[Latinalainen sanaalibimerkitsee lakikielessä sitä todistusta, että joku on rikoksen sattuessa ollut muualla. —Suom.]
Huoneeseen astui herra de Charny hiukan kalpeana, mutta suorana ja ilman näkyvää kärsimystä. Nähdessään näin ylhäisen seuran hän kävi ryhdiltään täsmällisen kunnioittavaksi kuten ainakin sotilas ja maailmanmies.
"Olkaa varuillanne", sanoi Artoisin kreivi hiljaa kuningattarelle."Minusta näyttää että kuulustelette liian monta."
"Kuulustelen vaikka koko maailmaa, kunnes tapaan jonkun, joka sanoo teidän erehtyneen."
Tällä välin Charny oli huomannut Filipin ja tervehtinyt häntä kohteliaasti.
"Turmelette terveytenne", kuiskasi Filip vastustajalleen. "Lähteä ulos haavoittuneena… ihanko te tahdotte kuolla?"
"Ei siitä kuole, jos sattuu Boulognen metsässä saamaan pensaasta naarmun", vastasi Charny mielissään, kun sai vihamieheensä osatuksi siveellisen piston, joka oli tuskallisempi kuin miekalla tehty.
Kuningatar lähestyi tehden lopun tästä pakinasta, jota olisi pikemmin voitu sanoa kahden "syrjään" puhumiseksi kuin keskusteluksi.
"Herra de Charny", sanoi hän, "mikäli nämä herrat tietävät, olitte te oopperanaamiaisissa."
"Oikein, teidän majesteettinne", vastasi Charny kumartaen.
"Sanokaa meille, mitä siellä näitte."
"Kysyykö teidän majesteettinne, mitä näin, vai keitä näin?"
"Juuri sitä… keitä siellä näitte… ettekä saa mitään salata, ei kenenkään mieliksi peitellä."
"Pitää siis sanoa kaikki, madame?"
Kuningattaren poskille tuli taas se kalpeus, joka aamusta lähtien oli jo ainakin kymmenen kertaa vaihdellut kuumeisen punan kanssa.
"Aloittaakseni säätyarvon mukaan, kuten kunnioitus vaatii…" sanoiCharny.
"Hyvä, näitte siis minut?"
"Näin, sillä hetkellä, kun teidän majesteettinne naamio valitettavasti lähti irti."
Marie-Antoinette rutisti suonenvetoisesti kaulahuivinsa pitsejä.
"Monsieur", sanoi hän äänellä, jossa taitavampi tarkastelija olisi aavistanut purkautumaisillaan olevia nyyhkytyksiä, "katsokaa minua tarkoin, oletteko aivan varma?"
"Teidän majesteettinne piirteet ovat uurretut kaikkien alamaistenne sydämiin. Jos on kerran nähnyt teidän majesteettinne, näkee aina."
Filip katsahti Andréeseen, Andrée loi katseensa Filipiin. Nämä kaksi tuskaa, nämä kaksi mustasukkaisuutta tekivät kärsimysliiton!
"Monsieur", sanoi kuningatar astuen lähemmäksi Charnyta, "kuitenkin vakuutan, etten käynyt niissä naamiohuveissa."
"Oi, madame", huudahti nuori mies kumartaen melkein maahan asti, "eikö teidän majesteetillanne ole oikeutta mennä, minne hyväksi näkee, ja vaikka teidän majesteettinne astuisi jalallaan helvettiin, olisi helvetti samalla kirkastettu."
"En vaadi teitä puolustelemaan käytöstäni", sanoi kuningatar, "vaan pyydän uskomaan, etten ole niin käyttäytynyt."
"Uskon kaikki, mitä teidän majesteettinne käskee uskomaan", vastasi Charny, jota sydämen pohjaan asti liikutti tämä kuningattaren itsepintaisuus, tämä niin ylpeän naisen herttainen nöyryys.
"Kälyni, tuo on liikaa", kuiskasi Artoisin kreivi Marie-Antoinettelle.
Sillä tämä kohtaus oli jähmetyttänyt läsnäolijoita, toisia heidän rakkautensa tai loukatun itserakkautensa tuskalla, toisia sillä mielenliikutuksella, jota aina herättää syytetty nainen uljaasti puolustautuessaan musertavia todistuksia vastaan.
"Minua ei uskota, ei uskota!" puhisi kuningatar vihan vimmassa, kävi sitten toivottomaksi ja vaipui nojatuoliin pyyhkien salavihkaa hyppysellään kyyneleen, jota ylpeys kärvensi silmäluomen laidassa, mutta äkkiä hän taas nousi.
"Rakas käly", sanoi Artoisin kreivi hellästi, "suokaa minulle anteeksi! Täällä on vain uskollisia ystäviä, eikä sitä salaisuutta, josta niin ylenmäärin kiivastutte, tunne kukaan muu, ja me kyllä osaamme sen sydämissämme säilyttää niin kauan kuin elämme."
"Salaisuus, salaisuus!" huudahti kuningatar, "sitä juuri en siedä!"
"Kälyni!"
"Ei mitään salaisuutta, vaan todistuksia!"
"Madame", sanoi Andrée, "joku tulee."
"Madame", sanoi Filip hitaasti, "kuningas!"
"Kuningas!" ilmoitti päivystävä upseeri etuhuoneesta.
"Kuningas, sitä parempi! Kuningas on ainoa ystäväni; kuningas ei tuomitsisi minua syylliseksi, vaikka luulisi nähneensäkin minut itse teossa. Kuningas on tervetullut."
Kuningas astui sisään. Hänen katseensa erosi jyrkästi niistä hämmästyneistä ja hätääntyneistä, joita näkyi kuningattaren ympärillä.
"Sire!" huudahti tämä, "tulette juuri parhaiksi. Taas on panettelu, taas herjaus torjuttava!"
"Mikä on asia?" kysyi Ludvig XVI tullen lähemmäksi.
"Huhu, kelvoton huhu. Se leviää. Auttakaa minua, sire, sillä nyt minua eivät syytä vihamiehet, vaan ystävät."
"Ystävänne?"
"Nämä herrat, lankoni… anteeksi, Artoisin kreivi, herra de Taverney ja herra de Charny väittävät, väittävät minulle vasten kasvoja nähneensä minut oopperanaamiaisissa."
"Oopperanaamiaisissa!" huudahti kuningas rypistäen kulmakarvojaan.
"Niin, sire."
Läsnäolijoita painosti kamala vaitiolo. Rouva de la Motte näki kuninkaan kolkon levottomuuden, kuningattaren kalmankalpeuden; yhdellä sanalla, yhdellä ainoalla sanalla hän saattoi tehdä niin raatelevasta tuskasta lopun, kumota kaikki syytökset menneeltä ajalta ja pelastaa kuningattaren vastaisen varalta. Mutta hänen sydämensä ei johtanut häntä siihen; hänen etunsa esti häntä siitä. Hänen mielestään ei enää sopinut peräytyä; hän tuumi, että jo Mesmerin jutussa oli totuutta poljettu ja että jos hän peruuttaisi sanansa ja näyttäisi kerran valehdelleensa ja jättäneensä kuningattaren pulaan, kun tehtiin ensimmäinen syytös, silloin hän, uusi suosikki, heti tuhoisi itsensä, riistäisi itseltään jo alussa sen edun, jota vastainen suosio tuottaisi. Hän siis pysyi, vaiti.
Kuningas toisti tuskastuneen näköisenä:
"Oopperanaamiaisissa? Kuka niin sanoo? Tietääkö sen Provencen kreivi?"
"Mutta se ei ole totta", vakuutti kuningatar epätoivoisen viattomuuden äänensävyllä. "Se ei ole totta. Artoisin kreivi erehtyy, herra de Taverney erehtyy. Tekin erehdytte, herra de Charny. Voihan erehtyä." Kaikki nyökkäsivät.
"Kuulkaapa!" huudahti kuningatar. "Kutsutaan tänne kaikki väkeni, koko maailma, ja kysytään! Lauantainahan ne huvit olivat?"
"Niin, kälyni."
"No niin, mitä minä tein lauantaina? Pitää ottaa siitä selko, sillä näin minä tulen hulluksi, ja jos tämmöistä jatkuu, rupean itsekin uskomaan, että kävin noissa katalissa naamiaisissa; mutta jos olisin käynyt, hyvät herrat, niin sanoisin myös."
Äkkiä kuningas läheni säteilevin silmin, suu hymyssä ja kädet levitettyinä.
"Viime lauantai", sanoi hän, "se päivähän se oli, hyvät herrat?"
"Niin oli, sire."
"No sitten", jatkoi hän, yhä tyyntyen ja yhä rehevämmin iloiten, "ei tarvitse sitä asiaa muilta tiedustaa kuin kamarineitsyeltänne Marielta. Kenties hän muistaa, mihin aikaan tulin huoneeseenne sinä iltana; lienee ollut yhdentoista tienoilla."
