Sillä välin oli Adelgonde rientänyt hakemaan järjestyksen valvojia. Mutta ennen hänen paluutaan olivat Filip ja Charny ehtineet sytyttää aika rovion aikakauskirjan vihoista, joita heittivät tuleen yhä lisää, repien niitä palasiksi, jotta paremmin syttyisivät. Painoksen viimeiset kappaleet olivat jo käsiteltävinä, kun Adelgonden takana, pihan toisessa päässä, näkyi kaartilaisia ja samalla satakunta katupoikaa ja yhtä monta juoruämmää. Ensimmäiset pyssynperät kolahtivat juuri eteisen kivilattiaan, kun lehden viimeinen numero syttyi palamaan.
Onnekseen Filip ja Charny tunsivat sen takatien, jonka Reteau oli varomattomasti näyttänyt. He siis pujahtivat salakäytävään, sysäsivät salvat kiinni, astuivat Vieux-Augustins-kadun ristikkoportista, lukitsivat sen jälleen ja heittivät avaimen katuojaan.
Sillaikaa Reteau, päästyään vapauteen, kirkui: auttakaa, murha, salamurha! ja Adelgonde kirkui: tulipalo! nähdessään akkunoiden kimaltelevan paperin palaessa. Sotamiehet saapuivat, mutta huomattuaan nuorten miesten kadonneen ja tulen sammuvan eivät pitäneet tarpeellisena jatkaa etsiskelyään, vaan jättivät Reteaun hautomaan selkäänsä kanferttiviinalla ja palasivat vahtipaikalleen.
Mutta kansanjoukko, ollen uteliaampi kuin kaartilaiset, viipyi kello kahdentoista tienoille Reteaun pihalla yhä siinä toivossa, että aamullinen kohtaus uudistuisi. Vimmoissaan soimasi Adelgonde Marie-Antoinettea nimittäen häntä itävaltalaiseksi ja siunasi herra Cagliostroa nimittäen tätä kirjallisuuden suojelijaksi.
Kun Filip ja Charny olivat joutuneet Vieux-Augustins-kadulle, sanoi jälkimäinen:
"Kun asiamme nyt on suoritettu, monsieur, voinko toivoa sitä iloa, että saisin jollakin tapaa olla teille avuksi?"
"Kiitän tuhannesti, monsieur; aioin kysyä teiltä samaa."
"Kiitos; olen tullut tänne yksityisissä asioissa, joiden takia viipynen osan päivää Pariisissa."
"Samoin minäkin."
"Sallikaa minun siis lausua teille jäähyväiset ja onnitella itseäni siitä kunniasta, että olen teidät tavannut."
"Sallikaa minun lausua samaa teille, lisäten toivovani, että se asia, jota varten olette tänne tullut, onnistuisi mielenne mukaan."
Ja molemmat miehet kumarsivat hymyillen ja kohteliaasti, mutta samalla olisi kuitenkin helposti nähnyt, että sanat tulivat vain huulilta. Erottuaan he lähtivät kumpikin omalle suunnalleen, Filip bulevardeja kohti ja Charny pitkin virran rantaa. Molemmat kääntyivät pari kertaa katsomaan taakseen, kunnes kumpikaan ei enää nähnyt toistaan.
Silloin Charny poikkesi Beaurepaire-kadulle ja joutui monen pikku kadun kautta viimein Saint-Louis-kadulle, jota pitkin sitten astui päästäkseen Neuve-Saint-Gilles-kadun kulmaan. Mutta samalla hänen huomionsa kiintyi nuoreen mieheen, joka näytti tutulta ja tuli häntä vastaan samaa katua. Pari kertaa hän pysähtyi epäillen, mutta pian häipyi kaikki epävarmuus. Vastaantulija oli todellakin herra de Taverney.
Filip, joka oli aluksi poikennut Mauconseil kadulle, oli sitten kulkenut pitkin monta eri katua, sivuuttanut Lamoignonin hotellin ja lopulta päässyt Saint-Louis-kadulle, missä nuoret miehet taas yhtyivät juuri silloin, kun piti kääntyä Neuve-Saint-Gilles-kadulle. Molemmat pysähtyivät ja loivat toisiinsa katseen, joka ei enää salannut heidän ajatustaan.
Kummallakin oli jälleen ollut sama aikomus, nimittäin mennä vaatimaan hyvitystä kreivi de Cagliostrolta. Kun he nyt tapasivat toisensa täällä, olivat he selvillä toistensa aikeesta.
"Herra de Charny", sanoi Filip, "jätin teidän haltuunne myyjän; voisitte siis minulle jättää ostajan. Saitte antaa kepillä, suokaa minun antaa miekalla."
"Monsieur", vastasi Charny, "ymmärtääkseni teitte mielikseni vain siksi, että olin ensinnä paikalla, ettekä minkään muun vuoksi."
"Niin, mutta tänne", sanoi Taverney, "tulin samalla kuin tekin, ja sanon jo ennakolta, etten täällä suo teille etuoikeutta."
"Ja kuka sanoo, että pyydänkään, monsieur? Puolustan oikeuttani, siinä koko juttu."
"Ja mihin teillä on mielestänne oikeus?"
"Pakottaa kreivi de Cagliostro polttamaan ne tuhat numeroa, jotka hän osti siltä roistolta."
"Muistanette, että juuri minun päähäni ensin juolahti polttaa niitäMontorgueil-kadun talossa."
"Olkoon niin, että poltitte ne, jotka tavattiin siellä; nyt minä revin ne, jotka tavataan täällä."
"Minusta on kovin ikävää, kun olen pakotettu vakavasti huomauttamaan, että tahdon ensimmäisenä päästä tekemisiin kreivi de Cagliostron kanssa."
"Enempää en voi hyväksenne tehdä kuin antaa kohtalon ratkaista. Heitän louisdorin ilmaan, ja joka sitten arvaa, mikä puoli on ylöspäin, sillä on etuoikeus."
"Kiitän teitä, monsieur, mutta yleensä minulla on pelissä huono onni ja luultavasti häviäisin nytkin."
Ja Filip lähti astumaan katua pitkin. Charny pysäytti hänet sanoen:
"Monsieur, vielä pari sanaa; silloin ehkä ymmärrämme toisemme."
Filip kääntyi kiivaasti. Charnyn äänessä oli nyt jotakin uhkaavaa, mikä häntä miellytti.
"Vai niin!" sanoi hän. "No?"
"Jos vaatiaksemme kreivi de Cagliostrolta hyvitystä kävisimme ensin Boulognen metsässä, olisi se aika kiertotie, sen myönnän, mutta erimielisyytemme päättyisi. Toinen meistä luultavasti jäisi sinne, eikä toisen, joka palaisi, tarvitsisi kellekään tiliä tehdä."
"Todellakin, monsieur", sanoi Filip, "te ehätitte lausumaan minun ajatukseni. Se ratkaisisi koko riidan. Tahdotteko olla niin hyvä ja ilmoittaa, missä jälleen tapaamme?"
"Ellei seurani ole teille kovin vastenmielinen, niin…"
"Kuinka sitä oletatte?"
"Niin ei meidän tarvitse erota. Olen määrännyt, että vaununi odottavat minua Place Royalen reunalla, eikä sinne ole kuin muutama askel."
"Olette siis niin herttainen, että tarjoatte minulle vaunuissanne sijaa?"
"Tietysti, suurimmalla mielihyvällä."
Ja nuoret miehet, jotka olivat ensi näkemältä tunteneet olevansa kilpailijoita ja ensi tilaisuudessa tulleet vihamiehiksi, kiirehtivät Place Royalea kohti. Pas-de-la-Mule kadun kulmasta he näkivät Charnyn vaunut. Viitsimättä kävellä pitemmälle Charny viittasi lakeijalle, ja vaunut tulivat heidän luokseen. Charny pyysi Filipiä ensin ottamaan sijansa, repäisi taskukirjastaan lehden, kirjoitti siihen muutaman sanan ja lähetti sen lakeijallaan asuntoonsa. Kun sitten molemmat nuoret miehet olivat istuutuneet vaunuihin, lähtivät nämä kiitämään Elysée-kenttiä kohti.
Herra Charnyn hevoset olivat oivallisia; vähemmässä kuin puolessa tunnissa he joutuivat Boulognen metsään. Tavattuaan täällä soveliaan paikan hän käski ajajan pysäyttää.
Ilma oli kaunis, hieman viileä, mutta aurinko imi jo halukkaasti ensi tuoksua orvokeista ja seljapensaiden vastapuhjenneista nupuista, joita näkyi tien vieressä ja metsän laidassa. Viime vuoden kellastuneiden lehtien päällitse kohosi ruoho ylpeänä töyhtömäisine latvoineen, ja pitkin vanhoja muureja nähtiin keltaorvokkien nojaavan niihin tuoksuavia päitään. "Ihana kävelyilma, vai mitä arvelette, herra de Taverney?" virkkoi Charny.
