Tositapauksien mukaan kertonut
Xaver Riedl
Suomentanut Katri S. [Katri Suomalainen].
HelsingissäSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.Uuden Suomettaren kustantama.
Vangittu nero.
— "Voitko antaa minulle vähän rahaa Kaarle? Pienelle Baby'llemme täytyy ostaa sukkia. En voi millään muotoa sitä enää tuonnemmaksi jättää. Meidän täytyy sen sijaan kieltää itseltämme jotain muuta".
— "Ja tuo jotain muuta on tietysti oleva kangas uutta tauluani varten".
Kaarle Rossiter lausui tämän vastauksen tuimalla, murisevalla äänellä; otti kurttautuneen dollarin setelin taskustaan ja pani sen pöydälle lähelle vaimoansa, sitten tarttui hän jälleen kirjaansa ja luki eteenpäin.
Tämä kirja oli englantilaisen taidearvostelijan Ruskin'in kirjoittama. Rouva Rossiter ei olisi ymmärtänyt tämän kirjan sisältöä, eikä olisi pitänyt lukuakaan sen ymmärtämisestä. Hän oli tehnyt pyyntönsä katsomatta mieheensä eikä vastannut mitään siihen ynseään tapaan, jolla tämä hänen pyyntönsä täytti, vaan jatkoi entistä uutteraa ompelemistaan.
Lattialla lähellä häntä oli kori täynnä vanhoja kuluneita vaatteita — paraasta päästä lasten vaatteita — ja siitä otti rouva kappaleen toisen perästä ja paikkasi niitä.
Näin istuivat he, mies ja vaimo ilottomina, äänettöminä aina yöhön saakka. — Tämä tapahtui pienessä köyhässä perheessä Chicago'ssa.
Kuluneista matoista alkain aina nuoren rouvan virttyneisiin vaatteisin asti todisti kaikki tässä huoneessa suurinta köyhyyttä. Tapetit olivat siellä täällä paikatut, vieläpä toisen värisellä paperilla kuin alkuperäiset. Vanha sohva — jäännös paremmilta ajoilta — oli tuiki kulunut ja paikottain rikkikin. Kirjahyllyllä oli vaan muutamia kirjoja. Kaikkialla huoneessa olivat huolenpito ja puhtaus turhaan koittaneet tehdä köyhyyden vähemmin silmiinpistäväksi ja tuo nuori rouva, halvassa kuluneessa puvussaan, mutta hiukset huolellisesti kammattuina, lumivalkoinen kaulus kaulassa ja yhtä moitteettomat manchetit ranteella kyyristyneenä vaate repaleitten yli, oli ikäänkuin elävä kuva koko tästä kodista. Surullisena, mutta uutterasti ompeli hän — tuntikausin.
Vihdoin viimein viskasi Rossiter pois kirjansa, heittäysi tuolinsa selkä-nojalle ja pani molemmat kätensä yhteen päänsä taakse.
— "Sielun maalaaminen! hm, kummallista sentään", puheli hän miettiväisenä ikäänkuin lukemisensa kautta olisi tullut tähän ajatukseen.
Rouva Rossiter oli juuri ottanut koristaan pienen karttuna-vaatteen ja katseli sitä. Monet suuret reiät siinä osoittivat selvästi, että pienonen, joka oli sitä pitänyt, varmaankin oli oikeen erinomaisen taitava vaatteitansa kuluttamaan ja pahoin pitelemään.
Rouva parka huokasi hiljaa, turhaan etsiessään pienestä käärystä paikaksi sopivaa tilkkua, joka olisi ollut kylliksi suuri reikiä peittämään.
— "Mitä tarkoitat armaani?" kysyi hän hajamielisenä.
— "Puhelen vaan sen johdosta mitä Ruskin sielun maalaamisesta sanoo. Mikä suuri aate, Minette", jatkoi hän innokkaasti, "oletko edes milloinkaan koettanut mielessäsi kuvitella minkä näköinen sielu on? Minä olen sen tehnyt. — Minä näin kerran unen — vuosia sitten. Ensimmäinen lemmittyni meni miehelle, joka oli paha juomari. Surut ja vaivat saattoivat vaimo paran viimein manalan majoille. Eräänä yönä hänen kuolemansa jälkeen olin unissa näkevinäni hänen henkensä. Ulkomuodoltaan oli se ihmis-olennon kaltainen, mutta muutoin kuin yksi ainoa suuri sininen liekki. Se liehuili sinne tänne, pidättäen kumminkin aina ulkonaiset piirteet. Henki näkyi kulkevan puolisonsa rinnalla ja aivan oudolla omituisella tavalla virkkoi tämä yliluonnollinen olento minulle: tämä on minun rangaistukseni. Oi jospa heti seuraavana aamuna olisin koettanut saada tämän näkyni kankaalle! Nyt on siitä jäljellä enää vaan himmeä muisto — nyt on se liian myöhäistä".
— "Mikä vahinko, Kaarleni!"
Hämmästyneenä tästä harvinaisesta osan-otosta, kääntyi Rossiter, joka puhuessaan oli pitänyt silmänsä seinään luotuina, vaimonsa puoleen ja katseli häntä.
— "Voi näitä kurjan pieniä tilkkusia! Ei ainoakaan niistä ole kyllin suuri reikää peittämään. Minun täytynee ensin ommella yhteen muutamia niistä. Sanoitko jotain armaani?"
— "En mitään tärkeätä", vastasi Rossiter kylmäkiskoisesti pettyneenä, ja äreänä vaimonsa viimeisistä sanoista.
Rouva Rossiter huomasi kohta muutoksen miehensä äänessä ja katsahti hänen synkkään muotoonsa.
— "En voi sinua auttaa, Kaarle", sanoi hän vähäisellä kärsimättömyydellä.
"Me olemme niin köyhät, että minun täytyy repaleita ajatella, repaleista puhua ja repaleita yhteen-ommella. Minä surkuttelen, että olen häirinnyt mielenkuvituksesi lentoa. Mietin niin innokkaasti työtäni tässä, ett'en ensinkään huomannut ääneen puhuvani".
— "Se ei tee mitään. Tule, käydään levolle! Oletpa tänä iltana jo kylliksi ommellut; nyt on jo hyvin myöhä".
Rossiter sanoi tämän tavallisella, puoleksi pakotetulla maltilla ja ystävällisyydellä. Hänen vaimonsa pani pois työnsä hiljaisella huokauksella ja laskeusi vuoteelleen, miettiäkseen jonkinlaista keinoa talonsa pahinta vihollista, köyhyyttä, vastaan.
Seuraavana aamuna päivän koitossa heräsi rouva Rossiter ja nousi vuoteeltaan. Hän heitti liinan hartieilleen ja rupesi jälleen lastensa vaatteita paikkaamaan. Kun viimeinen kappale niistä oli valmiina, nojasi hän päänsä seinää vasten ja mietiskeli alkavan päivän toimia. Sitten puki hän vaatteet yllensä ja keitti pienessä rauta-uunissa aamiaisen, auttaen samassa kahta vanhempaa lastaan pukeumaan. Äidille oli kovin vaikea saada näitä pienosiaan pysymään ääneti pestessään ja kammatessaan heitä.
— "Hiljaa Mamie! sinä herätät isän. Frank ole toki vähemmällä, isä ja pieni Baby nukkuvat vielä".
Toinen tai toinen näistä lauseista oli alinomaa hänen huulillaan.
Kaikkein vaikein kumminkin rouva Rossiterin aamutoimista oli hänen miehensä herättäminen. Hän lähestyi vuodetta ja katseli nukkuvata. Tuossa makasi hän, kaunispiirteiset säännölliset kasvot vaimoonsa käännettyinä. Hänen nukkuessa poistui puna tavallisesti hänen poskiltaan ja hänen pitkät ruskeat silmänripsinsä kauniina kaareilivat hänen valkealla ihollaan. Rouva Rossiter'ille oli tämä hänen miehensä kauneus — jolle Rossiter itse ei näkynyt vähintäkään arvoa antavan — alituisena ilon ja ylpeyden syynä. Heidän lapsensa olivat kaikki isänsä näköisiä ja sepä oli äidille mitä suurin lohdutus hänen muutoin niin ilottomassa elämässään.
Hänen sydämmensä pelkäsi, nyt kuin aina, tätä alati uudistettavaa aamutointa, mutta hänen täytyi se tehdä. Hän laski hiljaa kätensä miehensä olalle:
— "Kaarle, Kaarle!" sanoi hän vienolla äänellä.
Vitkalleen aukasi Rossiter suuret ruskeat silmänsä ja loi hajamielisen, uneksuvan katseen vaimoonsa.
— "Kello on kohta seitsemän ja aamiainen melkeen valmis".
— "Minä uneksuin ihanasta kuvasta", sanoi mies veltosti kohottautuen kyynäspäänsä nojalle. Hän katsahti köyhään huoneesen ja sitten hienosti hymyillen vaimoonsa. "Oi vaimoni", sanoi hän, "sinä tulet minulle ilmoittamaan, että paratiisi jälleen on kadotettu".
Kaarle Rossiter aloitti aina päivänsä tämmöisillä puoleksi leikillisillä puoleksi ivallisilla puheilla — — paitsi sunnuntai-päiviä. Näinä vapaa-päivinään nousi hän varhain ja tarttuen siveltimeensä ja maalilautaseensa istahti hän maalailemaan eikä laannut tästä hauskasta työstään ennenkuin myöhäinen ilta pakoittamalla pakoitti hänet siihen.
Rouva Rossiterille oli mitä vaikeinta lastensa mielessä yhteen sovittaa sunnuntaipäivän pyhittämisen tuntoa ja kunnioitusta isää kohti, mutta se onnistui hänelle kumminkin. Hän opetti pienosilleen jo varhain, ett'ei "isää" saisi tuomita niitten sääntöjen mukaan kuin tavallisia kuolevaisia ihmisiä tuomitaan.
