— Hänet sinun oikeastaan pitäisi tuntea, ruhtinas; hän oli meikäläisiä. Tosin hän on siitä ajoin muuttunut, kun koko bojariston häpeäksi rupesi opritshnikiksi! Se on ruhtinas Afanasi Ivanitsh Vjasemski. Hän on heistä kaikista urhollisin, mutta ei voi mieltään malttaa. Kun rakkauden liekki syttyi hänen sydämessään, ei hän enään ole entisellään. Ei näe eikä kuule mitään, puhelee itsekseen, vallan kuin olisi sekasin, ja tsaarin kuullen pitää sellaisia puheita, jotta karvoja pöyristää. Tähän asti on kuitenkin kaikki käynyt hänelle hyvin, tsaarin on häntä sääli. Sanotaanpa, että hän vain rakkaudesta kirjoitutti itsensä opritshnikiksi.
Ja bojari nojautui Serebrjanin puoleen, haluten luultavasti kertoa hänelle tarkemmin Vjasemskista, mutta silloin lähestyi heitä pöytäpalvelija ja sanoi, asettaen vadillisen paistia Serebrjanin eteen:
— Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa vadin omasta pöydästään!
Ruhtinas nousi ja, seuraten tapaa, kumarsi syvään tsaarille.
Silloin kaikki, jotka olivat samassa pöydässä, ruhtinaan kanssa, nousivat niinikään ja kumarsivat Serebrjanille, merkiksi että onnittelivat häntä tsaarin armosta. Serebrjanin piti kiittää jokaista eri kumarruksella.
Sillä välin pöytäpalvelija palasi tsaarin luo ja sanoi hänelle kumartaen vyötäisiin saakka:
— Korkea hallitsija! Nikita otti vastaan vadin, kiittää sinua!
Kun joutsenet oli syöty, palvelijat menivät parittain salista ja palasivat kolmensadan paistetun riikinkukon kanssa, joiden levitetyt pyrstöt liehuivat joka vadin yli kuin viuhkat. Riikinkukkoja seurasi kalakukkoja, liha- ja juustopiirakoita, kaikenlaisia pannukaakkuja, piiraisia ja öljyssä paistettuja leivoksia. Vieraiden syödessä, palvelijat kantoivat ruukkuja ja pikaria, täytettyinä kirsikan-, ja tuomensimalla. Toiset tarjoilivat erilaisia ulkomaan viinejä: romanilaista, reininviiniä ja muskatellia. Erityiset pöytäpalvelijat kävivät edestakasin rivien välitse tarkastellen pöytiä ja jaellen käskyjä.
Vastapäätä Serebrjania istui vanha bojari, jolle tsaarin kerrottiin kantavan vihaa. Bojari tunsi tuhon itselleen tulevan, mutta minkälaisen, sitä ei tiennyt, ja odotti tyynenä kohtaloaan. Kaikkein ihmeeksi ylihovimarsalkka Fjodor Basmanov kantoi hänelle omin käsin pikarin viiniä.
— Vasili! — sanoi Basmanov: — korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa pikarin!
Ukko nousi, kumarsi Iivanaan ja joi viinin, mutta Basmanov, palattuaan tsaarin luo, ilmoitti hänelle: — Vasili tyhjensi pikarin, kiittää armostasi! Kaikki nousivat ja kumarsivat ukolle, odottaen itselleen hänen kumarrustaan, mutta bojari seisoi liikkumattomana. Hänen hengityksensä kävi raskaaksi, hän vapisi koko ruumiissaan. Äkkiä hänen silmänsä veristyivät, kasvot muuttuivat sinisiksi ja hän romahti maahan.
— Bojari on juovuksissa! sanoi Iivana Vasiljevitsh: — viekää hän ulos! — Kuiske kulki ympäri seuraa, mutta maabojarit silmäilivät toisiaan ja loivat silmänsä lautasiin, uskaltamatta lausua sanaakaan.
Serebrjania värisytti. Äsken hän ei vielä ollut uskonut kertomuksia Iivanan julmuuksista, vaan nyt oli hän itse tullut hänen kauhean kostonsa todistajaksi.
"Eiköhän minuakin odota sama kohtalo?" hän ajatteli. Sillävälin ukko oli kannettu ulos, ja päivällisiä jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Guslat soivat. kellot kajahtelivat, hovimiehet haastelivat ja nauroivat ääneensä. Palvelijat, oltuaan samettiin puettuina, ilmestyivät nyt kaikki kultakankaisissa dolmaaneissa. Tämä pukujen muutto oli yksi ylöllisyyksistä tsaarin päivällisissä. Pöydille asetettiin ensin erilaisia hyytelöitä: kurkia ja hyvänhajuisia yrttejä, suolattuja kukkoja ja inkivääriä, luuttomia kanoja sekä sorsia ja kurkkuja. Sitten tuotiin erilaisia keitoksia ja kolmenlaista kalanlientä: valkoista, mustaa ja safranilientä. Valkoliemen jälkeen tarjottiin pyytä ja luumuja, hanhea ja hirssiä sekä teereä ja safrania.
Nyt seurasi loma-aika, jonka kuluessa vieraille kannettiin simaa ja viinejä: alikante-, baster- ja malvasirviiniä.
Puhelu muuttui äänekkäämmäksi, nauru kajahteli useammin, päät alkoivat käydä pyörälle. Serebrjani, katsellessaan opritsnikkien kasvoja, näki etäisessä pöydässä sen nuoren miehen, joka muutamia tunteja ennen oli pelastanut hänet karhun kourista. Ruhtinas kysyi häntä naapureiltaan, mutta kukaan ei tuntenut häntä. Nuori opritshnikki istui mietteissään, nojaten kyynärpäitä pöytää vasten, pää käsien varassa, eikä ottanut osaa yleiseen iloon. Ruhtinas oli kysyä ohikulkevalta palvelijalta, mutta äkkiä kuuli hän takanaan:
— Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa pikarin!
Serebrjani säpsähti. Hänen takanaan seisoi, ilkeästi nauraen, FjodorBasmanov ja tarjosi hänelle pikarin.
Hetkeäkään häikäilemättä Serebrjani kumarsi tsaaria ja tyhjensi pikarin viimeiseen pisaraan asti. Kaikki katsoivat häneen uteliaasti, hän itse odotti välttämätöntä kuolemaa, ja ihmetteli, ettei tunne myrkyn vaikutuksia. Väristyksen ja kylmän asemasta hyvää tekevä lämmin virtasi hänen suonissaan ja karkoitti hänen kasvoistaan pakollisen kalpeuden. Tsaarin lähettämä juoma oli vanhaa ja puhdasta basterviiniä. Serebrjanille kävi selville, että tsaari joko on antanut hänelle rikoksensa anteeksi, tahi ei tiedä vielä opritshninan loukkauksesta.
Päälle neljän tunnin oli ilo jo jatkunut, ja päivälliset olivat ainoastaan puolivälissä. Tänä päivänä tsaarin kokit kunnostivat itsensä. Ei koskaan heille olleet niin onnistuneet sitroonakeitot, kierretyt munuaiset ja ruutanat lampaanlihan kanssa. Erityistä ihmettelyä herättivät jättiläiskalat, pyydetyt Jäämerestä ja slobodaan lähetetyt Solovetskoin luostarista. Niitä kuletettiin elävinä suurensuurissa tynnyreissä, matka kesti moniaita viikkoja. Nämät kalat tuskin mahtuivat hopeaisiin ja kultaisiin maljoihin, joita kantoi ruokahuonsesen muutama mies kerrallaan. Kokkien kekseliäs taito ilmaantui siinä koko loistossaan. Sampikalat olivat niin leikeltyinä, niin vadille asetettuina, että näyttivät kukoilta levitetyin siivin, tahi siivekkäiltä käärmeiltä, kidat ammollaan. Hyviä ja maukkaita olivat myös jänikset makarunien keralla, ja vieraat, vaikka olivatkin itsensä ahdanneet, eivät laskeneet sivutsensa peltokanoja kynsilaukkaliemineen, eivätkä leivoksia sipulin ja safranin kanssa. Mutta nyt ottivat pöytäpalvelijain merkistä palvelijat pöydiltä suolan, pippurin ja etikan sekä kaikki liha- ja kalaruoat. Palvelijat menivät ulos, kaksi rivissä, ja palasivat uudessa puvussa. He vaihtoivat kultakankaiset dolmaaninsa valkosiin, kultasaumaisiin ja sopulinnahalla reunustettuihin kesäpukuihin. Tämä vaatetus oli vielä kauniimpi ja kalliimpi kahta edellistä. Tällä tavoin puettuina kantoivat he saliin sokerista tehdyn, viiden puudan painoisen kremlin, ja asettivat sen tsaarin pöydälle. Tämä kremli oli hyvin taitavasti valettu. Piikeillä varustetut muurit ja tornit, kuin myöskin jalka- ja ratsumiehet olivat huolellisesti tehdyt. Samallaiset kremlit, ainoastaan pienemmät, noin kolmen puudan painoiset, koristivat toisia pöytiä. Kremlien jälkeen kannettiin sisään noin sata kullattua ja maalattua puuta, joissa hedelmien sijasta riippui renikoita, piparikakkuja ja makeita piiraita. Samaan aikaan ilmestyi pöydille jalopeuroja, kotkia ja kaikenlaisia lintuja, valetut sokerista. Kaupunkien ja lintujen kesken kohosi omena-, marja- ja pähkinäläjiä. Mutta hedelmiin ei kukaan enää koskenut, kaikki olivat kylläisiä. Toiset tyhjensivät pikarillisen romanialaista, enemmän säädyllisyyden kuin janon takia; toiset torkkuivat, nojaten kyynärpäitään pöytää vasten, moni makasi lavitsain alla; kaikki poikkeuksetta olivat irroittaneet vyönsä ja päästäneet kauhtanansa napeista. Jokaisen luonne kuvastui selvästi.