"Niin on, monsieur."
Ja molemmat astuivat vaunuista maahan.
"Lähtekää, Dauphin", sanoi Charny ajajalleen.
"Mutta lienee väärin lähettää vaunut pois", sanoi Taverney, "koska toinen meistä ehkä niitä tarvitsisi paluumatkaansa varten."
"Ennen kaikkea, monsieur, salaisuus", vastasi Charny. "Koko asia on salattava. Jos sen saisi palvelija tietää, voisi se huomenna olla puheen aineena koko Pariisissa."
"Kuten tahdotte, monsieur. Mutta se vekkuli, joka meidät tänne kyyditsi, arvaa kyllä asian. Sellaiset tuntevat kyllä aatelismiesten tapoja kyllin hyvin osatakseen epäillä, että kun täyttä vauhtia ajetaan Boulognen, Vincennesin tai Satoryn metsään, niin ei ole puhe tavallisesta huviajelusta. Toistan siis, että ajajanne jo arvaa, kuinka on asian laita. Mutta vaikkei hän arvaisikaan, joutuu hän, tosin vähän myöhään, sen tietämään sitten, kun näkee teidät tai minut haavoittuneena, kenties kuolleena. Eikö siis olisi viisaampaa antaa hänen jäädä viedäkseen täältä sen, joka ei muuten voi palata, kuin jättää teidät tai minut pulaan?"
"Oikeassa olette, monsieur", myönsi Charny. Kääntyen sitten vaunuihin päin hän huusi: "Dauphin, seis, saatte odottaa täällä." Aavistaen, että hänet kutsuttaisiin takaisin, ei Dauphin ollut kiirehtinyt, vaan ajanut hyvin hiljaa, joten ääni kuului vielä häneen saakka. Hän siis pysäytti, ja ruvettuaan, kuten Filip edellytti, epäilemään, mitä oli tulossa, asettui hän istuimelleen mukavaan asentoon voidakseen vielä lehdettömien puiden lomitse katsella sitä kohtausta, jossa hänen isäntänsä joutuisi myös esiintymään toimihenkilönä.
Sillä välin Filip ja Charny syventyivät metsään ja viiden minuutin kuluttua melkein katosivat sinertävään utuun, joka varjosti sen näköpiiriä. Edeltä kulkeva Filip tapasi kuivan ja kovan pohjan, pitkulaisen neliön, joka soveltui mainiosti heidän tarkoitukseensa.
"Ellette ole eri mieltä, herra de Charny", sanoi Filip, "näyttää tämä paikka sopivalta."
"Se on mainio, monsieur", vastasi Charny ja riisui takkinsa. Filip riisui myös takkinsa, heitti hattunsa maahan ja paljasti miekkansa.
"Monsieur", sanoi Charny, jonka miekka vielä oli tupessa, "kelle muulle tahansa sanoisin: Ritari, sanokaa sana, vaikkei anteeksi pyytäen, niin edes ystävällinen sana, ja kohta olemme hyvät ystävät; mutta teille, sankarille, joka olette juuri palannut Amerikasta, siitä maasta, missä taistellaan niin hyvin, teille en voisi…"
"Ja minä", keskeytti Filip, "sanoisin kelle tahansa muulle: Monsieur, ehkä olen teitä kohtaan ollut näennäisesti väärässä. Mutta teille, uljaalle merisoturille, joka vielä äskettäinkin herätitte mainiolla urotyöllä koko hovin ihastuksen, teille, herra de Charny, en voi muuta sanoa kuin: Herra kreivi, tehkää minulle se kunnia, että asetutte kuntoon."
Kreivi kumarsi ja sivalsi miekkansa.
"En luule, että kumpikaan on kajonnut riidan varsinaiseen syyhyn."
"En ymmärrä teitä, kreivi", vastasi Filip. "Päinvastoin, te ymmärrätte varsin hyvin, jopa täydellisesti; ja kun olette juuri tullut siitä maasta, missä ei osata valehdella, niin punastutte sanoessanne, ettette ymmärrä."
"Asentoon!" toisti Filip.
Ja miekat ojentuivat ristikkäin. Jo ensi tempuista huomasi Filip olevansa toista paljoa taitavampi, mutta sen sijaan, että tämä tieto olisi lisännyt hänen intoaan, näytti se vaikuttavan aivan laimentavasti. Tästä etevämmyydestä, joka salli Filipin pysyä kylmäverisenä, johtui, että hänen ottelunsa pian kävi yhtä tyyneksi; kuin jos hän olisi seissyt miekkailusalissa ja oikean aseen sijasta pidellyt vain harjoitusmiekkaa. Hän tyytyi vain torjumaan, ja taistelua oli jo kestänyt toista minuuttia hänen tekemättä ainoatakaan pistoa.
"Te säästätte minua", sanoi Charny. "Suvaitkaa ilmoittaa, mistä syystä?"
Ja peitellen äkillistä temppua hän pisti syvälle Filipiä kohti. Mutta tämä kietoi vastustajansa miekan vielä nopeammalla tempulla, ja isku oli torjuttu. Vaikka Charnyn miekka näin oli joutunut linjan ulkopuolelle, ei Taverney kuitenkaan hyökännyt. Nyt Charny yritti uudestaan, mutta Filip syrjäytti hänen pistonsa yksinkertaisella väistöllä, ja Charnyn oli pakko kiireesti palata asentoon.
Charny oli nuorempi ja varsinkin kiivaampi; verensä kuohuessa hän häpesi nähdessään toisen tyynenä, ja hänen mielensä teki järkyttää tätä tyyneyttä.
"Sanoin teille, monsieur, ettei meistä kumpikaan ollut kajonnut kaksintaistelun oikeaan syyhyn."
Filip ei vastannut.
"Mutta nyt sanon teille todellisen syyn: te olette haastanut riitaa minun kanssani, ja sen teitte, kun olette mustasukkainen."
Filip pysyi ääneti.
"Kuulkaapa", jatkoi Charny, sitä kiivaampana, mitä tyynempi oli Filip, "mitä peliä tämä on, herra de Taverney? Aiotteko uuvuttaa käteni? Semmoinen aie olisi teidän puoleltanne kehno. Hitto vie, pistäkää minut kuoliaaksi, jos voitte, mutta ainakin silloin, kun puolustan itseäni."
Filip pudisti päätään.
"Se muistutus, jonka teitte, monsieur", sanoi hän, "on ansaittu. Olen haastanut kanssanne riitaa, ja siinä olin väärässä."
"Ei siitä ole enää puhe; nyt teillä on miekka kädessä, käyttäkää sitä muuhun kuin torjumiseen, tai jollette halua hyökätä, niin puolustakaa itseänne."
"Monsieur", toisti Filip, "minulla on kunnia uudestaan sanoa, että olin väärässä ja nyt kadun."
Mutta Charny oli liiaksi tulistunut ymmärtääkseen vastustajansa jalomielisyyttä, joka hänestä oli vain loukkaus.
"Ahaa!" sanoi hän. "Nyt ymmärrän. Te haluatte esiintyä jalomielisenä, eikö totta, herra ritari? Ja illalla tai huomenna aiotte kertoa joillekin kaunottarille, kuinka veitte minut taistelupaikalle ja armahditte henkeni."
"Herra kreivi", vastasi Filip, "pelkään todellakin, että tulette hulluksi."
"Tahdoitte tappaa kreivi de Cagliostron miellyttääksenne kuningatarta, ja vielä paremmin päästäksenne hänen suosioonsa tahdotte lopettaa minutkin, mutta ivalla."
"Nyt sanoitte sanan liikaa", huusi Filip rypistäen kulmakarvojaan, "ja siitä huomaan, ettei sydämenne olekaan niin jalo kuin luulin."
"No pistäkää se puhki", vastasi Charny paljastaen itsensä juuri silloin, kun Filip suuntasi tuiman piston.
Miekka liukui pitkin kylkiluita ja teki verisen vaon hienon palttinan alle.
"Sain siis vihdoin haavan!" huusi Charny riemuissaan. "Jos nyt tapan teidät, niin olen hyvin suorittanut osani."
"Tehän olette ihan hullu", sanoi Filip. "Ette te minua tapa, vaan joudutte näyttelemään mitätöntä osaa, sillä te olette haavoittunut syyttä suotta, kenenkään tietämättä, miksi olemme taistelleet."
Charny teki niin hurjan äkillisen hyökkäyksen, että Filip hädin tuskin kerkisi torjumaan: mutta sitten hän kietoi vastustajansa miekan lujasti omallaan ja huitaisi kuin piiskaa niin pontevasti, että se lensi kymmenen askeleen päähän ja samalla hän syöksyi sen perästä survaisten sen poikki kenkänsä korolla.