Kun Kaarle istahti aamiais-pöytään riensi hänen vaimonsa uunin luo ja toi hänelle sieltä lautasella kaksi munaa sekä viipaleen voita-leipää. Itselleen ja lapsilleen oli hänellä vaan pelkkää leipää sekä palasteltua lihaa edelliseltä päivältä, mutta sitä ei hän sallinut miehensä syödä.
— "Särjenkö munat valmiiksi Kaarleni? Ne ovat kuumat ja minun sormeni eivät ole niin arat kuin sinun", sanoi Minette.
Ja huolimatta siitä, että hänen oma aamiaisensa jäähtyi, auttoi rouva Rossiter ensin miestänsä, palasteli sitten leipää maitoon lapsillensa ja viimeiseksi vasta ryhtyi omaan jäähtyneesen ruokaansa, kahviin ja lihaan.
Monelle kenties näyttänee tarpeettomalta, että näitä satunnaisia vähäpätöisyyksiä näin tarkasti kertoilemme. Mutta nepä juuri kuvaavat sankarimme taloudellista elämää.
Nopeasti lopetti rouva Rossiter aamutoimensa, otti sitten pienimmän lapsensa käsivarrelleen ja läksi ulos täyttämään päätöksen, jonka yöllä valvoessaan oli tehnyt.
Koska hän oli liian köyhä voidakseen käyttää hevois-rautatietä, täytyi hänen, vaikka suruista ja vaivoista uupuneena, kävellä pitkin katuja, lapsi käsivarrellaan, kunnes saapui määräpaikkaansa.
Hän nosti pienosensa toiselta käsivarreltaan toiselle: nousi kapeita, pimeitä portaita myöten vitkalleen ylöspäin ja koputti arasti erästä pientä ovea. Miellyttävän näköinen vaimoihminen aukasi oven ja pyysi tulleitten astumaan huoneesen, joka toimitti kyökin virkaa ja josta lihaliemen haju tuoksusi vastaan.
— "Onko minulla kunnia puhutella rouva Tourtelotte'a?" kysyi Minette.
— "Niin rouvaseni! Missä saatan olla teille hyödyksi?" ja ranskalainen rouva, liukas liikunnoiltaan, oli jo toisesta huoneesta tuonut tuolin, jonka tarjosi väsyneelle vieraalleen.
— "Eräs lady, yksi teidän työn-antajianne, sanoi lähettäneensä tänne koko joukon koru-ompelusta ja kertoi minulle myös, että teillä on enemmän työtä kuin voitten valmistaa".
Minette punastui ja keskeytti puheensa, ja rouva Tourtelotte tarkasteli häntä vilkkailla silmillään huonosta hatusta ja vanhanmuotisesta shaalista alkain aina kuluneesen kenkään asti, joka pisti esiin virttyneen hameen liepeen alta.
— "No entäs sitten rouva?" kysyi hän.
— "Kenties — ajattelin minä — — antaisitte te työtä muille".
— "Teillekö rouva?"
— "Niin".
— "Totta kyllä, että minulla on enemmän työtä kuin mitä voin valmiiksi saada" — hän pysähtyi ja näytti hiukan epäilevän, mutta kotvasen kuluttua jatkoi hän: "Sitten olisi — suokaa anteeksi rouva — tarpeellista, että ensin saisin nähdä joitain näytettä työstänne, joten voisi tietää minkälaista ompelusta saatan teille uskoa".
Rouva Rossiter otti taskustaan koru-ompeluksella kirjaillun vaate-kappaleen. Punastuvin poskin ja sanaakaan virkkamatta ojensi hän sen rouva Tourtelotte'lle.
— "Onko tämä tosiaankin teidän omaa työtänne?"
Minette nyykäytti myöntyväisesti päätään.
— "Sangen kauniisti tehty! — Kyllä minulta työtä saatten rouvaseni… Kuinka pitkä aika on siitä kuin tämän valmistitte?" kysyi ranskalainen rouva yhä tarkastellen kaunista ompelusta.
— "Seitsemän vuotta", änkytti rouva Rossiter.
Seikka oli se, että tämä koru-työ oli ollut osa hänen myötäjäisistään. Kuinka monta onnellista muistoa ja suloista toivoa oli noussut hänen mieleensä tätä ommellessa… Kaiken elinaikani — niin hän oli ajatellut — tahdon säilyttää paraimmat kappaleet näistä, mutta köyhyys oli pakoittanut hänet ottamaan niistä toisen toisensa perästä käytettäväksi, koska häneltä puuttui varoja uudistaa heidän jokapäiväistä vaate-varastoaan. Nytpä oli yksi noista korukappaleista todistajana hänen taidostaan, mutta — samalla myöskin hänen köyhyydestään. Eipä ihmettä, jos tämä koski hänen sydämmeensä ja kyyneleitä väkisinkin kiertyi hänen silmiinsä.
— "No niin", sanoi rouva Tourtelotte nopeasti, "tässä on koko joukko nenäliinoja, joihin on ommeltava yhdyskirjaimia ja tässä on lankaa ja neuloja. Antakaa minun ensin nähdä miten nämät teiltä onnistuvat, niin sitten" — ja hän lopetti puheensa omituisella tavalla keikauttaen päätään.
Rouva Rossiter'ille, joka kauan aikaa yhä oli saanut paikkailla vanhoja, kuluneita lapsen vaatteita, oli erittäin mieluista kerrankin ryhtyä koru-ompeluun. Ja niinpä tämä vanha, tuttu työ, hänen illoin istuessaan sen ääressä, muistutti hänelle hänen avioliittonsa ensimmäisiä onnellisia päiviä. Hän olisi niin kernaasti suonut miehensä nytkin vielä joskus lukevan hänelle ääneen niinkuin ennen melkeen joka päivä oli tehnyt: olivathan muutoin niin tukalia nuo pitkät talviset illat, jolloin tuskin tuli sanaakaan vaihetuksi.
— "Mitä sinä luet Kaarle?" kysyi rouva Rossiter eräänä iltana mieheltään kun tänä, täyttääksen piippuansa, kotvaseksi pani pois kirjansa.
— "Onpahan vaan muuan teos ylenluonnollisuudesta taiteessa".
Rouva Rossiter oli kotvasen ääneti.
"Sinä et koskaan enää lue ääneen", virkkoi hän sitten verkalleen.
Hänen miehensä sytytti tulitikun.
— "Niin, armaani, täytyihän meidän siitä lakata", sanoi hän tuon tuostakin pysähtyen laskiessaan piipustaan savupilviä, "kun lapset alinomaa huusivat ja sinä tuskin kymmentäkään minuutia yhtä mittaa ehdit minua kuunnella".
Rossiter heitti pois tulitikku-pätkän ja tarttui kirjaansa.
— "Etköhän tänä iltana lukisi minulle vähän?" kysyi hänen vaimonsa arastellen.
— "No miksi ei" — sanoi Kaarle silminnähtävästi häirittynä — "voisinhan sitä tehdä, mutta" — tässä käänteli hän kirjansa lehtiä — "olen juuri keskellä kirjaa, ja sitä paitsi pelkään, ett'ei tämä sinua huvittaisi".
— "Voi minä olen niin kyllästynyt tähän äänettömyyteen, tahtoisin vaan kuulla sinun ääntäsi".
— "Vai niin, no sitten…" ja Rossiter alkoi heti lukea.
Rouva parka koetti ponnistella voimiansa ymmärtääkseen kaikkia, mutta vähä väliä tuli kohtia, jotka olivat hänelle umpi-outoja.
— "Luulempa vaan, ett'ei tämä sinua miellytä", virkkoi Rossiter, pannen kirjansa pois tavallista varemmin.
Hänen vaimonsa hymyili sanaakaan sanomatta. Hän olisi kernaasti suonut, että miehensä, hänelle käsittämättömän esteetillisen esitelmän sijaan, olisi valinnut jonkun kaunokirjallisen teoksen tai matkakertomuksen luettavaksi. Mutta hän oli jo pannut kaiken rohkeutensa liikkeelle pyytäessään miestään kerrankin lukemisella hauskuttamaan pitkää, ikävää talvis-iltaa, eikä hän siis uskaltanut toista pyyntöä tehdä.
— "Olithan sangen ystävällinen, Kaarle, kun minun tähteni väsytit itseäs ääneen lukemisella", vastasi hän vältellen.
Hän ei milloinkaan enää pyytänyt saada kuulla mitä hänen miehensä luki. Äänettömänä, mietteisinsä vaipuneena istui hän, ommellen kaiket illat. Hänen työnsä oli kaunista ja tuotti hänelle hyvän hinnan. Pienet hauskuudet lapsille, vähäiset mukavuudet talossa sekä silloin tällöin joku herkku-ruoka pöydällä todistivat, että emännällä oli muutamaa dollaria enemmän käytettävänä kuin tavallista.
Rossiter, jos joskus ihmettelikin kuinka hänen vaimonsa arastelevat rahan-pyynnöt niin kerrassaan olivat laanneet, teki sen aina vaan äänettömänä itsekseen. Mutta kerran, kun rouva Rossiter jo noin kuusi viikkoa oli uutta työtänsä toimiskellut, täytyi hänen miehensä kuitenkin huomata tämä asia.
— "Minette, annas joku riepu, jolla pyyhkisin nuo vesipilkut pöydältä", sanoi Rossiter eräänä päivänä ja laski jo kätensä vaate-kasalle, joka oli tuolilla lähellä häntä.
— "Ai! älä ota siitä. Siinä…" huudahti hänen vaimonsa ja pyyhkäsi nopeasti pöydän käsiliinalla.
— "Mitäs tuossa on?" kysyi Kaarle osottaen vaate-kasaa.
— "Onhan vaan vaatetta tyynynpäällyksiä varten, jotka pitää kirjaella", änkytti Minette, ja vähän vitkailtuaan kertoi hän koko asian. "En tahtonut aina jokaisen pienen tarpeen vuoksi vaivata sinua rahan-pyynnöilläni, koska tiedän sun tarvitsevan palkkasi taiteellisten aikeittesi toteuttamiseksi. Minusta tuntui raskaalle pyytää sinulta rahoja, koska ne itsellesikin ovat tarpeen — jok'ainoa penni".