Tsaari ei syönyt melkein ensinkään. Aterian kestäessä hän väitteli, laski leikkiä ja puheli armollisesti ympäristönsä kanssa. Hänen kasvonsa eivät olleet muuttuneet päivällisten loputtua. Saman saattoi sanoa Godunovista. Boris Fjodorovitsh ei näkynyt hylkivän herkkuja eikä veljeskunnan väkevää viiniä; hän oli iloinen, huvitteli tsaaria ja hänen lemmikeitänsä mielevällä keskustelullaan, mutta ei kertaakaan käyttäytynyt sopimattomasti. Borisin kasvojen piirteissä ilmaantui, kuten päivällisten alussakin, sekaisin älyä, teeskenneltyä nöyryyttä ja itseensä luottamusta. Vilkaistuaan nopealla silmäyksellä juopuneiden ja makaavien hovilaisten joukkoa, nuori Godunov hymyili huomaamatta, ja halveksimista välähti hänen kasvoissaan.
Tsarevitsh joi paljon, söi vähän, oli ääneti, kuunteli ja keskeytti yhtäkkiä puhujan röyhkeällä tahi loukkaavalla pilalla. Eniten sai Maljuta Skuratov häneltä kärsiä, vaikka Grigori Lukjanovitsh ei ollut niitä miehiä, jotka antautuvat ivan alaisiksi. Hänen ulkomuotonsa herätti kauhua rohkeimmissakin. Hänen otsansa oli matala ja litistynyt, hiukset alkoivat melkein kohta kulmien yläpuolelta; poskiluut ja leukapielet olivat tavattoman kehittyneet; etupuolelta kapea pääkallo muuttui välittömästi niskassapäin jonkinlaiseksi leveäksi kattilaksi, mutta korvien takana oli sellaiset nystermät, että korvat näyttivät olevan kuopissa. Silmät, epämääräistä väriä, eivät kehenkään katsoneet suoraan, mutta peloksi sen kävi, jota äkkiä kohtasi niiden himmeä katse. Ei mikään jalomielinen tunne, ei mikään ajatus, joka kohosi eläimellisten viettien piiriä korkeammalle, näkynyt voivan tunkeutua näihin kapeisin, paksulla kallolla ja tiheillä harjaksilla peitettyihin aivoihin. Nämät kasvot ilmaisivat jotakin taipumatonta ja toivotonta. Katsellessa Maljutaa tunsi, että joka yritys hänestä hakea inhimillistä puolta oli turhaa. Ja todella olikin hän siveellisesti eroittanut itsensä kaikista ihmisistä, eli heidän kesken erakkona, hylkäsi joka ystävyyden ja kaikellaiset ystävälliset suhteet, oli herennyt olemasta ihmisenä ja tehnyt itsestään tsaarin koiran, valmis repimään jokaista, jota vastaan Iivanan vain johtuisi mieleen usuttaa häntä.
Ainoana valopuolena Maljutassa oli hänen palava rakkautensa poikaansa, nuoreen Maksim Skuratoviin; mutta se oli villipedon rakkautta, itsetiedotonta rakkautta, vaikkapa se saattoi mennä alttiiksiantautumiseen asti. Maljutan kunnianhimo sitä vaan suurensi. Ollen alhaista säätyä,Pahoinsyntynyt, vaivasi häntä kateus, kun hän näki loistoa ja ylhäisyyttä, ja hän tahtoi korottaa ainakin jälkeisensä, pojastaan alkaen. Ajatus, että Maksim, jota hän rakasti sitä kiihkeemmin, kun ei tuntenut mitään sukulaislempeä, on kansan silmissä aina pysyvä alhaisempana kuin nuo ylpeät bojarit, joita hän, Maljuta, kymmenittäin mestautti, sai hänet raivoon. Hän koetti kullalla saavuttaa niitä kunnianosoituksia, joista syntyperänsä vuoksi ei päässyt osalliseksi, ja antautui kaksinkertaisella mielihyvällä murhaamaan; hän kosti vihaamillensa bojareille, rikastuen heidän saaliistaan, ja, kohoten tsaarin suosiossa, luuli hän kohottavansa rakastettua poikaansa. Näitä laskuja lukuunottamatta oli veren vuodattaminen käynyt hänelle tarpeeksi ja nautinnoksi, monta murhaa oli hän omin käsin tehnyt, ja aikakirjat kertovat, että hän toisinaan mestauksen jälestä omakätisesti kirveellä paloitteli kuolleita ruumiita ja heitteli koirille syötäviksi. Täydentääksemme tämän henkilön kuvaa, että hän, huolimatta typeryydestään, oli, samoin kuin raatelevat pedot, korkeimmassa määrässä viekas, tappeluissa osoitti hurjaa miehuutta, kanssakäymisessään toisten kanssa oli hän epäluuloinen, kuten jokainen orja, joka ansiotta on kunniaan kohonnut, etteikä kukaan osannut niin loukkausta muistella, kuin Maljuta Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bielski.
Sellainen oli mies, jota Tsarevitsh niin varomattomasti pisteli.
Erityinen tapaus oli Ivan Ivanovitshille antanut pilkkaamisen aihetta. Kateuden ja kunnianhimon kiusaamana oli Maljuta jo aikoja sitten halunnut bojarin arvoa; mutta tsaari, joka joskus kunnioitti vanhoja tapoja, ei tahtonut halventaa Venäjän korkeinta säätyä alhaissukuisessa lemmikissään, ja jätti hänen juonensa huomioon ottamatta. Skuratov oli päättänyt muistuttaa Iivanaa siitä. Samana päivänä, tsaarin tullessa makuuhuoneesta, oli hän heittäytynyt tsaarin jalkoihin, luetellut kaikki ansionsa ja pyytänyt palkinnoksi bojarin lakkia. Iivana oli kuunnellut häntä kärsivällisesti, ruvennut nauramaan ja nimittänyt häntä koiraksi. Nyt tsarevitsh pöydässä muistutti Maljutaa tämän onnistumattomasta anomuksesta. Eipä tsarevitsh olisi siitä muistuttanut, jos tarkemmin olisi tuntenut Grigori Lukjanovitshia.
Maljuta oli vaiti ja kävi kalpeammaksi. Närkästyksekseen tsaari huomasi Maljutan ja poikansa vihollisen välin. Vaihtaakseen puheenainetta kääntyi hän Vjasemskiin.
— Afanasi, — hän sanoi, puoleksi ystävällisesti puoleksi leikillisesti: — kauanko vielä aijot surra? En tunne oivaa opritshnikkiani! Jokohan rakkaus, tuo vihainen kyy, on sinut syönyt?
— Vjasemski ei ole opritshnik, — huomautti tsarevitsh. — Hän huokailee kuin kaunis tyttö. Sinä, herra isäni, puettaisit hänet sarafaaniin[14] ja ajattaisit häneltä parran, niinkuin Fjedka Basmanovilta, tahi käskisit hänet laulamaan guslin soittajain keralla. Guslin hänen käsiinsä soveltuisi luullakseni paremmin kuin miekka.
— Tsarevitsh! — Vjasemski huudahti, — jos sinulla olisi viisi vuotta lisään, etkä olisi hallitsijan poikanen, tahtoisin sinun Moskovaan Troitsin kentälle; mitteleisimme kerallasi miekkojamme, ja Jumala saisi ratkaista, kenen on kalpaa käytettävä, kenen soittaminen guslaa!
— Afonjka! — sanoi tsaari ankarasti, — Älä unhota, kenenkä edessä puhut!
— Mitä, isäseni, herra Iivana Vasiljevitsh, — vastasi Vjasemski rohkeasti: — jos olen syyllinen edessäsi, käske katkaisemaan pääni, mutta tsarevitshin en anna häväistä itseäni.
— En, — sanoi heltyen, Iivana Vasiljevitsh, joka Vjasemskin nuoruuden takia antoi hänen uskaliaat vastauksensa anteeksi: — aikaista on Afonjalta päätä katkaista. Palvelkoon vielä tsaariaan. Minä kerron sinulle, Afonja, kernaammin sadun, jonka sokea Filjka minulle jutteli viime yönä!
"Kuuluisassa Rostovissa, kauniissa kaupungissa, eleli kunnon nuorukainen, Aljosha Popovitsh. Hän rakastui silmittömästi nuoreen ruhtinattareen, nimeään en muista. Mutta hän, ruhtinatar, oli naimisissa vanhan Tugarin Smijevitshin kanssa, ja vaikka Aljosha Popovitsh teki parastaan, sai hän aina vaan rukkaset häneltä. En rakasta sinua kunnon nuorukainen! rakastan ainoastaan miestäni, lempeätä vanhaa Smijevitshiä. — Hyvä, — sanoi Afoja, — rakastatpa vielä minuakin, valkea joutseneni! — Otti kaksitoista paraita palvelijoitaan, tunkeutui Smijevitshin ylistupaan ja ryösti hänen nuoren naisensa. — Kiitos sinulle, kunnon nuorukainen, — sanoi vaimo, — ettäs osasit minua rakastaa, osasit myös miekalla saavuttaa; ja sen tähden rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin päivän valoa, enemmän kuin vanhaa pakanaa Smijevitshiä!"
— No, mitä, Afonja, — lisäsi tsaari, terävästi katsahtaenVjasemskiin: — miltä sinusta näyttää sokean Filjkan satu?
Ahneesti kuunteli Vjasemski Iivana Vasiljevitshin sanoja. Ne lankesivat hänen sieluunsa, niinkuin kipinät riihilyhteisin; intohimo leimahti hänen rinnassaan ilmituleen, hänen silmänsä säihkyivät tulta.
— Afanasi, — jatkoi tsaari, — minä lähden näinä päivinä Susdaliin rukoilemaan, mutta mene sinä Moskovaan, bojari Drushina Morosowin luo; tiedustele hänen terveyttään: sano että minä lähetin sinut päästämään hänet pannastaan… Ja ota, — lisäsi hän painavasti, — ota kanssasi, arvon vuoksi, muutamia opritshnikeita.
Serebrjani näki paikaltaan, kuinka Vjasemski muuttui kasvoiltaan, ja kuinka hurja ilo loisti hänen piirteistään, mutta hän ei kuullut, mistä oli puhuttu ruhtinaan ja Iivana Vasiljevitshin välillä.