"Ah!" huudahti kuningatar riemusta hurmaantuneena, "niin juuri, sire!"
Ja hän heittäytyi kuninkaan syliin, mutta sitten heti hän punastuen ja hämillään, kun huomasi toisten katselevan, kätki kasvonsa kuninkaan povelle, tämän suudellessa hellästi hänen kauniita hiuksiaan.
"Jopa nyt", sanoi Artoisin kreivi kuin hölmistyen sekä yllätyksestä että ilosta, "täytyy ostaa silmälasit; mutta taivaan nimessä, tuota näkyä en vaihtaisi miljoonaankaan, vai mitä arvelette, herrat?"
Filip nojasi kuolonkalpeana seinään. Charny seisoi kylmänä, heltymättömänä, ja oli juuri pyyhkinyt hikoilevaa otsaansa.
"Ja siinä on syy, hyvät herrat", sanoi kuningas onnellisena aikaansaamastaan vaikutuksesta, "miksi kuningattaren oli mahdotonta sinä yönä olla oopperanaamiaisissa. Uskokoon muuten kukin, mitä hyväksi näkee; kuningatar varmaankin tyytyy siihen, että minä uskon omalla tavallani."
"Hyvä on", lisäsi Artoisin kreivi, "Provencen kreivi saa siitä ajatella, mitä tahtoo, mutta sen minä takaan, ettei hänen puolisolleen onnistu samanlainenalibi, jos joskus syytettäisiin yön viettämisestä kotoa poissa."
"Veljeni!"
"Sire, olen nöyrin palvelijanne!"
"Charles, minä lähden mukaanne", sanoi kuningas suudeltuaan kuningatarta vielä kerran.
Filip ei ollut liikahtanut.
"Herra de Taverney", sanoi kuningatar tuimasti, "ettekö lähde saattamaan Artoisin kreiviä?"
Filip suoristi itsensä kiivaasti; veri syöksähti hänen ohimoihinsa ja silmiinsä. Hän oli vähällä pyörtyä. Tuskin hän jaksoi kumartaa, katsahtaa Andréeseen, luoda pelottavan silmäyksen Charnyhin ja tukahuttaa mielettömän tuskansa purkauksen. Sitten hän poistui. Kuningattaren luokse jäivät Andrée, Jeanne ja herra de Charny.
Andréen tilaa, hän kun oli joutunut veljensä ja kuningattaren väliin, ystävyytensä ja mustasukkaisuutensa ristiriitaan, emme olisi saaneet kuvatuksi hidastamatta sitä draamallista kohtausta, johon kuningas toimitti onnellisen loppusuorituksen. Mutta tämä nuoren naisen kärsimys ansaitsee puoleltamme erityistä huomiota. Hän tunsi, että Filip olisi vaikka henkensä antanut estääkseen kuningattaren saamasta yksityisesti puhutella Charnyta; hän tunnusti itselleen sydämensä murtuvan, jos olisi mennyt Filipiä saattamaan ja lohduttamaan, niinkuin olisi pitänyt, ja siten jättänyt Charnyn yksin rouva de la Motten ja kuningattaren seuraan, siis vapaammaksi kuin kahden kesken, ja tämän hän aavisti Jeannen häveliäästä ja samalla tuttavallisesta ilmeestä. Kuinka on selitettävissä, mitä hän tunsi?
Oliko se rakkautta? Ei, ei, — olisi hän itselleen sanonut, rakkaus ei idä eikä kasva niin nopeasti hovin kylmässä ilmapiirissä. Rakkaus, tämä harvinainen taimi, viihtyy ja kukkii ylevissä, puhtaissa, tahrattomissa sydämissä. Se ei rupea juurtumaan muistojen saastuttamassa sydämessä, sellaisessa maaperässä, joka on jäätynyt jo vuosikausia kerääntyneistä kyynelistä. Ei, rakkautta ei ollut se, mitä neiti de Taverney tunsi herra de Charnyta kohtaan. Hän torjui väkisinkin sellaisen ajatuksen, koska oli vannonut, ettei tässä maailmassa enää mitään rakastaisi.
Mutta miksi hän siis oli niin kärsinyt, kun Charny oli kuningattarelle lausunut muutamia kunnioituksen ja ihastuksen sanoja? Tietysti siinä oli mustasukkaisuutta.
Andrée myönsikin itselleen olevansa mustasukkainen, ei sen lemmen vuoksi, jota mies voi tuntea toista naista kohtaan, vaan sille naiselle, joka saattoi herättää, vastaanottaa ja oikeuttaa tämän rakkauden. Surumielisesti hän näki uuden hovin kaikkien liehittelijäin kulkevan sivutsensa. Nämä uljaat ja tuliset herrat, jotka eivät käsittäneet häntä, poistuivat hänen luotaan osoitettuaan hänelle hiukan ihailua, toiset siksi, ettei hänen kylmyytensä ollut filosofiaa, toiset senvuoksi, että tämä kylmyys oli merkillisesti ristiriidassa entisen kevytmielisyyden kanssa, jonka aikakauteen Andrée muka alkuaan kuului.
Ja sitäpaitsi miehet, tavoitelkootpa he nautintoa tai haaveilkoot rakkautta, epäilevät tuollaista kylmyyttä viidenkolmatta vanhassa naisessa, joka on kaunis ja rikas ynnä kuningattaren suosikki, kun hän yksinäisenä, jääkylmänä, vaiteliaana ja kalpeana astuu sitä uraa, jolla suurimpana riemuna ja onnena on herättää mitä suurinta huomiota.
Mutta elävänä arvoituksena oleminen ei viehätä ihmisiä, sen oli Andrée kylläkin saanut kokea. Hän oli nähnyt, kuinka katseet vähin erin kääntyivät poispäin hänen kauneudestaan ja älykkäät epäilivät hänen älyään tai sen suoraan epäsivät. Hän näki enemmänkin: tämä laiminlyönti muuttui tavaksi vanhemmissa, vaistoksi uusissa hoviherroissa; eipä enää ollut tavallisempaa puhutella neiti de Taverneyta kuin Dianan tai Latonan patsaita Versaillesissa, näiden seistessä mustuneen veden kylmässä kehässä. Kun oli tervehtinyt neiti de Taverneyta, pyörähtänyt ympäri ja hymähtänyt toiselle naiselle, oli velvollisuus täytetty.
Nämä eri vivahdukset eivät jääneet nuoren tytön tarkalta silmältä huomaamatta. Hän, jonka sydän oli kokenut kaikki mielipiteet tuntematta ainoatakaan iloa; hän, joka tunsi iän lähenevän, mukanaan kalvava ikävä ja kolkot muistot, kääntyi hiljakseen pikemmin kostavan kuin anteeksiantavan Jumalan puoleen, ja tuskallisessa unettomuudessa, muistellessaan elämänriemuja, jotka olivat Versaillesin onnellisille rakastaville tarjona, hän huokaili katkerin mielin: "Ja minä, voi Jumalani, entä minä?"
Tavatessaan Charnyn tuona pakkasiltana, nähdessään, kuinka nuoren miehen silmät utelevina kiintyivät häneen ja vähitellen kietoivat hänet myötätunnon verkkoon, ei hän tässä huomannut tuota outoa pidättymystä, jota hänelle kaikki hovimiehet ilmaisivat. Tästä miehestä hän oli nainen. Tämä mies oli hänessä taas elvyttänyt nuoruuden, sulattanut jään ja saanut Dianan ja Latonan marmorin punastumaan.
Neiti de Taverney olikin äkkiä kiintynyt tähän elvyttäjään, joka oli suonut hänen jälleen tuntea elinvoimaansa. Hän tunsi myös onnea saadessaan katsella tätä nuorta miestä, joka ei pitänyt häntä arvoituksena. Ja siksi hän olikin onneton ajatellessaan, että toinen nainen pääsisi silpomaan hänen heleän mielikuvituksensa siivet, salpaamaan hänen tuskin puhjenneen kultaisen haaveensa.
Suotakoon anteeksi, että olemme näin selitelleet, miksi Andrée ei lähtenyt Filipin mukana kuningattaren luota, vaikka hänen veljelleen tehty loukkaus oli tuottanut hänelle tuskaa, vaikka tämä veli oli hänen epäjumalansa, uskontonsa, melkeinpä rakkautensa.
Neiti de Taverney, joka ei tahtonut jättää kuningatarta kahden kesken Charnyn kanssa, ei enää aikonut ottaa keskusteluun osaa, kun hänen veljensä oli poistettu. Hän istuutui likelle tulisijaa, selkä melkein käännettynä sitä ryhmää kohti, jonka muodostivat kuningatar istuen, Charny seisten puoleksi kumartuneena ja rouva de la Motte heidän kohdallaan akkunakomerossa, mistä hänen tekoarkuutensa haki turvapaikkaa, mutta tosiuteliaisuutensa edullista tähystyssijaa.
