"Madame", vastasi upseeri, hämmästyneenä tuntemattoman ylevästä ja samalla viehättävästä äänensävystä, "odotan käskyjänne."
"Olkaa siis niin hyvä ja astukaa vaunuihin."
"Teidän seuraanne?"
"Niin, ajaaksenne meidän kanssamme."
"Versaillesiin asti!"
"Juuri niin, monsieur."
Vastaamatta enää mitään upseeri nousi ajoneuvoihin, istuutui selkä ajuriin päin ja huusi tälle:
"Anna mennä!"
Kun vaunujen ovet oli suljettu ja nahkasuojukset ja turkikset levitetty heidän kaikkien peitteeksi, lähtivät vaunut liikkeelle pitkin Saint-Thomas du Louvren katua, sitten Karusellitorin poikki ja edelleen pitkin rantakatuja.
Upseeri kyyristyi nurkkaan, vastapäätä vanhempaa naista, käärien univormutakkinsa huolellisesti polviensa ympärille.
Vaunuissa oltiin aivan ääneti.
Joko ajuri tahtoi tarkoin pysyä lupauksessaan taikka upseerin läsnäolo arvossa pidettävällä pelolla esti häntä poikkeamasta rehellisyyden polulta, mutta ainakin hän pani laihat koninsa hellittämättä juoksemaan rantakatujen ja Conférencetien iljanteisella kivityksellä.
Sillä välin vaunujen sisusta vähin erin lämpeni kolmen ihmisen hengityksestä. Ilmassa tuntui hienoa hajuainetta, herättäen nuoren miehen aivoissa vaikutelmia, jotka hetki hetkeltä kävivät vähemmän epäsuosiollisiksi hänen seuralaisiaan kohtaan.
"Nuo naiset", ajatteli hän, "ovat jossakin yhtymäpaikassa viipyneet liian kauan ja palaavat nyt Versaillesiin hieman peloissaan ja hämillään."
"Mutta sittenkin", jatkoi upseeri itsekseen, "jos he ovat säätyhenkilöitä, kuinka he kulkevat kääseissä, ja varsinkin, kuinka he itse ohjaavat?"
No siihen on helppo keksiä vastaus.
Kääsit olivat kolmelle liian ahtaat, eikä kaksi naista ota itselleen sitä harmia, että palvelija istuu heidän vieressään.
Mutta ei kummallakaan rahaa! Kiusallinen seikka, jota sietää harkita.
Epäilemättä oli kukkaro palvelijan hallussa. Kääsit, jotka lienevät nyt rikki, olivat perin komeat, ja hevonen… mikäli asiaa ymmärrän, oli hyvinkin sadanviidenkymmenen louisdorin hintainen.
Ei suinkaan muut kuin rikkaat naiset voi kevyesti luopua semmoisista ajoneuvoista ja semmoisesta hevosesta. Rahanpuute ei siis merkitse kerrassaan mitään.
Niin kyllä, mutta tuo vimma puhua vierasta kieltä, vaikka ovat ranskalaisia?
Olkoon; mutta sehän juuri osoittaa hienoa kasvatusta. Seikkailijattarien ei ole tapana puhua saksaa niin täydellisesti, kuin olisivat saksalaisia, ja samalla ranskaa kuin Pariisin naiset. Sitäpaitsi näissä naisissa on synnynnäistä hienoutta. Nuoremman pyyntö oli liikuttava. Vanhemman vaatimus oli ylevän käskevä. Ja sitten todellakin, — jatkoi nuori mies mietteitään, sijoittaen miekkansa niin, ettei se olisi naisten tiellä, eikö olisi pidettävä sotilaalle vaarallisena viettää pari tuntia vaunuissa kahden kauniin naisen kanssa?
Niin, kauniita ja hienotunteisia he ovat, lisäsi hän, sillä he ovat vaiti odottaen, että minä aloitan keskustelun.
Molemmat nuoret naiset taas varmaankin ajattelivat nuorta upseeria, kuten tämä ajatteli heitä; sillä juuri silloin, kun upseeri teki johtopäätöksensä, kääntyi toinen naisista seuralaiseensa päin ja sanoi englanninkielellä:
"Pikku ystäväni, niin tuo ajuri meitä kuljettaa kuin vainajia; tällä tapaa emme ikinä pääse Versaillesiin. Lyön vaikka vetoa, että saattaja-poloisemme ihan nääntyy ikävään."
"Riippuu kai siitäkin", vastasi nuorempi hymyillen, "ettei keskustelumme ole kaikkein huvittavimpia."
"Eikö teistäkin tunnu, että hän on näöltään oikein säädyllinen mies?"
"Tuntuu kyllä, madame."
"Olette kai muuten huomannut, että hänellä on merisotaväen puku?"
"En minä univormuista paljoa tiedä."
"Vai ette! Nähkääs, univormusta päättäen hän on laivastoupseeri, ja kaikki sellaiset ovat hyvää sukua. Muuten tuo univormu sopii hänelle hyvin, ja kaunis mies hän on, vai mitä?"
Nuorempi nainen aikoi juuri vastata ja luultavasti yhtyä toisen arvosteluun, mutta silloin upseeri hillitsi häntä kädenliikkeellä.
"Anteeksi, hyvät naiset", sanoi hän sujuvalla englanninkielellä, "minusta tuntuu, kuin minun pitäisi teille ilmoittaa jokseenkin hyvin ymmärtäväni ja puhuvani englantia, mutta espanjankieltä en osaa. Jos te sitä osaatte ja haluatte sillä kielellä keskustella, saatte ainakin olla varmat, ettei teitä syrjäinen ymmärrä."
"Monsieur", vastasi nainen nauraen, "teistä emme tahtoneet pahaa puhua, kuten saitte jo huomata. Mutta älkäämme enää vaivatko itseämme, vaan puhukaamme vain ranskaa, jos meillä on toisillemme jotakin sanomista."
"Kiitän tästä ystävällisyydestä, madame; mutta jos läsnäoloni kuitenkin olisi teille kiusallinen…"
"Sitä ette voi olettaa, monsieur, koska juuri itse olemme teitä pyytäneet seuraamme."
"Vieläpä vaatineet", lisäsi nuorempi nainen.
"Älkää saattako minua hämille, madame, ja suokaa anteeksi, että hetkisen epäröitsin; mutta tunnettehan Pariisin, eikö niin? Pariisi on täynnä ansoja, pulmia ja pettymyksiä."
"Te siis olette meitä luullut… Puhukaa vain suoraan."
"Herra on meitä luullut ansoiksi, siinä kaikki."
"Ei, ei, hyvät naiset", vastasi nuori mies häpeissään, "vakuutan teille, ettei mieleenikään ole semmoista johtunut."
"Anteeksi, mutta mikä nyt tuli? Vaunut pysähtyvät."
"Mitä on tapahtunut?"
"Minä menen katsomaan, hyvät naiset."
"Luulen, että kaadumme; olkaa varovainen, monsieur."
Ja nuoremman naisen käsi, joka kiivaasti ojentui, osui upseerin olkapäälle.
Tämän käden kosketus sai hänet vavahtamaan. Hänen puoleltaan oli aivan luonnollista, että hän koetti siihen tarttua; mutta Andrée, johon oli vaikuttanut ensimmäinen pelontunne, oli jo heittäytynyt niin kauas taaksepäin kuin sopi.
Upseeri, jota ei enää mikään pidättänyt, astui siis ulos ja tapasi ajurin kaikin voimin nostamassa toista hevosta, joka oli sotkeutunut väliaisan ja vetohihnan väliin.
Tällöin oltiin jo ehditty vähän matkaa Sèvres-sillan toiselle puolen.
Upseerin avulla saatiin hevos-rukka pian jälleen pystyyn, ja hän nousi takaisin vaunuihin.
Mitä taas ajuriin tuli, oli hän mielissään, kun sai kuljettaa niin avuliasta herraa, ja läjäytteli iloisesti piiskaansa, arvatenkin siinä kaksinkertaisessa tarkoituksessa, että hevoset innostuisivat ja hän itsekin lämpenisi.
Mutta toisaalta olisi voinut sanoa, että avatusta ovesta puhaltanut kylmä viima oli hyydyttänyt keskustelun ja sen jo alkaneen tuttavallisuuden, joka nuoressa miehessä herätti viehätystä hänen tietämättään, mitä se oikeastaan merkitsi.
