"Näyttäkääpä!"
"En tosiaankaan tiedä, sopiiko…"
"Tietysti sopii. Siinä suhteessa ei tarvitse arkailla. Onko se mukananne?"
"On, sire."
"Antakaa tänne."
Ja Provencen kreivi veti taskustaan kappaleenEtteniotnan juttua, onnettoman painoarkin, jota Charnyn keppi, Filipin miekka tai Cagliostron rovio ei ollut estänyt pääsemästä liikkeelle. Kuningas silmäili sitä kiireesti, kuten ainakin se, joka on tottunut kirjoista ja lehdistä heti löytämään hauskimmat kohdat.
"Häpeällistä", sanoi hän, "konnamaista!"
"Siinä näette, sire, että väitetään kälyni olleen Mesmerin ammeen ääressä."
"Hän onkin käynyt siellä."
"Todellako?" huudahti Provencen kreivi.
"Minun luvallani."
"Oh, sire!"
"Enkä hänen käynnistään Mesmerin luona tee päätelmää hänen säädyllisyyttään vastaan, koska olin sallinut hänen mennä Vendôme-torille."
"Teidän majesteettinne ei liene sallinut kuningattaren lähestyä ammetta itse koetellakseen…"
Kuningas polki jalkaa. Provencen kreivi sattui nämä sanat lausumaan juuri silloin, kun Ludvig XVI:n silmät osuivat siihen kohtaan, missä pahimmin loukattiin Marie-Antoinettea, nimittäin kuvaukseen hurmiotilasta, kouristuksista, puvun vallattomasta epäjärjestyksestä, kaikesta, mitä Mesmerin luona oli havaittu neiti Olivan esiintymisessä.
"Mahdotonta!" sanoi kuningas kalpeana. "Poliisin täytyy tietää, mitä perää tuossa kaikessa on!"
Ja hän soitti.
"Hakekaa tänne heti herra de Crosne", sanoi hän.
"Sire, tänään hänen on annettava viikkokertomuksensa, ja siksi hän odottaa häränsilmässä." [Häränsilmäksi sanottiin pyöreän akkunansa vuoksi erityistä etuhuonetta, josta päästiin suureen vastaanottosaliin. —Suom.]
"Tulkoon tänne."
"Sallinette minun…" lausui Provencen kreivi tekopyhästi ja oli menevinään pois.
"Jääkää", käski Ludvig XVI. "Jos kuningatar on syyllinen, niin olettehan te perheen jäsen ja voitte siis saada sen tietää; jos hän on viaton, täytyy teidänkin se tietää, koska olette epäillyt."
Nyt astui huoneeseen herra de Crosne. Kun tämä virkamies näki Provencen kreivin kuninkaan seurassa, suoritti hän aluksi kunnioittavimmat tervehdyksensä valtakunnan kahdelle mahtavimmalle, kääntyi sitten kuninkaan puoleen ja sanoi:
"Sire, kertomus on valmis."
"Ennen kaikkea, monsieur", sanoi Ludvig XVI, "selittäkää, kuinkaPariisissa on julkaistu niin kelvoton kyhäys kuningatarta vastaan?"
"Etteniotnako?" kysyi herra de Crosne.
"Niin."
"Sen on julkaissut eräs sanomalehtimies, nimeltä Reteau."
"Vai niin, tiedätte siis nimen, mutta ette ole häntä estänyt julkaisemasta ettekä vanginnut julkaisemisen jälkeen?"
"Sire, perin helppoa olisi häntä vangita; voinpa teidän majesteetillenne näyttää vangitsemiskäskyn, joka on salkussani valmiina."
"No miksi ei ole vangittu?"
Herra de Crosne kääntyi Provencen kreiviin päin.
"Saan nyt sanoa teidän majesteetillenne hyvästi", sanoi tämä hitaasti.
"Ei, ei", vastasi kuningas. "Olen käskenyt teitä jäämään, jääkää siis."
Kreivi kumarsi.
"Puhukaa, herra de Crosne; puhukaa suoraan, peittelemättä! puhukaa pian ja lyhyesti."
"Asia on niin", vastasi poliisiministeri, "etten ole vanginnut tuota sanomalehtimiestä Reteauta, koska minun täytyi, ennen sellaista toimenpidettä, välttämättä puhua siitä teidän majesteetillenne."
"Sitä juuri tahdonkin."
"Kenties olisi, sire, parempi, antaa sille miehelle pussillinen rahaa ja toimittaa hänet pääsemään hirteen muualla, hyvin kaukana."
"Miksi niin?"
"Siksi, että kun nuo viheliäiset valehtelevat, niin yleisö, jolle asia paljastetaan, hyvin mielellään näkee niitä rangaistavan: ruoskitaan, leikataan korvat, jopa hirtetäänkin. Mutta kun ne pahaksi onneksi pistävät kyntensä totuuteen…"
"Totuuteen?"
Herra de Crosne kumarsi vaieten.
"Niin, tiedän kyllä. Kuningatar on käynyt katsomassa Mesmerin ammetta. Hän on siellä ollut, pahaksi onneksi, kuten sanoitte; mutta sen olin hänelle sallinut."
"Ooh, sire!" mutisi herra de Crosne.
Tämä purkaus nöyrältä alamaiselta koski kuninkaaseen enemmän kuin mitä se äsken oli vaikuttanut lähteneenä kateellisen omaisen huulilta.
"Mutta eihän kuningatar silti ole hukassa, luulemma?" sanoi hän.
"Ei, sire, mutta pahassa huudossa."
"Herra de Crosne, mitä teille on poliisinne kertonut?"
"Paljon semmoista, mikä huolimatta velvollisuuteni mukaisesta kunnioituksesta teidän majesteettianne kohtaan, huolimatta erityisestä ihailustani kuningatarta kohtaan, pitää yhtä tuon sepustuksen eräiden väitteiden kanssa."
"Pitää yhtä, sanotte?"
"Esimerkiksi tässä kohden: Ranskan kuningatar, joka menee tavallisen naisen puvussa keskelle tuota epäilyttävää, Mesmerin magneettihullutusten houkuttamaa joukkoa, ilman seuralaista…"
"Ilman seuralaista!" huudahti kuningas.
"Niin, sire."
"Te erehdytte, herra de Crosne."
"En luulisi, sire."
"Olette saanut huonosti tietoja."
"Tietoni ovat niin tarkat, sire, että voin kuvata hänen majesteettinsa puvun, koko hänen olentonsa, askeleensa, liikkeensä, huutonsa."
"Hänen huutonsa!"
Kuningas vaaleni ja rutisteli häväistyskyhäystä.
"Hänen huokauksensakin ovat asiamiehilläni muistiin merkittyinä", lisäsi arasti herra de Crosne.
"Hänen huokauksensa! Kuningatarko olisi itsensä niin unohtanut?…Niin vähän välittänyt kuningasarvostani ja naiskunniastaan!"
"Se on mahdotonta!" sanoi Provencen kreivi. "Se olisi pahempaa kuin häväistys, eikä hänen majesteettinsa voi semmoista tehdä."
Tämä lause pikemmin vahvisti syytöstä kuin sitä järkytti. Kuningas tajusi sen, ja hänen verensä kuohui.
"Monsieur", sanoi hän poliisiministerille, "pysyttekö sanoissanne?"
"Valitettavasti, viimeiseen sanaan asti, sire."
"Olen teille, veljeni", sanoi Ludvig XVI pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan, "velvollinen todistamaan, mitä olen väittänyt. Kuningattaren kunnia on koko perheen oma, enkä pane sitä koskaan alttiiksi. Olin antanut kuningattarelle luvan mennä Mesmerin luo, mutta sillä ehdolla, että mukana olisi varma henkilö, nuhteeton, jopa mallikelpoinen."
