Juuri tällöin tarttui kukin potilas sormin rautapuikkoon, jollaisia oli ammeen kanteen kiinnitetty, ja kosketti sillä rintaansa, sydäntään tai päätään, missä kulloinkin tauti sijaitsi. Kuviteltakoon sitä autuutta, joka nyt kaikkien kasvoille tuli kärsimyksen ja tuskan sijalle; ajateltakoon näiden kiehtovien nautintojen itsekästä tainnostilaa, äänettömyyttä, joka vain huokausten keskeyttämänä painosti kaikkia läsnäolevia, ja silloin on saatu mahdollisimman täsmällinen käsitys kohtauksesta, jonka pääpiirteitä olemme nyt kuvanneet kaksi kolmannesta vuosisataa sen jälkeen, kun se sattui.
Mutta nyt muutama sana erikseen esiintyjistä.
Heidät voi ensiksikin jakaa kahteen luokkaan: toiset, nimittäin sairaat, eivät välittäneet niinsanotusta ihmisten kunnioituksesta, jollaista rajaa keskisääty pitää suuressa arvossa, mutta jonka poikki ylhäinen tai alhainen perin usein astuu; nämä, sanokaamme kohtauksen todelliset näyttelijät, olivat tulleet tänne vain parantuakseen ja tahtoivat kaikin mokomin saavuttaa päämääränsä. Toiset taas, epäilijät tai pelkästään uteliaat, joissa ei ollut mitään kipua, olivat tunkeutuneet Mesmerin taloon kuin teatteriin joko tullakseen tietämään, miltä tuntui olla lumotun soikon vaikutuspiirissä, taikka vain tutkiakseen tätä uutta fyysillistä järjestelmää ja katsellakseen potilaita ja niitä, jotka olematta sairaita ottivat lääkitykseen osaa.
Edellisten joukossa, jotka olivat Mesmerin tulisia kannattajia ja ehkä kiitollisuudestakin sidottuja hänen oppiinsa, huomattiin kaunisvartaloinen, nuorekas, siropiirteinen nainen, puvultaan hieman eriskummainen, joka fluidumin tehotessa ja sovittaen rautapuikolla mitä vahvimpia annoksia päähänsä ja sydänalaan alkoi pyöritellä kauniita silmiään raukein ilmein, kätten vavahdellessa ensimmäisistä hermokutituksista, jotka merkitsevät magneettisen fluidumin valtoihin joutumista.
Kun hänen päänsä nojasi taaksepäin nojatuolin selkämykseen, saattoivat läsnäolijat vapaasti katsella kalpeata otsaa, suonen vetoisia huulia ja kaunista kaulaa, jota vuoroin punasi ja valkaisi veren kiivaampi vuoksi ja luode. Katselijoista, joista moni ihmetellen tuijotti tähän nuoreen naiseen, painoi, pari, kolme päänsä yhteen ja kuiskasi toisilleen varmaankin perin merkillisen havainnon, josta näiden uteliasten huomio yhä yltyi.
Uteliasten joukossa oli myös rouva de la Motte, joka ei pelännyt tai ei välittänyt, että joku hänet tuntisi, vaan piteli kädessään silkkinaamiota, joka hänellä oli ollut kasvoilla astuessaan kansanjoukon lävitse.
Muuten hän oli asettunut semmoiselle kohdalle, että tuskin kukaan häntä näki. Hän pysytteli likellä ovea, selkä nojaten seinäpilaria vasten, poimuverhojen suojassa, ja sieltä hän näki kaikki olematta itse näkyvissä. Mutta kaikesta näkemästään hän kiinnitti enimmin huomiota juuri tuon nuoren, fluidumista sähköttyneen naisen piirteisiin.
Nämä kasvot olivatkin häntä niin hämmästyttäneet, että hän oli jo monta minuuttia seissyt liikahtamatta, hänet kun siihen kiinnitti ehdoton halu nähdä ja tietää.
"Oi", mutisi hän kääntämättä silmiään kauniista potilaasta, "ihan varmaan hän on se hyväntekeväinen nainen, joka äsken kävi illalla luonani, ja juuri hän on jollakin merkillisellä tavalla syypää siihen harrastukseen, jota kardinaali minulle osoittaa." Ja aivan varmana siitä, ettei ollut erehdystä, ja että sattuma toimitti hänelle sen, mitä etsiskely ei voinut, astui hän likemmäksi. Mutta juuri silloin tuo kouristuksissa oleva nainen sulki silmänsä, kuristi suutaan ja hapuili ilmassa molemmin käsin, jotka eivät näyttäneetkään olevan samoja hienoja, hoikkia, vahanvalkeita kuin ne, joita rouva de la Motte oli ihaillut joku päivä sitten.
Sähkötys oli nyt saanut valtaansa useimmat potilaat, joiden aivoja oli kyllästetty sävelillä ja tuoksuilla. Hermokiihoitus oli ylimmillään. Pian alkoivat herrat ja naiset, äskenmainitun sairaan esimerkkiä seuraten, päästää huokauksia, mutinaa, huutoja, tempoilla jäseniään ja siten ilmeisesti ja ehdottomasti joutua siihen tilaan, jota mestari nimitti hurmioksi.
Tällöin ilmestyi saliin mies, jonka tuloa ei kukaan ollut huomannut, eikä kukaan olisi osannut sanoa, mistä hän sinne tuli. Nousiko hän ammeesta kuin Foibos, terveyslähteen Apollo, — oliko hän salin hyvätuoksuinen, sulosointuinen höyry tiivistyneenä? Ainakin hän ilmestyi sinne äkkiä, eivätkä hänen sireeninvärinen takkinsa, lempeä ja vilkas katseensa ja kalpeat, älykkäät ja tyynenkirkkaat kasvonsa suinkaan kumonneet sitä, että tämä ilmiö oli hieman jumalallisen näköinen.
Hänellä oli kädessä pitkä keppi, jota nojasi tai paremmin sanoen kastoi merkilliseen ammeeseen. Hänen annettuaan merkin avautuivat ovet, ja saliin riensi parikymmentä rotevaa palvelijaa, jotka taitavan nopeasti sieppasivat syliinsä kukin yhden potilaista, näiden jo ruvetessa menettämään istualla tasapainonsa, ja vähemmässä ajassa kuin minuutissa kantoivat viereiseen saliin.
Tämän toimituksen aikana, jonka teki mielenkiintoiseksi varsinkin se, että nuori sähköttynyt nainen silloin heittäytyi riehuvaan autuudenpuuskaan, kuuli rouva de la Motte, muiden uteliasten mukana lähestyttyään potilasten toista salia, erään miehen huudahtavan:
"Hän se on, ihan varmaan se on hän!"
Juuri kun rouva de la Motte oli kysyä tältä mieheltä: kuka hän? astui ensimmäiseen saliin peräpuolelta kaksi naista, nojaten toisiinsa, jäljessä jonkun askeleen päässä muuan mies, joka näytti olevan ylhäisten perheen uskottu palvelija, vaikka nyt esiintyi porvarillisessa puvussa.
Näiden naisten olento, varsinkin toisen, yllätti kreivitärtä niin, että hän astahti heitä kohti. Silloin kajahti salissa kimeä huuto suonenvetoisen naisen suusta, ja kaikki riensivät sinne päin, ja mies, joka oli äsken sanonut: Se on hän! oli nyt rouva de la Motten vieressä ja huomautti kumealla, salaperäisellä äänellä:
"Katsokaapa, hyvät herrat, tuossa on kuningatar!"
Tämän kuullessaan Jeanne hätkähti.
"Kuningatar!" huudahti yhtaikaa monta kauhistunutta ja hämmästynyttä ääntä.
"Kuningatar Mesmerin luona!"
"Kuningatar hurmiossa!" toistivat jotkut.
"Eikä mitä", sanoi eräs, "se on mahdotonta."
"Katsokaa", vastasi tuntematon tyynesti, "tunnetteko kuningattaren vai ette?"
"Todellakin hän on ihan kuningattaren näköinen", mutisivat useimmat.
Rouva de la Motte, jolla oli naamio kuten muillakin naisilla, aikoen Mesmerin luota mennä oopperanaamiaisiin, ja joka oli sen taas pannut kasvoilleen, saattoi siis kursailematta kysellä ihmisiltä.