Jos Nikita Romanovitsh olisi aavistanut, mistä Vjasemski iloitsee, hän olisi unhottanut hallitsijan läsnäolon, siepannut seinästä terävän miekan ja halaissut Vjasemskilta rajun pään. Menettänyt olisi Nikita Romanovitsh oman päänsäkin, mutta hänet pelastivat tällä kertaa räikyvät guslit, linnan kellot ja opritsnikkien puheleminen. Ei hän saanut tietää mistä Vjasemski iloitsee.
Viimein Iivana nousi. Kaikki hovilaiset surisivat kuin mehiläiset, kun ovat tulleet häirityksi pesässään. Ken vain jaksoi, nousi jaloilleen, ja kaikki alkoivat vuorotellen lähestyä tsaaria, saadakseen häneltä kuivattuja luumuja, joita hän jakeli veljeskunnalle omista käsistään.
Silloin tunkeutui joukon läpi opritshnik, joka ei kuulunut pidoissaolijain lukuun, ja alkoi kuiskata jotakin Maljuta Skuratovin korvaan. Maljuta julmistui, ja vimma kuvastui hänen kasvoihinsa. Se ei jäänyt tsaarin terävälle silmälle salatuksi. Iivana vaati selitystä.
— Hallitsija! — huudahti Maljuta: — tavaton teko! Kavaluus, kapina sinun tsaarillista armoasi vastaan!
Kuultuaan sanan "kavaluus", tsaari kalpeni, ja hänen silmänsä alkoi säihkyä.
— Hallitsija, — jatkoi Maljuta: — taannoin lähetin Moskovan tienoille ratsaspatrullin tiedustelemaan, miten Moskovalaiset täyttävät sinun tsaarillista käskyäsi. Yhtäkkiä karkasi tuntematon bojari orjineen ratsastajaini kimppuun. Monta lyötiin kuoliaaksi ja ratsupalvelijaani kovin pahasti pideltiin. Hän on itse täällä, seisoo oven takana, kauheasti rääkättynä. Käsketkö kutsumaan tänne?
Iivana heitti silmäyksen opritshnikkeihin ja kaikkein kasvoissa näki hän vihaa ja harmia. Silloin hänen kasvoihinsa ilmaantui joku omituinen tyytyväisyyden tunne, ja hän sanoi tyynellä äänellä:
— Kutsu tänne!
Kohta joukko hajaantui, ja saliin astui Matvei Homjak, pää kääreissä.
IX Luku.
Tuomio.
Homjak ei ollut pessyt verta kasvoistaan, olipa sillä tahrannut sekä kääreet että vaatteensa: nähköön tsaari, kuinka hänen palvelijaansa on rääkätty!
Lähestyessään tsaaria lankesi hän maahan ja odotti polvillaan puhumisen lupaa.
Kaikki katsoivat uteliaasti Homjakkia. Tsaari katkasi ensiksi äänettömyyden.
— Kenen päälle valitat? — hän kysyi: — kuinka oli asia? Kerro järjestyksessä!
— Kenen päälle valitan, en itsekään tiedä, oikeauskoinen tsaari! Ei sanonut, koira, minulle sukunimeään. Mutta sinun tsaarilliselle armollesi vakuutan pääni kautta, että tuntematon mies on minua lyönyt.
Yleinen huomio kasvoi kaksinkertaiseksi. Kaikki pidättivät hengitystään. Homjak jatkoi:
— Me saavuimme, hallitsija, ratsastusretkellämme Medvedevkan kylään, kun arvaamatta, tiesi mistä, ne kirotut karkasivat kimppuumme, tulla tuiskusivat kuin lumi pään päälle, pistivät ja löivät kuoliaaksi kymmenkunta miestä, loput sitoivat; mutta heidän bojarinsa, rosvo, tahtoi hirttää meidät kaikki, mutta kaksi metsäsissiä, jotka retkeltämme olimme ottaneet kiinni, käski hän vapauttaa ja päästää menemään.
Homjak vaikeni ja korjasi päässään verisiä kääreitä. Epäluuloinen nurina kulki miehestä mieheen.
Kertomus näytti uskomattomalta. Tsaari epäili.
— Kyllä, tottako sinä puhut, poikaseni? — hän sanoi, kotkan silmillään katsellen Homjakin läpi: — eiköhän pääsi ollut vähän pyörällä? Näinköhän et kähäkässä ole saanut vammoja?
— Minä olen valmis totuuden tähden suutelemaan ristiä, hallitsija; panen puheistani pääni pantiksi!
— Mutta sano, mintähden tuntematon bojari ei hirttänyt sinua?
— Lienee kenties asiaa miettinyt; ei ketään hirttänyt; antoi vaan ruoskilla suomia meidät kaikki.
Nurkumista kuului taaskin koko seurasta.
— Montako teitä oli ratsaspatrullissa?
— Viisikymmentä miestä, minä ensimäinen kuudetta!
— Mutta montako heikäläisiä oli?
— Eipä ole mitään syntiä salattavana, heikäläisiä oli pikkuista vähemmän: arviolta noin kaksikymmentä tahi kolmekymmentä miestä.
— Ja te annoitte sitoa ja suomia itsenne, kuin vanhat akat! Mikä kauhu teidät valtasi? Olivatko kätenne kuihtuneet, vai rohkeutenne siirtynyt kantapäihin? Sietääpä todellakin nauramista! Ja mikä se semmoinen bojari on: sydän päivällä hyökkäsi opritshnikkien kimppuun? Se on kerrassaan mahdotonta! Olkoon, että tahtoisivat kukistaa opritshninan, mutta näppiä polttaa! Olkoon, että minutkin tahtoisivat syödä, mutta hampaat eivät pysty! Kuule: jos tahdot, että uskoisin sinua, niin nimitä se bojari, — ellet, niin tunnusta valheesi. Jollet nimitä, etkä myönnä valhetelleesi, — niin paha sinut perii, poikaseni!
— Korkea hallitsija! — vastasi ratsupalvelija lujalla äänellä: — Jumala näkee, että puhun totta. Sinun vallassasi on rangaista minua! en pelkää kuolemata, pelkään valhetta; ja siitä taistelen vaikka koko sotajoukkoasi vastaan!
Nyt hän loi silmänsä opritshnikkeihin, ikäänkuin kutsuen heitä todistajakseen. Äkkiä hänen katseensa kohtasi Serebrjanin katsetta.
Vaikeata on kuvata mitkä tunteet Homjakin sielussa liikkuivat.Hämmästys, epäilys ja vihdoin häijy ilo kuvastuivat hänen piirteissään.
— Hallitsija, — hän sanoi, nousten: — jos tahdot tietää, kuka hyökkäsi meidän päällemme, surmasi tovereitamme ja antoi ruoskia meitä, käske tuo bojari tuolla ilmaisemaan nimensä!
Kaikkein silmät kääntyivät Serebrjaniin. Tsaari rypisti karvattomia kulmiaan ja katseli häntä terävästi, mutta ei virkkanut sanaakaan. Nikita Romanovitsh seisoi liikkumattomana, tyynenä mutta kalpeana.
— Nikita, — sanoi viimein tsaari, vitkaan lausuen joka sanan: — tule tänne. Vastaa. Tunnetko tämän miehen?
— Tunnen hallitsija.
— Hyökkäsitkö sinä hänen ja hänen toveriensa päälle?
— Hallitsija, tämä mies tovereineen hyökkäsi itse kylän kimppuun…
Homjak keskeytti ruhtinaan. Tuhotakseen vihollisensa päätti hän olla itseään säästämättä.
— Hallitsija, — hän sanoi, — älä kuule bojaria! Hän valehtelee minusta puita heiniä, koska minä olen halpa mies, ja meidän kesken totuus ei tule ilmi; mutta käske kiduttamaan, ja silloinpa totuus meidän kesken tulee ilmi; mutta käske kuuluttamaan tovereita, tahikka käske kiduttamaan meitä molempia lujasti, ja silloin totuus meidän kesken tulee ilmi.
Serebrjani katsahti halveksivaisesti Homjakkiin. — Hallitsija, — hän sanoi: — minä en kiellä tekoani. Minä hyökkäsin tämän miehen päälle, käskin ruoskimaan hänet tovereineen, sentähden käskin…
— Kylliksi! — sanoi ankarasti Iivana Vasiljevitsh. Vastaa kysymykseeni. Tiesitkö, hyökätessäsi heidän kimppuunsa, että olivat minun opritshnikeitäni?
— En tiennyt, hallitsija.
— Mutta kun tahdoit hirttää heidät, sanoivatko sinulle?
— Sanoivat, hallitsija.
— Min tähden sitten luovuit hirttämästä heitä?
— Sentähden, hallitsija, että sinun tuomarisi ensin tutkisivat heitä.
— Miksi et heti alussa lähettänyt heidät tuomarien luokse?
Serebrjani ei löytänyt vastausta.
Tsaari loi häneen tutkistelevan katseen, ja koetti tunkeutua aivan hänen sielunsa sisimpään.
— Et sentähden, — hän sanoi, — et sentähden luopunut heitä hirttämästä, jättääksesi heidät tuomareille, vaan sentähden, että sanoivat itseään tsaarin miehiksi. Ja sinä, — jatkoi tsaari karttuvalla vihalla, — sinä tiesit, että olivat minun miehiäni, ja annoit ruoskia heitä?
— Hallitsija…
— Tarpeeksi! — ärjyi Iivana. — Tutkinto on päätetty. Veljet, — hän jatkoi, kääntyen lemmikkiensä puoleen: — sanokaa, minkä on ansainnut bojari, ruhtinas Nikita? Sanokaa, mitä mietitte: tahdon tietää jokaisen ajatuksen!
Iivanan ääni oli tyyni, mutta hänen katseensa sanoi, että hän jo sydämessään oli ratkaissut ruhtinaan kohtalon, ja että tuho odottaisi sitä, jonka tuomio on helpompi kuin hänen omansa.
— Puhukaa, miehet, — toisti hän, korottaen ääntänsä: — minkä Nikita on ansainnut?
— Kuoleman! — vastasi tsarevitsh.
— Kuolema! — toistivat Skuratov, Grjasnoi, isä Levki ja molemmatBasmanovit.
— Siis kärsiköön hän kuoleman! — sanoi Iivana kylmäverisesti. — sillä kirjoitettu on, joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukutetaan. Miehet, tarttukaa kiinni!
