänä huimapäisenä aikakautena ansaitsemaansa ihailua. Jokaisen kohtaamamme tuskan ominaisuutena on elvyttää kaikki menneet tuskat, joiden on luullut häipyneen, vaikka ne olivatkin vain turtuneet. Sieluun jää arpia kuten ruumiiseenkin, eivätkä ne milloinkaan umpeudu niin täydesti, ettei niitä voisi uusi vamma avata. d'Harmental huomasi olevansa jälleen kunnianhimoinen. Rakastajattaren menetys oli johdattanut hänen mieleensä rykmentin menetyksen.
Ei siis tarvittukaan muuta kuin tuo odottamaton ja salaperäinen toinen kirje tuottamaan chevalierin tuskaan jotakin lievikettä. Nykyaikainen rakastaja olisi ylenkatseellisesti heittänyt sen luotansa ja halveksinut itseään, ellei hän olisi kaivellut tuskaansa niin katkerasti, että olisi ainakin viikoksi saanut siitä riuduttavan ja runollisen synkkämielisyyden, mutta regenttikauden rakastavainen oli paljon sopeutuvampi. Itsemurhaa ei ollut vielä keksitty eikä sattumalta veteen pudotessa hukuttu, jos käden ulottuville osui vain oljenkorsikin, mihin tarttua.
D'Harmental ei niin ollen yrittänyt hukuttautua murheisiinsa. Hän päätti, tosin huokaisten, lähteä oopperatanssiaisiin — ja se oli jo paljon rakastavaiselta, jota oli petetty niin aavistamattomasti ja julmasti.
Oopperatanssiaiset olivat siihen aikaan täydessä vauhdissa. Ne olivat chevalier de Bouillonin keksintö, ja ainoastaan tällaisen palveluksen tekeminen aikalaistensa vallattomalle seuraelämälle riittikin antamaan hänelle anteeksi Auvergnen ruhtinaan arvonimen, jonka hän oli omaksunut ties millä perusteella. Hän oli siis keksinyt tuon varalattian, jolla permanto saadaan näyttämön tasalle, ja kaikkien oivallisten keksintöjen ymmärtävänä arvostajana oli regentti tämän palkitsemiseksi myöntänyt hänelle kuudentuhannen livren eläkkeen, — nelinkertaisesti runsaamman kuin suuri kuningas oli säätänyt Corneillelle.[18]
Tuo kaunis, upeasti ja arvokkaasti koristeltu sali, jonka kardinaali de Richelieu oli vihkinyt "Miramellaan",[19] jossa Lulli ja Quinault olivat esityttäneet pastoralejaan ja Molière itse näytellyt pääteoksissaan, oli siis tänä iltana sen kaiken kohtauspaikkana, mikä hovissa edusti ylhäisyyttä ja rikkautta. Uhallakin, kuten hänen asemassaan oli luonnollista, d'Harmental oli pannut asuunsa vielä enemmän huolta kuin tavallisesti. Siksi hän saapuikin salin ollessa jo täynnä. Hetken aikaa hän pelkäsi, että sinipunaista nauhaa käyttävä naamio ei löytäisikään häntä koska tuntematon haltia ei ollut tarkemmin määritellyt kohtauspaikkaa.
Silloin hän oli hyvillään siitä, että oli tullut peittämättömin kasvoin. Sivumennen sanoen se päätös ilmaisi hänen puoleltaan suurta turvaamista vastustajiensa hienotuntoisuuteen, kun nämä olisivat yhdellä sanalla voineet lähettää hänet parlamentin eteen tai ainakin Bastiljiin.[20] Mutta aatelismiehillä oli siihen aikaan sellainen molemminpuolinen luottamus toistensa kunniantuntoon, että chevalier — aamulla lävistettyään miekallaan regentille läheisen miehen — vähääkään epäröimättä tuli etsimään seikkailua Palais-Royalista.
Ensimmäinen henkilö, joka pisti hänen silmäänsä, oli nuori herttua de Richelieu, joka oli jo alkanut tulla muotileijonaksi nimensä, seikkailujensa, hienotapaisuutensa ja kenties varomattomuuksiensakin ansiosta.[21] Vakuutettiin että kaksi prinsessaa[22] parhaillaan kiisteli hänen rakkaudestaan, mikä ei estänyt rouvia de Nesleä ja de Polignacia ryhtymästä kaksintaisteluun pistooleilla hänen tähtensä ja rouvia de Sabrania, de Villarsia, de Mouchya ja de Tenciniä jakamasta hänen sydäntään.