"Monsieur", sanoi hän sille, joka oli huudahtanut ja joka oli hyvin turpea, kasvoilta täyteläinen ja punakka, silmissä merkillisen loistava ja vaaniva ilme, "ettekö sanonut, että kuningatar on täällä?"
"Niin, madame, siitä ei ole epäilystäkään", vastasi mies.
"Missä hän on?"
"Se on tuo nuori nainen, joka tuolla makaa vaaleanpunertavilla patjoilla niin rajussa hurmiossa, ettei voi hillitä purkauksiaan; se on kuningatar."
"Mutta mihin perustuu se luulonne, että hän on kuningatar?"
"Yksinkertaisesti siihen, että tuo nainen on kuningatar", vastasi toinen järkähtämättömän varmasti.
Ja hän sekaantui ihmisten joukkoon vakuuttamaan ja levittämään uutistaan.
Jeanne kääntyi poispäin hurmiotilassa olevan naisen melkein inhottavasta näystä, mutta oli tuskin astunut jonkun askeleen ovea kohti, kun joutui suoraan molempien naisten eteen, jotka uteliaina olivat katselleet ammetta, kantta ja puikkoja, ennenkuin siirtyivät hurmioon langenneiden luo. Heti kun Jeanne oli nähnyt vanhemman naisen kasvot, päästi hän vuorostaan huudahduksen.
"Mikä nyt on?" kysyi vanhempi nainen. Jeanne tempasi naamion kasvoiltaan. "Tunnetteko minut?" kysyi hän.
Nainen oli vähällä tehdä liikkeen, mutta hillitsi itsensä ja vastasi hiukan hämillään: "En, madame."
"Vai niin! Mutta minä tunnen teidät ja voin sen heti todistaa."
Tämän kuullessaan molemmat naiset painautuivat kauhistuen toisiinsa kiinni.
Jeanne veti taskustaan lippaan, jossa oli muotokuva.
"Tämän unohditte luokseni", sanoi hän.
"Vaikka niinkin, madame, miksi olette niin hädissänne?" kysyi vanhempi nainen.
"Siksi, että teidän majesteettinne on täällä vaarassa."
"Selittäkää."
"Ei ennen, madame, kuin olette peittänyt kasvonne tällä naamiolla."
Ja samalla hän tarjosi naamionsa kuningattarelle, joka epäröitsi luullen olevansa kyllin salassa päähineensä turvissa.
"Jumalan tähden, ei saa hetkeäkään viivytellä!" joudutti Jeanne.
"Ottakaa, ottakaa, madame", kehoitti toinen nainen kuiskaten.
Kuningatar pani nyt naamion kuin koneellisesti kasvoilleen.
"Ja tulkaa nyt, tulkaa", sanoi Jeanne vetäen heitä niin hartaasti perässään, että he muutamassa sekunnissa joutuivat ulko-ovelle.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kuningatar hengästyneenä.
"Ei suinkaan teidän majesteettianne ole kukaan nähnyt?"
"En ainakaan luule."
"Sitä parempi."
"Mutta selittäkää nyt vihdoin…"
"Teidän majesteettinne uskokoon nöyrintä palvelijaanne kun vakuutan, että olette mitä suurimmassa vaarassa."
"Taas tuo vaara, mikä se on?"
"Minulla on kunnia selittää kaikki sitten, kun teidän majesteettinne jonakin päivänä laskee minut tunniksi puheilleen. Mutta se käy pitkäksi kertoa; teidän majesteettinne voidaan täällä tuntea ja huomata."
Nähdessään kuningattaren käyvän maltittomaksi hän sanoi toiselle naiselle:
"Voi, madame, yhtykää minuun saadaksemme hänen majesteettinsa heti lähtemään täältä!"
Lamballen prinsessa teki rukoilevan liikkeen.
"Kun niin tahdotte, niin mennään", sanoi kuningatar, joka sitten kääntyi rouva de la Motteen päin ja lisäsi:
"Pyysitte päästä puheilleni, niinkö?"
"Tahtoisin saada kunnian selittää teidän majesteetillenne, miksi olen näin käyttäytynyt."
"Hyvä on, tulkaa tuomaan tämä lipas takaisin ja kysykää portinvartijaLaurentia; hän saa asiasta tiedon."
Sitten hän kääntyi kadulle päin ja huusi saksaksi:
"Tuokaapa vaunut tänne, Weber!"
Kiireesti ilmestyivät paikalle vaunut, joihin molemmat kuninkaalliset naiset riensivät. Rouva de la Motte jäi seisomaan, kunnes he olivat kadonneet näkyvistä.
"Hyvin tein, mitä tein", tuumi hän itsekseen, "mutta mitä nyt on tehtävä, sitä sietää harkita."
Sillä välin se mies, joka oli kiinnittänyt läsnäolijain huomiota luultuun kuningattareen, taputti olalle erästä katselijaa, jolla oli kärkäs silmäys ja yllä kulunut takki, ja sanoi:
"Siinä on mainio aihe teille, kun olette sanomalehtimies!"
"Kuinka niin?" kysyi toinen.
"Tahdotteko kuulla, mikä sopisi kirjoituksen nimeksi?"
"Mielelläni."
"Se olisi tämä: 'Vaarasta syntyä semmoisen maan alamaiseksi, missä kuningasta ohjaa hurmioihin ihastunut kuningatar.'"
Sanomalehtimies purskahti nauruun.
"Entä Bastilji?" sanoi hän.
"Mitä siitä! Eikö sitä voi panna tarinan muotoon, niin ettei kuninkaallinen sensuuri pääse sen kimppuun? Kysyn teiltä vain, voiko mikään sensori kieltää teitä kertomasta prinssiSiloustaja prinsessaEtteniotnasta, Narfecinhallitsijattaresta? Häh, mitäs siitä sanotte?"
"Hyvä, hyvä!" huudahti sanomalehtimies, "aatos on mainio!"
"Ja siitä saatte olla varma, että senniminen luku kuin 'Prinsessa Etteniotnan hurmiot fakiiri Remsemin luona' herättäisi suosion myrskyn kaikissa salongeissa."
"Sen kyllä uskon."
"Menkää siis se laatimaan terävimmällä kynällänne."
Sanomalehtimies puristi tuntemattoman kättä.
"Lähetänkö teille muutamia numeroita?" kysyi hän. "Tekisin sen niin mielelläni, kunhan vain ilmoitatte nimenne."
"Kiitos! Olen ihastunut tähän aatokseen, ja teidän toteuttaessanne se vielä paranee sata prosenttia. Suurenko painoksen tavallisesti otatte tuollaisista pikku lentolehdistä?"
"Kaksi tuhatta."
"Tehkääpä minulle muuan palvelus."
"Kernaasti."
"Ottakaa nämä viisikymmentä louisdoria ja painattakaa kuusi tuhatta."
"Kuinka, monsieur? Tämähän on aivan liikaa… Suokaa minun tietää edes nimenne, kun niin auliisti kannatatte kirjallisuutta."
"Sen saatte kuulla, kun lähetän noutamaan luotanne tuhat lehteä, kaksi livreä kappaleelta, viikon päästä, sopiiko?"
"Teen sitä varten työtä yöt ja päivät."
"Ja sisällys olkoon huvittava."
"Niin että koko Pariisi nauraa vesissä silmin, paitsi yksi ihminen."
"Joka itkee verissä silmin, eikö niin?"
"Te olette sukkela, monsieur!"
"Kiitos kohteliaisuudesta. Voitte muuten merkitä painopaikaksiLontoon."
"Kuten tavallisesti."
"Nöyrin palvelijanne, monsieur!"
Ja lihava tuntematon jätti hyvästi sepustajalle, joka kiirehti kuin pahaenteinen lintu tiehensä, taskussaan viisikymmentä louisdoria.
Yksin jäätyään tai paremmin sanoen puhetoverin poistuttua tuntematon mies katseli hurmiosalissa taas nuorta naista, jonka kiihtymys oli kehittynyt täydelliseksi voipumiseksi ja jonka hieman epähienosti kohonneita hameita muuan hurmaantuneita naisia avustamaan pantu kamarirouva häveliäästi paineli alaspäin.
Hän pani tämän naisen viehkeässä kauneudessa merkille hienot ja hekumalliset piirteet ja sen ylevän sulon, joka ilmeni tässä horrosunessa, sitten hän palasi toiseen saliin ja mutisi itsekseen:
"Näköisyys on todellakin merkillinen. Jumala ei ole sitä suotta luonut, vaan on jo ennakolta tuominnut sen, jonka näköinen tämä on."
