Chapter 7

"Viisas tsaari vastasi heille: — Minä sanon vielä senkin teille, veikkoset: kaikkien kalaimme emo on valaskala, maailma seisoo kolmen Valaan nojassa; Jestrafil-lintu on kaikkien lintujen emä; tämä lintu elää sinisellä merellä; kun se räpistelee siivillänsä, niin koko sininen meri vaahtoaa, se upottaa matkalaivat; ja kun Jestrafil räpistelee, toisena tuntina puoliyön jälkeen, niin kukot alkavat koko maassa laulaa, ja maa valkenee siihen aikaan…"

Persten vilkasi Iivanaan. Tsaari makasi silmät ummessa; hänen suunsa oli auki, niinkuin nukkuneen tavallisesti. Samassa kuin Persten viimeiset sanansa oli lausunut, hän huomasi, että hovin kirkkoa ja läheisten rakennusten kattoa valaisi etäinen loisto.

Hän sysäsi hiljaa Korshunia, joka taas läheni likemmäksi tsaaria.

"Indra peto on ylin kaikkia petoja (Persten jatkoi), se kulkee maakomeroita myöten, niinkuin aurinkoinen ilmakehällä; se kaivaa maaemoa sarvellaan, myllää kaikki syvät lähteet; se panee virrat ja purot juoksemaan, puhdistaa norot ja allikot, antaa ihmisille ruoka- ja juomatarpeita. Alatir-kivi on kaikkien kivien isä; itse Jesus Kristus lepäsi Alatir-kivellä, puhellessaan kahdentoistakymmenen apostolinsa kanssa ja vakuuttaessaan kristinopin totuutta; sillä kivellä hän julisti oppiansa, selittäen kirjoja koko maailmalle. Kiparis-puu on kaikkien puiden äiti; siitä puusta oli tehty se hirsipuukin, jolla itse Jesus Kristus, taivaan tsaari, kahden ryövärin keskellä, riippui. Kuisma on ruohojen äiti. Kun Jumala Kristus riippui hirsipuussa, niin Jumalan äiti tuli hänen luoksensa; hänen silmistään valui kyyneleitä maahan, ja niistä puhtaista kyynelistä alkoi kasvaa ruohoa ja niin kasvoi kuisma-ruoho; sen juuresta meillä Venäjällä kiskotaan ihmeellisiä ristiä, joita vanhat munkit ja hurskaat ihmiset kantavat."

Nyt Iivana Vasiljevitsh huokasi syvään, vaan ei kuitenkaan avannut silmiään. Tulen loiste tuli kirkkaammaksi. Persten alkoi peljätä, ettei mitään hämmennystä syntyisi, ennenkuin ehtisivät saada avaimet. Päättäen itse olla liikkumatta paikaltaan, ett'ei tsaari huomaisi äänestä liikuntoa, hän osoitti Korshunille tulipaloa ja sitte makaavaa Iivanaa, ja jatkoi:

"Kaikki tsaarit kumarsivat hänelle: Kiitämme sinua, jalo herra, viisain tsaari Jeosijevitsh! Sinä puhut meille ulkomuististasi aivan kuin kirjasta! — Silloin Volodimer tsaari korotti äänensä, sanoen: — oi sinua, sinä sangen viisas tsaari David Jeosijevitsh, sano vielä, ilmoita minulle: mennyt yönä varsin vähän nukuin, paljon näin: kun kaksi petoa ovat toisensa kohdanneet, toinen valkea, toinen harmaa, jotka tappelevat keskenään, niin tahtooko valkea voittaa? — Viisas tsaari David Jeosijevitsh vastasi: — oi sinua, Volodimer Volodimeritsh! Kaksi petoa toisiaan kohdatessaan aina tappelee; onhan siitä pyhällä Venäjän maallakin tuoreet jäljet; totuus ja vääryys ovat kohdanneet toisensa; tuo valkea peto on — totuus ja tuo harmaa — on vääryys; totuus väisti vääryyttä, totuus on mennyt Jumalan luokse taivaaseen, vaan vääryys jäi maan päälle, ja joka elää meillä totuudessa, se perii taivaan valtakunnan; vaan se, joka elää vääryydessä, joutuu ikuiseen piinaan…"