Serebrjani kumarsi ääneti Iivanaa. Muutamia miehiä ympäröi hänet paikalla ja vei salista.
Moni seurasi häntä katsoakseen mestausta; toiset jäivät paikoilleen. Sekavaa puhetta kuului salissa. Tsaari kääntyi opritsnikkeihin. Hänen muotonsa oli riemullinen.
— Veljet, — hän sanoi; — onko tuomio oikea?
— On, on! — vastasivat läheiset opritshnikit.
— On, on! — toistivat tuonempana olijat.
— Ei ole! — sanoi yksi ääni.
Syntyi hälinää opritsnikkien kesken.
— Kuka sen sanoi? Ken lausui sen sanan? Kuka sanoo, että hallitsian tuomio on väärä? — kuului kaikkialta.
Kaikkein kasvoissa kuvautui hämmästystä, kaikki silmät säihkyivät harmista. Ainoastaan yksi, julmin, ei osoittanut vihastusta. Maljuta oli kuolon kalpea.
— Kuka sanoo, että minun tuomioni on väärä — kysyi Iivana, koettaen tehdä muotonsa niin tyyneksi kuin mahdollista. — Joka sen sanoi, astukoon silmieni eteen.
— Hallitsija! — äännähti Maljuta, kovasti liikutettuna, — kunnon palvelijoittesi joukossa on nyt paljon juopuneita, paljon sellaisia, jotka puhuvat muistamatta, järkeään kysymättä. Älä käske etsiä sitä juomaria, hallitsija! Kun selviää, ei itse usko, minkälaisia puheita humalapäissään lasketteli!
Tsaari katseli Maljutaa epäluuloisesti.
— Isä paraklisiarkka! — hän sanoi, naurahtaen, — kauanko siitä on, kun sydämesi heltyi?
— Hallitsija! — jatkoi Maljuta; älä käske… Mutta oli jo myöhäistä.
Maljutan poika oli astunut esiin ja seisoi kunnioittavaisesti Iivanan edessä. Maksim Skuratov oli sama opritshnikki, joka oli pelastanut Serebrjanin karhun kynsistä.
— Vai sinäkö Maksimushka moitit tuomiotani? — sanoi Iivana ja katseli ilkeästi hymyillen milloin isää, milloin poikaa. — No, sanoppa, Maksimushka, mintähden tuomioni ei ole mieleesi?
— Sentähden, hallitsija, ettet kuunnellut Serebrjania loppuun, et antanut hänen puolustaa itseään edessäsi, etkä edes kysynyt häneltä, miksikä hän tahtoi hirttää Homjakin!
— Älä kuule häntä, hallitsija! — rukoili Maljuta: — hän on päihtynyt; sinä näet, että hän on juovuksissa! Älä kuule häntä! Pois, juomari! kas kuinka on rähjännyt itsensä. Pois, korjaa pääsi!
— Maksim ei juonut viiniä, eikä simaa, — huomautti häijysti tsarevitsh. — Minä katselin kaiken aikaa häntä: hän ei viiksiäänkään kastellut!
Maljuta katsoi tsarevitshiin sellaisella silmäyksellä, josta jokainen olisi ruvennut vapisemaan; mutta tsarevitsh arveli, ettei Maljutan kosto voi häntä yllättää. Iivana Julman toinen poika, hallitusistuimen perillinen, yhdisti itseensä melkein kaikki isän paheet ja pahat esimerkit, yhä enemmän ja enemmän tukahuttaen sen, mikä hänessä oli hyvää. Ivan Ivanovitsh ei tuntenut enää sääliä.
— Niin, — lisäsi hän naurahtaen: — Maksim ei syönyt eikä juonut päivällisissä, Häntä ei miellytä meidän elämämme. Hän inhoaa isäni opritshninaa!
Tämän keskustelun jatkuessa Boris Godunov ei ottanut silmiään Iivanasta. Hän näytti tutkivan tsaarin kasvojen ilmettä ja meni hiljaan, kenenkään huomaamatta, ulos ruokahuoneesta.
Maljuta heittäytyi tsaarin jalkoihin.
— Isäni, hallitsijani, Iivana Vasiljevitsh! — virkkoi hän, tarttuen tsaarin vaatteiden liepeisin: — tänä aamuna minä, tyhmä pölkkypää, sukimaton moukka, pyysin sinun lahjoittamaan minulle bojarin arvon… Missä oli järkeni? Mihin oli horjahtanut ihmisen aatos? Minäkö, saastainen orja, kävisin bojarin lakissa? Unhota, hallitsijani, houkkamieliset sanani, käske riisua päältäni kullattu kauhtanani, pueta minut niinimattoon, anna ainoastaan Maksimille anteeksi hänen rikoksensa! Hän on nuori, hallitsija, tyhmä, ei ajattele, mitä puhuu! Mutta jos ketä rankaiset, niin käske rankaisemaan minua, — miksi annoin pojan juoda itsensä juovuksiin! Salli, hallitsija, minun panna tyhmän pääni pölkylle! Käske, niin omin käsin surmaan itseni!
Surkeata oli nähdä, kuinka Maljutan kasvot rumentuivat! kuinka epätoivo kuvastui hänen piirteissään, jotka eivät milloinkaan ilmaisseet muuta kuin petomaisuutta. Tsaari purskahti nauruun.
— Ei ole syytä rangaista sinua eikä poikaasi! — hän sanoi: — Maksim on oikeassa!
— Mitä, hallitsija? — huudahti Maljuta: — onko Maksim oikeassa? — ja hänen iloinen hämmästyksensä oli puhjeta tyhmään hymyilyyn, mutta se katosi heti, sillä yhtäkkiä juolahti mieleensä, että tsaari pilkkasi häntä. Nämä nopeat muutokset Maljutan kasvoissa olivat niin tavattomia, että tsaari, häntä katsellessa, taas rupesi nauramaan.
— Maksim on oikeassa, — toisti hän viimein, ottaen entisen arvokkaan muotonsa: — minä pikastuin. Se on mahdotonta, että Serebrjani tieten taiten olisi tehnyt jotakin minua vastaan. Muistanhan minä Nikitan vielä ennen Litvan sotaa. Minä rakastin häntä aina. Hän oli minulle hyvä palvelija. Te kirotut, — tsaari jatkoi, kääntyen Grjasnoihin ja Basmanoveihin, — te aina kiihoitatte minua verta vuodattamaan. Vähänkö teillä on ollut kuolemanrangaistusta? Piti vielä saattaman tuomioon kunnon bojarini! Mitä seisotte, pedot! Juoskaa, estäkää mestaus! Tahi, älkää menkö! Myöhäistä! Minä luulen, että hänen päänsä jo on katkennut! Te kaikki saatte maksaa minulle hänen verestään!
— Ei ole myöhäistä, hallitsija, — sanoi Godunov, palatessaan saliin. — Minä käskin vähän viivyttää Serebrjanin mestausta. En miksikään armonosoitteeksi, vaan minä tiedän, että sinä olet armollinen, että monta kertaa sekä tuomitset että annat syylliselle anteeksi. Mutta Serebrjani on jo pannut päänsä pölkylle; pyöveli, riisuttuaan kauhtanan, käärittyään hihansa, odottaa sinun käskyäsi.
Iivanan kasvot kirkastuivat.
— Boris, — hän sanoi, — tule tänne, hyvä palvelijani. Sinä yksin tunnet sydämeni. Sinä yksin tiedät, etten huvin vuoksi vuodata verta, vaan hävittääkseni kavaluuden. Sinä et pidä minua verenhimoisena. Tule tänne, Fjodoritsh, minä syleilen sinua!
Godunov kumartui. Tsaari suuteli häntä päähän.
— Tule sinäkin, Maksim, minä ojennan sinulle käteni suudeltavaksi. Syö suolaa ja leipää, mutta puhu totta! Tee vastakin niin. Antakaa hänelle sopuliturkki!
Maksim kumarsi maahan asti ja suuteli tsaarin kättä.
— Minkälainen palkka sinulle tulee? — kysyi Iivana.
— Tavallisen sotilaan, hallitsija.
— Minä siirrän sinut päämiesten lukuun. Sinulle on tuleva muonaa ja kaikenlaisia tarpeita, jotka päälliköille kuuluvat. Mutta sinulla, näen, on kielelläsi jotakin vielä kerällä; puhu pelkäämättä, pyydä — mitä tahdot.
— Hallitsija! en ole ansainnut suurta armoasi, en ole mahdollinen saamaan kallista pukua, on minua vanhempiakin. Yhtä pyydän, hallitsija. Lähetä minut Litvaa vastaan sotimaan, lähetä Liivinmaahan. Tahi, hallitsija, lähetä Rjasaniin, tattarilaisia hätyyttämään!
Jotakin epäluulon tapaista ilmaantui Iivanan silmissä.
— Miksikä mielesi niin tekisi sotia, poikani? Vai onko slobodan elämä ikävää?
— Ikävää, hallitsija.
— Miksikä niin? — kysyi Iivana, luoden terävän katseen Maksimiin.
Maljuta ei antanut pojan vastata. — Hallitsija, — hän sanoi, — hänen tekisi, näet, mieli palvella sinun armoasi. Tekisi mielensä tsaarin käsistä myöskin saada raha kultavitjoissa. Hänellä on kuuma veri. Sentähden hän pyytääkin päästä tatarilaisia ja saksalaisia vastaan.
— Ei hän sentähden pyydä päästä, — puuttui tsarevitsh puheesen, — vaan sentähden, että saisi pitää oman päänsä: en tahdo olla opritshnikkinä, siis en olekaan. Tapahtukoon minun tahtoni, eikä tsaarin tahdon mukaan!
— Kas niin vaan, — sanoi Iivana pilkallisesti: — — vai sinä, Maksimushka, tahdot voittaa minut? Kas vaan, mikä sankari! Mitäpä minä kurja olisinkaan sinun rinnallasi! Mitäs, kun et enää tahdo opritshnikkinä olla, täytynee minun kai siirtää sinut tarkastajaksi!