Silloin, kun hänen mielessään syttyi tämä uhkaava ajatelma, nousi nuori nainen hitaasti patjojen keskeltä ja nojaten erääseen hurmiosta jo tointuneeseen naapuriin rupesi taas järjestämään hieman sekaisin mennyttä pukuaan. Hän punastui vähän, huomatessaan ihmisten katselevan niin tarkkaavasti, ja vastaili keimailevan kohteliaasti Mesmerin vakaviin, mutta samalla ystävällisiin kysymyksiin. Sitten hän ojenteli pyöreitä käsivarsiaan ja siromuotoisia jalkojaan kuin kissa unesta herätessään, astui molempien salien lävitse eikä jättänyt huomaamatta ainoatakaan läsnäolijain ivallisista, kaihoavista tai ällistyneistä katseista.
Mutta häntä ihmetytti ja pakotti oikein hymähtämään se, että kun hän kulki erään nurkassa seisovan ja kuiskailevan ryhmän ohitse, häntä ei tervehditty vallattomilla silmäyksillä ja liehakoivilla sanoilla, vaan niin kunnioittavilla kumarruksilla kuin mikään ranskalainen hovimies osasi juhlallisesti ja jäykästi tervehtiä kuningatarta. Tämän ryhmän oli häthätää koonnut tuo uupumaton vieras, joka toisten takana piillen kuiskaili heille:
"Sama se, hyvät herrat, sama se, mutta se on kuitenkin Ranskan kuningatar; kumarretaan, kumarretaan syvään."
Pikku nainen, saadessaan osakseen niin paljon kunniaa, astui hieman levottomana eteisen poikki ja saapui pihalle.
Siellä hänen väsyneet silmänsä hakivat ajuria tai kantotuolia; kumpaakaan ei näkynyt. Hetkisen epäröityään hän laski siron jalkansa kadun reunalle, mutta silloin hänen luokseen riensi pitkä palvelija ja kysyi:
"Huudanko esille rouvan vaunut?"
"Ei minulla ole vaunuja", vastasi nuori nainen.
"Tuliko rouva ajurilla?"
"Tulin."
"Dauphine-kadulta?"
"Niin."
"Minä lähden saattamaan rouvaa kotiin."
"Tulkaa vaan", sanoi nainen arastelematta, tuskin silmänräpäyksenkään vertaa epäröityään, kun joku muu nainen olisi pelästynyt näin odottamattomasta esityksestä.
Palvelija antoi merkin, ja heti saapuivat ulkoportaiden eteen sievännäköiset vaunut. Nainen nousi niihin; palvelija nosti takaisin astuimen hänen jälkeensä ja huusi:
"Dauphine-kadulle!"
Hevoset kiidättivät nopeasti, ja kun oli tultu Pont-neufin sillalle, harmitteli nainen, jota miellytti tämä kulkutapa, ettei asunut kasvitieteelleen puutarhan tienoilla.
Vaunut pysähtyivät, astuin painettiin jälleen alas, ja hyvin opetettu palvelija ojensi jo kätensä ottaakseen vastaan portinavaimen, jonka avulla vain pääsi kotiinsa, jos asui jossakin niistä Pariisin kolmestakymmenestä tuhannesta talosta, jotka eivät olleet hotelleja ja joissa ei ollut portinvartijaa.
Palvelija aukaisi siis portin säästääkseen siron naisen hyppysiä ja tämän syventyessä hämärään käytävään kumarsi jäähyväisiksi ja painoi portin lukkoon. Vaunut alkoivat taas vieriä ja katosivat.
"Sepä oli hauska seikkailu!" huudahti nuori nainen. "Herra Mesmer on ollut erinomaisen kohtelias. Voi, kuinka väsynyt olen! Sen hän on tietysti ottanut lukuun. Hän on hyvin taitava lääkäri."
Näin tuumien hän oli ehtinyt talon toiseen kerrokseen, jossa oli kaksi ovea. Heti kun hän oli koputtanut toiselle ovelle, tuli muuan eukko avaamaan.
"Hyvää iltaa, muori!" sanoi hän. "Onko illallinen valmis?"
"On, jo se on kylmäkin."
"Onkohänkotona?"
"Ei vielä. Mutta herra on."
"Mikä herra?"
"Se, jolle teidän tarvitsee puhua tänä iltana."
"Minunko?"
"Niin juuri."
Nämä sanat vaihdettiin pienessä, lasiovisessa eteisessä, josta päästiin suureen, kadunpuoliseen huoneeseen. Lasin lävitse saattoi selvästi nähdä lampun, joka valaisi tätä huonetta. Tämän sisustus ei ollut oikein tyydyttävä, vaan kävi juuri päinsä. Vanhat keltaiset, paikoittain viiruiset ja haalistuneet silkkiverhot, muutamia vihreäsamettisia tuoleja, suuri kaappi, jossa oli tusina laatikkoja, ja vanha keltainen sohva — siinä huoneen kaikki komeus.
Nuori nainen ei tuntenut tuota miestä, mutta lukijamme tuntenevat hänet helposti: se oli sama, joka oli yllyttänyt uteliaita kumartamaan muka kuningattarelle ja joka oli maksanut lentolehdestä viisikymmentä louisdoria.
Uunin reunalla seisoi kotelokello ja sen kummallakin puolella sininen, nähtävästi rikkinäinen kukkaruukku.
Nuori nainen aukaisi ripeästi lasioven ja astui sohvan luo, missä tapasi tyynesti istumassa pulskannäköisen, lihavahkon miehen, joka valkoisella, kauniilla kädellään hypisteli kallisarvoista poimukaulustaan.
Nainen ei ehtinyt aloittaa keskustelua, sillä merkillinen vieras suoritti jonkinlaisen tervehdyksen, puoleksi nyökkäyksellä ja kumarruksella, loi häneen säteilevän, hyväntahtoisen katseen ja sanoi:
"Tiedän kyllä, mitä aiotte kysyä, mutta parhaiten vastaan itse kysymällä. Olettehan te neiti Oliva?"
"Olen, monsieur."
"Ihastuttava nainen, hermostunut ja kovin hurmaantunut Mesmerin parannustapaan."
"Tulen juuri hänen luotaan."
"Hyvä on! Mutta tästä ei teille selviä, kuten kauniista silmistänne näen, miksi tapaatte minut istumassa sohvallanne, ja juuri sen te etupäässä tahtoisitte tietää."
"Oikein arvattu, monsieur."
"Olkaa niin hyvä ja istukaa. Jos jäätte seisomaan, täytyy minunkin nousta, eikä seisten ole mukava jutella."
"Voitte olla mielissänne siitä, että teillä on varsin omituinen käytöstapa", vastasi nuori nainen, jota tästedes nimitämme neiti Olivaksi, koska hän omaksui tämän nimen.
"Äsken näin teidät herra Mesmerin luona ja huomasin teidät sellaiseksi kuin toivoinkin."
"Monsieur!"
"Älkää pahastuko, neiti, enhän sano, että olisin huomannut teidät hurmaavaksi, en, sitä en sano, se kun näyttäisi rakkaudentunnustukselta, mikä ei ole tarkoitukseni. Älkää suotta väistäkö minua, sillä silloin minun täytyy huutaa kuin kuurolle."
"Mitä oikein tahdotte?" kysyi Oliva yksinkertaisesti.
"Minä tiedän", jatkoi tuntematon, "että mielellänne kuulette kehuttavan itseänne kauniiksi; minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta oikeastaan haluan esittää aivan toista."
"Totta tosiaan, monsieur, te puhutte semmoisella tavalla…"
"Älkää säikähtykö, ennenkuin olette kuullut, mistä on puhe… Onko täällä ketään piilossa?"
"Ei täällä ketään ole, monsieur, mutta sittenkin…"
"No, ellei täällä kukaan kuuntele, niin voimme puhua kursailematta… Mitähän arvelisitte, jos meidän kesken perustettaisiin pikkuinen yhtiö?"
"Yhtiö… Tottahan ymmärrätte…"
"Nyt te taas sekoitatte asioita. En minä puhu suhteesta, vaan yhtiöstä. Ei ole puhe rakkaudesta, vaan liikeasioista."
"Mitä asioita ne ovat?" kysyi Oliva, jonka uteliaisuus ilmeni hämmästyksenä.
"Mitä te puuhaatte pitkin päivää?"