Nyt alkoi kuulua tsaarin keveätä kuorsaamista. Korshun kurotti kättään tsaarin päänalustalle, Persten taas siirtyihe likemmäksi akkunaa, ettei äkkinäisellä vaikenemisella keskeyttäisi tsaarin unta, niin hän pitkitti yksitoikkoisella äänellään kertomusta:

"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: — Kiitämme sinua, jalo herra, viisain tsaari, David Jeosijevitsh! Sano vielä meille: mitkä synnit saa anteeksi ja mitä ei? Viisain, ymmärtäväisin tsaari, David Jeosijevitsh, vastasi: Vaikka kaikki synnit saakin anteeksi, niin kolmea syntiä on kuitenkin raskas katua: joka on häväissyt ristikummiansa, joka herjaa isäänsä ja äitiänsä, joka…"

Samassa tsaari äkkiä aukasi silmänsä. Korshun tempasi kätensä pois, mutta se oli jo myöhäistä: hänen ja tsaarin katseet kohtasivat toisiaan. Hetkisen kumpikin äänetönnä katseli toistaan, ikäänkuin jonkun salaisen tenhon vaikutuksesta.

— Sokeat! — tsaari sanoi äkkiä, tuimasti nousten ylös: — kolmas synti on se, kun joku pukeutuu kerjäläiseksi ja tunkeutuu tsaarin makuuhuoneeseen!

Ja hän iski terävällä sauvallaan Korshunia rintaan. Rosvoon sattui sauva ja hän alkoi horjua, kaatuen maahan.

— Aha! — tsaari huudahti, kiskasten tikarin Korshunin povesta.

Opritshnikit juoksivat sisään aseitaan kalistellen.

— Ottakaa molemmat kiinni! — Iivana sanoi.

Kuin villipeto Maljuta hyökkäsi Perstenin kimppuun: mutta tavattomalla vikkelyydellä atamani löi häntä suuta vasten ja särki ikkunan jalallaan, hypäten ales puutarhaan.

— Sulkekaa puutarha, ottakaa rosvo kiinni! — Maljuta kiljui, kivusta kiemurrellen ja pitäen molemmin käsin vatsastaan kiinni.

Sillä välin opritshnikit nostivat Korshunin ylös.

Iivana, puettuna mustaan messupukuun, jonka alta loisti pantsari, seisoi uhkaava sauva kädessään, luoden ankaria silmäyksiä haavoitettuun rosvoon. Peljästyneet palvelijat kantoivat sytytettyjä kynttilöitä. Puhkaistusta ikkunasta näkyi tulipalo. Koko sloboda joutui liikkeelle; kaukaa kuului hätäkelloin soitto.

Korshun seisoi, rypistäen kulmiaan ja laskien silmänsä alas, opritshnikkein keskellä; veri oli tahrannut hänen paitansa leveillä juovilla.

— Sokea! — tsaari sanoi: — puhu, ken olet ja mitä salahankkeita sinulla on minua vastaan?

— En mitään salaa! — Korshun vastasi. — Minä tahdoin ottaa sinulta kassasi avaimet, vaan mitään muuta en sinua vastaan miettinyt!

— Kuka sinut lähetti? Ketkä ovat kumppanisi?

Korshun katsahti pelkäämättä Iivanaa.

— Oi, jalo tsaari! Ollessani nuori, laulelin: "Älä humaja, vilvas salo." Siinä laulussa tsaari kysyy nuorelta mieheltä, kenen kera rosvoilit? Ja mies sanoo: — "Neljä oli mulla toveria: ensimmäinenhän toverini oli — synkkä yö, toinenpa…"

— Olkoon! — Maljuta keskeytti hänet; — katsotaanpa, miten laulelet, kun ruvetaan sinua jaloista kiskomaan ja pukille nostamaan! Mutta mitäs — hän jatkoi, katsellen Korshunia: — enköhän liene nähnyt jossain tuota harmaapäätä!

