Aaveiden sanat toistettiin satakertaisin äänin. Kuolonrukoukset ja ruumisvirret kajahtivat samaan aikaan ihan Iivanan korviin. Hänen hivuksensa nousivat pystyyn.
— Elävän Jumalan nimessä, — hän lausui, — jos te olette pahoja henkiä, vihollisen voiman lähettämiä — poistukaa! Jos te todella olette niitten ihmisten sielut, jotka minä olen mestauttanut — odottakaa Jumalan hirmuista tuomiota! Herra on tuomitseva minun ja teidän välillä!
Kuolleet itkeä nyyhkyttivät ja alkoivat liehua Iivanan ympärillä, kuin vihurin kiidättämät syksyiset lehdet. Surullisemmalta kaikui ruumisvirsi, sade pieksi taasen ikkunaa, ja keskellä myrskyn pauhinaa oli tsaari kuulevinänsä pasuunain toitotukset ja äänen kutsuvan: — Iivana, Iivana, tuomiolle, tuomiolle!
Tsaari huudahti kovasti. Kamaripalvelijat riensivät viereisestä huoneesta makuuhuoneesen.
— Nouskaa! — huusi tsaari: — ken nyt nukkuu. Viimeinen päivä on alkanut, viimeinen hetki on tullut. Kaikki kirkkoon! Kaikki minun jälessäni!
Hovilaiset alkoivat hääriä. Kellojen soitto kajahteli. Heti kun nukkuvat opritshnikit kuulivat tutun äänen, hypähtivät he vuoteiltaan ja kiirehtivät pukeutumaan.
Moni heistä jatkoi vielä juomistaan Vjasemskin luona. He istuivat maljain ääressä ja lauloivat iloisia lauluja. Kuultuaan äänen he kavahtivat pystyyn ja pukivat mustat munkkikaaput kalliiden kauhtanainsa päälle, mutta päänsä peittivät he korkeilla hiipoilla.
Koko sloboda joutui liikkeelle. Jumalan Äidin kirkko oli kirkkaasti valaistu. Levostaan häirityt asukkaat syöksivät porteille ja näkivät paljouden tulia linnassa liehuvan huoneesta huoneesen. Sitten tulet muodostivat pitkän jonon, ja saatto luikerteli käärmeenä ulkokäytäviä pitkin, jotka yhdistivät linnan Jumalan temppelin kanssa.
Kaikki opritshnikit, puettuina samalla tapaa hiippoihin ja mustiin kaapuihin, kantoivat soitsuja. Niiden loisto väreili kummallisesti leikellyillä patsailla ja seimen koristuksilla. Tuuli liehutti kaapuja, mutta kuutamo yhdessä tulen kanssa heijasteli kullalle, helmille ja kalleille kiville.
Edellä kulki tsaari, munkiksi puettuna, löi rintaansa ja rukoili, äänekkäästi itkien:
— Jumala, armahda minua syntistä! Armahda minua saastaista eläintä! Armahda minun ilettävää päätäni. Anna, Herra, minun syyttömästi surmaamaini sieluille rauha!
Temppelin ovella Iivana meni tainnoksiin.
Soitsut valasivat eukkovanhusta, joka istui portailla. Hän ojensi tsaarille vapisevan kätensä.
— Nouse, isäseni! — sanoi Onufrevna: — minä autan sinua. Kauan sinua odotin. Käykäämme, Vanja, sisään, rukoilkaamme yhdessä!
Kaksi opritshnikkiä nostivat tsaaria kainalosta. Hän meni kirkkoon.
Uusia saattoja, myöskin mustissa kaapuissa ja korkeissa hiipoissa, riensi kaduilla, palavat soitsut käsissä. Temppelin ovi nieli yhä uusia ja uusia opritshnikeita, ja pyhäin jättiläiskuvat katselivat heitä vihaisin silmin korkeilta seiniltä ja kirkon kupukatoista.
Keskellä siihen saakka hiljaista yötä kajahti monen sadan ääninen laulu, ja kauaksi kuului kellojen kumina ja psalmien veisaaminen.
Vangit kammioissaan kavahtivat pystyyn, kilistäen kahleitaan ja alkoivat kuunnella.
— Tsaari pitää yöllistä jumalanpalvelusta, — he sanoivat. —Pehmennä, Herra, hänen sydämensä, vuodata lempeyttä hänen sieluunsa!
Slobodan pienet lapset, jotka olivat nukkuneet äitiensä vieressä, heräsivät peloissaan ja alkoivat itkeä.
Moni äiti ei pitkään aikaan voinut rauhoittaa pienokaistansa.
— Vaiti! — hän sanoi viimein: — vaiti, ettei Maljuta kuule!
Ja Maljutan nimeä mainitessa lapsi herkesi itkemästä, peloissaan se painoi itsensä äidin rintaa vastaan, ja keskellä yöllistä hiljaisuutta kaikuivat taas opritshnikkien psalmit ja kellojen taukoamaton helinä.
XII Luku.
Panettelu.
Aurinko nousi, mutta iloista aamua ei tullut Maljutalle. Palattuaan kotiinsa, hän ei löytänytkään poikaansa ja arvasi, että Maksim oli ainiaksi jättänyt Slobodan. Suuri oli Grigori Lukjanitshin raivo. Kaikille kulmille lennätti hän takaa-ajajoita. Tallirengit, jotka olivat maanneet Maksimin lähtiessä, käski Maljuta heti heittämään vankeuteen.
Kulmia rypistäen ja hampaita kiristäen kulki hän katua ja mietiskeli, ilmoittaako tsaarille, vai salata häneltä Maksimin paon.
Kavion kalke ja iloinen pakina kuului hänen selkänsä takaa. Maljuta katsoi taaksensa. Tsarevitsh ynnä Basmanovit ja joukko nuoria huimapäitä palasivat aamukävelyltä. Kuohkea maa oli vettynyt sateesta, hevoset astuivat loassa ihan kavion niveleitä myöten. Huomattuaan Maljutan, tsarevitsh päästi argamakinsa[15] karkaamaan ja räiskytti lokaa Grigori Lukjanovitshin päälle.
— Kumarran sinulle nöyrimmästi, bojari Maljuta! — sanoi tsarevitsh, seisahtaen ratsunsa. — Kohtasimme vast'ikään sinun takaa-ajajiasi. Maksim näyttää tulleen tuittupäiseksi, koska hän on karannut luotasi. Tahi kenties olet sinä itse lähettänyt hänet Moskovaan bojarin lakkia tuomaan, vai mitä arvelet?
Ja tsarevitsh purskahti nauruun.
Maljuta oli tavanmukaisesti astunut maahan ratsun selästä. Seisoen paljain päin hän koko kämmenellään hieroi lokaa kasvoistaan. Hänen myrkylliset silmänsä näyttivät tahtovan lävistää tsarevitshin.
— Mutta mitä hän tuota lokaa hieroo? — huomautti Basmanov, haluten olla tsarevitshille mieleen, — jossakin toisessa se tosin näkyisi, mutta ei hänessä.
Basmanov puhui puoliääneen, mutta Skuratov kuuli hänet.
Kun koko joukko nauraen ja pakisten oli nelistänyt tsarevitshin jälessä, hän peitti päänsä, kiipesi taaskin hevosen selkään ja ajoi käyden linnalle.
"Hyvä!" ajatteli hän itsekseen: "antakaa aikaa, hyvät herrat, antakaa aikaa!" Ja hänen kalvenneet huulensa koukistuivat hymyilyyn, ja hänen jo poikansa paosta ärtyneessä sydämessään kypsyi vähitellen toivottu kosto varomattomille pilkkaajoille.
Kun Maljuta tuli linnaan, Iivana Vasiljevitsh istui yksin huoneessaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, silmät paloivat. Mustan kaapun oli hän vaihtanut keltaseen, koruommelluksilla varustettuun ja sinisellä aivinalla vuorattuun ihotakkiin. Kahdeksan pitkätupsuista nauhaa riippui pitkin aukeamaa. Käyräsauva ja isolla smaragdilla koristettu kolpakko olivat tsaarin edessä pöydällä. Yölliset näyt, taukoamaton rukoileminen, unen puute eivät olleet uuvuttaneet Iivanan voimia, mutta saattaneet hänen ärtyisyytensä korkeimmilleen. Kaikki, minkä yöllä oli kokenut, näytti taas hänestä pirun viekoittelmiselta. Tsaari häpesi pelkoansa.
"Kristuksen nimen vihollinen," hän ajatteli, "yksinäisesti estelee minua ja auttaa vainoojiani. Mutta en anna hänen huvitteleida minun kanssani! En pelkää hänen vehkeitään! Näytän hänelle, että hän minussa tapasi väkevämpänsä!"
Ja tsaari päätti entiseen tapaansa kukistaa kavaltajat ja syöstä surman suuhun vihollisensa, vaikkapa heitä olisi tuhansittain. Ja ajatuksissaan hän alkoi silmäillä alamaisiaan ja heidän keskestään etsiä kavaltajia.
Jokainen silmäys, jokainen liike näyttivät hänestä nyt epäluuloisilta.
Hän muistutteli mieleensä läheistensä erinäisiä sanoja ja näissä sanoissa etsi hän salaliiton avainta. Yksin sukulaisetkaan eivät välttäneet hänen epäluuloaan.
Maljuta tapasi hänet miltei houreessa.
— Hallitsija, — sanoi hetkisen vaiettuaan Grigori Lukjanovitsh, — sinä käskit minun kiduttaa Kolitsheveitä, saadaksesi ilmi uusia kavaltajia. Luota minuun. Kyllä minä saan Kolitshevit piinapenkissä puhumaan. Yhtä kumminkaan en voi; en voi saada heitä mainitsemaan sinun suurinta vastustajaasi!
Tsaari katseli kummastuen lemmikkiänsä.