Häneltä kysyttiin vain, mitä oli tapahtunut, ja hän selitti lyhyesti.Siinä kaikki, ja vaitiolo painosti taas kolmea matkustajaa.
Upseeri, jonka mieleen tuo lämmin ja värähtelevä käsi oli vaikuttanut, tahtoi korvaukseksi saada edes jalan.
Hän siis suoristi säärensä, mutta kuinka taitava hän olikin, ei hän tavannut mitään tai, paremmin sanoen, jos tapasikin, sai hän ikäväkseen havaita, että tavattu jalka pakeni hänen tieltään.
Kerran sattui niinkin, että kun hän oli koskettanut vanhemman naisen jalkaa, sanoi tämä perin kylmäverisesti:
"Olen kai pahasti vastuksena, eikö niin, monsieur? Suokaa anteeksi!"
Nuori mies punastui korvia myöten ja tuumi, että hyväksi onneksi yö oli kyllin pimeä salaamaan hänen noloutensa.
Kaikki oli nyt lopussa, eikä hän enää yrittänyt. Hän oli jälleen vaiti, liikkumatta ja kunnioittava, ikäänkuin olisi ollut kirkossa; pelkäsi hengittääkään ja tekeytyi niin pieneksi kuin lapsi.
Mutta vähitellen ja vastoin hänen tahtoaankin valtasi outo tunnelma kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen olemuksensa.
Kajoamatta näihin viehättäviin naisiin hän kuitenkin oli kosketuksissa heihin, näkemättä heitä hän näki kuitenkin. Vähitellen tottuen olemaan heidän likellään hän tunsi ikäänkuin hitunen heidän olentoaan sulaisi yhteen hänen omansa kanssa. Hän olisi tahtonut mistä hinnasta hyvänsä virittää keskustelun uudestaan, mutta ei enää uskaltanut, sillä hän pelkäsi lausuvansa jotakin tyhjänpäiväistä, vaikka juuri hän matkalle lähtiessä ei viitsinyt hellittää kieleltään edes yksinkertaisia seurustelusanoja. Nyt häntä peloitti esiintyä hölmönä tai julkeana näiden naisten edessä, joille tuntia aikaisemmin luuli osoittavansa suuren kunnian suomalla heille almuksi yhden louisdorin ja kohteliaan sanan.
Sanalla sanoen, niinkuin kaikkien myötätuntojen selityksenä tässä elämässä on parahiksi kosketuksiin joutuneiden elinväreiden sopusuhta, niin sai mahtava magneettivoima, lähtien hajuaineista ja näiden kolmen sattumalta yhteen osuneen henkilön nuorekkaasta lämmöstä, valtoihinsa nuoren miehen ja laajensi hänen ajatuspiiriään ja sydäntään.
Niin syntyvät, elävät ja kuolevat joskus muutamassa silmänräpäyksessä totisimmat, suloisimmat, leimuavimmat intohimot. Ne viehättävät, koska pian häipyvät; niissä on voimaa, koska niitä pidätetään.
Upseeri ei enää virkkanut sanaakaan. Naiset puhuivat keskenään kuiskaten.
Mutta kun nuoren miehen korva yhä oli varuillaan, kuuli hän joitakin irrallisia sanoja, joiden merkityksen luuli käsittävänsä. Niinpä hän kuuli:
"Myöhäinen aika… portit… tekosyynä retkeen…"
Vaunut pysähtyivät taas.
Tällä kertaa ei syynä ollut kaatunut hevonen tai särkynyt pyörä. Kolme tuntia kovasti ponnisteltuaan kelpo ajuri oli saanut käsivartensa lämpenemään, tai hevosensa vaahtoamaan, ja saapunut Versaillesiin, jonka pitkät, synkät ja autiot puistokadut muutamien härmästä valjenneiden lyhtyjen punertavassa loisteessa näyttivät mustien, lihattomien haamujen kaksoiskulkueelta.
Nuori mies tajusi, että nyt oltiin perillä. Mikä taikavoima oli ajan niin pian kuluttanut?
Ajuri kumartui etuakkunaan ja ilmoitti:
"Nyt, herra, ollaan Versaillesissa."
"Minne on ajettava, hyvät naiset?" kysyi upseeri.
"Paraatikentälle."
"Paraatikentälle!" huusi nuori mies ajurille.
"Vai pitää ajaa Paraatikentälle, niinkö?" tiedusti vielä ajuri.
"Tietysti, kun kerran kuulit."
"Kai sitten heltiää vähän juomarahaa", sanoi auvergnelainen virnistäen.
"Aja nyt vain."
Piiska läjähteli jälleen.
"Täytyy minun kai sittenkin puhua", ajatteli upseeri. "Muuten minua pidetään tyhmänä, kun ensin olen esiintynyt julkeana."
"Hyvät naiset", sanoi hän vielä epäröiden, "nyt olette perillä."
"Teidän jalomielisellä avullanne."
"Kylläpä teillä onkin ollut meistä vaivaa!" lisäsi nuorempi nainen.
"Mitä vielä! Sitä en osaisi ajatellakaan."
"Mutta me emme sitä koskaan unohda. Pyydän nyt, että saamme tietää nimenne."
"Nimeni?"
"Sitäkin kysymme jo toista kertaa. Ottakaa huomioonne!"
"Varmaankaan ette aio meille lahjoittaa yhtä louisdoria, vai mitä?"
"Jos asiaa katsotte siltä kannalta", vastasi upseeri hieman närkästyneenä, "niin alistun. Minä olen kreivi de Charny ja muuten, kuten olette jo huomannut, upseeri kuninkaallisessa laivastossa."
"Charny!" toisti vanhempi naisista sellaisella äänenpainolla kuin tarkoittaisi: Hyvä on, sen panen muistiini.
"Georges, Georges de Charny", lisäsi upseeri.
"Georges", mutisi nuorempi nainen.
"Ja asuntonne?"
"Prinssihotelli Richelieun kadulla."
Samassa vaunut pysähtyivät.
Vanhempi naisista aukaisi itse vasemmanpuolisen oven ja hypähti sukkelasti maahan ojentaen kätensä nuoremmalle.
"Mutta", huudahti nuori mies aikoen myös astua vaunuista, "hyvät naiset, sallinettehan minun tarjota teille käsivarteni; vielä ette ole kotona eikä Paraatikenttä ole mikään asunto."
"Älkää liikahtako", kielsivät molemmat naiset yhteen ääneen.
"Mitä, enkö saa paikaltani liikahtaa?"
"Ette, pysykää vaunuissa."
"Mutta eihän teidän sovi yksinänne kävellä yöllä tämmöisellä ilmalla!"
"Vai niin! Ensin te melkein kieltäydyitte tekemästä mieliksemme, mutta nyt tahdotte väkisinkin olla liian kohtelias!" vastasi vanhempi nainen leikillisesti. "Mutta ajatelkaahan!"
"Ei tässä ole ajattelemista. Pysykää loppuun asti kohteliaana ja uskollisena ritarina. Kiitos, herra de Charny, kiitämme sydämen pohjasta, ja koska olette, niinkuin juuri sanoin, kohtelias ja uskollinen ritari, emme vaadi teiltä edes kunniasanaa."
"Kunniasanaa mistä?"
"Siitä, että suljette vaunujen oven ja käskette ajamaan takaisinPariisiin. Sen kai teette katsomatta edes minne päin menemme."
"Olette oikeassa, hyvät naiset, eikä siihen tarvita lupaustani.Ajuri, ajetaan nyt takaisin!"
Ja samalla upseeri pisti ajurin leveään kouraan toisen louisdorin.Kelpo auvergnelainen ihan hätkähti ilosta.
"Kas hemmettiä", sanoi hän, "nyt saavat hevoset nikahtua, jos mieli tekee."
"Sen kyllä uskon, onhan niistä maksettu", mutisi upseeri.
Vaunut pyörivät nopeasti pois. Pyörien ratinaan häipyi nuoren miehen nautinnonhimoinen huokaus, sillä tämä hekumoitsija oli heittäytynyt pitkälleen niille kahdelle patjalle, jotka vielä tuntuivat lämpöisiltä kahden tuntemattoman kaunottaren istumisesta.
Sillä välin naiset pysyivät paikallaan, kunnes ajoneuvot olivat kadonneet näkyvistä, ja lähtivät sitten astumaan linnaa kohti.
