Eräänä päivänä keisari Klaudiuksen hallitessa oli sataviisikymmentä tuhatta katsojaa, mikä määrä mahtui Circus maximukseen, kokoontunut katselemaan troilaista leikkiä. Rooman jaloimpien sukujen poikien piti näyttää keisarille, senaatille ja kansalle taitoaan pyöritellä hevosta ja käytellä aseita.
Nuorten parvi ratsasti ympyrän sisälle ja tervehti Cesaria ja senaattoreita. Sitten se jakautui yhtäsuuriin joukkoihin, jotka merkin saatuaan vastakkain törmäten piirittivät toisensa kiertelevin rivein, pakenivat ja ajoivat takaa, hajaantuivat taisteleviin parviin ja kokoontuivat uudelleen yhdistettynä ryhmänä keisarin ja senaatin eteen. Keskellä tätä vilinää, joka oli kuin
"parvi delfinien, mi merten aavoilla telmii, leikkinä aallot Carpatin lyö ja Libyan laineet",
nähtiin kymmenvuotias poikanen, ihanan Agprippinan ihana poika Lucius Domitius Ahenobarbus. Kruununperillinen, hento Britannikus, oli myöskin mukana ritarileikissä, jonka nuorta Julusta hänen piti esittää; mutta katsojain silmäykset, kättentaputukset ja ihastushuudot eivät tulleet hänen osakseen, vaan Lucius Domitiuksen, jonka kauneus, notkeus ja väsymättömyys hurmasi kaikkia. Myöskin painui päivä häipymättömästi hänen mieleensä ja vaikutti koko hänen elämäänsä. Rooma oli, silmästä silmään, täyttänyt pojalle yleisen ihailun huumaavan maljan; nuorukaisena ja miehenä, diadeemi otsalla, halasi hän yhä uudelleen kohottaa tuon maljan huulilleen.
Nero — kuten häntä nimitettiin silloin, kun keisari pian senjälkeen teki hänet pojakseen ja kruununperillisekseen — oli nyt kansan lemmikki ja näytti ansaitsevan tämän aseman. Kaikki, jotka olivat hänen lähellään, olivat ihastuneet hänen kauniiseen ulkomuotoonsa ja iloiseen, hyväntahtoiseen, melkein naisellisen hentoon luonteeseensa. Opettajat ylistivät hänen rikkaita sielunlahjojaan ja ahkeruutta, jolla hän viljeli niitä. Innokkaimmin hän antautui niihin oppiaineisiin, jotka vaativat kuvittelukykyä. Harvoin hänet nähtiin toimettomana: vapaahetkensä kirjasta ja ruumiinharjoituksista hän vietti maalaamalla, muovailemalla, kaivertamalla ja harjoittamalla runotaidetta.
Ne miehet, joille hänen kasvatuksensa oli uskottu, kirjailija Seneka ja sotapäällikkö Afranius Burrus, huomasivat kuitenkin, ettei ollut epäilemistäkään, että nuo loistavat lahjat olivat yhtyneet turmiollisiin puutteisiin. Ne kaunopuheliaisuuskokeet, joilla tuo mietelauseita laativa Seneka tahtoi istuttaa totuuden rakkautta poikaan, osoittautuivat vaikutuksettomiksi: jos tämä oli joutunut syylliseksi johonkin rikokseen, koetti hän kekseliäällä valheella suoriutua pulasta, ja ellei se onnistunut, niin hän vaiensi nuhteet suuteloilla ja parannuslupauksilla, joita ei kai milloinkaan täytetty. Vanha Burrus, äreä poikaa ja töykeä keisaria kohtaan, voitti hänen kunnioituksensa, mutta ei hänen luottamustaan. Seneka taas, jonka olento yhdisti hienoon ja arvokkaaseen ulkomuotoon jotakin tunteellista, pääsi lähemmäksi nuorukaisen sielua ja oli hänellä Neron opastajana kaunopuhujataidossa runsaasti tilaisuutta opettaa tälle stoalaista ihannetta, jota molemmat opettajat kannattivat ja joka kieltämättä oli omiaan herättämään ja vahvistamaan siveellistä tahtoa. Useasti kyllä sai oppilas kuulla, että "hyvää on tehtävä sen itsensä vuoksi palkkaa ajattelematta" ja että "pahetta on kartettava, vaikkapa se voisikin paeta jumalien ja ihmisten katseita". Tuo järkähtämätön hyve, jota ei kukistuva maailmanrakenne, vielä vähemmän rahvaan vimma ja tyranniuhka, voi säikyttää, esitettiin usein kyllä puhujalavalta vilkkaalle pojalle, jonka sielu saattoi kuvastella kaikkea jaloa, mutta kuvastimen tavoin, kuvan jättämättä edes pintaankaan pienintä jälkeä. Jos hän nautti miehen esittämisestä, jota kohtalo ei voinut masentaa, niin johtui se siitä, että tuo hahmo olisi näyttänyt komealta pronssissa tai koturnissa.
Mutta Senekan opeissa oli myös jotakin, joka vieroitti nuorukaisen niistä. Itse hän oli hellätuntoinen muiden kärsimyksille ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan, niin kauan kuin tämä ei ollut vaivaloista; mutta nyt hän kuuli nimitettävän "niitä silmiä heikoiksi, jotka kyyneltyivät toisten valuessa vettä", ja hän kuuli sitä verrattavan nauruun toisten nauraessa, haukotukseen toisten haukotellessa. Sillä samat stoalaiset, jotka julistivat ihmiskunnan veljeyttä, antoivat vähän taikka eivät ollenkaan arvoa helläsydämisyydellä sellaisenaan: he eivät kiinnittäneet huomiota tuohon kauniiseen luonnonlahjaan, ainoastaan siveelliseen ansioon. Mutta sille, joka ei saavuta jälkimäistä, voi olla turmiollista oppia halveksimaan edellistä. Vielä enemmän on oppilasta täytynyt loukata Senekan arvostelut taiteesta. Hän, kuten Cicero, kuten niin moni muukin roomalainen, kuuluivatpa he nyt stoalaiseen kouluun tai eivät, saattoi lausua, että taltta ja sivellin olivat Kreikan poikasille sopivia leikkikaluja, mutta tuskin Rooman miehille, ja ne jotka kannattivat tätä mielipidettä, lausuilivat kernaasti Virgiliuksen sanoja:
Pronssin henkivän — hellällä kädellä muovatkoon toiset: marmoriin vangitut hahmot päästäkööt toiset (niin luulen), hienommin lauseensa laatikoot, mitta tarkempi olkoon taivaan kierrosta heillä, tähtien synnystä enteet. Roomalainen, oi muista! sa synnyit herraksi kansain, taitosi ompi se, — piirille maan sa tarjoat rauhan, lyödyille armon sa annat, uhmaajan asehet riisut.
Neron koko elämä osoittaa, että hän ei kyennyt aavistamaan mitään jumalallista tai edes mitään korkeampiarvoista elämälle muussa kuin kauniissa muodoissa. Sellaiset lausunnot eivät voineet senvuoksi muuta kuin ärsyttää häntä. Ne ilmaisivat, että roomalainen kätki helleeniläistyneen ulkokuoren alle vielä barbaarin, ja Nero teki elämänsä päämaaliksi karkoittaa sen sieltä. Hän kai luuli siten vain täyttävänsä sen, mitä kaksi vuosisataa jo oli yrittänyt. Ja tässä hän osoitti, ellei tahdonvoimaa, jota häneltä puuttui kaikessa muussa, niin kauneudenkiihkoa, jota kiihoitti hänen luottamuksensa omaan taiteilijakykyynsä ja hänen unelmansa voitoista kilpaleikeissä, joita pindarolaiset laulut ylistivät.
* * * * *
Italian taidesuojissa on ainakin neljä antiikista teosta, jotka esittävät Lucius Domitiusta hänen poika- ja ensimäisinä nuorukaisvuosinaan. Huomattavimmat ovat kaksi Napolin Museo nazionalessa. Pieni toogapatsas näyttää meille hänet noin kahdeksanvuotiaana. Kummalliset kasvot osoittaa meille tämä kuva: piirteet kokonaisuudessaan todistavat vieläkin hennompaa lapsuutta, jota vastoin otsalla ja silmissä on jo jotakin uneksivaa, mikä viittaa kesken kypsyvään tunne-elämään. Sen vieressä nähdään rintakuva Nerosta viisi- tai kuusitoistavuotiaana. Yksikään ei ole iloisemmin luonut katsettaan maailmaan kuin tämä nuorukainen. Kaikissa piirteissä elämänriemua, jota haaveellisuus hänen silmissään pikemmin kohottaa kuin tukauttaa. Otsa niin kirkas, posken syvennys niin raikas, suu niin hymyävä, koko olento niin naivi ja täynnä luottamusta tulevaisuuteen, joka on toteuttava hänen ruusuiset unelmansa, että vain epämieluisesti myöntää itselleen, että nämä kasvot eivät ole läheskään niin luottamusta herättävät kuin luottavaiset, ja että tuo pieni pysty ylähuuli kielii esteetisestä herkkusuusta ja jotakin vielä sen lisäksi. Aseta tämän Neropatsaan viereen jokin niistä monista, joita on olemassa Markus Aureliuksesta poikana! Silloin huomaa pimeyttä toisen poikasen hymyn takaa; valoa toisen miettiväisen ja surumielisen totisuuden takaa.
* * * * *
Nero nousi niin sanoaksemme koulunpenkiltä valtaistuimelle. Hän oli jo ollut jonkun aikaa naimisissa Klaudiuksen tyttären Oktavian kanssa, mutta ei vielä täyttänyt seitsemäätoista vuotta, kun pretoriaanit, senaatti ja kansa tervehtivät häntä keisarina. Viehättävien ominaisuuksiensa takia hän oli suuremmassa määrin kuin yksikään edeltäjistään, ehkä suuremmassa kuin yksikään seuraajistaan, kansan uskollisuuden esineenä. Tämän tunteen totisuutta ja voimaa todistaa se kestävyys, jolla siinä pysyttiin, surumielisyys, joka henkii kautta sen vihan ja ylenkatseen, jotka vihdoinkin tulivat sen sijaan, kukkaset, joita tuntemattomat kädet vuosikausia siroittelivat hänen haudalleen, ja kauan kulkevat tarut siitä, että hän oli elossa ja jälleen tulisi takaisin sovittamaan kunniakkaalla hallituksella nuoruutensa hairahdukset ja rikokset.
Maailma riensi nyt riemuiten nuorta Cesaria vastaan ja kilvan kiirehti näyttämään hänelle kaikkea sitä iloa ja kauneutta, mikä odotti, että hänen kätensä poimisi ne. Hän näki edessään Rooman elämän Backuskulkueen, sen nautinnonhaluisen kilvoittelun ja yleiset juhlat, joita vietettiin valloitettujen maailmanosien aarteilla. Hän näki myös stoalaisen ihanteen, josta hän opetushuoneessa oli kuullut niin paljon, mutta ainoastaan muutamien tasavaltalaisten synkillä kasvoilla, muutamien sotilaitten ankarassa katseessa ja muutamien viisasten juroissa olennoissa, jotka olivat vastahakoisina katselijoina ja joita sellaisina kärsittiin, koska ne muinaisroomalaisen hyveen heikot varjot, joita he heittivät näyttämön ylle, taittuivat esteetisen vaikuttavasti vasten orgian loistoa. Voiko ihmetellä, ettei keisari-nuorukaista haluttanut asettua heidän joukkoonsa, vaan tahtoi hän olla tuon evoe'a huutavan kulkueen Dionysos ja tehdä valtikan tyrsukseksi, joka saattaisi helleenisen poljennon huumaukseen ja antaisi telmeelle kreikkalaisen viehkeyden?