Korshun nauroi ivallisesti ja kumarsi Maljutalle.

— Kohdattiinhan me, isäkulta, Maljuta Skuratovitsh, jos ehkä muistanet, Hiidenkuilulla…

— Homjak! — Maljuta keskeytti hänet, kääntyen palvelijaansa: — ota tämä ukko, tutkistele häntä ja vaadi kertomaan, miksi hän tuli hänen tsaarillisen armonsa luokse. Minä tulen itse kohta piinahuonoeseen!

— Lähdetään, ukko! — Homjak sanoi, temmasten Korshunia kauluksesta: — mennään kahden, niin saamme keskustella rattoisammin!

— Odota! — Iivana sanoi, — Sinä Maljuta saat säästää tätä vanhusta; hänen ei tarvitse piinakoneessa kuolla. Minä mietin hänelle rangaistuksen, semmoisen, jota ei ennen ole kuultu eikä nähty, semmoisen, että panen sinutkin ihmettelemään!

— Kiitä tsaaria, koira! — Maljuta sanoi Korshunille, tyrkäten häntä: — ehkä saanet vielä elää. Tänä yönä me vaan sinulle kiskomme silmukkaita!

Ja Homjakin kanssa hän vei rosvon tsaarin makuuhuoneesta.

Sillä välin Persten, käyttäen hyväkseen yleistä hämmästystä, kiipesi puutarhan aitauksen ylitse ja riensi torille, jossa vankila oli. Tori oli tyhjä; kaikki kansa oli rientänyt tulipalolle.

Varovaisesti hiipien pitkin vankilan seinustaa, Persten kompastui johonkin pehmeään ja, kumarruttuaan, havaitsi ihmisruumiin.

— Atamani! — supisi sama, häntä lähestynyt punatukkainen laulaja, joka aamulla oli hänet pidättänyt: — vahtimiehen olen tappanut. Anna nopeasti tänne avaimet, aukasemme vankilan ja sitte hyvästi; minä menen miesten kanssa tulipalolle rosvoamaan! Mutta missä on Korshun?

— Tsaarin kourissa! — Persten vastasi katkonaisesti. — Kaikki on hukassa! Kokoa miehet ja sitten! Hiljaa! Kuka se?

— Minä! — vastasi Mitka, tullen seinustalta.

— Mene tiehesi, pöllö! Kaikki tulette slobodasta! Kokoonnumme väärän tammen luona!

— Mutta ruhtinas? — Mitka kysyi.

— Pöllö! Kuuletko, kaikki on kadotettu! Ukko vangittiin, avaimia ei saatu!

— Eihän vankila ole lukittu!

— Eikö ole lukittu? Kuka sen aukasi?

— Minä!

— Sinäkö, tolvana! Puhu selvästi!

— Miks'en puhuisi? Tultuani tänne — ei ole ketään: vahtimies makaa jalat pitkänään. Puhelen näin: antaapas olla, koetan, onko ovi vankkakin, tölmäsin sitä; vaan, miten olikin, ovi lennähti auki!

— Kas vaan sinua veitikkaa! — Persten iloissaan huudahti. — Totta on kuin sanotaan: hupsut maailmassa menestyvät. Lempo soikoon! Voi sinua, sinä mukuri.

Ja Persten tarttui Mitkan päähän, suuteli häntä molemmille poskille, samalla kuin Mitka venytti maiskutellen paksuja huuliaan, ja sitten tyynesti pyyhkäsi suutaan hiallaan.

— Tule sinä minun jäljestäni, kelpo poika! Vaan sinä, torvensoittaja, odota täällä. Jos jotain tulee, niin vihellä!

Persten astui vankihuoneeseen. Mitka ryömi hänen jäljessään.

Etuoven takana oli vielä kaksi muuta ovea, mutta, koska ne olivat vielä heikompia, ne aukenivat vielä helpommin Mitkan uljaista iskuista.

— Ruhtinas! — Persten sanoi, astuen maakuoppaan, — nouse ylös!

Serebrjani luuli, että häntä oli tultu noutamaan tuomion toimeenpanoa varten.