Hän oli juuri mennyt tervehtimään markiisi de Canillacia, erästä regentin elostelijaa, jota hänen korkeutensa nimitti Mentorikseen[23] hänen näyttelemänsä jäykkäsävyisyyden takia. Richelieu alkoi Canillacille äänekkäästi ja hohotellen kertoa juttua. Chevalier tunsi herttuan, mutta ei niin läheisesti, että olisi voinut mennä hänen luokseen kesken puhelun, eikähän hän välittänytkään. Hän aikoikin sivuuttaa ryhmän etäämmältä, kun herttua tarttui hänen takinliepeeseensä.
— Hitto, hyvä chevalier, te ette ole tässä liikaa, hän sanoi, — kerron Canillacille hauskaa selkkausta, josta hän voi ottaa opikseen herra regentin yöluutnanttina, ja tekin olette altis samalle vaaralle, johon minä jouduin. Tarina on tältä päivältä. Se on lisäansio, sillä minä olen sen ehtinyt kertoa vasta parillekymmenelle henkilölle, joten se on vain vähän tunnettu. Levittäkää sitä minun ja regentinkin mieliksi.
D'Harmental rypisti kulmiaan, Richelieu pidätti hänet pahaan aikaan. Samassa chevalier de Ravanne asteli heidän ohitseen erästä naamioitua seuraten.
— Ravanne! huusi Richelieu, — Ravanne!
— En kerkiä nyt, tämä kieltäytyi.
— Tiedättekö, missä Lafare on?
— Potee päänkivistystä.
— Entä Fargy?
— Nyrjäytti jalkansa.
Ja Ravanne katosi tungokseen, mitä ystävällisimmin tervehdittyään aamullista vastustajaansa.
— No, se juttu? kiirehti Canillac.
— Se on tulossa. Ajatelkaahan, kuusi tai seitsemän kuukautta takaperin olin juuri päässyt Bastiljista, jonne minut toimitti kaksintaistelu Gacén kanssa, — kolme neljä päivää olin vasta ollut liikkeellä seuraelämässä, kun Raffe[24] toi minulle rouva de Parabèreltä herttaisen pikku kirjeen, jossa minua kutsuttiin viettämään iltaa hänen luonansa. Käsitätte, chevalier, että Bastiljista tultaessa ei vähäksytä sen avainten haltijan rakastajattaren[25] tarjoamaa kohtausta. Ei tarvitse kysyäkään, olinko täsmällinen. Saavun määrähetkellä. Arvatkaapa, kenet tapaan istumassa sohvalla hänen vieressään? Sata yhtä vastaan, että te ette osaisi aavistaa!
— Hänen miehensä? yritti Canillac.
— En, vaan itse hänen kuninkaallisen korkeutensa. Hämmästykseni oli sitä suurempi, kun minut oli johdatettu huoneeseen niin kuin markiisitar olisi ollut yksinään. En kuitenkaan mennyt päästäni pyörälle, kuten hyvin ymmärrätte, chevalier. Omaksuin tyynen ilmeen, naivin ja sävyisän, sellaisen ilmeen kuin teillä on, Canillac, ja tervehdin markiisitarta niin syvällistä kunnioitusta näytellen, että regentti purskahti nauramaan. Tunnustan, että se arvaamaton purkaus hieman hämmennytti minua. Otin tuolin istuutuakseni, mutta regentti viittasi minua asettumaan sohvalle markiisittaren toiselle puolelle, ja minä tottelin.
— Hyvä herttua, hän virkkoi, — kirjoitimme teille varsin vakavan asian takia. Katsokaas, tämä markiisitarparka, joka on ollut kaksi vuotta täysin erossa miehestään, tuntee olevansa siunatussa tilassa.
— Markiisitar pani parastaan punastuakseen, mutta huomatessaan yrityksen liian työlääksi hän peitti kasvonsa viuhkalla.
— Heti kun hän huomautti minulle pulastaan, jatkoi regentti, — minä kutsutin d'Argensonin[26] ja tiedustelin häneltä, kenestä lapsi saattoi olla lähtöisin.
