"Valois-nimi on luullakseni kyllin mainio, sire, jotta se on muistiinne jäänyt."
"Ahaa!" huudahti Ludvig XVI purskahtaen nauramaan, "nyt minä tiedän, kenestä on puhe. Se on pikkuinen Valois vai mitä, jokin kreivitär de… vartokaa vähän…"
"De la Motte."
"Ihan niin, de la Motte. Ja hänen miehensä on santarmi?"
"Niin juuri."
"Ja vaimo on juoniniekka! Älkää pahastuko, mutta hän myllertää maat ja taivaat, uuvuttaa kaikki ministerit, hätyyttää tätejäni, nujertaa minut itsenikin anomuksilla, hakemuksilla, sukuluetteloilla."
"Kaikki tuo todistaa vain, että hän on tähän asti pyytänyt turhaan."
"Sitä vastaan en väitäkään."
"Onko hän Valois-sukua vai ei?"
"Uskon kyllä, että hän on!"
"No niin, antakaa siis eläke, kunniallinen eläke hänelle, rykmentti hänen miehelleen, yleensä sellainen asema, joka sopii kuningassuvun jälkeläisille."
"Hiljaa, hiljaa, madame! Voi hitto, kuinka te ryntäätte! Kyllä se pikku Valois osaa minut kyniä teidän auttamattanne. Sillä on hyvä nokka, sillä pikku Valoisilla, uskokaa, kun sanon!"
"Ei teidän tähtenne tarvitse pelätä; teillä on höyhenet lujassa."
"Kunniallinen eläke, kyllä kai! Ei teille vähät riitä, madame! Tiedättekö, kuinka hirveästi käsikassani suonta on tänä talvena isketty? Ja rykmentti sille pikku santarmille, joka on puolisokseen keinotellut oikean Valoisin! Eikä minulla enää ole annettavana rykmenttejä niillekään, jotka niistä maksavat tai jotka ne ansaitsevat. Noille kerjäläisille sellainen asema, joka vastaisi heidän kuninkaallisten esi-isiensä arvoa! Jopa nyt jotakin, kun meikäläisillä kuninkailla ei enää ole sitäkään rahallista asemaa kuin yksityisillä rikkailla. Orleansin herttua on lähettänyt hevosensa ja muulinsa Englantiin myytäviksi ja supistanut talouttaan kaksi kolmannesta. Minä taas olen lakkauttanut sudenajokustannukset. Herra de Saint-Germain on pakottanut minut supistamaan henkivartiotani. Kaikki me olemme puutteenalaisia, suuret ja pienet, kultaseni."
"Mutta eiväthän Valoisit saa kuolla nälkään!"
"Etkö juuri sanonut antaneesi sata louisdoria?"
"Mokomakin almu!"
"Kuninkaallinen."
"No antakaa siis yhtä paljon."
"Sen jätän kauniisti tekemättä. Se, mitä te annoitte, riittää meiltä molemmilta."
"Entä pikkuinen eläke?"
"Ei suinkaan, ei mitään määrättyä. Semmoiset ihmiset osaavat itsekin kylliksi kiskoa, ne ovat imijän sukua. Jos minussa herää halu antaa, niin annan jonkin summan, ilman ennakkopäätöstä, ilman velvoitusta vastaisen varalta. Sanalla sanoen, minä annan sitten, kun on runsaasti rahaa. Siitä pikku Valoisista en todellakaan voi teille kertoa kaikkea, mitä hänestä tiedän. Hyvä sydämenne on joutunut ansaan, rakas Antoinette. Pyydän hyvältä sydämeltänne anteeksi."
Ja näin sanoessaan Ludvig ojensi kätensä kuningattarelle, joka noudattaen ensi tunnelmaansa vei sen huulilleen. Mutta pian hän sen sysäsi luotaan ja sanoi:
"Te ette ole minulle hyvä. Minä olen suuttunut."
"Vai suuttunut minuun, tekö?" ihmetteli kuningas. "Kuulkaapa, minä taas… minä…"
"Koettakaa nyt sanoa, ettette ole minuun suuttunut, vaikka suljette minulta Versaillesin portit, tulette puoli seitsemän aamulla etuhuoneisiini, avaatte väkisin oveni ja astutte luokseni aivan raivoisin silmin."
Kuningas rupesi nauramaan.
"Ei", sanoi hän, "en minä ole suuttunut."
"Vai niin, vai on suuttumuksenne jo mennyt!"
"Mitä annatte, jos todistan, ettei minulla tänne tullessanikaan ollut vähääkään suuttumusta?"
"Katsotaan ensin, kuinka sen todistatte."
"Se on perin helppoa", vastasi kuningas. "Todistus on minulla taskussa."
"Johan nyt!" huudahti kuningatar nousten taas uteliaana istumaan. "Teillä on minulle jokin lahja? Silloin olette todellakin rakastettava. Mutta kuulkaa, minä en usko, ellette heti paikalla näytä todistusta. Ei, ei, metkut pois! Lyön vaikka vetoa, että taas tulee vain lupauksia!"
Silloin kuningas hymyili lempeästi ja alkoi penkoa taskuaan noudattaen tahallista hitautta, josta toisen halu yltyy, sitä hitautta, joka vie viimeisenkin maltin lapselta leikkikalun vuoksi, eläimeltä herkkupalan vuoksi ja naiselta silloin, kun hän odottaa lahjaa. Vihdoin hän veti taskustaan esille sahviaaninahkaisen punaisen kotelon, jonka pinta oli taiteellisesti röyhelletty ja kultauksilla kaunistettu.
"Jalokiviä!" huudahti kuningatar. "Katsotaan!"
Kuningas laski kotelon vuoteelle. Kuningatar sieppasi sen käsiinsä ihastuneena.
Tuskin hän oli sen avannut, kun hän huumaantuneena, häikäistynä huudahti:
"Voi kuinka kaunis se on! Hyvä Jumala, kuinka kaunis!"
Kuningas tunsi sydämessään jonkinlaista riemun kutitusta.
"Siltäkö näyttää?" kysyi hän.
Kuningatar ei voinut vastata, hän huohotti. Sitten hän otti kotelosta kaulanauhan, jonka timantit olivat niin isoja, puhtaita ja säihkyviä ja niin hyvin valikoituja, että hän oli näkevinään fosfori- ja liekkivirran soluvan kauniiden käsiensä välissä. Timanttikoriste läikehti kuin käärmeen renkaat, jos joka suomu olisi salama.
"Onpa se komea!" sanoi kuningatar saatuaan taas puhekyvyn. "Komea!" toisti hän silmiensä säteillessä joko loistavien jalokivien vaikutuksesta tai siitä ajatuksesta, ettei kellään muulla naisella saattanut olla sellaista kaulakoristetta.
"Olette siis tyytyväinen", sanoi kuningas.
"Ihastunut, sire. Teette minut liian onnelliseksi."
"Todellako?"
"No katsokaa tuota ensi riviä: timantit pähkinän kokoisia!"
"Niin näkyy."
"Ja kuinka ne on toisiinsa sovitettu! Niitä ei toisistaan erottaisi. Ja kuinka taitavasti on noudatettu asteikkoa! Katsokaa, kuinka kauniisti ensimmäisen ja toisen välinen suuruusero suhtautuu toisen ja kolmannen erotukseen! Se jalokiviseppä, joka on yhteen sovittanut nämä timantit ja valmistanut koristeen, on tositaiteilija."
"Heitä on kaksi."
"Silloin lyön vetoa, että he ovat Boehmer ja Bossange."
"Oikein arvattu."
"Tosiaankaan ei ole muita, jotka uskaltaisivat tämmöistä yrittää.Kaunis se on, sire, todellakin kaunis!"
"Madame, madame", sanoi kuningas, "tämä kaulanauha käy teille liiankin kalliiksi, olkaa varuillanne!"
"Ah!" huudahti kuningatar, "ah, sire!"
Ja äkkiä synkistyi ja vaipui hänen äsken loistanut otsansa. Tämä muutos tapahtui hänen ilmeissään niin nopeasti ja haihtui taas niin nopeasti, ettei kuningas ehtinyt sitä huomatakaan.
"Tehkää mielikseni", sanoi hän.
"Millä tapaa?"
"Että annatte minun panna tämän koristeen kaulaanne."
Kuningatar torjui häntä.
"Se lienee hyvin kallis, vai mitä?" sanoi hän surullisesti.
"Kyllä sillä on hintaa", vastasi kuningas nauraen. "Mutta kuten jo sanoin, olette äsken maksanut siitä enemmän kuin sen hinnan, ja vasta oikealla paikallaan, teidän kaulassanne, sillä on oikea arvonsa."