— Joko nyt on aamu? — hän kysyi, — vai etkö sinä, Maljuta, kestä aamuun asti?

— En minä ole Maljuta! — Persten vastasi. — Minä olen se, jonka sinä pelastit kuolemasta. Nouse, ruhtinas. Hetki on kallis. Nouse, minä pelastan sinut!

— Kuka sinä olet! — Serebrjani kysyi. — En tunne ääntäsi!

— Ei se ole tarpeellistakaan, bojari; mistä muistaisit minua! Nouse nyt vaan! Meillä ei ole aikaa viivytellä.

Serebrjani ei vastannut. Hän luuli Perstenin olevan Maljutan pyöveleitä ja piti hänen sanojaan pilkkana.

— Vai etkö luota minuun, ruhtinas? — atamani jatkoi närkästyen. —Muistele Medvedevkaa, muistele Hiidenkuilua, minä — olen VanjuhaPersten!

Ilo sykähti Serebrjanin rinnassa, vapauden ja elämän rakkaus virkosi jälleen. Hänen ajatuksissaan alkoivat pyöriä metsät, kentät ja uudet loistavat taistelut, sekä Jelenan kasvot, kuin kirkas aurinko ilmaantuihe hänelle.

Jo oli hän hypähtänyt maasta, jo oli hän valmis seuraamaan Persteniä, mutta samassa hän muisti tsaarille tekemänsä lupauksen, ja veri oli jähmettyä hänen sydämessään.

— En voi! — hän sanoi: — en voi tulla mukaasi. Minä lupasin tsaarille olla lähtemättä täältä vastoin hänen tahtoaan ja odottaa, miten tahansa olisikin, hänen tuomiotaan.

— Ruhtinas! — Persten lausui kummastuksissaan: — ei minulla ole aikaa keskustella kanssasi. Mieheni odottavat; joka hetki voi maksaa minun pääni! Huomenna odottaa sinua tuomio, nyt on vielä aika, nouse ja tule meidän kanssamme!

— En voi; — Serebrjani toisti synkkänä: — minä rikkoisin valani!

— Bojari! Persten huudahti, ja hänen kasvonsa muuttui vihasta: ivailetko sinä vaan minua? Sinun tähtesi sytytin slobodan; sinun tähtesi me ehkä kaikki menetämme päämme, ja sinä tahdot vaan jäädä tänne! Suottako olemme tänne tulleet? Olemme me kai sinusta nenästä vedettäviä! Sano vielä kerta: tuletko vai et?

— En! — Nikita Romanovitsh vastasi päättäväisesti, heittäytyen kostealle maalle.

— Etkö? — Persten toisti, hammasta purren: — etkö? Siis et omasta tahdostasi! Mitka ota hänet väkisin! — Samassa atamani tarttui ruhtinaaseen ja tukki hänen suunsa vyöllään.

— Nyt et kinastele! — hän sanoi vihoissaan.

Mitka otti Nikita Romanovitshin syliinsä ja kantoi hänet, ikäänkuin pienen lapsen, vankihuoneesta.

— Nopeasti! Kiiruhtakaamme! — Persten sanoi.

Yhdellä tiellä kohtasivat heitä opritshnikit.

— Ketä kannatte? — he kysyivät.

— Tulipalossa haavoittunutta! — Persten vastasi. — Viemme parantajalle!

Slobodan portilla pidätti heidät vahtimies. He yrittivät mennä ohitse; vahtimies alkoi huutaa; Persten iski häntä nyrkillään, ja hän vaipui nikahtamatta.

Ilman enempää vastusta rosvot kantoivat ruhtinaan slobodasta.

XXII Luku.

Luostari.

Me jätimme Maksimin sadeyönä, jolloin hän lähti pois Aleksandrovin slobodasta. Villakoira haukahteli ja hyppeli hänen ympärillään iloissaan siitä, että hänen onnistui päästä irti kahleistaan.