Juuri silloin, kun he lähtivät liikkeelle, toi kiivas tuuli heidän korviinsa kolme kellonlyöntiä Pyhän Ludvigin kirkon tornikellosta.
"Voi, hyvä Jumala! Neljännestä vaille kaksitoista!" huudahtivat naiset yhtaikaa.
"Katsokaa, kaikki portit kiinni", lisäsi nuorempi.
"Siitä en ole huolissani, rakas Andrée, sillä jos ristikkoportti olisikin ollut auki, emme varmaankaan olisi kulkeneet linnanpihan poikki. Mennään nyt pian lammikoiden puolelta."
Ja molemmat riensivät linnan oikealle sivulle.
Kaikki tietävät, että tällä puolen todella on erityinen pääsytie, joka johtaa puutarhaan.
Pian oltiin perillä.
"Pikku portti on suljettu, Andrée", sanoi vanhempi nainen hätäisesti.
"Koputetaan, madame."
"Ei, vaan huudetaan. Laurent on varmaan odottamassa, sanoin hänelle jo lähtiessäni, että kenties palaan vasta myöhään."
"Kyllä minä kutsun hänet."
Ja Andrée lähestyi porttia.
"Kuka siellä?" kysyi sisäpuolelta joku ääni, odottamatta edes, että huudettaisiin.
"Ei se olekaan Laurentin ääni!" kuiskasi nuorempi nainen kauhistuneena.
"Ei ole, ei."
Nyt astui toinen nainen portin luo.
"Laurent!" kutsui hän hiljaa portin läpi.
Ei vastausta.
"Laurent!" toisti nainen koputtaen.
"Ei täällä ole Laurentia", vastasi ääni töykeästi.
"Olkoon Laurent tai ei, mutta avatkaa kuitenkin", vaati Andrée.
"En avaa."
"Mutta kuulkaas, hyvä mies, ettekö tiedä, että Laurentin on tapana meille avata?"
"Minä en piittaa Laurentista. Minulla on määräykseni."
"Kuka te olette?"
"Kukako olen?"
"Niin, kuka?"
"Entä te?" kysyi ääni.
Tiedustelu oli jokseenkin suorasukainen, mutta ei auttanut tinkiä, vaan täytyi vastata.
"Me kuulumme kuningattaren hoviseurueeseen. Asumme linnassa ja tahdomme päästä huoneisiimme."
"Jaha, naiset, minä olen sveitsiläinen, palvelen muuten ensimmäisessä Salischamade komppaniassa ja teen ihan päinvastoin kuin Laurent: jätän teidät portin taakse."
"Oh!" mutisivat molemmat naiset, joista toinen kiivastuneena puristi toisen kättä.
Sitten hän koki hillitä suuttumustaan ja sanoi:
"Hyvä mies, tietysti te noudatatte määräystänne, kuten kelpo sotilaan pitääkin, enkä minä tahdo houkuttaa sitä laiminlyömään. Mutta olkaa sen verran ystävällinen, että ilmoitatte Laurentille, joka ei voi olla kaukana."
"En voi jättää paikkaani."
"No lähettäkää joku muu."
"Ei ole ketään."
"Pyydän teiltä, olkaa niin hyvä!"
"Kaikkea vielä, madame, nukkukaa kaupungissa. Mokomakin asia! Jos minun nokkani edessä lyödään kasarmin portti kiinni, kyllä minä makuupaikan löydän."
"Krenatööri, kuulkaa", sanoi päättävällä äänellä vanhempi nainen."Saatte kaksikymmentä louisdoria, jos avaatte."
"Ja kymmenen vuotta vankeutta, kiitos! Neljäkymmentä kahdeksan livreä vuodessa — ei se riitä."
"Minä toimitan, että teidät ylennetään kersantiksi."
"Hyvä, mutta määräykseni antaja ammuttaa minut kuoliaaksi; kiitos!"
"Kuka siis teille on antanut tämän määräyksen?"
"Kuningas."
"Kuningas!" toistivat molemmat naiset kauhuissaan. "Nyt olemme hukassa!"
Nuorempi nainen näytti olevan jo melkein järjiltään.
"Onko täällä muita portteja?" kysyi vanhempi nainen.
"Jos kerran tämä on suljettu, ovat muutkin kiinni."
"Ja kun Laurent ei ole täällä, vaikka tämä on hänen porttinsa, niin mistä luulette löytävämme hänet?"
"Ette mistään. Se on niin päätetty."
"Se on totta, oikeassa olette. Andrée, Andrée, nyt on kuningas tehnyt meille kauhean kepposen. Voi, voi!"
Ja nainen painosti viime sanojaan uhkaavalla ylenkatseella.
Lammikoiden puolella oleva portti oli sovitettu paksuun muuriin, niin että sen eteen jäi pieni komero kuin porstuaksi. Ja siinä oli molemmin puolin kivipenkki.
Naiset vaipuivat istumaan tuskaisina, vähällä joutua epätoivoon.
Portin alta tuli valojuova; sisäpuolella kuului vartija astelevan, vuoroin nostaen ja laskien kiväärinsä.
Toisella puolen tuota ohutta tammista estettä oli pelastus, tällä puolen häpeä, häväistys, melkeinpä kuolema.
"Huomenna, kun saadaan tietää!" mutisi vanhempi naisista.
"Mutta silloin puhutte totta."
"Uskotaanko minua?"
"Onhan teillä todistuksia. Madame, tuo sotamies ei ole koko yötä vahtivuorossa", sanoi nuorempi nainen, joka näytti jälleen saavan rohkeutta, mikäli hänen seuralaisensa sitä menetti. "Kello yhdeltä tulee hänen sijaansa toinen, joka ehkä suostuu paremmin. Odotetaan."
"Niin, mutta puoliyön jälkeen käy täällä patrulli tarkastamassa, ja silloin minut tavataan ulkona odottamassa, salaamassa itseäni. Se on inhoittavaa! Nyt jo nousee veri päähäni, Andrée, ja olen vähällä tukehtua."
"Rohkeutta vain, madame. Ainahan te olette niin vahva, ja minä olin äsken niin heikko, ja nyt minun pitää teitä rohkaista!"
"Tässä on salajuoni, Andrée, ja me jouduimme sen uhreiksi. Koskaan ei ole tämmöistä sattunut, koskaan ei tämä portti ole ollut suljettuna. Se vie minulta hengen, Andrée, minä kuolen!"
Ja hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin todella olisi tukehtumaisillaan.
Silloin kuului askelia Versaillesin kuivalla, jäätyneellä kivityksellä, jota nykyään niin harva askel polkee. Ja samalla kajahteli nuoren miehen notkea, iloinen ääni. Hän lauloi erästä silloisen ajan teeskentelevän maun mukaista laulua.
Miks tyhjä se vain, ois häivä, miks uskoa en sitä voi, kun väistynyt pois oli päivä ja meille yö sitä soi? Yö pehmeimmäks teräkseksi minut muutti, ja teissä se kai magneettisen voiman keksi, mi mun heti luokseen sai!
"Tuo ääni!" huudahtivat yhtaikaa molemmat naiset.
"Tunnen sen", sanoi vanhempi.
"Se on…"
"Se on hän!" kuiskasi Andréen korvaan vanhempi nainen, jonka levottomuus oli äsken niin rajusti ilmennyt. "Hän pelastaa meidät."
Samassa astui portin eteiseen nuori mies, yllä väljä, turkiksilla sisustettu takki, ja huomaamatta naisia kolkutti portille huutaen:
"Laurent!"
"Lankoni!" virkkoi vanhempi nainen koskettaen häntä olkapäähän.
"Kuningatar!" ihmetteli tämä, astuen askeleen taaksepäin ja ottaen hatun päästään.
"Hiljaa! Hyvää iltaa, lanko!"
"Hyvää iltaa, madame; hyvä iltaa, käly! Ette kai ole yksin!"
"En, minulla on mukanani neiti Andrée de Taverney."
"Jaha; hyvää iltaa, neiti."
"Monseigneur", mutisi Andrée ja kumarsi.
"Oletteko menossa ulos?" kysyi nuori mies.
"Ei suinkaan."
"No sisäänkö pyritte?"
"Hyvin mielellämme."
"Ettekö ole kutsuneet Laurentia?"
"Kyllä, kyllä."
"No?"
"Kutsukaa nyt tekin Laurentia, niin saatte kuulla."