Tämän backanaalin osanottajista ei runoilijoiden suunnattomasti ylistämä muinaisroomalainen hyve ollut muuta kuin lapsi, jonka entisajan pakollinen kehnous oli synnyttänyt jumalien pelosta. Mutta miksi olisivat isät kukistaneet maailman, elleivät siksi, että jälkeläiset nauttisivat siitä? Mitä jumaliin tuli, niin heidän temppelinsä olivat jäljellä mahtavina suojamuureina Kreikan taltantuotteiden ympärillä, ja temppelitapojen mystiika houkutteli enemmän kuin koskaan, sittenkuin naiset olivat huomanneet suloisemmaksi tehdä syntiä, pyhät tunnehuumaukset kun saattoivat sovittaa epäpyhiä; mutta jumalat itse eivät nähneet nyt vaivaa maailman menosta ne kun Epikuroksen luvalla joivat nektariaan Olympossa.
Isien tapaa ei saanut kunnioittaa edes vanhentuneena elämänmuotona; se tehtiin naurunalaiseksi kuin vanhanaikainen ja mauton puku. Kuului asiaan halveksia sen hyviä ominaisuuksia. Saattaa liioittelematta sanoa, että käytöstapa oli sopusoinnussa sellaisen yhteiskunnan kansalaisvelvollisuuden kanssa kuin cesarinen Rooma oli. Itsenäisyyttä ja kunniaa ei ollut ulkopuolella vanhainroomalaisten ahdasta piiriä, ja kaikki tiesivät, että nuo samat miehet olivat tyytymättömiä asiain kulkuun ja tahtoivat, vaikkakaan eivät voineet toivoa, vapauden palauttamista. Eräällä epikurolaisella, Tigellinuksella, Neron suosikilla, oli kylliksi ajatuksenselvyyttä näkemään ja kylliksi hävyttömyyttä lausumaan, että se innostus yleiseen hyvään, jota stoalaisuus teroitti mieliin, uhkasi uutta valtiomuotoa, ja että parhain kansalainen nykyään oli se, joka ei välittänyt mistään muusta kuin leivästä ja huvituksista.
Huvituksiin antauduttiinkin kokonaan. Orgia oli kuumeentapainen, ja siihen oli syynsä olemassa. Tiberiuksen, Kaligulan ja Klaudiuksen hallitessa oli murhaaminen jatkunut melkein taukoamatta. Ylhäistä hänen juhlissaan vartioi pyöveli. Toisena päivänä tyhjennettiin malja Cesarin pöydän ääressä ja toisena vietiin kuolemaan. Tämä oli niin tavallista. Isku saattoi kohdata milloin tahansa. Senvuoksi eläköön elämän narrinpeli, eläköön kuoleman! Samoinkuin irstailut "l'ancien régimen" aikana matkivat barokkityylissä elämää Roomassa tähän aikaan, niin on ranskalainen "après nous le déluge" vapaa käännös kreikkalaisesta sanantavasta, joka silloin oli kaikkien huulilla: "kuolemani jälkeen kaaos!" Kerran kun Nero kuuli sen, huusi hän: "ei, kaaos minun eläissäni!"
Tällaiseen maailmaan astui nuori ruhtinas, ja itsestään seuraa, että sen kaikkein huonoimmat ainekset kilvan ryntäisivät tuon kokemattoman kimppuun etsiäkseen hänen vikojansa, kehittääkseen ne paheiksi ja saadakseen vaikutusvaltaa niiden palvelijana. Lähin seurustelupiiri, joka liittyi hänen ympärilleen, kuvasteli ajan henkeä ja hänen omaansa. Siinä nähtiin epikurolaisuuden ensimäiset johtajat: Markus Salvinus Oto, suurpiirteinen hekumoitsija; Kajus Petronius, hekumoitsija elegansissa, ja Tigellinus, hekumoitsija saatanallisuudessa. Siinä nähtiin myöskin runoilijoita ja taiteilijoita, ja alussa oli kaikessa esteetinen tunnelma. Jalompia aineksia ei puuttunut kokonaan: niiden joukkoon on, kaikista heikkouksista huolimatta, luettava Lukanus, Pharsalian runoilija, ja tuskinpa on luultavaa, että tämä seura, vaikuttipa se kuinka vahingollisesti tahansa Neroon, oli huonompi kuin ne muut, jotka viettivät hurjia juhliaan Rooman palatseissa tai upeitten huviloiden pylväskäytävissä ja yrttitarhoissa.
Seuran sieluna oli Kajus Petronius, hovinarbiter elegantiarum, sen kaikkivaltias makutuomari ja juhlienjärjestäjä. Nero ihaili häntä kauan, saattaapa sanoa, naivisti. Hänen seurustelutapansa oli lumoava, hänen olentonsa ja eleensä olivat täydelliset, hänen arvostelujaan kirjallisuudesta ja taiteesta ei kukaan vastustanut. Ajan maku oli ruumiillistunut tässä Rooman kultaisen nuorison esikuvassa. Hänen esiintymisensä luonteva ja siloitettu vallattomuus oli sekin sopusoinnussa päivän tunnussanan kanssa: luonnollisuutta elämässä, luonnollisuutta taiteessa, ja näytti se olevan hienostuneen luonteen ilmaisumuoto, jonka varma käyttäytymisaisti saattoi viskata jäykemmät ja juhlallisemmat muodot, joissa seuraelämä ennen oli liikkunut, romuläjään, johon vanhat periaatteet olivat viskatut. Jos tämä on sama Petronius, joka on kirjoittanut "Satyrikonin" — teoksen, jota 16:nnen vuosisadan ranskalaiset epikurolaiset niin innokkaasti lukivat — ja jos hän seurustelussa näyttäytyi samaksi kuin kirjoituksissaan, niin hän ei ollut hienostuneesta kyynillisyydestään huolimatta mahdoton hyvään, ja silloin hän on tähdännyt terävän pilkkansa etupäässä oman koulunsa mauttomampia ilmiöitä vastaan. Petronius ja hänen ystävänsä nimittivät itseään epikurolaisiksi, mutta hylkäsivät punnitsevan ja laskevan epikurolaisen kohtuuden ikävänä ja siis sopimattomana muistuttimena elämän juhlassa inhimillisestä puutteellisuudesta. Vastoin stoalaisia he tahtoivat näyttää, että ne, jotka tekevät elämän huvinäytelmäksi, voivat kehittää yhtäläistä kuntoa ja kuoleman halveksimista kuin ne, joille elämä on velvollisuudenkoulu. Oto Lusitanian maaherrana, Petronius Bitynian prokonsulina olivat kunnioitettavia hallitsijoita. Moni epikurolainen, joka oli heittänyt juhlaseppeleen ja tarttunut aseisiin, oli taistelutantereella osoittanut miehuutta, joka olisi ansainnut Burruksen ja Domitius Korbulon ylistyksen. Ja koitti viimein päivä, jolloin Petronius, samoin kuin Oto, saattoivat näyttää, että epikurolainen jätti elämän näyttämön yhtä levollisena kuin stoalainen.
Sellaiset olivat ne elämän esikuvat, jotka määräsivät Neron maailmankatsomuksen. Nauti tämä maailma, ja kaunista nautinto taiteella ja sulostuta se osanotolla! Tämä oli parhaimmassa tapauksessa se käsitys, johon he kohosivat. Uskottiin täydelleen, että jokainen tätä korkeampi päämaali oli houretta, että sivistyksellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin hienostaa viettejä ja monistaa nautintokeinoja, ja että kieltäymyksen hyve oli yhteiskunnalle yhtä tarpeeton kuin se oli yksityiselle raskas. Yhteiskunnan muodostaa inhimillinen seurusteluhalu ja sitä ylläpitää itsekkäisyys. Ne edut, joita se tuottaa, ovat sellaisia, että eivät edes yhteiskuntaa tukevat, saati sitten sitä kuluttavat jäsenet tahdo elää ilman niitä. Ja kun yksityisen tulee, kuten vaalipaikalla, panna henkensä alttiiksi kokonaisuuden puolesta, ovat kunnianhimon kiihko ja mieskurin tavat kyllin voimakkaita viemään legioonia samoihin urotöihin, jotka muinoin isänmaallisuus ja velvollisuudentunne synnyttivät. Näitä oppeja julistettiin silloin Palatinuksen keisarilinnassa, eikä niiltä ole, sittenkuin se hävitettiin, milloinkaan puuttunut suojaa yltään. Senekan stoalaisilla puheharjoituksilla ei ollut Neroon muuta vaikutusta, kuin että ne ärsyttivät häntä äänettömiin vastaväitteisiin; varsinkin huomatessaan, että opettaja filosoofivaipan alle kätki liian himokkaan mielen tämän maailman tavaraa kohtaan, ei hän ryhtynyt taisteluun hänen korkeitten periaatteittensa kanssa. Senekan ja toisten jaloa elämänviisautta ylistävien tahdonheikkoutta Nero epäili teeskentelyksi. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän piti kaikkia teeskentelijöinä, jotka eivät sanoissa ja töissä käsittäneet oppia lihan vapauttamisesta: hän arvioi ihmisten rehellisyyden ja luotettavaisuuden sen röyhkeyden määrän mukaan, jolla he ilmaisivat paheensa. Uusi Dionysos, jota himojen pantterivaljakko veti, tahtoi nähdä ympärillään ihmiskunnan, joka oli heittänyt yltään teeskentelyn viimeisen repaleen ja alastomana kuin menaadit seurasi hänen riemuvaunujaan.
* * * * *
Nero ei tuntenut vallanhimoa sellaisenaan, mutta sitä paremmin aseman arvon, joka lupasi hänelle riemusta runsaan elämän ja hänen helleeniläistyttämissuunnitelmiensa toteuttamisen. Hallitustaakan tahtoi seitsentoistavuotias keisari ottaa niin kevyesti kuin suinkin, epäillen sekä kykyään että haluten iloisempia askareita. Ja niin juhla seurasi juhlaa Palatinuksella tai keisarillisissa huviloissa tai kullatuissa aluksissa, joiden kultakoristeiset, purppuraanpuetut soutajat, jotka olivat valitut Aasian kauneimpien nuorukaisten joukosta, kuljettivat sävelien soidessa Cesaria ja hänen hilpeätä seuraansa Tiberiä alas ja pitkin Bajen ja Napolin paratiisin-ihania rantoja. Neron toisena hallitusvuotena muuttuivat nämä huvittelut öisiksi retkeilyiksi ja koirankuriksi Rooman kaduilla ja matkoiksi Milvius-sillan luona oleviin ulkoravintoloihin, huvituksiksi, jotka synnyttivät tappeluita ja muita suuttumusta herättäviä mellakoita, jollaisessa kerran tapahtui, että valhepuvussa oleva keisari sai perusteellisen selkäsaunan eräältä kansalaiselta, jonka vaimoa hän oli solvannut. Jos mies olisi vaiennut, olisi Nerokin tehnyt samoin; mutta hän oli kyllin epäviisas ja lähetti keisarille anteeksipyyntökirjeen, ja kun siihen vastattiin, että hän oli Cesarin epäsuosiossa, seurasi hän viittausta ja päätti päivänsä. Tuollaiset tapaukset eivät kuitenkaan järkyttäneet toivoa, että vuosia seuraava vakaantuminen tekisi Nerosta erinomaisen ruhtinaan. Kansa piti vilkkaasta nuorukaisesta, joka tahtoi nähdä kaikki iloisina ja siroitteli aarteensa joka suunnalle. Vakavat henkilöt hänen ympäristössään kiinnittivät huomionsa niihin yksinäisiin vaelluksiin, joita hän mielellään teki kauniissa seuduissa, pitäen niitä merkkinä siitä, että hän kohta kyllästyisi meluaviin huvitteluihin. Hän ei vetäytynyt myöskään kokonaan asemansa velvollisuuksista. Senaatin neuvotteluissa hän oli usein läsnä ja harjoitti hyvällä arvostelukyvyllä tuomarintointaan. Hallituksen periaatteita koskevat lupaukset, jotka hän oli tehnyt, täytettiin. Hovi ja valtio, jotka olivat sekoitetut Klaudiuksen hallitessa, eroitettiin; senaatti sai jälleen ratkaisuvaltansa; veroja vähennettiin ja erinomaisia lakeja säädettiin. Trajanuksella oli tapana sanoa Neron viidestä ensimäisestä hallitusvuodesta, että ei ole ollut parempia kuin ne. Kunnia sellaisen miehen sellaisesta arvostelusta langennee ensi sijassa Senekan ja Burruksen osalle, jotka olivat keisarin neuvonantajia kuten ennen hänen opettajiaan; mutta osa siitä on kai kuitenkin tuleva sille, joka turvautui heihin ja itse kauan turvasi heitä heidän vihollisiltaan ja kadehtijoiltaan. Älköön unohdettako, että nuorukaista ympäröivät ystävät, jotka huvituksen ja esteetisen haaveilun naamarilla peittivät kunnianhimoisia ja ahnaita aikeita ja alati yllyttivät häntä kysymyksillä: sinäkö olet se, jonka tulee totella Senekaa ja Burrusta, vai heidänkö tulee totella sinua? Oletko koulupoika vai keisari?