Kuningatar oli muutamia minuutteja vaiti; hän ei tiennyt, kuinka saisi keskustelun jälleen käyntiin äskeisen niin arkaluontoisen selityksen jälkeen. Charny näytti kärsivältä, eikä hänen ilmeensä ollut kuningattarelle vastenmielinen. Vihdoin Marie-Antoinette katkaisi vaitiolon ja virkkoi vastaten samalla omaan ja muiden ajatukseen:
"Se todistaa, ettei meiltä suinkaan vihamiehiä puutu. Voisiko todella uskoa, että niin viheliäisiä asioita sattuu Ranskan hovissa, monsieur, voisiko sitä uskoa?"
Charny ei vastannut.
"Mikä onni on", jatkoi kuningatar, "elää laivoillanne vapaan taivaan alla, avoimella ulapalla! Meille kaupunkilaisille puhutaan meren vimmasta ja häijyydestä. Mutta katsokaapa itseänne, monsieur! Eivätkö valtameren aallot, vimmaisimmat hyrskyt ole teihin heittäneet kiukkunsa vaahtoa? Eikö niiden rynnäkkö ole joskus paiskannut teitä kumoon laivan kannella? Mutta katsokaapa, te olette sittenkin terve, nuori ja kunniakas."
"Madame!"
"Eivätkö myös englantilaiset", jatkoi yhä innostuva kuningatar, "ole teihin suunnanneet luotiensa ja raehauliensa vimmaa, joka on uhannut henkeänne? Mutta vähät te siitä! Te olette säilynyt, te olette väkevä; ja sen johdosta, että olette masentanut vihollisten raivon, on kuningas teitä onnitellut, suonut teille suosionsa, ja kansa tietää nimenne ja pitää sitä arvossa."
"Ja sillä teidän majesteettinne tarkoittaa?…" mutisi Charny, mieli arkana katsellen kuningattaren yhä yltyvää hermokiihtymystä.
"Sillä minä tarkoitan, että siunattuja olkoot ne viholliset, jotka meihin sinkauttavat tulta ja terästä ja vaahtolaineita, siunattuja ne viholliset, jotka meiltä uhkaavat vain hengen viedä!"
"Voi taivas, madame", vastasi Charny, "teidän majesteetillanne ei voi olla vihollisia, niinkuin ei kotkallakaan voi olla vihollisia käärmeiden seassa. Maassa matelevat eivät vaivaa niitä, jotka leijailevat pilvien korkeudessa."
"Monsieur", riensi kuningatar lausumaan, "te olette eheänä päässyt taistelusta, pelastunut vammatta myrskystä, voitollisena ja rakastettuna, kun taas meikäläiset, joiden maineen vihollinen tahraa parjauksen näljällä, tosin eivät ole hengen vaarassa, mutta vanhenevat joka mäiskäystä, tottuvat painamaan otsansa maahan, peläten kohtaavansa, kuten minä tänään, sen kaksinkertaisen vääryyden, että ystävät ja viholliset hyökkäävät yhdessä kimppuun. Ja lisäksi, monsieur, jospa tietäisitte, kuinka kovaa on olla vihattu!"
Andrée odotti tuskallisesti nuoren miehen vastausta, peläten hänen rupeavan tuntehikkaasti lohduttamaan, kuten kuningatar näkyi toivovan. Mutta sensijaan Charny pyyhki otsaansa nenäliinalla, etsi tukea läheisen nojatuolin selkämyksestä ja kalpeni. Kuningatar katsahti häneen ja sanoi:
"Eikö täällä ole liian lämmin?"
Rouva de la Motte aukaisi akkunan kätösellään, joka väänsi akkunansalpaa yhtä nasevasti kuin miehen jäntevä koura. Charny hengitti mielihyvin raikasta ilmaa.
"Herra on tottunut merituuleen; pian hän tukehtuisi Versaillesin komeroissa."
"Ei se ole lainkaan sitä, madame", vastasi Charny, "mutta minulla on virantoimitus kello kaksi, ja ellei teidän majesteettinne käske jäämään…"
"En, en, monsieur", sanoi kuningatar. "Me kyllä tiedämme, mitä määräys on, eikö niin, Andrée?"
Sitten hän kääntyi Charnyhin päin ja sanoi hieman närkästyneellä äänellä:
"Te olette vapaa, monsieur."
Ja hän viittasi nuorelle upseerille jäähyväisiksi. Charny kumarsi ilmeisesti kiirehtien ja katosi oviverhon taakse. Pari sekuntia senjälkeen kuului etuhuoneesta ikäänkuin parahdus ja monen ihmisen hätäisiä askelia. Kuningatar oli lähellä ovea joko sattumalta tai tahtoen katseellaan seurata Charnyta, jonka kiireellinen poistuminen oli hänestä tuntunut omituiselta. Hän kohotti oviverhoa, huudahti heikosti ja näytti aikovan syöstä ulos. Mutta Andrée, joka oli pitänyt häntä silmällä, riensi hänen ja oven väliin.
"Oi, madame!" sanoi hän.
Kuningatar loi Andréeseen tuikean silmäyksen, jonka tämä kesti säikkymättä. Rouva de la Motte kurotti päätään. Kuningattaren ja Andréen välissä oli pieni rako, josta hän saattoi nähdä herra de Charnyn tainnoksissa ja tämän avuksi rientäneitä palvelijoita ja kaartilaisia. Huomatessaan rouva de la Motten liikahduksen kuningatar sulki oven hätäisesti, mutta liian myöhään, sillä toinen oli jo nähnyt.
Kulmakarvat rypyssä ja arvelevin askelin palasi Marie-Antoinette istumaan nojatuoliinsa; hän oli sen synkän mietiskelyn vallassa, joka seuraa rajua mielenliikutusta. Hän ei näyttänyt muistavan, että ympärillä oli eläviä olentoja. Andrée taas, vaikka seisoi seinään nojaten, näytti yhtä syvästi vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Hetken aikaa oltiin ääneti.
"Kovin meikillistä se sittenkin on", sanoi äkkiä kuningatar, jonka sanat vavahduttivat molempia toisia, ne kun olivat niin odottamattomia, "herra de Charny näkyy vieläkin epäilevän…"
"Epäilevän mitä, madame?" kysyi Andrée.
"Sitä, että tuona naamiaisyönä olin täällä linnassa."
"Ei, ei, madame!"
"Enkö ole oikeassa, kreivitär", sanoi kuningatar, "että herra deCharny vielä epäilee?"
"Vaikka kuningas selitti? Se olisi mahdotonta, madame", sanoi Andrée.
"Voidaanhan ajatella, että kuningas itserakkaudesta tuli avukseni.Hän ei uskonut minua varmasti, ei uskonut, sen kyllä näki."
Andrée puri huultaan.
"Veljeni ei ole niin epäuskoinen kuin herra de Charny", huomautti hän. "Hän näkyi ihan varmasti uskovan."
"Se olisi surkeata", jatkoi kuningatar, joka ei ollut kuunnellut Andréen huomautusta. "Eikä sillä nuorella miehellä siinä tapauksessa olekaan sydän niin puhdas ja rehellinen kuin luulin."
Sitten hän löi harmistuneena käsiään yhteen ja puhui kiivaasti:
"Mutta kun asiaa ajattelee, miksi hän minua uskoisi, jos on minut nähnyt? Onhan Artoisin kreivi myös nähnyt, herra Taverney samoin, ainakin hän niin sanoi; kaikki ihmiset ovat nähneet, ja tarvittiin kuninkaan sana, jotta uskottaisiin tai edes oltaisiin uskovinaan päinvastoin. Sen takana on jotakin, josta minun on otettava selko, kun ei kukaan muu välitä. Sanokaapa, Andrée, eikö minun asiani ole tätä juttua selvittää."
"Teidän majesteettinne on oikeassa", vastasi Andrée, "ja uskon rouva de la Motten olevan samaa mieltä, että teidän majesteettinne tulee etsiä, kunnes löytää. Vai mitä arvelette, madame?"
Rouva de la Motte, joka näin yllätettiin, värähti eikä osannut vastata.
"Sillä kumminkin sanotaan", jatkoi kuningatar, "että minut on nähtyMesmerin luona."
"Ja teidän majesteettinne olikin siellä", riensi rouva de la Motte hymyillen lisäämään.
"Vaikka", vastasi kuningatar, "mutta minä en siellä käyttäytynyt, niinkuin herjauskirjoituksessa väitetään. Ja sitten minut on nähty oopperassa, vaikken siellä ollut."
Hän harkitsi; sitten hän äkkiä huudahti innostuneena:
"Nyt sen keksin!"