"Voi", sanoi herra de Crosne, "jos olisi niin käynyt…"
"Jos esimerkiksi", sanoi Provencen kreivi, "hänen seurassaan olisi ollut sellainen nainen kuin Lamballen prinsessa…"
"Juuri niin, veljeni, juuri Lamballen prinsessan olin määrännyt häntä saattamaan."
"Kovaksi onneksi, sire, prinsessaa ei otettu mukaan."
"Vai niin!" sanoi kuningas vavahtaen. "Jos tottelemattomuus menee niin pitkälle, täytyy olla ankara ja niin olenkin."
Ja syvä huokaus sulki hänen huulensa raadeltuaan hänen sydäntään.
"Mutta vielä on minussa epäilys", sanoi hän sitten hiljemmin, "joka tietysti ei herää teissä, te kun ette ole syytetyn kuningas, puoliso ja ystävä… Sen epäilyksen tahdon poistaa."
Hän soitti, ja huoneeseen astui päivystävä upseeri.
"Ottakaa selko", sanoi kuningas, "onko Lamballen prinsessa kuningattaren luona tai huoneissaan."
"Sire, Lamballen prinsessa kävelee puutarhassa kuningattaren ja erään naisen kanssa."
"Pyytäkää prinsessaa tulemaan tänne heti."
Upseeri meni.
"Vielä kymmenen minuuttia, herrat; sitä ennen en voi päätöstäni tehdä."
Ja vastoin tapaansa Ludvig XVI rypisti kulmakarvojaan luoden melkein uhkaavia katseita molempiin suuren tuskansa todistajiin. Nämä pysyivät ääneti. Herra de Crosne oli todellakin murheissaan; Provencen kreivin ilmeessä oli niin raatelevaa murhetta, että se olisi sopinut itse Momus jumalalle.
Keveä silkin kahina oven takana ilmaisi kuninkaalle, että Lamballen prinsessa oli tulossa.
Huoneeseen astui Lamballen prinsessa kauniina ja tyynenä. Hänellä oli avonainen otsa, korkean tukkalaitteen hajalliset suortuvat ylpeästi heitettyinä ohimoiden taakse; mustat kulmakarvat niin hienopiirteiset kuin seepiavärillä maalatut; suuret sinisilmät heleänkirkkaat kuin helmiäiset, nenä suora ja säännöllinen, huulet samalla siveät ja hekumalliset. Tämä viehättävä pää liittyi vartaloon, joka oli verrattoman siro, ja koko olento ihastutti ja herätti kunnioitusta.
Prinsessasta levisi ympärillä oleviin jokin hyveen, sulon ja aineettomuuden vaikutelma, samanlainen kuin la Vallièresta, ennen tämän joutumista suosikiksi ja sitten, kun oli suosion menettänyt.
Nähdessään prinsessan tulevan hymyillen, kainostellen, kuningas tunsi repivää tuskaa.
"Mitä noilta huulilta tulee, se on lopullinen tuomio", johtui hänen mieleensä.
"Istukaa, prinsessa", sanoi hän tervehtien syvällä kumarruksella.
Provencen kreivi lähestyi suutelemaan hänen kättään. Kuningas kokosi ajatuksiaan.
"Mitä teidän majesteettinne haluaa?" kysyi prinsessa enkelimäisellä äänellä.
"Selkoa eräästä asiasta, tarkkaa selkoa, serkkuni."
"Odotan, sire."
"Minä päivänä kävitte kuningattaren kanssa Pariisissa? Muistelkaa tarkoin."
Herra de Crosne ja Provencen kreivi katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä.
"Käsitättehän, herrat", sanoi kuningas, "te ette epäile, mutta minä epäilen vielä, ja siksi kyselen kuin epäilijä."
"Keskiviikkona, sire", vastasi prinsessa.
"Anteeksi, serkku", jatkoi Ludvig XVI, "mutta minä tahdon päästä totuuden perille."
"Sen saatte kuulla kyselemällä", vastasi Lamballen prinsessa koruttomasti.
"Mitä varten te Pariisiin menitte?"
"Kävin herra Mesmerin luona, Vendôme-torin varrella."
Molemmat todistajat hätkähtivät, kuningas punastui mielenliikutuksesta.
"Yksinänne?" sanoi hän.
"En, sire, vaan hänen majesteettinsa kuningattaren kanssa."
"Kuningattaren kanssa? Sanoittehan niin?" huudahti Ludvig XVI, innoissaan tarttuen hänen käteensä.
"Niin, sire."
Provencen kreivi ja herra de Crosne lähestyivät toisiaan ällistyneinä.
"Teidän majesteettinne oli antanut kuningattarelle luvan", sanoi prinsessa. "Ainakin hän niin sanoi."
"Ja hän puhuikin totta… No nyt… minusta tuntuu kuin jälleen hengittäisin, sillä Lamballen prinsessa ei koskaan valehtele."
"En koskaan, sire", sanoi prinsessa vienosti.
"Ei koskaan, ei!" huudahti herra de Crosne mitä syvimmän vakaumuksen äänellä. "Mutta sallikaa minun siis sire…"
"Saatte, saatte, herra de Crosne. Kysykää, tutkikaa, minä istutan rakkaan prinsessani syytettyjen penkille, luovutan hänet kokonaan teille."
Lamballen prinsessa hymyili.
"Valmis olen", sanoi hän, "mutta kidutus on poistettu, sire."
"Muilta olen sen poistanut", sanoi kuningas leikillisesti, "mutta minulta sitä ei ole poistettu."
"Madame", sanoi poliisiministeri, "tahdotteko olla niin hyvä ja sanoa kuninkaalle, mitä kuningattaren seurassa teitte Mesmerin luona ja aluksi, millainen oli kuningattaren puku?"
"Hänen majesteetillaan oli helmenharmaa taftipuku, kirjailtu musliiniviitta, kärpännahkainen puuhka ja ruusunpunainen samettihattu, jossa oli leveät, mustat nauhat."
Nämä olivat aivan toisia tuntomerkkejä kuin mitä oli Olivasta annettu.
Herra de Crosne osoitti suurta kummastusta; Provencen kreivi puri huultaan. Kuningas hieroi käsiään ja kysyi:
"Ja mitä kuningatar teki, kun oli astunut sisään?"
"Sire, teidän sopiikin sanoa: kun oli astunut sisään, sillä tuskin olimme astuneet sisään…"
"Yhdessäkö?"
"Niin, sire, yhdessä; ja tuskin olimme astuneet ensimmäiseen saliin, missä ei kukaan voinut meitä huomata, sillä kaikkien huomio oli kiintynyt magneettimysterioihin, kun hänen majesteettinsa eteen tuli eräs nainen, tarjosi hänelle naamionsa ja pyysi, ettei hän menisi edemmäksi."
"Ja te pysähdyitte?" sanoi vilkkaasti Provencen kreivi.
"Niin, monsieur."
"Ettekö astuneet toiseen saliin?" kysyi herra de Crosne.
"Emme, monsieur."
"Ettekö hellittänyt kuningattaren käsivartta?" tiedusti kuningas, mielessään vielä hitunen levottomuutta.
"En sekunniksikaan; koko ajan kuningatar ja minä kuljimme käsi kädessä."
"No", huudahti kuningas, "mitä nyt arvelette, herra de Crosne? Mitä sanotte, veljeni?"
"Se on tavatonta, yliluonnollista", vastasi prinssi teeskennellen iloisuutta, mikä kaikkea epäilystä paremmin paljasti hänen harminsa vastatodistuksesta.
"Siinä ei ole mitään yliluonnollista", kiirehti vastaamaan herra deCrosne, jossa kuninkaan levollinen luonne herätti katumusta. "MitäLamballen prinsessa on sanonut, on tietysti totta."