Ja näin sanoen Ludvig lähestyi kuningatarta pidellen molemmin käsin kaulanauhan päitä, yhdistääkseen ne soljella, joka myös oli suuresta timantista tehty.
"Ei, ei", sanoi kuningatar, "ei mitään lapsellisuuksia! Pankaa kaulanauha takaisin koteloon, sire."
Ja hän pudisti päätään.
"Ette siis suo, että minä ensimmäisenä saan nähdä teidän pitävän tätä koristetta kaulassanne?"
"Jumala varjelkoon siitä, että kieltäisin teiltä sen huvin, sire, jos ottaisin kaulanauhan, mutta…"
"Mutta…" toisti kuningas hämmästyen.
"Mutta ette te eikä kukaan muu saa nähdä minun kaulassani niin kallista koristetta!"
"Ette tahdo pitää tätä kaulanauhaa, madame?"
"En koskaan."
"Ette huoli sitä minulta?"
"En tahdo panna kaulaani miljoonaa tai ehkä puoltatoista miljoonaa, sillä minusta näyttää, kuin tämä kaulanauha olisi arvoltaan viisitoista sataa tuhatta livreä, eikö niin?"
"En väitä vastaan", vastasi kuningas.
"Ja minä kieltäydyn ripustamasta kaulaani puoltatoista miljoonaa, kun kuninkaan kirstut ovat tyhjinä, kun kuninkaan on pakko supistella apurahojaan ja sanoa köyhille: Minulla ei enää ole rahaa, Jumala teitä auttakoon!"
"Mitä? Puhutteko tosissanne?"
"Kuulkaa, sire, herra de Sartines sanoi minulle kerran, että puolellatoista miljoonalla saa linjalaivan, ja Ranskan kuninkaalle on todellakin enemmin tarpeen linjalaiva kuin Ranskan kuningattarelle kaulanauha."
"Oo!" huudahti kuningas riemuissaan ja silmät kyynelistä kosteina, "nyt te menettelette ihanan jalosti! Kiitos, kiitos!… Antoinette, te olette kelpo nainen."
Ja asianmukaisesti päättääkseen tämän sydämellisen ja porvarillisen lausuntonsa hyvä kuningas kiersi kätensä Marie-Antoinetten kaulaan ja suuteli häntä.
"Kuinka teitä tullaan siunaamaan Ranskassa, madame!" jatkoi hän, "kun saadaan kuulla, mitä äsken lausuitte."
Kuningas huokasi.
"Vielä on aikaa", sanoi kuningas vilkkaasti. "Kaipuun huokaus!"
"Ei, sire, vaan helpotuksen huokaus. Sulkekaa kotelo ja toimittakaa takaisin jalokivisepille."
"Olin jo määrännyt maksuajat, rahat ovat tiedossa. Mitä niillä nyt teen? Älkää olko niin epäitsekäs, madame."
"Ei, minä olen kyllä hyvin harkinnut. Kaulanauhaa en mitenkään ota vastaan, mutta tahdon jotakin muuta."
"Hitto vie, taitaa tulla hyvä lovi kuuteentoista sataan tuhanteen livreeni!"
"Kuusitoista sataa tuhatta livreä! Näettekö? Mutta oliko se niin kallis?"
"Niin, madame, kun tuo summa kerran huuliltani pääsi, en voi peruuttaa."
"Rauhoittukaa. Se, mitä minä pyydän, ei maksa niin paljon."
"Mitä siis pyydätte?"
"Että annatte minun vielä kerran pistäytyä Pariisiin."
"Se on helppoa myös rahallisesti."
"Odottakaa pikkuisen!"
"Hitto vie, mitä?"
"Pariisiin, Vendôme-torille."
"Niin, niin, mutta sitten?"
"Herra Mesmerin luo."
Kuningas raapaisi korvallistaan.
"Kun olette luopunut mieliteosta, joka maksaa kuusitoista sataa tuhatta", sanoi hän sitten, "niin voinen hyvinkin suoda teille tuon toisen. Lähtekää siis herra Mesmeriä tapaamaan, mutta minun puolestani yhdellä ehdolla."
"Mikä se on?"
"Otatte mukaanne jonkun kuninkaallisen prinsessan."
Kuningatar punnitsi ehtoa.
"Hyväksyttekö rouva de Lamballen?" kysyi hän.
"Rouva de Lamballe, olkoon menneeksi."
"Se on sanottu."
"Kirjoitan sen alle."
"Kiitos!"
"Ja minä", sanoi kuningas, "menen nyt suoraa päätä tilaamaan linjalaivaa, ja sen nimeksi tuleeKuningattaren kaulanauha.Saatte olla sen kummina, madame, sitten lähetän sen Lapeyrouselle."
Kuningas suuteli puolisonsa kättä ja poistui hyvällä tuulella.
Heti kun kuningas oli lähtenyt, nousi kuningatar ja astui akkunan ääreen hengittämään raitista ja kylmää aamuilmaa.
Näkyi tulevan ihana päivä, täynnä sitä suloa, jota liian pikainen kevät suo muutamille huhtikuun päiville: yön pakkasta seurasi jo tenhoavan auringon suloinen lämpö; tuuli oli edellisestä illasta kääntynyt pohjoisesta itään. Jos tuulen suunta pysyisi tällaisena, olisi talvi, 1784 vuoden ankara talvi, lopussa.
Rusottavalla taivaanrannalla näkyi jo todellakin nousevan harmahtavaa usvaa, joka ei ole muuta kuin auringon tieltä pakenevaa kosteutta. Puutarhassa härmä valui vähin erin oksilta, ja pikkulinnut alkoivat saada kyntensä esteettä kiinni jo puhjenneihin nuppuihin.
Huhtikuun kukka, keltainen orvokki, lyyhistyneenä pakkasen alle niiden kukka-poloisten tavoin, joista Dante puhuu, kohotti tummaa pääkköstään tuskin vielä sulaneen lumen povesta, ja paksujen, kovien ja leveiden lehtien alta pisti salamyhkäisen kukan pitkulainen umppu esille, kaksi soikeata lehdykkää, jotka ennustavat kukoistusta ja hyvää tuoksua.
Käytävillä, kuvapatsailla ja ristikkoporteilla solui jää liukkaina timantteina; se ei vielä ollut vettä eikä enää jäätä.
Kaikki julisti kevään salaista kamppailua pakkasta vastaan ja ennusti talven pikaista tappiota.
"Jos tahdomme käyttää hyväksemme jäätä", huudahti kuningatar, "niin täytyy, luulemma, kiirehtiä. Vai mitä, rouva de Misery?" lisäsi hän kääntyen ympäri, "sillä nyt on kevät todella tulossa."
"Teidän majesteettinne on jo kauan halunnut tehdä huviretkenSveitsiläislammelle", vastasi ensimmäinen kamarirouva.
"Hyvä on, tehdään se retki jo tänään, sillä huomenna voisi kenties olla myöhäistä."
"Mihin aikaan siis tapahtuu teidän majesteettinne pukeutuminen?"
"Heti. Sitten syön vähän suurusta ja lähden."
"Siinäkö kuningattaren kaikki määräykset?"
"Pitää käydä kysymässä, onko neiti de Taverney jo noussut, ja sanoa hänelle, että haluan häntä puhutella."
"Neiti de Taverney on jo teidän majesteettinne seurusteluhuoneessa", vastasi kamarirouva.
"Joko nyt?" ihmetteli kuningatar, joka paremmin kuin kukaan muu tiesi, kuinka myöhään Andrée oli päässyt makuulle.
"Hän on ollut siellä odottamassa jo ainakin kaksikymmentä minuuttia, madame."
"Kutsukaa hänet tänne."
Andrée astuikin kuningattaren huoneeseen juuri silloin, kun tornikello Marmoripihalla alkoi lyödä yhdeksän. Jo huolellisesti pukeutuneena, kuten jokainen hovinainen, joka ei saanut näyttäytyä kuningattarelle aamupuvussa, saapui neiti de Taverney hymyillen ja melkein levotonna. Kuningatar hymyili myös, ja siitä Andrée rauhoittui.
"Saatte mennä, hyvä Misery", sanoi kuningatar, "ja lähettäkää tänneLéonard ja räätälini."
Seurattuaan sitten katseellaan rouva de Miseryä ja nähtyään oviverhon sulkeutuvan hänen jälkeensä hän sanoi Andréelle:
"Ei mitään, kuningas oli ihastuttava, hän nauroi, häneltä on aseet riistetty."
"Saiko hän tietää…?" kysyi Andrée.
"Ymmärrätte kai, Andrée, ettei se valehtele, joka on Ranskan kuningatar, eikä ole väärässä."
"Se on totta, madame", vastasi Andrée punastuen.