Maljutan silmissä oli jotakin tavatonta.
— Asia, näet, hallitsija, on sellainen, — jatkoi Skuratov, ja hänen äänensä muuttui, — että silmä kyllä näkee ja korva kuulee, mutta julkilausumaan sitä kieli ei käänny…
Tsaari katseli häntä kysyvin silmin.
— Kas, sinä, hallitsija, olet, esimerkiksi, jo monta varasta mestauttanut, ja kavaluus yhä vielä versoaa Venäjällä. Ja vaikkapa kuinka monta mestaisit ja vieläpä kymmenkertaisesti, kavaluudesta et kuitenkaan pääse!
Tsaari kuunteli eikä arvannut.
— Siksipä, hallitsija, et kavaluudesta pääse, että sinä karsit siitä haarat ja oksat, mutta itse runko juurineen jää vallan eheäksi!
Tsaari yhä vielä ei käsittänyt, mutta kuunteli kasvavalla uteliaisuudella.
— Näet, hallitsija, mitenkä sinulle sanoisin? Kas, esimerkiksi, muista, kun makasit kuolemaisillasi, antakoon Jumala sinulle monta vuotta elääksesi! niin bojaritpa tekivät ankaran salaliiton sinua vastaan. Olipa heillä silloin johtaja, esimerkiksi, veljesi Vladimir Andrejevitsh!
"Ah! — tuumasi tsaari: — kas siinä, mitä merkitsivät yölliset näkyni! Vihollinen tahtoi pimittää järkeni, jotta pelkäisin estää veljeni aikeita. Mutta se ei onnistu. En säästä veljeänikään!"
— Puhu, — hän sanoi, kääntyen julmana Maljutan puoleen, — puhu, mitä tiedät Vladimir Andrejevitshistä!
— Ei, hallitsija, minun puheeni ei nyt koske Vladimir Andreitshiä. Hänestä en enää luule sitä, että hänellä olisi jotain tekeillä sinua vastaan. Bojaritkaan eivät nyt enää häntä ajattele. Jo kauan on hän luopunut sinun valtaasi vaanimasta. Minun puheeni ei koske häntä.
— Ketä sitten? — kysyi tsaari kummeksien ja hänen muotonsa alkoi värähdellä.
— Näet, hallitsija, Vladimir Andreitsh on kyllä heittänyt tuumat häiritä valtakuntaa, mutta bojaritpa eivät ole heittäneet. He arvelevat itsekseen: hänen oi ole onnistunut asettaa itseään valta-istuimelle, niin asetammepahan me…
Maljuta kävi hämilleen.
— Kenen? — kysyi tsaari, ja hänen silmänsä liekehtivät.
Maljuta tuli viheriäksi.
— Hallitsija! Ei kaikkea ole kaunis puhua. Meikäläinen miettiköön ja arvatkoon, mutta pitäköön kielensä hampaiden takana.
— Kenen? — toisti Iivana, nousten sijaltaan.
Maljuta vitkasteli vastatessaan.
Tsaari tarttui molemmin käsin hänen kaulukseensa, veti hänen kasvonsa lähelle omia kasvojaan ja imeytyi häneen silmillään.
Maljutan polvet alkoivat notkahdella.
— Hallitsija, — sanoi hän puoliääneen, — älä sinä vihastu häneen, eihän hän itse ole sitä miettinyt.
— Puhu! — kähisi Iivana ja puristi lujemmin Maljutan kaulusta.
— Hänellehän se ei olisi juolahtanut mieleen, — alkoi Maljuta, välttäen tsaarin katsetta, — no, jonkun on täytynyt kiihoittaa häntä. Ken häntä on lähinnä, nepä onkin kiihoittanut. Mutta hän, syntinen ihminen, on ajatellut itsekseen: hiukan myöhemmin, hiukan aikaisemmin, kaikki samaan päättyy.
Tsaari alkoi arvata. Hän kävi kalpeammaksi. Hänen sormensa alkoivat suoristua ja päästää Maljutan kaulusta.
Maljuta toipui. Hän käsitti, että aika oli käsissä antaa ratkaisevan iskun.
— Hallitsija! — sanoi hän äkkiä terävästi: — älä etsi kavaluutta kaukaa. Sinun vastustajasi istuu vastapäätä sinua, hän juo kanssasi samasta pikarista, syö kanssasi samasta astiasta, puvussa käy yksiltä olkapäiltä.
Vaikeni Skuratov ja kiihkeästi odottaen päätti hän luoda veriset silmänsä tsaariin.
Vaikeni myöskin tsaari. Hänen kätensä laskeutuivat hervottomina alas.Käsitti hän vihdoinkin Maljutan.
Tällä hetkellä kajahti pihalta iloisia huutoja.
Juuri samaan aikaan, kun alkoi keskustelu tsaarin ja Skuratovin kesken, tsarevitsh seuralaisineen ajoi pihalle, missä odotti häntä kylien ja kauppalain kauppamiehiä, jotka olivat tulleet Moskovasta, tarjoten suolaa ja leipää nöyrästi rukoillen.
Huomattuaan tsarevitshin, he kaikki laskeutuivat polvilleen.
— Mitä te anotte; kyynäräsaksat? — kysyi huolimattomasti tsarevitsh,
— Isäsemme! — vastasivat vanhimmat, — olemme tulleet rukoilemaan armoasi! Ole meidän puolustajamme! Surkuttele meitä. Opritshnikit hävittävät meidät tykkänään, ryöstävät sekä vaimot että lapset!
— Kas, hupsuja! — sanoi tsarevitsh, kääntyen naurain Basmanoviin päin. — He tahtoisivat pitää yksin itseään varten sekä vaimot että tavarat. Menkää kotiinne; minä kenties puhun isälleni puolestanne, höntöt!
— Sinä olet meidän isämme, antakoon Jumala sinulle pitkää ikää! — huusivat kauppamiehet.
Tsarevitsh istui ratsun selässä. Hänen vieressään oli Basmanov. Anojat olivat heidän edessään polvillaan. Vanhin piti tarjotinta, jossa oli leipää ja suolaa.
Maljuta näki kaikki akkunasta.
— Hallitsija, — kuiskasi hän tsaarille, — kenties häntä on kiihottanut joku niistä, jotka nyt ovat hänen kanssansa; katso, nyt jo kansakin tervehtii häntä valtiaana!
Ja niinkuin loitsija pelästyy pahaa henkeä, jonka hän itse on manannut esiin, samoin Maljuta pelästyi sitä mielen ilmettä, minkä hänen sanansa olivat mananneet Iivanan kasvoille.
Tsaarin kasvoista oli kadonnut kaikki inhimillinen tunne. Niin hirveänäMaljuta ei ollut häntä nähnyt vielä konsana.
Kului muutama silmänräpäys. Äkkiä tsaari hymyili.
— Grisha, — sanoi hän, pannen molemmat kätensä Skuratovin olkapäille, — kuinkas sinä äsken sanoit? Minä karsin haaroja ja oksia, mutta runko se seisoo eheänä?
— Grisha, — jatkoi tsaari, verkkaan lausuen joka sanan ja katsellen Maljutaa jollain kauhealla luottamuksella, — otatko sinä hävittääksesi kavaluuden juurineen?
Ilkeä ilo vääristi Maljutan suuta.
— Sinun suosiostasi otan sen tehdäkseni, — kuiskasi hän vavisten koko ruumiissaan.
Iivanan muoto muuttui silmänräpäyksessä. Hymy katosi ja piirteet kävivät kylmiksi, taipumattoman liikkumattomiksi. Hänen kasvonsa näyttivät marmorista hakatuiksi.
— Ei saa vitkastella! — hän sanoi katkonaisesti ja käskeväisesti. — Ei kenenkään pidä tietämän tästä. Tänään hän menee metsästämään. Tänään hän löydettäköön metsästä' Sanotaan hänen pudonneen kuoliaaksi hevosen selästä. Tiedätkö Hiidenkuilun?
— Tiedän, hallitsija.
— Sieltä hän löydettäköön. Tsaari osoitti ovea.
Maljuta meni ulos ja hengitti etehisessä vapaammin.
Tsaari jäi kauan liikkumattomaksi. Sitten hän lähestyi verkkaisesti pyhäinkuvia ja lankesi niiden eteen polvilleen.
Kaikista Maljutan palkollisista rohkein ja nopsin oli hänen ratsupalvelijansa Matvei Homjak. Hän ei milloinkaan väistynyt vaaraa, rakasti taistelua ja väkivaltaa ja julmuudessa tuskin oli herraansa huonompi. Jos oli kylä poltettava, tahi kirjoitus salaa pistettävä johonkin, jonka nojalla bojari jälkeenpäin mestattiin, tarvittiinko jonkun vaimo ryöstää, aina Homjak lähetettiin. Ja Homjak poltti kylän, pisti salaa kirjoituksen ja yhden vaimon asemasta toi heitä useampia.
Homjakin puoleen kääntyi nytkin Grigori Lukjanovitsh. Mitä he keskenään juttelivat, sitä ei kukaan kuullut. Mutta samana aamuna, kun tsarevitshin metsäkoirat väsymättä juoksentelivat Moskovan ympäristössä, ja kulkupaikoilla seisovain metsästäjäin huomio oli kiinnitetty otuksen odotukseen, ja jokainen teroitti näköään, eikä yksikään välittänyt siitä, mitä hänen toverinsa tekivät, — tähän aikaan lennättivät pimeätä kylätietä, poistuen metsästyspaikasta, Homjak ja Maljuta, ja heidän keskellään, satulaan sidotuin käsin, lennätti eräs kolmas, jonka kasvoja peitti aina leukaan saakka vedetty paslikka. Eräässä tien mutkassa yhtyi heihin kaksikymmentä aseellista opritshnikkiä, ja kaikki yhdessä ajaa karahuttivat, sanaakaan virkkamatta.