"Ja siitä seuraa…" sanoi Provencen kreivi.
"Siitä seuraa, monseigneur, että asiamieheni ovat erehtyneet."
"Sitäkö todella tarkoitatte?" kysyi prinssi vielä hermostuneesti värähtäen.
"Juuri sitä, poliisi on erehtynyt; kuningatar on tehnyt, kuten Lamballen prinsessa kertoi, eikä mitään muuta. Ja kun tämä esitys asian menosta on niin ilmeisesti tosi, niin täytyy uskoa, että vihkosen julkaisijakin tietää, mikä tässä on totuus; minä siis heti määrään sen heittiön vangittavaksi."
Lamballen prinsessa katseli ympärilleen tyynesti kuin ainakin viattomuus, joka hakee selvyyttä ilman uteliaisuutta tai pelkoa.
"Malttakaa hetkinen", sanoi kuningas. "Aina sen sanomalehtimiehen ehtii hirttää. Mainitsitte jonkun naisen, joka muka pysäytti kuningattaren heti saliin tultua: sanokaa, prinsessa, kuka se nainen oli?"
"Hänen majesteettinsa näkyy hänet tuntevan: saatanpa sanoa, koska en tahdo valehdella, että hänen majesteettinsa tuntee hänet, sen tiedän."
"Asia on se, että minun täytyy välttämättä tavata se nainen. Hänen kauttaan selviää koko totuus, häneltä saadaan tämän salaisuuden avain."
"Sitä minäkin", sanoi herra de Crosne, johon päin kuningas oli kääntynyt.
"Akkain juoruja…" mutisi Provencen kreivi. "Se nainen on kuin velho, joka päästää lumouksesta."
"Kuulkaapa, serkku", sanoi hän ääneen, "onko kuningatar tunnustanut teille tuntevansa sen naisen?"
"Ei tunnustanut, monseigneur, vaan kertonut."
"Niin, niin, anteeksi."
"Veljeni tarkoittanee", keskeytti kuningas, "että jos kuningatar hänet tuntee, niin tiedätte myös hänen nimensä."
"Se on rouva de la Motte-Valois."
"Se juoniniekka!" huudahti kuningas harmistuneena.
"Se kerjäläinen!" sanoi Provencen kreivi. "Hitto vie, häneltä on paha tietoja saada; perin ovela nainen."
"Me olemme yhtä ovelia", sanoi herra de Crosne. "Eikä tässä oveluutta tarvitakaan, kun on kuultu Lamballen prinsessan selitys. Jos siis kuningas vähänkin haluaa…"
"Ei, ei", keskeytti Ludvig XVI alakuloisesti, "olen kyllästynyt näkemään kuningattaren ympärillä tuota huonoa seuraa. Kuningatar on niin hyvä, että köyhyyteen vedoten hänen luokseen tunkeutuvat kaikki epäilyttävät henkilöt koko valtakunnan alimmasta aatelista."
"Rouva de la Motte on todellakin Valois-sukua", sanoi Lamballen prinsessa.
"Olkoon mitä tahansa, mutta minä en halua, että hän jalallaan tänne astuu. Mieluummin luovun siitä suunnattomasta ilosta, että näkisin kuningattaren asian täydellisesti selvitettynä, kuin suostuisin tuota olentoa tapaamaan."
"Ja kuitenkin hänet tapaatte", huudahti kuningatar suuttumuksesta kalpeana aukaisten oven ja ilmestyen ihanana ylpeydessään ja harmissaan Provencen kreivin näkyviin, joka huikaistuna kumarsi kömpelösti eteensä kääntyvän ovenpuoliskon takaa.
"Niin, sire", jatkoi kuningatar, "ei auta sanoa: minä haluan tai pelkään nähdä tuota olentoa, sillä se olento on todistaja, jolta syyttäjäini oveluus…"
Tällöin hän katsahti lankoonsa.
"Ja tuomarieni suoruus…"
Tällöin hän kääntyi kuninkaaseen ja herra de Crosneen päin.
"Ja vihdoin hänen omatuntonsa, kuinka turmeltunut olisikin, on kiristävä totuuden huudon. Minä, syytetty, vaadin sitä naista kuulusteltavaksi, ja niin tapahtuukin."
"Madame", riensi kuningas huomauttamaan, "ymmärrättehän, ei sovi lähettää noutamaan rouva de la Mottea sitä varten, että hän saisi kunnian todistaa hyväksenne tai teitä vastaan. En tahdo panna teidän kunniaanne punnittavaksi tuon naisen rehellisyydellä."
"Ei tarvitsekaan lähettää noutamaan, koska hän on täällä, sire."
"Täällä!" sanoi kuningas hätkähtäen kuin olisi astunut käärmeen päälle. "Täällä!"
"Kuten tiedätte, sire, kävin erään onnettoman naisen luona, jolla on loistava nimi. Se oli se päivä, muistattehan, josta sittemmin huhuttiin kaikenlaista…"
Ja hän katseli tuikeasti olkansa ylitse Provencen kreiviä, joka olisi suonut olevansa sata jalkaa maan alla, mutta koki leveisiin kasvoihinsa saada jotakin hyväksymisen ilmettä.
"Entä sitten?" kysyi Ludvig XVI.
"Silloin unohtui minulta rouva de la Motten luo eräs muotokuva, oikeastaan lipas. Ja tänään hän toi sen takaisin, ja nyt hän on täällä."
"Ei, ei… Uskonhan minä", sanoi kuningas. "Annetaan asian olla."
"Mutta minä en siihen tyydy", sanoi kuningatar. "Minä tuon hänet tänne. Mistä muuten johtuu tämä vastahakoisuus? Mitä hän on tehnyt? Kuka hän on? Ellen tiedä, sanokaa. Kuulkaapa, herra de Crosne, te kun tiedätte kaikki, sanokaa…"
"En tiedä hänestä mitään epäedullista", vastasi virkamies.
"Ihanko totta?"
"Varmasti. Hän on köyhä, siinä kaikki; ehkä hieman kunnianhimoinen."
"Kunnianhimo on veren ääni. Ellei teillä ole häntä vastaan muuta, voinee kuningas sallia hänen todistaa."
"En tiedä, mistä johtuu", vastasi Ludvig XVI, "mutta minulla on aavistuksia, vaistoja; minusta tuntuu, että siitä naisesta tulee elämääni jokin onnettomuus, jokin ikävyys… se kai riittää."
"Tuo on taikauskoa, sire! Noutakaa hänet heti tänne", sanoi kuningatar prinsessalle.
Viittä minuuttia myöhemmin astui Jeanne kainosti ja hämillään, mutta hienona ryhdiltään ja puvultaan verkkaisin askelin kuninkaan työhuoneeseen.
Ludvig XVI, jonka vastahakoisuus oli auttamaton, oli kääntänyt selkänsä oveen päin ja istui kyynärpäillään nojaten kirjoituspöytään, pää kätten välissä, kuin vieras muiden joukossa. Provencen kreivi lennätti Jeanneen niin kiusallisen urkkivia silmäyksiä, että jos tämän kainous olisi ollut todellinen, olisi hänen kielensä halvaantunut kykenemättä sanaakaan lausumaan. Mutta mokoma ei riittänyt panemaan Jeannen päätä pyörälle. Kuninkaat tai keisarit valtikkoineen tai paavi tiaroineen, taivaan vallat tai hornan henget eivät olisi pystyneet tässä rautaisessa mielessä herättämään pelkoa tai kunnioitusta.
"Madame", sanoi hänelle kuningatar taluttaen häntä kuninkaan taitse, "olkaa niin hyvä ja sanokaa, mitä teitte silloin kun kävin herra Mesmerin luona; kertokaa kohta kohdalta."
Jeanne oli vaiti.