— Oi, hallitsija! — kiirehti Maljuta sanomaan: — mihin vaan armosi tahtoo asettaa Maksimin, joka paikassa hän on valmis seuraamaan sinun käskyäsi! Mutta mene kotiin, Maksim, — on myöhäinen; sano äidillesi, ettei odota minua; meillä on vankihuoneessa tekemistä. Kolitsheveja pitää kiduttaa. Mene, Maksim, mene!
Maksim poistui. Tsaari käski kutsua Serebrjanin.
Opritsnikit toivat hänet, kädet sidottuina, ilman kauhtanaa, paidan kaulus avattuna. Ruhtinaan jälessä tuli ylipyöveli, Terjoshka, hihat käärittyinä, välkkyvä, kirves käsissä. Terjoshka tuli, kun ei tiennyt, antaako tsaari Serebrjanille anteeksi, vai tahtooko ainoastaan muuttaa rangaistuslajia.
— Tule tänne, ruhtinas! — sanoi Iivana. — Poikani olivat liiaksi kiirehtivät kanssasi. Älä siitä suutu. Heillähän on tapa sellainen: kalenteriin katsomatta, niin oitis kellot soimaan! Sitä eivät mieti, että aina ennättää ihmisen mestata, mutta kun pää on pudonnut, — ei saakkaan enää paikoilleen. Kiitos Borisille. Ilman häntä olisivat lähettäneet sinut toiseen maailmaan; myöhäistä olisi silloin ollut Homjakkia syyttää. Sanoppa, miksi hyökkäsit hänen päällensä?
— Siksi, hallitsija, että hän itse karkasi syyttömäin ihmisten kimppuun keskellä kylää. En tiennyt minä silloin, että hän on sinun palvelijasi, en siihen saakka ollut kuullut opritshninasta. Minä tein silloin palausmatkaa Litvasta Moskovaan, kun Homjak toverineen karkasi kylään ja alkoi surmata ihmisiä!
— Mutta jos olisit tiennyt heidän olevan minun palvelijoitani, olisitko silloin käynyt heidän kimppuunsa?
Tsaari katsoi terävästi Serebrjaniin. Ruhtinas mietti hetkisen.
— Olisin silloinkin, hallitsija, — hän sanoi suoraan, — en olisi uskonut, että sinun käskystäsi murhaavat!
Iivana loi ruhtinaasen synkän katseen, eikä pitkään aikaan vastannut.Lopulta hän keskeytti äänettömyyden.
— Hyvin vastasit, Nikita! — hän sanoi, nyykäyttäen hyväksyvästi päätänsä. En sitävarten ole asettanut opritshninaa Venäjään, että palvelijani tappaisivat viattomia ihmisiä. Ne ovat asetettuina, juuri kuin hyvät koirat, varjelemaan lampaitani raatelevilta susilta, jotta Jumalan hirmuisena tuomiona voisin lausua profeetan sanoilla: tässä olen, ja ne, jotkas minulle annoit, Herra! Hyvin vastasit. Sanon koko mailman kuullen: sinä sekä Boris, te yksinänne olette minut tunteneet. Toiset eivät niin ajattele, nimittävät minua veren imijäksi, minä, vuodattaessani verta, kylven kyyneleissä! Veren näkevät kaikki, se on punanen, pistää jokaisen silmiin, mutta sydämmeni itkua ei kukaan näe, kyyneleet putoavat värittöminä sieluuni, mutta, juuri kuin palava pihka, syövät ja polttavat sitä joka päivä! (Ja näitä sanoja puhuessaan tsaari nosti ylös silmänsä syvän surun valtaamina). Niinkuin muinoin Rakel, — hän jatkoi, (ja hänen silmänsä piilottuivat otsan alle), — niinkuin muinoin Rakel itki lapsiaan, niin minä, suuri syntinen itken kavaltajoitani ja pahantekijöitä. Vastauksesi oli hyvä, Nikita. Minä annan sinulle rikoksesi anteeksi. Päästäkää hänen siteensä. Mene tiehesi, Terjoshka, sinua ei tarvita… Tahi älä, odota pikkasen!
Iivana kääntyi Homjakkiin.
— Vastaa, — hän sanoi tuimasti, — mitä te hurjaan tapaanneMedvedevkassa teitte?
Homjak katsahti kieroon Terjoshkaan, sitten Serebrjaniin, kynsi sitten korvallistaan.
— Ärsytimme pikkasen talonpoikia! — vastasi hän puolittain viekkaasti ja röyhkeästi; — ei ole mitään syntiä salattavana; siinä olemme rikkoneet, että ahdistimme niitä, jotka ovat sinun epäsuosiossasi. Sillä, hallitsija, kylä on bojari Morosovin!
Iivanan julma katse heltyi. Hän naurahti.
— Mitä, — hän sanoi, — oletko tyytyväinen ruhtinaan antamaan löylytykseen? Luulen sen riittävän sinulle? Oli miten oli, sinullekin annan anteeksi. Saat mennä, Terjoshka, näkyypä sattuneen sellainen päivä!
Iivanan armollinen käytös Serebrjania kohtaan herätti maalaisbojareissa mielihyvän kuiskeen. Tsaarin herkkä korva kuuli tämän kuiskeen, ja hänen epäluuloinen ymmärryksensä selitti sen omalla tavallaan. Homjakin ja Terjoshkan mentyä salista, Iivana heitti läpitunkevan katseen maalaisbojareihin.
— Älkää luulko, — sanoi hän ankarasti, — nähdessänne tuomioni, että olen ruvennut teitä pilaamaan! — Ja samassa hänen rauhattomassa sielussaan syntyi ajatus, että kenties Serebrjanikin pitää hänen laupeuttaan heikkoutena. Tällä hetkellä hän katui antaneensa hänelle anteeksi ja tahtoi parantaa virheensä.
— Kuule! — hän virkkoi, silmäillen ruhtinasta: — minä armahdin sinua tänään rehellisen sanasi tähden, enkä anteeksiantamustani peruuta. Mutta tiedä, että jos teet jonkun uuden rikoksen, rankaisen sinua vanhastakin. Silloin sinä, kun tunnossasi tunnet vääryytesi, älä yritä pakenemaan Litvaan tahi kaanin luo, kuten toiset tekevät, vaan vanno nyt minulle, että missä oletkin, sinä kaikkialla odotat sitä rangaistusta, jonka minä katson hyväksi sinulle määrätä.
— Hallitsija, sanoi Serebrjani, — henkeni on sinun kädessäsi. Piileskellä sinua, ei ole minun tapani. — Lupaan sinulle odottaa tuomiotasi enkä paeta sinun valtaasi, jos minä havaitaan johonkin rikokseen vikapääksi.
— Suutele sen vakuudeksi ristiä! — sanoi Iivana juhlallisesti, ja kohottaen rinnassaan riippuvaa siselloittua ristiä, ojensi sen Serebrjanille, vilkaisten sivulta maalaisbojareihin.
Kesken yleistä äänettömyyttä kuului kultaisten vitjain helinä, kun Iivana päästi käsistään Vapahtajan kuvan, jota Serebrjani, tehtyään ristinmerkin, oli suudellut.
— Mene nyt! — sanoi Iivana: — ja rukoile kaikkein armollisinta Kolminaisuutta ja kaikkia pyhiä, että varjelisivat sinua uudesta, vaikkapa helpostakin rikoksesta!
— Ja te, — lisäsi Iivana, katsoen maalaisbojareihin, — te, kuultuanne välipuheemme, älkää odottako uutta anteeksiantamusta Nikitalle, älkääkä luulko minun säälivän häntä, jos hän toisen kerran saa vihani syttymään!
Hankittuaan tällä tavoin ikäänkuin siveellisellä oikeudella itselleen mahdollisuuden tulevaisuudessa saada Serebrjanin valtaansa, ilmaisi Iivana kasvoissaan mielihyvää.
— Poistukaa kaikki, — hän sanoi, — jokainen toimeensa! Maalaisbojarit valvokoot lakeja ja asetuksia mutta opritshnikit, valitut vartijani ja palvelijani, muistakaat valaanne älköötkä närkästykö siitä, että tänään annoin Nikitalle anteeksi: sillä sydämessäni ei ole puolueellisuutta läheisiä eikä kaukaisia kohtaan!
Alettiin erota. Jokainen kulki kotiinsa, vieden mukanaan, mikä pelkoa, mikä surua, mikä vihaa, mikä erilaisia toiveita, mikä yksinkertaisesti pohmelon päässään. Sloboda peittyi pimeyteen, kuu nousi metsän takaa. Kauhealta näytti synkkä linna kupukattoineen, tornineen ja harjoineen. Kaukaa oli se hirviön näköinen, joka kokoonkyyristyneenä on valmis kavahtamaan pystyyn. Yksi ainoa ikkuna loisti ikäänkuin hirviön silmänä. Se oli tsaarin makuuhuone. Siellä hartaasti rukoili tsaari. Hän rukoili rauhaa pyhälle Venäjänmaalle, rukoili, että Herra antaisi hänen hävittää petoksen ja uppiniskaisuuden, sallisi hänen lopettaa hänen suurenmoisen työnsä: tehdä väkevät ja heikot yhdenkaltaisiksi, jotta Venäjällä ei toinen olisi korkeampi toistaan, jotta kaikki olisivat tasa-arvoisia, mutta hän yksinään kohoaisi yli kaikkien, kuni tammi aukealla kedolla.
Tsaari rukoilee ja kumarteleiksen maahan asti. Katselivat häntä tähdet pihtipielillä varustetusta ikkunasta, katselivat kirkkaina, himmennyttyään, — himmennyttyään juuri kuin ajatellen: voi sinua houkkiota, tsaari Iivana Vasiljevitsh! Sinä alotit työsi onnettomalla hetkellä, sinä alotit meiltä kysymättä: ei kasva kaksi yhtäläistä tähkäpäätä, et voi tasoittaa jyrkkiä vuoria kumpujen kaltaisiksi, ei ole maan päältä konsaan katoava bojarin sääty.
X. Luku.
Isä ja poika.
Oli jo yö, kun Maljuta, kidutettuaan Kolitshevit, viralta pannun metropoliitan sukulaiset ja ystävät, vihdoin tuli vankilasta. Tiheät pilvenlonkareet riippuivat kuin vuoret slobodan yli, ennustaen pahaa säätä. Maljutan talossa kaikki jo makasivat. Maksim yksin ei maannut, hän tuli isäänsä vastaan.