"Selityksenkö?" sammalsi rouva de la Motte.
"Sepä oli mainiota!" sanoi Andrée.
"Lähettäkää hakemaan tänne herra de Crosne", sanoi kuningatar iloisena rouva de Miserylle, joka astui huoneeseen.
Herra de Crosne, erinomaisen kohtelias mies, oli mitä pahimmassa pulassa kuninkaan ja kuningattaren välisen selityksen jälkeen. Mutta eipä olekaan perin helppo täydellisesti tuntea naisen salaisuuksia, varsinkaan kun tämä nainen on kuningatar ja asiana on huolehtia kruunun eduista ja valtiattaren maineesta. Hän tajusi saavansa kestää kaikessa ankaruudessaan naisen suuttumuksen ja kuningattaren harmin, mutta hän oli rohkeasti turvautunut velvollisuuteensa, ja hänen hyvin tunnettu hieno käytöstapansa sai olla haarniskana lieventämässä ensi iskuja. Hän astui siis sisään rauhallisena hymyhuulin.
Kuningatar sitävastoin ei hymyillyt.
"Kuulkaapa, herra de Crosne", sanoi hän, "nyt on meidän vuoromme ryhtyä selityksiin."
"Odotan teidän majesteettinne käskyjä."
"Te varmaankin tiedätte syyn kaikkeen siihen, mitä osakseni on tullut, herra poliisiministeri."
Herra de Crosne katseli ympärilleen hieman hätääntyneenä.
"Älkää olko levoton", jatkoi kuningatar. "Te tunnette nämä molemmat naiset varsin hyvin; tunnettehan kaikki ihmiset."
"Melkein", vastasi poliisiministeri. "Tunnen henkilöt, tunnen seuraukset, mutta en syytä siihen, mistä teidän majesteettinne puhuu."
"Minun on siis pakko ikäväkseni se teille ilmoittaa", sanoi kuningatar harmissaan toisen rauhallisuudesta. "Tosin voisin ilmaista teille salaisuuteni, kuten tässä suhteessa on tapana, kuiskaten tai syrjässä, mutta minä olen ruvennut puhumaan avoimesti ja kovaa. Ne seuraukset, sitä sanaahan te käytitte, ne seuraukset, joiden vuoksi valitan, johtuvat luullakseni siitä, että jokin minun näköiseni nainen käyttäytyy huonosti ja näyttelee itseään kaikkialla, missä luulette näkevänne minut, te, monsieur, tai teidän väkenne."
"Teidän majesteettinne näköinen!" ihmetteli herra de Crosne, liian kiintyneenä torjumaan kuningattaren hyökkäystä havaitakseen Jeannen hetkellistä hämiä ja Andréen huudahdusta.
"Onko sellainen otaksuma teistä mahdoton? Vai tahdotteko ennemmin uskoa, että eksytän itseäni tai teitä?"
"Madame, siitä ei ole puhe, mutta kuinka suuresti joku nainen olisikin teidän majesteettinne näköinen, on kumminkin siksi paljon eroa, ettei harjaantunut silmä voi erehtyä."
"Siinä voi erehtyä, monsieur, koska erehdytään."
"Ja minä voisin mainita esimerkin", huomautti Andrée.
"Niinkö?"
"Ollessani isäni luona kotona Taverney-Maison-Rougessa meillä oli palvelustyttö, joka kohtalon oikusta oli…"
"Minun näköiseni?"
"Niin, teidän majesteettinne näköinen ihan eksyttävästi."
"Minne se tyttö sitten joutui?"
"Silloin emme vielä tienneet, että teidän majesteettinne mieli on niin ylevä, niin jalo, ja isäni pelkäsi tämän yhdennäköisyyden olevan kuningattarelle vastenmielisen, ja niin kauan kuin olimme Trianonissa, pidimme sitä tyttöä piilossa koko hovin huomiolta."
"Siinä näette, herra de Crosne! Joko asia kiinnittää mieltänne?"
"Suuresti, madame."
"Entä sitten, rakas Andrée?"
"Niin, madame, sitten se tyttö, hän kun oli levoton ja kunnianhimoinen, kyllästyi olemaan niin piilossa; hän lienee saanut huonon tuttavan, ja eräänä iltana, kun minun piti mennä makuulle, sain ihmeekseni huomata, että hän oli poissa. Haettiin, kaikki turhaan. Hän oli hävinnyt."
"Ja samalla se kaksoiseni kaiketi varasti teiltä jotakin?"
"Ei, madame, minulla ei ollut mitään."
Jeanne oli tätä puhelua kuunnellut perin tarkkaavasti, kuten voi helposti käsittää.
"Tästä kaikesta ette siis tiennyt mitään, herra de Crosne?" sanoi kuningatar.
"En, madame."
"On siis olemassa nainen, joka on eksyttävästi minun näköiseni, eikä teillä ole siitä tietoa! Valtakunnassa on niinmuodoin näin tärkeä ilmiö, vaikuttaen vakavaa hämminkiä, mutta te ette ole ensimmäinen, joka sen tietäisi? Myöntänette, monsieur, että poliisinne on huonossa kunnossa?"
"Ei suinkaan, madame", väitti poliisiministeri. "Olkoon rahvaan asiana ylentää minunlaiseni virkamiehen toimia Jumalan tekojen tasalle, mutta teidän majesteettinne, jolla on sijansa minua niin paljon korkeammalla tässä maallisessa Olympossa, tietää hyvinkin, että kuninkaan virkamiehet ovat vain ihmisiä. Minä en voi komentaa tapauksia, ja näiden joukossa on niin merkillisiä, että ihmisäly tuskin pystyy niitä käsittämään."
"Kun on saanut kaikki mahdolliset keinot tunkeutuakseen lähimmäistensä ajatuksiinkin, kun asiamiestensä kautta kustantaa urkkijoita ja näiden avulla saa merkitä muistiin kaikki eleenikin kuvastimen edessä, niin jollei silloin hallitse tapauksia…"
"Madame, kun teidän majesteettinne vietti yön linnan ulkopuolella, tiesin sen. Oliko poliisi huonossa kunnossa? Ei suinkaan. Sinä päivänä teidän majesteettinne kävi tämän rouvan luona, Saint-Clauden kadun varrella. Maraisin kaupunginosassa. Asia ei koske minua. Kun teidän majesteettinne ilmestyi Mesmerin ammeen ääreen Lamballen prinsessan seurassa, olitte te todella siellä, kuten uskon; poliisini oli silloinkin hyvässä kunnossa, koska asiamieheni näkivät teidät. Kun teidän majesteettinne kävi oopperanaamiaisissa…"
Kuningatar kohotti päätään kiivaasti.
"Sallikaa minun jatkaa, madame. Sanon teidän majesteetillenne, niinkuin Artoisin kreivi on sanonut. Jos lanko voi erehtyä kälynsä piirteistä, niin suuremmalla syyllä voi erehtyä pienipalkkainen poliisimies. Poliisi on luullut nähneensä teidät ja sen ilmoittanut. Silläkin kertaa oli poliisini hyvä. Ja teidän majesteettinne myöntänee, että asiamieheni ovat koko hyvin olleet selvillä siitä sepustajasta, joka sai herra de Charnylta niin kunnollisen selkäsaunan?"
"Herra de Charnylta!" huudahtivat yhtaikaa Andrée ja kuningatar.
"Se tapaus ei ole vielä vanha, madame, ja kepiniskujen jäljet ovat Reteaun selässä hyvin tuoreet. Tämäntapaiset jutut olivat edeltäjäni, herra de Sartinesin vahvin puoli, hän kun osasi niitä niin henkevästi esittää kaupunginpalvelijalle tai suosikille."
"Onko herra de Charny käynyt käsiksi siihen heittiöön?"
"Tiedän vain sen, mitä niin moitittu poliisi on ilmoittanut, ja teidän majesteettinne lienee samaa mieltä kuin minäkin, että tuolla poliisilla täytyy olla edes hiukan älyä saadakseen ilmi sen kaksintaistelun, joka tuosta jutusta seurasi."
"Herra de Charnyn kaksintaistelu! Onko herra de Charny taistellut?" huudahti kuningatar.
"Sanomalehtimiehen kanssa?" kysyi Andrée hätäisesti.
"Ei sinnepäinkään; niin säällisesti suomittu kynäniekka ei olisi jaksanut herra de Charnylle antaa sitä miekaniskua, joka oli syynä hänen pahoinvointiinsa, tuolla etuhuoneessa."
"Haavoitettu, hän on haavoitettu!" hätäili kuningatar.
"Mutta milloin ja miten se on tapahtunut? Nyt te erehdytte, herra deCrosne."
"Teidän majesteettinne saa minut muuten niin usein kiinni erehdyksestä, että nyt sallinette minun olla oikeassa."