"Älkää salatko mitään, älkää kursailko. Ei muuta kuin totuus sellaisena kuin se mieleenne muistuu."
Ja kuningatar istuutui nojatuoliin, jottei katseellaan vaikuttaisi todistajaan.
Mikä tilaisuus esiintyä oli nyt Jeannella! Hänellä, joka tarkalla älyllään oli aavistanut olevansa hallitsijattarelleen tarpeellinen, hänellä, joka tiesi, että Marie-Antoinettea väärin epäiltiin ja että syytöksen saattoi kumota poikkeamatta totuudesta! Kuka muu tahansa olisi tässä vakaumuksessa riemukseen esittänyt liiankin paljon todistuksia kuningattaren viattomuudesta. Jeanne oli luonnostaan niin ovela, niin taitava, että rajoittui kertomaan pelkän tapahtuman.
"Sire", sanoi hän, "minä olin, niinkuin koko Pariisi, lähtenyt uteliaisuudesta Mesmerin luo. Siellä näkemäni tuntui jokseenkin epähienolta. Olin menossa pois, kun äkkiä näin ensi salin kynnyksellä hänen majesteettinsa, joka minulla oli ollut kunnia nähdä joku päivä aikaisemmin, silloin tuntematta, mutta anteliaisuudesta arvaten hänen korkean säätynsä. Nähdessäni nyt hänen ylevät piirteensä, jotka eivät muististani koskaan haihdu, minusta tuntui, että hänen majesteettinsa kenties ei sopisi tulla sellaiseen paikkaan, missä paljon kärsimyksiä ja naurettavia parannustapoja tarjottiin katseltaviksi. Pyydän hänen majesteetiltaan nöyrimmästi anteeksi, että rohkenin niin vapaasti ajatella, mitä hänen sopisi tehdä, mutta se oli salamannopea naisellinen vaisto; polvillani pyydän anteeksi, jos olen rikkonut sitä kunnioitusta vastaan, jota minun puoleltani on saapa hänen majesteettinsa pieninkin mieliteko."
Tähän hän pysähtyi kuin mielenliikutuksessa, laski päänsä ja sai erinomaisella taidollaan äänensä tukehtumaan, ikäänkuin itkun edellä. Herra de Crosne piti tätä totena, ja Lamballen prinsessa tunsi heltyvänsä tuota naista kohtaan, joka esiintyi niin hienotunteisena, ujona, henkevänä ja lempeänä. Provencen kreivi ei tiennyt mitä ajatella. Kuningatar kiitti Jeannea katseella, jota tämä katseellaan pyysi tai oikeastaan salaa vaani.
"Sire", sanoi kuningatar, "oletteko kuullut?"
Kuningas ei liikahtanutkaan.
"En tarvinnut tätä todistusta", vastasi hän.
"Minua käskettiin puhumaan", huomautti Jeanne arasti, "ja minun piti totella."
"Riittää!" sanoi Ludvig XVI tylysti. "Kun kuningatar jotakin sanoo, ei hän tarvitse todistajia vahvistamaan sanojaan. Kun minä hyväksyn kuningattaren käytöksen, ei hänen tarvitse muista välittää, ja minä hyväksyn sen."
Hän nousi lausuttuaan nämä sanat, jotka nujersivat Provencen kreivin. Kuningatar ei laiminlyönyt lisätä siihen halveksivaa hymyä. Kuningas käänsi veljelleen selkänsä ja tuli suutelemaan Marie-Antoinetten ja Lamballen prinsessan kättä. Viimemainitulta hän jäähyväiseksi pyysi anteeksi, että oli vaivannut häntätyhjän tähden, — lisäsi hän.
Mutta rouva de la Mottelle hän ei suonut ainoatakaan sanaa tai katsetta. Kun hänen kuitenkin oli pakko astua Jeannen editse päästäkseen takaisin nojatuoliinsa ja ottaa huomioon kuningattaren loukkaantuvan, jos olisi tämän vastaanottamalle henkilölle epäkohtelias hänen läsnäollessaan, sai hän väkinäisesti nyökätyksi Jeannelle, ja siihen tämä hätäilemättä vastasi syvällä kumarruksella, joka soi hänelle tilaisuuden näyttää kaikkea viehkeyttään.
Ensin astui huoneesta Lamballen prinsessa, sitten rouva de la Motte, jota kuningatar sysäsi edellään; viimeisenä kuningatar vaihtaen kuninkaan kanssa viimeisen, melkein hyväilevän katseen. Sitten kuului käytävästä kolmen naisen kuiskutusta heidän poistuessaan.
"Veljeni", sanoi silloin Ludvig XVI Provencen kreiville, "nyt en teitä enää pidätä. Minun on poliisiministerin kanssa päätettävä viikon työt. Kiitän teitä, että olette suonut huomiota sille, kuinka kälynne viattomuus täysin, perinpohjin, loistavasti todistettiin. Ilmeistä on, että siitä riemuitsette niinkuin minäkin, ja se merkitsee paljon. Nyt työhömme me kaksi, herra de Crosne. Olkaa niin hyvää ja istukaa tuohon."
Provencen kreivi kumarsi, yhä hymy huulilla, ja poistui huoneesta, kun ei enää kuullut naisten ääniä eikä siis tarvinnut pelätä ilkamoitsevaa katsetta tai katkeraa sanaa.
Tultuaan Ludvig XVI:n työhuoneesta kuningatar mittaili mielessään sen vaaran syvyyttä, joka oli häntä uhannut. Hän osasi antaa arvoa sille hienotunteisuudelle ja varovaisuudelle, jota Jeanne oli osoittanut jouduttuaan yhtäkkiä todistajaksi, samoin kuin tämän erinomaiselle taidolle pysyä menestyksensä jälkeen varjossa.
Jeanne, jolla oli ollut tavaton onni päästä heti alussa osalliseksi sellaisiin hovisalaisuuksiin, jollaisia ovelimmatkin hovimiehet saavat turhaan tavoitella kymmenen vuotta, tiesi siis varmasti tästedes olevansa kuningattaren silmissä tärkeä henkilö, mutta hän ei nyt ilmaissut tätä saavutustaan millään joutavalla ilmeellä, jonka ylhäisten ylpeä arkatuntoisuus heti huomaa alempiarvoisten kasvoissa. Senpä vuoksi kuningatar ei päästänytkään Jeannea lähtemään, kuten tämä säädyllisesti aikoi, vaan pidätti häntä herttaisesti hymyillen, ja sanoi:
"Todellakin oli onnellista, kreivitär, että Mesmerin luona estitte minua menemästä pitemmälle Lamballen prinsessan kanssa, sillä ilkeys on siinä, että minut on nähty joko ovella tai eteisessä ja tällä verukkeella väitetään minun käyneen siinäkin huoneessa, jota sanotaan hurmiosaliksi… sehän sen nimi on?"
"Niin, madame, hurmiosali."
"Mutta", sanoi Lamballen prinsessa, "mistä johtuu, että jos muut ovat luulleet kuningattaren olleen sielläkin, herra de Crosnen asiamiehet myös ovat erehtyneet? Se minusta on salaperäistä, sillä nuo poliisimiehet kuuluvat todellakin väittävän, että ovat nähneet kuningattaren myös toisessa salissa."