"Niin, kutsukaa, monseigneur, sittenpä nähdään."
Nuori Artoisin kreivi astui jälleen portin luo.
"Laurent!" huusi hän ja kolkutti.
"Vai niin, vai nyt se lysti taas alkaa!" kuului vartija sanovan. "Pankaa mieleenne, että jos vielä vaivaatte minua, niin kutsun tänne upseerini."
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi nuori mies neuvotonna kääntyen kuningattareen päin.
"Se on vain jokin sveitsiläinen, joka on pantu Laurentin sijaan."
"Kuka on pannut?"
"Kuningas."
"Kuningasko?"
"Ihan niin, tuo mies sen itse äsken ilmoitti."
"Ja sille on annettu määräys…"
"Kova, siltä ainakin näyttää."
"Hitto vie, koetetaan sovitella."
"Millä tavoin?"
"Annetaan sille veijarille rahaa."
"Tarjosin minäkin, mutta hän ei huoli."
"No tarjotaan kalunoita!"
"Olen jo tarjonnut."
"No?"
"Hän ei tahdo kuulla mitään puhuttavankaan."
"Ei siis ole muuta kuin yksi keino."
"Mitä aiotte?"
"Minä nostan melua."
"Mutta silloin te pilaatte minun asiani; hyvä Charles, älkää siihen ryhtykö?"
"Minä en vähääkään pane teitä vaaraan."
"Voi, voi!"
"Teidän pitää vain pysyä syrjässä. Minä kolkutan kuin kuuro ja huudan kuin sokea, ja lopuksi minulle avataan portti, ja silloin te pujahdatte sisään takanani."
"Koetetaan."
Nuori prinssi alkoi uudestaan huutaa Laurentia, sitten jyskyttää ja lopuksi pitää niin kamalaa meteliä miekkansa kahvalla, että vartija raivostuneena huusi:
"Vai sillä tavoin! Nyt minä kutsun upseerini."
"No kutsu nyt, senkin vietävä! Sitähän olen neljännestunnin tahtonut."
Hetkistä myöhemmin kuului askelia portin toisella puolen. Kuningatar ja Andrée asettuivat Artoisin kreivin taakse, valmiina käyttämään hyväkseen pääsytietä, joka hänelle luultavasti pian avautuisi. Sotamiehen kuultiin selittävän, mikä oli syynä meteliin.
"Luutnantti", sanoi hän, "täällä on pari naista ja jokin mies, joka juuri sanoi minua senkin vietäväksi. Tahtovat sisään väkisin."
"Mitä ihmettä siinä on, että tahdomme sisään, kun asumme linnassa?"
"Sellainen halu lienee hyvinkin luonnollinen, monsieur, mutta pääsy on kielletty", vastasi upseeri.
"Kielletty! Kuka hitto sen on kieltänyt?"
"Kuningas."
"Suokaa anteeksi, mutta eihän kuningas voi tahtoa, että linnan upseeri jää yöksi ulkopuolelle."
"Monsieur, minun asiani ei ole tutkia kuninkaan tarkoituksia; minun tulee vain tehdä, niinkuin kuningas käskee, siinä kaikki."
"Kuulkaapa, luutnantti, raottakaa porttia, jotta saisimme keskustella mukavammin kuin puun lävitse."
"Toistan vielä, että määräyksen mukaan minun on pidettävä portti suljettuna. Jos te olette, kuten sanoitte, upseeri, niin teidän täytyy tietää, mitä vartioupseerille annettu käsky merkitsee."
"Luutnantti, te puhuttelette erään rykmentin everstiä."
"Anteeksi, herra eversti, mutta pääsykielto on ehdoton."
"Sellainen kielto ei koske prinssiä. Huomatkaa, monsieur, prinssi ei nuku ulkona, ja minä olen prinssi."
"Te saatatte minut epätoivoon, herra prinssi, mutta minulla on kuninkaan käsky."
"Onko siis kuningas käskenyt teidän ajaa pois veljensä kuin kerjäläisen tai varkaan? Minä olen Artoisin kreivi, monsieur! Totta vie, te uskallatte paljon, kun pakotatte minut portin takana palelemaan."
"Monseigneur Artoisin kreivi", sanoi luutnantti, "Jumala olkoon todistajani, että uhraisin kaiken vereni teidän kuninkaallisen korkeutenne puolesta. Mutta kuningas on suvainnut itse antaa minulle, jättäessään tämän portin vartioimisen minun huostaani, sen määräyksen, ettei saa kenellekään avata, ei hänelle itselleenkään, kuninkaalle, jos hän saapuisi kello yhdentoista jälkeen. Pyydän siis, monseigneur, nöyrimmästi anteeksi, mutta minä olen sotilas, ja vaikka näkisin teidän paikallanne, portin takana, hänen majesteettinsa kuningattaren kylmästä kohmettuneena, vastaisin hänen majesteetilleen samaa, mitä olin pakotettu teille äsken lausumaan."
Sen sanottuaan upseeri mutisi "hyvää yötä" mitä kunnioittavimmin ja poistui hitaasti.
Mitä tulee sotamieheen, seisoi hän kivääri olalla kuin naulattuna kiinni porttiin, tohtien tuskin hengittää, ja sydän jyskytti hänellä niin kovaa, että Artoisin kreivi, jos olisi toisella puolen nojannut porttiin, olisi kuullut sen tykkivän.
"Nyt olemme hukassa!" sanoi kuningatar langolleen tarttuen hänen käteensä.
Tämä ei vastannut mitään.
"Tiedetäänkö, että olette poistunut linnasta?" kysyi hän hetken kuluttua.
"En voi arvata", vastasi kuningatar.
"Ehkä kuningas onkin vain minua vastaan tähdännyt tuon kieltonsa.Kuningas tietää, että käyn illalla ulkona ja palaan joskus myöhään.Artoisin kreivitär lienee saanut jotakin vihiä ja valittanut hänenmajesteetilleen: siitä tuo hirmuvaltainen käsky!"
"Ei, ei, lanko! Sydämen pohjasta kiitän teitä siitä, että koetatte niin hienotunteisesti minua rauhoittaa. Mutta siitä saatte olla varma, että tähän on ryhdytty minun tähteni eli oikeammin minua vastaan."
"Mahdotonta, hyvä käly, kuningas pitää niin paljon kunniassa…"
"Sittenkin olen portin ulkopuolella, ja huomenna on ihan viattomasta asiasta seurauksena häväistysjuttu. Tiedän kyllä, että minulla on vihamies kuninkaan likellä."
"Vai on teillä kuninkaan likellä vihamies, kälyseni! Mahdollisesti.Mutta nyt minulla on aatos!"
"Antakaa heti kuulla!"
"Sellainen aatos, että kun sen toteutamme, niin vihamiehenne on tyhmempi kuin marhamintaansa hirttäytynyt aasi."
"Kunhan vain pelastatte minut tästä pulmasta, niin en enempää pyydä."
"Pelastan kyllä, niin ainakin toivon. Nähkääs, minä en ole typerämpi kuin hän, vaikka hän on minua oppineempi!"
"Kuka hän?"
"No tietysti Provencen kreivi!"
"Teidänkin mielestänne hän siis on vihamieheni?"
"Eikö hän ole kaiken sen vihamies, mikä on nuorta, hyvää, mikä voi… mitä hän itse ei voi?"
"Tiedättekö, lanko, mitään tuosta pääsykiellosta?"
"Ehkä; mutta ensiksikin pitää tästä lähteä, kun on niin ilkeän kylmä.Tulkaa mukaani, rakas käly."
"Minne te viette?"
"Saatte nähdä; jonnekin, missä edes on lämmin. Matkalla kerron, mitä ajattelen tuosta portin sulkemisesta. Haa, Provencen kreivi, sinä rakas ja kelvoton veljeni! Antakaa minulle käsivartenne, käly; ottakaa te, neiti de Taverney, toinen käteni, ja nyt mennään oikealle!"
Niin lähdettiin liikkeelle.
"Ja te sanoitte siis, että Provencen kreivi…" alkoi taas kuningatar.
"Niin, kuulkaapa. Illalla, kun kuningas oli lopettanut illallisensa, hän tuli suureen vastaanottohuoneeseen. Kuningas oli päivän mittaan jutellut paljon Hagan kreivin kanssa, eikä teitä ollut näkynyt."
"Kello kaksi olin lähtenyt Pariisiin."