Niistä laeista, joita säädettiin, mainittakoon petroninen, joka kielsi orjanomistajan ilman laillista tuomiota luovuttamasta orjaa taisteluun petoeläimien kanssa. Huomaamme eräästä kohdasta Senekan kirjoituksissa — ja tästä ovat Rooman historioitsijat vaienneet — että Neron huolenpito epävapaasta yhteiskuntaluokasta ulottui paljon pitemmälle: hän perusti erityisen viran orjien suojaksi heidän isäntiensä puolelta tulevaa mielivaltaa, ilkeyttä ja julmuutta vastaan. Keisarin halu antaa kaikille turvattu sija ihmiskunnan suuren juhlapöydän ääressä toimi tässä yhdessä Senekan oppien ja niiden jalojen pyrkimysten kanssa, jotka roomalaisen lainopin alalla olivat stoalaisen koulun tunnusmerkkeinä.
Tunnettuahan on, että ihmisteurastusta Rooman amfiteatterissa jatkui jonkun aikaa kristittyjen keisarien hallitessa ja että Honorius vasta kielsi sen, sittenkuin eräs itämainen munkki oli joutunut siellä osoittamansa säälin uhriksi, mikä kiihoitti hänen katseluhaluisten uskonveljiensä raivoa. Älköön silloin salattako sitä kunniaa, joka tulee Nerolle senvuoksi, että hän tahtoi ja uskalsi riistää kansalta sen luulotteleman oikeuden amfiteatterin verisiin huvituksiin ja muutti gladiaattorileikit viattomiksi aseharjoitusnäytöksiksi! Koko hänen elinaikanaan ei arenalla surmattu ketään, ei edes kuolemaan tuomittua rikollista. Tämä oli lempeyttä, jota Rooman historioitsijat, samoin kuin heidän aikalaisensa, pitivät vähäpätöisenä tai ihan arvottomana, ja minkä yksi heistä vain sivumennen mainitsee; mutta meidän aikamme pitäisi voida toisin tuomita. Flavilaiset keisarit antoivat jälleen roomalaisille heidän lempihuvituksensa ja suuressa amfiteatterissa, jonka he rakensivat Neron kultaisen talon lammen yli, vuoti veri virtanaan Tituksenkin hallitessa, hänen, jota nimitettiin "ihmissuvun hekumaksi", ja jonka kuvapatsaan juurelle Villa Borghesessa antiikinen taiteilija on asettanut mesileivän merkiksi hänen sielunsa suloudesta. Neron ansiota tässä asiassa ei erikoisesti vähentäne se, että hänen vastenmielisyytensä näytelmiä kohtaan, joissa palkattu roskaväki, sotavangit, orjat ja rikolliset kiihoitettiin toisiaan vastaan ärsyttääkseen katselijain petomaista vaistoa, oli oikeastaan vain nurja puoli hänen rakkaudestaan helleenisiin leikkeihin, missä vain vapaasyntyiset ja moitteettomat miehet ja nuorukaiset saivat esiintyä ja missä kansa sai iloita niistä neron, voiman ja kauneuden kukkasista, jotka joka olympiaadi puhkesivat sen elämänpuun latvaan.
Sanaa majesteettirikos, jolla alhaiset ilmiantajat Tiberiuksen, Kaligulan ja Klaudiuksen päivinä olivat pitäneet Roomaa pelossa ja tuottaneet turmion niin monelle, ei kuultu Neron hallitusajan ensi puoliskolla. Kielet olivat päästetyt valloilleen, ja niiden hillittömyys kohdistui usein itse keisariin. Toreilla ja kylpypaikoissa saatettiin yhtä hyvin kuin yksityisissä piireissä lukea ja laulaa pilkkalauluja, joita nimensä maininneet tekijät olivat sepittäneet Nerosta. Saattoipa niitä esittää hänelle itselleenkin, ja ainoa tapa, millä hän kosti niiden kirjoittajille, oli se, että hän mittasi heille samalla mitalla ja antoi ystäviensä levittää kautta kaupungin niitä häväistyskirjoituksia, joita hän oli sommitellut panettelijoita vastaan. Suetonius huomauttaa hyvin merkillisenä asiana, että Nero koko elinaikanaan ei ollut ketään kohtaan niin ystävällinen kuin niitä, jotka olivat ahdistaneet häntä pilkalla ja häväistyksellä. Suetonius on kuitenkin hiukan liioitellut; sillä sittenkuin syytökset majesteettirikoksesta jälleen olivat tulleet käytäntöön — mikä tapahtui vastoin keisarin tahtoa — näyttää hänen ympäristönsä pakottaneen hänet toiseen käsitykseen arvonsa pyhyydestä, ja silloin saattoi olla vaarallista ärsyttää Cesaria. Runoilija Persiuksen laulujen julkaisija meni varovaisuudessa niin pitkälle, että muutti sanat: "Kuningas Midaalla on aasin sievät korvat" viattomammaksi kysymykseksi, eikö frygialaisen ruhtinaan kohtalo koskenut kaikkia lukijoita. Totta on kuitenkin, että Nero elämänsä synkimpänä aikanakin saattoi kärsivällisesti kestää kuulemansa soimauksen, jos kukaan rohkeni antamaan hänelle sellaista.
Kaikissa maissa, joihin kreikkalainen sivistys oli ennättänyt, oli nyt kolme vuosisataa tunnettu melkein sairaloista kaipuuta ainiaaksi kadonneen muinaishelleenisen elämän ihanuuteen. Kuninkaat haaveksivat vanhan Hellaan tasavaltalaisista, ottivat arvonimiensä joukkoon sanan filhelleeni ja pitivät kunnianaan saada nimensä Ateenan porvarien luetteloon korvaukseksi siitä, että olivat kaunistaneet kaupunkia temppeleillä ja muistopatsailla. Järkiperäinen Cicero tunsi jalkainsa alla pyhän maan polkiessaan Attikan mannerta. Voimakkaimmin oli tämä kaipuu kuitenkin vallannut Rooman kauneutta haaveksivan nuoren imperaattorin. Nero ymmärsi, että huolimatta helleenisyyden kaikista voitoista myytin, tarun, historiankirjoituksen, kaunopuheisuuden ja runouden aloilla, huolimatta innosta, joka kehoitti katsomaan, ostamaan ja jäljittelemään Kreikan maalauksia ja marmoriteoksia, oli kreikkalainen sivistys Rooman elämälle vielä samaa kuin helleeniset rakennusmuodot monelle Rooman palatsille: se oli dekoratiivinen, mutta ei konstruktiivinen elementti. Taide ei ollut Roomassa kansan luonnonvietin ilmestys, vaan huvitus, toisinaan myöskin "sivistyneiden" tutkimuksen esine; se oli ja pysyi siellä ulkomaalaisena taimena, jota ylhäiset hoitivat samalla huolenpidolla kuin afrikalaisia kasvia puistoissaan. Apelles, vaikkakin oli keksinyt sananparren: "suutari, pysy lestissäsi", uskoi, että rahvaan arvostelu taiteen tuotteista oli pätevämpi kuin taiteilijain. Roomassa taas rahvas oliprofanum vulgusta, jonka yläpuolella oli tuntijain luokka, joka antoi itselleen nimenSapientes viri, sapienssanan alkuperäisimmässä merkityksessä. Sama ilmiö, jonka kohtaa kaikkialla, minne taide on tuotu eikä voi siellä oikein koteutua.
Nerolla oli nyt se nuoruudenrohkea usko, että hän kansaa esteetisesti kasvattamalla saattoi tehdä Roomasta Ateenan. Näyttämön, arenan, luentosalien ja vastaperustettujen kymnaasioiden piti tehdä tämä ihmetyö. Julkiset leikit aateloitaisiin korkeampien säätyjen esiintymisellä niissä; itse tahtoi keisari, kilpaillen muiden kanssa kauneuden voitonseppeleistä, taittaa niskat muinaisroomalaiselta ylpeydeltä taiteen harjoittajia kohtaan. Hänen vanha neuvonantajansa varoitti häntä kiirehtimästä tätä yritystä ja onnistui vähäksi aikaa hillitsemään hänen intoaan; mutta se kävi sitä voimakkaammaksi, kun pato oli murrettu, ja upotti hänet ja hänen valtaistuimensa pyörteisiinsä.
Roomalaisten ruumiinharjoitusten tarkoituksena oli yksinomaan kartuttaa sotaista kuntoa. Mutta Nero tahtoi yhdistää niihin sen kreikkalaisen voimistelun, joka muodosti jäsenet kauniiksi ja antoi ryhdille ja liikkeille suloa. Vanhainroomalaisten harmi tästä kaikuu vielä Tacituksen vuosikirjoista. Antaakseen kansalle käsityksen siitä aistista, jolla helleenit suorittavat asetanssinsa, kutsui hän kreikkalaisia nuorukaisia Roomaan, antoi heidän esittää pyrriike-tanssin ja palkitsi heidät Rooman kansalaisoikeuksilla. Itse hän antoi kansan katsella ruumiinharjoituksiaan Marskentällä, antoi voimistelujuhlanäytöksiä Septa Juliassa (Via latan varrella Kapitoliumin pohjoisrinteen alla) ja perusti omalla kustannuksellaan komeita kymnaasioita Antiumiin, Bajeen ja Ravennaan.
Rooman teatteri oli alhaisella kannalla. Klassilliset taideteokset, niin kreikkalaiset murhenäytelmät kuin roomalaiset mukailut attikalaisista huvinäytelmistä, viettivät kituvaa elämää pantomiimien, koreiden ja tuhmien tenhonäytelmien, Laureoluksen kaltaisten rikosnäytelmien ja karkeiden realististen ilveilyjen rinnalla. Jos sellaisessa kappaleessa sattui tulipalo, niin rakennettiin talo, varustettiin se kallisarvoisilla talouskaluilla ja sytytettiin tuleen, ja kansa katseli huvikseen, kuinka näyttelijät kaikin voimin ryöstivät liekkien keskellä. Nero, joka saattoi nauttia moisesta, tahtoi kuitenkin elvyttää dramaatisen taiteen, ja luuli voivansa tehdä sen siksi, mikä se oli ollut helleenien keskuudessa. Tätä tarkoitusta varten hän perusti juvenaaliset leikit, joissa draama oli pääasiana, ja hän esiintyi itse laajalle, mutta vielä suljetulle piirille näyttelijänä.
Nuo tähän saakka niin ra'at ja kamalat gladiaattorinäytökset oli hän, kuten äsken mainittiin, kesyttänyt vahingottomiksi leikeiksi, joissa Rooman etevimpien sukujen jälkeläiset näyttivät taitavuuttaan aseiden käytössä. Eräässä tilaisuudessa nähtiin Neron amfiteatterissa Marskentällä neljänsadan senaattorin ja kuuden sadan ritarin ottavan osaa miekkaleikkeihin. Nerolle kai kangasti kauan tämä päivä roomalais-helleenisen aikakauden aamuruskona. — Mutta kuinka Tacitus jyrisee, ja kuinka monilla kömpelöillä vastalauseilla Kassius Dio turhaan koettaa saada meidät itkemään Rooman alennusta sinä päivänä!