— "Niinpä kyllä, eikä niitä juuri paljoa olekaan", vastasi Rossiter katkeralla äänellä ja alkoi kiivain askelin kävellä edes takaisin huoneessa. "Minette, kuinka saisin joskus maailmassa niin paljon säästetyksi, että pääsisin Europaan? Siinäpä temppu!"
Nuori rouva koetti paraillaan pujoittaa lankaa neulan silmään, mutta kyyneleitten tähden, jotka kiertyivät hänen silmiinsä, näki hän edessänsä tuhansittain kimaltelevia neuloja. — Hän oli pelännyt miehensä panevan pahaksensa, että vaimonsa rahan edestä teki työtä muille. Tosin oli hän vavissut miehensä vihaa, mutta toisten oli hän taas toivonut kenties saavansa häneltä ystävällisen silmän-luonnin kiitokseksi siitä, että oli koettanut olla apuna pienten talon-tarpeitten hankkimisessa. Ja yksi ainoa lempeä katse, yksi ainoa hellä syleilys olisikin ollut hänelle yltäkylläinen palkinto… Sitä rouva parka vaan ei koskaan ollut ajatellut, ettei hänen miehensä ensinkään pitäisi lukua näistä hänen vaivoistaan ja ponnistuksistaan. Tämä tuntui hänestä kovin katkeralle. Hän oli jo paljon kärsinyt miehensä tähden — ja aina valittamatta, nurisematta — mutta ei mikään ollut niin hänen sydämmeensä koskenut kuin tämä viimeinen itsekkäisyyden osoite.
Varhain ja myöhään oli vaimo parka tehnyt työtä: hän oli hoitanut miestänsä tämän sairasna ollessa, hän oli luopunut kaikista mukavuuden ja hauskuuden vaatimuksista ja uhrannut koko elämänsä yksistään miehensä ja lastensa hyväksi. Ja kaikesta tuosta ei hänen miehensä suonut hänelle ainoatakaan kiitollisuuden osoitusta, vaan valitti alati, että köyhyys oli hänellä esteenä taipumustensa kehittämisessä, kunnian ja maineen saavuttamisessa.
— "Seikka on se", jatkoi Rossiter katsoen ulos ikkunasta, "ett'ei minun olisi tosiaan pitänyt naida. Silloin olisin voinut pyhittää kaiken elämäni taiteelle. Mitä hyödyttävät minua nämät monet vuodet, jolloin olen tehnyt kirjoituspöytäni ääressä työtä kuin viheliäinen orja tuon pelkän jokapäiväisen leivän tähden? Miehen pää-määrän pitää oleman jotakin, josta hän saattaa olla ylpeä. Mutta kirjanpito — voi mokoman syitä ylpeilemiseen!"
Minette ei vastannut mitään. Mies oli puhunut tavallisella murisevalla äänellään puoleksi itsekseen.
Vaiettuaan astui hän akkunan luota uunin ääreen. Hänen vaimonsa istui akkunan vieressä koettaen laskeutuvan auringon himmeässä valossa vielä valmistaa yhden tyynynpäällyksen.
— "Otin tänään tauluni 'pieni emännöitsijä' mukanani taidekauppiaalle Van Bechten'ille myödäkseni sen hänelle. 'Rossiter', sanoi hän, 'onpa häpeä, että teidän kaltaisenne neron täytyy kuihtua kauppakirjojen ääressä, kirjoitellen vaan saippuan ja tupakan pintoja. Teidän pitäisi lähteä Euroopaan'. Tiedänhän kyllä hänen olevan oikeassa, mutta mitäpä siitä maksaa puhuakaan! Minä olen tuomittu, — minä olen sidottu tähän yhteen paikkaan!"
Rouva Rossiter pani pois työnsä ja katseli kolkkoa seutua tuolla ulkona. Sitten seurasi hetkisen vaiti-oloa. Rossiter tuijotti hehkuviin hiiliin, ja hänen vaimonsa muisteli niitä aikoja, jolloin hän oli luullut olevansa miehensä ainoana ilona. Hän muisteli kuinka hän silloin aina oli toivonut elävänsä onnellisena hänen kanssaan ja kuinka suloista hänelle oli ollut se ajatus, että hänen tuli jokaisesta iloisesta hetkestä elämässään kiittää miestänsä! Voi, ainoastaan seitsemän vuotta oli siitä pitäin kulunut, ja nyt täytyi hänen jo ansaita ravinnon sekä vaatteet itsellensä ja kolmelle lapselleen… Mies vaan nurisi niitä siteitä, joilla hän oli kiinnitetty heihin.
— "Kaarle", sanoi Minette vienolla äänellä, "sinun ei tarvitse pitää itseäs sidottuna. Mene vaan minne mielesi pitää. Jos tunnet, että Jumala on sinut korkeampiin tehtäviin määrännyt kuin mitä täällä voit toimittaa, niin olet vapaa suurempaa kutsumustasi täyttämään. Minä rakastan sinua —" hänen äänensä vapisi ja hän pysähtyi hetkiseksi, vaan jatkoi sitten taas — "mutta minä en tahdo olla vaimona miehellä, jolle olen rasitukseksi. Mitä lapsiimme tulee —"
Hän pysähtyi äkkiä. Hänen rakastava, alttiiksi antava sydämmensä ja koko hänen lempeä luontonsa vastusti sitä ajatusta, että tuo mies, jota hän niin suuresti oli kunnioittanut, voisi vaimonsa heikoille hartioille laskea koko huolen heidän kolmesta lapsestaan ja ainoastaan siinä tarkoituksessa, että itse sitä helpommin voisi kunniaa ja mainetta saavuttaa. — Mitä hänen omaan äidinvelvollisuutensa tuntoon tuli, piti hän lujasti kiinni siitä, ettei mikään muu kuin kuolema voisi häntä siitä eroittaa. Ja samoin, ajatteli hän, pitäisi isänkin tunteman.
— "Kaarle", sanoi hän, nopeasti kohottautuen tuoliltaan ja astuen nuorimman lapsensa kätkyen luo, "kumpaiseenko luulet Jumalan sinua vaativan: olemaan uskollisena aviopuolisona ja isänä vai tulemaan mainioksi taideniekaksi?"
— "Koska Luoja on suonut mulle luonnonlahjoja, joitten avulla voisin ihmiskuntaa ylentää ja innostuttaa vielä sittenkin kun minun lyhyt elämäni on sammunut, niin on epäilemättä minun velvollisuuteni käyttää tuota lahjaa".
Minette loi mieheensä pitkän, surullisen ja tiedustelevan katseen.
— "Mutta minusta taas", sanoi hän rohkeasti, "on vanhempain ensimmäinen velvollisuus pyhittää elämänsä lapsilleen".
— "Tietysti", myönsi Rossiter vilpittömästi, "mutta näethän kuinka minun velvollisuuteni ovat keskenään risti-riitaiset. Minä puolestani pitäisin parempana tuota korkeampaa velvollisuutta. Mutta seikka on juuri se, ettei minun koskaan olisi pitänyt naida".
Näin lopetti hän, syvästi huoaten. Hän ei ensinkään ajatellut, että hänen olisi miehen lailla tullut kärsiä tehdyn erhetyksen seurauksia, hän vaan yhä syytti sallimusta, joka oli suonut hänelle neron, vaan sitten sitonut hänet halpoihin kahleisin.
Vaimo parka se vaan tunsi vääryydeksi, että hänen yksinään tuli kantaa onnettoman avioliiton seurauksia. Mutta lapsiansa täytyi hänen elättää, lapsillensa hankkia suojaa ja vaatetta — se oli hänelle selvää selvempi. Ja luottaen Jumalaan oli hän valmis ottamaan kantaaksensa tämän raskaan taakan.
Ystävä hädässä.
— "Vai on siis Rossiter lähtenyt pois meiltä?" puhui mrs [lyhennys Englantilaisesta sanasta mistress (lue missis) merkitsee = rouva; samoin mr., lyhennys sanasta mister = herra] Basset miehellensä, mr John Basset'ille, joka oli päämies kauppahuoneessa "Basset ja kumppani".
— "Mokomatakin vahinkoa", vastasi mr Basset jupisten. "En minä olisi häntä niinkään kauan pitänyt, joll'ei minun olisi käynyt sääliksi hänen perheensä".
— "Samapa se juuri hänen perheellensä oli", huomautti hänen rouvansa tyynesti.
— "Vai niin?" sanoi Basset, joka paraillaan oli tuskastuttavassa toimessa, nimittäin panemassa puhdasta kaulusta kaulaansa. "Mistä syystä se niin sama on, tahtoisin tietää?"
— "Siitä syystä, että rouva Rossiter itse elättää itsensä ja lapsensa", vastasi mrs Basset sysäten mansettinsa ylös ja mielihyvällä katsellen kauniita käsiänsä.
— "Kuinka? Oletko tiennyt tämän seikan koko ajan", tiuskasi mr Basset. "Miks'et ole minulle siitä ennen sanonut?" Ja samassa lohkesi nappi, johon hän oli järeillä käsillään koettanut kaulusta kiinnittää.
Mr Basset'illa oli sama luulo kuin monella muullakin miehisellä miehellä, että nimittäin jok'ainoaan vahinkoon on vaimo-ihminen syypää.
— "Tonttu vieköön sen tytön, joka näitä kapineita silittää!" huudahti hän. "Hänen suurin huvituksensa näkyy olevan repiä silittimellä ihmisten paidoista napit irti ja likistää ne sitten vaan koreasti kiinni, luulotellen, että kaikki muka on niinkuin olla pitää. Jos sinä, Lotta, viitsisit vähän tarkemmin katsella vaatteita kun ne pesusta tuodaan, niin ei tällaista harmia tapahtuisi".
"Hm! Nappien pitäisi muka olla aivan juurtuneita vaatteesen ja yhä kasvaa sitä myöten kuin kuluvatkin, jotta kyllä kestäisivät maltittomain miesten nyhtämisiä". Niin vastasi mrs Basset aivan tyyneesti, olkansa yli tarkastellen oliko hameen lieve oikeen järjestyksessä.