"Hän oli juuri äsken täällä."
"Sen tiedän."
"Minä kyllä näin, että hänellä oli jokin vaiva", sanoi Andrée. Nämä sanat hän lausui sillä äänensävyllä, että kuningatar tajusi ne vihamielisiksi ja kääntyi kiivaasti, luoden äkillisen katseen kuin vastaiskun, joka kestettiin uljaasti.
"Mitä sanotte?" kysyi Marie-Antoinette. "Huomasitte herra de Charnyn kärsivän, mutta ette minulle maininnut!"
Andrée oli vaiti. Jeanne kiirehti avuksi suosikille, josta hänen piti saada itselleen ystävä.
"Minäkin", sanoi hän, "olin näkevinäni, että herra de Charny vaivoin pysyi pystyssä sillaikaa, kun teidän majesteettinne suvaitsi häntä puhutella."
"Vaivoin pysyi", vakuutti vielä Andrée ylpeänä, kiittämättä kreivitärtä edes silmäyksellä.
Herra de Crosne, hän, jota oli aikomus kuulustella, sai nyt mielin määrin tarkastella näitä kolmea naista, joista Jeanne yksin muisti olevansa poliisiministerin nähtävänä.
"Monsieur", sanoi vihdoin kuningatar, "kenen kanssa ja minkä vuoksi herra de Charny on taistellut?"
Tällä välin Andrée ehti malttaa mielensä.
"Erään aatelismiehen kanssa, joka… Mutta hyväinen aika, madame, nythän on enää tarpeetonta… Molemmat vastustajat ovat tällä hetkellä hyvässä sovussa, koska äsken puhelivat teidän majesteettinne läsnäollessa."
"Täälläkö?"
"Niin, juuri täällä… Voittaja astui ulos ensin, vain parikymmentä minuuttia sitten."
"Herra de Taverney!" huudahti kuningatar, silmissä kiukun salama.
"Veljeni!" mutisi Andrée, moittien itseään siitä itsekkyydestä, ettei ollut heti kaikkea ymmärtänyt.
"Todellakin arvelen", sanoi poliisiministeri, "että herra deCharnylla on ollut kaksintaistelu juuri herra de Taverneyn kanssa."
Kuningatar löi kiivaasti käsiään yhteen, mikä hänessä osoitti tulisinta kiukkua.
"Se on sopimatonta… säädytöntä", sanoi hän. "Mitä… Amerikan tavat tänne Versaillesiin… Mutta sitäpä minä en siedä."
Andrée laski päänsä, herra de Crosne samoin.
"Jos onkin samoillut herrain Lafayetten ja Washingtonin kanssa", kuningatar oli lausuvinaan tämän nimen ranskaksi, "ei minun hoviani silti saa muuttaa kuudennentoista vuosisadan turnailukentäksi. Ei, ja sen sanon vieläkin, ei. Andrée, teidän olisi pitänyt tietää, että veljenne oli taistellut."
"Nyt sen kuulen, madame", vastasi Andrée.
"Miksi hän on tapellut?"
"Sitä olisi voinut kysyä herra de Charnylta, joka tappeli hänen kanssaan", sanoi Andrée kalpeana, leimuavin katsein.
"Minä en kysy, mitä herra de Charny on tehnyt", vastasi kuningatar töykeästi, "vaan juuri sitä, mitä on tehnyt herra Filip de Taverney."
"Jos veljeni on ollut miekkasilla", selitti nuori tyttö päästellen sanoja yksitellen, "ei hän ole voinut olla sillä palvelematta teidän majesteettianne."
"Tarkoitatteko, neiti, ettei herra de Charny ole kaksintaistelulla minua palvellut?"
"Minulla on kunnia viitata teidän majesteetillenne siihen", vastasi Andrée samalla äänenpainolla, "että nyt puhun vain veljestäni enkä kenestäkään muusta."
Marie-Antoinette pysyi tyynenä, mutta siinä onnistuakseen hän tarvitsikin kaiken luontaisen voimansa. Hän nousi seisaalle, käveli kerran edestakaisin, oli katsovinaan kuvastimeen, otti kirjahyllyltä erään teoksen, josta luki muutaman rivin, ja laski sen sitten kädestään.
"Kiitos, herra de Crosne", sanoi hän poliisiministerille, "te olette saanut minut uskomaan. Minulta on pää mennyt vähän sekaisin kaikista näistä tiedonannoista ja oletuksista. Poliisi on oikein hyvässä kunnossa, mutta pyydän teitä ajattelemaan sitä yhdennäköisyyttä, josta oli puhe. Muistattehan, monsieur. Hyvästi nyt!"
Ja hän tarjosi hänelle erinomaisen viehkeästi kätensä. Herra de Crosne poistui kaksin verroin onnellisena ja kymmenin verroin tietoja saaneena. Andrée tajusi, mikä sävy oli kuningattaren hyvästijätössä, ja suoritti syvän kumarruksen hovisäännön mukaan. Kuningatar lausui hänelle "hyvästi" kylmäkiskoisesti, mutta ilman nähtävää vihankaunaa. Jeanne kumarsi kuin pyhän alttarin edessä ja valmistui lähtemään. Silloin astui sisään rouva de Misery.
"Madame", sanoi hän kuningattarelle, "onko teidän majesteettinne luvannut ottaa vastaan herrat Böhmerin ja Bossangen?"
"Olen, kyllä muistan, hyvä Misery. Laskekaa heidät sisään. Viipykää vielä, rouva de la Motte; minä tahdon, että kuningas tekee kanssanne paremman rauhan."
Näin puhellessaan kuningatar vaani kuvastimessa Andréen kasvojen ilmettä, kun tämä hitaasti läheni suuren huoneen ovea. Hän tahtoi kenties ärsyttää Andréen kateutta suosimalla tällä tapaa vastatullutta. Mutta Andrée katosi oviverhon taakse räpäyttämättä silmää, hätkähtämättä.
"Terästä, terästä!" tuumi kuningatar huokaisten. "Terästä nuoTaverneyt, mutta kultaa myös."
"Kah, herrat jalokivikauppiaat, hyvää päivää! Mitä uutta nyt tuotte?Tiedätte kai, ettei minulla ole rahaa?"
Rouva de la Motte oli asettunut taas paikalleen, seisten syrjässä, kuten ainakin häveliäs nainen, mutta tarkkaavaisena, kuten sopi naisen, jonka oli annettu jäädä kuuntelemaan.
Juhlapukuisina ilmestyivät herrat Böhmer ja Bossange vastaanottoon kuningattarensa luokse. He astuivat yhtä mittaa kumarrellen Marie-Antoinetten nojatuolin eteen.
"Jalokivikauppiaita", sanoi tämä, "tulee tänne puhumaan vain jalokivistä. Satutte pahaan aikaan, hyvät herrat."
Herra Böhmer alkoi puhua; hän oli yhtiön puhuja.
"Madame, me emme tule tarjoomaan teidän majesteetillenne tavaraa, sillä pelkäsimme olevamme tungettelevia."
"Mitä vielä!" sanoi kuningatar, jo katuen, että oli esiintynyt kovin jyrkkänä. "Koristeiden katseleminen ei vielä ole ostamista."
"Totta, madame", jatkoi Böhmer, tavoitellen lauseensa loppuosaa, "mutta tulemme täyttämään velvollisuutta, ja se on meitä rohkaissut."
"Velvollisuutta…" toisti kuningatar hämmästyneenä.
"Asia koskee yhä sitä kaunista timanttista kaulanauhaa, jota teidän majesteettinne ei ole suvainnut ottaa."
"Vai niin… vai kaulanauhaa… Siihenkö taas jouduttiin?" virkkoiMarie-Antoinette nauraen.
Böhmer pysyi vakavana.
"Tosin se on hyvin kaunis, herra Böhmer", jatkoi kuningatar.
"Niin kaunis, madame", sanoi Bossange ujosti, "että vain teidän majesteettinne on kyllin arvokas sitä pitämään."
"Minua lohduttaa kuitenkin se", sanoi Marie-Antoinette kevyesti huokaisten, mikä ei jäänyt rouva de la Mottelta huomaamatta, "että se maksaa puolitoista miljoonaa, eikö niin?"
"Niin, teidän majesteettinne", vastasi Böhmer.
"Ja että", jatkoi kuningatar, "nykyisenä herttaisena aikakautena kun kansojen sydämet ovat jäähtyneet niinkuin Jumalan aurinko, ei enää ole hallitsijaa, joka voisi timanttisesta kaulakoristeesta maksaa viisitoista sataa tuhatta livreä."
"Viisitoista sataa tuhatta livreä!" toisti rouva de la Motte uskollisena kaikuna.