"Mutta…"
"Älkää yhtään pelätkö. En minä ole tullut nuhtelemaan.Vastatkaa niinkuin tahdotte."
"Minä en tee mitään tai ainakin niin vähän kuin suinkin."
"Olette siis laiska."
"Oh!"
"Varsin hyvä."
"Vai on se teistä varsin hyvä!"
"Tietysti. Mitä se minuun kuuluu, että olette laiska. Onko teistä hauskaa kävellä kaupungilla?"
"Oikein hauskaa."
"Käydä teatterissa, tanssiaisissa?"
"Äärettömästi."
"Elää hyvin?"
"Niin juuri."
"Jos tarjoan teille kaksikymmentäviisi louisdoria kuussa, huolitteko?"
"Monsieur!"
"Hyvä neiti Oliva, nyt taas alatte epäillä. Olihan sovittu, ettette säikähdy. Sanoin kaksikymmentäviisi louisdoria, mutta olisin voinut sanoa viisikymmentä."
"Minusta on viisikymmentä parempi kuin kaksikymmentä viisi; mutta viittäkymmentäkin louisdoria tärkeämpää on minulle se, että itse saan valita rakastajani."
"Hitto vie, johan teille huomautin, etten pyri rakastajaksenne. Olkaa siis huoleti."
"No hitto vie, sanon minäkin, mitä minun on tehtävä, jotta saan nuo viisikymmentä louisdoria?"
"Sanoinko viisikymmentä?"
"Sanoitte."
"Olkoon viisikymmentä. Teidän tulee ottaa minut vastaan kotonanne, olla minulle niin ystävällinen kuin suinkin, antaa minulle käsivartenne, kun niin tahdon, odottaa minua siinä paikassa, minkä olen määrännyt."
"Mutta minulla on rakastaja."
"Entä sitten?"
"Ettekö ymmärrä?"
"Kyllä… ajakaa hänet hiiteen!"
"Ohho! Ei Beausirea niin vain ajeta."
"Tahdotteko, että autan?"
"Ei, minä rakastan häntä."
"Vai niin!"
"Vain pikkuisen."
"Sekin on liikaa."
"Mutta niin se on."
"No annetaan sitten Beausiren olla!"
"Teidän kanssanne on helppo tulla toimeen."
"Olkaa te samanlainen. Suostutteko ehtoihini?"
"Suostun kyllä, jos olette jo luetellut ne kaikki."
"Kuulkaapa nyt, rakas ystävä, minä olen sanonut kaikki, mitä tällä kertaa voin sanoa."
"Kunnianne kautta!"
"Kunniani kautta. Mutta tottahan ymmärrätte erään seikan…"
"Minkä seikan?"
"Sen, näettekö, että jos sattuisi tulemaan se tarve, että todella olisitte rakastajattareni…"
"Kas, kas! Sitä ei koskaan tarvita, monsieur."
"Että edes olisitte olevinanne."
"Mitä siihen tulee, niin sama se."
"Siis sovittu!"
"Olkoon menneeksi!"
"Tässä on etukäteen ensi kuukaudelta."
Ja hän tarjosi neiti Olivalle viidenkymmenen louisdorin kääröä koskematta tämän hyppysiinkään. Ja kun nainen epäröitsi, sujahutti hän sen hameentaskuun hipaisematta kädellään tätä niin pyöreätä ja notkeata kuvetta, jota eivät herkuttelijatkaan olisi hänen tavallaan sivuuttaneet. Tuskin oli kulta painunut taskun pohjaan, kun kaksi kovaa iskua portille pakotti Olivan hypähtämään akkunan ääreen.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän, "rientäkää pois, se on hän!"
"Kuka hän?"
"Beausire… rakastajani… koettakaa joutua, monsieur!"
"Vai niin! Sitä pahempi hänelle!"
"Miten niin… pahempi hänelle! Hän lyö teidät kappaleiksi."
"Pyh!"
"Kuuletteko, kuinka hän jyskyttää? Hän murtaa portin."
"Käskekää avata. Hitto vie, miksi ette anna hänelle portinavainta?"
Ja vieras heittäytyi sohvalle mutisten itsekseen:
"Täytyy nähdä tuo veijari, jotta tiedän, mikä se on miehiään." Jyskytys jatkui ja väliin kuului kirouksia, jotka kohosivat paljon ylemmäksi kuin toiseen kerrokseen.
"Menkää, äiti, avaamaan", sanoi Oliva vimmoissaan. "Ja mitä teihin tulee, monsieur, niin syyttäkää itseänne, jos teidän käy huonosti."
"Niinkuin sanotte!" vastasi tuntematon kylmästi, hievahtamatta sohvalta.
Oliva kuunteli hytkähdellen, kasvot eteistä kohti.
Oliva syöksi raivoisaa miestä vastaan, joka molemmat kädet sojossa, kasvot kalpeina ja vaatteet epäjärjestyksessä ryntäsi huoneeseen käheästi kiroillen.
"Beausire, kuuleppas, Beausire", sanoi hän sellaisella äänensävyllä, joka ei ollut niin pelästynyt, että olisi voinut epäillä hänen rohkeuttaan.
"Päästäkää minut!" huusi vastatullut, väkisten riuhtaisten itsensä irti Olivan puristuksesta.
Ja hän jatkoi yhä yltyvällä äänenpainolla:
"Vai niin! Vai sen vuoksi, että täällä on mies, minua ei päästetty sisään! Kas, kas!"
Kuten jo mainitsimme, istui vieras sohvalla tyynenä, liikkumatta, ja tätä asentoa Beausire kai luuli neuvottomuudeksi tai ehkä arkuudeksi. Hän asettui vastapäätä istujaa, puri hammasta pahaenteisesti ja sanoi:
"Oletan, monsieur, että vastaatte kysymyksiini."
"No mitä te, arvoisa herra Beausire, haluatte tietää?" kysyi toinen.
"Mitä te täällä teette, ja ensiksikin, kuka olette?"
"Minä olen varsin rauhallinen mies, jota te mulkoilette raivoisin silmin, ja tämän rouvan kanssa olen istunut juttelemassa kaikessa kunniassa."
"Niin juuri, kaikessa kunniassa", vahvisti Oliva mutisten.
"Koeta pitää suusi kiinni", ärjäisi Beausire.
"No, no!" sanoi tuntematon, "älkää noin tiuskiko rouvalle, joka on aivan syytön; jos olette huonolla tuulella…"
"Niin juuri olenkin."
"Hän on varmaankin menettänyt pelissä", sanoi Oliva puoliääneen.
"Pentele vieköön, minut on kynitty puhtaaksi!" kirkui Beausire.
"Eikä teillä olisi mitään sitä vastaan, että saisitte vuorostanne kyniä", sanoi vieras nauraen. "Sen kyllä ymmärtää, hyvä herra Beausire."
"Heittäkää hiiteen mokomat sutkaukset ja olkaa niin hyvä, että heti puikitte tiehenne!"
"Malttakaa mieltänne, herra Beausire!"
"Vihoviimeisen penteleen nimessä, nouskaa paikalla ja menkää, muuten lyön mäsäksi sohvan ja kaikki, mitä siinä on!"
"Ettehän te, neiti, ollutkaan minulle ilmoittanut, että herraBeausirellä on tuommoisia hulluja oikkuja. Kas vain sitä vimmaa!"
Raivostunut Beausire veti nyt teatterimaisella liikkeellä miekan tupesta ja piirsi käsivarsillaan ja aseella ainakin kymmenen jalan ympyrän.
"Vielä kerran", sanoi hän, "ylös siitä tai naulitsen teidät sohvanselkään."
"Tuskinpa voi kiusallisempi olla", sanoi vieras vetäen hiljaa, vasemmalla kädellä, tupesta lyhyen miekan, jonka oli pannut taakseen sohvalle säilyyn.
Oliva päästi kimeitä huutoja.
"Vaietkaa, vaietkaa, neiti", sanoi rauhallinen vieras, joka vihdoin oli saanut miekan kouraansa nousematta istumasta. "Olkaa vaiti, sillä voi sattua kaksi asiaa: joko villitsette herra Beausiren niin, että hän puhkaisee itsensä miekkani kärkeen, taikka tänne tulee patrulli, sieppaa teidät ja vie suoraa päätä kuritushuoneeseen."