— "Min'en usko tuota!" huudahti mr Basset, hikoillen uuden kauluksen kimpussa. "Mistä sinä sen tiedät?"
— "Mitä niin? Vai niin, Rossiterin rouvastako? Minä näin hänen tuovan työtä rouva Tourtelotten luokse. Minäkin teetin hänellä pari neulomusta meidän Babylle".
Viimeiset sanat lausui hän puoli-ääneen ja vienoudella, joka muutoin oli vierasta hänen äänellensä. Kaksi vuotta sitten oli nimittäin heidän ainoa lapsensa, neljä vuotta vanha poika, kuollut, ja hänen nimensä mainitseminen se aina oli tuskallista vanhemmille kummallekin ja senpä vuoksi he koettivat niin vähän kuin mahdollista ottaa asiata puheeksi.
— "Niin ne, hyvähän se on, että hän saattaa perheestänsä huolta pitää", vastasi mr Basset vähän lempeämmin. "Rossiter taitaa mennä nyt kolmeksi vuodeksi Euroopaan".
— "Millä ihmeellä hän sinne pääsee?"
— "Hm! Hän oli asettanut Van Bechten'in puodissa näytteille kaksi kuvaa, myötäväksikin sen lurjus! Jok'ainoa hänen maalaamansa kuva on lähtenyt minun taskustani, jok'ainoa! Minä maksoin tuolle mokomalle kirjurille 75 dollaria kuukaudessa, ja hän vaan piirusteli ja maalaili. Niin, jok'ainoa näistä kuvista on lähtenyt minun taskustani!"
— "Mutta mitenkä hän pääsee Euroopaan, kysyin minä?"
— "Olenhan sen jo sanonut — tai olisin sen ainakin sanonut, jollet sinä alinomaa minua keskeyttäisi. Kenraali Porte-Riche näki hänen kuvansa. Tiedäthän että hän on olevinaan taiteen tuntia, ja taiteen ystävä. Hän ihastui muka iki-hyväksi noihin tauluihin, maksoi kelpo hinnan ja teki viimein Rossiter'ille semmoisen tarjouksen, että tämä lähtisi hänen kanssaan Euroopaan, valitsemaan hänen kanssaan kuvia kuvakalleriaan kenraalin uudessa kartanossa".
— "Ja Rossiter tietysti suostui siihen ilomielin?"
— "Ilollako? Hm! Taideniekat ja kirjailijat ovat näet aina olevinaan niin 'ylevä-henkisiä', puhuvat aina 'luonnonperäisestä aatelistansa', ynnä muuta sellaista, mutta annas vaan kun joku miljonain hallitsija, villa- tai petroleumi-kauppias viittaa heille, niin heti paikalla ollaan valmiit tulemaan".
— "Mitäs siitä? Kenraali puolisoineen tahtoo olla taiteen ja kirjallisuuden suojelijain kirjoissa, ja niinpä saattaa kumpikin puoli olla tyytyväisenä", vastasi mrs Basset lempeästi.
Hänen miehensä jupisi jotain epäselvää, ja siihen heidän puheensa päättyi. Mr Basset ei sen enempää asiata ajatellut. Rouva sitä vastoin päätti itsekseen ruveta huolta pitämään hylätystä maalarin vaimosta.
Ei siinä kyllin, että mrs Basset toimitti hänelle työtä, vieläpä hän eräänä aamuna itse meni rouva Rossiterin matalaan majaan. Pieni asunto oli huolellisesti siivottu, pöly oli pyhitty huonekaluilta niin että kaikki näytti hyvin sievältä.
Pieni Baby nukkui kätkyessä, Frank lattialla leikki puisilla leluillaan ja Mamie oli paraillaan nukkeansa puettamassa. Rouva Rossiter istui ompelu-pöytänsä ääressä, kirjaellen hienoa nenäliinan.
— "Minun uusia nenäliinojani", ajatteli tarkkasilmäinen mrs Basset.
Hän katseli ympärillensä pienessä, iloisessa huoneessa, jonne aurinko niin iloisesti lähetti säteitään. Molemmat leikkivät lapset puhelivat hiljaa keskenänsä, ja äiti istui kauniin työnsä ääressä lähellä pienintä nukkuvaa lastaan. Mrs Basset'ista ei näyttänyt köyhyys tässä pienessä perheessä läheskään niin kauhistavalta, kuin hän oli sitä mielessään kuvaillut. Kaikki oli täällä niin siistiä ja somaa. Lapset näyttivät hänestä niin sieville ja rakastettaville, — kenties siksi, ettei hänellä omaa lasta ollut — ja muutaman minuutin kuluttua istuikin jo Frank hänen sylissään, ihmetellen hänen kaunista kelloansa, ja Mamie silitteli hyvän ladyn pehmoista muhvia.
Mitä rouva Rossiter'iin tulee oli mrs Basset hänen mielestään lumoava olento, kaunis ja komea, armas ja hyväntahtoinen. Poloinen ompelijatar ei voinut muuta kuin ihailla rikasta ja kaunista kauppiaan-rouvaa; kadehtia häntä, tai pyrkiä niin täydellisen olennon kaltaiseksi — semmoista ei hän uneksinutkaan.
Mrs Basset puolestaan oli sangen suosiollinen nuorta köyhää rouvaa kohtaan. Totta kyllä, että tämä maalarin vaimo oli pieni, poloinen ja arka olento, joka oli joutunut onnettomaan avioliittoon ja oli hyvin heikko kaikissa taipumaan itsekkään miehensä tahdon alle, mutta pitihän ottaa osaa hänen murheesensa ja olla hyvä häntä kohtaan. Mrs Basset osoitti aina ystävyyttä köyhille ja onnettomille.
— "Teidän miehenne on matkustanut pois pitemmäksi aikaa. Oletteko saaneet häneltä kirjettä?"
— "Olen".
— "No mitä hän kirjoittaa?" kysyi mrs Basset huolettomasti, silitellen pehmoisella muhvillansa Mamien korvaa. Mutta hämmästyen pitkästä vaiti-olosta, joka seurasi hänen kysymystään, kääntyi hän rouva Rossiterin puoleen.
Tämä oli pudottanut työn syliinsä ja kätkenyt kasvot käsiinsä.
— "Suokaa anteeksi mrs Rossiter! voi mitä olenkaan tehnyt".
Näin puhuen riensi kauppiaan-rouva Minetten luo, mutta tämä viittasi toisella kädellään häntä poistumaan, toisella yhä vielä peittäen kasvojaan.
— "Mieleni on varsin paha", änkytti mrs Basset, "minä pyydän suokaa anteeksi!"
— "Se ei tee mitään", vastasi rouva Rossiter ponnistaen voimiansa jälleen tointuakseen, vaikka ei voinut tukahduttaa syvää huokausta, joka nousi hänen rinnastaan. Lapset, huomattuaan äitinsä itkevän, riensivät hänen luokseen ja tarttuivat hänen vaatteisinsa. "Menkäät te leikkimään pienoset", sanoi rouva Rossiter syleillen heitä.
Mrs Basset oli istuutunut tuolille lähellä Minetteä ja laskenut kätensä hänen olalleen.
Hylätty vaimo otti kirjeen taskustansa.
— "Tässä, — lukekaa!" kuiskasi hän, pistäen kirjeen mrs Bassetin käteen. Vitkalleen aukasi tämä tuon pienen paperin ja luki seuraavaa:
"Rakas vaimoni! Kirjeeni päivä-määrästä näet, että olen saapunut Berliniin. Oikeastaan olemme jo olleet täällä useampia viikkoja, mutta me lähdemme pian Italiaan. Minusta tuntuu kuin vasta nyt oikeen käsittäisin mitä elämä on. Nyt ei minun enää tarvitse orjan töitä toimitella jokapäiväistä leipää ansaitakseni. Päiväni ovat mulle liian lyhyet ja öitäni sulostuttavat ihanat unelmat, jotka minä vielä kyllä toteutan. Oikeassa olin kun väitin olevani määrätty korkeampiin tehtäviin kuin perhettä elättämään. Öin ja päivin kiitän Luojaa tästä uudesta vapaudestani. Kovat olivat nuo orjuuteni ajat — mutta nyt ne ovat menneet. Minä tunnen jalkaini alla tien, joka vie mua johonkin suureen, ja tätä tietä olen päättänyt kulkea päähän saakka. Se vaatii minulta monen vuoden vaivaa ja työtä ennenkuin pääsen täydellisyyteen, mutta minä olen sinne kerran pääsevä. Älä ole milläsikään, älä ole pahoillasi, jos et muutamiin vuosiin kuulekaan minusta mitään. Niin, älä muuta odotakaan. Pitäkäämme kumpikin itsemme vapaina; kumpikin oikeutettuna elämään miten mielii. Toivoni on, ettäs olet onnellinen kodissasi ja lastesi luona. Hyvästi! Kaarle Rossiter."
Mrs Basset katsoi hämmästyneenä rouva Rossiteriin, ja tuo pieni kirje, jota hän vastikään oli lukenut, putosi hänen kädestään lattialle.
— "Aikooko tuo mies todellakin tällä kylmäkiskoisella tavalla erota vaimostaan ja lapsistaan?"
Rouva Rossiter nyykähytti surullisesti päätään, ja hänen kumartuessaan nostamaan kirjettä lattialta, vierähti kuuma kyynel hänen silmistään matolle.
— "Onko milloinkaan moista kuultu!" jatkoi Mrs Basset jälleen. "Hän toivoo teidän olevan onnellinen kodissanne, lastenne luona! Eikö huolenpito lapsistanne ole yhtä hyvin hänen kuin teidän velvollisuutenne?"
— "Hän on suunnittanut itselleen aivan toisellaisen tehtävän".
— "Sitä olisi hänen pitänyt ajatella ennenkuin hänellä oli vaimo ja lapsia".
— "Hän olkoon niin vapaa kuin jos ei koskaan olisi nainutkaan", sanoi vaimo parka hiljaisella päättäväisyydellä.