Metsästys sillävälin meni menoaan, eikä kukaan huomannut tsarevitshin poissaoloa, ottamatta lukuun kahta ratsupalvelijaa, jotka nyt puukon lävistäminä rotkossa heittivät henkensä.
Noin kolmekymmentä virstaa slobodasta, synkän metsän keskellä, oli liejuinen ja luoksepääsemätön suo, jota kansa nimitti Hiidenkuiluksi. Paljon ihmeellistä kerrottiin tästä paikasta. Puunhakkaajat pelkäsivät pimeän tullessa lähestyä sitä. Vakuuttivat, että kesäisinä öinä veden kalvolla hypiskeli ja kaaresteli pieniä tulia, niiden ihmisten sieluja, jotka ryövärit olivat tappaneet ja heittäneet Hiidenkuiluun.
Yksin keskellä valoisata päivää oli suo synkeän salaperäinen. Isoja, alhaalta oksattomia puita, kohosi mutasesta mustasta vedestä. Päilyen siinä kuin sumukuvastimessa, näyttivät ne muodottomilta ihmisiltä tahi satumaisilta eläimiltä. Ei kuultu lähellä suota ihmisääntä. Villisorsain parvia lenteli joskus pulskuttamaan sen pinnalle. Kaislikossa kajahteli nokikanan valittava huuto. Musta kaarne liiteli puiden latvain päällitse, ja monisuinen kaiku kertoi sen pahanenteistä raakuntaa. Toisinaan kuului hyvin kaukaa kirveen iskuja ja kaatuvan puun rytinää ja jyskettä.
Mutta kun aurinko laskeutui latvojen taa, kun suon yli kohosi kuulakka utu, kirveen isku herkeni ja entiset äänet muuttuivat muiksi. Alkoi sammakkojen yksitoikkoinen kurnuttaminen, ensin hiljaa ja katkonaisesti, sitten kovasti ja täysiäänisenä kuorona.
Kuta pimeämmäksi muuttui, sitä äänekkäämmäksi kävi hyönteisten surina. Niiden äänet muodostivat ikäänkuin lakkaamattoman ja yhtämittaisen huminan, niin että korva siihen tottui ja eroitti sen keskellä myös susien ulvonnan ja hyypiän valituksen kaukaa. Pimeys kävi synkemmäksi; esineet kadottivat entisen muotonsa ja pukeutuivat uuteen asuun. Vesi, puiden oksat ja utukerrokset sulivat yhdeksi kokonaiskuvaksi. Kuvat ja äänet sekaantuivat keskenään ja kävivät käsittämättömiksi ihmistajunnalle. Hiidenkuilusta tuli paholaisen tyyssija.
Tähän kirottuun paikkaan ohjasivat Maljuta ja opritshnikit kulkunsa, mutta eivät pimeänä yönä, vaan aurinkoisena aamuna. Mutta samaan aikaan kun he riensivät ja patistivat ratsujaan, kokoontui toisia rohkeita miehiä, ulkomuodoltaan pahannäköisiä, sakeaan metsään, lähelle Hiidenkuilua.
XIII Luku.
Vanjuha Persten ja hänen toverinsa.
Laajalla, vanhain tammien ja läpipääsemättömäin pensaikkojen ympäröimällä aukeamalla oli muutamia turvekotia, ja niiden välissä kaatuneilla rungoilla, nurin käännetyillä juurakoilla, heinäsaatoilla ja kuivilla lehdillä makasi ja istui joukko eri-ikäisiä ja kaikenpukuisia miehiä. Aseellisia nuorukaisia tuli alinomaa synkästä metsästä ja yhtyi tovereihin. Paljon oli heidän kesken eroavaisuutta. Verkaa, sarkaa piikkoa, toiset repaleissa, toiset kullan koltuskoissa, siinsi puiden oksien lomitse. Toisilla oli miekat kupeilla, toiset heiluttivat käsissään puntaripäisiä hihnoja tahi nojautuivat leveihin partuskoihin. Paljon oli siellä arpia, naarmuja, vanuneita tukkia ja sukimattomia partoja.
Uskalias toverikunta jakautui eri piireihin. Ihan keskellä kenttää keitettiin puuroa ja vartaissa paistettiin raavaanlihaa. Räiskyvällä valkealla riippui kattiloita; savu erkani tummansinisenä pilvenä vihannasta pimennosta, joka oli ympäröinnyt kentän kuin lihamuuri. Puuronkeittäjät rykivät, hieroivat silmiään ja väistyivät pois savusta.
Pikkasta etäämpänä harmaahapsinen, pitkäpartanen ukko kertoi nuorisolle jotain satua. Hän puhui seisoen ja nojaten pitkävartiseen kirveesen. Tässä asennossa oli ukon mukavampi kertoa kuin istualtaan. Hän saattoi sekä oikaista itsensä suoraksi, että kääntyä kaikille tahoille, ja soveliaissa paikoin huitoa kirveellään sekä väliin viheltää huikeasti. Pojat kuuntelivat häntä todellisesti nauttien, korvat höröllään ja suut selällään. Mikä oli istuutunut maahan, mikä kiivennyt oksalle, mikä yksinkertaisesti seisoi hajareisin ja mulkoili silmiään; mutta suurin osa makasi mahallaan, kyynäspäin maahan nojautuneena ja leuka kämmenien varassa: sitenhän oli mukavinta.
Loitompana kaksi nuorta veitikkaa läimäyttivät toisiaan nyrkeillä päähän. Leikin tarkoitus oli se, että kumpiko meistä muka ennen pyytää armoa. Eikä kummankaan mieli tehnyt sitä pyytää. Jo molemmat vastustajat punottivat kuin kaksi porkkanaa, mutta voimakkaat nyrkit eivät herenneet jysähtämästä päitä vastaan, juuri kuin moukarit alaisimia vasten.
— Etkö jo ala saada tarpeeksi, Hlopko? — kysyi se, joka näytti heikommalta.
— Älä pelkää, veli Andrjushka! kun saan, niin sanon. Mutta katso vaan, ettei sinua kohta paha peri!
Ja nyrkit jatkoivat takomistaan.
— Katsokaa, veikot, kohtsiltään Andrjushka käpertyy! — sanoivat katselijat.
— Eikä käperry! — vastasivat toiset: — miksikä hän käpertyisi; hänellähän pää on eheä!
— Mutta saatpa nähdä, että käpertyy!
Mutta Andrjushka ei uhallakaan tahtonut käpertyä. Hän käytti vilppiä, ja sen sijasta että olisi lyönyt vastustajaansa päälakeen, iski hän häntä nyrkillä ohimoon.
Hlopko kaatua romahti.
Moni katselijoista nauraa hohotti, mutta suurin osa ilmaisi paheksumistaan.
— Se ei ollut kunniallisesti tehty! — huusivat he; — Andrjushka käytti petosta! Antakaa selkään Andrjushkalle!
Ja Andrjushkalle annettiin heti paikalla selkään.
— Mistä Jumala miehet tuo? — kysyi vanha sadunkertoja muutamilta nuorilta, jotka olivat lähestyneet tulta ja arasti katselivat ympärilleen kaikille tahoille.
Heitä kuljetti tukeva nuorukainen, leveä puukko vyöllä; tulokkailla ei ollut aseita, he näkyivät olevan noviiseja.
— Kuuletteko te, haukan pojat! — sanoi heihin kääntyen tuo tukeva nuorukainen, — setä Korshun kysyy, mistä Jumala teidät on tuonut? Vastatkaa sedälle!
— Niin, tuota noin. Minä sitä olen Moskovan tienoilta, — vastata sopersi eräs heistä.
— Mutta miksikä pesästäsi olet lentänyt? — kysyi: Korshun: — näinköhän pakkanen pani, vai olisiko liian kuumaksi käynyt?
— Kenties kävi kuumaksi! — vastasi nuori mies: — kun opritshnikit olivat tuvan sytyttäneet, niin kävi ensin kuumaksi, mutta kun tupa oli palanut, niin pihalla pakkanen kouristeli.
— Kas niin vaan. Sinä et ole tyhmempiäsi. No, mutta sinä, mitä läksit?
— Sukua hakemaan!
Rosvot nauraa hohottivat.
— Kas mitä mietti. Millaista sukua sitten?
— Niin, kun tappoivat opritshnikit äidin sekä isän, sisaren sekä veljet, ikäväksi kävi yksinään olo maailmassa; arvelen itsekseni: lähden hyvien ihmisten luo, he minua syöttävät, juottavat, rupeavat minulle veljiksi ja isiksi! Tapasin sitten kapakassa tämän veikon, ja pyysin ottamaan mukaansa!
— Sinä olet kunnon poika! sanoivat rosvot: — istu luoksemme, maista leipää ja suolaamme, me rupeamme sinun veljiksesi!
— Mutta mitä tuo seistä töllöttää, nenä suulle langenneisin, juuri kuin ei olisi viiteen viikkoon murusta maistanut. Hei sinä itkusuu, mitä siinä huuliasi lerputat? Mistäs olet?
— Kolonnan seuduilta! — vastasi, laiskasti kieltänsä kääntäen, voimakas nuori mies, joka surullisen näköisenä seisoi toisten takana.
— Kuinka, ovatko opritshnikit sinuakin loukanneet, vai mitä?
— Morsiamen veivät! — vastasi nuorukainen vastahakoisesti ja vitkaan.
— Mutta kerrohan toki!
— Mitäpä siinä kerrottavaa! Kun tulivat, niin veivätkin!
— No, entäs sitten?
— Mikäs sitten? Sitten ei mitään.
— Miks'et sinä ottanut pois morsiantasi?
— Missäpäs hän oli otettavissa? Kun tulivat, niin veivätkin.
— Mutta sinä vaan suu ammollaan katsoa töllistit heitä?