Maksim, jättäessään vanhempainsa kodin, ei ollut ennättänyt valmistaa itselleen edeltäpäin matkan päämäärää. Hän tahtoi vaan päästä erilleen tsaarin lemmityisten inhottavasta elämästä, heidän riettaista huvituksistaan ja jokapäiväisistä veritöistä. Jättäessään taaksensa hirvittävän slobodan, hän antautui kohtalonsa valtaan. Aluksi hän kiiruhti hevostaan, ett'ei isänsä orjat häntä saavuttaisi, jos ehkä Maljuta lähettäisi heitä takaa-ajamaan häntä. Vaan pian hän kääntyi syrjätielle ja ajoi käyden.

Aamupuolella vaara hälveni. Idästä alkoi ruskottaa, ja Maksim rupesi selvemmin erottamaan esineitä. Tien sivuilla kasvoi tuuheita tammia; niiden välistä häämötti pähkinäpensaita. Tuntui niin raittiilta; vesipisaroita putoili puista, verkalleen valuen pitkin leveitä lehtiä. Pian alkoivat pikkulinnutkin puuhata viserrellen vihertävässä metsistössä: tikka koputteli kuivaa puuta, ja tammien latvoja kultasi nouseva aurinko. Luonto virkistyi yhä kauniimmaksi; ratsu astui reippaammin. Oikea Venäjän luonto oli Maksimin silmäin edessä; iloisesti olisi hän vapaudessaan voinut sitä nauttia; mutta suru oli hänen sydämmessään, — haikea venäläinen suru. Mieleensä johtui jätetty äiti, synnyinseutu ja paljon muutakin, josta hän itsekään ei tiennyt; ajatuksissaan hän alkoi hyräillä erästä surullista laulua…

Ihmeellisen tuntehikkaita ovat venäläiset laulut! Sanat olkoot minkälaisia hyvänsä; ne ovat vaan varjoja; ei sanoilla, vaan jo äänillä lausutaan syviä, selittämättömiä tunteita.

Niin, katsellen viheriään metsään, taivaalle, koko Jumalan maailmaan, Maksim lauloi surullisesta kohtalostaan, kultaisesta vapaudesta ja lempeästä äidistään. Hän käski hevosen viemään hänet vieraille maille, missä ilman tuulta kuivaa, pakkasetta paleltaa. Tuulelle hän uskoi terveiset äidille vietäväksi. Hän alkoi ensimmäisestä esineestä, joka sattui hänen silmiinsä ja määräsi kaikkia, mitä mieleen johtui; vaan sävel lausui enemmän, ja jos joku olisi kuullut tämän laulun, niin se olisi käynyt sydämmelle, ja surun hetkenä olisi se jäänyt muistiin…

Viimein, kun suru kovemmin alkoi ahdistaa Maksimia, niin tarttui ohjaksiin, korjasi hattuaan, vihelsi ja huusi, antaen mennä täyttä nelistä.

Pian alkoi hänen edessään häämöittää luostarin muurit.

Luostari oli rakennettu vuoren rinteelle, jolla kasvoi tammia. Kullatut kupoolit ja ristit pistivät esiin tammien viheriäin latvain välitse taivaan sinessä.

Maksimia vastaan tuli joukko luostarin palvelijoita, puettuina sotavarustuksiin. He kulkivat käyden ja veisasivat virttä: "Rakastan sinua, Herra, minun linnani." Kuullessaan pyhät sanat, Maksim seisautti hevosensa ja otti lakin päästänsä, ristien silmiään.

Vuorelta virtaa pienoinen joki. Muutamat myllyt pyörittivät siinä rattaitaan. Rannalla käyskenteli kirjava lehmälauma.

Luostarin ympäristö tuntui niin hiljaiselta ja rauhalliselta, että aseilla varustettu kulku näytti tarpeettomalta. Vieläpä linnutkin visertelivät ikäänkuin puoliääneen; tuuli ei liikuttanut puiden lehtiä, ja ruohostossa piileskelevät sirkat surisivat vienosti. Vaikeata oli luulla, että pahat ihmiset häiritsisivät tätä rauhaa.