Viidentenä hallitusvuotenaan otti keisari sen askeleen, jota hän luultavasti piti ratkaisevana Rooman helleeniläistyttämiseen, pannessaan toimeen Neron leikkien nimellä jäljittelyn Olympian leikeistä. Neronit vietettäisiin kuten nämäkin joka viides vuosi ja kuuluisi niihin kilpailuja runotaiteessa, kaunopuheisuudessa, musiikissa, voimistelussa, ratsastuksessa ja ajotaidossa. Kaikin voimin koetettiin, että näistä leikeistä olisi muodostunut Rooman kansan suuruudelle arvoinen juhlatilaisuus. Keisari kilpaili itse ja voitti latinalaisessa kaunopuheisuudessa ja runoudessa, samoin myös sitransoitossa. Kaikki esiintyjät ja katselijain suuri joukko olivat kreikkalaiseen pukuun puetut, ja näytti jonkun aikaa jälkeenkinpäin siltä, kuin se poistaisi roomalaisen vaateparren jokapäiväisestäkin käytännöstä.
Neron helleeniläistyttämissuunnitelmalla näytti olevan mitä parhain menestys. Sitä kohtaan, jota meidän päivinämme katsottaisiin taiteen sovelluttamiseksi elämään, oli innostus, liian kuuma ollakseen kestävä, vallannut ylhäiset. Kaikki, sanoo Kassius Dio, harjoittelivat sitä, mihin luulivat kelpaavansa. Miehillä, aviovaimoilla, tytöillä ja pojilla oli erityiset harjoituskoulunsa, ja ne, jotka eivät voineet esiintyä muutoin, liittyivät näytelmien kuoroihin.
Mutta pinnan alla kävi syvimmän harmin virta näitä keksintöjä kohtaan, joissa Kreikka kosti Roomalle tappionsa. Uusi Hion Tiberin varrella ikäänkuin näki muuriensa vielä kerran aukenevan Pallas Ateenalle tulevalle petokselliselle uhriannille. Toogaa kantavat Laokoonit kirosivat mutisten danaoiden pahoja lahjoja, Rooman Kassandrat ennustivat maailman loppua, ja vastustajaryhmä muodostui, joiden nurina kuului niiden suosionosoitusmyrskyjen halki, jotka seurasivat hovin makua. Niille, jotka moittivat keisaria, vastattiin näillä kysymyksillä: "Eivätkö puhujien ja runoilijoiden voitonpalkinnot ole omiaan kannustamaan neroja kilpailuun? Eikö jumalainen tietäjä Apollo seiso laulajan ja sitransoittajan koristuksissa sekä Rooman että Kreikan temppeleissä? Eikö nelivaljakkoisen biigan ajaminen ole kuninkaallinen taito, jota muinaisajan ruhtinaat harjoittivat, runoilijain laulut ylistivät ja joka oli jumalille pyhitetty?" — Se seikka, että nurisevain täytyi vastata myöntävästi näihin, ei jäähdyttänyt heidän suuttumustaan.
* * * * *
Jos nuori keisari oli unelmoinut elämänsä autuaalliseksi, niin hän pian sai luopua tästä harhaluulostaan. Ei ole epäilemistäkään, että hän nousi valtaistuimelle toivoen jättävänsä jälkimaailmalle kerran muiston ihmisystävällisestä ruhtinaasta, ja silloin voi kuvitella hänen tunteitaan, kun hän, tuskin vielä diadeemin kantajana, sai kuulla, että kuolemantuomioita oli jo pantu täytäntöön hänen nimessään, ja että vielä useampia oli tekeillä, ellei hän kiireellisesti puuttuisi asiaan. Se oli Agrippina, Neron äiti, joka tahtoi vihkiä poikansa hallituksen vihollistensa verellä. Hänet saatiin estetyksi ja hänen täytyi luopua aikeen täytäntöön panosta; mutta tästä hetkestä saakka jatkui sekä äänettömästi että julkisesti katkeroitunut taistelu vaikutusvallasta Neroon toiselta puolen hänen, toiselta Senekan ja Burruksen välillä, ja kaunis kun Agrippina vielä oli, niin väitetään, että hän ei kammonnut häpeällisimpiäkään keinoja turvatakseen tämän vaikutuksen itselleen. Tuntiessa inhimillisten tunteitten sofistiikan näyttää uskottavalta, että hän kuvitteli mielessään tarkoittavansa yksinomaan poikansa parasta. Hän oli tuntenut Lucius Domitiusta kohtaan tämän poikana ollessa kiihkeätä hellyyttä ja kieltämättä osoittanut parhaimmalla mahdollisella opettajain valinnalla toivovansa, että poika kasvaisi siveellisesti voimakkaaksi. Ei hän myöskään laiminlyönyt, kun keisari oli suostunut ympäristönsä houkutuksiin, lisätä omia sanojaan opettajain nuhteisiin, jotka tämä, ollen vielä monessa suhteessa poikamainen, vastaanotti häpeästä punehtuen ja luvaten parannusta. Mutta hillitön kunnianhimo oli kuitenkin äidin kaikkien tekojen vaikuttimena. Niinpä kutsuttiin senaattorit kuriasta keisarin linnaan, jotta hän, kätkeytyneenä erään esiripun taakse, voisi seurata heidän neuvottelujaan. Eikä hän aina kärsinyt esirippuakaan itsensä ja valtion asioiden välillä. Eräässä Neron juhlallisessa armenialaisten lähettiläitten vastaanotossa astui Agrippina esiin jakaakseen valtaistuimen keisarin kanssa: läsnäolijat seisoivat hämmästyksestä liikkumattomina, mutta Seneka, ainoa joka ei kadottanut mielenmalttiaan, pyysi ruhtinasta rientämään äitiään vastaan ja — sanoo Tacitus — esti siten häpeällisen kohtauksen. Kun Nero, joka aina oli tuntenut vastenmielisyyttä puolisoansa Oktaviaa kohtaan, rakastui erääseen kauniiseen vapautettuun orjattareen, Akteen, ja sanottiin hänen tahtovan korottaa tämän valtaistuimelle, ja kun Pallas, äidin suosikki, erotettiin hovivirastaan, ja ne Neron ystävät, joita hän piti vaarallisimpina vastustajinaan, näyttivät saavuttavan yhä suuremman vaikutusvallan häneen, muuttui Agrippinan rakkaus vihaksi. Nyt hän ei kehoittanut, rukoillut eikä hyväillyt enää; hän paljasti pojalle ne rikokset, joilla oli valmistanut tälle tien valtaan, ja uhkasi kertoa sen kaikille. Hän uhkasi tarttua Britannikuksen, oikean vallanperijän käteen, mennä hänen kanssaan pretoriaanien leiriin ja rukoilla näitä säälimään hyljättyä keisarin poikaa.
Tämä uhkaus lienee vienyt nelitoistavuotiaan Britannikuksen hengen. Keisarillisella aterialla ojennettiin hänelle, niin väitetään, juoma, jonka vaikutuksesta hän yhdellä erää menetti puhelahjan ja hengityskyvyn. Hämmästyneet vieraat rauhoittuivat Neron vakuutuksesta, että se oli kaatumataudin kohtaus, jota poika oli pienestä pitäen potenut, ja lyhyen keskeytyksen jälkeen oli iloinen mieliala jälleen palannut pitoihin. Mutta kaupungilla levisi huhu, että Britannikus oli kuollut myrkkyyn. Kuiskailtiin, että Nero oli syyllinen, ja näiden kuiskijain joukossa oli monta, jotka eivät pitäneet asiaa niin erittäin paheksuttavana, "sillä veljesriidathan olivat niin tavallisia ruhtinassuvuissa, ja valtion etu saattoi vaatia, että kasvava valtaistuimellepyrkijä ajoissa poistettiin". Oppi "raison d'État'sta" ja "kahdesta moraalista" oli, kuten näkyy, syöpynyt roomalaisten lihaan ja vereen. Oltiin tietävinään, että myrkynsekoittajatar Lokusta oli kutsuttu vankilasta Neron luo myrkkyä valmistamaan; oltiin tietävinään sen centurioonin nimi, joka oli noutanut Lokustan; niin, toreilla ja kylpylaitoksissa ja partureissa tiedettiin niin monta sivuseikkaa tähän tapaukseen, ikäänkuin syyllinen itse olisi kierrellyt ja tuttavallisesti kertonut tiedonsaaneille kaikki, mitä kahden kesken oli tapahtunut tässä salaperäisessä asiassa.
Tässä olemme joutuneet kohtaan, missä tämän teoksen kirjoittajan tulisi nöyrästi luopua kynästä ennemmin kuin väittää kuuluisia historioitsijoita vastaan ja saattaa itseään epäilyksenalaiseksi siitä, että hän on koettanut pestä puhtaaksi yhden historian onnettomimmista neekerilapsista. Kuitenkin olkoon kysymys sallittu, eikö ole liiankin mahdollista, että julilais-klaudilaisen suvun flavilaisen jälkeläisen liehakoiminen yhdistyneenä siihen vaikutukseen, minkä kauhu, viha ja pöyristyttävien uutisten tavoittelu tekevät mielikuvitukseen, on kutonut Neron kuvan ympärille taruja, jotka teräväjärkisyys ehkä vielä kykenisi osittain erottamaan todellisuudesta. Eikö asian laita ole niin, että roomalaiset aikakirjain kirjoittajat, silmälläpitäen Neron myöhempää elämää, ovat luulleet, että hän jo nuorukaisena, poikana, ei ainoastaan ole kyennyt kaikkeen, vaan on ollut osallisena kaikkein pahimmassa, mikä on pantu hänen äitinsä syyksi. Eivätkö flavilaisen ajanjakson historiankirjoittajat ole Tacituksen tiedonlähteitä? Ja mitä tämä ylevämielinen ajankuvaaja kertoo vain empien ja huhuna, eikö se ole jo varmaa Suetoniukselle ja muille? On todennäköistä, että Burrus kuoli siihen pitkälliseen kaulatautiin, josta sekä Tacitus että Suetonius kertovat, mutta eikö viimeksimainittu lausu, samoin kuin hänen jälkeensä Kassius Dio, vähääkään varomatta, että Nero lähetti vanhalle opettajalleen myrkkyä? Eivätkö he sano, että Nero potkaisi kuoliaaksi toisen puolisonsa, Poppea Sabinan, vaikkakin Tacitus tietää kertoa, että keisarin muutamien salaisten vihamiesten väittäessä tätä toiset vakuuttivat, että Poppea oli kuollut myrkkyyn? Ja itse ei Tacitus usko, että Nero tahallisesti olisi aiheuttanut hänen kuolemansa, "sillä hän toivoi lapsia ja rakasti vaimoaan intohimoisesti". Kuvauksissa Britannikuksen kuolemasta on monia ristiriitaisuuksia. Kiinnittämättä huomiotani siihen seikkaan, ettei Subrius Flavus eikä Julius Vindex, syyttäessään Neroa niin monesta muusta rikoksesta, syytä häntä veljenmurhasta — seikka, joka ei ole suuriarvoinen, kun näiden miehien sanat ovat luultavasti esitetyt roomalaisten kirjailijain tavallisella vapaudella — uskallan kuitenkin olla sitä mieltä, että äidinmurha on Neron ensimäinen rikos.
Tällä en ole tahtonut väittää mahdottomaksi Neron syyllisyyttäBritannikuksen kuolemaan. Olen vain tahtonut tuoda esiin KassiusDion toisessa yhteydessä olleen lausunnon siitä, että "mahdollinenkerrottiin todellisena ja todennäköinen totena".