— Enkö mitä, perästäpäin, kun olivat menneet, suutuin niin julmasti, että Jumala varjelkoon.
Rosvot taas nauroivat täyttä kurkkuaan.
— Niin, sinä veli, olet näköäsi hitaanlainen!
Nuorukainen mulkoili vaan tyhmän näköisenä, eikä vastannut.
— Hei sinä, paistettu nauris! — sanoi muuan rosvo — ovat vieneet sinulta morsiamen, mutta älä siitä vielä ole milläsikään, kyllä toisen saat!
Nuorukainen katseli, suutaan aukoen, mutta ei virkannut sanaakaan.
Hänen kasvonsa näyttivät huvittavan rosvoja.
— Kuuletko, sinun kanssasi puhellaan! — sanoi eräs heistä, survaisten häntä kylkeen.
Nuorukainen oli ääneti.
Rosvo tyrkkäsi häntä kovemmin.
Nuorukainen katsoi häneen niin tyhmännäköisenä, että kaikki taas purskahtivat nauruun.
Useampia miehiä tuli hänen luoksensa ja alkoivat häntä tuupiskella.
Poika parka ei tiennyt, pitikö hänen suuttua, vai ei; mutta eräs muita voimakkaampi tyrkkäys saattoi hänet luopumaan uneliaasta kylmäkiskoisuudesta.
— Tarpeeksi tuupattu! — hän sanoi: — olenko minä mikään jauhokuli teidän lykittäväksenne, vai mitä? Heretkää, suutun!
Rosvot rupesivat kovemmin nauramaan.
Nuorukainen oli tosiaankin jo suuttua, vaan laiskuus ja luontoperäinen uneliaisuus voittivat hänen vihansa. Hänestä näytti, ettei maksa vaivaa tyhjästä suuttua, ja tähdellistä syytä ei ollut olemassa.
— Suutuhan, hölmö! — sanoivat rosvot, — mintähden et suutu?
— Hyvä on, tyrkkikääpäs vielä!
— Kas, miten vaatelias! No, siinä on sinulle!
— Hyvä on, mutta lujemmin?
— Siitä saat!
— No, pitäkää nyt puolianne! — sanoi nuorukainen, vihastuen vihdoinkin täydellä todella.
Hän kääri hihansa, sylkäsi kouriinsa ja alkoi läimäyttää syytöntä ja syyllistä. Rosvot eivät odottaneet sellaista hyökkäystä. Ne, jotka olivat lähempänä, lyötiin silmänräpäyksessä kumoon ja kieriskelivät toveriensa jaloissa. Koko seura väistyi tulelle päin; kattila kaatui ja keitos vieri hiilokseen.
— Hiljaa, sinä, hiljaa, saatana! Miksikä kiivastuit! Puhutaan sinulle, hiljaa! — huusivat rosvot.
Mutta mies ei enää mitään kuullut. Hän huitoi yhtämittaa nyrkillään oikealle ja vasemmalle ja joka iskulla kaasi rosvon, joskus kaksikin kerrassaan.
— Kas karhua! — sanoivat ne, joiden oli onnistunut loikata syrjemmälle.
Vihdoin poika tuli järkiinsä. Hän herkesi huitomasta ja seisahtui keskelle kaadettuja ja särjettyjä ruukkuja, kynsien korvallistaan, juuri kuin haluten sanoa:
— Minäkö tosiaankin olen kaiken tämän tehnyt!
— Oo, veli, — sanoivat rosvot, nousten jaloilleen ja hieroen kylkiään; — jos sinä silloin ajoissa olisit suuttunut, eivät olisi ryöstäneet sinulta morsianta! Kas millainen Ilja Muromets![16]
— Mutta mikä nimesi on, poikaseni? — kysyi vanha rosvo.
— Mainitaanpa Mitkaksi!
— No, Mitka! Oi, vai Mitka!
— Kyllä se semmoinen Mitka on!
— Pojat! — sanoi eräs nuorukainen, tullen juoksujalkaa heidän luokseen, — atamaani[17] taas alkoi kertoilla olostaan Volgan varsilla. Kaikki ovat heittäneet sekä laulujen laulamisen että satujen kuuntelemisen, istuvat atamaanin ympärillä. Mennään sukkelaan, muuten emme saa paikkaa!
— Mennään, mennään kuuntelemaan atamaania! — kaikui rosvojen kesken.
Kaadetun puun rungolla, jättiläistammen varjossa, istui leveäharteinen, keskikokoinen jäntterä mies, kalliissa, kullalla kirjaillussa nutussa. Hänen päätänsä peitti misjurka eli ympyriäinen rautatakki; se oli patalakin muotoinen ja sitä nimitettiin myöskin napleshnikiksi. Lakkiin oli kiinnitetty barmitsa eli teräksinen rengasverkko, miekan iskulta suojelemaan niskaa, kaulaa ja korvia. Leveäharteinen mies piti kädessään tshekania eli sotatapparaa, vasaran muotoinen, pitkävartinen ase, jonka takapuoli on teroitettu. Tässä asussa olisi ollut vaikea tuntea vanhaa tuttavaamme, Vanjuha Persteniä. Hänen silmänsä vilkkuivat kaikille tahoille. Lyhyeiden mustain viiksien alta välkkyivät hänen hampaansa niin häikäisevän valkoisina, että ne näyttivät valaisevan koko hänen kasvonsa.
Rosvot olivat vaiti ja kuuntelivat.
— Niinpä, veikkoset, — puhui Persten, — ei se vielä ole mikään kumma, jos pysähdätte kuormaston, tahi ryöstätte bojarin, kun teitä on kymmenen yhtä vastaan. Mutta kas se olisi tavatonta, jos yksi seisottaisi ja ryöstäisi viisikymmentä miestä, tahi enemmän!
— Ah, sepä vasta jotain olisi! — virkkoivat rosvot: — eipä vähään tyytynyt! Sinä varmaankin seisotat?
— En puhu itsestäni, mutta tunnenpa miehen, joka yksinään on kuormastojakin pysäytellyt!
— Jokohan ei taaskin sinun volgalainen sankarisi?
— Eipähän kukaan muu. Niin, esimerkiksi, hinattiin kerran rannalta Astrakanista Volga-emoa pitkin ylöspäin tulevaa alusta. Aluksessa oli paljon väkeä: kaikki nuoria kauppioita, musketunterit ja sapelit mukana, kauhtanat auki, lakit kallellaan, juuri kuin meikäläisilläkin. Mutta lastina oli: kultaa, hohtokiviä, helmiä, Astrakanin räämää ja kaikenlaista roskaa: vieläkö, vai joko riittää! Äyräs on korkea, polku kapea, ja keskellä Volgaa on saari: alaston kallio, joka vasten virtaa pistäiksen veitsenkärjen kaltaisena niemekkeenä, niin terävänä, että Jumala varjelkoon.
— Nyt oli urhoni tiedustellut, missä lastissa Jumala aluksen tuopi. Ei sanonut kellenkään sanaakaan, läksi aamulla varhain, piiloutui pensaihin eikä henkeään hievahtanut. Kuluu hetkinen, kuluu toinen, tulevat ponnistaen hinaajat, kaksitoista miestä, toinen toisensa takana, selkä koukussa ähkivät, että kieli on pitkänään suusta. Alus näköään ei ollut kepeä, ja vuolekin miesvoimille oli liian kova.
Urhoni vaan odottaa sitä, että ovat sivumenneet terävän kallion syltää viisikymmentä. Ja sittekun hypähtää esiin pensaiden takaa, ja kun miekalla lyödä läväyttää vetonuoraa, niin se kerrassaan kahtia lensi, mutta hinaajat, kun siinä uskollisesti käydä kämpivät, niin romahtivatkin maahan nenälleen. Siinä hän ketä puntaripää-hihnalla, ketä nyrkillä, mutta ken jaloilleen pääsi, niin ala laputtaa käpälämäkeen! Alus painui virran mukaan suoraan vasten kalliota. Säikähtyivät kauppiaat, ei kukaan ajattelekkaan ampumista, ajattelevat ainoastaan miten väistää kallionkärkeä, ettei alus murskaantuisi! Mutta urhoni tempasi toisella kädellään vetonuoran, tarttui toisella puusta kiinni, ja alus seisoi kuin naulattu.
— Hei te, kyynäräsaksat, kauppiaat! rohkeat sankarit! Heittäkää veteen miekkanne ja ampuma-aseenne, pyydän rehellisesti, ellen päästä vetonuoraa, ja silloin ruhjon teidät ynnä lastinne, että sen tiedätte!
Kauppiaat aikoivat ampua urhoa, mutta heittivät heti sen tuumansa; ajattelivat: mitä siitä hyödymme? Jos tapamme hänet, ei ole ketään vetonuoraa pitämässä. Mikäs auttoi, heittivät aseensa veteen, mutta eivät sentään kaikkia, arvelivat: annahan, kun poika tulee kannelle alusta ryöstämään, niin me hänelle teemme lyhyen mutkan! Mutta urhoni ei menekkään satimeen.
— Hyvä, sanoo, — kauppias-kullat, meni aseenne pohjaan, menkääpä tekin, kuhun kutakin haluttaa! Toisin sanoin lausuttuna: hypätkää suin päin aluksesta!
He yrittivät vikuroimaan, mutta hän, näette poikaseni, sitoi vetonuoran puuhun, tempasi musketunterinsa ja lähetti heihin luodin.
Silloin kaikki, niin monta kuin heitä oli, hyppäsivät veteen, juuri kuin sammakot. Mutta hän huutaa:
"Älkää uiko tänne, tavoitelkaa tuonpuolista rantaa, muuten ammun kaikki, kuin sorsat!"
— Mitä, pojat, millainen mielestänne on sankari?
— Reipas mies! — sanoivat rosvot, — todellakin aika poika! Mutta mitä hän aluksella teki?