"Ja kuitenkin minusta näyttää, että olemme yhdessä suhteessa olleet väärässä."
"Yhdessäkö suhteessa?" sanoi Andrée. "Epäilemättä olimme hyvinkin väärässä."
"Mahdollisesti, mutta ainakin ensiksi siinä, että olemme surkutelleet rouva de la Mottea; kuningas ei pidä hänestä. Tunnustan kuitenkin, että rouva de la Motte miellytti minua."
"Teidän majesteettinne on niin hyvä tuomari, että täytyy alistua teidän päätökseenne."
"Tässä on Léonard", sanoi rouva de Misery astuen jälleen sisään.
Kuningatar istuutui kullatun pukeutumiskuvastimensa eteen ja mainio hiustaituri ryhtyi työhönsä.
Kuningattarella oli maailman kauneimmat hiukset, joita hän hyvin mielellään soi ihailtavan.
Léonard tiesi sen eikä siis kiirehtinyt, kuten olisi tehnyt kähertäessään jonkun muun naisen tukkaa, vaan jätti kuningattarelle aikaa ihailla itseään.
Tänään oli Marie-Antoinette tyytyväinen, vieläpä iloinen: hänen kauneutensa loisti. Kuvastimesta hän kääntyi katsomaan Andréeta, johon hän loi mitä herttaisimpia silmäyksiä.
"Teitä ei ole toruttu", sanoi hän, "te kun olette vapaa ja ylväs, jota kaikki hieman pelkäävät, sillä te olette jumalallisen Minervan lailla liian viisas."
"Minäkö, madame?" änkytti Andrée.
"Juuri te, hovikottaraisten ilonhäiritsijä. Hyvä Jumala, kuinka suureksi onneksi teille on neitsyytenne, Andrée, ja varsinkin se, että tunnette olevanne siitä onnellinen!" [Tämän sikermän edellisestä romaanista tiedämme, että neiti de Taverney oli hypnoottisen unitilan uhrina joutunut äidiksi. —Suom.]
Andrée punastui ja koetti surumielisesti hymyillä.
"Olen tehnyt lupauksen", sanoi hän.
"Jonka aiotte pitää, kaunis Vestan neitsyt?" kysyi kuningatar.
"Toivoakseni." "Kuulkaapa", sanoi nyt kuningatar äkkiä, "nyt muistan…"
"Mitä, madame?"
"Että vaikkette ole naimisissa, teillä on eilisestä saakka isäntä."
"Mikä isäntä?"
"Niin, rakas veljenne. Mikä hänen nimensä onkaan? Filip, eikö niin?"
"Niin, madame, Filip."
"Hän on saapunut tänne."
"Eilen, kuten teidän majesteettinne äsken suvaitsi minulle ilmoittaa."
"Ettekä vielä ole häntä tavannut! Niin itsekäs minä olen, että tempasin teidät hänen näkyvistään ja vein Pariisiin; sitä ei todellakaan voi anteeksi antaa."
"Voi, madame", sanoi Andrée hymyillen, "koko sydämestäni suon sen anteeksi, ja Filip myös."
"Onko varmaa?"
"Siitä vastaan."
"Omasta puolestanne?"
"Omasta ja hänen puolestaan."
"Millainen hän nykyään on?"
"Aina kaunis ja hyvä, madame."
"Kuinka vanha hän nyt on?"
"Kolmenkymmenenkahden."
"Filip parka! Tiedättekö, että olen jo kohta neljätoista vuotta hänet tuntenut, ja näistä vuosista on yhdeksän tai kymmenen semmoista, jolloin en ole häntä nähnyt."
"Kun teidän majesteettinne suvaitsee ottaa hänet vastaan, on hän tunteva itsensä onnelliseksi saadessaan vakuuttaa, ettei poissaolo ole vähääkään laimentanut niitä kunnioittavan ihailun tunteita, jotka hän on kuningattarelle omistanut."
"Voinko nyt heti hänet tavata?"
"Kyllä, neljännestunnin päästä hän on heittäytyvä teidän majesteettinne jalkain juureen, jos sen sallitte."
"Hyvä, hyvä, — sen sallin, — oikein haluan sitä."
Tuskin oli kuningatar tämän lausunut, kun joku vilkas, nopea, meluisa pujahti tai oikeammin ponnahti pukuhuoneen matolle ja näytti nauravia, veitikkamaisia kasvojaan samassa kuvastimessa, jossa Marie Antoinette hymyili omalle kuvalleen.
"Lankoni Artois", sanoi kuningatar. "Ihan säikäytitte!"
"Hyvää huomenta, teidän majesteettinne", sanoi nuori prinssi. "Kuinka teidän majesteettinne on viettänyt yönsä?"
"Kiitos, lankoni, hyvin huonosti."
"Ja aamun?"
"Oikein hyvin."
"Se onkin pääasia. Äsken aloinkin aavistaa, että koetus oli onnellisesti kestetty, sillä tavatessani kuninkaan hän hymyili minulle niin herttaisesti. Sitä se luottamus merkitsee!"
Kuningatar alkoi nauraa. Artoisin kreivi, joka ei tiennyt asian laitaa, nauroi myös, mutta aivan toisesta syystä.
"Nyt vasta huomaan", sanoi hän, "etten ole hätiköidessäni tullut kysyneeksi, kuinka neiti de Taverney parka on aikansa viettänyt."
Kuningatar rupesi taas katsomaan kuvastimeensa, niin ettei häneltä jäänyt huomaamatta, mitä tahansa huoneessa tapahtuisi.
Léonard oli lopettanut työnsä, ja vapautuneena musliinisesta kampausviitasta kuningatar otti ylleen aamunuttunsa.
Ovi avautui.
"Kuulkaapa", sanoi hän Artoisin kreiville, "jos teillä on jotakin kysyttävää Andréelta, niin tuossa hän tulee."
Juuri silloin astuikin huoneeseen Andrée taluttaen kaunista tummanverevää aatelismiestä, jonka ruskeissa silmissä selvästi ilmeni jaloutta ja surumielisyyttä: siinä oli reipas sotilas, näöltä älykäs, ryhdiltä vakava, jollaisia saadaan nähdä Cuyperin tai Gainsboroughin maalaamissa viehättävissä perhekuvissa.
Filip de Taverneyn yllä oli tummanharmaa, hopealla hienosti kirjailtu puku, mutta tämä harmaus näytti mustalta ja hopea raudalta; valkea kaulaliina ja himmeänvaalea röyhys erosivat jyrkästi tummien liivien väristä, ja puuteroitu tukka lisäsi ihon ja piirteiden miehekästä tarmokkuutta.
Filip astui esille, toinen käsi sisarensa kädessä, toinen kiertyneenä hattunsa ympärille.
"Teidän majesteettinne", sanoi Andrée kumartaen kunnioittavasti, "tässä on veljeni."
Filip kumarsi juhlallisesti ja hitaasti. Hänen jälleen kohottaessaan päätänsä ei kuningatar vielä ollut kääntänyt silmiään kuvastimesta. Totta on, että hän kuvastimessa näki yhtä hyvin, kuin jos olisi katsonut herra de Taverneytä kasvoihin.
"Hyvää päivää, herra de Taverney!" sanoi kuningatar ja kääntyi.
Hänen kauneudessaan oli kuninkaallista loistoa, joka hänen valtaistuimensa ympärillä hämmensi yhteen kuninkuuden ystävät ja naisen ihailijat, hänessä oli kauneuden valtaa, ja suotakoon meidän kääntää nämä sanat toisin päin, hänessä oli myös vallan kauneutta. Nähdessään hänen hymyilevän, tuntiessaan olevansa tämän kirkkaan, ylvään ja samalla lempeän silmäyksen katseltavana Filip kalpeni, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi mitä syvintä mielenliikutusta.
"Herra de Taverney", jatkoi kuningatar, "teidän ensi vieraskäyntinne näkyy tulleen meidän osaksemme. Kiitos!"
"Teidän majesteettinne suvaitsee unohtaa, että päinvastoin minun on kiittäminen teidän majesteettianne", vastasi Filip.
"Kuinka monta vuotta, kuinka pitkä aika on siitä kulunut, kun viimeksi toisemme näimme!" sanoi kuningatar. "Elämän kaunein aika, valitettavasti!"
"Minulta kyllä, madame, mutta ei teidän majesteetiltanne, jolle kaikki päivät ovat kauniita."
"Olette siis hyvin viihtynyt Amerikassa, herra de Taverney, koska jäitte sinne, vaikka muut sieltä palasivat?"
"Madame", vastasi Filip, "kun herra de Lafayette lähti Uudesta maailmasta, tarvitsi hän luotettavaa upseeria, jolle voitaisiin uskoa osa apujoukkojen päällikkyyttä. Senvuoksi herra de Lafayette ehdotti minua kenraali Washingtonille, joka suvaitsi minut hyväksyä."