— Isä, — Maksim sanoi, — olen odottanut sinua; minulla on puhuttavaa kanssasi.
— Mistä? — kysyi Maljuta ja käänsi kuin pakosta pois katseensa. Grigori Lukjanovitsh ei koskaan vavissut vihollista, mutta Maksimin läsnäolo tuntui hänestä hankalalta.
— Minä lähden huomenna, — jatkoi Maksim, — anna anteeksi, isä!
— Mihin? — kysyi Maljuta, ja tällä kertaa loi hän himmeän katseensaMaksimiin.
— Mihin jalka vie, isä; maa ei ole mikään puukon kärki, tilaa on tarpeeksi!
— Oletko tullut mielettömäksi? Ja oletpa todellakin päästäsi vialla! Mitä sinä tänään päivällisissä teit? kuinka kielesi kääntyikään tsaaria vastustamaan? Tiedätkö, kuka hän on ja kuka sinä?
— Tiedän, isä, ja tiedän, että hän siitä kiitti minua. Mutta kuitenkaan en saata jäädä.
— Voi sinua hupsua! Mistä sinä sen olet saanut päähäsi? Mikä sinun on tänään tullut? Minkätähden sinun nyt juolahti mieleesi lähtemään, kun tsaari suvaitsi osoittaa sinulle armonsa, ylensi sinut päämieheksi? Miksikä, juuri nyt?
— Minun on jo aikoja sitten tukala teidän kansaanne, isä; itse sen tiedät, mutta minä en luottanut itseeni, hamasta lapsuudesta olen joka taholta vain kuullut, että tsaarin tahto on Jumalan tahto, ettei ole suurempaa syntiä, kuin ajatella toisin kuin tsaari. Sekä isä Levki että kaikki slobodan papit ripissä selittivät minulle suureksi synniksi, etten ajattele teidän tapaanne. Vasten tahtoani tulin toisinaan miettineeksi, olenko minä yksin oikeassa, te kaikki väärässä? Pakosta jätin lähtemättä. Mutta tänään, — jatkoi Maksim, ja veri kuohahti hänen poskilleen, tänään käsitin, että olen oikeassa. Kun kuulin ruhtinas Serebrjania, kun sain tietää että hän murhaamisesta oli rangaissut ratsujoukkoasi eikä salannut oikeata asiaansa tsaarilta, vaan niinkuin marttiira meni kuolemaan sen edestä, — silloin sydämeni sykähti hänelle, niin kuin se ei kellekään vielä ole sykkäillyt, ja mielestäni hävisi horjuminen, ja minulle kävi päivän selväksi, että totuus ei ole teidän puolellanne.
— Hän vainen on sinulta mielen vienyt' — huusi Maljuta, joka jo muutenkin oli Serebrjanille vihoissaan — vai hän sinulta on mielen vienyt! Joutukoon hän vaan minun kynsiini, ei hän pikaisella kuolemalla niistä pääse, koira!
— Herra varjelkoon häntä joutumasta sinun käsiisi! — sanoi Maksim, tehden ristinmerkin; — Hän ei ole salliva, että sinä hävität kaiken, mikä Venäjänmaassa on hyvää! Niin — jatkoi Maljutan poika innostuneena — tuskin näin Nikita Romanitshin, kun ymmärsin, että hänen kanssansa syntyisi elää yksissä, ja sainpa halun pyytää häntä ottamaan minut luokseen, mutta lähestyminen kävi omalle tunnolleni: silmäni eivät kohoa hänen luokseen, niin kauan kuin käyn tässä puvussa!
Maljuta kuunteli poikaansa, ja kaksi tunnetta taisteli hänessä keskenään. Hänen mielensä teki ärjyä Maksimille, tallata häntä jaloillaan ja saattaa hänet uhkauksillaan kuuliaisuuteen, mutta pakollinen kunnioitus hillitsi hänen vihaansa. Hän oivalsi vaistomaisesti, ettei uhkaus nyt vaikuta, ja halpamielisyydessään alkoi hän mietiskellä muita keinoja pidättääkseen poikaansa.
— Maksimushka! — hän sanoi, tekeytyen niin lempeännäköiseksi, kuin hänen pedonnaamansa salli, — et ole oikeaan aikaan alottanut lähtemistäsi! Sinun sanasi kelpasi tänään tsaarille. Vaikkapa sinä säikäytitkin minua aikalailla, niin nähtävästi pyhät ovat meitä auttaneet ja pehmittäneet isämme, hallitsijamme sydämen. Sen sijasta että olisi rangaissut, kiitti hän sinua, lisäsipä palkkaasi ja lahjoitti sinulle sopuliturkin! Katsohan, jollet sinä nyt kohoa korkealle! Mutta sitä paitsi, miks'ei sinun täällä käy eläminen?
Maksim heittäytyi Maljutan jalkoihin.
— En voi elää täällä, isäni, en voi! Voimani eivät riitä kotiin jäämään! En kestä kaiket päivät kuulla itkua ja valitusta, en kärsi katsoa, että isäni on… Maksim herkesi.
— No? — sanoi Maljuta.
— Että isäni on — pyöveli! — änkytti Maksim ja loi maahan katseensa, ikäänkuin säikähtyneenä, että oli saattanut isälleen sanoa sellaisen sanan.
Mutta Maljuta ei hämmästynyt tästä nimityksestä. — Ero on pyöveleillä! — hän virkkoi, vilkaisten tuvan nurkkaan. — Toinen on alhainen ihminen, toinen päämies, toinen mestaa tavallisia varkaita, toinen bojareita, jotka järsivät tsaarin valtaistuinta ja valmistavat tuhoa koko valtakunnalle. Minä en rosvoihin käy käsiksi; minun kirveeni katkasee ainoastaan kavaltavain hojarien kaulat!
— Vaikene, isä! — sanoi Maksim, nousten seisomaan: — älä murra sydäntäni sellaisilla puheilla! Kuka niistä, jotka sinä olet saattanut turmioon, on vehkeillyt tsaaria vastaan? Kuka heistä on valtakuntaa häirinnyt? Et heidän rikostensa takia, vaan oman pahuutesi vuoksi katkot sinä bojarien kauloja! Jollei sinua olisi, olisi tsaarikin lempeämpi. Mutta te etsiskelette kavaluutta, kiduttamalla te pakotatte tunnustamaan, te, te olette kaikkeen vereen vikapäät! Älä, isä, älä vihoita Jumalaa, älä kielittele bojareita, vaan sano kernaammin, että juurineen tahdot eroituksetta hävittää koko bojarisäädyn!
— Ja mistä syystä sinä heitä niin puolustat? — sanoi ilkeästi hymyillen Maljuta. — Vai onko sinun hauska nähdä, että, kuinka pulska ja kaunis oletkin, sinä yhä heidän kesken jäät viimeiseksi? Voipiko yksikään heistä käydä sinun rinnallesi? Millä he ylpeilevät meidän edessämme? — Muusta maasta, niinkö arvelet, Herra on heidät muokannut? Jos rikkaudellaan pöyhkeilevät, niin antakaa aikaa, hyvät herrat! Tsaari ei unhota uskollisia palvelijoitaan; jahka vaan Kolitshevit saavat kuolemanrangaistuksensa; niin heidän tavaransa eivät joudu kenenkään muun, kuin juuri meidän omiksi. Tarpeeksipa olen niiden kirottujen kanssa piinakammiossa saanut rähkiä, jänteviä ne koirat ovat, sitä ei sovi kieltää.
Katkera viha kiehui Maljutan sydämessä, mutta hän toivoi vielä voittavansa Maksimin ja sovitti suunsa lempeesen hymyyn. Ei soveltunut sellainen hymyily Maljutalle, ja katsellessaan sitä, Maksimin kävi peloksi.
Mutta Maljuta ei sitä huomannut.
— Maksimuska, — hän sanoi, ketähän varten minä sitten olen rahoja koonnut? Ketä varten puuhaan ja työskentelen? Älä lähde luotani, jää kanssani. Sinä olet vielä nuori, et ole vielä ollut sotarinnassa. Älä lähde luotani! Muista, että minä olen isäsi! Kun katselen sinua, niin riemusta sydämeni sykähtelee, juuri kuin tsaari olisi minua kiitellyt, tahi tarjonnut kätensä suudeltavakseni, mutta jos ken sinua loukkaisi, niin luulen, että söisin hänet elävältä!
Maksim oli ääneti. Maljuta koetti ottaa mitä suopeimman muodon.
— Näinköhän sinä, Maksimushka, et ensinkään rakasta minua? näinköhän sydämessäsi ei mikään tunne puhu puolestani?
— Ei mikään, isäni!
Maljuta salasi kiukkunsa.
— Mutta mitä tsaari sanoo, kun saapi tiedon lähdöstäsi, jos luulee sinun karanneen luotaan?
— Hänenpä luotaan minä lähdenkin, isäni. Minut valtaa kauhistus. Tiedän, että Jumala käskee häntä rakastamaan, mutta kun toisen kerran näen millaisia töitä hän tekee, niin koko sisustaani karmii. Tahtoisinpa rakastaa, mutta sydän ei salli. Kun lähden slobodasta, eikä enää viatointa verta ole silmäini edessä, silloin, suokoon Jumala, rakastan uudestaan tsaaria. Mutta jollei minun onnistu rakastua, niin palvelenpa häntä kuitenkin, mutta en opritshnikkinä!
— Mutta miten käy äitisi? — sanoi Maljuta, turvautuen viimeiseen keinoon. — Hän ei kestä sellaista surua! Saatat surman vanhukselle! Katsohan, miten raihnas hän, raukka, on!
— Laupias Jumala ei hylkää äitiäni, — vastasi huoaten Maksim. — Äiti antaa minulle anteeksi.
Maljuta alkoi kävellä tuvassa edestakaisin.
Kun hän seisahtui Maksimin eteen, suopea muoto, johon hän oli kasvojensa piirteet pakottanut, oli kokonaan kadonnut. Karkeat kasvonsa ilmaisivat ainoastaan taipumatonta tahtoa.