"Se on totta", sanoi kuningatar miettiväisenä. "Eikä voi epäillä mitään kieroutta herra de Crosnen puolelta, joka on rehellinen mies ja minulle uskollinen; mutta hänen asiamiehensä on voitu lahjoa, rakas prinsessa. Minulla on vihamiehiä, kuten näette. Jotakin perustusta tuolla huhulla on kuitenkin ollut. Kertokaa siis, kreivitär, yksityiskohdat. Ensiksikin kuvataan minua tuossa kauheassa kirjoituksessa niin huumaantuneeksi, lumotuksi, magnetisoiduksi, että olisin unohtanut kaiken naisellisen arvoni. Mikä on siinä suhteessa todennäköistä? Olisiko siellä kenties joku nainen…"
Jeanne punastui. Hänen mieleensä muistui elävänä se salaisuus, jonka ainoakin sana voisi tehdä tyhjäksi hänen tuhoisan vaikutuksensa kuningattaren kohtalon. Sen paljastaessaan hän menettäisi tilaisuuden olla hyödyksi, jopa välttämätönkin kuningattarelle, ja siten hän pilaisi tulevaisuutensa. Siksi hän esiintyi niin hillitysti kuin äskenkin.
"Madame", sanoi hän, "siellä oli todellakin eräs hyvin kiihtynyt nainen, joka rumasti näytteli kouristuksiaan ja hourailuaan. Mutta minä luulin…"
"Että se oli jokin näyttelijätär", keskeytti kuningatar innostuneena, "tai niinkuin sanotaan ilotyttö, eikä suinkaan Ranskan kuningatar, eikö niin?"
"Aivan niin, madame."
"Kreivitär, te vastasitte kuninkaalle oikein hyvin; nyt on minun vuoroni puhua teidän puolestanne. Millä kannalla asianne nyt ovat ja milloin aiotte saada oikeutenne tunnustetuiksi? Mutta tuleeko sieltä joku prinsessa?…"
Huoneeseen astui rouva de Misery.
"Ottaako teidän majesteettinne vastaan neiti de Taverneyn?" kysyi kamarirouva.
"Hänetkö? Tietysti. Kuinka tarkka hän on! Hän ei koskaan loukkaisi hovisääntöä. Andrée, Andrée, tulkaa sisään!"
"Teidän majesteettinne on kovin hyvä minulle", sanoi Andrée tervehtien viehkeästi.
Nyt hän huomasi Jeannen, joka tuntiessaan toisen saksalaisista hyväntekeväisyysnaisista heti osasi kuin tilauksesta toimittaa kasvoilleen punastusta ja häveliäisyyttä.
Lamballen prinsessa käytti hyväkseen tätä kuningattaren seurueen lisäystä palatakseen Sceauxiin, Penthièvren herttuan luo.
Andrée istuutui Marie-Antoinetten viereen, tyynet, tutkivat silmät luotuina rouva de la Motteen.
"Katsokaapa, Andrée", sanoi kuningatar, "tässä on se rouva, jonka luona kävimme viimeisenä pakkaspäivänä."
"Tunsin rouvan heti", vastasi Andrée kumartaen.
Jo ylpeäksi käynyt Jeanne vaani Andréen ilmeissä kateuden merkkiä, mutta ei havainnut muuta kuin täydellistä rauhallisuutta. Andrée, intohimoissaan kuningattaren kaltainen Andrée, nainen, joka olisi muista naisista vienyt voiton hyvyydessä, henkevyydessä ja ylevyydessä, jos olisi ollut onnellinen, piti todellisen olemuksensa niin ehdottomasti suljettuna, että koko hovi luuli sitä neitseellisen Dianan ylpeäksi kainoudeksi.
"Tiedättekö", sanoi kuningatar, "mitä kuninkaalle on minusta kerrottu?"
"Varmaankin on kerrottu kaikkea pahaa", vastasi Andrée, "juuri siksi, ettei osata kylliksi kertoa sitä, mikä on hyvää."
"Siinä on kaunein lause", sanoi Jeanne koruttomasti, "mitä olen koskaan kuullut. Sanon sitä kauniiksi, koska se täydellisenä esittää sen tunteen, joka on koko elämäni, ja koska ei heikko järkeni olisi kyennyt sanoja niin sovittamaan."
"Kerron teille kaikki, Andrée."
"Tiedän sen jo", vastasi tämä. "Provencen kreivi sen kertoi äsken erään ystäväni läsnäollessa."
"Sepä on kaunista", sanoi kuningatar vihaisena, "levitellä valhetta senkin jälkeen, kun on kuullut totuuden! Mutta jätetään se sikseen. Tässä oli puheena kreivittären asia. Kuka teitä suojelee, kreivitär?"
"Te, madame", vastasi Jeanne rohkeasti, "te, joka sallitte minun tulla kättänne suutelemaan."
"Hänellä on sydäntä", sanoi Marie-Antoinette Andréelle, "ja semmoisista purkauksista minä pidän."
Andrée ei vastannut mitään.
"Madame", jatkoi Jeanne, "vain harvat ovat uskaltaneet minua suosia, kun olin ahdingossa ja syrjässä; mutta nyt, kun minut nähdään Versaillesissa, rupeavat kaikki kiistelemään etuoikeudesta tehdä kuningattaren mieliksi, sen henkilön hyväksi, jolle teidän majesteettinne on suonut silmäyksen."
"Mitä", sanoi kuningatar istuutuen, "eikö kukaan ollut kyllin kunnollinen tai kunnoton suosiakseen teitä itsenne vuoksi?"
"Aluksi oli rouva de Boulainvilliers", vastasi Jeanne, "kunnollinen nainen; sitten herra de Boulainvilliers, kunnoton suosija… Mutta naimisiin menostani saakka ei yksikään ihminen ole minusta välittänyt, ah, ei ainoakaan!" lisäsi hän taitavasti matkien värisemistä. "Anteeksi, olin unohtaa ylevän miehen, anteliaan prinssin…"
"Prinssin! Niinkö sanoitte? Kuka se on?"
"Herra prinssi-kardinaali de Rohan."
Kuningatar liikahti kiivaasti ja sanoi hymyillen:
"Minun vihamieheni!"
"Teidän majesteettinne vihamies, hän, kardinaali!" huudahti Jeanne."Voi madame!"
"Näyttää siltä, kuin ihmettelisitte, että kuningattarella on vihollinen. Kyllä näkyy, että hovi on teille outo!"
"Mutta, madame, kardinaali ihailee teidän majesteettianne, ainakin olen saanut sen käsityksen, ja ellen ole erehtynyt, on hänen kunnioituksensa kuninkaan korkeata puolisoa kohtaan myös täydellinen."
"Oikein, kreivitär, uskon kyllä, mitä sanotte", vastasi Marie-Antoinette käyden taas hilpeäksi, kuten hänen tapansa oli, "uskon ainakin osaksi. Kardinaali todella ihailee minua."
Näin sanoen hän purskahti heleään nauruun ja kääntyi Andrée deTaverneyhin päin.
"Katsokaa, kreivitär, juuri siksi, että kardinaalissa on tuo ihailu, hän on vihamieheni."
Jeanne de la Motte oli hämmästyvinään kuin maalaistyttö.
"Vai niin, te olette prinssi-kardinaali Ludvig de Rohanin suojatti", jatkoi kuningatar. "Kertokaa lähemmin."
"Se on perin yksinkertaista, madame. Hänen ylhäisyytensä on minua avustanut niin ylevästi, hienotunteisesti, niin kekseliään jalomielisesti kuin suinkin."
"Kauniisti tehty. Prinssi Ludvig on tuhlaavainen, sitä ei voisi kieltää. Ettekö luulisi, Andrée, että kardinaali voisi hieman ihailla myös tätä kaunista kreivitärtä? Mitä te itse arvelette, kreivitär?"
Ja taas kuningatar päätyi iloisesti ja huolettomasti nauramaan, mitä neiti de Tavemey, aina vakavana, ei kuitenkaan yllyttänyt.
"Tuo räikeä iloisuus ei mitenkään voi olla muuta kuin teeskenneltyä", ajatteli Jeanne. "Saadaanpa nähdä."