Neron julmuus on käynyt sananparreksi. Mutta se julmuus, joka nauttii toisten tuskasta — hekumoitsijain ja hysteeristen naisten julmuus, joiden hermoja tuskan ja veren näkeminen kiihoittaa — oli Nerolle vierasta: hän kuoli liian nuorena ja terveydeltään liian murtumattomana langetakseen siihen. Hänen harteilleen ei voi myöskään sälyttää jonkun Kaligulan roistoluonnetta, joka murhasi senvuoksi, että hänellä oli siihen valta. Yhtä vähän häntä voidaan syyttää julmuuden tavallisimmasta lajista, jonka töitten maksuhalu ja kostontunne synnyttävät, ja joka kaikkina aikoina on päässyt valtaan lainsäädännössä, sitä suuremmassa määrässä mitä raaempi tai pelkurimaisempi aika on ollut. Hän oli päinvastoin pitkämielinen ja anteeksiantavainen, milloin vain saattoi vaaratta ja uhrauksitta olla sitä. Mutta herttainen luonne ilman siveellisten periaatteiden tukea on aivan liian epäluotettava elämän koettelemuksissa. Sen näkee parhaiten niin sanotuista luonnonkansoista, joissa julmuus voi äkkiä puhjeta esiin kesken ihmissielun kauniiden ominaisuuksien naiveja ilmauksia. Ja huolimatta kaikesta mässäämisestään ylenmäärin hienostuneen sivistyksen muodoissa oli ja pysyi Nero "luonnonihmisenä". Kun itsesäilytysvaisto heräsi, kun hän näki, että hänen elämäänsä uhattiin tai elämän nautinnon ehtoja, menetti hän tajuntansa; kuvitteluvoima, joka voi tehdä odotetut onnettomuudet pahemmiksi kuin tapahtuneet, valtasi hänet, ja jos hänen ympäristönsä silloin oli sellainen, että se kiihoitti häntä sensijaan että olisi ehkäissyt, niin hän iski armotta. Ajan tunnuslauseena oli sitä paitsi kaikin keinoin etsiä nautintoa ja karttaa tuskaa. Mutta epikurolaisuuden villi-ihmiselle, jonka käteen oli asetettu maailmanvaltikka, oli kärsimysten syiden poistaminen melkein samaa kuin niiden välttäminen. Jos hän epäili astua askeleen toisesta toiseen, niin oli olemassa peloittavia, rohkaisevia ja hyväileviä ääniä, jotka vannottivat hänen tekemään niin ja tuntuivat olevan oikeassa, sillä sittenkuin hän oli astunut rikoksen Rubikonin yli, riensi kaikki riemuiten häntä vastaan. Ja se arvokas levollisuus, jolla stoalainen kävi kuolemaan, se ärsyttävä kevytmielisyys, jolla epikurolainen jätti elämän juhlan, olivat yhtä paljon omiaan uskottelemaan tyrannille, että kaikki, elämä ja kuolema ja tuomio elämästä ja kuolemasta, oli leikkiä.
Neron vuosikausia kestänyt tuska Agrippinan vehkeilyjen vuoksi johti useasti hänen ajatuksensa etsimään keinoa, miten päästä äidistä vapaaksi; mutta äidinmurhaan hän ei olisi ehkä milloinkaan kypsynyt, ellei olisi joutunut Poppea Sabinan, Rooman kauneimman naisen, demoonisen vallan alaiseksi. Vain Neron luonteen kevytmielisyys voi selittää sen, että hän, jota alati vireillä olevat juonittelut ympäröivät, joka oli keskipisteenä äidin ja diadeemia tavoittelevan rakastajattaren välisessä hurjassa taistelussa, siinä taistelussa, jota hänen opettajansa ja neuvonantajansa, jotka koettivat palauttaa häntä velvollisuuden tielle, ja irstailevat seurakumppanit kävivät, jotka juonittelivat kaikkia niitä ja sisällisesti toisiaan vastaan — että hän huolimatta kaikesta tästä saattoi antautua niin sydämellisesti kuin hän sen teki pilaan ja juhliin ja taiteenharjoituksiin ja helleeniläistyttämisunelmiin. Mutta koitti päivä, jolloin tämä taistelu kävi hänelle sietämättömäksi, jolloin hän ei kauemmin voinut kuunnella Poppean soimauksia siitä, että hän oli "holhouksenalainen raukka, toisten tahdon orja", eikä voinut vastustaa tämän naisen rukouksia, hyväilyjä ja kyyneleitä, vallankin kun tällä oli ystäviä, jotka peloittivat keisaria kansan vihalla "Agrippinan hallitusta" kohtaan, sekä kun tämä saattoi lähettää Neron luo viettelijän, hänen entisen opettajansa Anicetuksen, joka hänen lapsuutensa ystävyydestä takoi aseen hänen elämänsä aiheuttajaa vastaan, ja, kun hetki oli tullut, esitti suunnitelman, miten Agrippina voisi kadota kuplankaan ajan virralla ilmaisematta millä tavoin.
Jos Rooman valtiosanomalehtiActa Diurnaolisi vielä saatavissa, voisi vuoden 59 kokoelmasta lukea, että "eräs murhamies, Agerinus (eräs Agrippinan uskotuista palvelijoista), oli tavattu Cesarin luona miekka kädessä, ja että hänen hallitsijattarensa, tuntien tunnonvaivaa aikomansa rikoksen johdosta, oli itse sovittanut syyllisyytensä". — Toisin sanoen: Agrippina oli kuollut, ja kaikki hyvät kansalaiset olivat velvolliset uskomaan, että hän murhayrityksen jälkeen poikaansa vastaan oli itse lopettanut elämänsä. Toisin tietävät kuitenkin roomalaiset historioitsijat kertoa.
Nero ja hänen hovinsa oli läsnä Minervajuhlassa Bajessa. Agrippina kutsuttiin sinne, ja keisari antoi hänelle panna kuntoon Baulin maatilan lähellä Misenoksen nientä. Äiti tuli, Nero oli häntä vastaanottamassa ja toimeenpani hänen kunniakseen juhlan, joka kesti myöhään yöhön. Hänet saatettiin senjälkeen erääseen upeaan laivaan, jonka piti viedä hänet Bauliin. Laiva oli niin rakennettu, että se vaivatta saatettiin upottaa. Tähtikirkas yö ja ilman ja meren tyyneys olisivat kuitenkin tehneet haaksirikon epäillyttäväksi; ryhdyttiin senvuoksi toiseen toimenpiteeseen ja lastattiin hänen hyttinsä yläpuolella oleva katto niin kovin, että se murtui. Eräs mukana oleva hovinainen murskaantui; toinen hovinainen, joka istui ruhtinattaren jalkojen juuressa, joutui laivan vyörähtäessä veteen, ja soutajat iskivät airoilla hänet kuoliaaksi; mutta itse Agrippinan onnistui pelastua murhamiesten käsistä uimalla, ja hänet nostettiin erääseen vastaantulevaan veneeseen. Ensi tiedon saapuessa suunnitelman epäonnistumisesta lähettää pelästynyt Nero Anicetuksen sotamiesten kera Bauliin. Ne murtautuvat Agrippinan makuuhuoneeseen ja surmaavat hänet kepiniskuilla ja miekanpistoilla.
Sanoessaan jäähyväisiä äidille oli Nero sulkenut hänet syliinsä ja suudellut hänen suutaan ja poveaan. Tacitus, joka kertoo tämän, ei tiedä, tuleeko hänen nähdä siinä huippuunsa kehitetyn teeskentelyn, vai "pidättikö perikatoonsa rientävän äidin viimeinen näkeminen pojan sydämen sen koko hurjuudella hänessä kiinni". Viimemainittu otaksuma tuntuu meistä olevan täydellisesti sopusoinnussa Neron luonteen kanssa. Psykoloogisesti niin hienoa huomautusta ei tapaa, paitsi Tacituksella, milloinkaan keisarillisen Rooman henkisesti köyhillä historiankirjoittajilla.
Kun rikos oli tehty, valtasi kauhu Neron. Ne rauhalliset hetket, joita hänen myöhemmän elämänsä varrella saattoi olla, olivat vain aselepoa alati vaanivien tunnonvaivojen välillä. Joskin epikurolaiset opit, irstailevat huvitukset ja haaveilu kauneudenmaailmasta, joka ei sisältänyt muuta kuin kauneutta, olivat tukauttaneet hänen siveellisen luonteensa sen idulla ollessa, niin oli hänen kuvitteluvoimansa sitä elävämpi. Hän näki unissaan ne äidin rinnat, joista lapsi oli saanut ravintonsa, ja jotka nuorukainen oli lävistänyt. Hän kutsutti noitia itämailta manaamaan ja sovittamaan murhatun varjoa; mutta tämä karkoitti unen hänen vuoteeltaan ja levon hänen valveillaolostaan. Läheisimmiltään hän ei voinut salata niitä tuskia, joita kärsi: hän kertoi itse, että näki nukkuessaan ja valveilla ollessaan raivottaria käsissä palavat soihdut ja heiluvat ruoskat. Tehdessään taidematkansa Kreikkaan, ei hän uskaltanut saapua eleusilaisiin mysteerioihin, sillä hän tunsi, että hän olisi paennut airuen huutaessa: "syylliset ja rikolliset pysytelkööt kaukana!" Bajeen hän ei palannut milloinkaan: niiden rantojen näkeminen, joilla rikos oli tehty, oli hänelle sietämätöntä. Poppea Sabina, joka oli luullut, että ensimäinen este hänen ja keisarillisen korkeuden välillä oli poistettu, huomasi pettyneensä odotuksessaan, ja täytyi hänen vielä vuosikausia, vaikkakin Neron lumoutunut sydän oli hänen tukenaan, taistella saavuttaakseen päämaalinsa.
* * * * *
Nero antoi mielellään kuvata itseään Apollona, runotaiteen, laulun ja sitransoiton jumalana. Itsestään on selvää, että aikakauden parhailla kreikkalaisilla mestareilla oli tehtävänä ikuistuttaa hänet sellaisena pronssiin ja marmoriin. Mutta tuntuu siltä kuin heidän imartelevat talttansa eivät olisi tyytyneet tähän tehtävään: ne eivät tahtoneet esittää vain Neroa Apollona, vaan myöskin Apolloa Nerona. Jumalan ihannekauneus ei saanut häiriytyä; mutta taiteilijat sellaiset kuin Zenodoros saattoivat henkiä tähän kauneuteen vivahduksia keisarin kauniista piirteistä. Täten lienee tämä aika synnyttänyt omituisen Apollotyypin, joka kahden tai kolmen taideteoksen muodossa on tullut meidän aikamme osaksi. Parhain näistä taideteoksista on samalla oivallisin, mitä meillä on myöhemmän antiikin ajoilta: maailmankuulu Belvederen Apollo.
Tämän kirjoittajalle on tällä kuvapatsaalla esteetisen ja taidehistoriallisen merkityksensä rinnalla vielä toinenkin. Rohkenen uskoa, että se on maan povesta noussut todistaja Neron taistelusta omantunnontuskiensa kanssa. Hän on tahtonut omin silmin saada varmuuden siitä, että verivelka on sovitettavissa, ja tässä hiljaisessa aikomuksessa hän on antanut jonkin etevän taiteilijan luoda tai ehkä delfiläisen mallin mukaan tehdä Apollon Katharsioksen.
Patsas kaivettiin neljännentoista sataluvun loppupuolella Antiumista, Neron syntymä- ja lempikaupungista, erään huvilan sorasta, jonka otaksutaan olleen hänen omansa. Kuvasta puuttui silloin vasen käsi ja oikean kaikki sormet, ja niiden mukana olivat myöskin sen tunnusmerkit kadonneet. Senvuoksi on oltu näihin päiviin saakka epätietoisia ja arvailtu jos johonkin suuntaan, mitä jumala on esitetty toimivan. Tavallisin selitys on, että taiteilija on ajatellut sitä hetkeä, jolloin Apollo, puolustaakseen pyhäkköään Delfissä gallialaisten saaliinhimoisilta joukoilta, personallisesti kävi egidi kädessä heitä vastaan ja ajoi heidät salamalla ja myrskyn pyörteellä pakoon. Overbeck, joka hyväksyy tämän mielipiteen, kuvittelee, että jumala tässä teossa on asetettu Versaillesin Artemiksen ja Kapitoliumin Ateenan väliin. Mutta nykyään on Karl Bötticher, tuntuu minusta, näyttänyt toteen, että kuvan riippuvassa oikeassa kädessä on ollut delfiläinen lustralikimppu, jonka solmupunoksesta hän on löytänyt jäännöksen tukena olevasta puunrungosta. Mutta lustralikimppu oli pytolaisen Apollon lisämerkki hänen asemassaanverivelan sovittajana.