— "No mitä aiotte te tehdä?" kysyi mrs Basset ihmetellen.
— "Aikomukseni on hakea eroa", vastasi rouva Rossiter levollisesti.
— "Eroa? Tekö?"
— "Ja miksikä en? Tuleeko minun väkisin riippua kiinni miehessä, joka saattaa minulle tämmöisen kirjeen kirjoittaa?" Rouva Rossiter puhui katkeralla äänellä pitäen kirjettä edessään, ja hänen silmissään paloi suuttumuksen tuli. "Tekisittekö te niin jos olisitte tämmöisessä tilassa?"
— "Minäkö? Tietysti en. Minä en sitä tekisi, mutta te olette aivan toisissa suhteissa kuin minä. Te olette tähän saakka kärsineet häneltä kaikki. Kukaan ei voi vaatia liian suurta rohkeutta teiltä".
— "Ihmiset saavat usein nähdä semmoista mitä eivät ole odottaneetkaan", sanoi Minette lyhyesti ja tarttui jälleen työhönsä.
Mrs Basset katseli häntä ihmetellen.
— "Tepä vasta luja olento oletten! Te otatte kaikki asiat niin rauhallisesti. Ei kukaan aavistakaan, että te yksin voisitte itsenne ja perheenne elättää. Mutta te koitatte ja se onnistuu. Teillä on todellakin kiven kova tahto. Minä puolestani, vaikka kyllä näytän itsenäiseltä, en tiedä, mitä teidän sijassanne tekisin".
— "Semmoiset asiat eivät tulekaan niin äkkiä, minulla on ollut kylliksi aikaa valmistua niihin".
Mrs Basset istui hetkisen syviin mietteisin vaipuneena, sitten jatkoi hän jälleen puhettansa niin totisena kuin ei mitään keskeytystä olisi tapahtunutkaan.
— "Mutta miten ihmeen lailla te annoitte asian mennä näin pitkälle? Kyllä minunkin Johnini — niinkuin luullakseni kaikki miehet — olisi itsekäs ja salaperäinen, jos antaisin hänen mielin määrin menetellä. Mutta minä osasin heti alusta kohdella häntä hänen luontonsa mukaisesti. Ensimmäisinä aikoina yhdessä-oloamme olisi hän tehnyt minun tähteni vaikka mitä, ja tältä kannalta en minä laskenut häntä pois. Minä en hellittänyt valtikkaa. Väliin hän tosin murisee — mutta sen tekevät kaikki naineet miehet. Minä annan hänen murista, se käy hänelle lopulta ikävämmäksi kuin minulle.
"Mutta te olitte varmaan jo alusta liian perään-antava. Te autoitte häntä riisumaan päällystakkia, toitte hänelle hänen tohvelinsa, järjestitte hänen hiuksensa ja juoksitte kaikkialle häntä tapaamaan".
Mrs Bassett purskahti nauramaan ja astui huoneen poikki Minetten luokse.
— "Voi mitä houkkia me vaimot toisinaan olemme!" huudahti hän sitten.
Minette pyyhkäsi vesikarpalot, jotka olivat kiertyneet hänen silmiinsä.
— "Hyvä Minette!" kuiskasi mrs Basset, kumartuen hänen puoleensa ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. "Taivas, näettekö, katsoo meidän parastamme, kun ei suosi ensimmäistä rakkauttamme. Jos minä olisin tullut naimisiin niinkuin ensin olin aikonut, niin tuskinpa olisin paremmassa tilassa kuin tekään".
Rouvista tuli pian ystävykset. He rupesivat puhelemaan yhä enemmin, ja kesken itkuansakin täytyi rouva Rossiterin hymyillä kun mrs Basset kohotti pikku Frankin korkealle ilmaan ja suudeltuaan jälleen laski hänet maahan.
— "Sinä olet pikkuinen kultainen poika semmoinen", hyväili tukkukauppiaan rouva lasta; "ensikerran tänne tullessani tuon sinulle torven ja rummun ja monta muuta hyödyllistä kapinetta. Ja te, rouva Rossiter", sanoi hän ojentaen tälle kätensä, "jos joskus mitä tarvitsette, niin älkää unhoittako ystävän oikeutta, vaan antakaa minulle tieto".
— "Te olette varsin hyvä! Toivoakseni ei minulta ole puuttuva, mitä välttämättömästi tarvitsen".
Ja iloisesti hymyillen läksi rikas rouva pois köyhästä asunnosta, rohkaistuaan matalan majan asukkaan mieltä ja jätettyään jälkeensä iloisen toivon.
Siitä pitäin oli rikkaan rouvan muutoin niin yksitoikkoisessa elämässä mitä mieluisin huvitus käydä köyhän rouva Rossiterin luona, haastella hetken tai pari hänen kanssansa ja leikkiä hänen lastensa kanssa. Frank oli melkein samassa iässä kuin hänenkin poika-vainajansa, ja useinpa mrs Basset leikillään uhkasi ryöstävänsä hänet kerran omakseen. Mutta eipä rouva Rossiter olisi millään hinnalla luopunut lapsestansa, niin kauan kuin suinkin jaksoi ansaita leipää.
Rikkaan rouvan täytyi tyytyä vaan siihen, että sai hankkia pienosille leluja ja namusia, viedä heitä kävelemään ja muulla tavalla huvittaa heitä, — palaten sitten yksinänsä komean kotinsa hiljaisuuteen ja yksitoikkoisuuteen. Sisarukset eivät olisi saattaneet kiintyä toisiinsa niin paljon kuin nämät molemmat vaimot. Ja kun rouva Rossiterin pieni Baby kuoli, niin mrs Basset se hienoilla käsillänsä laitteli ja puki pienen vainajan sen viimeiseen kehtoon.
Ja mrs Basset se myös ensimmäisenä sai sanomalehtien kautta tiedon "maalari Rossiterista Romassa". Hän toi sanomalehden hylätyn puolison luettavaksi. Pian nähtiin sanomalehdissä yhä useammin tietoja tuosta "Amerikalaisesta taideniekasta". Hänen taulujansa kehuttiin paljon, mutta niistä ei ollut ainoatakaan vielä tullut taideniekan kotimaahan, paitsi muutamia, jotka olivat rikkaitten Amerikalaisten yksityistä omaisuutta. Viiden vuoden kuluttua rupesivat sanomalehdet puhumaan paljon eräästä suuresta kuvasta, joka oli Rossiterilla paraikaa tekeillä.
Muutoin ei mrs Basset paljon välittänyt taiteesta, mutta nyt hän huolellisesti tarkasteli pienimpiäkin tietoja taiteen maailmasta. Hän teki tuttavuutta Romasta äsken tulleitten henkilöitten kanssa saadakseen siten tietoja Rossiterin maineesta maalarina. Ja kaikkia mitä suinkin tästä asiasta sai kuulla, kiiruhti hän piammiten ilmoittamaan onnettomalle ystävälleen.
Mitä mrs Bassetiin itseensä ja hänen ajatukseensa Rossiterista tulee, niin eivät mitkään kiitokset mainion maalarin nerollisuudesta voineet saada häntä unhoittamaan millä kylmäkiskoisella, sydämmettömällä tavalla tämä oli eronnut vaimostaan ja lapsistaan. Mutta rouva Rossiteria ilahuttivat nämät tiedot lastensa isän maineesta sitä enemmän. Hänen sydämmensä unhoitti miehen itsekkäisyyden ja hän tunsi totista iloa tästä menestyksestä, vaikka ei mies siitä ollut antanut vaimollensa tietoa puolellakaan sanalla. Sitten Rossiterin lähdön oli Minette monta vuotta saanut ankarasti ja ahkerasti tehdä työtä ja elää mitä yksinkertaisimmasti. Hänen ainoa ystävänsä oli mrs Basset; ja niin suuressa hiljaisuudessa, maailmasta eroitettuna eleli rouva Rossiter, ett'ei yksikään aavistanut hänen olevan kuuluisan taideniekan vaimon, vaikka hän lastensa tähden tahtoi pitää tämän nimen.
Chicagon tulipalossa.
Koko viikkokauden oli Chicagon sanomalehdissä seuraava ilmoitus nähtävänä:
"Rossiterin suuri taulu:Sielun lento.
"Maanantaina 9. p:nä lokakuuta on tämä suuri taideteos näytteillä Academy of Design'issä (maalaus-akatemiassa). Sen edellisenä perjantaina ja lauantaina on näyttely suljettu".
Aikakauskirjoissa nähtiin myöskin melkein joka päivä Rossiteria ja hänen maalaustansa koskevia ilmoituksia. Joskus oli siellä myös pieniä arvosteluja niiltä harvoilta onnellisilta, jotka omin silmin, Rossiterin atelierissa (työhuoneessa) Romassa olivat nähneet hänen taulunsa; ja olipa siellä vielä hauskoja kuvauksia taiteilijan omasta personastakin, jotka kaikki olivat omiansa herättämään yleisössä mitä kiihkeintä uteliaisuutta.
Eräs Chicagon kuukauslehti "Monthly Art Synopsis" mainitseeRossiterista seuraavilla sanoilla:
"Ennenkuin tämä lehti ensi kerran ilmestyy, tulee tuo ihmeellinen mestari-teos:Sielun lentonäytettäväksi maalaus-akatemiassamme. Tuskin lienee tänne milloinkaan niin suurella maltittomuudella odotettu mitään taulua, kuin nyt tätä Rossiterin mainiota teosta. Taideniekka on jo aikaa sitten päättänyt, että tämän taulun ensimmäinen julkinen näytäntö tapahtuisi Chicagossa, siinä kaupungissa, mistä hän kuusi vuotta sitten köyhänä ja tuntemattomana läksi. Kuuluisana palaa hän nyt tuoden mukanansa siveltimensä luoman kuvan, jota Roman taide-arvostelijat ovat tunnustaneet kaikista paraimmaksi nykyajan teokseksi. Taulua on tähän saakka niin huolellisesti salattu yleisöltä, ett'emme voi tuoda esiin kuin yhden ainoan kuvauksen siitä.