"Herra de Charny", sanoi hän, "teidän ei tarvinnut minulle todistaa, että olette urhoollinen. Inhoatteko minua erityisesti, koska niin vimmatusti pyritte kanssani tappelemaan?"
Charny ei vastannut, vaan kalpeni ilmeisesti. Filip katseli häntä muutaman sekunnin odottaen myöntävää tai kieltävää vastausta.
"No niin, herra kreivi, arpa on heitetty; me olemme vihollisia."
Charny horjui. Filip riensi häntä tukemaan, mutta kreivi torjui hänen kätensä.
"Kiitos", sanoi hän. "Toivon jaksavani käydä vaunuihini asti."
"Ottakaa edes tämä nenäliina tukkiaksenne verenvuotoa."
"Mielelläni."
Ja hän otti nenäliinan käteensä.
"Ja käsivarteni, monsieur! Pienimmästäkin esteestä te kaadutte, kun käyntinne on noin horjuva, ja siitä olisi vain suotta tuskaa…"
"Miekka on sattunut vain lihaan", sanoi Charny. "Rinnassa ei tunnu mitään."
"Sitä parempi, monsieur. Ja toivon pian paranevani."
"Se olisi vieläkin parempi, mutta jos paranemista toivotte siinä mielessä, että tätä ottelua jatkettaisiin, niin saan ennakolta ilmoittaa, että minusta tuskin enää saatte vastustajaa."
Charny koki vastata, mutta sanat jäivät huulille. Hän horjahti, ja Filip ehti parhaiksi ottaa hänet syliinsä ja kantoi hänet sitten kuin lapsen puolitainnoksissa vaunuihin asti. Tosin Dauphin, joka oli puiden lomitse seurannut kohtausta, säästi häneltä puoli matkaa ajamalla isäntäänsä vastaan. Charny laskettiin vaunuihin pitkälleen; päännyökkäyksellä hän kiitti Filipiä.
"Ajakaa käyden", sanoi Filip ajajalle.
"Entä te, monsieur?" mutisi haavoittunut.
"Älkää minusta välittäkö."
Ja tervehtien vuorostaan hän sulki vaunujen oven.
Filip näki vaunujen hitaasti poistuvan, ja kun ne olivat käytävän mutkassa kadonneet näkyvistä, palasi hän suorinta tietä Pariisiin.
Mutta vielä kerran hän silmäili taakseen, ja nähdessään taas vaunut, jotka eivät kulkeneetkaan Parisiin päin, kuten hän itse, vaan kääntyivät Versaillesia kohti häviten puiden sekaan, lausui hän syvästi harkittuaan seuraavat sydämen pohjasta lähteneet sanat:
"Hän herättää kuningattaressa sääliä!"
Vartioportilla Filip tapasi vuokravaunut, hyppäsi niihin ja sanoi ajurille:
"Neuve-Saint-Gilles-kadulle, mutta pian!"
Mies, joka oli juuri otellut ja säilyttänyt voittajan ilmeen, tarmokas mies, jonka muoto viittasi aateluuteen, riitti yllyttämään kelpo ajuria, jonka piiska, vaikkei ollutkaan merenjumalan kolmikärjen lailla maailman valtikka, kuitenkin oli nyt Filipin asialle varsin arvokas. Ja niin tämä neljäkolmatta souta saapa ajotaituri kiidätti Filipin, joka yhä oli kiihkoissaan, Neuve-Saint-Gilles-kadulle, kreivi de Cagliostron talon eteen.
Tämä oli ulkonaisesti varsin koruton rakennus, mutta piirteiltään suurenmoinen, kuten useimmat Ludvig XIV:n aikuiset talot verrattuina niihin marmorin ja tiilien konstikkaisuuksiin, joita oli Ludvig XIII:n aikana sommiteltu renessanssin pohjalle.
Lavealla pihalla nähtiin isot vaunut, edessä kaksi reipasta hevosta, keinumassa joustavilla vietereillään. Ajaja, jolla oli yllään ketunnahalla vuorattu väljä viitta, torkkui istuallaan, ja kaksi lakeijaa, joista toisella oli kädessään metsästyspuukko, käveli ääneti edestakaisin ulkoportailla. Paitsi näitä henkilöitä ei talossa näkynyt elon merkkiä.
Vaikka Filipin ajoneuvot olivatkin vain pelkät vuokravaunut, käski hän vaatimaan portinvartijalta pääsyä pihalle, ja pian kääntyikin raskas portti kitisten saranoillaan. Sitten Filip hypähti maahan, kiirehti portaiden luo ja kääntyi yhtaikaa kummankin palvelijan puoleen kysyen:
"Onko kreivi de Cagliostro kotona?"
"Herra kreivi on juuri lähdössä", vastasi toinen palvelijoista.
"Sitä suurempi syy minulla on rientää", sanoi Filip, "sillä minun tarvitsee puhutella häntä sitä ennen. Ilmoittakaa ritari Filip de Taverney."
Ja hän seurasi palvelijan kintereillä, niin että ehti salonkiin melkein samalla kuin tämäkin.
"Ritari Filip de Taverney", toisti palvelijan sanat miehekäs ja samalla lempeä ääni. "Antakaa hänen tulla."
Filip astui sisään, mielessä jotakin outoa, mitä tämä niin tyyni ääni oli hänessä herättänyt.
"Anteeksi, monsieur", sanoi Taverney tervehtien kookasta, harvinaisen voimakasta ja terveennäköistä miestä, joka ei ollut kukaan muu kuin se, jonka olemme tavanneet Richelieun marskin pöytävieraana, Mesmerin magneettisoikon ääressä, neiti Olivan kamarissa ja oopperanaamiaisissa.
"Anteeksiko, mitä?" kysyi tämä.
"Pyydän anteeksi sitä, että estän teitä lähtemästä."
"Teidän olisi pitänyt pyytää anteeksi, jos olisitte myöhästynyt."
"Miksi niin."
"Siksi, että odotin."
Filip rypisti kulmakarvojaan.
"Ettäkö te odotitte minua?"
"Minulle oli ilmoitettu teidän tulevan."
"Minunko tulevan? Mitä ihmettä?"
"Niin, kaksi tuntia sitten. Vai ettekö ollut pari tuntia sitten tulossa tänne, kun tahtomattanne piti lykätä vierailunne toiseen kertaan?"
Filip puristi nyrkkiä; hän tunsi, että tuo mies vaikutti häneen merkillisesti. Mutta Cagliostro ei näkynyt huomaavankaan Filipin hermostusta, vaan sanoi:
"Olkaa niin hyvä ja istukaa, herra de Taverney."
Ja hän siirsi Filipin luo nojatuolin, joka oli tulisijan likellä.
"Tämä nojatuoli oli tuohon pantu teitä varten", lisäsi hän.
"Heittäkää jo leikinlasku, herra kreivi", vastasi Filip koettaen saada äänensä niin tyyneksi kuin isännän, voimatta siitä kuitenkaan poistaa kaikkea värinää.
"En minä leikkiä laske, vaan odotin teitä, kuten jo sanoin."
"Heittäkää mokomat puijaukset; jos olette tietäjä, en ole tullut koettelemaan sitä kykyänne. Muuten teillä voi olla etua ennustustaidostanne, sillä tottapa silloin tiedätte asiani ja voitte hakea turvaa."
"Turvaa…" toisti kreivi omituisesti hymyillen, "ja mitä varten?"
"Ennustakaa, koska olette ennustaja."
"Hyvä. Mieliksenne voin teiltä säästää vaivan selittää, miksi olette tullut luokseni. Te tulette riitaa haastamaan."
"Vai tiedätte sen jo?"
"Tiedän."
"Silloin tietänette myös aiheen?" huudahti Filip.
"Aiheena on kuningatar. Nyt on teidän vuoronne puhua. Jatkakaa, monsieur, minä kuuntelen."
Näitä viime sanoja ei enää lausuttu isännän kohteliaalla äänellä, vaan vastustajan kuivalla ja kylmällä puhetavalla.
"Oikeassa olette", sanoi Filip, "ja näin minusta onkin parempi."
"Sattui siis aivan kohdalleen."
"Monsieur, on olemassa muuan häväistyskirjoitus…"
"Niitä on paljon, monsieur."
"Sen on julkaissut muuan sanomalehtimies…"
"Niitä on paljon, monsieur."
"Malttakaa. Tämä kirjoitus… sen julkaisijaa saamme käsitellä myöhemmin…"
"Suokaa huomauttaa, monsieur", keskeytti Cagliostro hymyillen, "että olette häntä jo käsitellyt."
"Olkoon niin, mutta nyt on puhe häväistyskirjoituksesta, joka on tähdätty kuningatarta vastaan."
Cagliostro nyökäytti päätään.
"Tunnetteko sen kirjoituksen?"
"Kyllä, monsieur."