Tässä kuvassa on jotakin varhaisaistittua häikäisevää ilmestystä. Vasen käsivarsi uhkaavasti tai torjuen ojennettuna rientää jumala majesteettisessa vihassa jotakin vastaan, joka sopimattomasti on lähestynyt hänen pyhää ympäristöään. Karl Bötticher ajattelee sitä kohtausta Aischyloksen "Eumenideissä", jolloin Orestes, äidinmurhaaja, raivottarien vainoamana, on syöksynyt Apollon temppeliin ja syleillyt sen alttaria; hän kuvittelee edelleen, että jumala sinä hetkenä näkee omantunnontuskien jumalattarien tunkeutuvan pyhäkköön, ja että hän närkästyneenä, jousi vasemmassa kädessä, käy niitä vastaan ja ajaa ne temppelistä ja senjälkeen lustralikimpulla päättää sen teon, jolla Oresteen verivelka sovitetaan.
Tämä ei nyt ole niin aivan yhtäpitävä Aischyloksen kuvauksen kanssa, mutta yhtyy kuitenkin siihen samassa pääkohdassa, mikä olikin kylliksi taiteilijalle. Mikään kuva ei voinut paremmin kuin sellainen muistuttaa uudelle Orestekselle, että sovitus jumalallisten valtojen kanssa oli mahdollinen, eikä mikään ollut enemmän omiaan hänen synkkinä hetkinään loistamaan rauhan toivona.
Aischyloksen mukaan ei kuitenkaan edes itse Apollo kykene lepyttämään eumenidejä: hän voi ainoastaan uuvuttaa ne joksikin aikaa. Tämä jumalan haltioima runoilija, joka helleenin kauneudentuntoon ja filosoofiseen vaistoon yhdistää heprealaisten tietäjien suurpiirteisen olemuksen ja syvän siveellisen totisuuden, on tuntenut ja tahtonut ilmaista, että uskonnolliset tavat ja temppelipalvelukset voivat lieventää tunnonvaivoja, mutta eivät sovittaa syntiä, eivät tehdä ehjäksi rikottua. Apollo itse kehoittaa Orestesta pakenemaan Pallas Ateenan luo ja siellä, areopagin edessä, alistumaan Jumalan tuomioon ihmiskunnan oikeuden ja kohtuuden tunnossa. Eumenidit seuraavat häntä sinnekin ja laulavat tuomioistuimen kynnyksellä sen sydäntäjärkyttävän kuoron, jota Schiller on tarkoittanut ja vapaasti jäljitellyt ihanassa balladissaan "Die Kraniche des Ibycus". Areopagin jäsenet kuuntelevat kanteita ja vastauksia, ja kun on näyttäytynyt, että heidän äänensä ovat langenneet tasan vapauttamisen vaakakuppiin ja tuomitsemisen, niin ratkaisee viisas ja lempeä Pallas asian Oresteen hyväksi. Mutta hän antaa tunnonvaivoillekin arvonsa ja antaa juhlallisessa soihtukulkueessa saattaa ne armon jumalattarien hahmossa siihen temppeliin, jonka kansa on pyhittänyt näille jumalattarille areopagin rinnalla.
Nerokin tunsi, että hän nyt oli asetettu saman tuomion alaiseksi, ja hän pelkäsi kohdata ihmisten katseita. Mutta ah! ne eivät näyttäneet vaativan mitään sovitusta. Totuuden, joka on paradoksissa "kansan ääni on Jumalan ääni", näyttää historia joskus hirvittävästi kieltävän. Niin roomalaisessa kansanäänestyksessä vuonna 59, ja niin ranskalaisessa vuonna 1852, joka tältä näkökannalta ja katsomatta niihin keinoihin, joiden kautta se syntyi, lienee hirvittävin tapahtuma uudemmassa historiassa. Senaattorit, sotilaat, Kampanjan kaupunkien hallitukset ja raadit riensivät kilvan keisarin luo rohkaistakseen häntä onnitteluillaan. Siitä huolimatta pelkäsi Nero palata Roomaan. Tosin vakuuttivat hänen ystävänsä, että "kansan uskollisuus oli kasvanut Agrippinan kuoleman kautta"; mutta milloinkaan hän ei kai voinut kuitenkaan aavistaa sitä näytelmää, joka vartosi häntä. Senaatti virkapuvussaan on häntä vastassa; parvekkeilla, joita on rakennettu pitkin pääkatuja, riemuitsee naisia ja lapsia; kansalaiset tunkeilevat hänen vaunujensa ympärillä, kiitosuhrit palavat temppeleissä, ja näin kulkee äidinmurhaaja voittokulun pitäjänä ylös Kapitoliumille. Senaatti kokoontuu kuriaan ja julistaa Rooman nimessä, että Agrippinan kuolema oli onni valtiolle.
Yksi ainoa isistä häpesi yhtyä tähän julistukseen. Hän oli stoalainen Trasea Petus. Hän toteutti Tigellinuksen sanan: stoalaiset ovat yhteiskunnalle vaarallista sukua.
Mutta ei edes se aulius, jolla Rooman senaatti ja kansa ottivat Neron verivelan harteilleen, kyennyt palauttamaan hänen sielunsa tasapainoa. Vuodesta 59 alkaen huomaa useimmissa hänen suunnitelmissaan ja yrityksissään jotakin pingoitettua ja kuumeentapaista. Hänen huvituksensa käyvät hillittömämmiksi, hänen lapsuudesta saakka tuntemansa, tähän asti tukautettu, ei milloinkaan taltutettu kaipuunsa huumautua kansan suosiosta teatterissa ja arenalla vastustamattomaksi ja rajattomaksi. Mutta vielä huomaa hänen sisimmässään taistelun paremman ja huonomman välillä. On selvää, että hän jonkun aikaa äidinmurhan jälkeen on tahtonut sovitusta — ei yleisen mielipiteen kanssa, joka näytti olevan hänen puolellaan, ei Olympon jumalien kanssa, jotka hän kielsi ja joita hän pilkkasi, mutta sen jumaluuden kanssa, joka ilmeni hänen järkytetyssä sydämessään. Kahtena seuraavana vuonna hän koetti uskollisesti täyttää ruhtinaan velvollisuuksia, ja nämä vuodet voidaan vielä lukea niihin kultaisiin, joita Trajanus ylisti. Valtakunnan hallinto meni tasaista menoaan, hyviä lakeja säädettiin, keisari osoittautui ystävälliseksi ja tuomarina lempeäksi ja armeliaaksi. Vuonna 61 sairastui hän hengenvaarallisesti ja huomautti kuolemaa odottaessaan, että jalo Memmius Regulus oli kelvollisin valtiota ohjaamaan. Vielä vuonna 62 saattoi se mies, josta sanottiin, että hän ei milloinkaan ollut poikennut oikeuden tieltä eikä milloinkaan imarrellut, Trasea Petus, senaatissa nimittää Neroa erinomaiseksi ruhtinaaksi.
Mutta samana vuonna kuultiin ensi kerran Neron hallitessa sana majesteettirikos. Niitä verisiä komparunoja uutta Orestesta vastaan, joita aamuisin luettiin kuvapatsaitten jalustoista ja basilikojen muureista, ei Nero ollut ottanut huomioonsa. Mutta nyt tapahtui, että entinen kansantribuni, sittemmin preettori Antistius, suuressa ja ylhäisessä seurassa esitti pilkkalauluja, joita hän oli sepittänyt keisarista. Kielen, emme voi sanoa sanan, vapaus oli tähän saakka ollut rajaton, ja vaikkakin kaikki tiesivät, että Cesar muutamia tunteja myöhemmin tietäisi koko tapauksen, luuli Antistius olevansa turvassa ja olisi ollutkin, ellei Kossutianus Kapito, Tigellinuksen arvoinen vävypoika, olisi ilmiantanut häntä senaatille majesteettirikoksesta. Silloin asian täytyi kulkea kulkuaan. Laki määräsi kuolemanrangaistuksen, mutta Trasea Petus äänesti maanpakoa, ja tämä tuli senaatin päätökseksi.
Samana vuonna kuoli Burrus, ja iäkäs Seneka vetäytyi syrjään, väsyneenäkö hovielämään ja valtion asioihin, vaiko Poppean ja epikurolaisten suosikkien juonien kukistamana, sitä on vaikea sanoa. Keisari kiitti opettajaansa siitä tuesta, jota oli häneltä saanut nuoruusvuosien liukkaalla tiellä, ja otti häneltä hellät jäähyväiset. Tästä hetkestä saakka oli Nero kokonaan Poppean ja Tigellinuksen vaikutuksen alaisena. Tämä nimitettiin Burruksen jälkeen pretoriaanien ylipäälliköksi.
Poppea Sabinalla oli nyt poistettavana kunnianhimonsa tyydyttämisen viimeinen este: Neron yhtä kunnioitettava kuin onneton puoliso Oktavia; ja tämän suoritti Poppea ja hänen rikostoverinsa Tigellinus mitä häpeällisimmillä keinoilla. Mahdollista on, että Nero uskoi sen väärän syytöksen aviorikoksesta, joka sepitettiin Oktaviaa vastaan; joka tapauksessa hän tahtoi uskoa, saadakseen siteen tämän kanssa rikki, ja se, että hän suvaitsemalla otti osaa tähän iljettävään vainoamiseen, joka päättyi hänen puolisonsa surmaamiseen, todistaa intohimon orjaa sen kaikessa kurjuudessa. Hänen ratansa kallistui nyt äkkipikaa kohti perikatoa: kuusi jäljellä olevaa vuotta hänen elämästään — hän oli tähän aikaan nelikolmatta vuotias — on demoonisten juhlien, hurjien irstailujen huumausta, jotka koettelevat kaikkea, mitä perinpohjin turmeltunut kuvitteluvoima ilvehtien johtaa mieleen, rajatonta taiteilijavoittojen kilvoittelemista ja hillitöntä murhaamista, todellisten tai luuloteltujen vaarojen kiihdyttäessä itsesäilytysvaistoa. Yksi keskeytys orgiassa tapahtui, silloinkuin Poppea lahjoitti hänelle tyttären. Mutta isänilo, kuumeentapainen sekin, muuttui hurjaksi suruksi lapsen kuollessa, ja suru viskasi hänet uusiin, mahdollisesti vielä mielettömämpiin irstailuihin.