"Eräässä Berlinin sanomalehdessä on luettavana näin kuuluva kirjeRomasta:
"Amerikalaisen taideniekan, Kaarle Rossiterin, työhuoneessa on äsköttäin valmistunut eräs taulu nimeltä:Sielun lento. Tuiki mahdotonta on sanoin selittää tätä kuvaa. Ihmeellinen värien rikkaus, elävä henkisyys, valtava mielenkuvailu — tuo kaikki tekee selityksen mahdottomaksi. — Se kuvailee sielua, joka kulkee äärettömän avaruuden kautta — tuon muodottoman, äärettömän, rajattoman pimeyden kautta, jota me sanomme avaruudeksi, ja jossa summattomain matkain päässä tähdet kimaltelevat. Sielu on kuvattu valoisaksi olennoksi ihmisruumiin rajapiirteissä, mutta sanomattoman ihana on tämä olento. Siipiä sillä ei ole, mutta itse liikkumisen aate on niin elävästi esitetty, että näyttää aivan kuin sielu hajoittaisi edestään pimeyttä ja liiteleisi yhä kauemmas ja kauemmas. Koko olento on niin eterillinen, että katsoja melkein pelkää sen heti ensi silmänräpäyksessä sulavan ja haihtuvan kuin kesäinen hattara ja katoovan pimeyteen, jonka läpi sen matka käy. Tämän kuvan ihanuus, tunto yksinäisyydestä ja äärettömän avaruuden ylevyydestä täyttää hartaudella katsojan mielen. Samoin kuin Dante'n 'helvetti', vaikuttaa sekin pyhää kauhistusta.
"Niissä harvoissa Rossiterin kuvissa, jotka tähän saakka ovat tänne saapuneet, vallitsee joka ainoassa suurin puhtaus ja värien komeus. Niistä on maksettu summattomia summia. Koloristina on Rossiter kieltämättä nykyajan etevimpiä maalareita".
Sen päivän edellisenä lauantaina, jolloin Rossiterin taulu "Sielun Lento" oli näytteille pantava, pysähtyi mrs Basset, matkallaan rouva Rossiterin luokse, erään puodin eteen, missä värejä ynnä muita maalaus-tarpeita myytiin. Siellä valikoi hän värilaatikon pientä lemmittyänsä Frankia varten ja kuuli kuinka puoti-poika, viitaten erääsen puodissa olevaan herraan, hiljaa kuiskasi kumppalilleen: "Onhan tuo aivan muittenkin kuolevaisten näköinen".
Kohta sen jälkeen katsahti tukkukauppiaan-rouva vieressä seisovaan herraan. Tämä samassa kohotti silmänsä, ja heidän katseensa kohtasivat toisiaan.
— "Mr Rossiter!" — "Mrs Basset!" huusivat he yht'aikaa.
Rossiter näytti kenties hiukan vanhemmalle kuin ennen, mutta muutoin näytti kuluneista vuosista olleen hyötyä sekä hänen hengelliselle että ruumiillisellekin ulkonäyllensä.
Mitä hänen käytökseensä tulee, osoittihe siinä oman arvon tunteminen, sekä vakavuus ja levollisuus, jommoista vaan ylhäisten kanssa seurusteleminen voi tuottaa ja mrs Bassetkin — vaikka ei suinkaan muutoin katsellut tätä miestä suotuisin silmin — ei voinut kokonaan vastustaa hänen sointuvan äänensä ja sulavan käytöksensä lumousvoimaa.
— "Ei ole tarvis kysyä teiltä mistä te tuletten kun sanomalehdet jo on meille tuon kaiken kertoneet!" sanoi mrs Basset hymyillen. "Ja mitäs me tavalliset ihmiset voimmekaan sanoa mainioille miehille kun heitä tapaamme. Sanomalehdet ilmoittavat kaikkia mitä heidän terveyteensä, tulemiseensa ja menemiseensä tulee".
Rossiter teki sievän kumarruksen.
— "Kun minä", sanoi hän, "tapaan erään Chicagon kaunottaren voin aina siihen mitä muotilehdistä olen hänestä lukenut liittää: mrs Basset, lehdet ovat mulle ainoastaan puolia kertoneet!"
Mrs Bassetin mieleen muistuivat ne mielistelevät viittaukset, joita hänestä oli lausuttu viimeisessä numerossa muotilehteä "Sunday Times", ja hän myhähti tyytyväisesti.
Samassa toi puotipoika paketin, joka sisälsi pienen Frankin värilaatikon. Mrs Basset olisi kernaasti tehnyt pienen viittauksen Rossiterin vaimosta ja lapsista, ja sanat pyörivätkin jo hänen kielellään, mutta silmäys tuon miehen puoleen esti hänet siitä; hän sanoi jäähyväiset ja läksi puodista.
Hänen taas kävellessään kadulla, heräsi rohkeus hänessä jälleen.
— "Tuo konna", sanoi hän itseksensä, "minun ei olisi pitänyt olla häntä tuntevinani. Minua harmittaa etten uskaltanut sanoa hänelle ajatustani!"
Kun mrs Basset saapui rouva Rossiterin luo, kertoi hän tietysti ystävälleen koko tapauksen ja tämä kuunteli sitä äänetönnä.
— "Tuomitkaa te häntä hänen teoksensa mukaan", sanoi hän sitten levollisesti, "minä olen ainoa inhimillinen olento, jolla on oikeus tuomita häntä puolisona ja isänä ja minä en valita".
Armas, uskollinen vaimonsydän!
Rouva Rossiter vastaan-otti kalliina aarteena jokaisen pienimmänkin sanoman, joka koski hänen miestänsä. Hän leikkasi nämä ilmoitukset sanomalehdistä erilleen, säilytti niitä huolellisesti laatikossa ja lueskeli niitä tuon tuostakin uudelleen. Hän oli pannut vähän rahaa säästöön hankkiaksensa itselleen ja lapsilleen pääsöpiletin taide-näyttelyyn; olipa jo varustanut kullekin heistä juhlapuvunkin siksi. Ei ollut suinkaan hänen aikomuksensa mennä sinne ensimmäisenä päivänä, jolloin pääsömaksu oli suuri, vasta sitten kun rikkaat taiteen ystävät olivat kylläksensä ihailleet, oli tuleva hänenkin vuoronsa mennä lapsineen katsomaan heidän isänsä kuuluisata taideteosta. Kumpikin lapsi oli jo niin vanha, että saattoi heidän perheellisiä olojansa käsittää; Mamie oli kaksitoista, Frank kymmenen vuotta vanha ja he muistivat vallan hyvin sen ajan, jolloin isä oli lähtenyt pois.
Mrs Bassetin kertomus kohtauksesta Rossiterin kanssa poisti kokonaan unen rouva Rossiterin silmistä. Kaiken yötä muistui vaan hänen mieleensä, että miehensä nyt oli samassa kaupungissa, niin lähellä häntä; hän mietiskeli missähän tuo oleskellee ja puoleksi toivoi, puoleksi pelkäsi että kenties yks'kaks' voisi tavata häntä. Sunnuntaina meni äiti, kuten tavallisesti, lastensa kanssa kirkkoon ja saattoi heidät illalla sunnuntaikouluun, mutta hänen ajatuksensa vaan alinomaa lensivät tuon miehen luo, jota hän rakasti. Illalla, rukoillessaan, kiitti hän Jumalaa miehensä menestyksestä ja ajateltuansa häntä koko päivän, näki vaimo parka unissaankin yhä vaan miestänsä.
Mitä Rossiteriin itseensä tulee, ei kohtaus mrs Bassetin kanssa ollut saanut hänen ajatuksiansa kääntymään hänen perheesensä. Kuusi vuotta sitten, jolloin hän läksi kotoansa, ei mrs Basset ollut hänen vaimolleen muuta kuin toisetkaan rikkaat rouvat, jotka hänelle työtä toimittivat. Hänen ajatustensa ainoana määränä oli hänen suuri taulunsa, ja hän riemuitsi niistä ylistyksistä, joita hänelle kaikilta haaroin oli tulvinut. Elämässä ei hänellä ollut mitään muuta iloa tai surua, mitään muuta muistoa tai toivoa paitsi niitä, jotka oli yhdistyksessä hänen neronsa tuotteen kanssa. Hänen entinen perhe-elämänsä, sen vastukset, sen puutokset, hänen syrjäinen asemansa — ne olivat hänelle vastenmmielisiä muistoja; hän ei tahtonut niitä ajatella. Hän karkoitti vähimmänkin muiston niistä kun vaan sen taisi.
Sillä välin lähestyi Chicagoa nopein askelin tuo kovan onnen kamala tapaus. Samoin kuin kaikki muut kaupungin asukkaat laskeusi Rossiterkin iki-muistettavana sunnuntai-iltana 8 p:nä lokakuuta 1871 levollisesti vuoteelleen, mielessään kuvaillen sitä yleistä riemua, minkä hänen kuvansa oli nostava. Hän nukkui syvään uneen, väsyneenä kuin oli matkasta.
Kaduilla oli jo hirveä hälinä, kirkonkellot soivat kamalaa soittoansa, — mutta yhä vielä makasi Rossiter sikeästi; hän ei kuullut tuon kauhean öisen tulipalon hirmuja. Viimeinkin riensi palvelija häntä herättämään. Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli hänen epäjumalansa, hänen taulunsa.
— "Mikä palaa?" huudahti hän ja sai kamalan vastauksen.
— "Kaikki palaa, — koko kaupunki on hukassa!"
Hurjana syöksi hän ulos liekin valaisemalle kadulle aaltoilevaan ihmisjoukkoon.
Ulvoen lennätteli tuuli isoja kekäleitä kattojen ylitse, ja säkeniä sinkoili rankkasateena. Komea opera-rakennus oli ilmi-tulessa, oikealla ja vasemmalla, edessä ja takana löivät liekit ulos talojen akkunoista; ainoastaan Washingtonin kadun eteläpäässä oli vielä muutamia kortteleita, joihin tuli ei ollut ennättänyt, vaikka jo uhkasi niitäkin kolmelta haaralta.