"Vieläpä olette sitä ostanut tuhat kappaletta."
"Sitä en kiellä."
"Onneksi ette saanut näitä tuhatta kappaletta käsiinne."
"Mikä teidät panee niin arvelemaan?" kysyi Cagliostro.
"Minä satuin tapaamaan lähettinne, joka kantoi lehtitaakkaa, lahjoin hänet ja opastin asuntoni, jossa palvelijani varmaankin on ottanut lehdet vastaan."
"Miksi ette itse suorita asioitanne loppuun asti?"
"Mitä tarkoitatte?"
"Sitä, että ne silloin onnistuisivat paremmin."
"Tätä asiaa en itse suorittanut loppuun, koska sillaikaa, kun teidän merkillinen kirjallisuudennälkänne sai palvelijani avulla pienen nolauksen, minä olin tuhoamassa painoksen muuta osaa."
"Olette siis varma, että nuo minulle aiotut tuhat kappaletta ovat asunnossanne?"
"Olen, herra kreivi."
"Satutte erehtymään, monsieur."
"Kuinka niin?" kysyi Taverney tuntien sydämessään ahdistusta. "Minne ne olisivat joutuneet?"
"Tänne ne joutuivat", vastasi kreivi tyynesti nojaten uuninreunaa vasten.
Filip teki uhkaavan liikkeen.
"Vai luulitteko", jatkoi kreivi kylmäverisesti, "että minusta, tietäjästä, joksi minua äsken sanoitte, voisi niin vain pilaa tehdä? Olitte keksivinänne hyvänkin aatteen, kun lahjoitte asiamieheni! Mutta minulla on muuan apulainen, jonka päähän myös juolahti aate. Ja siitä hyvästä hänelle maksankin. Hän aavisti, ja tietysti tietäjän apulainenkin saa aavistaa. No niin, hän aavisti, että lähtisitte sanomalehtimiehen luo, tapaisitte lehtien kantajan ja lahjoisitte tämän. Hän siis meni kantajan perässä ja uhkasi pakottaa hänet luovuttamaan takaisin rahat, jotka oli teiltä saanut. Siitä mies säikähti, ei mennytkään teidän asuntoonne, vaan tuli koreasti tänne. Epäilettekö?"
"Epäilen."
Vide pedes, vide manus![katso jalkoja, katso käsiä. —Suom.] sanoi Jesus apostoli Tuomaalle.
"Minä sanon teille, herra de Taverney: Katsokaa kaappiin, tunnustelkaa vihkosia."
Ja näin sanoen hän avasi mestarillisesti veistetyn tammikaapin, Sen suuremmalla hyllyllä hän osoitti kalpenevalle ritarille tuhatta vihkoa, joissa vielä oli äskenpainetun paperin ilkeä tuoksu.
Filip lähestyi kreiviä, mutta tämä ei liikahtanutkaan, vaikka toisen ilme oli uhkaavinta lajia.
"Monsieur", sanoi Filip, "te näytte olevan rohkea mies. Kehoitan teitä antamaan minulle miekka kädessä hyvitystä."
"Mistä?"
"Häväistyksestä, jonka uhriksi kuningatar on joutunut ja johon tekin olette syyllinen, jos pidätte ainoankin kappaleen tuota sepustusta hallussanne."
"Monsieur", vastasi Cagliostro muuttamatta asentoaan, "olette todellakin niin erehtynyt, että käy sääliksi. Minun harrastustani herättävät uutiset, häväistyshuhut, päivän jutut. Minä keräilen muistaakseni siten tuhansia asioita, jotka ilman tätä varokeinoa unohtaisin. Olen ostanut tuon aikakauskirjan numeroita; kuinka olisin sillä teollani ketään loukannut?"
"Te olette loukannut minua."
"Teitä?"
"Juuri minua, minua, ymmärrättekö?"
"En, kunniani kautta, en ymmärrä."
"Mutta mikä vimma teillä on ostaa niin häpeällistä sepustusta?"
"Johan sanoin, keräilyvimma."
"Jos on kunnon mies, niin ei kerää konnantöitä."
"Suonette anteeksi, monsieur, mutta en ole samaa mieltä mitä tulee tuon kirjoituksen laadun määrittelemiseen. Se lienee häväistyskirjoitus, mutta ei ole konnantyö."
"Myönnättekö edes, että se on valetta?"
"Taas erehdytte, sillä hänen majesteettinsa kuningatar on todellakin ollut Mesmerin magneettisen ammeen ääressä."
"Ei ole totta, monsieur."
"Tarkoitatteko, että valehtelen?"
"En ainoastaan tarkoita, vaan sanon suoraan, että valehtelette."
"Jos niin on, vastaan teille kahdella sanalla: näin hänet."
"Näitte hänet siellä?"
"Yhtä selvästi, kuin nyt teidät."
Filip katseli puhetoveriaan kasvoihin, tahtoen avoimella, ylevällä, kauniilla silmäyksellään masentaa Cagliostron säteilevän katseen, mutta lopuksi hän väsyi, käänsi silmänsä pois ja huudahti:
"Sittenkin väitän, että valehtelette."
Cagliostro kohautti hartioitaan ikäänkuin mielipuolen herjaukselle.
"Ettekö kuule, mitä sanon?" kysyi Filip kumeasti.
"Päinvastoin, monsieur, olen tarkoin kuullut joka sanan."
"No ettekö tiedä, mitä syytös valheesta merkitsee?"
"Kyllä", vastasi Cagliostro. "Onpa Ranskassa sananlaskukin, että valheesta syyttäminen maksaa korvapuustin."
"Silloin ihmettelen erästä seikkaa."
"Mitä seikkaa?"
"Ettei kätenne ole vielä näkynyt tavoittelevan poskeani, vaikka olette aatelismies ja tunnette tuon sananlaskun."
"Ennenkuin minusta tuli aatelismies ja opin tuon sananlaskun, oliJumala luonut minut ihmiseksi ja opettanut rakastamaan lähimmäisiäni."
"Niinmuodoin ette suostu antamaan hyvitystä miekka kädessä?"
"Maksan vain sen, mitä olen velkaa."
"Annatteko siis hyvitystä muulla tapaa?"
"Mitä tarkoitatte?"
"En tahdo teitä kohdella pahemmin kuin aatelismiesten kesken on tavallista; vaadin siis vain, että minun läsnäollessani poltatte kaikki nuo kappaleet häväistyskirjoitusta, jotka ovat kaapissanne."
"Minäpä en suostu."
"Miettikää asiaa."
"Olen jo miettinyt."
"Silloin pakotatte minut soveltamaan teihin samaa, mitä sanomalehtimies sai."
"Vai niin, aiotte siis kepillä löylyttää", sanoi Cagliostro nauraen, liikkumatta paikaltaan.
"Oikein arvattu, monsieur. Ettehän vain huuda väkeänne avuksi!"
"Mitä hullua! En minä väkeäni kutsu, kun asia koskee vain minua, ja itse minä asiani toimitan. Minä olen teitä väkevämpi. Epäilettekö? Vakuutan teille. Miettikää nyt vuorostanne. Jos uhkaatte kepillä, tartun minä teitä kurkkuun ja vyötärykseen ja heitän kymmenen askeleen päähän joka kerta kun yritätte kimppuuni."
"Se on englantilaisen loordin tai jonkin moukan temppu. Mutta olkoon, herra Herkules, minä hyväksyn."
Ja Filip syöksähti vimmastuneena Cagliostroa kohti, joka äkkiä jännitti käsivartensa kuin kaksi rautahakaa, tarttui ritarin kaulaan ja vyötäisiin ja heitti hänet huumaantuneena patjaröykkiölle, joka oli sohvalla salongin nurkassa. Annettuaan näytteen suunnattomasta voimastaan kreivi asettui paikalleen uunin eteen, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Kalpeana ja raivosta vaahdoten nousi Filip pystyyn, mutta hetkinen kylmää harkintaa palautti hänelle siveellisen tarmon. Hän suoristi itsensä, järjesti pukunsa ja kalvostimensa ja sanoi kolkolla äänellä:
"Todellakin olette niin väkevä kuin neljä miestä yhteensä, mutta järjen juoksunne on heikompaa lajia. Pidellessänne minua niin, kuin nyt tapahtui, te unohditte, että voitettuna, nöyryytettynä, ainaisena vihamiehenänne olen nyt saanut oikeuden sanoa teille: Miekka käteen, kreivi, tai tapan teidät."
Cagliostro ei ollut milläänkään.
"Sivaltakaa miekkanne, sanon, taikka olette kuoleman oma", jatkoiFilip.
"Ette ole vielä kyllin likellä pidelläkseni teitä kuin äsken", vastasi kreivi, "enkä suvaitse, että saisitte minua haavoittaa tai kenties tappaa minut niinkuin Gilbert poloisen."