"Tässäpä levähdän!" Maksim arveli. "Näitten muurien suojassa vietän jonkun päivän, kunnes isä lakkaa etsimästä minua. Minä avaan sydämmeni rippi-isälle, ehkä hän antaa minulle muutamaksi ajaksi suojapaikan."

Maksim ei erehtynyt. Vanha, pitkäpartainen ja lempeännäköinen abotti, joka ei näyttänyt huolivan mitään maallisista, otti hänet ystävällisesti vastaan. Kaksi palvelijaa tarttui väsyneen ratsun suitsiin. Kolmas toi leipää ja maitoa villakoiralle; kaikki puuhasivat ystävällisesti Maksimin ympärillä. Abotti kehotti Maksimia syömään, vaan hän tahtoi ennen kaikkia tehdä tunnustuksensa.

Ukko katsahti häneen tutkivalla silmäyksellä, niin paljon kuin hyväntahtoiset silmänsä sallivat, ja puhumatta sanaakaan, johdatti hänet laajan pihan poikki matalaan, yksikupooliseen kirkkoon. He kulkivat hautapatsaitten ja nunnahuoneitten pitkän rivin sivuitse, joita kukat koristivat. Hautapatsaitten paadet kalisivat Maksimin askeleista; korkea ruoho kohosi patsaitten keskeltä, puoleksi peittäen nöyrät hautakirjoitukset; kaikki muistutti elämän muuttuvaisuutta, kaikki kehoitti rukoukseen ja hartauteen. Kirkko, johon abotti vei Maksimin, seisoi ikivanhain tammien suojassa, ja niiden satavuotiset oksat peittivät melkein kokonaan kapeat, pitkänsoikeat ikkunat, jotka päästivät valoa tomuisesta, hienoihin lyijypuitteihin asetetusta kissankulta-lasistaan. Kun he tulivat sisään, kohtasi heitä vilvakka pimeys. Ainoastaan yhden ikkunan läpitse, joka vähemmin oli varjossa, valon säteet lankesivat vinoon seinämaalaukselle, joka esitti viimeistä tuomiota. Muut osat kirkossa näyttivät sentähden vielä pimeämmiltä; vaan siellä täällä välkähtelivät kynttiläkruunujen hopeiset helut, kiehkurat jumalankuvissa ja hopealla kirjaillut ristit ja komeat ylistyskirjoitukset mustalla sametilla, koristaen Vorotinskin ruhtinasten, luostarin perustajien, ruumisarkkuja. Kultaus alttarin seinällä näytti hiililtä, jotka ovat tuhan peittäminä ja ovat sammumaisillaan. Tuntui kostealta, ja pyhä tuoksu lemusi. Vähitellen Maksimin silmät alkoivat tottua hämärään, ja hän rupesi erottamaan temppelin muita kummallisuuksia: tsaarillisten ovien yläpuolella oli Vapahtaja kunniassaan Kerubimien ja Serafiimien seurassa, niiden yllä taas kuusitoista hallitus-juhlaa. Suuri Johannes Kastaja esitettiin siivillä varustettuna ja kantaen maljassa katkaistua päätään. Sivuoviin oli kömpelösti kirjoitettu vertaus tuhlaajapojasta, taistelu elämästä ja kuolemasta ja hurskaan ja syntisen sielun lähdöstä. Nämät surulliset taulut kovasti vaikuttivat Maksimiin; kaikki käsitteet sydämen rauhasta, vanhempain vastustamattomasta vallasta, kaikki ennakkoluulot, joissa hän oli kasvatettu, pääsivät hänessä uudestaan valtaan. Hän epäili, oliko hän tehnyt oikein siinä, että vasten isän tahtoa oli hänen luotansa karannut? Mutta omatuntonsa vastasi hänelle, että hän oli tehnyt oikein; mutta se ei kuitenkaan ollut rauhallinen. Kun tammen lehtien, joita tuuli ikkunan ulkopuolella heilutteli, varjo liikahteli seinällä, niin hänestä tuntui, että pahat henget henkivät ja kulkivat…

Hurskas kauhu ahdisti hänen sydäntänsä. Hän lankesi maahan abotin eteen.

— Isäseni, hän sanoi, — minä olen suuri syntinen!