"Uudesta maailmasta, josta puhutte", sanoi kuningatar, "näkyy meille palaavan paljon sankareita."
"Teidän majesteettinne lausunto ei koskene minua", vastasi Filip hymyillen.
"Miksi ei?" sanoi kuningatar.
Sitten hän kääntyi Artoisin kreivin puoleen:
"Katsokaapa, lanko, herra de Taverneyn pulskaa ja sotilaallista näköä."
Nähdessään nyt joutuvansa tekemisiin kreivi Artoisin kanssa, joka oli hänelle outo, astui Filip pari askelta häntä kohti ja pyysi lupaa lausua hänelle tervehdyksensä.
Kreivi antoi kädellä merkin, ja Filip kumarsi.
"Komea upseeri", myönsi nuori prinssi, "ylevä aatelismies, jonka tuttavuus minua ilahuttaa. Mitä suunnitelmia teillä on, koska palasitte Ranskaan?"
Filip katsahti sisareensa.
"Monseigneur", vastasi hän "minun on valvottava sisareni etua enemmän kuin omaani; mitä hän haluaa minun tekevän, sen myös teen."
"Mutta isänne on kai vielä elossa?" virkkoi Artoisin kreivi.
"Meillä on ollut se onni, että isämme vielä elää, monseigneur", vastasi Filip.
"Mutta sillä ei ole väliä", keskeytti kuningatar vilkkaasti. "Minusta on parempi, että Andrée on veljensä suojeluksessa, ja Andréen veli teidän suojeluksessanne, herra kreivi. Otatte siis pitääksenne huolta herra de Taverneystä, lupaattehan?"
Artoisin kreivi nyökkäsi myöntävästi.
"Tiedättekö", jatkoi kuningatar, "että meitä yhdistävät hyvin läheiset siteet?"
"Läheiset siteet, mitä se on, kälyni? Kertokaa heti paikalla!"
"Niin, herra de Taverney oli ensimmäinen ranskalainen, jonka näin saapuessani Ranskaan, ja minä olin pyhästi luvannut rakentaa ensimmäisen täällä näkemäni ranskalaisen onnen."
Filip tunsi punastuvansa ja puri huultaan näyttääkseen tyyneltä.Andrée katsahti häneen ja laski päänsä.
Marie-Antoinette yllätti yhden niistä silmäyksistä, joita sisarukset vaihtoivat; mutta kuinka hän olisi voinut aavistaa niitä tuskallisia salaisuuksia, mitä sellaiseen katseeseen sisältyi! Hän ei tiennyt mitään niistä tapauksista, jotka olemme maininneet kertomussarjamme edellisissä osissa. Huomaamansa surumielisyyden hän katsoi johtuvan toisesta syystä. Kun niin moni oli vuonna 1774 rakastunut dauphineen [v. 1774 Marie-Antoinette ei vielä ollut kuningatar, vaandauphinekruununprinssin puoliso. —Suom.], niin miksi ei herra de Taverneylle olisi tuottanut kärsimyksiä tämä ranskalaisten kulkutaudintapainen rakastuminen Maria-Teresian tyttäreen?
Tämä luulo oli kaikin puolin todennäköinen, sitä ei kumonnut sekään kuvastimessa suoritettu kauneudentarkastus, jossa nähtiin nuori neito kehittyneenä vaimoksi ja kuningattareksi. Marie-Antoinetten mielestä Filipin kaiho siis liittyi siihen, mitä tämä oli sisarelleen asiasta puhunut. Hän hymyili veljelle ja hyväili sisarta ystävällisimmillä katseilla; hän ei tosin ollut arvannut kaikkea, mutta ei myöskään ollut kokonaan erehtynyt, ja viattomassa viehätyshalussaan, jota ei kukaan pidä rikoksena — olihan kuningatarkin nainen — hän iloitsi tuntiessaan olevansa rakastettu. Jotkut sielut haluavat myötätuntoa kaikkien läheistensä puolelta, eivätkä nämä sielut suinkaan ole vähimmin jaloja.
Mutta kova kohtalo on sinulle, kuningatar-parka, toimittava hetken, jolloin tuo hymyilysi, jonka suomisesta sinua rakastaville ihmisille olet moitetta saanut, turhaan kohdistuu niihin, jotka eivät sinua rakasta.
Artoisin kreivi astui Filipin luo, ja sillä välin kuningatar neuvotteli Andréen kanssa metsästyspuvun reunustuksesta.
"Onko herra Washington", kysyi prinssi, "todellakin suuri sotapäällikkö?"
"Suuri mies, monseigneur."
"Ja millainen arvo oli siellä ranskalaisilla?"
"Yhtä hyvä kuin englantilaisilla huono."
"Niin minäkin arvelen. Te kannatatte uusia aatteita, hyvä herra deTaverney; mutta oletteko tarkoin harkinnut erästä asiaa?"
"Mitä asiaa, monseigneur? Voin teille tunnustaa, että siellä kaukana, sotaleirien nurmikolla, suurten järvien läheisillä ruoholakeuksilla olen usein joutunut ajattelemaan yhtä ja toista."
"Esimerkiksi sitä asiaa, että sotiessanne siellä ette ole käyneet sotaa intiaaneja ettekä englantilaisia vastaan."
"Ketä vastaan siis, monseigneur?"
"Itseänne vastaan."
"Ah, monseigneur, en tahdo kiistellä; se on hyvinkin mahdollista."
"Siis myönnätte…"
"Myönnän, että sillä, mikä on pelastanut kuningasvallan, voi olla onneton vastavaikutus."
"Niin, mutta tämä vastavaikutus voi viedä hengen niiltä, jotka paranivat alkuperäisestä taudinpuuskasta."
"Valitettavasti, monseigneur!"
"Juuri senvuoksi en pidä herra Washingtonin ja markiisi de Lafayetten voittoja niin onnellisina, kuin väitetään. Se on itsekkyyttä, olkoon vaan; mutta älkää siitä pahastuko, en ole itsekäs vain itseni tähden."
"Ei, ei, monseigneur!"
"Ja tiedättekö, miksi tahdon teitä auttaa kaikin voimin?"
"Olkoon monseigneurilla siihen mikä syy hyvänsä, minä olen siitä aina tunteva teidän kuninkaalliselle korkeudellenne syvintä kiitollisuutta."
"Syy on se, herra de Taverney, että te ette kuulu niihin, joita on joka kadunkulmassa toitotettu sankareiksi. Te olette urheasti täyttänyt tehtävänne, mutta ette ole alinomaa pujahtanut pasuunan suuhun. Teitä ei Pariisissa tunneta, ja siksi teistä pidän, muuten… totta vie, herra de Taverney… muuten… minä olen itsekäs, nähkääs."
Sitten prinssi nauraen suuteli kuningattaren kättä, lausui Andréelle jäähyväiset nopeammin ja kunnioittavammin kuin hänen oli tapana naisia puhutella ja poistui huoneesta.
Kuningatar keskeytti nyt melkein kohta puhelunsa Andréen kanssa, kääntyi Filipiin päin ja kysyi:
"Oletteko tavannut isänne, monsieur?"
"Kyllä, ennen tänne tuloani, madame, tapasin hänet etuhuoneissa; sisareni oli hänelle toimittanut sanan."
"Mutta miksi ette heti käynyt tapaamassa isäänne?"
"Olin lähettänyt hänen luokseen kamaripalvelijani ja pienet matkatavarani, mutta herra de Taverney palautti palvelijan ilmoittamaan sen käskyn, että minun tuli ensin esittäytyä kuninkaalle tai teidän majesteetillenne."
"Ja te tottelitte?"
"Ilomielin, madame: sillä keinoin sain syleillä sisartani."
"Nyt on ihmeen ihana sää!" huudahti kuningatar riemuiten. "Rouva deMisery, huomenna jää sulaa, minun pitää nyt heti saada reki."
Ensimmäinen kamarirouva lähti täyttämään käskyä.
"Ja suklaatini tänne", lisäsi kuningatar.
"Eikö teidän majesteettinne syö suurusta?" kysyi rouva de Misery."Eikä teidän majesteettinne syönyt eilen illallistakaan."
"Siinä erehdytte, hyvä Misery. Oli meillä eilen illallista; kysykää neiti de Taverneyltä."
"Ja hyvä olikin", huomautti Andrée.
"Silti en nyt jätä juomatta suklaatiani", lisäsi kuningatar. "Pian, pian, hyvä Misery, ihana auringonpaiste houkuttaa; varmaankin tulee tänään paljon väkeä Sveitsiläislammelle."