* * * * *
Runsailla lahjoilla varustettu kansanheimo, joka astuu sivistyksen radalle, halukkaana oppimaan toisilta, itsenäisenä opin käsittämisessä, kehityksessä ja sovelluttamisessa, iloisena nuoruudenvoimansa tuntemisesta, itse kauniisti muodostuneena ja sellaisen luonnon ympäröimänä, joka herättää väri- ja muotokauneusaistia, tahtoo kernaasti koko ympäristölleen antaa sen terveyden ja sopusoinnun leiman, minkä se tuntee omassa henkisessä ja ruumiillisessa olemuksessaan. Niin syntyy taide, ja siihen iloon, jonka sen ensimäiset naivit ilmestykset jo herättävät, yhtyy kansassa tunne siitä, että minkä se tuntee kaikkein korkeimmaksi, mitä se palvelee jumalallisena, mitä se kunnioittaa tapana ja lakina ja mitä se rakastaa hyvänä ja jalona, ansaitsee ennen kaikkea tulla, mikäli mahdollista, kauneissa muodoissa katseltavaksi. Kansa tahtoo nähdä toden totena ja kauniina, hyvän hyvänä ja kauniina; sen kauneuselämä yhdistyy sen elämään jumalanpelossa ja valtiossa ja saa, kiitokseksi siitä, että se kaunistaa uskon- ja isänmaanelämää, korkeita vaikutuksia, arvokkuutta ja ihanteellisuutta niiltä. Kumpikaan ei ole toisensa palvelija; ne ovat yhdenvertaisia sisaria ja syleilevät toisiaan kuin kariitit. Ne kasvavat kansan kera, ja niinkuin se rakastaa uskoaan ja isänmaataan, rakastaa se taidettaan ja ymmärtää sitä kaikissa sen vaiheissa, sillä ne seuraavat toisiaan kehityksessä kautta lapsuusvuosien, nuoruuden ja miehuuden. Hitaasti, mutta raikkaimmalla pojanmielellä pyrkii taide eteenpäin sitä kohtaavien teknillisten vaikeuksien kautta, sillä kansassa ei ole yhtään luokkaa, joka olisi noussut yläpuolelle suuren yleisön kantaa, ei mitään korkeampaa esteetistä sivistystä, joka, parempaan tottuneena, hymyilee kotimaiselle yksinkertaisuudelle ja pilkkaa tottumattoman käden kömpelöä, mutta hellää vaivannäköä kauneusaistin palveluksessa; mutta jokaisen edistysaskeleen, jonka käsi tekee, jokaisen voitetun teknillisen vaikeuden joukko näkee ja ihailee niitä. Siten on helleeninen taide kehittynyt ja itse asiassa jokainen, joka on elänyt omaa elämäänsä ja syvemmin vaikuttanut. Yksinkertaisimmassa talonpoikaismaalauksessa, joka ilmaisee sielun ensimäisiä jälkiä, on enemmän toivoa kauneudenkeväästä kansalle kuin kaikkein tunnollisimmassa jäljennöksessä kaikkein suurimman ulkomaalaisen mestarin taulusta.
Niin tulivat roomalaiset ja tekivät itsensä Kreikan herroiksi ja oppivat vähitellen ihailemaan taidetta, joka jo kauan sitten valmiissa ja täydellisessä muodossaan näytti muodostavan oman maailmansa, joka ei ollut kaivannut siveellisten voimien myötävaikutusta syntyäkseen ja kukoistaakseen. He anastivat sen tuotteet voitonsaaliina ja nautintokeinoina ja käänsivät ylenkatseellisesti selkänsä omien maanmiestensä ja lähimpien naapuriensa muotoaistin vähäpätöisille ilmaisuille. Mutta niin totta kuin se on, että eri ajoilla ja eri kansoilla on toisiltaan oppimista, niin totta lienee myöskin se, että ulkoapäin tuotua taidetta, joka tukauttaa toisen sen oraalla ollessa, joka tahtoo versoa kotimaisista taipumuksista, ei voida kokonaan merkitä henkiselle voittopuolelle, niin kauan kuin ei ole osoittautunut, että se korkeamman sivistyksen kasvitarhasta voidaan istuttaa kylmään maahan, totuttaa ilmaan, että se voi sisältyä kansan henkiseen talouteen kuten ulkomaalaiset viljalajit sen ajalliseen. Mutta tämä on ylen harvinaista. Kreikkalaiset taideteokset täyttivät Rooman ja Italian; torit, basilikat, temppelit, kylpylaitokset, kodit upeilivat täynnänsä niitä, suvut kasvoivat niiden keskuudessa, ja kuitenkin pysyivät roomalaiset oikeastaan vieraina helleenisen taiteen hengelle. Ulkoapäin tuodussa taiteessa on jotakin, joka työntää kansantunnon luotaan: joukko tuntee hämärästi, että tällä maahantuonnilla on tehty vääryyttä sille itselleen ja sen kehittymättömille taipumuksille. Muutamissa käy tämä tunne epäilyksi siitä, että taide on siveellisen yksinkertaisuuden vihollinen; useimmat käsittävät sen rikkaitten ja ylhäisten leikkikaluksi. Ja kun terävää silmää tarvitaan huomaamaan sen epäilemättä jalostavaa vaikutusta, niin ei käy kieltäminen, että se laajentaa kuilua kansankerrosten välillä, antaa niiden kehityksen huipulle ja sisällykselle erilaisuuden, joka ei ole terve, muodostaa jumaloitsijainsa keskuuteen jonkinlaisia tuntijoita ja herkuttelijoita, jotka eivät juuri ole kauniimpia ilmiöitä kuin tavalliset herkkusuut, ja toisinaan veltostuttaa myöskin halun yhteiskuntaelämän työhön. Eikä voi myöskään kieltää, että sillä on jonkinlainen taipumus muuttuaars voluptariaksi, vedota esteetisestä halusta hekumaan, niin että tarvitaan, joita meidän päivinämme onneksi on, voimakkaita poliisimestareita kauneudenmaailmassa, jotta se voitaisiin pitää kurissa. Helleenisessä taiteessa ilmeni tämä taipumus heti, kun se oli tehty ylhäisten makedoonialaisten palvelijaksi.
Innossaan sovelluttaa taidetta elämän kaikkiin aloihin ei Nero itse ollut muuta kuin yksi noista esteetisistä mässääjistä, jotka syntyvät ja kukoistavat niillä ehdoilla, joihin ylempänä on kosketettu, ja kauneus oli ja pysyi hänelle kukkaseppeleenä ilojen maljan ympärillä. Siitä ei hänellä ollut mitään voittoa korjattavana sisälliselle ihmiselleen. Sievillä muodoilla leikkivä mielikuvitus ei vahvista sitä, joka kadottaa velvollisuudentunteen silloin, kun velvollisuus näyttää kovalta, ja hyväntahtoisuuden, kun se vaatii uhrausta.
Sen nälkävesan vaiheet, jonka kreikkalainen taide synnytti Roomassa, ovat, huolimatta museoiden rikkaudesta, vielä hämärät, eivätkä suinkaan ole käyneet selvemmiksi niiden kokeitten kautta, joilla ennen vuotta 1870 tahdottiin uudemman cesarismin kunniaksi muuttaa nälkävesa puun latvaksi. Senvuoksi ei voi niin varmasti sanoa, millainen vaikutus Neron ajalla oli Rooman taiteeseen; mutta että se on ollut merkillinen, se pidettäköön sitä kernaammin tiettynä asiana, kun keisarillisen Rooman taidehistoria on enemmän kuin mikään muu tekemisissä niiden mielitekojen ja oikkujen historian kanssa, jotka seurasivat toisiaan hovissa ja joita etevimmät taiteentuntijat ja mesenaatit uskollisesti noudattivat. Selvää on, että maku Neron aikana oli toinen kuin Augustuksen. Ankarampi tyyli ja kohtuus, jotka Augustuksen aikakausi otti vielä huomioon, väistyi sen halun tieltä, joka tahtoi hämmästyttää jättiläismäisyydellä ja hurmata sirolla ja ärsyttävällä luonnollisuudella. Hadrianuksen aikana oli vallalla oppinut valikoimisfilosofia, joka asetettiin idealismin edelle; Antoninien aikana idealismi, joka muodostui jäykäksi ja, jos niin saan sanoa, stoalaiseksi. Tuo henkisesti yhä köyhemmäksi käynyt ja kaavamainen idealismi pakenee senjälkeen realismin tieltä, joka toisinaan lähestyy raakuutta. Taide, ylhäisten orja, joutui, kuten soveliasta olikin, yhä enemmän ja enemmän heidän orjiensa valtaan. Septimius Severuksen aikana on teknillinenkin taitavuus alentunut, ja Konstantinien aikana puhkeaa ilmoille barbaria, jonka henkinen tyhjyys ja teknillinen puutteellisuus turvautuu tyyliin, joka ei kykene barokin vallattomuuteen, mutta ennustaa sen mahtipontisuutta.
Nerosta itsestään taiteilijana ovat vanhojen arvostelut erilaisia. Ruhtinaalle oli kunniaksi harjoittaa runotaidetta, historiankirjoitusta ja kaunopuheisuutta; hänen oli sallittu käyttää sivellintä ja talttaa; ei pantu pahaksi, jos hän pienemmässä ystäväpiirissä lauloi sitran säestyksellä; mutta vanhatroomalaiset ajattelivat kauhulla imperaattoria, joka tanssi ja puhui näyttelijän naamiossa, ja jos hän teki sen julkisesti, niin ei kielessä löytynyt sanoja hänen tuomioonsa. On silloin enemmän kuin todennäköistä, että ne, jotka näkivät hänen esiintyvän teatterissa, eivät koettaneet puolueettomasti arvostella hänen kykyään näyttelijänä, laulajana ja sitransoittajana, ja että tämä mielentila ei myöskään vaikuttanut edullisesti heidän arvosteluihinsa hänen kelvollisuudestaan muiden taiteitten aloilla. Tacitus ei hylkää kokonaan hänen runoelmiaan, mutta moittii niitä voiman ja kokonaisuuden puutteesta. Suetonius puolustaa Tacitusta vastaan Neron oikeutta niihin runoihin, jotka kävivät hänen nimellään, eivätkä hänen pahimmat vihollisensa edes ole tahtoneet asettaa häntä Baviusten ja Meviusten joukkoon. Sama Suetonius huomauttaa, että "Nero harjoitti sangen suurella menestyksellä maalausta ja kuvanveistotaidetta". Hajanaisista lausunnoista selvenee myös, että se into, jolla hän oli harjoittanut ääntään ja tutkinut draamallista tekniikkaa, oli kantanut hedelmiä. "Naupliuksen pahoista töistä sinä laulat erinomaisesti, mutta omia hyviä lahjojasi sinä et käytä", sanoi hänelle kerran eräs kyynillinen filosoofi kadulla. Luultavasti ei maailma pitänyt tyhjää narrinpeliä hänen kanssaan peittäessään hänet kilpaleikkien voitonseppeleillä. Sellainen olisi ollut sietämätöntä hänen ympäristölleen, ja olisi kai hän itsekin huomannut sen lopulta. Uskottavampaa on, että hänen taiteensa oli kyllin kehittynyt, jotta taidetuomarit voivat antaa jotakuinkin hyvällä omallatunnolla hänen keisarillisen arvonsa lahjoa itseään, pahemmin pelkäämättä hänen epäsuosiotaan.
Sittenkuin keisari monta vuotta oli esiintynyt laulajana ja valjakonohjaajana suuremmille, mutta suljetuille piireille, sai suuri yleisö vuonna 64 ensi kerran nähdä maailman herran julkisella näyttämöllä polvillaan katselijain edessä ja pyytäen hyväntahtoista tuomiota miehiltä, joilla oli kehittynyt maku. Tämä tapahtui Napolissa, kreikkalaisessa kaupungissa. Tietysti tulvivat kaikki kuulemaan häntä; kättentaputukset ja riemuitsevat suosionosoitukset johtivat hänen mieleensä hänen poikana saavuttamansa loistovoiton Circus maximuksessa. Vanhainroomalaisten nurkumiseen diadeemin häpäisemisestä vastasi hän antamalla lyödä rahan, jossa nähtiin Nero Cesar Augustus sitransoittajan puvussa.