"Sen tiesin. Anteeksi, että sen teille sanon, rakas käly, mutta kuningas ei teitä ajatellut enempää kuin Harum-al-Rashidia tai hänen suurvisiiriään Giaffaria, vaan puhui maantieteestä. Kuuntelin jokseenkin maltittomana, sillä minunkin piti mennä pois. Luultavasti meillä kummallakin oli eri syy poistua, niin että lienen väärässä, jos…"
"Ei se mitään, jatkakaa vain."
"Nyt käännytään vasemmalle."
"Mutta minne te minua viette?"
"Parinkymmenen askeleen päähän. Varokaa, tuossa on lumikinos. Neiti de Taverney, jos hellitätte käsivarteni, niin kompastutte heti, siitä saatte olla varma. Mutta puhukaamme taas kuninkaasta, ei hän ajatellut muuta kuin maantieteellistä leveyttä ja pituutta, kun Provencen kreivi sanoi hänelle: Olisin tahtonut mielelläni käydä tervehtimässä kuningatarta."
"Kas, kas!" sanoi Marie Antoinette.
"Kuningatar syö illallista omalla puolellaan", vastasi kuningas.
"Vai niin, mutta minä luulin hänen olevan Pariisissa", huomautti veljeni.
"Ei, hän on omissa huoneissaan", selitti kuningas tyynesti.
"Sieltä juuri tulen eikä minua otettu vastaan", väitti Provencen kreivi.
"Silloin näin kuninkaan rypistävän kulmakarvojaan. Hän päästi meidät lähtemään, veljeni ja minut, ja arvatenkin hän on sitten ottanut asiasta selkoa. Ludvig on toisin ottein mustasukkainen, kuten tiedätte; hän on kai tahtonut teitä tavata, häneltä on kielletty pääsy, ja silloin hän on ruvennut jotakin epäilemään."
"Juuri niin, rouva de Misery oli saanut määräykseni."
"Sepä se; ja saadakseen varmuutta siitä, että olette poissa, on kuningas antanut tuon ankaran sulkemiskäskyn, niin että jäimme portin taakse."
"Tämä on hänessä ilkeä piirre, sen kai myönnätte, kreivi."
"Kyllä, mutta nyt olemme perillä."
"Tähänkö taloon?"
"Onko se teistä vastenmielinen?"
"Ei suinkaan; päinvastoin se miellyttää minua. Mutta väkenne?"
"Kuinka?"
"Jos ne näkevät minut."
"Astukaa vain sisään, käly; minä takaan, ettei teitä kukaan näe."
"Eikö sekään, joka avaa oven?" kysyi kuningatar.
"Ei sekään."
"Mahdotonta."
"Koetetaan", sanoi Artoisin kreivi nauraen. Ja hän ojensi kätensä ulko-ovea kohti. Kuningatar pidätti hänen kättään.
"Pyydän teiltä, lanko, varokaa!"
Prinssi painoi toisella kädellään erästä veistokuvilla koristettua ovilevyä, ja kohta aukeni ovi. Kuningatar hätkähti kuin pelästyneenä.
"Astukaa sisään, käly, sitä pyydän hartaasti", sanoi prinssi."Näettehän, ettei ainakaan vielä täällä ole ketään."
Kuningatar silmäili neiti de Taverneytä kuin uhkarohkean teon päättänyt ja astui sitten kynnyksen poikki niin viehättävin elein kuin vain nainen osaa, mielessä ajatus: Herran nimessä!
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ääneti. Hän oli nyt eteisessä, jonka aluskerros oli marmoria. Eteinen oli vain keskisuuruinen, mutta erinomaisen aistikas. Lattia oli mosaikkia, esittäen kukkavihkoja, ja marmorisilla kuvapöydillä sirottelivat sadat matalat ja tuuheat ruusut japanilaisista ruukuista hyvänhajuisia lehtiään yltympäri, mikä tähän vuodenaikaan oli niin harvinaista. Suloinen lämpö ja vielä suloisempi tuoksu valtasivat tulijain mielet niin, että molemmat naiset unohtivat osan pelkoaan, vieläpä osan epäilyksiään.
"Hyvä on, että päästiin edes katon alle", sanoi kuningatar, "vieläpä oikein mukavan katon alle, se täytyy myöntää. Mutta eikö teidän, lanko, jo sopisi ajatella erästä asiaa?"
"Mitä asiaa?"
"Sitä, että poistaisitte palvelijanne."
"Ei mikään ole helpompaa."
Ja prinssi tarttui erään pylvään uurteessa olevaan ketjuun ja nykäisi sitä kerran, jolloin rappusten perällä kuului salaperäinen helähdys. Molemmilta naisilta pääsi pikkuinen kauhun huudahdus.
"Niinkö te väkenne karkoitatte, lanko?" kysyi kuningatar. "Olisin päinvastoin luullut, että soittamalla niitä kutsutte."
"Jos soittaisin toisen kerran, kyllä joku tulisi; mutta kun kilautin vain kerran, niin olkaa rauhassa, käly; ketään ei tule."
Kuningatar purskahti nauruun.
"Te olette todellakin varovainen mies", sanoi hän.
"Mutta eteiseen ei voi yöksi jäädä; suvaitkaa siis nousta kerrosta ylemmäksi", pyysi prinssi.
"Totelkaamme", sanoi kuningatar. "Talon tonttu ei tunnu kovin pahansuovalta."
Ja hän astui ylös portaita. Prinssi kulki edellä. Kaikkien askelten äänet vaimensi paksu matto, joka verhosi rappusia. Päästyään ensi kerrokseen prinssi soitti toista kelloa, jonka helinä taas säikähdytti kuningatarta ja neiti de Taverneytä, he kun eivät sitä ennakolta aavistaneet. Mutta heidän kummastuksensa oli vielä suurempi, kun näkivät tämän huonekerran ovien itsestään aukenevan.
"Alan jo todellakin vavista, Andrée; entä te?" lausui kuningatar.
"Niin kauan kuin teidän majesteettinne käy edellä, seuraan minä hyvässä luottamuksessa."
"Se, mitä täällä tapahtuu, kälyni, on perin yksinkertaista", sanoi nuori prinssi. "Tuosta ovesta, joka on suoraan edessänne, voitte nyt astua huoneustoonne. Katsokaa!"
Ja hän näytti kuningattarelle ihastuttavaa turvapaikkaa, jota emme voi olla tässä selittämättä.
Aluksi oli pieni eteinen, jonka seinät ja lattia olivat ruusupuuta, katto Boucherin maalaama, ja kalustona pari hyllypöytää. Sen takana oli pieni naistenhuone, seinät valkoista kasmirivaatetta, johon taitavimmat koruompelijattaret olivat yltyleensä ommelleet kukkia. Tämän huoneen kalusto oli päällystetty kirjo-ompeluksilla silkkipitseineen, joiden hienoissa vivahduksissa ilmeni se taitavuus, minkä nojalla senaikuista gobeliiniverhoa voi pitää taiteellisena mestariteoksena.
Naishuoneesta päästiin viehättävään, siniseinäiseen makuukamariin, jossa oli silkkiset pitsiuutimet, upea vuode hämärässä sivukomerossa, loimuava tuli valkoisessa marmoriuunissa, kaksitoista hyvänhajuista vahakynttilää Clodionin valamissa haarajaloissa, kiiltävä, taivaansininen tulen varjostin kiinalaisine kultahelyineen: sellaisia ihmeitä tuli molempien naisten näkyviin, kun he arasti astuivat tähän komeaan piilopaikkaan.
Ainoaakaan elävää olentoa ei ilmestynyt; kaikkialla lämpöä ja valoa, eikä missään voinut keksiä syitä näin moneen miellyttävään vaikutelmaan.
Kuningatar, joka vain epäröiden oli astunut eteisestä huoneeseen, pysähtyi hetkeksi makuusuojan kynnykselle.
Prinssi pyysi kohteliaasti anteeksi, että hänen täten oli pakko antaa ilmi salainen asia, joka ei ollut hänen kälynsä arvon mukainen. Kuningattaren vastauksena oli vain puolittainen hymy, joka sanoi enemmän kuin mitkään sanat.
"Tämä huoneusto on minulla poikamiehen asuntona", lisäsi sittenArtoisin kreivi. "Yksinäni tänne tulen, aivan yksin."
"Melkein aina", muistutti kuningatar.
"Ei melkein, vaan aina."