— Kuule, maitosuu, — hän sanoi, muuttaen käytöksensä ja äänensä, — tähän asti olen sinua pyytänyt, mutta kas nyt, mitä sanon sinulle: en anna sinulle matkallesi siunausta. En laske sinua lähtemään. Mutta jollet järkiisi tule, pakotan sinut huomenna omin käsin mestaamaan tsaarin vihollisia. Kenties, kun itse veristät valkeat kätesi, herkeät isääsi halveksimasta!
Maksim kalpeni Maljutan puheesta eikä vastannut mitään. Tiesihän hän, että luja on Grigori Lukjanovitshin sana, eikä mikään murra hänen isällistä tahtoaan.
— Kas, — jatkoi Maljuta, — olenpa haastellut kanssasi, kohta on keskiyö, aika on viedä tsaarille vankilan avaimet. Kas, sadettakin on tullut. Annappa viittani. Katsos vaan, kuinka ketteräksi olet käynyt! Tahdon matkustaa, täällä en voi elää! Anna hänelle mukiin — saapa minutkin pian yhtymään mielipiteesensä! Ei, veli, aikaseen olet siipesi levittänyt! Toisellaisia miehiä kuin sinä olen masentanut! Kyllä minä opetan tottelemaan! Oh, mikä hirveä ilma! Annappa lakkini. Mikä salama! kas kuinka taivas aukenee! juuri kuin koko sloboda olisi syttynyt ilmituleen. Sulje ikkuna ja mene levolle, kenties hupsutukset ovat aamuksi hälvenneet päästäsi. Mutta Serebrjanisi kyllä vielä tapaan! Kyllä hänelle tämän maksan!
Maljuta läksi. Jäätyään yksikseen Maksim alkoi miettiä.
Kaikki oli hiljaa talossa, ainoastaan ulkona raivosi ukonilma, ja aika ajoin tuuli, ikkunasta tunkeutuneena, heilutti seinällä riippuvia kahleita ja käsirautoja, jotka lyöden toisiaan vastaan soivat kamalalla raudanäänellä. Maksim meni käytävälle, joka johti ylikertaan hänen äitinsä luo. Hän kumartui ja alkoi kuunnella. Kaikki oli vaiti yläkerrassa. Maksim nousi hiljaa jyrkkiä portaita ja pysähtyi oven eteen, jonka takana hänen äitinsä lepäsi.
— Herra Jumala! — sanoi Maksim itsekseen. — Sinä näet sydämeni; tunnet ajatukseni! Sinä tiedät, Herra, etten minä ylpeydestä enkä kovakorvaisuudesta ole isälleni tottelematon! Anna minulle anteeksi, Jumalani, jos rikon sinun käskyäsi vastaan! Myös sinä äitini, anna minulle anteeksi! Jätän sinut tietämättäsi, lähden pois saamatta siunaustasi; tiedän, äitiseni, että murran sydämesi, mutta sinä et olisi hyvälläsi päästänyt minua! Anna anteeksi minulle, äiti kultani, et milloinkaan näe minua enää!
Maksim laskeusi huoneen kynnykselle ja kosketti sitä otsallaan. Sitten hän muutaman kerran risti silmiänsä, astui portaita alas ja meni pihalle. Sade virtasi niin vihaisesti, kuin olisi suuttunut koko Jumalan luontoon. Pihalla ei ollut elävää sielua. Maksim meni talliin, tallirengit nukkuivat. Hän itse talutti pilttuusta lemmikkihevosensa ja satuloitsi sen. Iso kahlekoira, sidottuna oven viereen, alkoi vikistä ja ulvoa, juuri, kuin tuntien eronhetken tulevan. Se oli pörheä susikoira. Pitkä ja karhea, tummanruskea karva putosi epäjärjestyksessä sen mustalle kuonolle, niin ettei tuskin ensinkään sen viisaita silmiä ollut näkyvissä. Maksim silitti koiraa, ja se pani mustat käpälänsä hänen olkapäilleen ja alkoi nuolla hänen kasvojaan.
— Hyvästi, Bujan, — sanoi Maksim, — vartioitse meidän taloamme, palvele uskollisesti äitiä. — Hän hyppäsi satulaan, ajoi portista ulos ja lennätti pois vanhempainsa talosta.
Vielä ei hän ollut ennättänyt maavallille saakka, kuin kuuli äänekkään haukunnan ja näki Bujanin, joka hyppeli ratsun ympärillä, iloiten, että oli reväissyt itsensä kahleesta ja saattoi seurata herraansa.
Xl Luku.
Öinen juhlakulku.
Sillä välin kuin Maljuta haasteli poikansa kanssa, jatkoi tsaari rukoilemistaan. Jo hiki tippui hänen kasvoistaan; jo veriset pilkut, jotka olivat tulleet korkealle otsalle entisistä maahan asti ulottuvista kumarruksista, alkoivat selvemmin ilmestyä uusista kumarruksista; äkkiä kahina huoneessa sai hänet kääntymään. Hän näki imettäjänsä, Onufrevnan.
Vanha oli hänen imettäjänsä. Hänet oli ottanut Verhiin jo autuas suuriruhtinas Vasili Ivanovitsh-vainaja; hän oli palvellut jo Jelena Glinskiä. Iivana oli syntynyt hänen sylissään. Iivanan kuoleva isä oli siunannut hänet. Sanottiin Onufrevnasta, että paljo on hänen tiedossaan, josta muilla ei ole aavistustakaan. Tsaarin ala-ikäisenä ollessa Glinskit pelkäsivät häntä, Shuiskit ja Bjelskit koettivat kaikin tavoin suositella häntä.
Monta salattua seikkaa tiesi Onufrevna ennustaa, eikä koskaan erehtynyt. Ruhtinas Telepnevin ollessa mahtavimmillaan — Iivana oli silloin neljän vuoden vanha — oli hän ennustanut ruhtinaalle, että hän kuolisi nälkään. Niinpä kävikin. Monta vuotta oli niistä ajoin kulunut, mutta kuitenkin säilyi tämä ennustus tuoreena vanhusten muistissa.
Nyt Onufrevna melkein oli päättänyt kymmenennen kymmenensä. Hän kävi niin kumarruksissa, että näytti melkein kahdeksi taittuneelta; hänen kasvojensa iho oli niin kurtistunut, että se alkoi olla puunkuoren kaltainen, ja niinkuin vanhalle kuorelle keräytyy sammalta, samoin Onufrevnan leualle oli keräytynyt karvoja harmaina tupsuina. Hampaita hänellä jo aikoja sitten ei ollut, silmät näyttivät sammuneen, pää tutisi suonenvedontapaisesti.
Onufrevna nojautui luisevalla kädellään sauvaan. Kauan katseli hän Iivanaa, imien kellastuneita huuliaan, juurikuin jotakin pureskelisi tahi itsekseen höpisisi.
— Mitä? — sanoi vihdoin imettäjä kumealla, värisevällä äänellä, — rukoilet, isäseni? Rukoile, rukoile, Iivana Vasiljevitsh! Paljon sinulla on vielä anteeksi rukoiltavaa! Jospa vain vanhat synnit rasittaisivat sieluasi! Onhan Herra armollinen, kentiesi hän antaisikin anteeksi! Mutta sinultahan ei mene päivääkään, ettei uutta syntiä tule, mutta toisinaanpa kaksi, vieläpä kolmekin päivässä!
— Herkeä, Onufrevna, — sanoi tsaari nousten, — itse et tiedä mitä puhut.
— Enkö tiedä, mitä puhun! Olenkohan minä menettänyt järkeni, vai mitä?
Ja vanhuksen elottomat silmät alkoivat äkkiä leimuta.
— Mitä sinä tänään ruokapöydässä teit? Miksikä bojarin myrkytit? Sinä ajattelit, etten minä muka tietäisi! Mitä? miksi kulmakarvojasi rypistelet? Mutta odotahan, kunnes kuolonhetkesi lähestyy, odota vaan. Silloin syntisi takertuvat sinuun, kuin tuhannen tuhatta puutaa; silloin painavat sinut helvetin pohjaan! Mutta perkeleet hyppivät vastaan ja tarttuvat sinuun koukuillaan!
Vanhus rupesi taasen vihaisesti pureskelemaan.
Palava rukous oli valmistanut tsaaria hurskaisiin mietelmiin. Vilkas mielikuvitus oli jo useasti luonut hänen silmäinsä eteen tulevan koston kuvan, mutta tahdon voima oli voittanut haudan tuonpuoleisten vaivain pelvon. Iivana uskotteli itselleen, että ihmissuvun vihollinen herätti hänessä tätä pelkoa samoinkuin omantunnon vaivojakin, viekotellakseen Herran voideltua hänen korkeista tehtävistään. Perkeleen viekkautta vastaan asetti tsaari rukouksen, mutta usein hän lannistui mielikuvituksen kiivaasta ryntäyksestä. Silloin epätoivo tarttui häneen kuin rautakynsillä. Hänen tekojensa vääryys näyttäytyi kaikessa alastomuudessaan ja kauheasti ammottelivat hänen edessään helvetin kuilut. Mutta tätä ei kestänyt kauan. Pian Iivana voitti heikkoutensa. Suuttuneena itseensä ja pimeyden henkeen alkoi hän taas, helvetin uhaksi ja omantunnon tukahuttamiseksi, verisiä tekojaan, eikä koskaan ollut hänen julmuutensa suurempi, kuin tällaisen pakollisen heikkouden jälkeen.
Lähenevä ukonilma ja Onufrevnan profeetallinen ääni oli saattanut hänet ajattelemaan helvettiä, ja tämä ajatus valtasi hänet kuin horkan väristys. Hän istui tuolille. Hänen hampaansa kalisivat.
— No, mitä, isäseni? — sanoi Onufrevna, tehden äänensä lempeämmäksi, — mikä sinuun on tullut? Oletko sairastunut, vai mitä? Niin onkin, olet sairastunut! Minähän pelästytin sinut. Mutta ei ole tarvista, lohduta itsesi, isäseni, vaikka ovatkin suuret sinun syntisi, on Jumalan armo kuitenkin suurempi! Mutta tee katumus ja parannus, äläkä enää tee syntiä. Minäkin rukoilen, rukoilen edestäsi päivin ja öin, mutta nyt olen rukoileva sitä enemmän! Mitä tästä sanoisin? Jopa kernaammin itse olen paratiisiin pääsemättä, kun vaan sinut voin rukouksillani pelastaa!