"Gilbert!" huudahti Filip horjahtaen. "Mistä te sen nimen keksitte?"
"Onneksi ei teillä nyt ole ampuma-asetta, vaan miekka."
"Monsieur", puuskui Filip, "te lausuitte nimen…"
"Joka herätti kamalan muiston, eikö niin?"
"Monsieur!"
"Nimen, jota ette luullut koskaan enää kuulevanne; sillä olittehan te kahden kesken sen poika-paran kanssa luolassa Azorien saarilla, kun hänet murhasitte."
"Tarttukaa miekkaanne! Puolustakaa itseänne!" huusi Filip.
"Jospa tietäisitte", sanoi Cagliostro katsellen Filipiä, "kuinka helppoa on saada miekka kädestänne."
"Miekallanneko?"
"Niin, ensiksikin sillä, jos tahtoisin."
"No katsotaan… katsotaan!"
"Sitä ei minun tarvitse yrittää, kun on varmempi keino."
"Vetäkää miekkanne, sanon viimeisen kerran, taikka pistän kuoliaaksi", riehui Filip syösten kreivin kimppuun.
Mutta tämä, jota miekankärki uhkasi rintaan kohta osua tuskin kolmen tuuman päässä, oli jo ottanut taskustaan pienen pullon ja irroittanut korkin ja roiskautti siitä nyt Filipin kasvoihin. Heti kun neste osui hyökkääjään, horjahti tämä, pudotti aseensa, pyörähti ympäri, vaipui polvilleen, ikäänkuin jalat eivät enää kannattaisi, ja meni muutamaksi sekunniksi tainnoksiin. Cagliostro esti häntä kaatumasta pitkälleen, nosti hänet istumaan nojatuoliin, pisti miekan takaisin tuppeen ja odotti, kunnes tainnostila hälveni, sanoen sitten:
"Teidän iällänne, ritari, ei enää sovi tehdä tyhmyyksiä. Herjetkää siis olemasta hupsu kuin pikkulapsi ja kuunnelkaa, mitä sanon."
Filip ravisteli itseään, ojenteli jäseniään, karkoitti sen kauhun, joka oli hänet vallannut, ja mutisi:
"Tuommoistako te, monsieur, sanotte aatelismiehen aseeksi?"
Cagliostro kohautti olkapäitään ja vastasi:
"Aina vain hoette samaa. Kun meikäläiset aukaisevat suunsa ammolleen ja huutavat sanan 'aatelismies', niin sillä muka on kaikki sanottu. Mikä teistä on aatelismiehen ase? Miekkanneko, josta teillä oli niin huono apu minua vastaan, vai pistoolinne, josta oli niin hyvä apu Gilbertiä vastaan? Mikä on ylempiarvoisen ihmisen tuntomerkki? Riittääkö siksi tuo kauniilta kaikuva sana: aatelismies? Ei, vaan siihen on tarpeen ensiksikin järki, sitten voima ja viimeiseksi tieto. Kaikkea tätä olen käyttänyt teitä vastaan; järjellä olen uhmannut herjauksianne, toivoen saavani teidät kuuntelemaan; voimalla olen uhmannut teidän voimaanne; tiedollani olen nujertanut sekä ruumiilliset että siveelliset voimanne. Nyt on minun enää todistettava, että erehdytte kaksin kerroin, kun tulitte tänne uhkaus mielessä. Suotteko minulle sen kunnian, että kuuntelette?"
"Te olette minut masentanut", vastasi Filip, "enkä voi paikaltani liikahtaa. Olette saanut valtaanne lihakseni ja ajatukseni. Vielä sitten kysytte, tahdonko kuunnella, kun en muuta voi!"
Cagliostro otti nyt pienen kultapullon, jota piteli uunin reunalla seisova pronssinen Aiskulapios.
"Haistakaa tätä, monsieur", sanoi hän ylevän lempeästi.
Filip totteli; hänen aivojansa pimittäneet höyryt haihtuivat, ja hänestä tuntui, kuin aurinko laskeutuisi hänen pääkallonsa kätköihin ja valaisisi siellä kaikki ajatukset.
"Ah, nyt elän uudestaan!"
"Ja tunnette voivanne hyvin, olette vapaa ja vahva, eikö niin?"
"Juuri niin."
"Täysin muistaen menneisyyden?"
"Aivan hyvin."
"Ja kun olen tekemisissä uljaan ja järkevän miehen kanssa, niin toivoakseni muisto siitä, mitä välillämme tapahtui, on minulle edullinen."
"Ei", vastasi Filip, "sillä minä toimin pyhän periaatteen vuoksi."
"Mitä siis teitte?"
"Puolustin yksinvaltaa."
"Te, tekö yksinvaltaa puolustitte?"
"Minä juuri."
"Te, joka lähditte Amerikaan puolustamaan tasavaltaa! Kumma juttu! Olkaa edes vilpitön, sillä joko ette siellä puolustanut tasavaltaa taikka ette täällä puolusta yksinvaltaa."
Filip loi katseensa alas; valtava nyyhkytys oli halkaista hänen sydämensä.
"Rakastakaa niitä", jatkoi Cagliostro, "jotka teitä ylenkatsovat; rakastakaa niitä, jotka teidät unohtavat tai teitä pettävät. Suurille sieluille ori ominaista pettyä suurimmissa tunteissaan. Kristitty on velvollinen palkitsemaan pahan hyvällä. Olettehan kristitty, herra de Taverney?"
"Monsieur!" huudahti Filip kauhistuneena siitä, että näki Cagliostron tuntevan sekä menneisyyden että nykyisyyden, "ei sanaakaan lisää! Ellen puolustanutkaan kuninkuutta, puolustin ainakin kuningatarta, kunnioitettavaa, viatonta naista, jota on kaiken uhallakin pidettävä kunniassa, koska jumalallinen laki käskee puolustamaan heikkoja."
"Heikkoja! Ja heikoksi sanotte kuningatarta, jonka edessä kahdeksankolmatta miljoonaa elävää ja ajattelevaa olentoa kumartaa päätä ja polvea! Johan nyt jotakin!"
"Monsieur, häntä panetellaan."
"Mistä sen tiedätte?"
"Uskon, että niin on."
"Teillä on mielestänne oikeus niin uskoa."
"Epäilemättä."
"Vai niin! Minulla on oikeus uskoa päinvastoin."
"Te menettelette kuin paha henki."
"Kuka sen sanoo?" huudahti Cagliostro, jonka silmä välähti ja valoi Filipiin loistettaan. "Mistä teillä on tuo uhkarohkeutenne arvella, että itse olette oikeassa, mutta minä väärässä? Mistä te saatte sen yltiöpäisen luulon, että teidän periaatteenne on parempi kuin minun? Te puolustatte yksinvaltaa, mutta entä jos minä puolustan ihmisyyttä? Te sanotte: antakaa keisarille, mitä keisarin on; minä sanon teille: Antakaa Jumalalle, mikä Jumalan on. Teille, Amerikan tasavaltalainen, Cincinnatus-ritarikunnan jäsen, minä muistutan rakkautta ihmisiin ja tasa-arvoisuuteen. Te poljette kansat jalkainne alle suudellaksenne kuningatarten käsiä; minä survaisen kuningattaret maahan nostaakseni kansoja edes askeleen verran. Minä en häiritse teitä ihailussanne, älkää tekään minua häiritkö työssäni. Minä jätän teille päivänvalon, taivasten ja hovien auringon; suokaa minulle varjo ja yksinäisyys. Tottahan käsitätte sanojeni voiman yhtä hyvin kuin äsken yksilöllisen voimani? Sanoitte: kuole sinä, joka olet loukannut ihailuni esinettä. Minä sanon teille: elä sinä, joka vastustat, mitä minä ihailen; ja kun niin sanon, niin teen sen tuntiessani itseni niin väkeväksi periaatteeni nojalla, ettei teidän tai teikäläisten, kuinka tahansa ponnistaisitte, onnistu kulkuani hetkeksikään viivyttää."
"Te kauhistatte minua", sanoi Filip. "Lienen tässä maassa ensimmäisenä, teidän opastamananne, saanut katsahtaa perikatoon, johon kuningasvalta on menossa."
"Olkaa siis varovainen, jos kuilun näette."
"Te, joka puhutte minulle näin", vastasi Filip heltyneenä isällisestä äänensävystä, jolla Cagliostro oli viime sanat lausunut, "joka paljastatte minulle niin kauheita salaisuuksia, olette kuitenkin jalomielisyyttä vailla, sillä tiedättehän, että mieluummin syöksyn itse hornaan kuin sallin sinne niiden syöksyä, joita puolustan."
"Vaikka niin, mutta ainakin olen teitä varoittanut ja voin Pilatuksen tavoin pestä käteni."