Kaksi vuotta senjälkeen lähti hän taidematkalleen Kreikkaan, joka oli huumaava korybanttiretki ja hävitysretki samalla kertaa, telmien triumfista triumfiin kautta ylellisten juhlien ja häpeällisten irstailujen, yli teiden, joille siroiteltiin kultaa ja ruumiita. Ryöstävä ja murhaava Tigellinus järjesti kaiken yhdeksi ainoaksi suunnattomaksi bakkanaaliksi, häikäiseväksi ja kauhistuttavaksi. Siitä mielettömästä loistosta, joka pantiin liikkeelle, voi saada käsityksen, kun tietää, että Nero arkioloissa, tavallisilla huviretkillään johonkin Rooman naapurikaupunkiin, kuljetti mukaansa pienen parven kullalla koristettuja edeltäratsastajia, ajajia ja juoksijoita ja tuhatvaunuisen kuormaston, jolla oli tulipunaisiin puetut ajajat ja hopein kengitetyt vetäjät. Hellaan kaupungit olivat koristetut häntä vastaanottamaan; kansaa tulvi pyhiin leikkeihin todistamaan hänen voittojaan kilpaleikeissä. Yksin "claqueen", joka oli seurannut keisaria Italiasta, kuului tuhansia nuoria miehiä, joilla kaikilla oli koristuksena ritarisäädyn kultainen sormus. Keisarinnakin oli mukana. Ei kuitenkaan Poppea Sabina, joka sitä ennen oli kuollut, ja jonka tomua Nero oli kunnioittanut ruumispuheella, jossa hän — kuvaavaa hänen elämänkatsomukselleen — ylisti yksinomaan ja ainoastaan Poppean kauneutta, kiinnittämättä huomiotaan niihin parempiin ominaisuuksiin, joita tällä mahdollisesti oli ollut tai koristamatta häntä niillä hyveillä, joita muistopuhujat, elleivät muut, löytävät puheenesineestään. Uusi keisarinna oli eräs nuorukainen. Se hämmästyttävä yhdennäköisyys, joka tällä — Sporus oli hänen nimensä — ja Poppealla oli, oli Nerolle kyllin suuri syy pukeakseen hänet naisenpukuun, julkisesti vihittääkseen itsensä tähän nuorukaiseen ja näyttääkseen hänet roomalaisille keisarinnana. Sporusta ympäröi Kreikanmatkalla koko se hovikunta, joka kuului Cesarin puolisolle, ja häntä seurasi kuormavaunuja täynnä kallisarvoisia naisten juhlapukuja. Eräs filosoofi, jolta Nero kysyi, mitä tämä piti keisarinnasta, vastasi: "ah, kunpa jumalat olisivat antaneet sinun isällesi sellaisen puolison eikä ketään muuta!" — Koko retki oli kuin halujen vapauttamisen tahallinen symbooli maailmassa, joka oli karkoittanut kaiken siveellisen paatoksen murhenäytelmissä dramatiseerattuihin myyteihin ja salli sen tapahtua tunnehuumauksen vuoksi. Roomaan palatessaan vastaanotettiin Nero kuin voittokulun pitäjä. Ja siihenhän oli syynsä. Cesarin personassa Hellas oli voittanut Rooman, mutta ainoastaan siksi, että Rooma samassa personassa oli voittava Hellaan. Eneaan jälkeläinen oli kostanut Ilionin häviön, ja se maailmanhistoriallinen taistelu, joka syntyi Ledan munasta, oli päättynyt maailmanhistorialliseen sovitusjuhlaan, kun keisari, voitettuaan olympisen oliviseppeleen, julisti "Kreikan vapauden". Kappale Rooman kaupunginmuurista revittiin, jotta voittokulkue olisi saanut tilaa. Etunenässä kulki 1800 miestä kantaen yhtä monta seppelettä, jotka Nero oli voittanut laulajana ja näyttelijänä. Sitten peitsimiehiä kantaen pronssitauluja, joissa kerrottiin, missä ja mikä kuuluisa taiteilija missäkin laulussa tai osassa oli kullakin seppeleellä voitettu. Sitten Augustuksen triumfivaunuissa Nero itse kultakuteisessa purppuratunikassa ja tähtiä täyteen siroitetussa kreikkalaisessa vaipassa, kutreilla Olympian olivi ja kädessä pytiläinen laakeri. Triumfivaunujen jälkeen pretoriaanit loistavissa asetamineissaan ja viimeksi ritarisääty valtapuvussaan ja senaattorit purppurapäärmeisessä toogassa. Talot kukkaisin koristettuina, kaupunki yöllä lukemattomien soihtujen valaisemana ja kaikuen huutoja: terve Olympionikos! terve Pytionikos! terve Nero-Apollo! Nuo kahdeksantoistasataa voitonseppelettä ripustettiin egyptiläiseen obeliskiin Neronsirkuksessa, jotta alkuajan sivistys, kreikkalais-roomalaisen sivistyksen äiti, myöskin saisi kunnianosoituksensa. — Se on sama obeliski, joka nyt on Pietarintorin suihkukaivojen välissä. Se on elonsa varrella nähnyt paljon, ja mitä se tulee vielä näkemään?
Neron taiteilijaura oli, sekin, okainen. Kertaakaan hän ei esiintynyt pelvotta. Astuessaan esille hän oli kalpea ja vapisi, ja vasta katselijain rohkaisevat huudot antoivat hänelle uskallusta. Häntä kiusasi se epäily, että riemu kohdistui enemmän keisariin kuin taiteilijaan, ja saavutettujen voittojen jälkeen hän toivoi tappiota, voidakseen uskoa tuomareitten puolueettomuuteen, mutta kun joskus sattui, että hänet voitettiin, kadehti hän onnellista kilpailijaa.
Hänen lempiosiaan olivat molemmat äidinmurhaajat Orestes ja Alkmeon. Kuinka on selvitettävissä se, että hän siten pakotti kuvitteluvoimansa siihen tuskan maailmaan, josta hän muutoin tahtoi vapahtaa itsensä? Nauttiko hän eläessään toisen personassa ne tuskat, jotka hän oli niin syvästi tuntenut omassaan? Tahtoiko hän uskottaa jälkimaailmalle, että hän, joka kernaasti näytteli Orestesta, ei voinut olla sellainen todellisuudessa? Tai tuottiko hänelle lievitystä tunnustaa syntinsä toisen nimessä? Psykolooginen ilmiö on, että rikolliset, kun luulevat olevansa turvassa, puhuvat sen laatuisista rikoksista, joihin ovat syyllisiä. Murha tahtoo tulla ilmi, sanoo vanha sananlasku. Ehkäpä tällä on jokin samantapainen aiheensa.
* * * * *
Ne kaksi vuotta, jotka olivat lähinnä ennen Kreikan taidematkaa, kuuluvat Neron elämän turmiollisimpiin. Vuonna 64 oli se palo, joka hävitti suuremman osan maailmankaupunkia: vuonna 65 tuli Pison salaliitto ilmi, jonka Rooma sai maksaa jaloimmalla verellään. Nero, joka oli Antiumissa tulipalon syttyessä, saapui sen pahimmin raivotessa pääkaupunkiin. Mecenaksen tornista Esquilinus-vuorella, josta Horatius on kertonut, katseli hän palon komeutta ja lauloi, demoonisesti hurmautuneena tulimeren ihanuudesta, laulua Ilionin häviöstä.
Todennäköisesti hän oli itse runoillut tämän laulun: tiedetään ainakin, että hän on kirjoittanut epoksen, jota nimitetään Troicaksi. On vahinko, ellei kirjallisuudelle, niin kuitenkin Neron luonteen tuntemiselle, että runo on hävinnyt. Sen on täytynyt olla laadultaan jotakin erikoista, sillä kun ruhtinaalle muutoin oli kunniaksi, että hän luettiin runoilijain joukkoon, pidettiin Troican luomista Neron häpeänä. Juvenalis huomauttaa eräässä satiirissaan, että Orestesta on kuitenkin tuomittava lempeämmin kuin Neroa, sillä
— — — — lavall' laulanut ei Orestes, tehnyt Troicaa ei. — — — —
Tämän arvoituksen selitys on ehkä eräässä Kassius Dion rivissä, joka syyttää Neroa siitä, että "hän ylisti Troijan kuningasta Priamusta onnelliseksi, tämä kun oli nähnyt omaistensa ja valtionsa häviön". Toisin sanoen: Troica lienee ylistänyt sellaista autuutta ja liian selvästi näyttänyt, että runoilijan haltioituminen ei ollut syntyisin Apollosta, vaan jostakin esteetisestä Tyfonista, jolle suuren hävityksen ylevyys merkitsee enemmän kuin sen aiheuttama kurjuus. Ja ollen riippumaton siveellisistä hellätuntoisuussyistä, lienee Troican tekijä sitäpaitsi kuvannut Zeusin ja Ganymedeksen, Ankisen ja Afroditen, Pariksen ja Helenan rakkaudenseikkailut kaikissa yksityiskohdissa niin elävin värein, että hänen aikansakin, joka saattoi sietää uskomattoman paljon siltä alalta, piti sitä liian voimakkaana. Minkälaisen kyvyn roomalaiset myönsivät hänellä olevan tuntea "puhtaasti esteetisesti" ja pitää kauneudenaistin vapaana "häiritseviltä vaikutuksilta", sitä todistaa tuo muutoin valheellinen huhu, että hän nähdessään murhatun äitinsä ruumiin ei lausunut muuta kuin ihastuksensa tämän kauneudesta. Tätä huhua vastustivat hänen vihollisensakin ja kumosivat sen. Mutta varmaa on, että jos Nero esteetisellä teoriallaan on uusromantikkojen edeltäjä, niin hän oli mies sovelluttamaan oppiaan voimakkaammin kuin itse Schlegel "Lucindassaan".
Kuten tiedetään, epäilivät monet roomalaiset, että Nero oli pannut toimeen palon ja lähettiläittensä kautta estänyt sammutuksen. Epäily perustui siihen vakaumukseen, että hän saattoi ostaa näytelmän kuinka kalliista hinnasta tahansa, sekä vahvistui siitä, kun nähtiin hänen käyttävän uuden keisarilinnansa hyväksi suuria aloja palaneista kaupunginosista. Mutta varmasti ei tämä palo, niin kaunis kuin se olikin näytelmänä ja tervetullut Neron rakennussuunnitelmille, ole kuitenkaan syvemmin karvastellut kenenkään mieltä kuin hänen, sillä lukemattomat taideteokset, ja niiden joukossa monet arvoltaan määräämättömät, muinaisen Hellaan ylistetyimpien taiteilijain maalaukset ja patsaat, olivat hävinneet liekeissä. Kuitenkin kävi mieliala keisaria kohtaan niin uhkaavaksi, että hänen ystävänsä näkivät sopivaksi johtaa epäilyn toiselle taholle ja viitata kristittyihin. Ja enemmän kuin mahdollista on, että syytöksen tekijät uskoivat sen todeksi. Kristittyjen uskokunnasta oli hirvittäviä valheita liikkeellä. Vielä miespolvea myöhemmin, jolloin roomalaisilla oli ollut aikaa paremmin tutustua heidän oppeihinsa, saattoi niin oikeamielinen mies kuin Tacitus, joka hyvin tunsi historioitsijan velvollisuuden perustaa arvostelunsa tietoihin eikä huhuihin, nimittää tuota uutta uskoa iljettäväksi taikauskoksi ja lukea sen siksi "kelvottomaksi ja häpeälliseksi, mikä kaikilta tahoilta virtaa pääkaupunkiin ja saa siellä tunnustajia". Siihen aikaan vallitsi suuri mielten jännitys kristittyjen ja heidän juutalaisten veljiensä välillä, ja on arvailtu, että Poppea Sabina, joka lienee ollut jonkun verran Mooseksenuskoon taipuvainen, teki tämän syytteen. Mutta uskokaamme mieluummin, että hän suojeli juutalaisia, niin että niitä, joihin kristityt muutoin sekoitettiin, ei sotkettu vainoon! Epäily ja syyte kristittyjä kohtaan selitettiin luontevasti sillä toiveella, joka heillä oli, ja jonka he kai myöskin varomattomasti lausuivat mätänevän Rooman valtakunnan häviöstä ja Kristuksen pikaisesta tulosta. Moni kristinuskoinen odotti siihen aikaan joka aamun sarastaessa tuhatvuotisen valtakunnan ensimäisen päivän valkenemista. Oli kristittyjä, sanoo Tacitus, jotka tunnustivat rikoksen. Hän ei kerro kuitenkaan niistä keinoista, joilla sellainen tunnustus puserrettiin esille. Ja nämä ilmiantoivat uskonveljiä laumoittain, jotka todistettiin ja tuomittiin "ellei juuri palonsytyttämisestä, niin kuitenkin ihmissuvun vihaamisesta".