"Aikooko teidän majesteettinne luistella?" kysyi Filip.
"Kelpaapa teidän laskea meistä leikkiä, herra amerikalainen", sanoi kuningatar, "te kun olette samoillut suunnattomia järviä, joilla kuljetaan useampia penikulmia kuin täällä askelia."
"Madame", vastasi Filip, "täällä teidän majesteettianne huvittaa pakkanen ja tie: siellä se vie hengen."
"Kah, tuossa on suklaatini; Andrée, ottakaa tekin kuppi."
Andrée punastui ilosta ja kumarsi.
"Näette, herra de Taverney, minä olen aina sama, hovisääntö on minulle kauhistus kuten ennenkin. Muistatteko entisaikaa, herra Filip, vai oletteko muuttunut?"
Nämä sanat koskivat nuorta miestä sydämeen; naisen kaipaus on usein tikarinisku asianomaiselle.
"Ei, madame", vastasi hän jyrkästi, "en minä ole muuttunut ainakaan sydämeltäni."
"Jos siis sydän on pysynyt samana", sanoi kuningatar hilpeästi, "ja kun se oli hyvä, niin kiitämme teitä siitä omalla tavallamme: kuppi lisää herra de Taverneytä varten, rouva Misery!"
"Oi, madame", huudahti Filip aivan hämillään, "teidän majesteettinne ei huomaa, että se on liikaa kunniaa minunlaiselleni mitättömälle sotilaalle!"
"Vanhalle ystävälle", korjasi kuningatar, "siinä kaikki. Tänään saan taas hengähtää nuoruuden tuoksua; tämä päivä tapaa minut onnellisena, vapaana, ylpeänä, huimana! Tänään muistuvat mieleeni ensi kävelyni rakkaassa Trianonissani ja ne kujeilut, joita meillä siellä oli, Andréella ja minulla; ruusut, mansikat, rautayrtit, linnut, joita koetin tuntea kukkapenkereillä, kaikki, nekin kelpo puutarhurit, joiden herttaiset kasvot aina merkitsivät minulle uutta kukkaa, makeaa hedelmää; ja herra de Jussieu, ja omituinen Rousseau, joka lepää jo haudassa… Tämä päivä… sanon teille, että tämä päivä… tekee minut vallattomaksi! Mutta mikä teidän on, Andrée, kun olette noin punainen, ja teidän, herra Filip, kun kalpenette?"
Näiden kahden nuoren ilmeet olivat todellakin huonosti kestäneet tämän julman muiston koetusta. Mutta kuningattaren viime sanat kuullessaan he taas rohkaisivat mielensä.
"Poltin kitalakeni", selitti Andrée; "anteeksi, madame."
"Ja minä, madame", sanoi Filip, "en vieläkään osaa tottua ajatukseen, että teidän majesteettinne kunnioittaa minua kuin ylhäistä henkilöä."
"Mitä turhia", keskeytti Marie-Antoinette, itse kaataen suklaatia Filipin kuppiin, "te olette sotilas, sanoitte, ja siis tottunut tuleen: polttakaa nyt itseänne urheasti suklaatilla, minä en jouda odottamaan."
Ja hän alkoi nauraa. Mutta Filip otti asian niin vakavalta kannalta kuin maalainen; ero oli vain se, että mitä tämä olisi tehnyt hämillään, sen Filip suoritti sankaruudella.
Kuningatar ei päästänyt häntä näkyvistään, ja hänen naurunsa vain yltyi.
"Teillä on mainio luonne", sanoi hän.
Sitten hän nousi. Hänen kamarirouvansa olivat hänelle jo tarjonneet viehättävän hatun, kärpännahkaisen viitan ja hansikkaat.
Andrée puki ylleen yhtä nopeasti. Filip otti taas hatun kainaloonsa ja seurasi naisia.
"Herra de Taverney, en tahdo, että jätätte minut", sanoi kuningatar. "Tänään aion sukkelasti ottaa amerikalaisen takavarikkoon. Asettukaa oikealle puolelleni, herra de Taverney!"
Taverney totteli. Andrée siirtyi kuningattaren vasemmalle sivulle.
Kun kuningatar astui alas suuria portaita, kun tehtiin kunniaa lyömällä rumpua, kun henkivartijain torventoitotus ja asentoon nostettujen aseiden kalske nousi palatsiin asti eteisten kaiuttamana, niin tämä kuninkaallinen komeus, tämä kaikkien kunnioitus, tämä yleinen ihailu, joka kohdistui kuningattareen ja sivumennen hipaisi Taverneytäkin, tämä riemusaatto huimasi nuoren miehen jo hämmentynyttä päätä. Hänen otsalleen kihosi kuumeen hiki, hänen askeleensa kävivät epävarmoiksi. Ellei kylmä viima olisi osunut hänen silmiinsä ja huulilleen, olisi hän varmaankin pyörtynyt.
Niin monen synkän päivän jälkeen, jotka hän oli viettänyt murheessa ja maanpaossa, oli tämä paluu ylpeyden ja sydämen suuriin riemuihin nuorelle miehelle liian äkillistä.
Sillä välin, kun kauneudesta säihkyvän kuningattaren astuessa ohitse otsat kumartuivat ja aseet kavahtivat pystyyn olisi voitu nähdä muuan ukko, joka ajatuksiinsa kiintyneenä laiminlöi hovisäännön. Hän näet ei kumartanut eikä luonut katsettaan maahan, vaan kurotti päätään ja tuijotti kuningattareen ja Taverneyhin. Kun kuningatar poistui, tunkeutui pieni ukko erilleen jonosta, joka alkoi hajaantua, ja hänen nähtiin juoksevan niin nopeasti kuin seitsenkymmenvuotisilla pikku jaloillaan pääsi.
Jokainen tuntee sen pitkulaisen neliön, joka kesällä on merivihreä ja läikehtivä, talvella valkoinen ja rosoinen, ja jolla vielä nykyäänkin on nimenä Sveitsiläislampi. Pitkin lammen reunoja kulkee käytävä, jonka lehmukset iloisesti kurottavat punertavia oksiaan aurinkoa kohti, ja siellä on kaikensäätyisiä ja -ikäisiä kävelijöitä, jotka tahtovat nauttia reellä ajon ja luistelun katselemisesta.
Naisten puvuissa tulee hälisevästi esille sekaisin vanhan hovin hieman rasittavaa ylellisyyttä ja uuden kuosin hieman oikullista luontevuutta. Korkeat hiuslaitteet, nuoria otsia varjostavat harsot, useimmilla vaatehatut, turkisvaipat ja silkkihameiden laajat poimureunukset ja toiselta puolen punaiset takit, taivaansiniset univormut, keltaiset liverit ja suuret, valkoiset kaavut tekevät yhteensä hyvinkin merkillisen sekamelskan. Sinivalkoiset palvelijat pistävät tästä joukosta esille kuin uni- ja ruiskukat, joita tuuli huojuttaa tähkäpäiden tai apilain seassa.
Toisinaan kuuluu kokoontuneen väen taholta ihastuksen huuto, kun taitava luistelija Saint-Georges on piirtänyt niin täydellisen ympyrän, ettei mittaustieteilijäkään siinä keksisi mainittavaa virhettä.
Sillaikaa, kun lammen rannoilla on niin paljon katselijoita, että he lämmittävät toisiaan kosketuksella ja kaukaa näyttävät kirjavalta matolta, jonka yläpuolella leijailee usvaa, pakkasen puristamaa hengitystä, tarjoo itse lampi, paksuksi jääkuvastimeksi muuttuneena, mitä moninaisimman ja varsinkin vaihtelevimman näyn.
Tuolla kiitää kolmen suunnattoman ison paimenkoiran vetämä reki kuin venäläinen kolmivaljakko pitkin jäätä. Vaakunakoristeisiin samettiloimiin puetut koirat, päähineinä liehuvia sulkia, ovat sen näköisiä kuin kummituseläimet Callotin paholaiskuvissa tai Goyan velhomaalauksissa.
Niiden isäntä, herra de Lauzun, lojuu huolettomasti tiikerinnahoilla sisustetussa reessä ja painautuu hieman sivulle hengittääkseen vapaammin, mikä luultavasti ei onnistuisi, jos hän kääntäisi kasvonsa suoraan tuulta vasten.
Siellä täällä pyrkivät jotkut hiljakseen kulkevat reet muista eroon. Erääseen näistä reistä astuu nainen, jolla varmaankin kylmän vuoksi on naamio, ja uljas luistelija, yllään kultanauhuksilla koristettu avara samettiviitta, nojaa selkämykseen antaakseen parempaa vauhtia reelle, jota sysää ja samalla ohjaa. Naamioidun naisen ja avaraviittaisen luistelijan välinen keskustelu on kuiskutusta, eikä kukaan voi moittia heidän salaista kohtaustaan vapaassa ulkoilmassa, koko Versaillesin nähtävissä.