"Ja minä taas", puhui Filip kiihtyneenä hypäten Cagliostron eteen, "minä, joka olen vain heikko ihminen teihin verrattuna, tahdon käyttää teitä vastaan heikon aseita, lähestyä teitä kostein silmin, värisevin äänin, ristissä käsin. Tahdon rukoilla teitä edes tällä kertaa armahtamaan ne, joita vainootte. Tahdon pyytää sitä teiltä itseni tähden, kun en voi, ties mistä syystä, tottua näkemään teissä vihollista; tahdon hellyttää, vakuuttaa, vihdoin suostuttaa teidät siihen, ettei minulle jäisi julmaa pakkoa tunnonvaivoissa muistella kuningatarparan turmiota, jota en ollut torjunut. Ja lopuksi, monsieur, saanen teidät suostumaan siihen, että hävitätte tuon herjaussepustuksen, joka pakottaa naisen itkemään, taikka muutoin, sen vannon kunniani kautta, kovaonnisen rakkauden kautta, jonka tiedätte minussa olevan, minä tällä miekallani, joka ei teihin pysty, lävistän sydämeni tässä silmäinne edessä."
"Ah", mutisi Cagliostro katsellen Filipiä kaunopuheisen tuskaisesti, "miksi eivät kaikki ole teidän kaltaisianne? Silloin olisin heidän puolellaan, eivätkä he hukkuisi."
"Monsieur, olkaa niin hyvä ja vastatkaa pyyntööni", jatkoi Filip rukoilevasti.
"Laskekaa", sanoi Cagliostro oltuaan hetkisen vaiti, "ovatko ne tuhat kappaletta siellä jäljellä, ja polttakaa ne itse viimeiseen asti."
Filip tunsi sydämensä laajenevan; hän riensi kaapin luo, raastoi sieltä vihot esille, heitti ne tuleen, puristi sitten liikutettuna Cagliostron kättä ja sanoi:
"Hyvästi, hyvästi, tuhannet kiitokset siitä, mitä olette minulle tehnyt!"
Ja hän riensi pois.
"Olin veljelle velkaa", tuumi Cagliostro nähdessään hänen poistuvan, "tämän korvauksen siitä, mitä sisar on kärsinyt."
Sitten hän huusi:
"Vaunut esille!"
Sillä välin kun nämä tapaukset sattuivat Neuve-Saint-Gilles-kadun varrella, käveli Taverney vanhempi puutarhassaan, ja kaksi lakeijaa työnsi hänen perässään rullatuolia.
Siihen aikaan oli Versaillesissa ja ehkä on vieläkin vanhoja taloja ranskalaisine puutarhoineen, jotka orjallisesti matkien hallitsijan makua, ja aatteita olivat pienoiskoossa kuin Le Nôtren ja Mansardin Versailles. Useat hovimiehet, joiden esikuvana kaiketi oli herra de la Fenillade, olivat rakennuttaneet itselleen supistetussa mittakaavassa maanalaisen ansarin, sveitsiläislammen ja Apollon kylpylän.
Siellä tavattiin myös linnanpiha ja Trianonit viidessadasosan asteikon mukaan: kutakin allasta vastasi saavillinen vettä.
Herra de Taverney oli myös menetellyt samoin, sillä kun Ludvig XV oli valinnut Trianonit olinpaikakseen, oli parooninkin talo saanut Trianoninsa, hedelmäpuistonsa ja kukkatarhansa. Kun hänen majesteettinsa oli hankkinut itselleen lukkosepän verstaan ja sorvausvehkeet, oli myös Taverneyllä pajansa ja höylänlastunsa. Kun Marie-Antoinette sai kuntoon englantilaisia puutarhoja, keinotekoisia jokia, niittyjä ja alppimajoja, toimitti Taverneykin puutarhansa nurkkaan pienen Trianonin nukeille ja joen ankanpoikasille.
Sillä hetkellä, josta nyt on puhe, imi hän sisäänsä auringon suloa ainoalla, suurelta vuosisadalta säilyneellä käytävällä, jonka lehmuksilla pitkät umput olivat niin punaisia kuin hehkutettu rautalanka. Hän kulki pienin askelin, kädet pistettyinä puuhkaan, ja joka viides minuutti läheni palvelijain työntämä nojatuoli tarjoamaan lepoa ponnistuksen jälkeen. Hän nautti tästä levosta ja tirkisteli aurinkoa kohti, kun rakennuksen puolelta tuli portinvartija juosten ja huusi:
"Herra ritari tulee."
"Poikani!" sanoi ukko ylpeästi riemuiten.
Sitten hän kääntyi, huomasi portinvartijan jäljessä Filipin ja sanoi:
"Rakas ritarini!"
Ja kädenliikkeellä hän antoi palvelijan mennä.
"Tervetuloa, Filip", jatkoi parooni, "tulet kuin kutsuttu, minulla on pää täynnä hauskoja tuumia. Mutta mikä sinua vaivaa… olethan nyrpeän näköinen."
"Minäkö? En, monsieur."
"Tiedät kai jo, mitä jutusta seurasi?"
"Mistä jutusta?"
Ukko kääntyi ikäänkuin nähdäkseen, oliko joku kuulemassa.
"Voitte puhua, ei täällä kukaan kuuntele", sanoi Filip.
"Tarkoitan sitä tanssiaisjuttua."
"Ymmärrän vielä vähemmän."
"Tarkoitan oopperanaamiaisia."
Filip punastui, ja ovela ukko huomasi sen.
"Varomaton", sanoi hän, "sinä hääräät kuin huonot merimiehet: kohta kun on myötätuuli, annetaan mennä täysin purjein. Istuppa tuohon penkille ja kuuntele siveyssaarnaani; minulla on jotakin hyvää."
"Pyydän kuitenkin…"
"Malta. Sinä liioittelet, ryntäät ihan liiaksi, ja vaikka ensin olet niin arka, hienotunteinen, hillitty, pilaat sinä nyt hänen mainettaan."
Filip nousi seisaalle.
"Kenestä te puhutte?"
"Hänestä, hitto vie, hänestä."
"Kuka se on?"
"Ahaa, sinä luulet, ettei minulla ole tietoa kujeilustasi, kuinka te kaksi kujeilitte naamiohuveissa; sepä on somaa."
"Monsieur, minä vakuutan…"
"Kas niin, älä suutu. Sinun hyväksesi minä vain puhun. Sinä et osaa varoa, vaan joudut kerran vielä kiikkiin, piru vie! Tällä kertaa sinut nähtiin hänen kanssaan oopperassa, toisella kertaa jossakin muualla."
"Onko minut nähty?"
"Totta vie! Oliko sinulla sininen domino vai ei?"
Filip aikoi vastata, ettei hänellä ollut sinistä dominoa, että oli erehdytty, ettei hän ollut käynyt naamiohuveissa eikä tiennyt, mistä huveista hänelle puhuttiin; mutta muutamien sydänten on vastenmielistä puolustautua arkatuntoisissa asioissa. Vain silloin puolustaa itseään innokkaasti, kun tietää olevansa rakastettu ja puolustaen itseään tekevänsä hyvän työn rakkaalleen, joka syyttää.
"Mutta kannattaako", tuumi Filip, "antaa selityksiä isälle?Sitäpaitsi tahdon tietää kaikki."
Hän laski päänsä kuin syyllinen, joka tunnustaa.
"Näetkö", jatkoi ukko riemuiten, "sinut tunnettiin, ja siitä olinkin varma. Fachelieun herttua, joka pitää sinusta paljon ja joka huolimatta neljästäyhdeksättä ikävuodestaan kävi noissa naamiaisissa, koetti ottaa selville, kuka oli se sininen domino, jonka käsivarteen kuningatar nojasi, eikä hän osannut muita epäillä kuin sinua, sillä kaikki muut hän näki siellä, ja tiedäthän, että vanha marski on tarkka kun tahtoo."
"Että on epäilty minua", sanoi Filip kylmästi, "sen ymmärrän; mutta että tunnettiin kuningatar, se on merkillisempää."
"Lienee se ollut kovinkin vaikeata, kun hän otti naamion kasvoiltaan! Sitä ei olisi voinut kuvitellakaan! Niin uhkarohkea! Se nainen on sinuun ihan villiintynyt!"
Filip punastui. Hänen kävi mahdottomaksi penkoa tätä asiaa syvemmälti.
"Ellei se ollut uhkarohkeutta", jatkoi Taverney "ei se voi olla muuta kuin perin harmillinen vahinko. Ole varuillasi, ritari, kadehtijoita on, vieläpä vaarallisia. Se on haluttu paikka, tuo kuningattaren suosikkina olo, kun kuningatar on oikea kuningas."
Ja Taverney vanhempi otti hyvillä mielin hyppysellisen nuuskaa.