"Madame", sanoi hän liikutetulla äänellä, "minulla on kunnia vakuuttaa teidän majesteetillenne, että kardinaali…"
"Hyvä, hyvä", sanoi kuningatar keskeyttäen. "Koska olette niin harras hänen puolestaan… Koska olette hänen ystävänsä…"
"Madame!" huudahti Jeanne, jossa ihastuttavasti tuli esille häveliäisyyttä ja kunnioitusta.
"No no, pikku ystäväiseni, olkoon!" sanoi kuningatar suloinen hymy huulilla. "Mutta kysykääpä häneltä joskus, minne hän on pannut ne hiukset, jotka hän minulta varastutti eräällä kähertäjällä, jolle se temppu kävi kalliiksi, minä kun ajoin hänet tiehensä."
"Teidän majesteettinne hämmästyttää minua", sanoi Jeanne. "Onko kardinaali de Rohan todella niin menetellyt?"
"On kyllä… pelkästä ihailusta! Inhottuaan minua Wienissä, käytettyään ja koetettuaan kaikki, jottei kuninkaan ja minun välilläni aiotusta avioliitosta tulisi mitään, sai hän sitten ihmeekseen havaita, että olen nainen ja hänen kuningattarensa; että hän, suuri valtiomies, oli ampunut harhaan; että hänellä tulisi aina olemaan minun kansaani vanhaa riitaa. Silloin tuo kelpo prinssi säikähti tulevaisuutensa puolesta. Hän teki niinkuin hänen ammattinsa harjoittajat tekevät: hyväili enimmin sitä, jota enimmin pelkäsi, ja tietäen minut nuoreksi, luullen minua tyhmäksi ja turhamaiseksi, hän alkoi näytellä Celadonin [tunteellinen rakastaja. —Suom.] osaa. Huokausten, kaihoisten katseitten perästä hän heittäytyi ihailemaan, kuten sanoitte. Kyllä hän minua ihailee, eikö totta, Andrée?"
"Madame!" vastasi tämä kumartaen.
"Niin… Andrée ei myöskään tahdo joutua vaaraan, mutta minä uskallan; täytyyhän kuningattaren arvosta olla jotakin etua. Kreivitär, minä tiedän ja te myös, että kardinaali ihailee minua. Siitä on sovittu; saatte hänelle sanoa, etten ole hänelle siitä vihainen."
Nämä katkeran ivan sanat koskivat syvästi Jeanne de la Motten turmeltuneeseen sydämeen. Jos hän olisi ollut jalo, puhdas ja rehellinen, olisi hän niissä nähnyt vain ylhäisen naissydämen suurenmoista ylenkatsetta, muita ylevämmän sielun täynnä halveksimista vähempiarvoisten juonia kohtaan, joita alempana punotaan. Tällaiset naiset, nämä niin harvinaiset enkelit eivät suojaa mainettaan niiltä ansoilta, joita heille maan päällä viritetään. He eivät tahdo epäilläkään, että on olemassa sitä liejua, jossa he tahraantuvat, sitä tahmaa, johon takertuvat heidän kultasiipiensä heleimmät höyhenet.
Jeannen arkipäiväinen ja turmeltunut luonne, näki kuningattaressa suuren harmin, kun tämä lausui käsityksensä kardinaalin menettelystä. Hän muisti, mitä oli hovista huhuiltu; häväistysjuoruja, jotka olivat hovin etuhuoneista levinneet Pariisin esikaupunkeihin asti ja herättäneet niin runsasta kaikua. Kardinaali, joka rakasti naisia näiden sukupuolen vuoksi, oli sanonut Ludvig XV:lle, joka rakasti samalla tapaa, että dauphine oli naiseksi vaillinainen. Tiedettiin myös Ludvig XV:n merkilliset lausunnot silloin, kun hänen pojanpoikansa meni naimisiin, ja mitä hän oli kysynyt eräältä avomieliseltä lähettiläältä. Kun Jeanne oli kiireestä kantapäähän nainen, niin täydellisesti nainen kuin koskaan on ollut, turhamielinen pienimmästäkin hiuksesta, joka vetäisi puoleensa huomiota, ja kun hän tunsi tarvetta miellyttää ja voittaa kaikilla ansioillaan, ei hän osannut kuvitella, että joku nainen olisi näissä arkaluontoisissa asioissa toisella kannalla.
"Kuningattaressa on harmia", ajatteli hän. "Mutta harmin ohella on varmaan muutakin."
Arvellen, että vastaväitteistä asia selviää, hän alkoi puolustaa herra de Rohania käyttäen älyään ja viekkauttaan, joita luonto hyvänä äitinä oli hänelle niin runsaasti suonut, ja kuningatar kuunteli.
"Hän ottaa huomioon, mitä puhun", ajatteli Jeanne.
Eikä hän huonon luonteensa eksyttämänä edes huomannut, että kuningatar kuunteli jalomielisyydestä, koska hovissa ei ole tapana puhua hyvää niistä, joista hallitsija ajattelee pahaa. Tästä uutukaisesta rikkomuksesta perinnäistapoja vastaan, tästä hovisäännön merkillisestä syrjäyttämisestä kuningatar tuli melkein hyvälle mielelle, sillä hän näki tuossa sydämen, johon Jumala oli pannut vain kuivan, janoisen sienen.
Keskustelu jatkui kuningattaren ollessa tällä hyväntahtoisella, tuttavallisella kannalla. Jeanne oli kuin tulisilla hiilillä ja joutui hämille, sillä hän ei enää nähnyt mahdollisuutta poistua, saamatta siihen suoranaista viittausta, vaikka äsken oli niin kauniisti esiintynyt vieraana, joka itse määrää lähtöhetkensä; mutta äkkiä kuului viereisestä huoneesta nuorekas, iloinen meluava ääni.
"Artoisin kreivi!" sanoi kuningatar.
Andrée nousi kohta, ja Jeanne valmistui lähtemään, mutta prinssi oli niin kiireesti tunkeutunut siihen huoneeseen, jossa kuningatar oli, että oli melkein mahdotonta lähteä. Kuitenkin rouva de la Motte näytteli poistuvan henkilön osaa.
Prinssi pysähtyi nähdessään tämän sievän naisen ja tervehti.
"Kreivitär de la Motte", esitti hänelle kuningatar.
"Vai niin!" sanoi prinssi "Älkää vain minun tähteni karatko, kreivitär."
Kuningatar viittasi Andréelle, joka pidätti Jeannen lähtemästä. Se viittaus merkitsi: Minun pitää antaa jotakin rouva de la Mottelle, mutta en ole joutanut; jätetään se toiseen kertaan.
"Ja nyt olette palannut susia metsästämästä", sanoi kuningatar tarjoten langolleen kätensä englantilaisen tavan mukaan, jota silloin jo ruvettiin noudattamaan.
"Niin olen, kälyni, ja hyvä onni minulla olikin, sillä seitsemän sutta on tapettu, tavaton määrä", vastasi prinssi.
"Itsekö ne tapoitte?"
"Siitä en ole varma", sanoi kreivi nauraen, "mutta niin vakuutetaan.Muuten, tiedättekö, että olen ansainnut seitsemän sataa livreä?"
"Kah! Millä tapaa?"
"Jokaisen tuommoisen pedon päästä maksetaan sata livreä. Kallista se on, mutta minä maksaisin vaikka kaksi sataa joka sanomalehtimiehen päästä. Entä te, kälyni?"
"Vai niin", sanoi kuningatar, "te näytte jo tuntevan sen jutun."
"Kuulin Provencen kreiviltä."
"Hän siis kertoi jo kolmannen kerran", sanoi Marie-Antoinette. "Väsymätön kertoja! Mutta suokaa meidän hieman kuulla, millä tapaa hän kertoi?"