Rossiter juoksi State-Street'ia alas, kunne sai taide-akademian näkyviin.
Valkea ei ollut saapunut siihen. Rossiterin sydän tykytti kuin olisi ollut pakahtumaisillaan, ja juuri silloin, aivan hänen silmäinsä edessä, tulla singahti läheisestä talosta palavia kekäleitä ja tulisia säkeniä akademian katolle, ja muutaman minuutin kuluttua oli koko rakennus jo ilmitulessa.
Tuskan huuto tunkeusi Rossiterin rinnasta. Tuntui kuin olisi kaikki elonvoimat luopuneet hänestä tällä hetkellä.
Hän ei enää tiennyt mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Riehuva ihmisjoukko kuljetti häntä mukanaan niinkuin aalto lastua tai karissutta lehteä.
Tultuaan jälleen tuntoihinsa ja käsitettyään asemansa, huomasi hän olevansa tuhansien muitten pakenevaisten seurassa Michiganjärven rannalla. Säkeniä ja tuhkaa tulla tuprueli heidän päällensä, kauhea tuli riehui heidän takanaan, ja ainoastaan järvi heidän edessään esti liekkejä edemmäs leviämästä.
Joku pakotti Rossiteria nousemaan sataman laiturille, sillä välin kuin hän itse puolipyörryksissä vaan katsoa tuijotti järvellä palavata höyryalusta. Kovan onnen isku, joka ryösti häneltä hänen ainoan kalliin aarteensa, tuon mainion taulun, oli kokonaan huumauttanut hänet. Hän luuli välistä tämän kaiken olevan vaan kauhean kauheata unta.
Vihdoin, tiistaina aamulla varhain, saapui laiturille eräs höyrylaiva, joka otti kannelleen niin suuren joukon onnettomia kuin suinkin mahdollista ja kuljetti heidät palaneitten siltain, tuhkaläjäin ja raunioitten ohitse siihen osaan kaupunkia, mikä oli säilynyt tulelta. Rossiter, uupuneena ja nääntyneenä pitkällisestä nälästä ja kovista mielen liikutuksista samoeli sinne tänne ilman mitään määrää. Vihdoin istahti hän muutamain muitten kanssa erään kirkon portaille, aivan lähellä palanutta kaupungin-osaa. Joku kysäsi häneltä oliko hän jo syönyt aamiaista. Miehen täytyi kahdesti uudistaa kysymyksensä, ennenkuin huumannut Rossiter saattoi sen käsittää.
— "En — kyllä olen", vastasi hän tylsästi.
— "Milloin?" kysyi toinen.
Rossiter mietti hetkisen.
— "Eilen aamulla. Laiturilla antoi muuan mies minulle palasen leipää", sanoi hän.
Ympärillä olijat naurahtivat, kesken kauhistustaankin, miehelle, joka ei vuorokauteen ollut syönyt mitään. Rossiter otti hänelle tarjotun leivän ja söi sen, sanaakaan sanomatta. Syvä epätoivo oli estänyt häntä tuntemasta nälkääkään. syötyään heittäysi hän, peräti nääntyneenä, kirkon kiviselle lattialle, päänalasekseen pannen käsivartensa, ja vaipui syvään uneen. Muutaman tunnin kuluttua heräsi hän, ja läksi jälleen ilman mitään määrää kuljeskelemaan katuja myöten, joilla taaskin ihmisiä vilisi. Ilma oli tukahduttavan kuuma, aurinko paahtoi palavasti. Kirkot olivat avoinna, tarjoten suojaa tuhansille poloisille, joidenka kodit olivat poroksi palaneet. Rossiter istahti huolettomasti eräälle rauniolle ja tyhjensi taskunsa, löytämättä niistä muuta kuin moniaita pieniä vaskirahoja. Kukkaronsa sekä kellonsa oli hän unhottanut ravintolaan. Sinne oli myöskin jäänyt hänen matka-laukkunsa ja muut kapineensa ja kaikki, kaikki oli nyt mennyt — jäljellä oli vaan tuhkaläjä. Rossiter katseli kauan noita pieniä rahoja kädessänsä.
— "Näitten loputtua olen kerjäläinen! Ei mitään, paitsi näitä, ole mulla maailmassa!"
Hänen päänsä vaipui alas.
— "Kerjäläinen!" huoahti hän. "Monivuotisten toivojen ja ponnistusten perästä ei muuta kuin — kerjäläinen!"
Kukaan ei häntä huomannut, kukaan ei puhutellut häntä. Istuihan kaikkialla palaneitten huoneitten raunioina tahi paljaalla nokisella maalla kodittomia, varattomia raukkoja, niinkuin Rossiterkin, äänettömän surun ja epätoivon uhrina. Hän ei siis ollut mikään harvinainen ilmiö, joka olisi voinut ohikulkevan uteliaisuutta herättää. Vastapäätä sitä paikkaa, missä Rossiter istui, oli kirkko, ja kun hän illan tultua tunsi ankaran nälän, hiipi hän poikki kadun ja asettui siellä niitten riviin, joiden oli täytynyt turvautua kristillisten lähimmäistensä anteliaisuuteen ja hyväntekeväisyyteen.
Tällä tavoin vietti hän monta päivää. Öillä nukkui hän jonkun tulelta säästyneen kirkon kovalla kivilattialla ja päivillä taas kuljeskeli hän määrätönnä sinne tänne raunioitten välitse. Hän ei tavannut tuttavata ainoatakaan, sillä kuuden vuoden poissa-olo oli tehnyt hänet vieraaksi Chicagossa. Joku tuntematon joskus puhutteli häntä, sillä näinä hädän ja surkeuden aikoina teki yhteinen onnettomuus pian vento-vieraistakin tutut.
— "Oletteko paljonkin kadottaneet?" kysyi häneltä muuan mies.
— "Kaikki!" ähkäsi Rossiter, tylsästi katsoen avaruuteen.
— "Tuossa oli minun tehtaani", jatkoi toinen osoittaen lähellä heitä olevaa tiili- ja kivi-kasaa. "En ole mitään pelastanut. Mutta Chicago rakennetaan kohta uudelleen. Niin, herrani, kymmenen vuoden perästä ei pidä enää näkymän jälkeäkään tästä äärettömästä onnettomuudesta".
Mutta Rossiteria ei tämä voinut lohduttaa. Hän ei ajatellut Chicagon tulevaisuutta. Hänen taulunsa oli hänen ainoa aarteensa. Se oli mennyt. Muuta hän ei ajatellut.
Hänen mieleensä ei kertaakaan juohtunut, että kenties hänen vaimonsa ja lapsensakin olivat jääneet raunioitten alle. Hän ei koettanut etsiä entisiä ystäviänsä ja tuttaviansa. Ilman määrää, ilman tarkoitusta kuljeskeli tuo poloinen vaan äänetönnä ympäri.
Mutta hänen vaimonsa sitä vastoin ajatteli häntä. Hänen asuntonsa oli kaikeksi onneksi säästynyt tulipalolta. Öin ja päivin ajatteli rouva Rossiter vaan miestänsä. Hänen kauheata kuolemaansa — jos lie joutunut tulen uhriksi — tai sitä surkeutta, mitä hän kaiketi kärsi, jos oli eloon jäänyt. Kun sanomalehdet jälleen alkoivat ilmestyä — vaikka paljoa pienempinä entistä — — mainittiin yhdessä niistä Rossiteriakin, mutta hän itse ei sitä lukenut, sillä hänellä ei ollut viittäkymmentä centiä, jolla olisi ostanut tuommoisen lehden.
Uuden postiviraston akkunassa riippui vähäistä myöhemmin, satojen muitten kuulutusten joukossa, eräs häntä koskeva. Mutta Rossiter ei sitä huomannut.
Turhaan eräs vasta perustettu ilmoitustoimisto kuulusti häntä. Ei jälkeäkään hänestä näkynyt; ja monta viikkoa turhaan etsittyään ja kuulusteltuaan uskoivat hänen vaimonsa ja mrs Basset viimein, että Rossiter luultavasti oli hukkunut liekkeihin.
Kerran, marraskuun lopulla, mainittiin sanomalehdissä erästä kanta-rahastoa, joka New-York'issa oli koottu Chicagon taide-niekkojen hyväksi. Siinä oli myöskin lyhyt kertomus Chicagon taide-akademian palosta ja niistä tauluista, jotka oli ehditty sieltä pelastaa. Ovenvartija, yhdessä erään akademiassa asuvan taide-niekan kanssa, oli nimittäin puitteista leikannut useampia kuvia, joitten joukossa myöskin Rothermel'in kuuluisan teoksen: "Taistelu Gettysburg'illa". Kertoja antoi myöskin muutamia tietoja niistä taiteilijoista, joita tulipalo oli sinne tänne hajoittanut, niinkuin syksyn tullen ankara pohjatuuli meidän laululintusia hajoittaa. Muun muassa lausuttiin seuraavata:
"Kaarle Rossiter, joka oli saapunut tänne suurta maalaustansa:Sielun lentoanäytteille panemaan, makaa nyt kovasti kipeänä talossa N:o — Superior Street'in varrella. Vielä ei tiedetä onko hänen mainio teoksensa pelastettu, vaiko tuleen hukkunut".
Rouva Rossiter, joka aina aamuin illoin osti sanomalehden, etsiäkseen siitä jotain tietoa kadonneesta miehestään, osti tämänkin lehden hevosrautatie-vaunuissa.
Silmäiltyään tähän ilmoitukseen soitti hän heti vaunun kelloa, otti pientä Frankia kädestä kiinni ja astui vaunuista pois. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän jo matkalla onnettoman miehensä luokse.