Mitä se toisiin kuuluu, mitä he puhuvat, kunhan heidät vain nähdään, ja mitä he siitä huolivat, että heidät nähdään, kunhan vain ei heitä kuulla. Ilmeisesti he kaikkien näiden joukossa elävät omaa eristettyä elämäänsä ja kiitävät muun väen seassa kuin kaksi muuttolintua. Minne he kulkevat? Siihen tuntemattomaan maailmaan, jota kaikki sielut etsivät ja jonka nimenä on autuus.
Äkkiä syntyy näiden keijukaisten kesken, jotka enemmän liukuvat kuin käyvät, suuri hälinä. Se johtuu siitä, että Sveitsiläislammen rannalle on ilmestynyt kuningatar, että hänet on tunnettu ja valmistetaan hänelle tilaa, mutta silloin hän viittaa kädellään, että kaikki jäisivät paikoilleen.
Kajahtaa huuto: eläköön kuningatar! Sitten järjestyvät kiitävät luistelijat ja työnnettävät reet kuin sähkövoimalla suureksi kehäksi sen paikan ympärille, jonne ylhäinen tulija on pysähtynyt.
Kaikkien huomio on kiintynyt häneen.
Herrat lähestyvät sulavin liikkein, naiset järjestävät pukujansa kunnioittavan säädylliseksi, ja jokainen pyrkii melkein yhtymään aatelismiesten ja ylempien upseerien ryhmiin, jotka kiirehtivät tervehtimään kuningatarta.
Ylhäisten henkilöiden joukossa, joita yleisö pitää silmällä, on muuan erittäin huomattava, joka ei seuraa yleistä harrastusta eikä riennä kuningattaren luo, vaikka on tämän puvun ja seuralaiset tuntenut, vaan päinvastoin jättää rekensä ja poikkee vastakkaiselle käytävälle kadoten sinne seurueineen.
Artoisin kreivi, joka nähtiin uljaimpien ja taitavimpien luistelijain joukossa, oli ensimmäisiä rientämään sinne, missä hänen kälynsä oli.
"Näettekö", sanoi hän hiljaa kuningattarelle, suudellen tämän kättä, "kuinka veljemme Provencen kreivi teitä karttaa?"
Ja näin sanoen hän viittasi kuninkaalliseen korkeuteen, joka harpaten kiirehti kuuraisen vesakon halki kiertoteitse vaunujensa luo.
"Hänen ei tee mieli kuulla nuhteitani", selitti kuningatar.
"Mitä nuhteisiin tulee, joita hän odottanee, koskee se asia minua, eikä hän senvuoksi teitä vältä."
"No sitten hänellä on omantunnon vaivoja", sanoi kuningatar hilpeästi.
"Hänellä on toinenkin syy, kälyni."
"Mikä?"
"Sen saatte kuulla. Hän on juuri saanut tietää, että mainio voittaja, herra de Suffren, saapuu tänä iltana, ja kun se on tärkeä uutinen, ei hän suo teidän siitä saavan tietoa."
Kuningatar näki ympärillään muutamia uteliaita, joita ei kunnioitus pitänyt niin loitolla, etteivät olisi kuulleet hänen lankonsa sanoja.
"Herra de Taverney", sanoi hän, "olkaa niin hyvä ja katsokaa, onko rekeni kunnossa, ja jos isänne on täällä, syleilkää häntä; saatte minulta lomaa neljännestunniksi."
Nuori mies kumarsi ja riensi joukon puhki toimittamaan kuningattaren asiaa. Väkijoukko oli myös ymmärtänyt: sillä on joskus tarkka vaisto; se laajensi kehää, ja kuningatar jäi Artoisin kreivin kanssa paremmin rauhaan.
"Selittäkää nyt, lankoni", sanoi kuningatar; "mitä etua hänellä siitä on, etten saisi tietää herra de Suffrenin tulevan."
"Voi, kälyni, onko mahdollista, että te, nainen, kuningatar ja hänen vastustajansa, ette heti pääse selville tämän ovelan poliitikon tarkoituksesta? Herra de Suffren saapuu tänne, eikä hovissa sitä tiedä kukaan. Herra de Suffren on Intianmeren sankari ja siis oikeutettu saamaan Versaillesissa komean vastaanoton. No niin, hän saapuu; kuningas ei tiedä asiasta mitään ja laiminlyö hänet tietämättään, siis vastoin tahtoaankin, ja te, kälyni, samoin. Mutta sillä välin Provencen kreivi, joka nyt tietää odottaa herra de Suffrenia, ottaa herttaisesti vastaan merisankarin, hymyilee hänelle, hellii häntä, laatii hänelle runonkin ja liittyen läheisesti Intian sankariin pääsee itsekin tavallaan Ranskan sankariksi."
"Se on selvä asia", myönsi kuningatar.
"Niin päivänselvä!" sanoi kreivi.
"Teiltä unohtuu vain muuan seikka, hyvä viestintuoja."
"Mikä?"
"Kuinka teille on selvinnyt tämä rakkaan veljen ja langon kaunis suunnitelma?"
"Kuinkako sen tiedän? Samoin kuin kaiken muun, mitä hän puuhaa. Se on hyvin yksinkertaista: huomattuani Provencen kreivin urkkivan kaikkea, mitä minä teen, olen palkannut väkeä ilmoittamaan minulle, mitä hommia hänellä on. Siitä voi olla minulle hyötyä ja teillekin, kälyni."
"Kiitos liittolaisuudesta, mutta entä kuningas?"
"Kuninkaalle on jo ilmoitettu."
"Tekö ilmoititte?"
"En suinkaan, vaan meriministeri, jonka lähetin hänen luokseen. Koko asia ei kuulu minulle; ymmärrättehän, minä olen liian kevytmielinen, tuhlari, hulluttelija, niin ettei minun sovi sekaantua näin tärkeisiin asioihin."
"Oliko meriministerikin tietämätön herra de Suffrenin tulostaRanskaan?"
"Hyvä käly, olettehan tuntenut kyllin monta ministeriä niinä neljänätoista vuotena, jolloin olette ollut Ranskan dauphine tai kuningatar, tietääksenne, etteivät ne herrat koskaan tärkeätä asiaa tiedä. Tällä kertaa sai ministeri tietonsa minulta ja ihastui."
"Sen kyllä uskon."
"Käsitätte kaiketi, hyvä käly, että se mies on koko ikänsä minulle kiitollinen, ja hänen kiitollisuuttaan juuri tarvitsenkin."
"Mitä varten?"
"Välittämään lainaa."
"Ai, ai", huudahti kuningatar nauraen, "nyt te pilasitte kauniin tekonne!"
"Varmaankin te tarvitsette rahaa", sanoi Artoisin kreivi vakavan näköisenä. "Ranskan pojan kunnian kautta lupaan käytettäväksenne puolet siitä, mitä saan."
"Pitäkää kaikki", sanoi Marie-Antoinette; "tällä haavaa, Jumalan kiitos, en tarvitse mitään."
"Mutta hitto vie, älkää vain kovin myöhään muistuttako minulle lupaustani."
"Miksi niin?"
"Siksi, että jos kauan viivyttelette, minun voisi käydä mahdottomaksi pitää sanaani."
"Olkoon niin; minun on siis myös pidettävä huolta siitä, että keksin jonkin valtiosalaisuuden."
"Mutta te vilustutte, kälyni", sanoi prinssi, "poskenne jo sinertyvät, sanon teille."
"Tuossahan herra de Taverney jo tuo tänne rekeni."
"Ette siis enää kaipaa seuraani?"
"En."
"Siinä tapauksessa pyydän ajamaan minut pois."
"Miksi? Vai luuletteko ehkä, että jollakin tapaa häiritsette minua?"
"En suinkaan, vaan päinvastoin itse tarvitsen vapauttani."
"Hyvästi siis!"
"Näkemiin, rakas käly!"
"Milloin?"
"Tänä iltana."
"Mitä illalla on?"
"Ei ole, vaan tulee."
"No mitä sitten tulee?"
"Paljon väkeä kuninkaan pelipöydän ääreen."
"Minkä vuoksi?"
"Senvuoksi, että meriministeri tuo sinne herra de Suffrenin."
"Hyvä on, hyvästi siis iltaan asti!"
Nuori prinssi kumarsi kuningattarelle viehättävän kohteliaasti, kuten hän osasi, ja hävisi väen joukkoon.