— Niin aluksellako? Hän keri vetonuoran käsivartensa ympärille, juurikuin paperileijan rihman, ja veti aluksen rantasärkälle.
— Mutta kai hän on ruumiiltaan Polkanan kokoinen, vai mitä?
— Eikä, ei ole Polkanan kokoinen. Ruumiiltaan hän ei ole minua isompi, mutta hartiat ovat hiukan leveämmät!
— Leveämmät kuin sinun! Miten se on mahdollista, minkä näköinen hän sitten on?
— No oikein miehen näköinen: tukka tuuhea, parta musta, nenä vähän köyristynyt, kasvot litteät, mutta silmiin kun katsoo, niin pelottaa!
— Olkoon sinussa oikeus, atamaani, sinä puhut hänestä, kuin jostakin ihmeestä, mutta me emme ota uskoaksemme. Sinua miehekkäämpää me emme ole nähneet!
— Ette minua parempaa ole nähneet! No, mitä te, pölkkypäät, sitten olette nähneet! Sillä tiedättekö,— jatkoi Persten kiivaasti, — tiedättekö, etten minä hänen rinnallaan ole mitään! Roskaa, paljasta roskaa, enkä mitään muuta!
— Mutta mikä sinun sankarisi nimi sitten on?
— Hänen nimensä, veikot, on Jermak Timofejitsh.
— Kas, millainen nimi! Mutta kuinka hän on yksin, vai mitä, ilman joukkoa toimiskelee?
__ Eikä, ei yksin. On hänellä kelpo joukko, on myös uskollisia päälliköitä. Vaan vihastui heihin oikeauskoinen tsaari. Lähetti Volgalle sotajoukkonsa hävittämään heitä, poloisia, mutta yhdeltä päälliköltä, nimeltä Ivan Koljtso, oli käskenyt katkasemaan pään ja viemään Moskovaan.
— Mitenkä saivat hänet kiinni?
— Olivat saada tsaarin miehet Koljtson kiinni, vaan hän pujahti heiltä sormien välitse ja luisti avaraan maailmaan. Missä hän nyt on, koito, Herra tiennee, mutta minä arvaan, että hän piakkoin taas painaiksen Volgalle! Joka kerran on oleskellut Volgan varsilla, se ei viihdy muilla seuduin.
Atamaani vaikeni ja alkoi miettiä.
Miettimään rupesivat rosvotkin. He laskivat huimat päänsä voimakkaille ryntäille ja silittivät ääneti pitkiä viiksiään ja leveitä partojaan. Mitä ajattelivat rohkeat uskalikot, istuen aukealla, synkän metsän keskessä? Menetettyä nuoruuttaanko, jolloin vielä olivat kunniallisia sotilaita tahi rauhallisia maamiehiä? Hopealta hohtavaa Volga-emoako? vai ihmeellistä sankaria, josta kertoili Persten? vai ajattelivatko he korkeita telineitä keskellä aukeata ketoa, kahta patsasta poikkipuineen, joita siihen aikaan joka huikenteleva rajupää surullisina hetkinä ajatteli?
— Atamaani! — huudahti eräs rosvo, juosten ihan hengästyneenä Perstenin luo, — viiden virstan päässä täältä ajaa Rjasanin tietä noin kaksikymmentä ratsumiestä kalliissa aseissa, kaikki kullatuissa kauhtanoissa! Heidän hevosensa maksaa jokainen sata ruplaa, tahi enemmän!
— Mihin ajavat? — kysyi Persten, kavahtaen pystyyn.
— Vastikään olivat kääntyneet Hiidenkuilulle päin. Minä kun huomasin, niin suoraa päätä juoksin tänne suon ja metsän halki.
— No, pojat — huusi Persten: — tarpeeksi uunilla hirsiä vedelty!Kaksikymmentä miestä. käyköön minun kanssani!
— Sinä, Korshun, — hän jatkoi, kääntyen vanhan rosvon puoleen, — ota kaksikymmentä muuta miestä, ja asettukaa väärän tammen luo väijyksiin, sulkekaa heiltä tie, jos me emme ajoissa ehtisi perille. No, joutuin miekat käsiin!
Persten huiskasi tshekanillaan ja iski tulta silmillään. Hän oli pelottavan päällikön näköinen keskellä kuuliaista sotajoukkoaan.
Rosvojen entinen vapaa käytös katosi ja jätti sijaa ehdottomalle kuuliaisuudelle.
Silmänräpäyksessä oli neljäkymmentä miestä erkautunut joukosta ja jakautunut kahteen riviin.
— Hei, Mitka! sanoi Korshun nuorelle Kolonnan miehelle, — ota mukaasi sauva ja käy kanssamme, mutta koeta ponnistaa, kenties suutut!
Mitka mulkoili tyhmännäköisenä, otti kylmäverisesti ukon käsistä tavattoman ison kangen, asetti sen olallensa ja läksi löntteröiden osastonsa jälkeen väärälle tammelle.
Toinen osasto riensi Perstenin johtamana Hiidenkuilulle, tuntemattomia ratsastajia vastaan.
XIV Luku.
Korvapuusti.
Samaan aikaan, kun Maljuta ja Homjak, opritshnikkiosaston seuraamana, kuljettivat tuntematonta Hiidenkuilulle, istui Serebrjani ystävällisesti keskustellen Godunovin kanssa pikareilla täytetyn pöydän ääressä.
— Sano, Boris Fjodoritsh, — puhui Serebrjani, — mikä tsaariin tuli tänä yönä? miksi koko sloboda nousi yölliseen jumalanpalvelukseen? Tahi tapahtuuko se teillä usein?
Godunov kohotti olkapäitään.
— Suuri hallitsijamme, — hän sanoi, — usein vaikeroi ja itkee pahantekijöitään ja usein rukoilee ja itkee heidän sieluinsa edestä. Mutta että hän kutsui meidät öiseen rukoukseen, sitä ei ensinkään ole ihmettelemistä. Itse Basilius Suuri sanoi toisessa kirjeessään Gregorius Saziansilaiselle: mikä toisille aamu, se hurskaille on puoliyö. Keskellä öistä hiljaisuutta, kun eivät silmät eivätkä korvat päästä pahennusta sydämeen, on ihmisymmärrykselle soveliasta seurustella Jumalan kanssa.
— Boris Fjodoritsh! Olen ennenkin sattunut näkemään, kun tsaari rukoili; mutta ei se käynyt niin. Nyt on kaikki muuttunut toisin. Ja opritshninasta minä en pääse selville. Ne eivät ole munkkeja, vaan ryöväreitä. Moniaita päiviä sitten kun palasin Moskovaan, minä kuulin ja näin niin paljon hirveitä tekoja, että on vaikeata uskoakin. Varmaankin ovat kietoneet hallitsijan pauloihinsa. Sinähän Boris Fjodoritsh, olet häntä lähellä, hän rakastaa sinua, sinä saattaisit sanoa hänelle opritshninasta?
Godunov hymyili Serebrjanin yksinkertaisuudelle.
— Tsaari on armollinen kaikille, — sanoi hän teeskennellyssä nöyryydessä, — minullekin osoittaa armoaan ei ansioitteni mukaan. Ei minun tule tuomita hallitsijani tekoja, ei minun ole tsaaria neuvominen. Mutta opritshninaa ei ole vaikeata käsittää: maa kokonaan on hallitsijan, kaikki me olemme hänen korkean kätensä alla; minkä hallitsija ottaa omiksi tarpeikseen, se onkin hänen, mutta minkä meille jättää, se on meidän; kenen käskee olemaan luonaan, se on häntä lähellä, mutta ketä ei käske, se on kaukana. Kas siinä koko opritshnina.
— Niin, Boris Fjodoritsh, kun sinä puhut, näyttää selvältä, mutta itse asiassa ei ole siten. Opritshnikit hävittävät ja rääkkäävät maalaisia pahemmin kuin tatarilaiset. Niitä vastaan ei ole mitään tuomio-istuinta. Koko maa joutuu niiden kautta perikatoon! Sinun pitäisi sanoa tsaarille. Sinua hän uskoisi!
— Ruhtinas, Nikita Romanitsh, paljon on pahuutta maailmassa. Eivät sentähden ihmiset hävitä ihmisiä, että toiset ovat opritshnikkeja, toiset maalaisia, vaan sentähden, että sekä nuo että toiset ovat ihmisiä. Olettakaamme, että sanoisin tsaarille: mitähän siitä lähtisi? Kaikki kääntyisivät minua vastaan, ja tsaari itse minuun suuttuisi!…
— Mitä sitten. Suuttukoon, mutta sinä olet tehnyt omantunnon mukaan, olet sanonut hänelle totuuden!
— Nikita Romanitsh! Totuutta ei sovi aina sanoa, se on sanottava järkevästi. Jos olisin ruvennut vastustelemaan tsaaria, aikoja sitten minua ei olisi täällä, mutta jollen minä olisi ollut täällä, kuka eilen olisi pelastanut sinut mestauspölkystä?
— Mikä on asia, se asiana pysyy, Boris Fjodoritsh, antakoon Jumala sinulle terveyttä, hukkaan olisin joutunut ilman sinua!
Godunov luuli saaneensa ruhtinaan vakuutetuksi.
— Näetkös, Nikita Romanitsh, — hän jatkoi, — hyvä on seista totuuden puolesta, mutta yksinään tantereella ei ole sotapäällikkö. Mitä sinä tekisit, jos esimerkiksi neljäkymmentä ryöväriä sinun silmiesi edessä alkaisivat raadella syytöntä?
— Mitäkö tekisin? Minä kävisin miekkoineni kaikkien neljänkymmenen kimppuun ja alkaisin paukuttaa, kunnes heittäisin henkeni Herran käsiin. — Godunov katseli häntä ihmetellen.