"Sillä tapaa, että te esiinnyitte valkoisempana kuin lumi, puhtaampana kuin Venus Afrodite. Vielä lienee jokin muu nimi, jonka loppu onene[tarkoittaa nimeä Pallas Athene. —Suom.], mutta sen saisitte tietää oppineilta, esimerkiksi veljeltäni."
"Kaikissa tapauksissa hän siis kertoi jutun eri vaiheet?"
"Kyllä, kälyni. Mutta teidän majesteettinne on siitä selvinnyt kunnialla. Voisipa lisätä, jos tekisi sanasutkauksen, kuten herra de Bièvren on tapana harva se päivä: Ammeen juttu on pesty."
"Hyi, tuo sanoilla leikkiminen on rumaa!"
"Älkää hyljeksikö vaeltavaa ritaria, joka on tullut tarjoamaan peistään ja kättään teidän palvelukseenne. Onneksi ette ketään tarvitse. Teillä, rakas käly, on todellakin mainio onni!"
"Vai sitä te sanotte onneksi! Kuuletteko, Andrée?"
Jeanne alkoi nauraa. Kreivi, joka ei lakannut häntä katselemasta, antoi hänelle rohkeutta. Puhuttiin Andréelle, mutta Jeanne vastasi.
"Hyvää onnea se on", toisti Artoisin kreivi. "Sillä olihan, rakas käly, hyvin mahdollista, että Lamballen prinsessa ei olisi ollut mukana."
"Olisinko sinne yksin mennyt?"
"Ja toiseksi, ettei kreivitär de la Motte olisi siellä ollut estämässä."
"Tiedättekö siis, että kreivitär oli siellä?"
"Kun Provencen kreivi kertoo, kertoo hän kaikki. Vielä olisi voinut käydä niin, ettei rouva de la Motte olisi sattunut juuri parhaiksi Versaillesiin voidakseen todistaa. Arvatenkin huomautatte, että hyve ja viattomuus ovat kuin orvokki, jota ei tarvitse nähdä, jotta sen tuntisi. Mutta orvokista, kälyseni, tehdään kukkavihko, kun nähdään, ja kun on haisteltu, heitetään se hukkaan. Se on minun siveysoppini!"
"Kaunis oppi!"
"En ole parempaa tavannut, ja teille olen todistanut, että teillä on hyvä onni."
"Laiha todistus!"
"Siis lisää todistuksia?"
"Ei haittaisi."
"Sama se, mutta paljon te vaadittekin", sanoi prinssi pyörähtäen korollaan ja heittäytyen sohvaan kuningattaren viereen. "No luetellaan todistukset. Pelastus usein mainituista kääseistä…"
"Yksi", sanoi kuningatar laskien sormillaan.
"Pelastus ammeesta…"
"Olkoon, lasketaan sekin. Kaksi! Sitten?"
"Ja pelastus naamiaisista", kuiskasi hän kuningattaren korvaan.
"Mistä naamiaisista?"
"Oopperanaamiaisista."
"Kuinka sanoitte?"
"Minä sanoin: oopperanaamiaisista."
"Nyt en ymmärrä."
Prinssi purskahti nauramaan.
"Taisin olla tyhmä, kun kajosin salaisuuteen!"
"Salaisuuteen! Tehän puhutte oopperanaamiaisista, lankoni. Nyt olen niin utelias!"
Jeannen korvaan oli sattunut sana "oopperanaamiaiset", ja hän herkisti tarkkaavaisuuttaan.
"Hiljaa!" sanoi prinssi.
"Ei ollenkaan, vaan puhutaan suu puhtaaksi", väitti kuningatar."Miksi te puhutte oopperanaamiaisista, kuinka se tähän kuuluu?"
"Rukoilen säälimään, kälyni…"
"Minä tahdon vastausta, prinssi."
"Ja minä tahdon olla vaiti."
"Tahdotteko minua loukata?"
"En suinkaan. Mutta toivoakseni olen jo sanonut niin paljon, että ymmärrätte."
"Ette ole sanonut yhtään mitään."
"Rakas käly, nyt käyn minä uteliaaksi… Kuulkaahan… oikeinko tosissanne?"
"Kunniani kautta, minä en puhu leikkiä."
"Vaaditte minut puhumaan?"
"Heti paikalla."
"Kaiketi muualla kuin täällä", sanoi prinssi viitaten Andréeseen jaJeanneen.
"Täällä juuri! Ei silloin ole liian monta kuin asia selvitetään."
"Varokaa, käly!"
"Se on minun asiani."
"Ettekö käynyt äskeisissä oopperanaamiaisissa?"
"Minäkö?" huudahti kuningatar, "minäkö oopperanaamiaisissa?"
"Hiljaa, Herran tähden!"
"Mitä vielä, vaan huudetaan, lanko… Sanotteko, että olin oopperanaamiaisissa?"
"Siellä te olitte."
"Kenties te näitte?" kysyi hän ivallisesti, mutta vielä kuin leikillä.
"Näin kyllä."
"Minutko? Minut!"
"Teidät, juuri teidät."
"Tämä on liikaa."
"Sitä minäkin ajattelin."
"Miksi ette väitä, että puhuttelitte siellä minua? Se olisi vieläkin hassumpaa."
"Aioin juuri tulla puhumaan, kun joukko naamioittuja tunki väliin."
"Te olette hullu!"
"Siitä olinkin varma, että saisin teiltä sen vastauksen. Ei olisi pitänyt tähän vaaraan mennä. Oma syyni se on."
Kuningatar nousi äkkiä ja käveli kiihtyneenä vähän aikaa edestakaisin. Kreivi silmäili häntä hämmästyneenä. Andrée värisi pelosta ja levottomuudesta. Jeanne puristi käsiään nyrkkiin säilyttääkseen malttinsa.
Pysähtyen prinssin eteen kuningatar sanoi:
"Hyvä ystävä, jätetään nyt pila sikseen; minulla on niin ärtyisä luonto, että kuten näette, jo nyt olen menettää malttini. Tunnustakaa heti, että olette tahtonut huvitella minun kustannuksellani, ja minä tyydyn siihen."
"Tunnustan, jos niin tahdotte, kälyni."
"Pysykää nyt vakavana, Charles."
"Olkaa niin hyvä ja sanokaa, että olette tekaissut koko jutun."
Iskien naisille silmää prinssi vastasi.
"Niin, itse sen tekaisin, suokaa anteeksi."
"Te ette ymmärrä minua, lankoni", sanoi nyt kuningatar ankarana. "Peruutatteko näiden naisten kuullen ihan suoraan, mitä ensin väititte, vai pysyttekö sanoissanne? Älkää valehdelko; minua ei tarvitse säästää."
Andrée ja Jeanne hiipivät verhojen taakse.
"Kuulkaa nyt, käly", sanoi prinssi hiljaa, kun toisia ei enää näkynyt, "minä olen puhunut totta, mutta miksi ette kohta viitannut minua vaikenemaan?"
"Näitte siis minut naamiohuveissa?"
"Niinkuin nyt näen teidät, ja tekin näitte minut."
Kuningatar huudahti, kutsui esille Andréen ja Jeannen, juoksi itse heitä hakemaan oviverhojen takaa, talutti kumpaakin kädestä ja toi heidät kiivaasti takaisin.
"Hyvät naiset", sanoi hän, "Artoisin kreivi väittää minut nähneensä oopperassa."
"Ah!" mutisi Andrée.
"Nyt ei enää sovi peräytyä", jatkoi kuningatar. "Todistakaa, todistakaa…"
"Asian laita oli näin", selitti prinssi. "Seurassani oli Richelieun marski, herra de Calonne… ja monta muuta… kuka heitä muistaa. Teidän naamionne heltisi."
"Minun naamioni!"
"Aioin juuri sanoa teille: tuo on liian uskallettua, mutta te katositte sen kavaljeerin mukana, jonka käsivarteen nojasitte."