— Voi, monsieur, säästäkää minua, uikutti markiisitar.
— No, päättyyhän tämä kohta, käpyseni, tyynnytteli regentti. — Hiukan kärsivällisyyttä vain. Tiedättekö, mitä d'Argenson vastasi minulle, hyvä herttua?
— En aavistakaan, vastasin minä neuvottomana.
— Hän vastasi, että isyys on minun tai teidän.
— Se on katala parjaus! minä huudahdin.
— Älkää sotkeutuko sanoihinne, herttua, markiisitar on tunnustanut kaikki.
— Siinä tapauksessa, myöntelin, — jos markiisitar on tunnustanut kaikki, ei minulla ole mitään sanottavaa.
— Enkä minä olekaan pyytänyt teitä tänne esittämään yksityiskohtaisempaa selostusta, pitkitti regentti, — vaan kohtalotovereina selviytyäksemme jutusta toistemme avulla.
— Ja mitä teillä on pelättävää, monseigneur? tiedustin minä. — Mitä taasen minuun tulee, tiedän voivani teidän korkeutenne nimen turvissa uhmata kaikkea.
— Mitäkö meillä on pelättävää, hyvä ystävä? Parabèren nalkutusta, kun hän tahtoisi minulta herttuan arvonimeä.
— Kah, mitähän jos tekisimmekin hänestä isän? johtui mieleeni.
— Aivan! huudahti regentti. — Se meidän on järjestettävä — olette saanut saman ajatuksen kuin markiisitarkin.
— Toden totta, madame, se on minulle suuri kunnia, huomautin minä.
— Mutta pulmana on se, selitti rouva de Parabère, — että minä en ole pariin vuoteen vaihtanut edes sanaa markiisin kanssa, ja mustasukkaisuudesta, ankaraluontoisuudesta, ties mistä syystä hän on vannonut, että jos minä joskus joutuisin tähän tilaan, kostaisi hän perinpohjaisella käräjänkäynnillä.
— Ymmärrättehän, Richelieu, että tämä käy huolestuttavaksi, lisäsi regentti.
— Hitto, niin tosiaankin, monseigneur!
— Minulla on kyllä käsissäni erinäisiä voimakeinoja, mutta ne eivät ulotu pakottamaan aviomiestä vastaanottamaan vaimoaan kotiinsa.
— No, entä jos toimitettaisiin hänet tulemaan vaimonsa luo? esitin minä.
— Siinäpä juuri on vaikeus.
— Malttakaahan, rouva markiisitar; lienee lupa kysyä vieläkö herra deParabèren heikkoutena ovat chambert- ja romanée-viinit?
— Pelkään olevan, sanoi markiisitar.
— Silloin olemme pelastetut, monseigneur! Minä kutsun herra markiisin illalliselle huvitalooni sekä tusinan verran mässääjiä ja viehättäviä naikkosia! Te lähetätte sinne Duboisin…
— Mitä! Duboisin? oudoksui regentti.
— Niin juuri: jonkun täytyy siellä pitää päänsä selvänä meidän puolestamme. Kun Dubois ei voi juoda, pätevästä syystä,[27] niin hän ottakoon huolekseen markiisin juottamisen. Kaikkien ollessa valmiita sortumaan pöydän alle. Dubois vie hänet sievästi joukostamme, kyeten pitelemään häntä mielensä mukaan. Muu jää markiisittaren asiaksi.
— Enkö minä teille sanonut, markiisitar? kehuu regentti taputtaen käsiään, — että Richelieu on aina neuvokas. Kuulkaahan, herttua, hän jatkoi, — teidän pitäisi heittää maleksimisenne eräiden palatsien tienoilla, jättää vanha rouva rauhassa kuolemaan Saint-Cyrissä, sepittelemään loppusointujaan Sceauxissa ja avoimesti liittyä meihin. Minä antaisin teille kabinetissani tuon vanhan d'Uxelles-höperön[28] paikan, ja siitä koituisi tuskin haittaa valtion asioille.
— Heh, sen kyllä uskon, vastasin minä, — mutta valitettavasti minulla on muuta mielessä.
— Jukuri! mutisi regentti.
— Miten kävi herra de Parabèren? kysyi chevalier d'Harmental, joka oli tullut uteliaaksi kuulemaan jutun lopun.