— Ja heittäisit henkesi, Nikita Romanitsh — hän sanoi, — päästyäsi viidenteen, korkeintaan kymmenenteen ryöväriin, ja jälelle jääneet kumminkin surmaisivat syyttömän. Ei, parempi on olla heihin koskematta, ruhtinas, mutta kun rupeavat tapettua ryöstämään, silloin pitää huutaa, että Stepka on ottanut itselleen enemmän kuin Mishka, niin he itsekin lopettavat toinen toisensa.
Serebrjanin ei ollut sellainen vastaus mieleen. Godunov huomasi sen ja muutti puheenaineen.
— Kas, — sanoi hän, katsoen ikkunasta, — kukahan se tänne nelistää, kaula sojossa? Katso, ruhtinas, eiköhän ole sinun ratsupalvelijasi?
— Tuskinpa! — vastasi Serebrjani: — hän pyysi tänään päästäkseen toivioretkelle parinkymmenen virstan päähän…
Mutta tarkemmin katseltuaan ratsastajaa tunsikin ruhtinas hänet Miheitshiksi. Ukko oli kalpea kuin kuolema. Satulaa hänen allansa ei ollut; hän näkyi heittäytyneen ensimäisen ratsun selkään, mikä käsiin sattui, ja vasten kaikkea säädyllisyyttä, kiiti hän nyt pihaan, aivan kauniitten ikkunain alle.
— Isäseni Nikita Romanitsh! — huusi hän jo kaukaa, — sinä juot, syöt, virkistät itseäsi, mutta murhetta et tunne. Vast'ikään kohtasin minä tuolla puolen kirkkoa Maljuta Skuratovin ja Homjakin, molemmat ratsain, ja heidän keskessään, kädet sidottuina, kenenkä luulisit? itse tsarevitshin, ruhtinaan! Ne kirotut olivat panneet hänen päähänsä mustan paslikan, mutta tuuli löyhytti paslikkaa, ja niin tunsin tsarevitshin! Hän katsoi minuun, juuri kuin apua pyytäisi, mutta Maljuta, susi hänet syököön, lennätti paikalle ja vetäsi taas paslikan hänen silmilleen!
Serebrjani hypähti paikaltaan.
— Kuuletko, kuuletko, Boris Fjodoritsh? — huusi hän säkenöivin silmin. — Vai pitäisikö odottaa vielä, että ryövärit riitautuisivat keskenään! — Ja hän syöksi alas portaita.
— Tuo tänne hevonen! — huusi hän, kiskaisten suitset Miheitshin käsistä.
— Mutta tämä hevonen ei sovi sinulle, isäseni, — sanoi Miheitsh, — tämä on pahanpäivänen koni, eikä satulaakaan sillä ole … ja mitenkä sinä sellaisella hevosella saattaisit tsaarin luo ajaa?…
Mutta ruhtinas oli jo hypännyt selkään ja lennätti, ei tsaarin luo, vaan Maljutaa takaa-ajamaan.
On olemassa muinainen laulu, kenties Iivanan aikuinen, joka omalla tavallaan kertoo tässä mainitun tapauksen:
Kun perustukset pantiin Moskovan,Syntyi tsaari Iivana Vasiljevitsh.Kun läksi alle kaupungin Kasanin,Alle Kasanin kaupungin, alle Astrakanin:Hän Kasanin otti ohi mennessään,Vangitsi tsaarin, hänen tsaarittarensa;Hävitti Pihkovasta petoksen,Pihkovasta ynnä Novgorodista.Mitenkä hävittäisi Moskovasta sen!Virkkoi Maljuta ilkeä Skuratovitsh:"Voi sinua, tsaari Iivana Vasiljevitsh!Petosta et poista ikipäivinäs!Sinua vastapäätä istuu vastustajasi,Syöpi kanssasi yhdestä astiasta,Juopi kanssasi yhdestä pikarista,Vaatteensa saapi yhdestä olkapäästä!"Ja tsaari asian arvasi,Tsarevitshia vihasi."Voi, te ruhtinaat sekä bojarit,Tsarevitsh ottakaa käsistä valkeista,Pukekaa musta puku päällensä,Kuljettakaa hän suohon liejuiseen,Tuonne syvään Hiidenkuiluhun,Äkisti hänet siellä surmatkaa!"Bojarit kaikki kilvan poistuivat.Jäi yksin ilkeä Maljuta vaan,Tsarevitshin hän otti käsistä valkeista,Puetti hänet mustiin vaatteisin,Kuljetti sitten suohon liejuiseen,Tuonne syvään Hiidenkuiluhun.Sai tiedon Nikita Romanitshin palvelija,Istui hevosluuskan selkähän,Pian nelisti luo Nikita Romanitshin:"Hoi, isäseni, Nikita Romanovitsh!Sinä juot, syöt, virkistät itseäsi,Et petoksesta tiedä ensinkään!Putoaa tähti taivaan alainen,Sammuupi liekki kirkkaan tuohuksen,Tsarevitshia koht' ei olekaan!"Nikita Romanitsh säikähtyy,Heittäytyy hevosluuskan selkään,Pian suolle liejuiselle lennättää,Tuonne syvälle Hiidenkuilulle.Hän iski Maljutaa korvalle:"Sinä Maljuta, Maljuta Skuratovitsh!Et palaa tätä sinä nielekään,Palasta tästä sinä tukehdut!"
Kenties ei tämä laulu olekaan todellisten tapausten kanssa yhtäpitävä, mutta ainakin siinä ilmaantuu sen vuosisadan henkeä. Vaillinaisina ja hämärinä saapuivat kansan korville tiedot siitä, mikä tapahtui tsaarin hovissa tahi tsaarin läheisten piirissä, mutta siihen aikaan, jolloin säädyt eivät vielä olleet tavoiltaan eroitettuina, eivätkä eläneet toisilleen vieraina, nämät tiedot, vaikkapa haettujakin, eivät poistuneet todenmukaisuuden rajoista ja säilyttivät itsessään yleisen elämän ja yhteisten käsitysten leiman.
Sellainenko sinä olit, ruhtinas Nikita Romanovitsh, jommoiseksi sinua kuvataan — siitä tietävät tuskin Kremlin muurit ja vanhat tammet Moskovan tienoilla! Mutta sellaisena sinä esiinnyit minulle, äänettömän mielikuvituksen luomana, iltahetkenä, kun ketoja peitti pimeys, kaukana haihtui hyörivän päivän hälinä, mutta lähellä kaikki oli hiljaa, ja tuskin tuuli suhahti lehdissä, ja tuskin illan kovakuoriainen lenteli sivutse. Ja surullisena ja voimakkaana puhui minussa isänmaanrakkaus, ja kirkkaana esiintyi usvasta meidän onneton ja kunniakas muinaisuutemme, koska, ikäänkuin pimeyden estämän näön korvaukseksi, minussa avautui sisällinen silmäni, jolle vuosisadat eivät tehneet mitään haittaa. Sellaisena sinä ilmestyit minulle, Nikita Romanovitsh, ja selvästi näin minä sinut kiitävän ratsun selässä Maljutaa takaa-ajamassa, ja minä olin siirtynyt siihen kauheaan aikaan, jolloin ei mitään ollut mahdotonta!
Serebrjani unhotti, että hän oli ilman miekkaa ja pistooleja, eikä hän tuntenut haittaa hevosestakaan, vaikka se olikin vanha. Olipa se virkku ratsu aikanaan, palvellut jo vuotta parikymmentä sekä matkoilla että tappeluissa; lepoa se vaan ei ollut voinut saada itselleen vanhuudessakaan; oli vetänyt vettä ja märkiä heiniä, kärsinyt kepin iskuja!
Nyt tunsi se seljässään olevan voimakkaan ratsastajan, ja muisteli menneitä aikoja, jolloin hän kantoi urhoja tuimiin taisteluihin, ja häntä ruokittiin parhaimmilla kauroilla, ja juotettiin mesikämmenen medellä. Hän pullisteli punasia sieramiansa, lengotteli kaulaansa lentäen ajamaan takaa Maljuta Skuratovia.
Maljuta ratsastaa synkässä metsässä opritshnikkiensa kera. Hän kiiruhtaa heitä Hiidenkuilulle, asetellen verhoa tsarevitshille, ettei opritshnikit tietäisi, ketä kuolemaan viedään. Jos he sen saisivat tietää, niin he luopuisivat Maljutasta, ja silloin pääsisi lintu häkistä. Mutta opritshnikit ajattelevat, miksi tuommoinen hoikka mies ratsastaa Homjakin ja Maljutan keskellä, ja ihmettelevät vaan sitä, että hän viedään niin kauvas tapettavaksi.
Maljuta kiiruhtaa vaan opritshnikkeja, kiihoittaa hevosia, antaa piiskalla läimäyksiä heidän koville lautasilleen.
— Voi teitä, suden ruoat, heinäsäkit! Eihän tsaari vaan olisi ruvennut arvelemaan, ja lähettänyt ajamaan meitä takaa!
Maljuta-pyöveli ajaa nelistäen synkässä metsässä, häntä katselevat lintuset, kurotellen kaulojansa, mustat korpit lentelevät hänen päänsä kohdalla — jo on lähellä Hiidenkuilu!
— Kuulepas, — sanoo Maljuta Homjakille, eiköhän kuulu takanamme kavioin kopsetta?
— Ei, — vastaa Homjak, — sehän on omain hevostemme kavioin kaiku.
Ja yhä enemmän kiiruhtaa Maljuta opritshnikkeja, yhä useimmin saa hevoset piiskan sivalluksia.
— Kuule, — sanoo hän Homjakille, — eiköhän joku huuda takanamme?
— Ei, — vastaa Homjak, — meidän puheemme vaan kaiku kertoo.
Maljuta kiihoittaa hevoisia.