"Kavaljeerin mukana! Voi Jumalani, tästähän tulee hulluksi!"
"Sillä oli sininen domino", lisäsi prinssi. Kuningatar siveli kädellä otsaansa.
"Mikä päivä se oli?" kysyi hän.
"Lauantai, päivää ennen, kuin lähdin metsästysretkelle. Nukuitte vielä aamulla, kun lähdin; muuten olisin jo silloin sanonut samaa kuin nytkin."
"Voi Jumalani, mihin aikaan te näitte minut?"
"Kello taisi olla kahden ja kolmen välillä."
"Varmasti on jompikumpi meistä hullu."
"No sitten olen minä hullu… minä olen kai erehtynyt… Kuitenkin…"
"Kuitenkin?"
"Älkää olko niin hädissänne… mitään ei ole tullut ilmi… Kerran jo luulin, että olitte kuninkaan seurassa, mutta se henkilö puhui saksaa, ja kuningas osaa vain englantia."
"Saksaa… saksalainen! Mutta minä voin todistaa, että panin lauantaina nukkumaan kello yksitoista."
Kreivi kumarsi hymyillen epäilevän näköisenä. Kuningatar soitti.
"Rouva de Misery voi sen teille vakuuttaa", sanoi hän. Kreivi alkoi nauraa.
"Voisitte samalla kutsuttaa tänne myös Laurentin, sen portinvartijan, joka on siellä vesiallasten puolella. Kaiketi hänkin todistaa. Itsehän minä sen aseen teille taoin, pikku käly; älkää sitä käyttäkö minua vastaan."
"Voi!" huusi kuningatar vimmoissaan. "Voi, kun ei uskota!"
"Uskoisin, jollette niin kovin suuttuisi. Mutta kuinka se nyt on mahdollista? Jos myönnynkin siihen, mitä tahdotte, niin tulee toisia, jotka eivät myönny."
"Toisia? Keitä toisia?"
"Tietysti ne, jotka teidät näkivät."
"Tämäpä on kerrassaan ihmeellistä! On siis useampia, jotka ovat minut nähneet. Mainitkaa!"
"Heti… Filip de Taverney, onko hän täällä?"
"Minun veljeni!" huudahti Andrée.
"Hän oli siellä, hyvä neiti", vastasi prinssi. "Tahdotteko, että häntä kuulustellaan, käly?"
"Sitä tahdon nimenomaan."
"Voi Jumalani!" mutisi Andrée.
"Mitä?" kysyi kuningatar.
"Veljeni haastetaan todistajaksi!"
"Niin, se on minun tahtoni."
Ja kuningatar kutsui väkeään; juostiin hakemaan Filipiä hänen isänsä talosta saakka, josta hän juuri oli lähtenyt edellä kuvaamamme kohtauksen jälkeen, Filip, joka oli voittajana selvinnyt kaksintaistelusta Charnyn kanssa ja äsken tehnyt kuningattarelle palveluksen, oli nyt hyvillä mielin matkalla Versaillesin linnaa kohti. Hänet tavattiin puolitiessä; hänelle ilmoitettiin kuningattaren käsky, ja hän joudutti tuloaan.
Marie-Antoinette riensi häntä vastaan, seisahtui hänen eteensä ja sanoi:
"Kuulkaa, monsieur, osaatteko puhua totta?"
"Kyllä, madame, mutta en osaa valehdella."
"No sanokaa… ja selkeästi… oletteko viime viikolla nähnyt minut jossakin julkisessa tilaisuudessa?"
"Olen, madame", vastasi Filip.
Läsnäolijain sydämet jyskivät niin, että olisi voinut kuulla.
"Missä olette minut nähnyt?" kysyi kuningatar pelottavalla äänellä.
Filip oli vaiti.
"Älkää yhtään säästäkö, monsieur; lankoni tuossa on väittänyt nähneensä minut oopperanaamiaisissa; missä te olette nähnyt?"
"Samoin kuin monseigneur Artoisin kreivi, oopperanaamiaisissa, madame."
Kuin salaman iskemänä vaipui kuningatar sohvalle. Mutta kavahtaen taas pystyyn kuin haavoitettu pantteri, hän sanoi:
"Se on mahdotonta, koska en ollut siellä. Varokaa, herra de Taverney, huomaan teidän täällä rupeavan puritaanin tapaiseksi; Amerikassa se kävi päinsä, herra de Lafayetten parissa, mutta Versaillesissa ollaan ranskalaisia, kohteliaita, vilpittömiä."
"Teidän majesteettinne musertaa herra de Taverneyn", sanoi Andrée kalpeana harmista ja suuttumuksesta. "Jos hän sanoo nähneensä, on hän nähnyt."
"Tekin!" sanoi Marie Antoinette, "vai tekin! — Ei muuta puutu, kuin että tekin olisitte minut nähnyt! Voi taivas, jos minulla on ystäviä, jotka puolustavat minua, niin on vihollisia jotka murhaavat minut. Hyvät herrat, yksi todistaja ei riitä."
"Siinäpä te muistutatte mieleeni", sanoi Artoisin kreivi, "että juuri kun teidät näin ja huomasin, ettei sininen domino ollutkaan kuningas, luulin sitä sensijaan komentaja de Suffrenin sisarenpojaksi. Mikä hänen nimensä onkaan, sen kelpo upseerin, joka sotalipulla teki sen urotyön? Te otitte hänet viimeksi niin ystävällisesti vastaan, että luulin hänen päässeen suojelusritariksenne."
Kuningatar punastui; Andrée kävi kalmankalpeaksi. Molemmat katsahtivat toisiinsa ja vavahtivat nähdessään toistensa ilmeen. Filipin kasvoihin tuli lyijynväri.
"Herra de Charny?" mutisi hän.
"Charny! Se se oli", jatkoi Artoisin kreivi. "Eikö ole totta, herra Filip, että sinisen dominon olennossa oli jotakin, mikä muistutti herra de Charnyta?"
"En huomannut, monseigneur", vastasi Filip tukahtuneella äänellä.
"Mutta", selitti edelleen prinssi, "pian huomasin erehdykseni; sillä herra de Charny tuli äkkiä näkyviini. Hän seisoi likellä Richelieun herttuaa, vastapäätä teitä, kälyni, silloin kuin naamionne irtaantui."
"Ja hänkin näki?" huusi kuningatar ääntään hillitsemättä.
"Ellei satu olemaan sokea", sanoi prinssi.
Kuningatar teki epätoivoisen liikkeen ja soitti jälleen.
"Mitä aiotte?" kysyi prinssi.
"Tahdon kysyä myös herra de Charnylta, juoda kalkkini pohjaan saakka."
"En usko, että herra de Charny on Versaillesissa", sanoi Filip kankeasti.
"Miksi ei olisi?"
"Luulen kuulleeni, että hän on… pahoinvoipa."
"Mutta tämä asia on niin vakava, että hänen pitää tulla, monsieur. Minäkin voin pahoin ja kuitenkin menisin vaikka paljain jaloin maailman halki todistamaan…"
Tuskaisin mielin lähestyi Filip Andréeta, joka katseli akkunasta puutarhaan päin. Äkkiä kuului Andrée hämmästyksestä huudahtavan.
"Mikä nyt on?" kysyi kuningatar astuen sinne päin.
"Ei mitään… Sanottiin herra de Charnyn olevan sairaana, mutta tuolla hän on."
"Näetkö hänet?" kysyi Filip hätkähtäen.
"Näen kyllä, hän se on."
Unohtaen kaiken muun kuningatar aukaisi itse akkunan tavattoman ripeästi ja huusi:
"Herra de Charny!"
Tämä käänsi päänsä ja suuntasi, perin hämmästyneenä, askeleensa linnaan.