"Et pahastune siveyssaarnastani, vai mitä? Niin, saat suoda anteeksi, ystäväiseni. Olen sinulle kiitollisuudenvelassa ja tahtoisin estää, ettei sattuma, koska sattuma aina on mukana, puhaltaisi kumoon taitavasti pystyttämiäsi telineitä." Filip nousi, otsa hiessä, kädet nyrkissä. Hän valmistui lähtemään lopettaakseen keskustelun yhtä halukkaasti kuin mieli tekee murskata käärmeen selkäranka; mutta häntä pidätti tuskallisen uteliaisuuden tunne, vimmattu halu päästä pahan asian perille, säälimätön tutkain, joka kiduttaa rakastavia sydämiä.
"Sanoin siis, että meitä kadehditaan", jatkoi ukko, "mikä onkin luonnollista. Mutta vielä emme ole päässeet katonharjalle, jonne olet meitä nostamassa. Sinulle tulee kunnia siitä, että Taverneyden nimi kumpuaa vaatimattomasta lähteestä korkeuteen. Ole vain varuillasi; muuten emme perille pääse, ja aikeesi jäävät kesken. Ja se olisi, tosiaankin vahinko, kun nyt sujuu niin hyvin."
Filip kääntyi poispäin salatakseen syvän inhonsa ja ylenkatseensa, mikä tällä hetkellä loi hänen kasvoihinsa sellaisen ilmeen, että ukko olisi sitä ihmetellyt, ehkä kauhistunut.
"Jonkun ajan päästä pyydät minulle jotakin arvokasta tointa", sanoi ukko innostuen. "Toimitat niin, että minulle annetaan jokin varapäällikön toimi, ei kovin kaukana Pariisista. Sitten hankit Taverney-Maison-Rougelle päärinarvon ja pidät huolta, että minut muistetaan, kun ensi kerran jaetaan ritarimerkkejä. Itsestäsi voi tulla herttua, pääri ja kenraaliluutnantti. Parin vuoden päästä, mitkä vielä aion elää, toimitat minulle…"
"Lopettakaa jo!" mutisi Filip.
"Jos sinä olet kylläinen, en minä silti ole. Sinulla on koko elämä tallella, minulla vain joku kuukausi. Mutta niillä tahdon korvata ilottoman ja mitättömän entisyyden. Jumala on minulle lahjoittanut kaksi lasta. Se on paljon semmoiselle, jolla ei ole varoja; mutta jos tytär on ollut perheellemme hyödytön, korvaat sinä. Sinä olet temppelimme arkkitehti. Sinussa näen suuren Taverneyn sankarin. Herätät minussa kunnioitusta, ja se on jotakin, näetkös. Totta onkin, että menettelytapasi hovissa on ihailtava. Sukkelampaa en ole eläissäni nähnyt!"
"Kuinka niin?" kysyi nuori mies hätääntyen kuullessaan hyväksymistä tuolta käärmeeltä.
"Käytöstapasi on mainio. Et ilmaise mustasukkaisuutta, vaan jätät täyden vapauden koko maailmalle, pysyen kuitenkin itse paikallasi. Se on voimakasta, mutta tarkoin harkittua."
"En ymmärrä", sanoi Filip yhä kiihtyen.
"Heitä kainoutesi. Näetkö, sinulla on ihan sama menettely kuin ruhtinas Potemkinilla, joka onnellaan hämmästytti koko maailmaa. Hän älysi, että Katariina oli rakkausasioissaan turhamaisen oikullinen; että jos keisarinnalle suotaisiin vapaus liihottelisi hän kukasta kukkaan, mutta palaisi rehevimpään, kauneimpaan; että jos häntä ajettaisiin takaa, karkaisi hän tiehensä. Silloin Potemkin teki päätöksensä. Hän itse vielä auttoi niitä uusia suosikkeja, joita keisarinna valitsi, ja tällöin hän, saattaen toiselta puolen esille heidän ansionsa, osasi toisaalta myös paljastaa heidän vikansa. Hän sai hallitsijansa kyllästymään hetkellisiin lemmenoikkuihin eikä itse kyllästyttänyt tarjoomalla aina omaa viehätystään. Ja valmistamalla näille suosikeille, joita ivallisesti nimitetään kahdeksitoista tsaariksi, tilaisuutta lyhytaikaiseen hallitukseen Potemkin teki oman valtansa ikuiseksi järkähtämättömäksi."
"Mutta tuohan on käsittämätöntä häpeällisyyttä", mutisi Filip raukka, ällistyneenä katsellen isäänsä.
"Potemkinin järjestelmän mukaan", jatkoi ukko levollisesti, "olisit kuitenkin pikkuisen väärässä. Hän ei lakannut valvomasta; sinä taas hellität liiaksi. Mutta tiedänhän, ettei ranskalainen politiikka ole venäläisen kaltainen."
Näihin sanoihin, jotka lausuttiin niin tahallisen viekkaasti, että niistä olisivat kovimmatkin valtioviisaat päät menneet vialle, vastasi Filip, luullen isänsä hourivan, vain kohauttamalla hartioitaan jokseenkin epäkunnioittavasti.
"Niin, niin", sanoi ukko, "sinun mielestäsi en kai ole oikein arvannut, mutta saatpa nähdä."
"No katsotaan, monsieur."
Taverney pani käsivartensa ristiin.
"Väitätkö ehkä", kysyi hän, "ettet hellästi vaali seuraajaasi?"
"Seuraajaani?" toisti Filip vaaleten.
"Väitätkö, ettet tiedä, kuinka pysyväisiä ovat kuningattaren lemmenpyyteet, kun hän on ihastunut, ja että aavistaen hänen taholtaan muutoksen et halua joutua kokonaan hylätyksi, häädetyksi, kuten tavallisesti käy suhteessa kuningattareen, joka ei voi samalla rakastaa nykyisyyttä ja sietää menneisyyttä."
"Te puhutte hepreaa, herra parooni."
Nyt ukko rähähti kimakkaan, ilkeään nauruun, joka aina vavahuttiFilipiä kuin pahan hengen hätähuuto.
"Ehkä uskottelet minulle, ettet tahallasi säästä herra de Charnyta?"
"Mitä Charny tähän kuuluu?"
"Se on vastainen seuraajasi, se mies, joka valtaan päästyään voi sinut karkoittaa, kuten sinä voit karkoittaa herrat Coignyn, Vaudreuilin ja muut."
Veri syöksähti nyt rajusti Filipin ohimoihin.
"Riittää", huusi hän, "sanon vielä kerran: riittää, monsieur. Minua hävettää, että olen näin kauan kuunnellut. Se, joka vertaa Ranskan kuningatarta Messalinaan, on inhottava panettelija."
"Hyvä, varsin hyvä", sanoi ukko. "Oikeassa olet, tuollaista osaa sinun tuleekin näytellä. Mutta täällä ei sinua kukaan kuule."
"Oi!"
"Ja mitä Charnyhin tulee, huomannet, että olen aikeesi arvannut. Kuinka taitava lienetkin, näetkös, Taverneyden luontoon kuuluu aavistaa. Jatka, Filip, jatka. Imartele, taltuta, lohduta Charnyta, auta häntä hiljakseen ja ilman katkeruutta kehittymään taimesta kukaksi, niin saat olla varma, että hän, aatelismies, myöhemmin suosikkiaikanaan maksaa sinulle takaisin kaikki, mitä olet hänen hyväkseen tehnyt."
Ja tämän sanottuaan parooni, tuntien ylpeyttä kekseliäisyytensä näytteestä, hypähti vallattomasti kuin nuorukainen, vieläpä sellainen, joka on menestyksestään käynyt kopeaksi. Raivoissaan Filip tarttui häntä hihaan ja hillitsi häntä.
"Niinhän sen laita lienee", sanoi hän. "Järjenjuoksunne on mainio."
"Siitäkö olet vihoissasi, että arvasin oikein? Mitä tyhjää, saat suoda anteeksi, että olen ollut niin huomaavainen. Muuten on Charny minulle mieluinen, ja käytöksesi häntä kohtaan tyydyttää minua täydellisesti."
"Tuo suosimanne Charny on tällä hetkellä niin rakas minulle, niin herttainen ystäväni, että äsken pistin tämän miekkani koko pitkälti hänen kylkiluittensa väliin."
Ja Filip näytti isälleen miekkaansa.
"Häh!" huusi Taverney säikähtyen leimuavasta katseesta ja sellaisesta sotauutisesta. "Tarkoitatko, että olet taistellut herra de Charnyn kanssa?"
"Ja lävistänyt hänet! Juuri niin."
"Hyvä Jumala!"
"Niin minä hoitelen, kesyttelen ja säästelen seuraajiani", lisäsiFilip. "Kun nyt tunnette käytäntöni, sovittakaa siihen teorianne."
Ja hän teki epätoivoisen liikkeen paetakseen, mutta ukko takertui hänen käsivarteensa.