— Voi teitä, suden ruoat, heinäsäkit. Jolleipa olisi perässämme takaa-ajajia!
Äkkiä Maljuta kuulee takanaan: — Seiso, Grigori Lukjanitsh!
Serebrjani saavutti Skuratovin ja oli jo hänen takanaan. Hänen hevoskulunsa ei jättänyt häntä.
— Seiso, Maljuta, huusi Serebrjani toistamiseen ja, saavutettuaanSkuratovin, antoi voimakkaasta kädestä hänelle aimo korvapuustin.
Voimakas oli Nikita Romanovitshin lyönti. Puusti kajahti kuin pyssyn laukaus; aika kahina syntyi, lehdet värähtelivät puissa; pedot juoksivat syvälle metsään, minkä jalat jaksoivat; puitten ontelosta lensivät muljosilmäiset tarhapöllöt; ja talonpojat kaukana repien vennää, katsahtivat toisiinsa ja sanoivat ihmeissään:
— Kuules, kuinka jymähti! näinköhän vanha tammi sortui Hiidenkuiluun?
Maljuta luiskahti satulasta. Nikita Romanovitshin vanha hevonen kompastui ja kaatui maahan, heittäen henkensä.
— Maljuta! — huudahti ruhtinas, nousten jaloilleen, — älä yrittele enää turhia! Tällä kerralla sinä menehdyt!
Ja temmattuaan Maljutan miekan hänen huotrastaan, alkoi huimia sillä hänen pääkallonsa ympäri.
Äkkiarvaamatta suhahteli toinen miekka ruhtinaan pään kohdalla. Matvei Homjak näet oli kiiruhtanut herrallensa apuun. Nytpä syntyi kiivas ottelu Homjakin ja Serebrjanin välillä. Opritshnikit hyökkäsivät ruhtinaan kimppuun paljastetuin miekoin, mutta puut ja kivilohkareet suojelivat, niin ettei kaikki voineet häntä yht'äkkiä ympäröidä.
Nyt on, — ajatteli ruhtinas torjuen lyöntejä, — kysymys elämästä, puhumattakaan tsarevitshin pelastuksesta! Jospa voisi kestää vaikka vaan puolituntisen, niin ehkä Jumala lähettäisi jostakin apua!
Ja tuskinpa hän niin oli miettinyt, kun läpitunkeva vihellys kajahti metsässä; äänekkäät huudot vastasivat siihen. Muuan opritshnikeistä, joka jo oli kohottanut miekkansa iskeäkseen ruhtinasta, kaatui halaistuin päin maahan, ja hänen ruumiinsa yli näkyi Vanjuha Persten, heilutellen veristä tshekaniansa. Samassa silmänräpäyksestä rosvot hyökkäsivät, kuin susilauma Maljutan palvelijain kimppuun, ja heidän välillään syntyi käsikahakka. Kylläpä Maljuta seuralaisineen koetti tehdä hyökkäystä vihollisia vastaan, vaan mistään ei ollut tie auki, kaikkialla vaan metsää ja murroksia. Useat uupuivat siihen, vaan toiset pian toipuivat. Huudettiin ja vannottiin. Liian uskaliaat joutuivat tallattaviksi. Itse Persten saatuaan haavan käsivarteensa, heilutti jo heikommin tshekaniansa, kun taas uusi vihellys kimahti metsässä.
— Pojat, olkaa rohkeat! — huudahti Persten — sieltäpä tulee ukkoKorshun avuksi!
Ja tuskin oli hän lopettanut puheensa, kun Korshun jo vuorostaan ryntäsi opritshnikkien kimppuun, ja heidän kesken alkoi tiukka ja mitä verisin kahakka!
Ratsasmiesten oli vaikea vastustaa metsässä jalkamiehiä. Hevoset kohosivat takajaloilleen, kaatuivat nurinniskoin ja painoivat ratsastajat allensa. Opritshnikit rupesivat kuoleman pelosta epäröimään. Homjakin miekka viuhtoi kuin vihuri, hänen päänsä päällä leimusi salama.
Äkkiä yleisen tungoksen ajalla kuului jyminä. Väkevä Mitka syöksähti joukkoon, ja tunki aivan suoraan Homjakin luo, kaataen ilman eroitusta sekä viholliset että ystävät. Mitkä tunsi morsiamensa ryöstäjän. Kohotettuansa molemmin käsin aimo korentoansa, viskasi hän sillä vihollistaan. Homjak väisti sen, vaan lyönti sattui hevoseen. Ratsu kaatui kuolleena maahan, korento meni kappaleiksi.
— Odota! — sanoi Mitka, retustaen Homjakia kohti — nyt et pääse kynsistäni.
Taistelu taukosi. Ei ollut kenen kanssa tapella, kaikki opritshnikit makasivat kuolleina, ainoastaan Maljuta pelastui nopealla argamakillaan.
Rosvot alkoivat lukea miehiänsä, paljoa ei ollut jälellä. Olivatpa hekin kyllin monta menettäneet. — Kah, — sanoi Persten, tultuaan Serebrjanin luo ja pyyhkäistyään hien otsaltaan, — katso bojari, missä yhteen yhdyttiin!
Serebrjani, heti rosvojen ilmestyttyä, syöksi tsarevitshin luo ja vei hänet hevosineen varjoon; tsarevitsh oli sidottu satulaan. Serebrjani katkasi miekallaan köydet ja auttoi tsarevitshia kulkemaan, otti liinan, jolla hänen suunsa oli tukittu, pois. Koko taistelun aikana ei hän mennyt hänen luotansa, ja suojasi häntä omalla ruumiillansa.
— Tsarevitsh, — sanoi hän, nähdessään, että rosvot alkoivat ryöstää kuolleita ja ottaa kiinni sinne tänne juosseita hevosia, — taistelu on loppunut. Kaikki sinun kavaltajasi ovat kuolleet, ainoastaan Maljuta yksin pääsi pakoon, vaan minä luulen, ettei hänkään kauan hengitä, kun tsaari käskee häntä etsiä.
Tsarevitshin nimen kuullessaan, astui Persten takaperin.
— Kuinka? — sanoi hän: — onko tämä tsarevitsh? hallitsijan poika? Katsopas kenen avuksi Jumala joudutti! Katsopas ketä nuo roistot sidottuna kuljettivat!
Ja atamani heittäytyi Ivan Ivanovitshin jalkoihin.
Tieto hänen läsnäolostaan levisi nopeasti rosvojen joukossa. Kaikki lakkasivat tutkimasta kuolleiden taskuja ja tulivat kunnioittamaan tsarevitshia.
— Kiitän teitä hyvät ihmiset, sanoi hän suopeasti, ilman tavallista korskeuttaan: — keitä tahansa olettekin, kiitän teitä!
— Eikä mitään, armollinen herra! vastasi Persten, — olisinpa sen tietänyt, että sinua kuljetetaan, niin en olisi tuonut neljääkymmentä nuortamiestä, vaan kaksi sataa.
Silloin ei tämä Skurlatovitsh olisi päässyt kynsistämme; me olisimme ottaneet hänen elävänä, ja sinun läsnäollessasi hirttäneet! On minulla kuitenkin, katsos, hänen apulaisensa; hän on minulle vanha tuttu, ja silloin kun ei ole kalaa, on rapukin kalan vertainen.
Kuule mies, sinähän pidät häntä tallessa, eikö niin?
— Minä, niin minä! vastasi Mitka, maaten vatsallaan, päästämättä uhria altansa.
— Tuo tänne se, älä pelkää, ei se puikahda kynsistä! Ja te, pojat, hellittäkää hiukan silmuketta kuulustelua varten ja valmistakaa hirttonuora.
Mitka nousi seisaalleen. Hänen altansa kohosi terve pulska nuorukainen, mutta samalla kuin hän käänsi kasvonsa rosvoihin, huudahtivat he kaikki hämmästyksestä.
— Hlopko! — kaikui jokaisen huulilta: — Hlopkohan tämä on! Hän rutisteli Hlopkoa opritshnikkina.
Mitka katseli, väännellen suutaan.
Hlopko voi töintuskin hengittää — Voi mua pöllöä, — lausui viimeinMitka, — sinuako minä rutistelinkin! Mikset puhunut?
— Miten minä olisin puhunut, kun sinä minun kurkkuni päällä istuit, sinä senkin hylje! Hyi!
— Mutta miten sinä jouduit minun alleni?
— Miten! Kuinka! Kun sinä "kontio" viskasit hevosta otsaan, niin ratsastaja kaatui minun päälleni, ja sinä "lurjus" syöksit minun niskaani hänen sijastansa, hänet sinä jätit omiin valtoihinsa, arvaapas iloitsiko hän!
— Oh mua tomppelia! — sanoi Mitka repien tukkaansa.
Rosvot purskahtivat nauramaan. Itse tsarevitshikin myhähteli. Homjakia ei mistään löydetty.
— Mitäs tehdä, — sanoi Persten, hänen aikansa ei ole vielä tullut, vaan oli miten oli, jos Jumala suo, eipä hän toisella kertaa livukaan kynsistäni! Ja nyt, tsarevitsh, suo minun nyt miehineni saattaa sinua tielle. Se on ehkä sopimatonta, tsarevitsh! Eihän minun, halvan ihmisen sopisi puhua sinun armosi kanssa, vaan mitäs tehdä, ilman minua et täältä ehkä palajaisikaan!
— No pojat, — pitkitti Persten, — kokoontukaa nyt suojelemaan hänen tsaarillista armoansa. Sitten hän kääntyi Serebrjanin puoleen ja sanoi: istu sinä bojari tälle hevoselle ja suvaitse minun ottaa sinun hevosesi.
— Kylläpä sinä, Korshun, luullakseni, mieluisasti jalkasinkin kuljet, eikä sinunkaan, Mitka, ole etäinen!