Oliva korvasi huutonsa mitä vilkkaimmilla eleillä. Nyt tuli merkillinen näytelmä. Toisella puolen herra Beausire, rinta paljaana, juovuspäissä, raivosta väristen, sohi umpimähkään vihollistaan kohti, jota ei tavoittanut. Toisella puolen istui sohvalla mies, toinen käsi polvella, torjuen toisella, asestetulla kädellään nasevasti, kalahtamatta ja samalla nauraen niin, että siitä olisi Pyhä Yrjökin kauhistunut.
Beausiren miekka ei hetkeäkään pysynyt linjalla, koska vastustaja sen aina syrjäytti taitavalla liikkeellä puolelta toiselle. Hän alkoi jo väsyä ja läähättää, ja suuttumuksen sijaan oli tullut vasten tahtoakin säikähdys; hänen mieleensä johtui, että jos tuo säyseä miekka herkeisi pelkästä torjumisesta ja äkkiä ojentuisi hyökkäykseen, niin hän, Beausire, olisi mennyt mies. Hän kävi siis hieman neuvottomaksi, väistyi taaksepäin ja tähtäsi vain vastustajansa miekan heikoimpaan kohtaan, mutta silloin vieras kiivaalla terssillä löi häneltä aseen kädestä, niin että se lensi kuin höyhen. Miekka viskautui läpi huoneen, murskasi ruudun ja hävisi sinne.
Beausire ei enää tiennyt, mille kannalle asettua.
"No, herra Beausire", sanoi nyt tuntematon, "varokaa, sillä jos miekkanne on pudonnut kärki edellä ja joku sattuu kohdalle, niin henki pois!"
Beausire oli hieman tointunut ja kiirehti ovesta ulos ja portaita alas tavoittaakseen aseensa ja ehkäistäkseen tapaturman, josta voisi saada poliisin niskaansa. Sillä välin Oliva tarttui voittajan käteen ja sanoi hänelle:
"Te olette niin urhoollinen, monsieur, mutta Beausire on kavala, ja sitäpaitsi saatatte minut huonoon valoon viipymällä kauemmin. Teidän mentyänne hän ihan varmaan lyö minua."
"Siis jään."
"Ei, ei, millään ehdolla! Kun hän lyö minua, lyön minä vastaan, ja aina minä puoleni pidän sen vuoksi, ettei minua tarvitse säästää. Menkää nyt pois, kun pyydän!"
"Mutta ottakaa nyt koreasti huomioonne eräs seikka, kaunokaiseni, jos menen, niin tapaan hänet portilla tai hän vaani minua portailla; silloin taas otellaan, eikä rappusilla voi niin mukavasti kuin sohvalla istuen tehdä miekkailutemppuja."
"No?"
"No silloin tapan herra Beausiren tai hän minut."
"Hyvä Jumala, se on totta! Siitähän tulisi taloon kamala häpeä!"
"Se on vältettävä; siis jään."
"Taivaan tähden, menkää! Nouskaa seuraavaan kerrokseen, kunnes hän on palannut. Kun hän uskoo teidän olevan täällä, ei hän muualta hae. Heti kun hän on pistänyt tänne jalkansa, saatte kuulla minun vääntävän oven lukkoon kaksinkerroin. Silloin on miekkonen täällä vankina ja pistän avaimen taskuuni. Kun sitten astutte portaita alas, tappelen aikalailla, niin ettei hän jouda kuuntelemaan."
"Te olette viehättävä tyttö; näkemiin!"
"Näkemiin? Milloin?"
"Tänä yönä, jos teille sopii."
"Mitä ihmettä, tänä yönä! Oletteko hullu?"
"Totta vie, juuri tänä yönä! Onhan nyt oopperanaamiaiset!"
"Mutta huomatkaa, että jo on melkein sydänyö."
"Sen kyllä tiedän, mutta mitä siitä?"
"Täytyy kai olla dominopuku?"
"Beausire saa mennä hankkimaan, kun olette häntä kylliksi löylyttänyt."
"Oikein", sanoi Oliva nauraen.
"Ja tässä kymmenen louisdoria, millä vuokraatte pukutarpeita", sanoi vieras myös nauraen.
"Hyvästi, hyvästi, kiitos!"
Ja Oliva sysäsi häntä ulos portaille.
"Mutta kuulkaa, nyt hän alhaalla sulkee portin", huomautti vieras.
"Se on vain salpa sisäpuolella. Hyvästi nyt, hän tulee!"
"Mutta jos te satutte jäämään tappiolle, kuinka saan sen tietää?"
Oliva harkitsi silmänräpäyksen.
"Varmaankin teillä on palvelijoita?" sanoi hän.
"On ja voin panna niistä yhden akkunainne kohdalle."
"Hyvä, ja käskekää hänen pitää nokkaansa pystyssä, kunnes siihen tipahtaa kirjelippu."
"Kyllä, kyllä. Hyvästi!"
Tuntematon harppasi rappusia ylös. Siellä oli pimeä, ja Oliva huuteli Beausirelle kovalla äänellä, siten estäen kuulumasta uuden liittolaisensa askelia.
"Etkö jo tule sieltä, vimmattu?" kirkui hän Beausirelle, joka portaita myöten noustessaan vakavasti mietiskeli toisen kotiin niin hävyttömästi tunkeutuneen kuokkavieraan ruumiillista ja siveellistä etevämmyyttä.
Lopuksi hän ehti siihen kerrokseen, jossa Oliva odotti. Miekka oli tupessa, eikä keskustelusta tullut mitään. Oliva tarttui häntä hartioihin, sysäsi hänet eteiseen ja väänsi lukkoa kahteen kertaan kiinni, niinkuin oli luvannut.
Mennessään sivutse saattoi vieras kuulla taistelun alkaneen, ja siinä voitiin erottaa kajahtelevan soinnun nojalla, kuten orkesterissa, vaskisoittimet, ne erityiset lajit iskuja, joita arkipäiväisesti ja leikkiä laskien nimitetään korvapuusteiksi. Näihin liittyi huutoja ja haukkumista. Beausiren ääni riehui, Olivan kiehui. Suotakoon anteeksi tämä huono sanaleikki, mutta se on hyvä kuvaamaan asian laitaa.
"Todellakaan", sanoi tuntematon itsekseen, mennessään pois, "ei olisi uskonut, että tuo nainen, joka äsken niin säikähtyi rakastajansa tulosta, pystyy noin riivatusti puolustautumaan."
Mutta tuntematon ei viitsinyt jäädä kuuntelemaan, kuinka kahakka päättyisi.
"Se alkoi niin rajusti", tuumi hän, "että ratkaisun täytyy tulla pian."
Hän kääntyi nyt pienen Anjou-Dauphine kadun kulmasta, ja siellä hän tapasi odottelevat vaununsa, jotka olivat tälle ahtaalle kadulle menneet takaperin kuin vajaan.
Hän sanoi jonkun sanan eräälle palvelijalleen, joka heti lähti ja asettui vastapäätä Olivan akkunoita. Siinä oli vanhanaikaisen talon porttikäytävän yläpuolella pieni holvikaari, jonka sakeaan varjoon hänen sopi lymytä. Hän saattoi kätköstään nähdä valaistut akkunat ja varjokuvien liikkeistä päätellä, mitä sisällä tapahtui.
Nämä varjokuvat, jotka aluksi olivat kovin levottomia, tyyntyivät vähitellen, ja lopulta niistä näkyi vain yksi.
Akkunaverhojen takana oli tapausten kulku seuraava!
Ensin oli Beausire hämmästynyt siitä, että ovi kierrettiin lukkoon. Sitten hän hämmästyi siitä, että neiti Oliva kirkui niin kovaa, ja vielä enemmän siitä, ettei huoneeseen palatessaan enää tavannut tuimaa kilpailijaansa.
Beausire haki, uhkasi, huusi, sillä kun tuo mies lymysi, merkitsi se pelkoa, ja kun toinen pelkäsi, niin Beausire riemuitsi voitosta. Mutta Oliva pakotti hänet lopettamaan hakemisen ja vastaamaan kysymyksiin.
Nyt Beausire, jota oli pidelty koko pahasti, alkoi vuorostaan puhua kopeasti. Oliva, joka ei enää luullut pidettävän itseään syyllisenä, kun rikoksen meikki oli poissa, huusi niin kovaa, että Beausire häntä vaientaakseen pani tai ainakin koki panna kätensä hänen suulleen. Mutta siinä hän erehtyi; Oliva käsitti Beausiren rauhoittavan tempun aivan toiselta kannalta; Kasvojaan kohti nopeasti lähenevää kättä vastaan hän pani oman kätensä, joka oli yhtä nopea ja jäntevä kuin äskeisen tuntemattoman miekka.
Tämä käsi torjui äkkiä suuta uhkaavan vaaran, teki sitten kaarevan hyökkäyksen ja osui Beausiren poskelle. Beausire vastasi oikean kätensä sivuiskulla niin olan takaa, että Olivan molemmat kädet laskeutuivat ja vasen poski punastui huimasta läiskäyksestä.
Tämä osa keskustelua oli tullut tuntemattoman korviin hänen poistuessaan. Tällä tapaa alkanut selittely johtaa pikaiseen ratkaisuun. Mutta kuinka helppoa tahansa olisi esittää loppusuoritus, tarvitaan siihen draamallisuutta varten kuitenkin koko joukko valmistuksia.
Oliva vastasi Beausiren korvapuustiin raskaalla ja vaarallisella heittoaseella, porsliiniruukulla, mutta silloin Beausire huimi ympärilleen kepillä, joka murskasi muutamia kuppeja, typisti erään kynttilän ja lopuksi sattui Olivan olkapäähän.
Raivostuneena ryntäsi tämä nyt Beausiren kimppuun ja kuristi kurkusta. Miesparan oli hätäpuolustuksessa pakko tarttua siihen, mitä uhkaavasta Olivasta käsiinsä sai, ja niin hän repi hameen rikki. Tämä häväistys ja menetys vaikutti Olivaan niin, että hän hellitti otteensa ja tuuppasi Beausiren pitkälleen keskelle huonetta. Siitä Beausire kömpi pystyyn vihan vimmassa.
Mutta kun vihollisen arvo nousee siinä määrin, kuin hän osaa puolustautua, ja kun puolustus aina herättää voittajassakin kunnioitusta, niin Beausire, jossa oli herännyt suuri kunnioitus Olivaa kohtaan, jatkoi nyt suullista keskustelua siitä, mihin se oli katkennut.
"Sinä olet viheliäinen olento", sanoi hän. "Sinä hävität minut."
"Sinähän minut hävität", vastasi Oliva.
"Minäkö sinut hävittäisin, kun ei sinulla mitään ole!"'
"Sano, ettei minulla enää ole. Sano, että olet myynyt ja syönyt, juonut tai pelannut kaikki, mitä minulla oli."
"Ja sinä uskallat moittia köyhyyttäni!"
"Miksi sinä olet köyhä? Se on pahe."
"Kyllä minä sinut paheistasi parannan yhdellä ainoalla tempulla."
"Lyömälläkö?"
Ja Oliva heilutti raskaita hiilipihtejä, joiden näkeminen pakoittiBeausiren peräytymään.
"Ei siis enää muuta puuttunut, kuin että hankit itsellesi rakastajia."
"No minkä nimen sinä annat niille kurjille naikkosille, jotka istuvat viereesi pelipaikoissa, kun vietät siellä päivät ja yöt?"
"Minä pelaan elääksemme."
"Ja onnistut mainiosti; me kuolemme nälkään; ihana ammatti, totta vie!"
"Entä sinun? Kohta kun hamettasi revitään, täytyy sinun porata, kun ei ole varaa hankkia uutta hametta. On sekin korea ammatti, hitto soikoon!"
"Tuottavampi kuin sinun!" kirkaisi Oliva vimmastuneena, "ja tuossa on todistus!"
Hän kiskaisi taskustaan kourallisen kultarahoja ja paiskasi lattialle. Louisdorit alkoivat pyöriä kiekkoina ja kilistä lappeillaan; jotkut menivät piiloon huonekalujen alle, toiset jatkoivat helkkyvää menoaan perälle asti, ja muut pysähtyivät kuin uupuneina, jääden makaamaan, leimakuvien hohtaessa kuin tuliset kielet.
Kun Beausire kuuli tämän metallisateen helisevän huonekaluja ja lattiata vasten, valtasi hänet pyörtymys tai paremmin sanoen omantunnon vaiva.
"Louisdoreja, kahden louisdorin rahoja!" huudahti hän ällistyneenä.
Olivalla oli kourassaan uusi kasa samaa metallia, ja sen hän sinkautti vasten Beausiren kasvoja ja ojennettuja käsiä, niin että miestä ihan huikaisi.
"Huh, huh", toisti hän. "Onpa se Oliva rikas!"
"Siinä näet, mitä minun ammattini tuottaa", vastasi nainen kyynillisesti ja potkaisi aika lailla tohvelinsa kärjellä sekä lattialle valunutta kultaa että poimimaan polvistunutta Beausirea.
"Kuusitoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista!" laski Beausire riemusta läähättäen.
"Kelvoton!" mutisi Oliva.
"Yhdeksäntoista, kaksikymmentä, kaksikolmatta."
"Konna!"
"Kolmekolmatta, neljäkolmatta, kuusikolmatta."
"Häpeämätön!"
Joko Beausire oli kuullut nämä haukkumiset tai muuten ruvennut häpeämään, yhdentekevä, mutta hän nousi seisaalle.
"Vai sillä tavalla", lausui hän niin vakavalla äänenpainolla, että se oli naurettavuudessaan verraton, "neitiseni tekee säästöjä riistämällä minulta senkin, mikä on ihan välttämätöntä!"
Oliva ei osannut hämillään mitään vastata.
"Niinpä siis", jatkoi veijari, "annat minun pitää rikkinäisiä sukkia ja kulunutta hatturäyskää, jonka vuori pörröttää risoina, ja piilotat kultarahoja kirstuusi. Mistä olet saanut nämä louisdorit? Niiden rippeiden myynnistä, joita minulla vielä oli, kun surullisen kohtaloni liitin sinuun."
"Senkin vintiö!" mutisi Oliva hiljaa ja loi häneen halveksivan silmäyksen, joka ei kuitenkaan säikähdyttänyt.
"Saat anteeksi", jatkoi Beausire, "et kitsauttasi, vaan säästäväisyytesi."
"Ja äsken olit lyödä minut kuoliaaksi!"
"Äsken olin oikeassa, nyt olisin väärässä."
"Miksi niin?"
"Koska nyt näkyy, että olet kelpo emännöitsijä ja kartutat talon varoja."
"Sen sanon, että sinä olet kelvoton heittiö!"
"No no, pikku Oliva!"
"Anna heti tuo kulta takaisin!"
"Jopa nyt jotakin, rakkaani!"
"Jollet anna, niin pistän sinut puhki omalla miekallasi."
"Oliva!"
"Annatko vai et?"
"En, Oliva, en ikinä anna pistää itseäni puhki."
"Älä hievahda, tai saat piston. Tänne rahat!"
"Lahjoita ne minulle!"
"Voi sinua kelvotonta! Sinä kerjäät, tahdot hyötyä huonon käytökseni hedelmistä! Ja tuommoistakin sanotaan mieheksi! Aina minä olen teitä halveksinut, kaikkia miehiä, kuuletko, vielä enemmän sitä, joka antaa, kuin sitä, joka ottaa vastaan."
"Antaja", vastasi Beausire vakavannäköisenä, "voi antaa, ja hän on onnellinen. Minäkin olen sinulle antanut, Nicole."
"Ei minua saa sanoa Nicoleksi."
"Anteeksi, Oliva! Tarkoitan, että minäkin olen sinulle antanut, kun jotakin oli."
"Semmoinen anteliaisuus! Pari hopeasolkea, kuusi louisdoria, kaksi silkkihametta, kolme kirjailtua nenäliinaa."
"Siinä on koko paljon, sotamieheltä."
"Vaiti! Soljet olit varastanut joltakin toiselta, jotta voisit minulle antaa; louisdorit olit lainannut etkä velkaasi koskaan maksanut, ja ne silkkihameet…"
"Oliva, Oliva!"
"Anna rahani takaisin!"
"Paljonko niistä tahdot?"
"Kahta vertaa enemmän."
"Olkoon menneeksi", vastasi Beausire. "Minä lähden Bussykadulle pelaamaan ja tuon sinulle, en kahta vertaa, vaan viisi sen vertaa takaisin."
Hän astui pari askelta ovea kohti. Oliva tarttui hänen takkinsa kovin hauraaseen liepeeseen.
"Kas niin", sanoi Beausire, "nyt meni takkini rikki."
"Sitä parempi, sittenhän saat uuden."
"Se maksaa kuusi louisdoria, Oliva, kuuletko? Mutta Bussykadulla eivät pankinpitäjät ja vastapelaajat onneksi ole kovin tarkkoja pukuasioissa."
Oliva tarttui tyyneesti toiseen liepeeseen ja repi sen irti.
Nyt Beausire raivostui.
"Penteleen riiviö!" kirkaisi hän. "Tekeekö mielesi päästä hengestäsi? Tällä tapaa se hullu minut riisuu putipuhtaaksi. Nyt en enää kehtaa mennä ulos."
"Päinvastoin saat heti paikalla mennä."
"Sepä kumma, ilman takkia!"
"Panet päällesi talvitakin."
"Joka on rikki ja paikattu."
"Sama se; ellei sovi, niin älä ota sitä, mutta asialle sinun pitää mennä."
"Enkä mene."
Oliva otti taskustaan ne kultarahat, jotka hänellä vielä oli noin neljäkymmentä louisdoria, ja helisteli niitä kämmentensä välissä. Beausire oli menettää järkensä; hän polvistui vielä kerran ja sanoi:
"No käske, käske!"
"Sinun pitää juosta Capucin-Magiqueen, Seine-kadun varrelle. Sieltä saa ostaa dominoita naamiohuveihin."
"No niin!"
"Osta minulle täysi dominopuku, myös naamio ja sukat samaa väriä."
"Hyvä."
"Itsellesi ostat mustan, minulle valkoisen, satiinia."
"Kyllä, kyllä."
"Ja aikaa saat vain kaksikymmentä minuuttia."
"Mennäänkö huveihin?"
"Mennään."
"Ja sitten viet minut bulevardille illallista syömään?"
"Tietysti, mutta yhdellä ehdolla."
"Sano, sano!"
"Että tottelet."
"No tietysti, aina!"
"Koeta nyt näyttää intoasi."
"Mutta rahat niihin ostoksiin…"
"Onhan sinulla viisikolmatta louisdoria."
"Minullako viisikolmatta louisdoria? Mitä tarkoitat?"
"Niitä, jotka keräsit lattialta."
"Oliva, Oliva, tuo ei ole sinun puoleltasi kaunista."
"Kuinka niin?"
"Sinähän olit jo antanut ne minulle."
"En minä väitä, ettet niitä saa, mutta jos nyt heti ne antaisin, et sinä tulisi takaisin. Mars siis asialle ja palaa pian!"
"Oikeassa olet, hitto vie!" sanoi veijari hieman nolona. "En minä aikonutkaan palata."
"Viisikolmatta minuuttia aikaa, kuuletko?" huusi Oliva.
"Kuulen kyllä ja lähden."
Juuri tällä hetkellä se palvelija, joka vaani komerossa vastapäätä akkunoita, näki toisen varjokuvan katoavan. Tällöin näet lähti Beausire ulos, yllä liepeetön takki, jonka takana miekka kieppui julkeasti, ja liivien alta pursusi paita esille kuin Ludvig XIII:n aikoina.
Sillä välin kun tyhjäntoimittaja kiirehti Seine-kadulle, kirjoitti Oliva kiireesti paperipalalle seuraavat sanat, jotka lyhyesti kuvasivat tapausten menoa:
"Rauha on tehty, jako suoritettu, huvit hyväksytty. Kello kaksi olemme oopperassa; minulla on yllä valkoinen domino ja vasemmalla olalla sininen silkkinauha."
Sitten Oliva kiersi paperin porsliiniruukun murusen ympärille, pisti päänsä ulos akkunasta ja heitti pikku mytyn kadulle. Palvelija syöksähti saaliin kimppuun, sieppasi sen ja poistui kiireesti.
Jokseenkin varmaa on, ettei Beausire viipynyt asialla kauempaa kuin puolituntia, ja palatessaan hänellä oli mukanaan kaksi räätälinoppilasta, jotka kahdeksantoista louisdorin hinnasta luovuttivat kaksi erinomaisen aistikasta dominopukua, jollaisia valmistettiin Capucin-Magiquessa, etevän ammattimiehen, hänen majesteettinsa kuningattaren hovihankkijan työpajassa.
Rouva de la Motte jäi meiltä Mesmerin talon portille katselemaan kuningattaren vaunuja, jotka poistuivat nopeasti.
Kun niitä ei enää näkynyt, kun niiden jyrinää ei enää kuulunut, nousi Jeanne takaisin vuokravaunuihinsa ja palasi kotiin ottaakseen ylleen dominopuvun ja verhotakseen kasvonsa uudella naamiolla, ja samalla hänen teki mieli ottaa selville, oliko poissa ollessa sattunut mitään uutta.
Rouva de la Motte aikoi tänä hyväenteisenä yönä saada virkistystä päivän monista mielenliikutuksista. Hän oli näet päättänyt kerrankin, itsenäinen kun oli, mennä omin päin nauttimaan aavistamattomien seikkailujen suloa. Mutta jo ensi askeleella tuli vastus, kun hän oli astumaisillaan sille tielle, joka vilkkaista, kauan pidättyneistä luonteista tuntuu niin houkuttelevalta, sillä portinvartijan luona häntä odotti harmaapukuinen palvelija.
Tämä oli Rohanin prinssin väkeä ja toi hänen korkea-arvoisuudeltaan kirjelipun, joka oli laadittu seuraavaan muotoon:
'Rouva kreivitär!
Varmaankaan ette ole unohtanut, että meidän on yhteisesti neuvoteltava eräistä asioista. Kenties muistinne on lyhyt mutta minä en unohda sitä, mikä on minua miellyttänyt. Minulla on kunnia odottaa teitä siellä, minne kirjeen tuoja teidät saattaa, jos suvaitsette lähteä.'
Allekirjoituksena oli papillinen risti.
Rouva de la Motte harmistui aluksi tästä vastuksesta, mutta hetkisen mietittyään teki nopean päätöksen, kuten hänen tapansa oli.
"Nouskaa ajurini viereen", sanoi hän harmaatakkiselle, "tai antakaa hänelle osoite."
Palvelija nousi ajurin viereen, rouva de la Motte vaunuihin.
Kymmenessä minuutissa jouduttiin Saint-Antoinen esikaupungin alkupäähän, erään syvänteen laidalle, joka oli äskettäin täytetty. Siellä oli suurten puiden suojassa, jotka olivat yhtä vanhoja kuin koko esikaupunki, kaikkien silmiltä kätkössä, muuan niistä siroista taloista, joita Ludvig XV:n aikana rakennettiin ulkoasultaan edellisen vuosisadan maun mukaisiksi, mutta sisältä noudattaen oman vuosisadan verratonta mukavuutta. Kun oli pysähdytty tämän rakennuksen eteen, mutisi kreivitär:
"Oh, tuohan on sellainen erikoisasunto! Ylhäisen prinssini puolelta se on luonnollista, mutta Valois-suvun jäsenelle nöyryyttävää. Olkoon!"
Tämä sana, josta alistuvaisuus on tehnyt huokauksen ja maltittomuus huudahduksen, ilmaisi kaiken sen jäytävän kunnianhimon ja narrimaisen halun, mitä hänen mielessään oli. Mutta kohta kun hän oli astunut kynnyksen poikki, oli hän myös selvillä, kuinka käyttäytyisi.
Hänet saatettiin huoneesta huoneeseen, yllätyksestä yllätykseen, kunnes tultiin pieneen, erinomaisen aistikkaaseen ruokasaliin. Siellä hän tapasi kardinaalin yksinään, odottamassa, selaillen joitakin lentokirjasia, hyvin niiden häväistyskirjoitusten näköisiä, joita näihin aikoihin sateli tuhansittain, kun tuuli kävi Englannista tai Hollannista. Nähdessään rouva de la Motten kardinaali nousi.
"Ahaa, jopa te tulitte! Kiitos, kreivitär", sanoi hän, lähestyen suutelemaan kreivittären kättä.
Mutta tämä peräytyi ylenkatsovan ja loukkaantuneen näköisenä.
"Mitä nyt?" kysyi kardinaali. "Mikä teitä vaivaa, madame?"
"Ette kaiketi ole tottunut, monseigneur, näkemään sellaista ilmettä niiden naisten kasvoilla, joita teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee kutsua tänne?"
"Mutta, hyvä kreivitär…"
"Nyt olemme teidän erikoisasunnossanne, eikö niin, monseigneur?" sanoi kreivitär katsellen halveksivasti ympärilleen.
"Kuulkaapa, kreivitär…"
"Olin toivonut, monseigneur, että suvaitsitte muistaa, missä säädyssä olen syntynyt, ja että myös muistaisitte, että vaikka Jumala on määrännyt minut köyhäksi, hän on kuitenkin sydämeeni jättänyt säätyni mukaisen ylpeyden."
"Kas niin, kas niin, kreivitär, olin luullut teitä järkeväksi naiseksi", vastasi kardinaali.
"Te näytte, monseigneur, sanovan järkeviksi naisiksi niitä, jotka huoleti nauravat kaikelle, vieläpä häpeällekin; sellaisille naisille olen ainakin minä, suokaa se anteeksi, tottunut antamaan toisen nimen."
"Ei, kreivitär, nyt erehdytte. Järkeväksi sanon jokaista naista, joka kuuntelee, mitä toinen sanoo, taikka ei puhu, ennenkuin on kuunnellut."
"Olkaa niin hyvä ja puhukaa."
"Minulla on puhumista teille vakavista asioista."
"Ja sitä varten olette käskenyt saattaa minut ruokasaliin!"
"Juuri niin; vai olisiko teistä parempi, että odottaisin teitä naistenhuoneessa, kreivitär?"
"Ero on hieno."
"Niinpä luulisin, kreivitär."
"Ei siis ole muusta puhe kuin illallisesta monseigneurin seurassa?"
"Ei muusta."
"Teidän korkea-arvoisuutenne saa olla siitä varma, että osaan tätä kunniaa pitää asianmukaisessa arvossa."
"Laskette leikkiä, madame!"
"En, vaan nauran."
"Todellako?"
"Niin. Vai tahdotteko mieluummin, että suutun? Teillä näkyy olevan kärtyinen mielenlaatu, monseigneur."
"Nauru on teissä niin viehättävää, enkä mitään sen hartaammin halua kuin aina nähdä teidän nauravan. Mutta nyt ette naura. Ei, ei, vihaa siellä on, noiden kauniiden huulten takana, jotka näyttävät hampaita."
"Ei vähääkään, monseigneur, ja ruokasali rauhoittaa minut täydellisesti."
"No vihdoinkin!"
"Ja toivoakseni syötte hyvällä ruokahalulla."
"Tietysti minun puolestani; entä te?"
"Minulla ei ole nälkä."
"Kiellättekö siis minut syömästä, madame?"
"Nyt en ymmärrä."
"Ajatteko minut pois?"
"Mitä oikeastaan tarkoitatte?"
"Kuulkaapa, hyvä kreivitär."
"Kuuntelen kyllä."
"Jos olisitte vähemmän vimmastunut, niin sanoisin, että teidän sopii olla kuinka tahdotte, sillä aina te pysytte viehättävänä; mutta kun joka ainoa kohteliaisuus uhkaa viedä siihen, että minulle sanotaan hyvästi, niin koetan hillitä itseäni."
"Teilläkö se vaara, että sanotaan hyvästi? Suokoon teidän korkea-arvoisuutenne anteeksi, mutta teitä käy mahdottomaksi ymmärtää."
"Ja kuitenkin kaikki on niin läpikuultavan kirkasta."
"Älkää pahastuko sokeudestani, monseigneur."
"Kun pari päivää sitten kävin luonanne, näytti minusta siltä, että teillä on vastuksia. Asuntonne tuntui teistä varsin sopimattomalta arvoonne ja nimeenne nähden. Se seikka pakotti minut viipymään vain vähän aikaa, ja senvuoksi tekin olitte minua kohtaan kylmähkö. Silloin ajattelin, että jos jälleen pääsette sopivaan ympäristöön, ominaisiin oloihinne, merkitsisi se samaa kuin jos vapautuisi lintu, jota luonnontutkija pitää ilmapumpun alla."
"Ja silloin?" kysyi kreivitär hätäisenä, sillä hän alkoi jo käsittää.
"Silloin, ihana kreivitär, jotta voisitte minut ottaa vastaan peittelemättä, jotta minäkin voisin käydä luonanne saattamatta huonoon valoon itseäni taikka teitä…"
Kardinaali katseli kreivitärtä tuikeasti.
"Niin, sitten?" kysyi tämä.
"Niin olen toivonut, että suvaitsisitte ottaa vastaan tämän pienoisen talon. Tämä ei ole minun asuntoni, kaikkein vähimmin erikoisasunto."
"Ottaisin vastaan, minäkö? Ja sen te lahjoittaisitte, monseigneur!" huudahti kreivitär, jonka sydän sykki ylpeydestä ja ahneudesta.
"Tosin se on vähän; mutta jos enempää tarjoisin, ette huolisi."
"En enempää enkä vähempää, monseigneur", sanoi kreivitär.
"Mitä sanotte, kreivitär?"
"Sanon että minun on mahdotonta ottaa sellaista lahjaa vastaan."
"Mahdotonta! Ja miksi?"
"Siksi vain, että se on mahdotonta."
"Älkää sitä sanaa lausuko minun lähelläni, kreivitär."
"Miksi ei?"
"Siksi, etten minäkään sitä usko teidän lähellänne."
"Monseigneur!…"
"Talo on omanne, madame, avaimet ovat tuolla, kullatulla hopealautasella. Kohtelen teitä kuin olisitte linnan valloittaja. Tuntuuko sekin nöyryytykseltä?"
"Ei, mutta…"
"Ottakaa siis vastaan."
"Monseigneur, olenhan jo sanonut."
"Mutta kirjoitattehan te, madame, eläkeanomuksia ministereille; otatte kahdelta oudolta naiselta vastaan sata louisdoria…"
"Ah, monseigneur, se on aivan eri asia. Se, joka ottaa vastaan…"
"Se velvoittaa antajaa, kreivitär", sanoi prinssi ylevästi. "Huomatkaa, olen odottanut teitä täällä ruokasalissanne enkä ole edes nähnyt naistenhuonetta, saleja tai muita huoneita, mutta luulen, että nekin täällä ovat kunnossa."
"Anteeksi, monseigneur, sillä te pakotatte minut tunnustamaan, ettei voi olla hienotuntoisempaa miestä kuin te olette." Ja kreivitär, hillittyään itseään näin kauan, punastui riemusta ajatellessaan, että saisi sanoa:minuntaloni. Huomattuaan sitten prinssin ilmeestä viehättyvänsä ehkä liiaksikin hän peräytyi hiukan ja sanoi:
"Pyydän teitä, monseigneur, tarjoamaan minulle illallista."
Kardinaali heitti yltään viitan, jota oli tähän asti pitänyt, siirsi kreivittärelle tuolin ja ryhtyi suorittamaan hovimestarin tehtäviä vierailupuvussa, joka sopi hänelle mainiosti. Kohta oli illallinen valmiina pöydällä. Sillä välin kun palvelijat kulkivat etuhuoneessa, oli Jeanne taas pannut kasvoilleen naamion.
"Oikeastaan pitäisi minun olla naamioitu", sanoi kardinaali, "sillä te olette kotonanne, oman väkenne piirissä, minähän täällä olen vieras."
Jeanne alkoi nauraa, mutta piti silti naamionsa. Ja vaikka hän oli tukehtua ilosta ja hämmästyksestä, osoitti hän pitävänsä myös ateriaa arvossa.
Kuten jo olemme useat kerrat huomauttaneet, oli kardinaali yleväsydäminen ja hyvin älykäs mies. Pitkällinen tottumus Euroopan sivistyneimpien hovien elämään, niiden hovien, joita ohjasivat kuningattaret, tottumus naisiin, jotka tähän aikaan tosin sekoittivat, mutta usein myös ratkaisivat poliittisia kysymyksiä, tämä kokemus, niin sanoaksemme periytynyt veressä ja omien tutkimusten avulla monin verroin kartutettu, kaikki nämä sekä nykyään että jo silloin harvinaiset ominaisuudet tekivät prinssistä sellaisen miehen, josta toisten valtiomiesten, hänen kilpailijainsa, samoinkuin hänen rakastajattarensa oli perin vaikea päästä selville.
Hänen miellyttävä sävynsä ja erinomainen kohteliaisuutensa olivat kuin haarniska, jota ei mikään pystynyt raapaisemaankaan.