"Niin että, hyvät herrat, mitä en ole voinut tai mitä ei ole sopinut ostaa, sitä ei kukaan muukaan saa… Voisitte väittää, että sen kappaleet ovat arvokkaita. Se on totta; mutta minun ei käy kateeksi paria, kolmea timanttia, vaikka voisinkin kadehtia kuuttakymmentä."
Tällöin kuningatar hykersi käsiään ikäänkuin hyvillään, ja samalla hänen ehkä teki mieli hiukan kiusoitella herroja Böhmeriä ja Bossangea.
"Mutta juuri siinä teidän majesteettinne erehtyy", sanoi Böhmer, "ja se velvollisuus, jonka vuoksi olemme teidän majesteettinne luokse tulleet, koskee juuri sitä seikkaa: tämä kaulanauha on myyty."
"Myyty!" huudahti kuningatar käännähtäen.
"Myyty!" toisti rouva de la Motte, jossa hänen suosijattarensa liikahdus herätti epäilystä luuloteltuun kieltäymykseen nähden.
"Kelle?" kysyi kuningatar.
"Ah, madame, se on valtiosalaisuus."
"Valtiosalaisuus! No sille me nauramme", sanoi Marie-Antoinette leikillisesti. "Kun ei sanota, herra Böhmer, eikö se usein ole samaa kuin ettei voida mitään sanoa?"
"Madame!"
"Niin, niin, valtiosalaisuus! Se on meille hyvin tuttua. Varokaa herra Böhmer, ellette sitä meille ilmaise, niin toimitan herra de Crosnen asiamiehet sen teiltä varastamaan."
Ja hän alkoi sydämellisesti nauraa, siten peittelemättä näyttäen mielipiteensä luulotellusta salaisuudesta, joka esti jalokivikauppiaita ilmoittamasta ostajan nimeä.
"Teidän Majesteettinne", sanoi Böhmer arvokkaasti, "on saapa osakseen toisenlaista kohtelua kuin muut ostajamme; me olemme tulleet sanomaan, että kaulanauha on myyty, koska se on myyty, ja meidän on täytynyt salata ostajan nimi, koska kauppa on todellakin tehty salaa erään lähettilään kautta, joka tahtoo pitää saapumisensa salassa."
Kuullessaan puhuttavan lähettiläästä kuningatar purskahti uudestaan nauruun. Hän kääntyi rouva de la Motteen päin ja sanoi:
"Herra Böhmerissä on se ihailtava ominaisuus, että hän kykenee uskomaan, mitä nyt puhuu. Kuulkaapa, Böhmer, sanokaa edes, mistä maasta tuo lähettiläs on tullut?… Ei, se kai olisi liikaa, mutta ainakin ensi kirjain hänen nimestään! Ei muuta…"
Ja nyt hän ei enää voinut hillitä uutta naurunpuuskausta.
"Portugalin lähettiläs", sanoi Böhmer alentaen ääntään; ikäänkuin pelastaakseen salaisuutensa edes rouva de la Motten korvilta.
Kuningatar hillitsi itsensä äkkiä, kun sai näin määrätyn tiedon.
"Portugalin!" ihmetteli hän. "Mutta ei täällä ole sen maan lähettilästä, Böhmer."
"On tullut tätä varten erityinen, madame."
"Teidänkö luoksenne… salaa?"
"Niin, madame."
"Kuka se on?"
"Herra de Souza."
Kuningatar ei vastannut. Hän heilutteli päätään hetkisen ja sanoi sitten, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksensä:
"Vai niin, sitä parempi hänen majesteetilleen Portugalin kuningattarelle. Timantit ovat kauniita. Älkäämme niistä enää puhuko."
"Päinvastoin, madame; teidän majesteettinne suvainnee antaa minulle luvan niistä puhua…"
"Meille luvan", sanoi Böhmer katsahtaen yhtiömieheensä.
Bossange kumarsi syvään.
"Oletteko nähnyt ne timantit, kreivitär?" kysyi kuningatar luoden katseen Jeanneen päin.
"En, madame."
"Kauniita timantteja!… Vahinko, etteivät nämä herrat ottaneet niitä mukaansa."
"Tässä ne ovat", sanoi Bossange innokkaasti.
Ja hän otti hatusta, jota piteli kainalossaan, pienen litteän lippaan, jossa koristetta säilytettiin.
"Katsokaapa, kreivitär", sanoi kuningatar, "tuo teitä varmaan huvittaa, kun olette nainen."
Ja hän siirtyi hiukan syrjemmälle pienen porsliinipöydän luota, jolle Böhmer levitti kaulanauhan niin taitavasti, että useimmat jalokivien särmistä, valon niihin osuessa, säkenöivät kuin tulessa. Jeanne huudahti ihastuksesta, eikä kauniimpaa olisi voinutkaan kuvitella. Timantit olivat kuin tulenkielekkeitä, milloin vihreänpunaisia, milloin taas valkeita kuin itse päivänvalo. Böhmer pani koristeen värähtelemään, ja sen ihmeelliset leimahdukset näkyivät ryöppynä virtaavan.
"Ihmeen kaunis!" ihaili Jeanne aivan hurmaantuneena.
"Puolitoista miljoonaa livreä, mutta mahtuu yhteen kouraan!" vastasi kuningatar tekeytyen niin filosofisen tyyneksi, kuin Geneven Rousseau olisi koskaan voinut olla sellaisessa tilaisuudessa.
Mutta Jeanne tajusi tässä kylmäkiskoisuudessa olevan muutakin eikä menettänyt toivoa, että saisi kuningattaren mielen kääntymään. Hän siis tutki koristetta kauan ja sanoi:
"Herra jalokivikauppias oli oikeassa; maailmassa on vain yksi kuningatar kyllin ansiokas tätä pitämään — teidän majesteettinne."
"Mutta minun majesteettini ei pane sitä kaulaansa", vastasiMarie-Antoinette.
"Emme katsoneet voivamme sitä päästää Ranskan ulkopuolelle, madame, ennenkuin saisimme teidän majesteetillenne alamaisesti lausua siitä mielipahamme. Tämän koristeen tuntee koko Eurooppa, ja sen omistamisesta kilpaillaan. Kun kerran Ranskan kuningatar on siitä kieltäytynyt, saakoon kuka tahansa hallitsijatar sillä itseään koristaa, sillä kansallisylpeytemme täytyy se sietää siihen nähden, että teidän majesteettinne on uudestaan ja lopullisesti hylännyt tarjouksemme."
"Kieltävän vastaukseni on teille ilmoitettu", vastasi kuningatar. "Ja se on julkisesti tunnettu. Minua on siitä niin paljon kiitetty, etten kadu."
"Jos Ranskan kansa on ihaillut sitä", sanoi Böhmer, "että teidän majesteettinne piti sotalaivaa arvokkaampana kuin kaulanauhaa, niin aateli, joka on myös ranskalainen, ei pitäisi ihmeellisenä, että Ranskan kuningatar ostaa kaulakoristeen sitten, kun on ostanut laivan."
"Ei puhuta siitä enää", sanoi Marie-Antoinette luoden koristeeseen viimeisen silmäyksen.
Jeanne huokasi helpottaakseen kuningattaren huokausta.
"Vai tuli huokaus, kreivitär! Minun sijassani te menettelisitte niinkuin minäkin."
"En tiedä", mutisi Jeanne.
"Oletteko katsellut kylliksenne?" kiiruhti kuningatar kysymään.
"Katselisin vaikka aina, madame."
"Hyvät herrat, sallikaa tuon uteliaan nauttia; hän vain ihailee. Ei se timanttejanne kuluta; niillä on sittenkin puolentoista miljoonan arvo, sen pahempi."
Nämä viime sanat tuntuivat kreivittärestä tarjoavan hyvän tilaisuuden. Kuningatar pahoitteli: hän oli siis halunnut. Ja kun hänessä oli kerran ollut halu, halusi hän vieläkin, koska ei ollut saanut. Näin Jeanne lienee ajatellut, sillä hän virkkoi:
"Niin, puolentoista miljoonan arvo, madame, ja teidän kaulassanne se aivan näännyttäisi kateudesta kaikki naiset, vaikka olisivat Kleopatroja tai Venuksia."
Ja siepaten lippaasta tuon kuninkaallisen koristeen hän kiinnitti sen soljella niin taitavasti, niin kätevästi Marie-Antoinetten hienonpehmeän kaulan ympärille, että tämä silmänräpäyksessä joutui kuin keskelle läikehtiviä fosforivärejä.
"Oi, kuinka ihana teidän majesteettinne nyt on!" sanoi Jeanne.