— Ei mitään, sanoi Mitka, tarttuen yhtä hevosta, joka tästä juoksi, sivulle, — istunhan minäkin!
Hän nosti jalkansa kannukselle, vaan jaksamatta pysyä siinä, hän kellahti vatsalleen hevosen selkään, ajoi ravia muutaman sylen sillä tavalla, ja viimein kohosi satulaan.
— Aha! — huudahti hän, heilutellen jalkojansa ja viskellen kyynäsvarsiansa.
Koko joukko liikahti metsästä, ympäröiden tsarevitshia.
Kun viimein tultiin aukealle, ja etäältä häämötti Aleksanderin slobodan katto, niin Persten seisahti.
— Armollinen herra tsarevitsh, — sanoi hän, hypäten hevosen selästä, — tästä pääset nyt sinä tietäsi, tuollahan näkyy jo sloboda. Ei sopisi meidän enää viipyä sinun tsaarillisen armosi kanssa. Sitä paitsi tuolla maantiellä pöllyää tomu; sieltä tulee luultavasti sotilaita. Hyvästi, armollinen herra, älä etsi; vasten tahtoa Jumala toi!
— Odota, mies! — sanoi tsarevitsh, joka, vaaran vältettyänsä, alkoi tulla entiselleen. — Odota, mies! Sanopas edeltäpäin, mitä bojarisukua olet, mitä kullattua viittaa kannat?
— Armollinen tsarevitsh, — vastasi Persten nöyrästi, — paljo on meitä bojareja täällä ilman sukunimeä, paljo ruhtinaita ilman kantasukua. Käytämme sitä, minkä Jumala lähetti!
— Mutta tiedätkö, — jatkoi tsarevitsh ankarasti, että sellaisia ruhtinaita varten, kuin sinä olet, on korkeat asunnot torilla, etkä sinä itse osta viittaasi? Ellet sinä tänään olisi tehnyt minulle palvelusta, käskisin minä noiden ratsumiesten ottamaan teidät kaikki kiinni ja viemään slobodaan. Mutta tämänpäiväisen tähden annan minä sinun entisen rosvoamisesi anteeksi, ja puhun tsaari-isälle sinun puolestasi, jos tunnustat hänelle vikasi!
— Kiitän suosiostasi, armollinen herra, suuresti sinua kiitän; vaan minun aikani tsaarille vikoja tunnustaakseni ei ole vielä tullut. Raskaat ovat syntini Jumalan edessä, suuret ovat syyni tsaarin edessä; tuskinpa isä-tsaari antaisikaan anteeksi, ja vaikka antaisikin, niin oi sovi jättää tovereita!
— Kuinka? sanoi tsarevitsh ihmetellen, etkö jätä rosvoilemistasi, kun minä itse lupaan puolustaa sinua? Onko sinusta rosvoileminen maantiellä sopivampaa, kuin kunniallisesti eläminen?
Persten alkoi sivellä mustaa partaansa ja näytti, viekkaasti hymyten, kaksi riviä tasaisia ja valkeita hampaita, niin että hänen tummat kasvonsa näyttivät vielä tummemmilta.
— Armollinen herra! — sanoi hän: — sitävartenhan hauki on meressä, ettei ruutana nukahtaisi! Tottumattomana en ryhdy sota- enkä kauppa-asioihin. Jää hyvästi, isä; tuolla kohoaa jo tomu; aika on lähteä; kala etsii syvempää, vaan veljemme — missä on vähän vahvempi alusta!
Ja Persten katosi pensastoon, vetäen hevosen mukaansa. Rosvot yksi toisensa perään katosivat puitten sekaan, ja tsarevitsh Serebrjanin kanssa ratsastivat slobodaan ja pian kohtasivat joukon ratsuväkeä, jota johdatti Boris Godunov.
Mitä tsaari teki tällä ajalla? Kuulkaamme, mitä tietää siitä laulu ja miten se ilmituo tämän ajan käsitteet kansassa.
Mitä sanoo tsaari julma:"Voi teitä ruhtinaat ja bojarit!Mustiin pukeutukaa,Huomenmessuun tulkaa.Tsarevitshin sielumessua kuullaan,Teidät, bojarit, minä kattilassa keitän."Bojarit kaikki peljästyivät,Mustiin pukeutuivat,Huomenmessuun kokoontuivat,Tsarevitshin kuolinmessua kuullaksensa.Tulipa Nikita Romanovitsh,Kirjava nuttu yllä,Toi kerallaan nuoren tsarevitshin,Asetti hänet pohjoisoven ääreen.Mitä sanoo tsaari julma:"Voi sinua, Nikita Romanovitsh!Miksi herjaat edessäni?Kun tähti taivahalta putosi,Että pyhän neitseen kynttilän sammutti,Ei enää jäänyt minulle nuori tsarevitsh."Mitä sanoo Nikita Romanovitsh:"Voi sinua oikeauskoisin tsaari!Me emme tsarevitshin kuolinmessua laula,Me laulamme ylistysvirsiä!"Hän tarttui tsarevitshin valkeaan käteen,Vei hänet pohjoisista ovista!Mitä sanoo tsaari julma:"Kuules Nikita Romanovitsh!Miten sinut palkitsen?Puolenko annan valtakuntaa?Vai paljonko kultaa on tarvis?"— "Voi sinua, tsaari Ivan Vasiljevitsh!Älä anna puolta valtakuntaa eikä kultaa,Vaan anna rosvo Skurlatovitsh.Hänet vien nevalle vetelälle,Tuonne Hiidenkuilulle!"Miten sanoo tsaari Ivan Vasiljevitsh:"Tuoss' on rosvo Maljuta,Menettele hänelle, miten tahdot!"
Niin kertoo laulu; mutta niin ei itse asiassa ole. Aikakirjat näyttävät meille, että Maljuta vielä kauvan jälkeen v. 1565 oli Ivan Vasiljevitshin luona suuressa arvossa. Moni tsaarin lemmikeistä kaatui eri aikoina uhrina hänen epäluuloillensa. Ei säilyneet Basmanovit, ei Grjasnoi, eikä Vjasemski, vaan Maljuta ei joutunut koskaan epäsuosioon. Vanhan Onufrevnan ennustuksen mukaan hän ei kärsinyt vaivaa tässä elämässä ja kuoli kunniallisella tavalla. Pyhän Josef Volotskan luostarinsa, johon hänen ruumiinsa on haudattu, sanotaan Maljutan tapetuksi tsaarin toimesta.
Kuinka Maljuta puhdistautui panettelustaan — emme tiedä.
Saattaa olla, että Iivana, sittenkuin hänen mielensä oli tyyntynyt, piti lemmikkinsä käytöstä kiihkon erehdyttämänä: saattaa niinkin olla, ettei hän vielä nyt täydellisesti lakannut kantamasta epäluuloa tsarevitshia kohtaan. Olipa miten tahansa, niin Skuratov ei ainakaan kadottanut tsaarin luottamusta, vaan tästälähin tuli hän yhä rakkaammaksi Iivanalle. Tähän asti oli hänen vihamiehensä ollut ainoastaan Venäjän kansa, nyt tuli myös itse tsarevitsh hänen vihollisekseen. Iivana oli vaan hänen ainoa tukensa. Yleinen viha Maljutaan vakuutti tsaarille hänen uskollisuutensa. Yllytys Basmanovia vastaan ei myöskään ollut turha. Iivanan sydämessä iti epäilyksen siemen, ja vaikkei hän kohta päästänytkään sitä juurtumaan, niin kylmeni nähtävästi hänen ja hovimarsalkkinsa väli, sillä tsaari ei koskaan antanut anteeksi sille, jota hän varoi, vaikka viimein itsekin tunsi pelkonsa turhaksi.
XV Luku.
Suutelu-tilaisuus.
Jo on aika meidän kääntyä Morosoviin. Jelenan hämmästys Serebrjanin läsnäollessa ei jäänyt tarkkasilmäisen bojarin huomaamatta. Tosin hän ensin arveli, että Vjasemskin kohtaus oli siihen syynä, vaan pian syttyi uusi epäluulo hänen mielessään.
Jättäessänsä Serebrjanin hyvästi, ja saatettuaan hänet portaille, palasi Morosov tupaan. Hänen riippuvat kulmakarvansa värisivät uhkaavasti; syvät rypyt uursivat hänen otsaansa. Häntä tuskastutti ja ahdistutti. "Jelena nukkuu nyt," — hän ajatteli, — "hän ei odota minua; pistäydyn puistoon, kenties pääni virkistyy."
Morosov meni ulos; puistossa oli pimeä. Tultuaan aidan luo, hän huomasi valkosen vaatteen. Hän rupesi tarkastelemaan.
Äkkiä hämmästyttivät häntä lemmen puheet. Ukko seisahti. Hän tunsi naisen äänen. Aidan takaa näkyi tähtitaivaalla äänetön ratsastajan varjo. Tuntematon kumartui Jelenan puoleen ja kuiskasi hänelle jotakin. Morosov pidätti hengitystänsä, vaan tuulenpuuska heilutti puiden latvoja ja vei mukanansa tuntemattoman äänen ja sanat. Kuka tämä tuntematon oli? Näinköhän Vjasemskin on kestäväisyytensä kautta onnistunut taivuttaa puoleensa Jelena? Arvoituksen tapainen on naisen sydän! Häntä miellyttää tänään se, mitä eilen inhosi! Vai eiköhän Serebrjani olisi määrännyt hänen vaimolleen kohtausta? Kuka tiennee? Voineeko olla, että ruhtinas, jonka hän otti vastaan kuin oman poikansa, samana päivänä häntä niin verisesti loukkaisi, häntä, hänen isänsä parhainta ystävää; häntä, joka olisi ollut valmis unohtamaan kaikki oman elämänsä vaarat, säilyttääkseen vaan Serebrjania tsaarin vihasta!