Isä Taverney oli katseillaan seurannut poikaansa, kun tämä poistui kuningattaren luota pitämään huolta reestä. Mutta pian hänen katseensa oli palannut kuningattareen. Marie-Antoinetten vilkas puhelu lankonsa kanssa teki hänet hieman levottomaksi, sillä se katkaisi kaiken tuttavallisuuden, jota kuningatar juuri oli osoittanut hänen pojalleen. Hän tyytyikin vain ystävällisesti nyökkäämään Filipille, kun tämä oli suorittanut reen liikkeellepanoa varten tarpeelliset valmistukset, ja kun nuori mies noudattaen kuningattaren käskyä aikoi syleillä isäänsä, jota ei ollut kymmeneen vuoteen nähnyt, viittasi tämä häntä poistumaan ja sanoi:
"Myöhemmin, myöhemmin, tule sitten, kun virantoimituksesi on päättynyt. Sitten saadaan puhella."
Filip poistui siis, ja parooni näki hyvillä mielin, että Artoisin kreivi sanoi jäähyväiset kuningattarelle.
Tämä istuutui rekeen ja otti Andréen viereensä, ja kun kaksi kookasta palvelijaa kiirehti työntämään rekeä, sanoi kuningatar:
"Ei, ei, en tahdo kulkea sillä tavoin. Ettekö luistele, herra deTaverney?"
"Kyllä, madame", vastasi Filip.
"Antakaa luistimet herra upseerille!" käski kuningatar ja kääntyenFilipin puoleen lisäsi:
"En tiedä, mistä olen saanut päähäni, että te luistelette yhtä hyvin kuin Saint-Georges."
"Jo monta vuotta sitten", sanoi Andrée, "Filip luisteli vallan mainiosti."
"Eikä nyt kukaan voi kanssanne kilpailla, vai mitä, herra deTaverney?"
"Kun teidän majesteetillanne on minuun niin suuri luottamus", sanoiFilip, "niin koetan parastani."
Tällöin hän jo oli kiinnittänyt kenkiinsä luistimet, jotka olivat niin teräviksi hiotut kuin veitset. Nyt hän asettui reen taakse, antoi sille toisella kädellä vauhtia, ja niin alkoi kulku.
Silloin saatiin katsella merkillistä näytelmää. Kaikkien voimistelijain kuningas Saint-Georges, komea mulatti, yleisön suosikki, etevin kaikissa ruumiinharjoituksissa, aavisti itselleen kilpailijaa tästä nuoresta miehestä, joka uskalsi hänen ohellaan heittäytyä kilparadalle.
Hän alkoikin heti liehua kuningattaren reen ympärillä niin kunnioittavin ja siroin kumarruksin, ettei tottuneinkaan hovimies ollut Versaillesin parkettilattialla koskaan tervehtinyt viehättävämmin. Hän piirteli reen ympäri mitä nopeimpia ja säännöllisimpiä kehiä, kietoen sen perätysten renkailla, jotka ihailtavasti liittyivät toisiinsa, niin että jokainen uusi kaari kulki reen editse ja hän sitten, jäätyään reen taakse kehää päättämään, uudella ponnahduksella piirsi eteenpäin kiitäen soikion ja taas voitti sen matkan, minkä reki oli päässyt edelle. Kukaan ei edes katseella voinut tätä liikehtimistä seurata joutumatta ihmettelyn ja hämmästyksen valtaan.
Filip oli tästä jo kiihtynyt ja teki uhkarohkean päätöksen: työnsi rekeä niin pelottavan nopeasti, että Saint-Georges pari kertaa jäi suorittamaan ympyriään sen taakse, ehtimättä edelle, ja kun reen kova vauhti sai monet päästämään kauhun huutoja, jotka olisivat voineet säikäyttää kuningatarta, sanoi Filip:
"Jos teidän majesteettinne tahtoo, niin pysäytän tai ainakin hiljennän."
"Ei, ei!" huudahti kuningatar hurjassa innossa, joka oli hänelle ominainen sekä työssä että huvissa. "En minä pelkää, nopeammin, ritari, jos voitte, nopeammin!"
"Sitä parempi! Kiitän luvastanne, madame. Pidän kyllä lujasti kiinni, saatte luottaa minuun."
Ja kun hänen jäntevä kätensä taas tarttui selkämyksen kolmioon, oli ote niin raju, että koko reki tutisi. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi sen nostanut suoralla kädellä.
Sitten hän käytti työntöön toistakin kättään, mitä ei ollut tähän asti huolinut tehdä, ja kuljetti rekeä edellään, ikäänkuin se olisi ollut vain leikkikalu hänen rautakourissaan.
Tästä lähtien hän kiiti Saint-Georgesin ympyrien halki vielä suuremmissa kehissä, niin että reki liikkui kuin notkein ihminen, kääntyi ja kiersi koko pituudeltaan, ikäänkuin olisi ollut vain tavallinen kengänpohja, jollaisella seisten Saint-Georges muokkasi jäätä; huolimatta koostaan, painostaan ja muodostaan oli kuningattaren reki muodostunut luistimeksi, se eli, liiti ja kieppui kuin tanssija.
Saint-Georges, joka oli kiemuroissaan sirompi, hienompi ja säännöllisempi, alkoi pian käydä levottomaksi. Hän luisteli jo toista tuntia. Filip näki hänen hikoilevan, hänen polvitaipeittensa vavahtelevan jännityksestä ja päätti hänet voittaa uuvuttamalla. Hän alkoi siis liikkua toisella tapaa, herkesi piirtämästä ympyriä, joiden vuoksi oli pakko yhä nostaa rekeä, ja työnsi suoraan eteenpäin. Nyt reki kiiti vasamaa nopeammin.
Saint-Georges tavoitti hänet pian yhdellä ponnahduksella, mutta Filip käytti hyväkseen sitä hetkeä, jolloin toinen rynnistys tekee ensimmäisen vauhdin moninkertaiseksi, ja sai reen liukumaan vielä koskemattomalle kohdalle jäätä, mutta uusi vauhti oli niin ankara, että hän itse jäi taemmaksi.
Nyt syöksähti Saint-Georges ottamaan rekeä kiinni, mutta silloin Filipkin kokosi voimansa, pyyhkäisi luistimen äärimmäisellä särmällä liitäen kilpailijansa ohitse ja pääsi molemmin käsin tarttumaan rekeen. Sitten hän jättiläisliikkeellä kiepautti reen ympäri ja lennätti sitä taas eteenpäin vastakkaiseen suuntaan; sillaikaa Saint-Georges, joka ei voinut kohta hillitä suunnatonta vauhtiaan, menetti korvaamatonta aikaa ja jäi kauas taakse.
Ilma kaikui niin vilkkaista suosionhuudoista, että Filip hämillään punastui. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun kuningatar, itsekin taputettuaan käsiään, kääntyi häneen päin ja sanoi hekumallisen nääntymyksen äänensävyllä:
"Voi, herra de Taverney, kun nyt voitto jäi teille, armahtakaa, muuten tapatte minut!"
Saatuaan kuningattarelta tämän käskyn eli oikeammin pyynnön, Filip kiristi teräksisiä jäntereitään, jarrutti polvitaipeillaan, ja reki pysähtyi jyrkästi niinkuin arabialainen ratsu kinttujen vielä vavahdellessa erämaan hiekalla.
"Nyt saatte levätä", sanoi kuningatar ja astui reestä hoippuen. "En olisi ikänä uskonut, että nopea vauhti niin huumaa; olitte vähällä tehdä minut hulluksi."
Ja todellakin aivan horjuen hän nojasi Filipin käsivarteen.
Ällistyksen kohina, joka kulki pitkin koko tätä kullattua ja koristettua parvea, oli hänelle merkkinä siitä, että hän taas oli rikkonut hovisääntöä vastaan, jollaiset virheet olivat suunnattomia kateuden ja orjamaisuuden silmissä.
Mitä Filipiin tulee, hämmentyi hän tästä erinomaisesta kunniasta niin, että vavisten häpesi enemmän kuin jos hänen hallitsijattarensa olisi häntä julkisesti loukannut. Hän loi katseensa maahan, ja sydän jyskyi ihan haljetakseen. Merkillinen mielenliikutus, varmaankin kiivaan kulun herättämä, valtasi myös kuningattaren, sillä hän veti kohta kätensä takaisin ja nojasi sen sijaan neiti de Taverneyhin, pyytäen päästä istumaan. Hänelle tuotiin telttatuoli.
"Anteeksi, herra de Taverney", sanoi hän Filipille.
Sitten hän lisäsi äkkinäisesti:
"Voi, Jumalani, kuinka onnetonta, kun ympärillä aina on uteliaita… ja narreja", lisäsi hän vielä hiljaa.