Marie-Antoinette kiirehti kuvastimen eteen; hänen silmiään huikaisi. Hänen niin hieno ja notkea kaulansa kuin Jane Grayn, tämä niin hento kaula kuin liljan varsi, jonka oli määrä Vergiliuksen kukan tavoin joutua raudalla katkaistavaksi, yleni viehkeästi kullan värisine, käherrettyine kiharoineen leimuavan aallokon sylistä. Jeanne oli rohjennut paljastaa kuningattaren hartiat, niin että kaulanauhan alimmat rivit laskeutuivat hänen helmiäisen kaltaiselle povelleen. Kuningatar sädehti, nainen loisti. Rakastajat tai alamaiset, kaikki olisivat langenneet maahan. Marie-Antoinette unohti itsensä niin, että ihaili itseään tässä asussa. Mutta sitten hän pelon valtaamana tahtoi temmata koristeen yltään.
"Riittää jo", sanoi hän, "riittää!"
"Se on koskenut, teidän majesteettianne", sanoi Böhmer. "Nyt ei sovi antaa kenenkään muun sitä pitää."
"Mahdotonta", vastasi kuningatar päättävästi. "Hyvät herrat, olen hetkisen leikkinyt näillä timanteilla, mutta leikin jatkaminen olisi virhe."
"Teidän majesteettinne tarvitsee aikaa tottuakseen tähän ajatukseen", sanoi Böhmer hänelle salavihkaa. "Huomenna tulemme uudestaan."
"Maksu myöhemmin on sittenkin maksu. Ja miksi siirtäisi maksun tuonnemmaksi? Teilläkin on kiire, ja varmaankin teille tarjotaan parempia maksuehtoja."
"Kyllä, teidän majesteettinne, käteismaksu", vastasi kohta Böhmer ollen jälleen kauppias.
"Viekää pois!" huudahti kuningatar. "Timantit lippaaseen, heti!"
"Teidän majesteettinne ehkä unohtaa, että tällainen koriste on rahaa ja että se sadankin vuoden päästä on ainakin sen arvoinen kuin nytkin", huomautti Jeanne.
"Antakaa minulle puolitoista miljoonaa livreä, kreivitär", vastasi kuningatar väkinäisesti hymyillen, "niin saadaan nähdä."
"Voi jospa minulla olisi!…"
Hän vaikeni. Pitkät lauseet eivät aina ole sen arvoisia kuin sovelias sanomatta jättäminen.
Böhmer ja Bossange käyttivät neljännestunnin sovitellakseen koristeen lippaaseen ja kiertääkseen lukon kiinni, mutta kuningatar ei hiiskahtanutkaan. Hänen teeskennellystä ilmeestään, hänen vaitiolostaan saattoi nähdä, että vaikutelma oli ollut syvä ja taistelu kova. Tapansa mukaan, kun oli harmissaan, hän nytkin otti käteensä kirjan ja selaili sitä lukematta.
Jalokivikauppiaat tekivät lähtöä ja sanoivat:
"Eikö siis teidän majesteettinne halua?"
"En… en", huokasi kuningatar, tällä kertaa salaamatta huokaustaan.
He poistuivat. Jeanne huomasi, että kuningattaren jalka polki samettipatjaa, johon siitä jäi näkyvä merkki.
"Hän kärsii", ajatteli kreivitär seisten liikkumatta.
Äkkiä kuningatar nousi, käveli kerran edestakaisin ja pysähtyiJeannen eteen, jonka katse kiilui häntä kohti.
"Kreivitär", sanoi hän kuivasti, "kuningas ei näy tulevan takaisin.Pikku anomuksemme lykätään ensi vastaanottoon."
Jeanne kumarsi alamaisesti ja astui takaperin ovelle asti.
"Mutta minä pidän teitä muistissa", lisäsi kuningatar lempeästi.
Jeanne painoi huulensa Marie-Antoinetten kädelle niin hartaana kuin tarjoisi koko sydämensä ja lähti jättäen kuningattaren harmiensa ja huumaustensa valtaan.
"Voimattomuuden harmit, halun huumaukset", tuumi Jeanne. "Ja sittenkin kuningatar! Mitä vielä, hän on nainen!"
Kreivitär katosi näkyvistä.
Jeanne oli myös nainen, vaikkei ollut kuningatar. Niinpä hän heti, kun oli päässyt vaunuihinsa, vertaili Versaillesin komeata palatsia, sen rikasta ja loisteliasta kalustoa siihen, mitä oli neljännessä kerroksessa Saint-Clauden kadun varrella, sen hienopukuisia lakeijoita vanhaan palvelijaansa.
Mutta melkein kohta häipyivät mitätön ullakkokamari ja vanha Clotilde menneisyyden hämärään, niinkuin joku näky kadottuaan tuntuu olleenkin olematon, ja Jeanne näki pienen talonsa Saint-Antoinen esikaupungissa niin erinomaisena, niin sirona, niin kodikkaana, kuten nyt sanottaisiin, palvelijat tosin vähemmän kirjailluissa livereissä kuin Versaillesissa, mutta yhtä kunnioittavina, yhtä kuuliaisina. Tämä talo ja tämä palvelusväki olivat hänen Versaillesinsa; siellä hän oli samoin kuningattarena kuin Marie-Antoinette, ja mikäli hän osasi pitää halujaan järjellisyyden, vaikkei tarpeellisuuden rajoissa, täytettiin ne yhtä hyvin ja yhtä nopeasti, kuin jos hänellä olisi ollut valtikka.
Jeannella oli siis kotiin palatessaan otsa kirkkaana ja hymy huulilla. Oli vielä jokseenkin varhaista; hän otti paperia, kynän ja mustetta, kirjoitti muutaman rivin, pisti kirjeen hienoon, hyvätuoksuiseen kuoreen, laati osoitteen ja soitti. Kohta aukeni ovi ja kynnykselle ilmestyi lakeija odottamaan.
"Oikeassa olin", ajatteli Jeanne. "Ei kuningatartakaan palvella paremmin."
Sitten hän ojensi kätensä ja sanoi:
"Tämä kirje monseigneur kardinaali de Rohanille."
Lakeija astui esille, otti kirjeen ja poistui sanomatta sanaakaan, totellen mykästi, niinkuin palvelijain on tapana ylhäisissä perheissä.
Kreivitär vaipui syviin haaveisiin, jotka eivät olleet uusia, vaan liittyivät jatkona siihen, mitä oli ollut matkalla mielessä. Tuskin oli kulunut viittäkään minuuttia, kun ovelle naputettiin.
"Sisään", käski rouva de la Motte. Huoneeseen tuli äskeinen lakeija.
"No?" kysyi Jeanne tehden hieman maltittoman liikkeen nähdessään ettei hänen käskyään oltu toteltu.
"Juuri kun astuin portista täyttääkseni rouva kreivittären määräyksen", selitti lakeija, "saapui monseigneur paikalle. Ilmoitin hänelle meneväni hänen hotelliinsa. Hän otti vastaan kreivittären kirjeen, luki sen, astui vaunuista ja sanoi: Hyvä on, ilmoittakaa minut."
"Sitten?"
"Monseigneur on täällä ja odottaa, että kreivitär suvaitsisi ottaa hänet vastaan."
Kreivittären huulille ilmestyi lievä hymähdys, ja nähtävästi hyvillä mielin hän vastasi parin sekunnin kuluttua:
"Antakaa monseigneurin tulla."
Lieneekö noiden parin sekunnin tarkoituksena ollut jättää kirkkoruhtinas etuhuoneessa odottamaan vai tarvitsiko niitä rouva de la Motte suunnitelmansa täydentämiseen? Prinssi ilmestyi kynnykselle.
Oliko Jeannella siis suunnitelma, kun palasi uuteen kotiinsa, lähetti kutsumaan kardinaalia ja tunsi niin suurta iloa siitä, että kutsuttu oli kohta saapuvilla? Oli, sillä kuningattaren mielikuvitus oli virvatulien lailla, jotka valaisevat kokonaista laaksoa kolkoin välähdyksin, tämä kuninkaallinen ja varsinkin naisellinen mielikuvitus oli juonikkaan kreivittären katseille paljastanut, mitä salaisuuksia oli kätkettynä siihen sieluun, joka muuten oli liian ylpeä kovin huolehtiakseen niiden suojelemisesta.
Matka Versaillesista Pariisiin on pitkä, ja kun kumppanina on ahneuden henki, ehtii tämä kuiskailla mitä rohkeimpia laskelmia. Jeannea aivan huumasi tuo puolentoista miljoonan summa levitettynä timanteissa herrain Böhmerin ja Bossangen jalokivilippaan valkoiselle satiinille. Olihan puolitoista miljoonaa livreä ruhtinaallinen omaisuus, varsinkin sen kerjäläispoloisen silmissä, joka vielä kuukausi sitten kurotti kättään ylhäisten almua kohti! Kieltämättä oli Saint-Clauden kadun Jeanne de Valois kauempana Saint-Antoinen esikaupungin Jeanne de Valoisista kuin tämä siitä Jeanne de Valoisista, joka omisti tuon kaulanauhan. Hän oli siis jo edempänä kuin puolitiessä rikkautta kohti.