"Filip, Filip, sano, että teit pilaa."
"Sanokaa sitä pilaksi, jos tahdotte, mutta se on totta."
Ukko kohotti nyt silmänsä taivasta kohti, mumisi joitakin katkonaisia sanoja, jätti poikansa ja juoksi eteiseensä saakka.
"Pian, pian!" huusi hän, "satuloikaa hevonen ja joku rientäköön ottamaan selkoa, kuinka haavoittunut herra de Charny jaksaa; pitää kysyä hänen vointiaan ja mainita, että minä olen lähettänyt kysymään."
"Tuo petturi Filip", mutisi hän astuen huoneisiinsa, "eikö hän olekin sisarensa veli! Ja minä kun luulin hänen parantuneen! Voi, voi, ei minun perheessäni ole ollut useampia kuin yksi pää… ja se on minun."
Sillaikaa, kun nämä tapaukset sattuivat Pariisissa ja Versaillesissa, puuhasi kuningas tapansa mukaan rauhallisena, kun tiesi laivastonsa voitollisiksi ja talven voitetuksi, työhuoneessaan meri- ja maakarttojen keskellä suunnitellen pieniä koneellisia pohjapiirroksia ja aikoen merillä viitoittaa uusia reittejä Lapeyrousen laivoille.
Hiljainen koputus ovelle keskeytti hänen haaveilunsa, jota oli elähyttänyt äsken nautittu kelpo välipala, ja samalla kuului ääni kysyvän:
"Saanko tulla sisään, veljeni?"
"Provencen kreivi kiusakseni!" mutisi kuningas sysäten luotaan tähtitieteellisen teoksen, joka oli avoinna suurimpien kuvioiden kohdalta. "Astukaa sisään", sanoi hän ääneen. Silloin tuli huoneeseen lyhyt, tanakka, verevä, vilkaskatseinen mies, joka oli eleiltään veljeksi liian kursaileva, alamaiseksi liian tuttavallinen.
"Ette osannut minua odottaa?"
"Totta puhuen, en."
"Häiritsenkö ehkä?"
"Ette. Olisiko teillä jotakin hauskaa kerrottavana?"
"Käy niin hassu huhu, niin mahdoton…"
"Ahaa, jokin panettelu!"
"Juuri niin, veljeni."
"Ja se on teitä huvittanut?"
"Niin, merkityksellään."
"Se lienee jokin ilkeys minua vastaan?"
"Taivas on todistajani, etten silloin nauraisi."
"No sitten se koskee kuningatarta."
"Kuvitelkaa, sire, että minulle on todellakin sanottu, täydellä todella… saisitte arvailla vaikka kuinka kauan, ette sittenkään keksisi…"
"Veljeni, siitä asti, kun opettajani pakotti minut ihailemaan rouva de Sévignén teoksissa tuota puhetaiteellista varovaisuutta mallikelpoisena, en sitä enää ihaile… Asiaan!"
"Hyvä!" sanoi Provencen kreivi hieman jäähtyneenä tästä kuivakiskoisesta vastaanotosta. "Sanotaan, että kuningatar joku päivä sitten nukkui yönsä poissa kotoa, ha, ha, haa!" Ja hän koki parhaansa mukaan nauraa.
"Olisi kovin ikävää, jos se olisi totta", vastasi kuningas vakavasti.
"Mutta eihän se ole totta, vai kuinka?"
"Ei."
"Sitten ei liene totta sekään, että kuningatar on nähty odottamassa vesialtaiden puoleisella portilla?"
"Ei."
"Sinä päivänä, muistattehan, jolloin käskitte sulkea portit kello yksitoista."
"En muista."
"Vai niin! Ajatelkaapa, veljeni, että huhu väittää…"
"Mitä on huhu? Missä se on, kuka se on?"
"Siinä teitte syvämietteisen kysymyksen. Mitä oikeastaan on huhu? Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa, nyt tuo käsittämätön olento, jota sanotaan huhuksi, väittää, että kuningatar on nähty Artoisin kreivin kanssa, käsi kädessä, sinä yönä puoli yhden aikaan."
"Missä?"
"Menossa erästä pikku taloa kohti, joka Artoisin kreivillä on siellä tallirakennusten takana. Eikö teidän majesteettinne ole kuullut puhuttavan näin mahdottomasta jutusta?"
"Olen kyllä, veljeni, koska on täytynyt kuulla."
"Kuinka niin, sire?"
"Ettekö te itse ole jollakin tapaa toimittanut sitä tietooni?"
"Minäkö?"
"Te juuri."
"Mitä siis olen muka tehnyt?"
"Esimerkiksi runon, joka julkaistiinMercuressä."
"Runon!" toisti kreivi punaisempana poskiltaan kuin huoneeseen tullessaan.
"Teidät tiedetään runotarten suosikiksi."
"Ei siihen määrään, että…"
"Että sepittäisitte nelisäkeisen runon, jonka loppu kuuluu:
"Hyvältä MenelaokseltaanHelena tyystin kätki juonen."
"Minäkö olisin…"
"Älkää kieltäkö, tässä on tuon runon käsikirjoitus. Teidän käsialaanne… vai mitä? Runoudesta en paljon käsitä, mutta jos on puhe käsialasta, niin olen kuin asiantuntija…"
"Sire, hullutus tuo toisen perässään."
"Vakuutan teille, Provencen kreivi, että hullutus on vain teidän tahollanne, ja ihmettelen, että filosofi on eksynyt semmoiseen hullutukseen. Pitäkäämme tämä sana osoittamassa runonne laatua."
"Sire, teidän majesteettinne on minulle ankara."
"Kostamisoikeus, veljeni! Sen sijaan, että sepititte tuon runon, olisitte voinut tiedustaa, mitä kuningatar oli tehnyt; niin minä menettelin; ja sen sijaan, että runoilitte häntä ja siis minuakin vastaan, olisitte sepittänyt jotakin kälynne kunniaksi. Tosin voisitte huomauttaa, ettei se aihe teitä innostuta, mutta minulle ainakin on enemmän mieleen huono ylistys kuin hyvä pilkka. Ja niin arveli Horatiuskin, mielirunoilijanne."
"Sire, te aivan muserratte minut."
"Ja ellette olisi ollut varma kuningattaren viattomuudesta, kuten minä olen", jatkoi kuningas pontevasti, "olisin teidän ollut hyvä jälleen lukea Horatiustanne. Eikö juuri hän ole lausunut näitä kauniita sanoja… anteeksi, että rääkkään latinaa:
"Rectius hoc est:Hoc faciens vivant melius, sic dolcis amicisOccurram.
"Näin on parempi; jos niin teen, olen rehellisempi, ja niin esiinnyn kelvollisena ystävilleni."
"Te kääntäisitte sirommin, te, veljeni, mutta luullakseni on merkitys se, minkä lausuin."
Ja annettuaan tämän enemmän isällisen kuin veljellisen läksytyksen, hyvä kuningas odotti, että syyllinen puolustaisi itseään.
Kreivi mietti hetken vastaustaan, vähemmän pulaan joutuneena ihmisenä kuin hienoimpia lauseparsia tavoittelevana kaunopuhujana.
"Sire", sanoi hän, "niin ankara kuin onkin teidän majesteettinne tuomio, on minulla yksi keino puolustautua ja yksi anteeksiannon toivo."
"Puhukaa, veljeni."
"Syytätte minua erehdyksestä, eikö niin, mutta ette häijystä tarkoituksesta?"
"Myönnetään."
"Jos niin on laita, niin teidän majesteettinne, joka tietää, ettei ole ihmistä, joka ei erehtyisi, voinee olettaa, etten olisi erehtynyt, ellei siinä mitään järkeä olisi."
"En koskaan syyttäisi järkeänne, veljeni, sillä se on suuri ja etevä."
"Kuinka en siis olisi langennut erehdykseen kuullessani, mitä kaikkea jutellaan? Me ruhtinaat elämme panettelun ilmapiirissä, se on meihin syöpynyt. Minä en sano uskovani, sanon vain kuulleeni."
"Hyvä että niin on, mutta…"
"Se runo? Katsokaa, runoilijat ovat omituisia olentoja; eikö muuten ole parempi vastata herttaisella arvostelulla, joka voi kelvata varoitukseksi, kuin kulmakarvojen rypistyksellä? Uhkaavat eleet eivät runon hahmossa loukkaa, sire; toisin on laita häväistyskirjoitusten, joiden johdosta täytyy anoa teidän majesteetiltanne pakkokeinoja, esimerkiksi sellaisia sepustuksia vastaan, joita voin itsekin erään näyttää."
"Onko se häväistyskirjoitus?"
"On, sire, ja minun tarvitsee välttämättä saada määräys toimittaa Bastiljiin tämän riettauden viheliäinen kyhääjä." Kuningas nousi kiivaasti.