Iivana katseli imettäjäänsä, hän juurikuin hymyili, mutta hymyily hänen ankaroissa kasvoissaan ei ollut ystävällinen.
— Kiitoksia, Onufrevna, kiitoksia, tuntuu helpommalta; mene Jumalan haltuun!
— Vai helpommalta! Miten lohdutat itsesi, mihin pelko on joutunut! jo tuumasit ajaa minut pois: mene, sanoit, Herran haltuun? — Mutta älä sinä luota liiaksi Jumalan pitkämielisyyteen, isäseni. Sinua varten ei itse Herrallakaan riitä kärsivällisyyttä. Hän luopuu sinusta, saat nähdä, mutta saatana iloitsee suuresti ja ottaa asuntonsa sinuun. No, kas, taas aloit vavista! Ei tekisi pahaa sinun juoda pikkasen piittinää. Juo hiukkasen piittinää, isäseni! Isälläsikin oli tapana yöksi juoda piittinää, Herra olkoon hänelle armollinen! Ja äitisi, antakoon Jumala hänen sielullensa rauhaa, rakasti piittinää. Ja piittinällähän juuri ne kirotut Shuiskit myrkyttävät hänet.
Vanhus ikäänkuin unhotti itsensä. Hänen silmänsä sammuivat; hän alkoi taas pureskella huuliaan, ja hänen päänsä tutisi lakkaamatta.
Äkkiä jokin napsautti akkunaan. Iivana Vasiljevitsh säpsähti.
Vanhus risti vapisevalla kädellä silmiänsä.
— Kas, — hän sanoi, sade on virrannut! Salamakin alkaa leimahdella!Mutta kas, tuolla jyrisee ukkonenkin, isäseni, Herra armahda meitä!
Ukonilma yhä koveni kovenemistaan, ja pian koko taivas kajahteli alinomaisesta jylinästä ja lakkaamattomat salamat risteilivät toisiaan.
Jokaisesta ukkoseniskusta säpsähti Iivana.
— Kas, kuinka sinä väriset, isäseni! Odotahan vähäsen, minä käsken varistamaan sinulle piittinää…
— Ei tarvitse, Onufrevna, minä olen terve…
— Terve! Ei sitä ainakaan kasvoistasi näe. Sinun pitäisi panna vuoteelle maata, ja peitteellä peittää itsesi. Ja minkälainen vuode sinulla oikeastaan on! Paljaat laudat. Onpa sinulla mielitekosi! Onko se tsaarin tekoa. Jollekin munkille kai sopisi, mutta et sinä ole mikään munkki.
Iivana ei vastannut. Hän kuunteli jotakin.
— Onufrevna, — sanoi hän äkkiä peloissaan, — kuka siellä käy etehisessä? Minä kuulen jonkun askeleet.
— Kristus siunatkoon sinua, isäseni, kuka nyt kävisi. Kuulit väärin.
— Tulee, tulee joku! — Tulee tänne! Katso, Onufrevna!
Vanhus avasi oven. Kylmä tuulenhenki huokui huoneesen. Oven takana näyttäytyi Maljuta.
— Kuka se on? — kysyi tsaari, hypäten pystyyn.
— Se on sinun punakarvanen koirasi, isäseni, — vastasi imettäjä, vihaisesti katsellen Maljutaa, — Grishka Skuratov, kas, kuinka säikäytti, kirottu!
— Lukjanovitsh! — sanoi tsaari, iloissaan lemmikkinsä tulosta: — hyvä ettäs tulit, mistä?
— Vankihuoneesta, hallitsija; olin tutkintoa pitämässä, toin avaimet!— Maljuta kumarsi syvään tsaarille ja vilkasi sivultapäin imettäjään.
— Avaimet! — murahti vanhus; — kyllä sinua poltetaan toisessa maailmassa tulisilla avaimilla, sinä sen saatana! Jumalaut, saatana! Kasvosikin ovat pirulliset! Kyllä joku toinen, mutta sinä et vältä ijankaikkista tulta! Saat, Grishka, kaikista panettelemisistasi nuoleskella palavia paistinpannuja. Sinä, kirottu, kiehut vielä pihkassa, muista minun sanoneeni!
Salama valasi uhkaavaa vanhusta, ja kauhean näköinen hän oli, siinä kun seisoi, sauva pystyssä ja silmät välkkyvinä.
Itse Maljuta tunsi vähän pelkoa, mutta Iivanaa rohkaisi lemmikin läsnäolo.
— Älä kuuntele häntä, Lukjanitsh, — hän sanoi, — tiedä asiasi, älä välitä akkojen jaarituksista. Mutta sinä, vanha hupsu, mene, jätä meidät!
Onufrevnan silmät välähtivät uudelleen.
— Vanha hupsu! toisti hän: — olenko minä vanha hupsu? Te muistatte minua toisessa maailmassa, molemmat muistatte! Kaikki sinun suosikkisi, Vanja, kaikki saavat palkkansa, vielä tässä elämässä saavat, sekä Grjasnoi että Basmanov ja Vjasemski: jokaiselle annetaan tekojensa mukaan, mutta tämä, — jatkoi hän, osoittaen kepillään Maljutaa, — tämä ei saa palkkaansa; hänen teoilleen ei maan päällä ole olemassakaan vastaavata vaivaa: hänen rangaistuksensa on syvimmässä helvetissä; siellä hänellä on paikkansa valmis, pirut odottavat häntä ja iloitsevat! Sinullekin on siellä paikka, Vanja, suuri, lämmin paikka!
Vanhus meni ulos, laahaten jalkojaan ja tömistäen kepillään.
Iivana oli kalpea. Maljuta ei puhunut sanaakaan. Vaitioloa kesti kotvasen aikaa.
— Mitä, Lukjanovitsh, — sanoi vihdoin tsaari, — tunnustivatkoKolitshevit?
— Eivät vielä, hallitsija. Mutta kylläpähän tunnustavat, minun huostassani eivät kauan vaiteliaina pysy.
Iivana ryhtyi kysymyksen yksityiskohtiin. Keskustelu Kolitsheveista antoi hänen ajatuksilleen toisen suunnan.
Hän luuli voivansa nukahtaa. Lähetettyään Maljutan luotaan, heittäytyi hän vuoteelle ja nukkui.
Hänet herätti juurikuin äkillinen kolkutus.
Huonetta valasivat himmeästi pyhän kuvain lamput. Kuun säde, tunkeutuen läpi matalan ikkunan, viskeli valonsäteitä tulisijan maalatuille kaakeleille. Tulisijan takana sirkutti sirkka. Hiiri nakersi jossain puuta.
Kesken tätä hiljaisuutta rupesi Iivana Vasiljevitshia taaskin kauhistuttamaan.
Äkkiä hänestä näytti, että siltapalkki kohoaa, ja sen alta katselee myrkytetty bojari.
Sellaisia näkyjä tapahtui Iivanalle usein. Hän piti niitä paholaisen vehkeinä. Karkoittaakseen aaveen, risti hän silmiänsä.
Mutta aave ei kadonnutkaan, kuten ennen tapahtui. Kuollut bojari katseli häntä yhtämittaa kulmiensa alta. Ukon silmät olivat yhtä mullillansa, kasvot yhtä siniset kuin päivällisillä, jolloin hän tyhjensi Iivanan lähettämän pikarin.
"Taaskin koettelemus!" ajatteli tsaari; "mutta minä en antaudu saatanan viettelyksiin, minä rikon pirun paulat. Jumala nouskoon ja hänen vihollisensa hajaantukoot!"
Kuollut nousi verkkaan lattian alta ja läheni Iivanaa.
Tsaari tahtoi huutaa, mutta et voinut. Hänen korvissaan soi kauheasti.
Kuollut kumarsi Iivanan edessä.
— Ole tervehditty, Iivana, — virkkoi kumea, aaveentapainen ääni, — katso, minä kumarran sinua, joka olet surmannut minut syyttömästi!
Nämät sanat kajahtivat ihan Iivanan syvimpään sydänsopukkaan. Hän ei tiennyt, aaveitako hän oli kuullut, vai oliko hänen oma ajatuksensa pukeutunut korvin kuultavaksi ääneksi.
Mutta nyt kohosi toinen siltapalkki; sen alta näkyivät rajaherra DanilaAdashevin kasvot, jonka Iivana oli mestannut neljä vuotta sitten.
Adashev nousi myös lattian alta, kumarsi tsaarille ja sanoi:
— Ole tervehditty Iivana, katso, minä kumarran sinua, joka olet mestannut minut syyttömästi!
Adashevin jälkeen esiintyi bojaritar Maria, joka mestattiin lapsineen. Hän nousi lattian alta viiden poikansa kanssa. Kaikki kumarsivat tsaarille, ja jokainen sanoi:
— Ole tervehditty, Iivana, katso, minä kumarran sinua!
Sitten näyttäytyivät ruhtinas Kurljatev, ruhtinas Obolenski, NikitaSheremetjev ja toiset Iivanan mestaamat tahi tappamat.
Tupa täyttyi kuolleilla. Kaikki kumarsivat syvään tsaarille, kaikki sanoivat:
— Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, katso, me kumarramme sinua!
Nyt nousi munkkeja, erakoita, nunnia, kaikki mustissa puvuissa, kaikki kalpeina ja verisinä.
Nyt näyttäytyivät ne sotilaat, jotka tsaarin kanssa olivat olleetKasaanin edustalla.
Heissä ammotti hirveitä haavoja, mutta ei sodassa saatuja, vaan pyövelin tekemiä.
Nyt ilmestyi neitsykäisiä revityissä vaatteissa ja nuoria vaimoja rintalapsineen. Lapset ojensivat Iivanaa kohti veristyneet kätensä ja sopersivat:
— Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, joka olet surmannut meidät syyttömästi!
Huone täyttyi yhä enemmän aaveista. Tsaari ei enää voinut eroittaa mielikuvitusta todellisuudesta.