Eikä Jeannen tavoittelema rikkaus ollut petollinen luulo, kuten usein on jokin kontrahdin määräys, jokin maakiinteistö, jotka kyllä ovat perin oivallisia, mutta joihin täytyy lisäksi panna älyn tai silmien tarkkuutta. Ei, tuo kaulakoriste oli aivan toista kuin mikään kontrahti tai maatila: Kaulakoriste oli ilmeistä rikkautta; lisäksi se aina säteili ja lumosi, ja koska sitä halusi kuningatar, saattoi myös Jeanne de Valois siitä uneksia, ja koska kuningatar voi olla sitä vailla, saattoi rouva de la Motte hyvinkin rajoittaa himonsa siihen.
Myös esiintyi tuhansia epämääräisiä aatteita, hämäräpiirteisiä, outoja utukuvia, joiden runoilija Aristofanes sanoi sulautuvan ihmisiin intohimon hetkinä, tuhansia haluja, omistuskiihkoja Versaillesin ja Pariisin välisellä matkalla Jeannen mielessä susien, kettujen ja siivellisten käärmeiden hahmoissa.
Kardinaali, jonka piti nämä haaveet toteuttaa, keskeytti ne tyydyttäen odottamattomalla läsnäolollaan rouva de la Motten hajun häntä tavata. Mutta hänellä itsellään oli myös haaveensa, oma himonsa, jonka hän kätki liehittelyn, näennäisen rakkauden naamiolla.
"Ah, rakas Jeanne", sanoi hän, "te olette jo kotona! Te olette todellakin käynyt minulle niin välttämättömäksi, että koko päivääni on synkistänyt ajatus teidän olostanne kaukana luotani. Toivoakseni olette palannut Versaillesista ainakin terveenä?"
"Kuten näette, monseigneur."
"Ja tyytyväisenä?"
"Ihastuneena."
"Kuningatar otti teidät siis vastaan?"
"Heti saavuttuani vietiin minut hänen luoksensa."
"Teillä on hyvä onni. Voisinpa riemuisesta ilmeestänne päättää, että kuningatar on puhellut kanssanne kauan."
"Viivyin hänen majesteettinsa huoneessa melkein kolme tuntia."
Kardinaali hätkähti, eikä paljon puuttunut, että hän olisi toistanut oudolla äänenpainolla sanat "kolme tuntia", mutta hän malttoi mielensä.
"Te olettekin lumoojatar", sanoi hän, "eikä kukaan voi teitä vastustaa."
"Nyt te liioittelette, hyvä prinssi."
"En ollenkaan. Ja te sanotte olleenne kolme tuntia kuningattaren seurassa?"
Jeanne nyökkäsi myöntävästi.
"Kolme tuntia", toisti kardinaali hymyillen. "Mitä kaikkea ehtiikään teidän kaltaisenne älykäs nainen puhua kolmessa tunnissa!"
"Voin vakuuttaa, monseigneur, etten hukannut aikaani."
"Löisin vaikka vetoa, että noiden kolmen tunnin kuluessa ette minuutiksikaan muistanut minua", koetti kardinaali arvata.
"Kiittämätön!"
"Todellako?" huudahti kardinaali.
"Olen tehnyt enemmän kuin muistanut teitä."
"Mitä siis olette tehnyt?"
"Olen puhunut teistä."
"Puhunut minusta, kenelle?" kysyi kirkkoruhtinas sykkivin sydämin sellaisella äänellä, josta hänen malttinsakaan ei voinut haihduttaa mielenliikutuksen merkkiä.
"Kelle muulle kuin kuningattarelle?"
Ja lausuessaan nämä kardinaalille niin kallisarvoiset sanat Jeanne oli kyllin ovela varoakseen katsomasta häntä kasvoihin, ikäänkuin ei paljoa välittäisi siitä, mitä ne vaikuttivat. Herra de Rohan vavahti.
"Rakas kreivitär, kertokaa minulle! Kaikki, mitä teille sattuu, koskee todella niin läheltä mieleeni, etten tahdo menettää ainoatakaan pikku seikkaa."
Jeanne hymyili tietäessään, mikä kiinnitti kardinaalin mieltä, yhtä hyvin kuin tämä itse. Mutta jo ennakolta hahmoiteltuaan tätä seikkaperäistä matkakertomusta ja haluten siitä puhua, vaikkei olisi pyydettykään, hän aloitti hitaasti, niin että toinen sai häneltä houkutella melkein joka sanan. Hän kuvasi koko kohtauksen, esitti kaikki puhelut ja sai joka kohdalta todistetuksi, että jokin niistä ihmeellisistä sattumista, joista hovimiesten onni riippuu, oli hänet toimittanut Versaillesiin ihan keskelle erikoisia olosuhteita ja tapahtumia, joiden nojalla yhdessä päivässä voi ventovieraasta tulla melkein erottamaton ystävä. Jeanne de la Motte olikin yhdessä päivässä perehtynyt kuningattaren onnettomuuksiin, kuninkaallisuuden voimattomuuteen.
Kardinaali oli kuunnellessaan panevinaan huomiota vain siihen, mitä kuningatar oli lausunut Jeannea itseään varten, ja Jeanne pani erityistä painoa siihen, mitä kuningatar oli sanonut kardinaalista.
Tuskin oli kertomus päättynyt, kun huoneeseen astui sama lakeija ilmoittaen, että illallinen oli valmiina. Jeanne antoi kardinaalille kutsun silmäniskulla; kardinaali hyväksyi sen nyökkäyksellä.
Hän tarjosi käsivartensa talonemännälle, joka oli niin pian tottunut uuteen asemaansa, ja he siirtyivät ruokasaliin. Kun ateria oli päättynyt, kun kardinaali oli pitkin siemauksin ahminut toivoa ja rakkautta lumoojattaren ainakin kymmenen kertaa uudistamista ja keskeyttämistä matkamuistelmista, tuli hänen lopulta pakko tehdä tiliä tämän naisen kanssa, jolla oli käsissään valtiaiden sydämiä. Sillä hän huomasi tuntien kauhunsekaista hämmästystä, että kreivitär ei pysytellyt mahtavana, kuten mikä tahansa nainen, jota tavoitellaan ja tarvitaan, vaan osoitti hänen toiveilleen erinomaista suopeutta, aivan toisenlaista kuin se tuima ylpeys, joka tuli esille heidän viimeksi syödessään illallista tässä samassa paikassa.
Tällä kertaa Jeanne hoiti emännän tehtäviä naisena, joka ei osaa hallita ainoastaan itseään, vaan muitakin: katseessa ei vähääkään hämiä, äänessä ei mitään arkuutta. Mutta hänpä olikin, tutustuakseen ylimystön käytöstapaan, seurustellut koko päivän Ranskan aatelin hienoston kanssa; olihan verraton kuningatar hänelle lausunut: hyvä kreivitär. Myöskin kardinaali, vaikka itse oli muita etevämpi, mukaantui tähän etevämmyyteen eikä yrittänyt nousta sitä vastaan.
"Kreivitär", sanoi kardinaali tarttuen hänen käteensä, "teissä on kaksi naista."
"Kuinka niin?" kysyi Jeanne.
"Eilinen ja tämänpäiväinen."
"Kumpi teidän korkea-arvoisuuttanne enemmän miellyttää?"
"En osaa sanoa. Mutta tämäniltainen on kuin joku Armida tai Kirke, jota ei voi vastustaa."
"Ja jota toivoakseni ette aiokaan vastustaa, monseigneur, niin prinssi kuin olettekin."
Prinssi solui tuolilta alas ja polvistui rouva de la Motten eteen.
"Almuako pyydätte!" kysyi tämä.
"Ja odotan, että sen mulle suotte."
"Nyt on anteliaisuuden päivä", vastasi Jeanne. "Valoisin kreivitär on päässyt arvoonsa, hän on nyt hovinainen; pian hän kuuluu Versaillesin ylimpiin naisiin. Hän voi siis avata kätensä ja ojentaa sen kelle hyväksi näkee."
"Vaikkapa prinssille?" sanoi kardinaali.
"Vaikkapa kardinaalille?" vastasi Jeanne.
Kardinaali painoi pitkän ja hehkuvan suudelman tälle kauniille, itsenäiselle kädelle; sitten hän, silmillään kysyttyään kreivittären katseelta ja hymyltä, nousi taas seisaalle, astui etuhuoneeseen ja kuiskasi pari sanaa palvelijalleen. Pari minuuttia senjälkeen kuului poistuvien vaunujen jyrinää. Kreivitär kohotti päätään.
"Niinpä siis olen, kreivitär", sanoi kardinaali, "polttanut laivat takanani!"
"Siinä ei ole suurtakaan ansiota", vastasi kreivitär, "kun olette satamassa."