"Vai niin!" sanoi kuningatar.
"Muuten", jatkoi prinssi, "on tässä huoneessa sohva ja mukava nojatuoli, joissa olen monesti, kun metsästys viivytti minua yöhön asti, nukkunut yhtä hyvin kuin vuoteessani."
"Nyt ymmärrän", sanoi kuningatar, "että Artoisin kreivitär on toisinaan levoton."
"Totta kyllä, mutta myöntäkää, että jos kreivitär on minun tähteni levoton, hän tänä yönä on peräti väärässä."
"Tänä yönä, sitä en kiellä, mutta muina öinä…"
"Se, joka on kerran väärässä, kälyni, on aina väärässä."
"Annetaan sen asian olla", sanoi kuningatar ja istuutui nojatuoliin."Minä olen hirveän väsynyt; entä te, Andrée-parka?"
"Voi, minä ihan näännyn väsymyksestä, ja jos teidän majesteettinne sallii…"
"Todellakin olette aivan kalpea", sanoi Artoisin kreivi.
"Juuri niin, kultaseni", sanoi kuningatar. "Istukaa tai pankaa vaikka maata. Artoisin kreivi jättää tämän huoneuston meidän haltuumme, eikö niin, Charles?"
"Täydellisesti haltuunne, madame."
"Odottakaa, sananen vielä, kreivi! Jos te menette pois, kuinka voimme kutsua teidät takaisin?"
"Minua ette vähääkään tarvitse, käly; kun kerran olette täällä, pitäkää koko taloa omananne."
"Täällä on siis muitakin huoneita!"
"Tietysti. Ensiksikin on ruokasali, jossa pyydän teitä käymään."
"Arvatenkin pöytä valmiiksi katettuna?"
"Se on selvää, ja siellä neiti de Taverney, joka näkyy sitä hyvin tarvitsevan, saa vahvaa lihalientä, linnunpuolikkaan ja tippasen Xeres-viiniä, ja te, kälyni, tapaatte siellä sellaisia keitettyjä hedelmiä, joista pidätte niin paljon."
"Ja kaikki tuo ilman palvelijoita?"
"Ilman ainoatakaan."
"Saadaan nähdä. Mutta sitten?"
"Niin, sitten?"
"Kuinka pääsemme takaisin linnaan?"
"Ei saa ajatellakaan sinne menoa yöllä, kun kerran on pääsykielto olemassa. Mutta yöksi annettu määräys lakkaa päivän koittaessa. Kello kuusi portit avataan; lähtekää täältä siis neljännestä vaille kuusi. Kaapeista löydätte kaikenvärisiä, erimuotoisia kaapuja, jos tahdotte itseänne salata. Menkää siis määrähetkenä, kuten sanoin, linnaan, rientäkää huoneisiinne, pankaa maata, älkääkä muusta välittäkö."
"Entä te?"
"Minäkö?"
"Niin, mitä te itse aiotte?"
"Lähden täältä pois."
"Pitääkö teidän karata meidän tähtemme, lanko rukka?"
"Ei olisi sopivaa minun viettää yötä saman katon alla kuin te."
"Mutta tarvitsettehan tekin makuupaikan, kun olemme riistäneet teiltä tämän!"
"Ei hätää, minulla on vielä kolme tämmöistä asuntoa."
Kuningatar alkoi nauraa.
"Ja sittenkin hän sanoo, että Artoisin kreivitär suotta epäilee.Kyllä minä hänelle ilmoitan", lisäsi hän viehättävällä uhkailmeellä.
"Silloin minä kerron kaikki kuninkaalle", vastasi prinssi samoin leikillisesti.
"Hän on oikeassa; me olemme hänen vallassaan."
"Kokonaan. Se on nöyryyttävää, mutta mitä tehdä?"
"Alistua. Kun siis aamulla varhain pitää täältä mennä kenenkään näkemättä…"
"Niin soitatte vain kerran sitä kelloa, joka on siellä alhaalla pylväässä."
"Kumpaa niistä, oikeaa vai vasenta?"
"Samantekevä."
"Ja ulko-ovi aukenee?"
"Kyllä, ja menee jälleen kiinni."
"Ihanko itsestään?"
"Ihan."
"Kiitos! Hyvää yötä, lanko!"
"Hyvää yötä, käly!"
Prinssi kumarsi, Andrée sulki ovet hänen jälkeensä, ja naiset olivat kahden kesken.
Seuraavana päivänä eli oikeammin samana aamuna, sillä edellisessä luvussa päästiin jo noin kello kahteen asti yöllä, siis samana aamuna kuningas Ludvig XVI, yllään yksinkertainen sinipunerva aamupuku, ilman ritarimerkkejä ja puuteroimatonna, sellaisena kuin juuri oli vuoteestaan noussut, koputti kuningattaren etuhuoneen ovelle. Vahtivuorossa oleva kamarirouva raotti ovea ja sanoi, tuntiessaan kuninkaan:
"Sire…"
"Kuningatar?" kysyi Ludvig XVI jyrkästi.
"Hänen majesteettinsa nukkuu, sire."
Kuningas teki sellaisen liikkeen kuin tahtoisi kamarirouvaa väistymään, mutta tämä ei hievahtanutkaan.
"No", sanoi kuningas, "ettekö pääse paikaltanne? Näettehän, että tahdon sisään."
Kuningas osoitti liikkeissään toisinaan semmoista pikaisuutta, jota hänen vihamiehensä sanoivat kömpelyydeksi.
"Kuningatar nukkuu, sire", väitti kamarirouva arasti.
"Olen jo käskenyt teidän väistyä tieltäni", vastasi kuningas.
Näin sanoen hän todellakin sysäsi naisen syrjään ja astui edelleen. Päästyään ihan makuukamarin ovelle hän näki kuningattaren ensimmäisen kamarirouvan, rouva de Miseryn, joka istui lukemassa rukouskirjastaan. Tämä nainen nousi heti, kun oli huomannut kuninkaan.
"Sire", sanoi hän hiljaa ja kumarsi syvään, "hänen majesteettinsa ei ole vielä kutsunut."
"Vai ei, todellakaan!" huomautti kuningas ivallisesti.
"Mutta luullakseni, sire, kello ei vielä olekaan enempää kuin puoliseitsemän, eikä hänen majesteettinsa koskaan soita ennen kello seitsemää."
"Ja olette siitä varma, että kuningatar on vuoteessaan? Että hän nukkuu?"
"En voisi vakuuttaa, sire, että hänen majesteettinsa nukkuu, mutta varmasti tiedän, että hän makaa."
"Makaa vuoteessaan?"
"Niin juuri, sire."
Nyt ei kuningas enää malttanut. Hän astui suoraan ovelle ja väänsi kultaista kädensijaa meluavan kiireesti.
Kuningattaren makuukamari oli pimeä kuin keskiyöllä. Tiukasti suljetut akkunaluukut, verhot ja uutimet pitivät yllä mitä sakeinta pimeyttä. Huoneen etäisimmässä nurkassa paloi pienellä pöydällä yölamppu, joka ei vähääkään valaissut kuningattaren makuukomeroa, ja suunnattoman isot, valkoiset silkkiuutimet, joihin oli kirjailtu kultaliljoja, riippuivat aaltoilevin poimuin vuoteen yläpuolella.
Kuningas astui kiireisin askelin vuoteen ääreen. "Kah, rouva de Misery, kuinka te meluatte!" huudahti kuningatar. "Nyt olette minut herättänyt." Kuningas jäi hämmästyneenä seisomaan. "Ei se ole rouva de Misery", mutisi hän.
"Vai te se olette, sire!" lisäsi Marie-Antoinette nousten istualle.
"Hyvää huomenta, madame", äännähti kuningas happamenmakealla äänellä.
"Mikä hyvä tuuli teidät nyt tuo tänne, sire?" kysyi kuningatar."Rouva de Misery, avatkaa akkunat!"
Sisään astuivat kamarirouvat ja kuningattaren säätämän tavan mukaan avasivat kohta ovet ja akkunat laskeakseen huoneeseen raitista ilmaa, jota Marie-Antoinette hengitti ihastunein mielin.
"Teillä on sikeä uni, madame", sanoi kuningas istuen vuoteen viereen, ensin tutkivasti silmäiltyään pitkin huonetta.
"Minä luin myöhään illalla, ja ellei teidän majesteettinne olisi minua herättänyt, nukkuisin vieläkin."