Päivät olivat sangen lyhyet ja jo alkoi hämärtää kun rouva Rossiter saapui sille talolle, jossa toivoi kohtaavansa miestänsä. Tulipalon jälkeen ei ollut vielä tällä kadulla, enempää kuin useammilla muillakaan, kaasuvalaistusta; siellä täällä vaan joku kynttilä akkunasta loi heikon valonsa ulos. Talon numeroita oli mahdoton eroittaa ja vasta useammasta talosta tiedusteltuaan, pääsi hän määräpaikkaansa.
Hän kolkutti erääsen oveen, jonka hänelle avasi nuori sievän näköinen nainen.
— "Asuuko mr Rossiter täällä?" änkytti Minette.
Nainen epäili kotvasen, mutta vastasi sitten: "asuu, astukaa sisään!"
Minette astui pieneen huoneesen, jossa rouva heti tarjosi hänelle tuolin ja toi sitten viereisestä huoneesta toisen tuolin Frankille.
— "Saisinko tavata mr Rossiteria?"
— "Niin — enpä tiedä; hän on kovin sairas. Lääkäri, käydessään eilen hänen luonaan, kielsi meitä ketäkään laskemasta hänen luokseen". Kotvasen kuluttua ja heitettyään Minetteen tutkistelevan silmäyksen jatkoi hän:
— "Kenties olette sukuja mr Rossiterille?"
Samassa aukeni toisen huoneen ovi ja joku huusi: "Julia!" Nuori nainen totteli heti kutsumusta. Hän oli poissa jonkun aikaa, silloin kuului askeleita ja sopotusta toisesta suojasta. Raskaalta tuntui Minetten sydämmessä, kun hän silmäili ympärilleen. Huone oli nähtävästi jaettu kahteen osaan; katto oli samalla lakena. Kylmä tuuli puhalsi raoista sisään, muutamin paikoin näkyi luntakin, jota oli satanut kaiken iltapäivää. Huoneessa oli uuni ja vuode. Seinät olivat laudoista ja niitten välykset tukitut liistoilla. Pöydällä näkyi muutamia tyhjiä astioita. Huonetta valaisi yksi ainoa nauriisen pistetty kynttilä. Kaikki oli niin köyhää ja kolkkoa. Se oli vain väliaikainen suoja.
Vähän ajan kuluttua kuului koputus ulko-ovella ja talon nainen avasi oven.
"Tekö, herra tohtori! Olipa erinomaisen hyvä että tulitte".
Lääkäri puisti pois lumen päälystakiltansa ja kysyi:
— "Kuinka hän voi?"
— "Nähtävästi yhtaläisesti kuin ennenkin".
Lääkäri heitti tarkan silmäyksen vieraasen.
— "Tämä rouva tahtoisi nähdä mr Rossiteria", sanoi nainen.
— "Vai niin! Menenpä ensin katsomaan mitenkä sairaan laita on".
Hän tuli jo moniaan silmänräpäyksen kuluttua takaisin ja puheli hiljaisella äänellä hoitajan kanssa. Minette oli selvään kuulevinaan sanat: "Ei nyt enää ole väliä!" Lääkäri viittasi sitten hänelle ja pian astui Minette poikansa kanssa sairaan kammariin.
Tämä huone oli muutoin edellisen kaltainen, mutta tästä puuttui uuni, ja lattiana oli pelkkä maa-pohja, jolla siellä täällä näkyi lunta. Vuoteen pääpuolessa seisoi maalaamaton puutuoli, ja sillä paloi perunaan pistetty kynttilä.
Eräs mies, talon omistaja kuten Minette sittemmin kuuli, seisoi vuoteen vieressä lääke-pullo kädessä. Vuoteella makasi Rossiter niin muuttuneena, ett'ei hänen vaimonsa ensi silmäyksellä tahtonut häntä tuntea. Hän voivotteli ja käänteli rauhatonna päätänsä tyynyllä.
— "Onko hän puhunut paljon?" kysäsi lääkäri hiljaa.
Mies pudisti päätään, kääntämättä silmiään sairaasta.
— "Eikö siis mitään apua enää?" kuiskasi hän
— "Ei mitään", vastasi lääkäri.
— "Kuinka kauan luulette sen vielä kestävän?"
— "Ei enää kauan. Kenties huomiseen".
Minette seisoi tällä välin liikahtamatta sängyn jalkapäässä. Tämmöinen siis oli loppu monivuotisen työn, erillä-olon ja alttiiksi-antamuksen perästä. Tuossa makasi nyt se mies, jonka onnen ja menestyksen tähden hän oli kärsinyt niin paljon hengellisiä ja ruumiillisia vaivoja! Nyt oli viimeinenkin toivon kipinä sammunut. Kuolinvuoteellaan, vieraitten keskellä, makasi tuossa mies, ja vaimo lapsineen seisoi hänen vuoteensa vieressä neuvotonna, avutonna.
Lääkäri läksi hetkisen kuluttua pois. Isäntä toi tuolit Minettelle jaFrankille ja niin istuivat he sitten vartoen kuolevaisen vieressä.
— "Onko hän kauan ollut kipeänä?" kysyi Minette.
— "Lähemmäksi viisi viikkoa, — aina tuosta suuresta tulipalosta saakka. Kodittomuus, puute ja mielen-liikutukset tuottivat häneen kuume-taudin".
— "Oletteko te sukua hänelle?"
— "En ole. — Saksassa olimme vaan yhdessä vuoden aikaa, ja kun hän ei tiennyt minne mennä, otin minä hänet luokseni".
— "Hän eitiennyt minne mennä!"
Rouva Rossiter toisti useamman kerran hiljaa itsekseen näitä sanoja ja ajatteli kyynelsilmin omaa köyhää, mutta lämmintä, ja hänelle itselleen niin kallista kotoaan.
Frank, peloissaan kamalasta äänettömyydestä ja siitä mitä näki edessään, tarttui pienine kätösineen äitinsä käteen. Hän oli lapsellisessa mielessään aina kuvaillut isäänsä rikkaaksi, voimakkaaksi, lempeäksi ja kauniiksi mieheksi. Ja tuossa makasi nyt isä laihana, kalman kalpeana; pitkät ruskeat hiuksensa valuivat epäjärjestyksessä alas pielukselle ja syvään vajonneitten silmäin ympärille oli tauti uurtanut suuret tummat kehät. Hän, jota lapsi oli rikkaaksi ja mainioksi kuvaillut, makasi tuossa avutonna unhoitettuna, ja tämä huono suoja, sekä viheliäinen vuode olivat hänelle armeliaisuuden suomia lahjoja. Lapsi parka ei voinut tätä käsittää!
Vitkaan kului pitkä, kolkko yö ja aamun tultua tunkeusi pieni valon säde pimeään huoneesen. Sairas kääntelihe rauhattomasti vuoteellaan ja mumisi: — "Se oli väärin! Minun ei olisi pitänyt niin tehdä". Raskas huokaus nousi hänen rinnastaan.
— "Antakaa tänne siveltimeni, antakaa", ja hän liikutti heikosti kättään, ikäänkuin maalaten. "Myöhäistä, myöhäistä", kuiskasi hän sitten hiljaa, "jo alkaa pimittää! En näe enää! Oi…"
Hän aukasi silmänsä ja katsoi ympärillensä. Noissa kauniissa, kirkkaissa silmissä näkyi jo tuo kuolevain omituinen katse.
— "Minä tahdoin avaruuden kansoittaa", sanoi hän, "no niin, onhan se täynnä sieluja".
— "Kaarle, armas Kaarleni tunnetko minua? Oi puhu mulle sananen!" huusi hänen vaimonsa.
Rossiter loi pitkän, sanomattoman tuskallisen katseen Minetteen. Omituinen pelko ja vavistus näkyi hänen vaaleilla kuihtuneilla kasvoillaan. Hiljaa kuiskasi hän vapisevin huulin:
— "Kyllä tunnen sinut, sinä olet kosto!"
Rouva Rossiter nähtävästi ei ymmärtänyt näitä sanoja. Hän katsoi mieheensä, kyynel tulva virtasi hänen silmistään ja hiljaa nyyhkyttäen vaipui hän polvilleen kuolevaisen vuoteen viereen.
Silloin tunsi hän kuinka vapiseva käsi haperoi hänen oikeata kättään; hän otti sen silmiltään, laski sen miehensä kylmenevään käteen ja katseli kyyneleittensä kautta hänen armaita kasvojaan.
— "Sinä itket Minette! Kuinka usein olen unissani nähnyt sun kyyneleiset kasvosi! Kokonaisen kyynel-meren olen ylpeydelläni puristanut sinun silmistäsi, ja tuo meri — — se on muuttuva tulimereksi mulle kun astun Ijankaikkisen tuomio-istuimen eteen. — Niin äärettömäksi tuli-mereksi, vielä kauheammaksi kuin se, johon tämä kaupunki ja sen kanssa minun kunnianhimoni teot hukkuivat".
Hänen päänsä painui taas alas pielukselle.
— "En voi olemattomaksi tehdä mitään, — en mitään!" kuiskasi hän sitten jälleen.
— "Kaarle, Kaarle!" rukoili Minette. "Katso toki vielä kerran meihin, minuun ja lapseesi. Siunaa Frankia!" Ja äiti veti vuoteen viereen pojan, joka arkana oli poistunut.
Rossiter hengitti raskaasti; näytti siltä kuin hän ei enää voisi mitään puhua. Hänen silmäluomensa olivat jo painuneet kiini, mutta nyt kerrassaan heräsi hänessä uusi virkistävä ajatus. Hän kuiskasi hiljaa silmät puolittain auki:
— "Sinäkö Minette — sinä poloinen ylen-annettu — tuot mulle poikamme siunattavaksi? — Uskotko sitten siunaukseni voimaa? — Silloin et lue mua kadotettujen joukkoon, sinä uskot — että Jumala voi antaa mulle anteeksi!"
— "Niin, niin! Hän on antava sulle anteeksi niinkuin minäkin sen teen!— Oi siunaa Frankia!"
Autuaallinen rauha levisi kerrassaan Rossiterin kalpeille kasvoille. Hänen oikea kätensä lepäsi vielä vapisevana vaimon kädessä. Hän nosti sen hiljaa ja laski poikansa päähän, kuiskaten: