Seuraavana päivänä ryhtyi Ducorneau, ennenkuin ehti mitään maistaakaan, ponteviin toimiin, jotta lähetystö virkoisi horroksistaan. Virkapöydät, salkut, mustepullot, kiireiset hommat, pihalla hyppelevät hevoset — kaikki osoitti eloa siellä, missä päivää ennen oli vallinnut kuolettava lamaannus. Koko kortteliin levisi pian huhu, että yöllä oli Portugalista saapunut ylhäinen henkilö tärkeissä asioissa. Tämä huhu, jonka olisi pitänyt hankkia luottoa kolmelle veijarillemme, oli heille kuitenkin yhä uudistuvan pelon aiheena.
Mutta herrojen de Crosnen ja Breteuilin poliisilla olikin pitkät korvat, joita se ei tukkisi tällaisissa olosuhteissa, samoin kuin Argus-silmät, joita se ei ummistaisi, kun oli puhe portugalilaisista suurmiehistä. Don Manuel huomautti kuitenkin Beausirelle, että julkealla rohkeudella voi viikon ajan estää poliisin tiedusteluja kehittymästä epäluuloksi ja kaksi viikkoa estää epäluuloja muuttumasta varmuudeksi, ja että siis keskimäärin kymmenen päivää jäi häiritsemätöntä työaikaa tälle yhtiölle, jonka muuten oli viisasta suorittaa määrätyt toimensa kuuden päivän kuluessa.
Aurinko oli juuri noussut, kun kaksissa vuokravaunuissa hotelliin saapuivat muut yhdeksän veijaria, joiden oli määrä olla lähetystön palvelusväkenä. Heidät majoitti nopeasti tai oikeammin toimitti makuulle Beausire; yksi sijoitettiin kassaa likelle, yksi arkistoon, kolmas astui portinvartijan sijalle, jonka Ducorneau itse erotti sillä tekosyyllä, ettei hän osannut portugalinkieltä. Näin oli hotelli miehitetty varusväellä, jonka piti sitä varjella asiaan kuulumattomilta, ja tätä lajia on varsinkin poliisi niiden mielestä, joilla on valtiollisia tai muita salaisuuksia.
Kello kahdentoista vaiheilla nousi don Manuel, lisänimeltä Souza, komeapukuisena erittäin hienoihin vaunuihin, jotka Beausire oli vuokrannut 500 livrestä kuussa, maksaen puolelta kuukaudelta etukäteen. Yksityissihteerinsä ja kamaripalvelijansa seuraamana hän lähti nyt herrain Böhmer ja Bossangen liikkeeseen.
Lähetystön sihteeri määrättiin omalla vastuullaan, kuten tavallisesti lähettilään poissaollessa, toimittamaan juoksevia asioita, kuten passien laatimista ynnä muuta, kuitenkin sillä ehdolla, että rahamenoja ja laskuja sai suorittaa vain yksityissihteerin suostumuksella. Nämä herrat tahtoivat säilyttää koskematonna sen sadan tuhannen livren summan, joka oli koko yrityksen perusehto.
Lähettiläälle ilmoitettiin, että hovihankkijat Böhmer ja Bossange asuivat Ecole-rantakadun varrella, ja kello yhden aikaan saapui seurue sinne.
Kamaripalvelija koputti sievästi jalokiviseppien portille, joka oli suljettu vahvoilla lukoilla ja varustettu karkeilla, paksukantaisilla nauloilla, ikäänkuin vankilan portti. Nämä naulat oli niin järjestetty, että ne muodostivat enemmän tai vähemmän siroja kuvioita, mutta ainakin oli varmaa, ettei pora, saha tai viila saisi siruakaan puusta irti murtamatta hammastaan rautaa vasten.
Muuan suojaristikkoinen luukku aukeni, ja kamaripalvelijalta kysyttiin, mitä hän tahtoi.
"Portugalin lähettiläs haluaa puhutella herroja Böhmer ja Bossangea", vastasi palvelija.
Kohta näkyi ensi kerroksessa joku liikkuvan, ja portailta kuului kiireisiä askelia. Portti avattiin. Don Manuel astui vaunuista ylhäisen hitaasti. Ennemmin oli jo Beausire ilmestynyt tarjotakseen käsivartensa hänen ylhäisyydelleen.
Se henkilö, joka oli niin kiirehtinyt vastaanottamaan molempia portugalilaisia, oli herra Böhmer itse, joka kuultuaan vaunujen pysähtyvän oli kurkistanut akkunasta ja kuullessaan sanan "lähettiläs" rientänyt portille, jottei ylhäisen herran tarvitsisi odottaa. Nyt hän pyyteli kaikin mokomin anteeksi don Manuelin astuessa portaita ylös. Beausire huomasi, että vanha, reipas ja hyvin kookas palvelijatar heidän takanaan väänsi kiinni ne monet salvat ja lukot, joilla portti oli varustettu. Kun Beausire näkyi hieman ihmettelevän tuota puuhaa, selitti Böhmer hänelle:
"Anteeksi, monsieur, mutta kovaonnisessa ammatissamme olemme niin vaaranalaisia, että varovaisuus on kuin toinen luontomme."
Don Manuel ei ollut kuulevinaankaan; Böhmer huomasi sen ja toisti hänelle itselleen sen selityksen, joka oli saanut. Beausiren herttaisesti hymyilemään. Mutta kun lähettiläs ei nytkään näkynyt mitään kuulevan, sanoi Böhmer neuvotonna:
"Suokaa anteeksi, herra lähettiläs!"
"Hänen ylhäisyytensä ei puhu ranskaa", sanoi Beausire, "eikä siis ymmärrä, mitä puhutte, mutta minä voin sananne tulkita hänelle, mikäli ette", lisäsi hän kiireesti, "itse osaa portugalinkieltä."
"En, monsieur, en minä osaa."
"Minä siis puhun puolestanne."
Ja Beausire solkkasi muutaman sanan portugalinkieltä, ja siihen donManuel vastasi samalla kielellä.
"Hänen ylhäisyytensä kreivi de Souza, hänen kaikkein uskovaisimman majesteettinsa lähettiläs, ottaa suosiollisesti huomioonsa sananne ja pyytää minua kysymään, onko totta, että teillä vielä on hallussanne muuan kaunis timanttinen kaulanauha?"
Böhmer kohotti päätään ja silmäili Beausireä kuin mitatakseen hänet kiireestä kantapäähän. Mutta Beausire kesti tämän koetuksen kuin ovela valtiomies.
"Timanttinen kaulanauha", sanoi Böhmer hitaasti, "hyvin kaunis kaulanauha?"
"Se, jota tarjositte Ranskan kuningattarelle", lisäsi Beausire, "ja josta hänen kaikkein uskovaisin majesteettinsa on kuullut puhuttavan."
"Onko herra lähetystön virkamies?" kysyi Böhmer.
"Minä olen hänen yksityissihteerinsä."
Don Manuel oli suurena herrana istuutunut ja katseli nyt rantakadun puoleisen varsin sievän huoneen ovimaalauksia. Kirkas aurinko valaisi Seineä; poppelit näyttelivät hennonvihreitä ensi umppujaan kevättulvien paisuttaman, kellertävän virran reunalla, ja don Manuel siirtyi tarkastelemaan maisemaa.
"Monsieur", sanoi Beausire, "minusta näyttää kuin ette kuulisi, mitä teille puhun."
"Kuinka niin, monsieur?" vastasi Böhmer, hieman hätkähtäen toisen päättäväisestä äänensävystä.
"Tarkoitan, että hänen ylhäisyytensä näkyy jo käyvän maltittomaksi, herra jalokiviseppä."
"Anteeksi", sanoi Böhmer punastuen, "minä en saa ottaa sitä kaulanauhaa esille, ellei yhtiömieheni, herra Bossange, ole läsnä."
"No kutsukaa siis yhtiömiehenne."
Nyt lähestyi heitä don Manuel ja alkoi jääkylmin ilmein, joissa kuvastui tavallaan majesteettisuutta, pitää portugalinkielistä puhetta, jonka kestäessä Beausire syvään kumarteli monta kertaa. Sitten hän käänsi heille selkänsä ja katseli edelleen akkunasta.
"Hänen ylhäisyytensä sanoo", tulkitsi Beausire, "että hänen on nyt jo täytynyt odottaa kymmenen minuuttia, jommoiseen hän ei ole missään tottunut, ei kuningastenkaan luona."
Böhmer kumarsi, tarttui soittoketjuun ja nykäisi. Pian ilmestyi huoneeseen uusi henkilö. Se oli toinen jalokiviseppä, Bossange. Böhmer selitti hänelle muutamalla sanalla, mistä oli puhe. Bossange katsahti kumpaankin portugalilaiseen ja pyysi sitten Böhmeriltä kassakaapin avainta.
"Tuntuu melkein", ajatteli Beausire, "että rehelliset ihmiset ovat toisiaan kohtaan yhtä varovaisia kuin varkaat."
Kymmenen minuutin kuluttua tuli Bossange takaisin, vasemmassa kädessä jalokivilipas, kun taas oikea käsi oli pistetty takin alle, missä Beausire selvästi erotti kahden pistoolin kohokuvan.
"Meillä voi olla rehellinen muoto", sanoi don Manuel vakavasti portugalinkielellä, "mutta nuo kauppiaat luulevat meitä ennemmin veijareiksi kuin lähettiläiksi."
Lausuessaan nämä sanat hän tutki jalokiviseppien kasvoja nähdäkseen heidän ilmeistään, ymmärsivätkö he tätä kieltä. Mutta mitään epäilyttävää ei näkynyt; sen sijaan tuli esille niin ihmeellisen kaunis koriste, että aivan huikaisi. Hyvässä luottamuksessa luovutettiin lipas don Manuelin käsiin, mutta tämä sanoi heti julmistuneena sihteerilleen:
"Sanokaa näille vintiöille, että he käyttävät väärin kauppiaiden oikeutta olla tyhmiä. He näyttävät minulle valetimantteja, kun pyydän näyttämään oikeita. Sanokaa heille, että valitan Ranskan ministerille ja että kuningattareni nimessä toimitan Bastiljiin tuommoiset hävyttömät, jotka tekevät pilaa Portugalin lähettiläästä."
Näin sanoen hän paiskasi lippaan myymäpöydälle. Beausiren ei tarvinnut hänen sanojaan tulkita; ilmeet ja eleet olivat kyllin selvät. Böhmer ja Bossange pyytelivät hartaasti anteeksi ja selittivät, että Ranskassa on tapana näyttää timanttien malleja, tekokoristeita, mitkä kyllä tyydyttivät rehellisten ihmisten uteliaisuutta, mutta eivät houkuttaneet varkaita. Herra de Souza teki harmistuneena liikkeen ja kääntyi ovelle päin jalokiviseppien hätääntyessä.
"Hänen ylhäisyytensä pyytää sanomaan teille", sanoi Beausire, "olevansa pahoillaan siitä, että Ranskan hovihankkijain arvon saaneet jalokivisepät eivät pysty tekemään eroa lähettilään ja heittiön välillä, ja hänen ylhäisyytensä palaa takaisin hotelliinsa."
Böhmer ja Bossange antoivat toisilleen merkin ja kumarsivat uudestaan vakuuttaen syvintä kunnioitustaan. Herra de Souza oli vähällä survaista heitä varpaille, ja astui ulos. Kauppiaat katselivat toisiaan hyvin levottomina ja kumartelivat syvään. Beausire seurasi herraansa kopean näköisenä.
Vanha palvelijatar aukaisi portin lukot ja salvat.
"Lähetystön hotelliin Jussienne-kadulle!" huusi Beausire kamaripalvelijalle.
"Lähetystön hotelliin Jussienne-kadulle!" huusi palvelija ajajalle.
Böhmer kuuli luukusta heidän osoitteensa.
"Myttyyn meni!" mutisi kamaripalvelija.
"Hyvin kävi", sanoi Beausire. "Tunnin kuluessa nuo moukat ovat luonamme."
Vaunut kiitivät, ikäänkuin niitä olisi vetänyt kahdeksan hevosta.
Palatessaan lähetystön hotelliin nämä herrat tapasivat Ducorneaun kaikessa rauhassa päivällisellä työhuoneessaan. Beausire pyysi häntä tulemaan lähettilään puheille ja huomautti:
"Ymmärrätte kai, hyvä sihteeri, ettei sellainen henkilö kuin herra deSouza voi olla tavallinen lähettiläs."
"Sitä olen kyllä arvellutkin", vastasi toinen.
"Hänen ylhäisyytensä", jatkoi Beausire, "tahtoo Pariisissa päästä huomattavalle sijalle rikkaiden ja ylhäisten piirissä, joten siis oleskelu tässä ikävässä hotellissa Jussienne-kadun varrella on hänelle sietämätön. Niinmuodoin on hankittava hänen ylhäisyydelleen yksityinen asunto."
"Mutta se tuottaa haittaa lähettilään tehtäville", muistutti sihteeri, "ja meidän on sitten niin usein juostava hakemaan hänen allekirjoitustaan."
"Mitä vielä! Hänen ylhäisyytensä antaa teille vaunut", vastasiBeausire.
"Vaunut minulle!" huudahti Ducorneau vähällä pyörtyä ilosta.
"Väärin on, ettei teillä ole aina ollut omia ajoneuvoja", jatkoi Beausire. "Jos lähetystön sihteerillä on mitään arvoa, täytyy hänellä olla omat vaunut; mutta palatkaamme tähän asiaan sitten, kun aika paremmin myöntää. Nyt meidän on tehtävä lähettiläälle selkoa asioista. Missä on kassa?"
"Ylhäällä, lähettilään omassa kerroksessa."
"Niin kaukana teidän työhuoneestanne?"
"Varovaisuudesta, monsieur. Varkaiden on vaikeampi päästä ensimmäiseen kuin pohjakerrokseen."
"Vai varkaita te pelkäätte", myhähti Beausire, "mokoman summan vuoksi!"
"Sata tuhatta livreä!" huudahti Ducorneau. "Hitto vie, kyllä kuuluu, että herra de Souza on rikas! Eipä vain ole sataa tuhatta minkään muun lähetystön kassassa."
"Sopiiko, että nyt tarkastamme?" esitti Beausire. "Minulla on hieman kiire asioilleni."
"Heti paikalla, monsieur", vastasi Ducorneau ja lähti pohjakerroksesta.
Kassa tarkastettiin, ja siinä oli sata tuhatta livreä, puoleksi kullassa ja hopeassa. Ducorneau tarjosi avaimensa, jota Beausire katseli vähän aikaa ihaillakseen sen monimutkaisia uurteita ja koloja, mutta samalla hän näppärästi otti siitä vahaan jäljennöksen. Antaen sitten avaimen takaisin Ducorneaulle hän sanoi:
"Herra Ducorneau, se on teillä varmemmassa tallessa; mennään nyt lähettilään puheille."
Don Manuel tavattiin yksinään suklaatikuppinsa ääressä. Hän näytti tarkasti tutkivan salakirjaimin kirjoitettua paperia. Nähdessään virallisen sihteerinsä hän kysyi:
"Tunnetteko sitä salakirjoitusta, jota on tähän asti käytetty?"
"En, teidän ylhäisyytenne."
"Mutta minä tahdon, että siihen tutustutte; siten voitte vapauttaa minut monestakin rasittavasta pikkuseikasta. Kuinka muuten on asioiden laita? Missä tilassa on kassa?" kysyi hän Beausirelta.
"Täysin kunnossa, niinkuin kaikki muukin, mikä kuuluu herraDucorneaun tehtäviin", vastasi Beausire.
"Ja ne sata tuhatta livreä?"
"Käteisinä, monsieur."
"Hyvä. Istuutukaa, herra Ducorneau; pyydän teiltä erästä tietoa."
"Olen nöyrin palvelijanne, monseigneur", sanoi sihteeri ilosta säteillen.
"On eräs asia, sanonpa teille: valtioasia."
"Ymmärrän, monseigneur", sanoi sihteeri ja siirsi tuoliaan lähemmäksi.
"Tärkeä asia, jossa tarvitaan teidän neuvoanne. Tunnetteko Pariisissa jonkun rehellisen jalokivikauppiaan?"
"Täällä on Böhmer ja Bossangen liike. He ovat hovihankkijoita."
"Juuri niiden kanssa en tahdo olla tekemisissä", selitti don Manuel."Tulen juuri heidän luotaan enkä aio heitä enää koskaan tavata."
"Ovatko he sattuneet suututtamaan teidän ylhäisyytenne?"
"Ovat, herra Corno, aika lailla."
"Jos saisin olla vähän utelias, jos voisin…"
"Puhukaa vain!"
"Kysyisin, millä tapaa nämä jalokivikauppiaat, joilla ammattinsa puolesta on sellainen maine…"
"Ne ovat suorastaan juutalaisia, herra Corno, mutta kehnon menettelyn vuoksi niiltä meneekin hukkaan yhden ja kahden miljoonan vaiheille."
"Niinkö?" kysäisi Ducorneau vallan ihmeissään.
"Olin saanut hänen kaikkein uskovaisimmalta majesteetiltaan toimeksi sopia erään timanttisen kaulakoristeen kaupasta."
"Se on kai se kallis kaulanauha, jonka kuningas-vainaja tilasi rouvaDubarrylle. Kyllä tiedän."
"Te olette verraton; tiedätte kaikki. No niin, minun piti ostaa tuo kaulanauha, mutta kun asia on kääntynyt tälle tolalle, niin ei minua haluta ostaa."
"Pitäisikö minun ryhtyä välittämään?"
"Herra Corno!"
"Taitavasti, monseigneur, viisaasti."
"Hyvä olisi, jos tuntisitte nuo miehet."
"Bossange on minulle kaukaista sukua."
Don Manuel ja Beausire katsahtivat toisiinsa. Syntyi äänettömyys, jolloin molemmat veijarit harkitsivat. Äkkiä aukeni ovi, ja muuan palvelija ilmoitti herrain Böhmerin ja Bossangen saapuneen hotelliin. Don Manuel nousi kiireesti ja huusi vihaisella äänellä:
"Ajakaa pois ne herrat!"
Palvelija peräytyi pari askelta totellakseen.
"Ei, sen saa sihteeri itse tehdä", huomautti lähettiläs.
"Herran nimessä!" sanoi Ducorneau rukoilevalla äänellä, "suokoon monseigneur minun täyttää käskynsä. Minä ainakin lievennän sitä kun ei saa sitä peruutetuksi."
"Tehkää, niinkuin tahdotte", vastasi don Manuel kylmästi.
Beausire astui hänen luokseen samalla, kun Ducorneau riensi ovesta.
"Taitaa käydä hullusti", sanoi don Manuel.
"Ei ollenkaan, Ducorneau järjestää kyllä asian taas kuntoon."
"Se pöllö sen sekoittaa vielä pahemmin! Kauppiasten luona puhuimme vain portugalinkieltä; tehän sanoitte, etten ymmärrä sanaakaan ranskaa. Ja nyt Ducorneau pilaa kaikki."
"Minäpä riennän hätään."
"Kenties on vaarallista, että esiinnytte siellä."
"Saatte nähdä; antakaa minulle vain vapaat kädet."
"Sama se, lempo soikoon!"
Beausire lähti huoneesta.
Ducorneau oli alakerrassa tavannut Böhmerin ja Bossangen, joiden käytös, heidän astuttuaan lähetystön hotelliin, oli kohteliaisuuden puolesta koko lailla muuttunut, vaikkei ehkä käynyt luottavammaksi. Arvaamatta, että täällä olisi ketään tuttua, he odottivat kankeina alasalissa. Nähdessään Ducorneaun huudahti Bossange iloisesti hämmästyen.
"Te täällä!" sanoi hän ja lähestyi häntä syleilläkseen.
"Kuinka herttainen te olette!" sanoi Ducorneau. "Siis täällä te tunnette minut, pohattaserkku! Sekö on syynä, että olen lähetystössä?"
"Kuulkaa nyt", sanoi Bossange, "jos olemme olleet vähän erillämme, niin suokaa anteeksi ja tehkää minulle muuan palvelus."
"Juuri sitä varten tulinkin."
"No kiitos! Te siis kuulutte tähän lähetystöön?"
"Kuulun."
"Antakaa minulle muutamia tietoja."
"Mitä ja mistä?"
"Itse lähetystöstä."
"Minä olen sen sihteeri."
"Mainiota! Haluamme puhutella lähettilästä."
"Tulen juuri hänen puolestaan."
"Hänen puolestaan! Sanomaan… mitä?"
"Että hän pyytää teitä poistumaan niin pian kuin suinkin, hyvät herrat."
Jalokivikauppiaat silmäilivät toisiaan noloina.
"Koska nähtävästi", jatkoi Ducorneau mahtavasti, "olette käyttäytyneet tyhmästi ja epäkohteliaasti."
"Mutta kuulkaahan kuitenkin…"
"Se on suotta", keskeytti Beausire, joka kopeana ja kylmänä ilmestyi kynnykselle. "Herra Ducorneau, onhan teidän ylhäisyytenne pyytänyt teitä käskemään nuo herrat pois. Antakaa siis heidän mennä."
"Herra sihteeri…"
"Totelkaa", sanoi Beausire halveksivasti ja poistui.
Lähetystön sihteeri tarttui sukulaistaan oikeaan hartiaan ja hänen yhtiömiestään vasempaan ja sysäsi heidät hiljaa ulos ovesta.
"Kas niin", sanoi hän, "ei siitä kaupasta tule mitään."
"Herran tähden, kuinka närkkäitä nuo muukalaiset ovat!" mutisiBöhmer, joka itse oli saksalainen.
"Kun on nimeltään Souza ja vuosituloja on yhdeksän sataa tuhatta livreä", sanoi sihteeri, "niin sietää olla niinkuin tahtoo."
"Olenhan teille aina sanonut, Böhmer", sanoi Bossange huokaisten, "että olette liikeasioissa liian jäykkä."
"Ellei meillä ole hänen rahojaan", väitti itsepintainen saksalainen, "ei hänelläkään ole meidän kaulanauhaamme."
Nyt oltiin ehditty portille. Ducorneau alkoi nauraa.
"Tiedättekö lainkaan, mitä merkitsee oikea portugalilainen?" sanoi hän ivallisesti. "Tiedättekö edes, mitä on lähettiläs, porvareita kun olette? Ette, ja senvuoksi sen teille sanonkin, Potemkin, osti hänelle joka vuosi uudenvuoden päiväksi korillisen kirsikoita, jotka maksoivat sata tuhatta écutä, tuhat livreä joka kirsikka! se oli jotakin, vai mitä? Mutta herra de Souza aikoo ostaa Brasilian kaivokset saadakseen niiden uumenista esille niin suuren timantin kuin kaikki teidän yhteensä. Se kyllä vie häneltä kahdenkymmenen vuoden tulot, kaksikymmentä miljoonaa, mutta vähät hän siitä, kun ei ole lapsia. Siinä näette."
Ja Ducorneau aikoi sulkea portin, kun Bossange teki äkkiä päätöksensä ja sanoi:
"Korjatkaa tämä asia, niin saatte…"
"Täällä ei huolita lahjoista", keskeytti Ducorneau ja painoi portin kiinni.
Saman päivän iltana lähettiläs sai seuraavan kirjeen:
'Monseigneur!
Eräs henkilö, joka odottaa määräyksiänne ja haluaa teille esittää nöyrimpien palvelijainne kunnioittavat anteeksipyynnöt, seisoo hotellinne portilla valmiina teidän ylhäisyytenne viittauksesta jonkun edustajanne käsiin jättämään sen kaulanauhan, jolla on ollut onni kiinnittää huomiotanne.
Suvaitkaa vastaanottaa, monseigneur, vakuutteet syvimmästä kunnioituksesta j.n.e.
BöhmerjaBossange.'
"Kas niin", sanoi don Manuel kirjeen luettuaan, "nyt on kaulanauha meidän."
"Ei vielä, ei vielä", vastasi Beausire. "Ei ennen, kuin olemme sen ostaneet. Ostetaan se!"
"Kuinka?"
"Onhan sovittu, että teidän ylhäisyytenne ei osaa ranskaa; ensiksikin on siis toimitettava Ducorneau täältä pois."
"Millä tapaa?"
"Se on perin helppoa: hänelle annetaan hyvin tärkeä valtiollinen tehtävä. Minä pidän siitä huolta."
"Nyt erehdytte", sanoi don Manuel. "Hän saa olla takuunamme."
"Mutta hän antaa ilmi, että te osaatte ranskaa."
"Ei hän sitä kerro, kun pyydän häntä olemaan vaiti."
"No jääköön tänne. Annetaan nyt timanttien tuojan tulla."
Tämä henkilö saatettiin huoneeseen; hän oli Böhmer itse, joka kumarteli mitä kohteliaimmin ja pyysi alamaisesti anteeksi. Sitten hän otti esille timantit ja näytti aikovan ne jättää katseltavaksi. Mutta don Manuel viittasi häntä jäämään.
"Meillä on toisistamme kylliksi kokemusta", sanoi Beausire. "Te olette epäluuloinen kauppias ja siis varmaankin rehellinen. Istuutukaa ja puhelkaamme hiukan, koska herra lähettiläs suo teille anteeksi."
"Huh, kuinka vaivaloista on myydä", huokasi Böhmer.
"Kuinka vaivaloista on varastaa", tuumi Beausire.
Lähettiläs suostui nyt lähemmin tarkastamaan kaulanauhaa. Böhmer näytteli hänelle kutakin timanttia hartain mielin, antaen sen kauneuden loistaa parhaalta puolelta.
"Mitä kokonaisuuteen tulee", sanoi Beausire, jolle don Manuel oli puhunut portugalinkielellä, "ei herra lähettiläällä ole muistuttamista. Mutta timantteja yksitellen tarkastellessa on asian laita toisin. Hänen ylhäisyytensä on laskenut kymmenkunnan sellaista, jotka ovat pikkuisen karheita, pikkuisen pilkullisia."
"Vai niin!" ihmetteli Böhmer.
"Hänen ylhäisyytensä on jalokivistä paremmin selvillä kuin te; Brasiliassa ylhäiset portugalilaiset leikkivät timanteilla niinkuin lapset täällä lasinpalasilla."
Don Manuel osoitti todellakin monta timanttia perätysten ja huomautti merkillisen tarkkanäköisesti sellaisia pienen pieniä vikoja, joita ei kenties oikea ammattimieskään olisi nähnyt. "Semmoisenaan tämä kaulanauha", sanoi Böhmer hämmästyneenä siitä, että niin ylhäinen herra oli niin etevä jalokivien tuntija, "semmoisenaan se on kuitenkin kaunein timanttikoriste, mitä nykyään on Euroopassa."
"Se on totta", vastasi don Manuel, ja viittauksen saatuaan lisäsiBeausire:
"Kuulkaapa nyt, herra Böhmer, mistä on puhe. Portugalin kuningatar on kuullut puhuttavan tästä kaulanauhasta ja antanut herra lähettilään toimeksi sopia kaupasta sitten, kun hän on timantit tarkastanut. Timantit tyydyttävät herra lähettilästä; ilmoittakaa siis hinta."
"Kuusitoista sataa tuhatta livreä."
Beausire toisti tämän summan lähettiläälle.
"Siinä on sata tuhatta liikaa", vastasi don Manuel.
"Monseigneur", sanoi jalokivikauppias, "vaikeaksi käy arvioida, mitä liikevoittoa näin kallisarvoisesta esineestä jää. Tämmöisen koristeen valmistamiseksi on täytynyt tutkia ja matkustella niin paljon, että siitä hämmästyisi, jos tuntisi asian niin hyvin kuin minä."
"Sata tuhatta livreä liian kallis", toisti itsepäinen portugalilainen.
"Ja kun monseigneur niin sanoo", lisäsi Beausire, "niin se on hänen varma vakaumuksensa, sillä hänen ylhäisyytensä ei tingi."
Böhmer näytti hieman horjuvan. Ei mikään niin rauhoita epäluuloista kauppiasta kuin ostajan tinkiminen.
"Minun ei sopisi", sanoi hän hetkisen epäröityään, "suostua vähennykseen, joka ehkä ratkaisee minun ja yhtiömieheni voiton tai tappion."
Don Manuel kuunteli, kunnes Beausire oli kääntänyt nämä sanat, ja nousi sitten. Beausire sulki lippaan ja antoi sen takaisin Böhmerille.
"Lupaan puhua herra Bossangelle", sanoi viimemainittu.
"Suostuuko teidän ylhäisyytenne siihen?"
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi Beausire.
"Sitä, että herra lähettiläs näkyy tarjoavan kaulanauhasta viisitoista sataa tuhatta."
"Niin juuri."
"Pysyykö teidän ylhäisyytenne tarjouksessaan?"
"Hänen ylhäisyytensä ei koskaan syö sanaansa", vastasi Beausire oikein portugalilaiseen tapaan. "Mutta hän ei aina suvaitse niellä sitä harmia, että täytyy tinkiä tai kestää tinkimistä."
"Herra sihteeri, eikö teistäkin ole selvää, että minun on neuvoteltava yhtiömieheni kanssa?"
"Selväähän se on, herra Böhmer."
"Selvää kyllä", myönsi don Manuel portugalinkielellä, kun Böhmerin kysymys oli hänelle tulkittu, "mutta minulle on tarpeen pikainen ratkaisu."
"Hyvä on, monseigneur; jos yhtiömieheni suostuu alentamaan hintaa, suostun minä jo ennakolta."
"Hyvä."
"Hinta on siis toistaiseksi viisitoista sataa tuhatta livreä?"
"Meidän puolestamme."
"Eikä siis jää muuta", sanoi Böhmer, "paitsi tietysti herra Bossangen suostumusta…"
"Se tietysti tarvitaan."
"Ei siis muuta kuin sovitaan maksuehdoista."
"Siinä suhteessa ette kohtaa vaikeuksia", sanoi Beausire. "Missä muodossa haluatte kauppahinnan?"
"Jos sopii, niin käteisenä", vastasi Böhmer nauraen.
"Mitä tarkoitatte käteismaksulla?" kysyi Beausire kylmästi.
"Ah, tiedän kyllä, ettei kukaan voi antaa puoltatoista miljoonaa kovana rahana!" sanoi Böhmer huoaten.
"Ja pulaan se teidät itsennekin panisi, herra Böhmer."
"Kuitenkaan en koskaan, herra sihteeri, luovuta tavaraa, ellen saa osaa kohta käteisesti."
"Se on kohtuullista."
Ja Beausire kääntyi don Manueliin päin.
"Kuinka paljon teidän ylhäisyytenne antaa käteismaksua herraBöhmerille?"
"Sata tuhatta livreä", vastasi portugalilainen.
"Sata tuhatta livreä", toisti Beausire Böhmerille, "kun kauppa päätetään."
"Ja loput?" kysyi Böhmer.
"Kun monseigneurin vekseli on ehtinyt täältä Lissaboniin, paitsi jos mieluummin tahdotte odottaa, kunnes ilmoitus siitä saapuu Lissabonista tänne."
"Meillä on asiamies Lissabonissa", huomautti Böhmer, "ja jos hänelle kirjoittaisi…"
"Oikein", sanoi Beausire ivallisesti nauraen, "kirjoittakaa vain ja kysykää, onko herra de Souza maksukykyinen ja voiko hänen majesteetilleen Portugalin kuningattarelle antaa luottoa neljätoista sataa tuhatta livreä."
"Monsieur…" änkytti Böhmer hämillään.
"Hyväksyttekö, vai haluatteko toisenlaisia ehtoja?"
"Ne ehdot, jotka herra sihteeri minulle aluksi esitti, näyttävät tyydyttäviltä. Mitä määräaikoja niissä olisi?"
"Kolme määräaikaa: kuukauden päästä neljäsataa tuhatta, kahden ja kolmen kuukauden päästä kummallakin kertaa viisisataa tuhatta. Silloin teidän jo sopii tehdä hauska matka."
"Lissaboniin?"
"Miksi ei? Nostamaan kolmessa kuukaudessa lähes puolitoista miljoonaa, eikö sitä varten kannata vähän vaivaa nähdä?"
"Onhan se niinkin, mutta…"
"Sitäpaitsi saatte matkustaa lähetystön kustannuksella, ja mukaanne tulen minä tai virallinen sihteerimme."
"Itsekö minä vien sinne timantit?"
"Luonnollisesti, ellette halua lähettää monseigneurin hyväksymiä vekseleitä ja laskea timantteja yksin menemään Lissaboniin."
"En tiedä… luulen melkein… parasta olisi matkustaa…"
"Sitä minäkin", sanoi Beausire. "Kauppa tehdään täällä, te saatte käteisesti sata tuhatta livreä, allekirjoitatte kauppakirjan ja viette timantit hänen majesteetilleen. Kuka on teidän asiamiehenne Lissabonissa?"
"Herrat Nunex Balboan Veljekset."
Don Manuel kohotti päätään.
"Nehän ovat minun pankkiirini", sanoi hän hymyillen.
"Ne ovat hänen ylhäisyytensä pankkiirit", toisti Beausire, myös hymyillen.
Böhmer näytti riemastuvan. Nyt olivat kaikki pilvet hälvenneet. Hän kumarsi kuin kiittääkseen ja sanoakseen hyvästi. Mutta äkkiä jokin ajatus sai hänet viivähtämään.
"Mikä nyt on?" kysyi Beausire levottomasti.
"Onhan ehdoista sovittu?" sanoi Böhmer.
"Täydellisesti."
"Paitsi että…"
"Herra Bossangen suostumus vielä puuttuu."
"Ja paitsi erästä tapausta", lisäsi Böhmer.
"Ahaa! Vai teillä onkin este!"
"Se on niin arka asia, monsieur, mutta portugalilainen kunniantunto on niin ylevä, että hänen ylhäisyytensä varmaan ymmärtää minut."
"Puhukaa nyt vain suoraan!"
"Asian laita on se, että tätä koristetta on jo tarjottu hänen majesteetilleen Ranskan kuningattarelle."
"Joka ei siitä huolinut. Entä sitten?"
"Me emme voi, monsieur, päästää tätä kaulanauhaa iäksi menemään Ranskasta ilmoittamatta ensin kuningattarelle, jolle meidän on vielä annettava etuoikeus se ostaa, ja siihen meidät pakottaa kunniantunto ja uskollisuus."
"Se on oikein", sanoi don Manuel arvokkaasti. "Ja toivoisin, että portugalilainen kauppias puhuisi samaan tapaan kuin herra Böhmer."
"Tunnen itseni onnelliseksi ja ylpeäksi siitä, että teidän ylhäisyytenne hyväksyy käsityskantani. On siis kaksi väliehtoa: herra Bossangen suostumus ja Ranskan kuningattaren uusi ja lopullinen kieltäytyminen kaulanauhan ostosta. Sitä varten pyydän kolmen päivän lykkäystä."
"Ja meidän ehtomme", sanoi Beausire, "ovat seuraavat: sata tuhatta livreä käteisesti, muu osa hintaa kolmessa vekselissä. Timanttilipas jätetään lähetystön sihteerille tai minulle, joista jompikumpi seuraa teitä Lissaboniin herrain Nunez Balboan Veljesten luo. Täysi maksu kolmessa kuukaudessa ja vapaa matka."
"Juuri niin, monseigneur, juuri niin, monsieur", sanoi Böhmer ja kumarsi.
"Malttakaa vielä!" sanoi don Manuel portugalinkielellä.
"Mitä nyt?" kummeksi Böhmer.
"Kaupanpäällisiksi", sanoi lähettiläs, "jokin tuhannen pistolin [kymmentä frangia vastaava kultaraha. —Suom.] sormus sihteerilleni, sille, joka saattaa teitä matkalla."
"Se on kyllä kohtuullista", mutisi Böhmer, "ja sen menon olinkin jo ottanut lukuun."
Don Manuel laski jalokivikauppiaan luotansa ylhäisellä jäähyväisliikkeellä, ja molemmat yhtiömiehet jäivät kahden kesken.
"Selittäkää nyt", sanoi don Manuel kiivastuneena Beausirelle, "minkä pirullisen päähänpiston vuoksi te tahdotte, ettei timantteja jätetä tänne? Matka Portugaliin! Oletteko hullu? Eikö olisi yhtä hyvä, että maksetaan kauppahinta ja saadaan timantit heti?"
"Te otatte lähettilästoimenne liian vakavalta kannalta", vastasiBeausire. "Herra Böhmerin silmissä te ette vielä oikein ole herra deSouza."
"Mitä vielä! Olisiko hän muuten sopinut kaupasta?"
"Sanokaa mitä tahdotte. Kenties hän ei olisi sopinut ehdoista, jos olisi suorastaan epäillyt. Mutta jos kellä on viisitoista sataa tuhatta livreä, uskoo hän olevansa kaikkien kuningasten ja lähettilästen yläpuolella. Ja jos joku vaihtaa viisitoista sataa tuhatta livreä paperipalasiin, tahtoo hän tietää, onko noilla papereilla mitään arvoa."
"Aiotte siis matkustaa Portugaliin, vaikkette osaa portugalinkieltä… Te olette hullu."
"Enkä ole. Te saatte matkustaa itse."
"En ikinä, siihen en suostu!" huudahti don Manuel. "Ettäkö minä palaisin Portugaliin! Siihen on minulla päteviä esteitä."
"Vakuutan teille, ettei Böhmer olisi koskaan vaihtanut timanttejaan papereihin."
"Vaikka niissä on Souzan nimi!"
"Hän pitää itseään ainakin Souzan vertaisena!" huudahti Beausire ja löi kämmenensä yhteen.
"Parempi teidän olisi sanoa, että asia on mennyt myttyyn", väitti donManuel.
"Ei ollenkaan. Tulkaapa tänne, herra päällysmies", sanoi Beausire kamaripalvelijalle, joka ilmestyi kynnykselle. "Tiedätte kai, mistä on puhe?"
"Kyllä."
"Kuuntelitte?"
"Tietysti."
"Hyvä. Luuletteko, että olen tehnyt tyhmyyden?"
"Ette ole, vaan minusta te olette tuhat kertaa oikeassa."
"Minkä perusteella?"
"Kuulkaapa: herra Böhmer olisi muuten toimittanut niin, että hotelliamme ja lähettilästä olisi yhtä mittaa pidetty silmällä."
"Entä sitten?" kysyi don Manuel.
"Mutta kun herra Böhmerillä on osa hintaa saatuna ja timantit vieressään, ei häneen jää mitään epäilystä, vaan hän lähtee hyvillä mielin Portugaliin."
"Ei silti tarvitse perille asti mennä, herra lähettiläs", huomautti kamaripalvelija, "vai mitä arvelee herra ritari Beausire?"
"No siinä on kerrankin järkevä mies!" huudahti Olivan rakastaja.
"Selittäkää lähemmin, mitä aiotte", sanoi don Manuel jokseenkin kylmäkiskoisesti.
"Viidenkymmenen lieuen päässä Pariisista", vastasi Beausire, "tämä sukkela poika syöksee esille, naamio kasvoilla, näyttää ajomiehelle kahta pistoolia, ryöstää vekselit ja timantit, rökittää herra Böhmeriä ja siihen se retki päättyy."
"Sitä en tarkoittanut", sanoi kamaripalvelija. "Minä kuvittelin, että herrat Beausire ja Böhmer lähtevät laivalla Bayonnesta Portugaliin."
"Hyvä sekin!"
"Herra Böhmer ihailee merta, kuten kaikki saksalaiset, ja kävelee kannella. Kerran, kun laiva vaaruu, hän horjahtaa ja putoo mereen. Lippaan oletetaan menneen hänen mukanaan. Miksi ei meri pitäisi hallussaan viidentoista sadan tuhannen livren timantteja, kun se on niin hyvin tallettanut monta espanjalaista kultalastia."
"Ahaa, nyt alan ymmärtää", sanoi portugalilainen.
"Jo on aikakin", mutisi Beausire.
"Siinä on vain huomattava", jatkoi don Manuel, "että timanttien kavaltamisesta joutuu Bastiljiin, ja kun houkuttaa jalokivikauppiaan katselemaan merta, niin joutuu hirteen."
"Voi kyllä joutua kiikkiin timanttivarkaudesta", myönsi päällysmies, "mutta sitä ei voida epäillä, että mies on hukutettu."
"Sittenpä nähdään, kun niin pitkällä ollaan", sanoi Beausire. "Nyt ajatellaan vain tehtäviämme. Hoitakaamme tätä lähetystöä kuin mallikelpoiset portugalilaiset, jotta meistä sanottaisiin: Elleivät olleetkaan oikeita lähettiläitä, niin ainakin näyttivät olevan. Sekin olisi imartelevaa. Siis odotetaan kolme päivää."
Oli seuraava päivä siitä lukien, jolloin portugalilaiset sopivat kaupasta Böhmerin kanssa, kolme päivää sen jälkeen, kun näimme eräiden tämän kertomuksen päähenkilöiden käyvän oopperanaamiaisissa.
Montorgueil-kadun varrella, ristikkoportilla suljetun pihan perällä, oli pieni pitkulainen rakennus, jota kadun melulta suojelivat maalaistapoja muistuttavat akkunaluukut. Pohjakerroksessa, jonne pääsi vain varovasti kahlaten parin, kolmen haisevan lätäkön poikki, tarjoutui jonkinlainen puoliavoin puoti niiden nähtäväksi, jotka olivat läväisseet ristikkoportin ja piha-alueen vastukset.
Tässä rakennuksessa asui eräs sanomalehtimies, jonka nimi oli jokseenkin tunnettu. Ensi kerroksessa asui toimittaja itse. Pohjakerroksessa säilytettiin aikakauskirjan vihkoja pinottuina numerojärjestykseen. Kahdessa muussa kerroksessa asui hiljaista väkeä, joka sai monta kertaa vuodessa ilmaiseksi olla läsnä myrskyisissä kohtauksissa, kun toimittajan kimppuun kävivät poliisit, yksityiset loukatut tai hänen haukkumansa näyttelijät.
Sellaisina päivinä panivat Ristikkotalossa, joksi sitä tässä korttelissa nimitettiin, vuokralaiset akkunansa kiinni etupuolelta, paremmin kuullakseen sanomalehtimiehen ulinan, joka hädissään tavallisesti pakeni Vieux-Augustins-kadulle pienestä, kamarinsa tasalla olevasta takaportista. Ja kun tämä oli auennut ja taas sulkeutunut, lakkasi meteli, sillä uhattu mies oli kadonnut ja hyökkääjät jäivät yksin tuijottamaan neljään kaartilaiseen, jotka vanha palvelijatar oli kiireesti noutanut kauppahallin vahtipaikalta. Toisinaan sattui, että kun hyökkääjät eivät saaneet elävään olentoon purkaa kiukkuaan, kävivät he käsiksi pohjakerroksen nihkeisiin paperipinoihin, repivät, polkivat tai osittain polttivatkin näitä rikollisia lehtiä, jos kovaksi onneksi osui lähitienoilla olemaan tulta. Mutta riittääkö siekale sanomalehteä kostolle, joka tavoittelee siekaletta toimittajan omasta nahasta?
Lukuunottamatta näitä kohtauksia Ristikkotalon rauhallisuus oli muuttunut sanaparreksi. Herra Reteau läksi varhain aamulla kiertomatkalleen pitkin rantakatuja, toreja ja bulevardeja. Hän tapasi naurettavaisuuksia ja paheita, merkitsi ne muistiin, hahmotteli piirroksia, ja painatti ne näköisiksi kuviksi kehitettyinä lähinnä seuraavaan numeroonsa. Hänen aikakauskirjansa oli viikkolehti; herra Reteau pyydysti siihen sisällystä neljä päivää, painatti kahtena päivänä ja vietti joutopäivänä sen, jolloin lehti ilmestyi.
Sinä päivänä, josta nyt on puhe, oli lehti juuri valmistunut painosta. Noustessaan kello kahdeksan aamulla herra Reteau sai vanhalta palvelijaltaan päivän numeron, joka oli vielä nihkeä ja pahalta haisevan punaisenharmaan päällyslehtensä suojassa.
Hän kiirehti sitä lukemaan niin huolellisesti, kuin hellä isä tarkastelee rakastetun lapsen ansioita ja vikoja. Siitä päästyään hän sanoi eukolle:
"Adelgonde, tässä on oiva numero; oletko lukenut?"
"En vielä, soppa ei ole valmis", vastasi eukko.
"Tähän numeroon olen tyytyväinen", sanoi sanomalehtimies ojentaen laihasta vuoteestaan vielä laihempia käsivarsiaan.
"Vai niin", sanoi Adelgonde, "mutta tiedättekö, mitä siitä painossa sanotaan?"
"No mitä?"
"Että tällä kertaa ette vältä Bastiljia."
Reteau nousi istualle ja sanoi tyynesti:
"Adelgonde, keitä minulle hyvä soppa äläkä sekaannu kirjallisuuteen."
"Aina vain sama", vastasi eukko, "rohkea kuin kotivarpunen!"
"Tämänpäiväisellä numerolla voin sinulle ostaa uudet kengänsoljet", sanoi Reteau kietoutuneena lakanaan, jonka valkeus oli epäiltävä. "Onko jo käyty ostamassa paljon lehden numeroita?"
"Ei vielä, eivätkä ne soljetkaan tule kovin loistamaan, jos tämmöistä jatkuu. Muistatteko sen hyvän numeron herra de Broglieta vastaan? Ennen kello kymmentä oli jo myyty sata numeroa."
"Ja silloin olin jo kolmasti turvautunut Vieux-Augustins-kadulle", sanoi Reteau. "Joka meteli pani värisemään; sotamiehet ovatkin niin raakoja."
"Siitä teen sen johtopäätöksen", väitti itsepäinen Adelgonde, "ettei tämä numero ole niin tuottava kuin Broglie-numero."
"Olkoon", sanoi Reteau, "mutta sitten ei tarvitsekaan niin pelätä, vaan syön soppani rauhassa. Tiedätkö miksi?"
"En tosiaankaan, monsieur."
"Siksi, että nyt en ahdista yhtä miestä, vaan kokonaisuutta, en sotilasta, vaan kuningatarta."
"Kuningatarta!" mutisi eukko. "Jumalan kiitos, silloin ei teidän tarvitse pelätä. Jos käytte kuningattaren kimppuun, kannetaan teitä riemusaatossa, lehden numerot myydään, ja minä saan soljet."
"Joku soittaa", sanoi Reteau, joka oli ryöminyt takaisin sänkyynsä.
Eukko riensi puotiin ottamaan vastaan. Kohta hän palasi säteillen riemusta.
"Tuhat kappaletta", sanoi hän, "yhdellä kertaa. Se se on tilaus!"
"Kenen nimelle?" kysyi Reteau vilkkaasti.
"En tiedä."
"Se pitää tietää; riennä heti."
"Kyllä sen ehtii. Tuhannen kappaleen laskemisessa, sitomisessa ja pakkaamisessa on aika työ."
"Juokse, kuuletko, ja kysy palvelijalta… Onko se jokin palvelija?"
"Se on kantaja, auvergnelainen, jolla on hihnat mukana."
"Hyvä, kysy häneltä, minne hän vie lehdet." Adelgonde kiiruhti; hänen raskaat jalkansa narisuttivat lahoja puuportaita ja kysyvä ääni kajahti välikaton puhki. Kantaja kuului vastaavan, että lehdet piti viedä Neuve-Saint-Gilles-kadulle, Maraisin kaupunginosaan, kreivi de Cagliostrolle. Sanomalehtimies hypähti riemuissaan niin rajusti, että oli puhkaista makuusijansa. Hän nousi ja lähti itsekin auttamaan tilauksen suoritusta, josta muuten huolehti vain yksi apulainen, jonkinlainen nälkiintynyt varjo, läpikuultavampi kuin painettu paperi. Tuhat kappaletta viikkolehteä sälytettiin auvergnelaisen selkään, ja mies katosi selkä kumarassa ristikkoportista.
Kun Reteau juuri suunnitteli ensi numeroa varten pientä kyhäystä tästä menestyksestä omistaen siinä muutaman rivin jalomieliselle herralle, joka kannatti poliittiseksi luulemaansa vihkosta ostamalla sitä tuhat kappaletta; kun hän, sanalla sanoen, juuri riemuitsi näin onnekkaasta tuttavuudesta, kuului pihalta uusi soitto.
"Taas tuhat kappaletta!" huudahti Adelgonde ensi menestyksestä innostuneena. "Eikä se olisikaan kumma; kohta kun on puhe itävaltalaisesta, huutavat kaikki yhteen ääneen."
"Vaiti! Hiljaa! Älä puhu niin kovaa, Adelgonde. 'Itävaltalainen' on haukkumasana, ja siitä voisin joutua Bastiljiin, jota minulle äsken ennustit."
"Kaikkea vielä", äkäili eukko. "Eikö hän ole itävaltalainen, vai mitä?"
"Sen nimen panemme me sanomalehtimiehet liikkeelle, mutta sitä ei saa tuhlaten käyttää."
Taas kuultiin kellonsoitto.
"Mene katsomaan, Adelgonde. En muuten luule, että se on lehden ostaja."
"Miksi te niin luulette?" sanoi eukko astuen portaita alas.
"En tiedä, mutta ristikon takana näkyy olevan pahaenteinen olento."
Adelgonde meni edelleen pohjakerrokseen ja avasi tulijalle. Reteau puolestaan tähysteli, minkä voikin pitää luonnollisena, kun olemme kuvanneet hänen olojaan ja työpajaansa. Vieras oli yksinkertaisesti puettu mies, joka kysyi, oliko toimittaja kotona.
"Mitä asiaa teillä on?" tiedusti Adelgonde epäluuloisesti. Tällöin hän piti ovea varovasti raollaan, niin että voisi sen heti sulkea, jos pieninkin vaara uhkaisi.
Mies helisti rahoja taskussaan. Tämä suloinen sävel hellytti eukon sydäntä.
"Minä tulen", vastasi mies, "maksamaan ne tuhat kappaletta tämän päivän lehteä, jotka haettiin kreivi de Cagliostrolle."
"Jos niin on", sanoi eukko, "niin astukaa sisään."
Tulija astui ristikkoportista, mutta ei ehtinyt sitä sulkea, ennenkuin uusi vieras, nuori, kookas ja pulskan näköinen, tarttui porttiin ja sanoi:
"Anteeksi, monsieur."
Ja muuta lupaa kysymättä hän pujahti sisään kreivi de Cagliostron asiamiehen jäljestä. Adelgonde, jonka mielessä nyt oli vain rahanhimoa ja kultakolikoiden helinää, riensi isäntänsä luo.
"Kuulkaas nyt", sanoi hän, "kaikki käy hyvin, täältä tulee viisi sataa livreä siltä herralta, joka osti tuhat kappaletta."
"Ottakaamme ne ylevästi vastaan", sanoi Reteau, ivallisesti mukaillenLariven sanoja eräästä äsken esitetystä näytelmästä.
Ja hän kääriytyi sievänpuoleiseen aamunuttuun, jonka hänelle oli lahjoittanut rouva Dugazon joko anteliaisuudesta tai pikemmin pelosta, sillä siitä lähtien, kun tällä rouvalla oli seikkailu tallimestari Astleyn kanssa, tuli häneltä Reteaulle kosolta kaikenlaisia lahjoja.
Kreivi de Cagliostron lähetti astui esille, levitti pöydälle pussista kuuden livren rahoja, laski niitä sata kappaletta ja järjesti kahdeksitoista patsaaksi. Reteau laski myös huolellisesti ja tarkasteli, oliko joukossa kuluneita rahoja.
Huomattuaan kaiken olevan kunnossa hän kiitti, antoi kuitin ja laski miellyttävästi hymyillen miehen menemään, kysyttyään ensin ilkamoiden, kuinka kreivi de Cagliostro jaksoi.
Rahojen tuoja vastasi kiittäen kuin luonnollisesta kohteliaisuudesta ja astui ovelle.
"Sanokaa herra kreiville, että olen valmis häntä palvelemaan", sanoi Reteau, "ja lisätkää, että hän saa olla levollinen; minä osaan säilyttää salaisuuden."
"Ei tarvita", vastasi mies. "Kreivi de Cagliostro on riippumaton eikä usko magnetismiin. Hän tahtoo, että Mesmerille naurettaisiin, ja levittää vain huvikseen tuota juttua ammeesta."
"Hyvä", murahti muuan ääni kynnykseltä. "Me toimitamme, että nauretaan myös kreivi de Cagliostron kustannuksella."
Ja Reteau näki äskeistä paljon pahaenteisemmän henkilön astuvan huoneeseensa. Tämä oli, kuten sanottu, nuori ja reipas mies, mutta Reteau ei ollut kanssamme yhtä mieltä hänen pulskasta ulkomuodostaan, huomaten sensijaan uhkaavan katseen ja ryhdin. Vieraalla olikin vasen käsi miekan kahvassa, ja oikea piteli keppiä.
"Millä voin teitä palvella, monsieur?" kysyi Reteau hieman arastellen, kuten hänen tapansa oli pulmallisina hetkinä.
Ja kun tällaiset hetket eivät olleet harvinaisia, arasteli Reteau siis usein.
"Oletteko herra Reteau?" kysyi vieras.
"Minä se olen."
"Joka pitää salanimeä de Vilette?"
"Niin juuri."
"Kirjoitatte kyhäelmiä?"
"Olette oikeassa, monsieur."
"Oletteko tämän kyhäelmän laatija?" jatkoi vieras tyynesti, vetäen taskustaan vielä tuoreen numeron tämänpäiväistä lehteä.
"Olen se julkaisija, vaikken laatija", vastasi Reteau.
"Hyvä, se on samantekevä, sillä vaikkette ole rohjennut sitä kirjoittaa, olette ollut kylliksi raukka sen julkaisemaan… Sanon: raukka", toisti vieras kylmästi, "sillä aatelismiehenä tahdon tässäkin sopassa punnita sanojani. Mutta te ette saa kirjaimen mukaan käsittää sanojani, eikä se, mitä sanon, ilmaise ajatustani. Jos sen ilmaisisin, pitäisi sanoa: tuon kyhäyksen kirjoittaja on roisto, sen julkaisija on konna."
"Monsieur!" sanoi Reteau aivan kalpeana.
"Niin, piru vie, tämä on ilkeä juttu", jatkoi nuori mies yltyen, mitä enemmän puhui. "Kuulkaa nyt, sepustaja, kukin asia vuorostaan: äsken saitte kultaa ja nyt selkään."
"Oho!" huudahti Reteau. "Sepä nähdään."
"Mitä nähdään?" kysyi suppeasti ja sotilaan tapaan nuori mies, joka nyt astahti vastustajaansa kohti.
Mutta tämä ei ollut ensi kertaa moisessa tilanteessa; hän tunsi oman asuntonsa loukot ja sopet ja tiesi, että kun vain kääntyi, niin pääsi ovesta pakoon, ja sitten sopi paiskata se lukkoon, rientää viereiseen huoneeseen ja sieltä pujahtaa jo tunnetun takaportin kautta Vieux-Augustins-kadulle. Sinne päästyään hän oli turvassa, sillä siellä oli toinen pieni ristikkoportti, jonka hän saattoi aukaista aina mukanaan olevalla avaimella, ja sitten sopi juosta tiehensä.
Tänään oli kuitenkin kynäniekka-paralla huono onni. Sillä juuri kun hän tarttui avaimeensa, huomasi hän ristikon lävitse toisen miehen, joka näytti, arvatenkin kiihtymyksen suurentamana, oikealta jättiläiseltä ja seisoi siellä liikkumatta, uhkaavana odottaen, niinkuin muinoin Hesperuksen lohikäärme odotti kultaomenien näpistelijöitä. Reteau olisi mielellään palannut sinne, mistä oli tullut, mutta ensimmäinen, kepillä varustettu mies oli potkaissut oven auki ja ajanut häntä takaa, niin että saattoi nyt tarttua häntä niskaan, jos tahtoi, kun hänen oli pakko pysähtyä nähdessään tuon toisen vartijan, jolla myös oli miekka ja keppi. Näin siis Reteau oli kahden tulen eli oikeammin, kahden kepin välissä, pienellä, hämärällä, umpinaisella pihalla, huoneustonsa ulkopään ja sen ristikkoportin välissä, joka Vieux-Augustins-kadun puolella olisi johtanut pelastukseen ja vapauteen, jos vain pääsy olisi ollut vapaa.
"Hyvä herra, päästäkää minut tästä lävitse", pyysi Reteau porttia vartioivalta nuorelta mieheltä.
"Monsieur", huusi Reteauta takaa ajava nuori mies, "monsieur, pitäkää kiinni sitä roistoa!"
"Olkaa levollinen, herra de Charny, ei hän tästä pääse", vastasi portilla olija.
"Herra de Taverney, tekö?" huudahti Charny, sillä tämä oli todellakin mies, joka Montorgueil-kadulta oli tullut Reteaun luo.
Molempien mieleen oli, aamulla lehteä lukiessa, tullut sama ajatus, koska heillä oli sydämessään sama tunne, ja ilmoittamatta toisilleen mitään he olivat ryhtyneet aatettaan toteuttamaan. Tätä varten oli mentävä sanomalehtimiehen luo vaatimaan hyvitystä ja annettava hänelle selkään, jos hän kieltäytyisi. Mutta nyt he, nähdessään toisensa, tulivat huonolle tuulelle, sillä kumpikin aavisti kilpailijan siinä miehessä, jossa oli herännyt sama tunne. Siksi herra de Charny olikin jokseenkin nyrpeästi huudahtanut: "Herra de Taverney, tekö?"
"Minä itse", vastasi Filip samaan tapaan, tehden puolestaan liikkeen rukoilevaa kynäniekkaa kohti, joka oli pistänyt kätensä ristikon lävitse. "Minä itse, mutta näyn myöhästyneen. Saan siis vain katsella juhlaa, ellette ole niin hyvä ja avaa porttia."
"Juhlaa", mutisi kauhistunut Reteau, "mitä te juhlalla tarkoitatte?Aikovatko herrat minut teurastaa?"
"Se on liian törkeä sana", vastasi Charny. "Ei, monsieur, ei teitä teurasteta, vaan ensin tutkitaan ja sitten hutkitaan. Sallinette, herra de Taverney, että käsittelen tätä miekkosta, niinkuin parhaaksi näen?"
"Tietysti, monsieur", vastasi Filip, "onhan teillä etuoikeus, koska ensiksi tulitte."
"Asettukaa siis seinää vasten ja seiskaa liikkumatta", komensi Charny, kiittäen Taverneytä nyökkäyksellä. "Te siis, arvoisa herra, myönnätte laatineenne ja julkaisseenne kuningattaresta tuon leikillisen tarinan, joksi sitä sanotte ja joka oli luettavana lehdessänne tänä aamuna."
"Monsieur, se ei tarkoita kuningatarta."
"Vai se vielä puuttui!"
"Te olette kovin kärsivällinen, monsieur", huomautti Filip raivoissaan portin toisella puolen.
"Malttakaa", vastasi Charny, "ei tämä veijari odotuksesta mitään menetä."
"Vaikka niin", mutisi Filip, "mutta minä odotan myös." Charny ei vastannut Taverneylle, vaan kääntyi taas Reteaun puoleen:
"Etteniotnaon Antoinette takaperin… Älkää valehdelko, se olisi niin kömpelöä ja kehnoa, että rehellisen selkäsaunan tai surman sijaan sietäisitte joutua elävältä nyljettäväksi. Vastatkaa siis kiertelemättä. Kysyn teiltä, oletteko tuon häväistyskirjoituksen ainoa laatija?"
"En ole ilmiantaja", vastasi Reteau suoristuen.
"Hyvä! Se merkitsee, että on rikostoveri, ensiksikin se mies, joka käski ostamaan tuhat kappaletta tekelettänne, kreivi de Cagliostro, kuten äsken mainitsitte. Kreivi saa maksaa puolestaan, jahka te ensin maksatte oman osanne."
"Monsieur, en minä häntä syytä", kiljui sanomalehtimies peläten joutuvansa kahden herran vihoihin, lukuunottamatta tuota, joka maltitonna odotti portin takana.
"Mutta kun olen ensin saanut käsiini teidät", jatkoi Charny, "niin maksatte myös ensin."
Ja samalla hän kohotti keppinsä.
"Monsieur, jospa minulla olisi miekka", ulisi Reteau. Charny laski keppinsä.
"Herra de Taverney", sanoi hän, "olkaa niin hyvä ja lainatkaa tälle vintiölle miekkanne."
"En suinkaan; kunniallista miekkaani en lainaa tuolle roistolle, mutta tässä on keppini, ellei omanne riitä. Hyvällä omallatunnolla en voi teidän tai hänen vuokseen muuta tehdä."
"Vai keppi, lempo soikoon!" huusi Reteau vimmastuneena. "Tietäkää, että olen aatelismies!"
"No lainatkaa siis miekkanne minulle", sanoi Charny heittäen omansa sanomalehtimiehen eteen. "Tuota en enää koske, sillä siitä pääsen."
Nyt ei Filip enää voinut väittää vastaan, vaan veti miekkansa tupesta ja pisti sen ristikon lävitse Charnylle, joka otti sen käteensä ja kiitti.
"Vai olet sinä aatelismies", ärjyi hän kääntyen Reteauhun päin, "ihan aatelismies, ja kyhäät Ranskan kuningattaresta semmoisia parjauksia… No niin, ota tuo miekka kouraasi ja näytä, että olet aatelismies."
Mutta Reteau ei hievahtanut; olisi melkein luullut hänen pelkäävän maassa makaavaa miekkaa yhtä pahasti kuin keppiä, joka äsken oli heilunut hänen päänsä kohdalla.
"Hitto vie!" sanoi Filip maltitonna, "avatkaa edes tämä portti."
"Anteeksi, monsieur", vastasi Charny, "mutta tehän myönsitte, että tämä mies on aluksi minun."
"Rientäkää siis lopettamaan, sillä minulla on kiire aloittamaan."
"Täytyy ensin käyttää kaikki muut keinot, ennenkuin ryhdyn äärimmäiseen", selitti Charny, "sillä minusta näyttää, että on melkein yhtä vaikeata antaa selkään kuin saada. Mutta koska tämä herra itsepäisesti valitsee ennemmin kepin- kuin miekaniskut, niin hän saakoon makunsa mukaan."
Heti kun Charny oli tämän lausunut, julisti Reteaun kiljunta, että hän oli myös ryhtynyt sanoista työhön. Sitten seurasi vielä viisi tai kuusi nasevaa sivallusta, joista kukin houkutti ilmoille aiheuttamaansa tuskaa vastaavan parahduksen.
Nämä huudot saivat vanhan Adelgonden ilmestymään paikalle, mutta Charny ei välittänyt sen enempää hänen kuin hänen isäntänsäkään huudoista.
Sillä välin Filip, seisten kuin Aatami paratiisin portin takana, sai vain nuolla hyppysiään karhun lailla, joka haistaa tuoretta lihaa häkkinsä ulkopuolella.
Vihdoin Charny herkesi uupuneena pieksemisestä, ja Reteau vaipui maahan uupuneena selkäsaunasta. "Kas", sanoi Filip, "joko lopetitte, monsieur?"
"Jo", vastasi Charny.
"No antakaa sitten miekkani takaisin, jota ette tarvinnutkaan, ja olkaa niin hyvä ja aukaiskaa minulle."
"Hyvä herra!" rukoili Reteau, pitäen nyt suojelijanaan sitä, joka oli selvittänyt tilinsä hänen kanssaan.
"Ymmärrätte kai, etten voi jättää herraa portin taakse", sanoiCharny. "Menen siis avaamaan."
"Voi, tämä on murha!" huusi Reteau. "Tappakaa minut heti miekanpistolla, niin tulee loppu!"
"Älkää hätäilkö", sanoi Charny. "Minun luullakseni ei tämä herra enää kajookaan teihin."
"Ja siinä olette oikeassa", vahvisti perin halveksivasti Filip, joka nyt tuli saapuville. "Minä en sekaannu asiaan. Saitte selkäsaunan, hyvä on, ja kuten lakimiehet sanovat:Non bis in idem. [Ei kahdesti samaa. —Suom.] Mutta lehden painos on jäljellä, ja sen hävittäminen on tärkeä asia."
"Ihan oikein", sanoi Charny. "Siinä näkee, että kahden on parempi kuin yksin. Olisin sen ehkä unohtanut, mutta miten te, herra de Taverney, jouduitte tuon portin taakse?"
"Kyllä selitän", vastasi Filip. "Minä hankin korttelin asujamilta tietoja tuon roiston oloista ja sain kuulla, että hänellä on tapana paeta, kun hätyytetään. Ja sitten tehtiin lähemmin selkoa hänen pakotavastaan, ja mieleeni johtui, että jos tulen takaportin kautta ja suljen sen jälkeeni, saan ketun kiinni luolassaan. Teillä oli sama koston ajatus, mutta rientäessänne ette joutanut hankkimaan niin täydellisiä tietoja, ja kun menitte tavallisesta portista, oli otus päästä käsistänne, mutta onneksi satuin olemaan täällä."
"Ja siitä olen hyvin iloinen! Mennään, herra de Taverney… Tuo veijari saa näyttää meille painokoneensa."
"Mutta se ei ole täällä", väitti Retau.
"Valetta", kovisti Charny uhaten.
"Ei, ei", huomautti Filip. "Hän lienee oikeassa, ja kirjasimet ovat jo puretut. Nyt on vain jäljellä painettuja numeroita. Mutta painos onkin kaiketi vielä kokonaan tallella paitsi niitä tuhatta kappaletta, jotka myytiin herra de Cagliostrolle."
"Hänen pitää repiä lehden painos rikki meidän läsnäollessamme."
"Hän saa sen polttaa; se on varmempaa."
Ja Filip, tyytyen tähän hyvitykseen, työnsi Reteauta edellään puotia kohti.