"Mistä johtuu, madame, ettette ottanut eilen vastaan?"
"Ketä? Veljeänne, Provencen kreiviä?" kysyi vuorostaan kuningatar säilyttäen malttinsa, joka torjui kuninkaan epäluulot.
"Niin juuri, veljeäni. Hän tahtoi käydä teitä tervehtimässä, mutta ei päästetty sisään."
"Entä sitten?"
"Sanottiin, että olette poissa."
"Vai sanottiin hänelle niin!" ihmetteli kuningatar. "Rouva de Misery!"
Ovelle ilmestyi ensimmäinen kamarirouva kantaen kultatarjottimella lukuisia, kuningattarelle saapuneita kirjeitä.
"Kutsuiko teidän majesteettinne minua?" kysyi rouva de Misery.
"Kutsuin. Vastattiinko Provencen kreiville eilen, että minä olin poissa linnasta?"
Ollakseen astumatta kuninkaan editse rouva de Misery kiersi hänen tuolinsa takaa ja ojensi kirjetarjottimen kuningattarelle. Samalla hän sormella painoi erästä kirjettä, jonka käsialan kuningatar heti tunsi.
"Vastatkaa kuninkaalle, rouva de Misery", jatkoi Marie-Antoinette tyynesti. "Sanokaa hänen majesteetilleen, mitä eilen vastattiin Provencen kreiville, kun hän saapui ovelleni. Minä ainakaan en enää muista."
"Sire", sanoi rouva de Misery, kuningattaren avatessa kirjettä, "monseigneur Provencen kreivi tuli eilen kunniatervehdykselle hänen majesteettinsa luo, ja minä vastasin hänelle, ettei hänen majesteettinsa ota vastaan."
"Ja kenen käskystä?"
"Kuningattaren käskystä."
"Vai niin", sanoi kuningas.
Sillä välin kuningatar oli avannut kirjeen ja lukenut nämä kaksi riviä:
"Palasitte eilen Pariisista ja astuitte linnaan kello kahdeksan illalla. Laurent näki teidät."
Sitten kuningatar oli, yhä välinpitämättömän tyynenä, avannut puoli tusinaa kirjelippuja, kirjeitä ja anomuksia, jotka olivat hajallaan haahkanuntuvaisella peitteellä.
"No niin!" sanoi hän nostaen katseensa kuningasta kohti.
"Kiitos, madame!" sanoi tämä ensimmäiselle kamarirouvalle.
Rouva de Misery poistui huoneesta.
"Anteeksi, sire", sanoi kuningatar, "selittäkää minulle muuan asia."
"Mikä asia, madame?"
"Onko minulla vai eikö ole oikeutta olla tapaamatta Provencen kreiviä?"
"Tietysti teillä on täysi oikeus, mutta…"
"Mutta hänen älynsä väsyttää minua, minkä sille mahtaa? Sitäpaitsi hän ei pidä minusta, ja totta on, että minä maksan samalla mitalla. Eilen odotin hänen ikävää käyntiään ja panin maata kello kahdeksan, jottei tarvitsisi ottaa vastaan. Mikä teihin nyt tuli, sire?"
"Ei se mitään ole."
"Näyttää siltä, kuin epäilisitte."
"Mutta…"
"Mutta mitä?"
"Luulin teidän olleen Pariisissa."
"Mihin aikaan?"
"Juuri siihen aikaan, jolloin sanoitte panneenne maata."
"Niin, kyllä minä olin Pariisissa. Mutta pääseehän sieltä takaisinkin!"
"Tietysti. Kaikki riippuu siitä, mihin aikaan tulee takaisin."
"Vai sitä te tarkoitatte! Tahdotte siis tarkoin tietää, millä kellonlyömällä palasin?"
"Juuri niin."
"Sehän on perin helppo selittää, sire."
Kuningatar huusi:
"Rouva de Misery!"
Kamarirouva tuli taas.
"Mitä kello silloin oli, kun eilen palasin Pariisista?" kysyi kuningatar.
"Se oli kahdeksan vaiheilla, teidän majesteettinne."
"Sitä en usko", sanoi kuningas. "Varmaankin erehdytte, rouva deMisery. Hankkikaa parempia tietoja."
Kamarirouva kääntyi jäykkänä ja kylmänä ovelle päin.
"Rouva Duval!" sanoi hän.
"Madame!" kuului joku ääni.
"Mihin aikaan hänen majesteettinsa eilen palasi Pariisista?"
"Kello lie ollut kahdeksan, madame", vastasi toinen kamarirouva.
"Varmaankin erehdytte, rouva Duval", sanoi rouva de Misery.
Rouva Duval kurotti päänsä ulos etuhuoneen akkunasta ja huusi:
"Laurent!"
"Kuka se Laurent on?" kysyi kuningas.
"Vartija sillä portilla, jonka kautta hänen majesteettinsa eilen palasi", selitti rouva de Misery.
"Laurent!" huusi rouva Duval, "mihin aikaan kuningatar eilen palasi tänne?"
"Noin kello kahdeksan", vastasi portinvartija alhaalta parvekkeelta.
Kuningas laski päänsä. Rouva de Misery päästi rouva Duvalin menemään, ja tämä vuorostaan Laurentin. Kuninkaallinen aviopari oli yksin.
Ludvig XVI häpesi ja koetti kaikin mokomin salata häpeäntunnettaan. Mutta sen sijaan, että olisi voitostaan riemuinnut, sanoi kuningatar kylmästi:
"Mitä te, sire, vielä haluatte tietää?"
"En mitään", huudahti kuningas puristaen puolisonsa käsiä, "en mitään!"
"Sittenkin…"
"Anteeksi, madame. En oikein käsitä, mistä se ajatus johtui mieleeni. Katsokaa nyt iloani; se on yhtä suuri kuin katumukseni. Ettehän siitä ole pahoillanne, vai mitä? Älkää enää olko nyreän näköinen: kunniani kautta, joutuisin epätoivoon!"
Kuningatar veti kätensä takaisin kuninkaan kädestä.
"Mitä se merkitsee, madame?" kysyi Ludvig.
"Sire", vastasi Marie-Antoinette, "Ranskan kuningatar ei valehtele."
"Mitä nyt?" kysyi kuningas hämmästyen.
"Tahdon sanoa, etten palannut linnaan eilen illalla kello kahdeksan!"
Kuningas hätkähti ja siirsi tuoliaan taaksepäin.
"Tahdon sanoa", jatkoi kuningatar yhtä tyynesti, "että palasin vasta tänä aamuna kello kuusi!"
"Madame!"
"Ja että ilman Artoisin kreivin apua, hän kun tarjosi minulle suojaa ja majoitti minut erääseen omaan taloonsa, olisin jäänyt linnanportin eteen kuin kerjäläinen."
"Ahaa, te ette ollutkaan tullut takaisin!" sanoi kuningas synkän näköisenä. "Olin siis oikeassa."
"Suokaa anteeksi, sire, mutta siitä, mitä juuri sanoin, te teette johtopäätöksen kuin luvunlaskija, ettekä niinkuin kohtelias mies."
"Missä suhteessa, madame?"
"Siinä suhteessa, että kun tahdoitte tietää, palasinko myöhään vai varhain, teidän ei tarvinnut sulkea porttejanne eikä antaa pääsykieltojanne, vaan ainoastaan tulla minulta kysymään: Mihin aikaan tulitte kotiin, madame?"
"Hm!" mutisi kuningas.
"Teillä ei enää ole oikeutta epäillä. Urkkijanne on saatu petetyiksi tai lahjotuiksi, porttinne on avattu väkisin tai vapaasti, pelkonne on poistettu ja epäluulonne hälvennyt. Näin teidän häpeävän sitä, että olitte ryhtynyt voimakeinoihin naista vastaan, vaikka hän piti kiinni vain oikeudestaan. Olisin voinut yhä nauttia voitostani. Mutta minusta käytöksenne on häpeäksi kuninkaalle, sopimaton aatelismiehelle, enkä ole tahtonut kieltäytyä siitä tyydytyksestä, että sen teille sanon." Kuningas hypisteli poimukaulustaan sen näköisenä kuin miettisi vastausta.
"Sietää teidän tuumia, sire", sanoi kuningatar ravistaen päätään, "mutta käytöstänne minua kohtaan ette osaa puolustaa."
"Päinvastoin, madame, se on hyvinkin helppoa", vastasi kuningas. "Onko linnassa, esimerkiksi, ainoatakaan ihmistä, joka epäilisi teidän paluutanne eilen kotiin? No niin, jos kaikki tiesivät teidän palanneen linnaan, niin ei kukaan voinut luulla pääsykiellon tarkoittavan teitä. Jos on arveltu, että siihen on ollut syynä Artoisin kreivin tai jonkun muun irstas elämä, niin ymmärrätte hyvinkin, etten minä siitä välitä."
"Entä sitten, sire?" keskeytti kuningatar.
"Niin, sitten toistan lyhykäisesti, mitä tarkoitan: jos olen näennäisesti pelastanut teidät, madame, pahojen luulojen vaarasta, niin olen oikeassa ja voin teille sanoa: te olette väärässä, kun ette ole samoin menetellyt minun hyväkseni. Ja jos olen pelkästään tahtonut antaa teille salaa opetuksen ja jos siitä otatte oppia, kuten luulenkin tapahtuvan, päättäen närkästyksestänne, niin olen yhä enemmän oikeassa eikä minun tarvitse katua, mitä olen tehnyt."
Kuningatar oli kuunnellessaan korkean puolisonsa selitystä vähitellen tyyntynyt, ei sentähden, että närkästys hänessä lauhtui, vaan siksi, että hän tahtoi säästää kaikki voimansa sitä taistelua varten, joka hänen mielestään ei suinkaan ollut päättynyt, vaan tuskin vielä oikein alkanutkaan.
"Hyvä on", sanoi hän. "Te siis ette pahoittele sitä, että olette näännyttänyt Maria Teresian tytärtä, puolisoanne, lastenne äitiä oman asuntonsa portin takana, kuten olisitte kohdellut mitä tahansa outoa naikkosta. Mitä vielä, se on mielestänne oikein kuninkaallinen kepponen, klassillisen sukkela ja lisäksi moraalinsa puolesta erinomaisen arvokas. Teistä on siis aivan luonnollista, että olette pakottanut Ranskan kuningattaren, yöpymään Artoisin kreivin salakortteeriin, jossa hän ottaa vastaan oopperatyttöjä ja hovinne kevytmielisiä naisia! Eihän se mitään ole, ei, sillä kuningas leijailee semmoisten joutavuuksien yläpuolella, varsinkin filosofinen kuningas. Ja te olette filosofi, sire! Huomatkaa, että Artoisin kreivi on tässä näytellyt kauneinta osaa. Huomatkaa, että hän on minulle tehnyt erinomaisen palveluksen; että minun on tällä kertaa pitänyt kiittää taivasta lankoni kevytmielisyydestä, koska se on verhonnut häväistystäni, koska hänen paheensa on pelastanut kunniani."
Kuningas punastui ja väänteli itseään nojatuolissa meluavasti.
"Hyvin tiedän", jatkoi kuningatar katkerasti nauraen, "että olette siveellinen kuningas, sire! Mutta oletteko ajatellut, mihin siveellisyytenne vie? Kukaan ei muka ole tiennyt, etten ollut tullut takaisin! Ja itsekin olette uskonut, että olin kotona! Mutta väitättekö, että yllyttäjänne, Provenceen kreivi, myös on uskonut? Ja että Artoisin kreivikin on uskonut? Että kamarirouvani, jotka käskystäni ovat teille tänä aamuna valehdelleet, myös ovat uskoneet? Ja lopuksi, että Artoisin kreivin ja minun lahjomani Laurent on uskonut! Niin kai, kuningas on aina oikeassa, mutta toisinaan voi kuningatarkin olla oikeassa. Tahdotteko, sire, että tästedes pidämme tapanamme, te usuttaa minua vastaan vakoojanne ja vartijanne, minä taas lahjoa vartijanne ja vakoojanne? Sen teille sanon, että ennenkuin kuukauttakaan kuuluu, sillä tiedättehän kyllä hyvin, etten minä anna perään, niin, ennenkuin kuukauttakaan kuluu, saamme jonakin aamuna, kuten esimerkiksi tänään, laskea yhteen valtaistuimen majesteettisuuden ja avioliiton pyhyyden ja silloin näemme, mitä se tapa meille molemmille maksaa."
Nämä sanat tekivät ilmeisesti syvän vaikutuksen siihen, jolle ne lausuttiin.
"Tiedätte", sanoi kuningas muuttuneella äänellä, "että olen vilpitön ja että aina myönnän vikani. Voitteko minulle todistaa, madame, että teidän sopii ajaa reessä Versaillesista hassujen hoviherrainne seurassa, jotka saattavat teidät huonoon valoon nykyisinä vakavina aikoina? Tahdotteko näyttää toteen, että teidän käy päinsä lymytä heidän kanssaan Pariisissa kuin naamiohuveissa ja ilmestyä takaisin vasta hävettävän myöhään yöllä, kun minun lamppuni on työtä tehdessäni ehtynyt ja kaikki nukkuvat? Olette puhunut avioliiton pyhyydestä, valtaistuimen majesteettisuudesta ja äitiydestänne. Onko puolison, kuningattaren, äidin arvon mukaista se, mitä olette tehnyt?"
"Tahdon parilla sanalla teille vastata, monsieur, ja sanon jo ennakolta, että vastaukseeni liittyy enemmän ylenkatsetta kuin tähän asti, sillä minusta tuntuu todellakin, että eräät kohdat syytöstänne ansaitsevat vain ylenkatsetta. Lähdin Versaillesista reellä päästäkseni pikemmin Pariisiin; mukanani oli neiti de Taverney, joka hovinaisista, Jumalan kiitos, on maineeltaan puhtaimpia, ja Pariisin-matkani tarkoituksena oli saada itse tutkia, onko Ranskan kuningas, tämä suuren perheen isä, filosofinen hallitsija, kaikkien omientuntojen siveellinen tuki, hän, joka on elättänyt muukalais-parkoja, lämmittänyt kerjäläisiä ja hyväntekeväisyydellä ansainnut kansansa rakkauden, onko tämä sama kuningas jättänyt erään sukunsa jäsenen, Ranskassa hallinneiden kuningasten jälkeläisen nääntymään nälkään, värjöttämään unhotuksessa, alttiina paheen ja kurjuuden kiusauksille."
"Minäkö?" kysyi kuningas hämmästyneenä.
"Astuin ylös portaita", jatkoi kuningatar, "jonkinlaiselle ullakolle ja tapasin siellä naisen, jonka esi-isä oli suuri hallitsija, mutta jolta nyt puuttui polttopuita, valoa ja rahaa. Annoin tälle unhotuksen ja kuninkaan laiminlyönnin uhrille sata louisdoria. Ja kun minulta meni jonkun verran aikaa mietiskellessäni ylevyyksiemme mitättömyyttä — minäkin olen välistä filosofi — kun oli kova pakkanen ja kun hevosten oli vaikea kulkea iljangolla, varsinkin vuokrahevosten…"
"Vuokrahevosten!" huudahti kuningas. "Tulitteko siis ajurilla?"
"Tulin, sire, ajurilla n:o 107."
"Ohhoh!" mutisi kuningas keinuttaen oikeaa säärtään, jonka oli nostanut ristiin vasemman päälle, mikä hänessä merkitsi kiihkeää maltittomuutta. "Ajurilla!"
"Niin, vieläpä oikein mielissäni, että pääsin ajurin vaunuihin", vastasi kuningatar.
"Madame", sanoi nyt kuningas, "te olette menetellyt oikein; teillä on aina yleviä mielijohteita, jotka syttyvät ehkä liiankin helposti, mutta syynä on teille ominainen hehkuva jalomielisyys."
"Kiitos, sire", vastasi kuningatar ivallisesti.
"Pankaa tarkoin mieleenne", jatkoi kuningas, "etten ole teitä epäillyt mistään, mikä ei olisi täysin oikeata ja kunniallista. Minua on pahoittanut vain menettelytapa, kuningattaren seikkailumainen esiintyminen. Olette tehnyt hyvää, niinkuin ainakin; mutta tehdessänne muille hyvää olette sattunut tekemään itsellenne pahaa. Siinä katson erehtyneenne. Nyt minun on siis korjattava jokin unohdus, pidettävä huolta jonkun kuningassuvun kohtalosta. Olen valmis: mainitkaa ne kovaonniset; minun hyviä töitäni ei tarvitse kauan odottaa."