Asianomaiset kamariherrat ja hovinaiset olivat saapuneet hänen luokseen ja tuijottivat Filipiin, joka hämiään salatakseen riisui luistimia. Tämän tehtyään Filip väistyi syrjään antaakseen tilaa hoviväelle. Kuningatar oli hetken aikaa mietteissään, kohotti sitten päänsä ja sanoi:
"Tunnen vilustuvani, jos jään tähän istumaan; vielä yksi kierros!"
Ja hän astui taas rekeen. Filip odotti turhaan käskyä. Silloin tarjosi parikymmentä aatelismiestä palvelustaan.
"Ei, kiitos, herrat!" sanoi kuningatar. "Tulkoot tänne palvelijani!"
Kun nämä sitten olivat saapuneet, sanoi hän:
"Hiljaa, hiljaa."
Ja ummistaen silmänsä hän vaipui syviin ajatuksiin. Reki poistui hiljakseen, niinkuin oli käsketty, perässä parvi kunnianhimoisia, uteliaita ja kateellisia.
Filip jäi yksin, pyyhkien hikipisaria otsaltaan. Hän etsi katseillaan Saint-Georgesta, lohduttaakseen tätä tappiosta joillakin kohteliaisuuksilla. Mutta kilpailija oli saanut sanan suojelijaltaan, Orleansin herttualta, ja poistunut taistelutantereelta.
Hieman surullisena ja väsyneenä, itsekin melkein kauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut, oli Filip pysynyt liikkumatta seuraten silmillään kuningattaren loittonevaa rekeä, kun tunsi jonkun kosketusta sivullaan. Hän käännähti katsomaan ja näki siinä isänsä.
Ihan kurtistuneena kuin jokin Hoffmannin romaanien hahmo, kääriytyneenä turkkiin kuin samojeedi, oli pieni ukko kyynäspäällä sysännyt poikaansa, jottei tarvitsisi vetää käsiään puuhkasta, joka hänellä riippui kaulaan sidottuna. Hänen joko kylmästä tai riemusta laajentuneet silmänsä näyttivät Filipistä leimuavan.
"No, poikani, etkö tahdo minua syleillä?"
Ja nämä sanat hän lausui sillä äänensävyllä, jolla kreikkalaisen atleetin isä olisi kiittänyt poikaansa kilpakentällä saavutetusta voitosta.
"Kaikesta sydämestäni, rakas isä", vastasi Filip.
Mutta helppo oli huomata, ettei näiden sanain sävy ollut sopusoinnussa merkityksen kanssa.
"Kas niin, ja nyt kun olet siitä päässyt, riennä joutuin!"
Ja ukko työnsi häntä menemään.
"Mutta minne te tahdotte minun menemään?" kysyi Filip.
"Tietysti tuonne, hitto vie!"
"Tuonneko?"
"Niin, kuningattaren luo."
"Eikä mitä, isä, ei, kiitos vaan!"
"Miksi ei? Miksi kiitos vaan? Oletko hullu? Etkö tahdo takaisin kuningattaren luo?"
"En, se ei käy päinsä; te ette ajattele, mitä tahdotte."
"Vai ei käy päinsä! Etkö voi palata kuningattaren luo, joka odottaa sinua?"
"Joka odottaa minua?"
"Juuri niin; kuningattaren luo, joka ikävöi sinua."
"Ikävöi minua!"
Ja Filip loi parooniin tuikean silmäyksen.
"Uskonpa todellakin, isäni, että unohdatte, mitä sopii puhua", sanoi hän kylmästi.
"Kummallista, kunniani kautta!" sanoi ukko suoristuen ja polkien jäätä. "Kuuleppas, Filip, ole niin hyvä ja sano, mistä tulet."
"Monsieur", vastasi toinen surumielisesti, "pelkään tosiaankin, että minulle tulee varmuus."
"Mikä varmuus?"
"Se, että teette pilaa minusta taikka…"
"Taikka…"
"Anteeksi, isäni, taikka olette tulemassa hulluksi."
Ukko tarttui nyt poikaansa käsivarteen niin rajusti, että nuori mies rypisti kipeäntunteesta kulmakarvojaan.
"Kuulkaapa, herra Filip", sanoi ukko. "Amerika on hyvin kaukanaRanskasta, sen kyllä tiedän."
"Hyvin kaukana", toisti Filip, "mutta en ymmärrä, mitä tarkoitatte; olkaa hyvä ja selittäkää."
"Se on sellainen maa, jossa ei ole kuningasta eikä kuningatarta."
"Eikä alamaisia."
"Aivan oikein! Eikä alamaisiakaan, herra filosofi. Siitä en kiistele, eikä se minua vähääkään liikuta, mutta minusta ei ole yhdentekevää, vaan päinvastoin minua piinaa ja nöyryyttää se, että minäkin pelkään saavani erään varmuuden."
"Minkä? Kaikissa tapauksissa luulen, että varmuutemme koskevat ihan eri asioita."
"Minulla näet on se pelko, että sinä olet hölmö, poikani, eikä se ole luvallista tuonnäköiselle kookkaalle veitikalle. Katso nyt tuonne!"
"Katson kyllä."
"No? Kuningatar kääntyy tänne päin, jo kolmannen kerran. Niin, herraseni, kuningatar on kolmasti kääntynyt, ja katso, nyt hän taas kääntyy. Hän etsii… ketä? Herra hölmöä, herra puritaania, Amerikan herraa! Aha!"
Ja pieni ukko puri, ei enää hampailla, vaan ikenillä harmaata peurannahkaista hansikastaan, johon olisi mahtunut kaksikin sellaista kättä kuin hänen.
"Entä sitten, isäni, vaikka olisikin totta, mikä ei ole luultavaa, että kuningatar etsii juuri minua?"
"Ah!" toisti ukko tömistäen jalkaansa. "Vaikka olisi totta, sanoo hän. Mutta siinä miehessä ei ole minun vertani, se ei ole Taverneyn poika!"
"Vai ei minulla ole suonissani teidän vertanne", mutisi Filip. Sitten hän sanoi aivan hiljaa, katsahtaen taivasta kohti:
"Pitääkö minun siitä kiittää Jumalaa?"
"Monsieur", sanoi ukko, "sanon sinulle, että kuningatar kaipaa sinua, hakee sinua."
"Hyvin te näette, isä", vastasi Filip kuivasti.
"Kuuleppa", jatkoi ukko leppeämmin, koettaen hillitä maltittomuuttaan, "anna minun selittää. Tosin kyllä sinulla on omat syysi, mutta minulla on kokemusta. Sano nyt, hyvä Filip, oletko mies vai etkö?"
Filip kohautti hieman hartioitaan eikä vastannut. Kun ukko nyt huomasi turhaan odottavansa vastausta, rupesi hän, pikemmin ylenkatseen kuin minkään tarpeen vuoksi, tuijottamaan poikaansa, ja silloin hän harmikseen sai tämän kasvoissa nähdä sen arvokkuuden, järkkymättömän maltin, voittamattoman tahdon, jolla Filip oli varustettu taisteluun kaiken hyvän puolesta. Hän salasi tuskansa, hyväili puuhkalla nenänsä punaista nipukkaa ja virkkoi niin suloisella äänellä kuin Orfeus oli puhutellut Tessalian kallioita:
"Filip, ystäväiseni, kuunteleppa nyt, mitä sanon."
"Minusta tuntuu, etten neljännestuntiin ole muuta tehnyt kuin kuunnellut."
"Kyllä minä sinut, herra amerikalainen, romahutan majesteettisesta korkeudestasi", ajatteli ukko. "Lienee sinullakin, jättiläinen, heikko puolesi; kunhan pääsen siihen kiinni vanhoilla kynsilläni, niin saat nähdä."
Sitten hän sanoi ääneen:
"Erästä asiaa et ole huomannut, Filip."
"Mitä?"
"Erästä seikkaa, joka on kunniaksi lapselliselle mielellesi."
"Antakaa kuulla, isä."
"Asia on se, että sinä tulet Amerikasta, jonne olit lähtenyt siihen aikaan, kun oli vain kuningas, mutta ei kuningatarta, ellei oteta lukuun rouva Dubarryta, jollainen majesteetti ei juuri herätä kunnioitusta. Sitten palaat, näet kuningattaren ja tuumit: kunnioittakaamme häntä."
"Epäilemättä."
"Lapsi-parka!" sanoi ukko.
Ja hän peitti suunsa puuhkalla, tukehuttaakseen yskänsä ja samalla hohotuksensa.
"Kuinka", kysyi Filip, "te surkuttelette minua, että pidän arvossa kuninkuutta, te Taverney Maison-Rouge, ranskalainen kelpo aatelismies?"
"Malta, en minä kuninkuudesta puhu, vaan kuningattaresta."
"Teistä siinä on eroa!"