— Rukoile, — vanhus vastasi lempeästi: — suuri on Jumalan armo, paljon sinua katumisesi auttaa, poikani!

Maksim kokosi voimiansa.

— Raskas on minun rikokseni, — hän alkoi vapisevalla äänellä. — Kuule, isäseni, vaikea on minun rukoilla: rakkauteni tsaariin on hälvennyt, sydämmeni on hänestä kääntynyt!

Abotti katsahti ihmetellen Maksimia.

— Älä jätä minua, isäseni! — Maksim pitkitti: — kuule minua! Kauvan olen itseäni vastaan taistellut, kauvan pyhäinkuvain edessä rukoillut. Olen etsinyt sydämmestäni rakkautta tsaariin, vaan en ole löytänyt!

— Poikani — abotti sanoi, katsellen osanottavaisena Maksimia, — ehkä saatanan juonet ovat sinun järkesi pimittäneet; sinä herjaat itseäsi. Niin ei saata olla, että sinä vihaisit tsaaria. Monta raskasta syntiä on tässä huoneessa tunnustettu: on ollut kirkonvarkaita ja rosvoja, vaan ei ketään, joka olisi tunnustanut vihaavansa tsaaria!

Maksim vaaleni.

— Minä olen ehkä rikollisempi kuin kirkonvaras ja murhamies! — hän huudahti. — Mitä pitää minun tehdä? Sano minulle, neuvo minua! sydämmeni pakahtuu!

Ukko katseli tunnustajaa ja ihmetteli yhä enemmän.

Maksimin rehelliset kasvot eivät näyttäneet vähintäkään vihollisuuden tai syyllisyyden vivahdusta. Siinä näkyi vaan lempeät, hyväntahtoiset kasvot, semmoiset kuin vielä nytkin joskus tapaa Moskovan ja Volgan tienoilla niissä syrjäisissä seuduissa, joihin ei vielä ole tunkeutunut kaupunkien vaikutuksia.

— Poikaseni, — abotti pitkitti, — en usko sinua; sinä soimaat suotta itseäsi. En usko, että sydämmesi on tsaarista kääntynyt. Niin ei saata olla. Ajattelepas: tsaari on meille enämpi kuin isä, ja neljäs käsky käskee kunnioittamaan isää. Sanopas, poikani, minulle noudatatko käskyjä?

Maksim oli ääneti.

— Poikani, kunnioitatko isääsi?

— En! — Maksim virkki tuskin kuuluvasti.

— Etkö? — abotti toisti, ja peräytyen taaksepäin, risti itseänsä.

— Sinä et rakasta tsaaria? Et kunnioita isääsi? Mikä sinä olet?

— Minä olen … nuori opritshnikki sanoi: — minä olen MaksimSkuratov, Skuratov Bjelskin poika!

— Maljutanko poika?

— Niin! — Maksim sanoi, purskahtaen itkuun.

Abotti ei vastannut. Surullisena hän seisoi Maksimin edessä. Liikkumatonna katselivat synkät pyhäinkuvat heitä. Syntiset Viimeistä tuomiota kuvaavalla taululla korottivat käsiään taivaaseen päin, vaan kaikki olivat ääneti. Kirkon rauhallisuutta häiritsivät ainoastaan Maksimin nyyhkytykset, pääskysten liverrykset katon räystäillä sekä silloin tällöin abotin puoliääneen lausuma rukoussana.

— Poikani, — ukko viimein lausui, — kerro minulle kaikki järjestään äläkä salaa mitään minulta: kuinka sinussa syntyi viha tsaaria vastaan?

Maksim kertoi slobodassa olostaan ja viimeisestä keskustelustaan isänsä kanssa ja yöllisestä paostaan.

Hän kertoi vitkaan, pitäen väli-aikoja, ja kokosi usein ajatuksiaan, ettei mitään unhottaisi eikä salaisi hengelliseltä isältään.

Lopetettuansa kertomuksen, hän loi silmänsä maahan eikä pitkään aikaan uskaltanut katsoa abottiin, odottaen hänen tuomiotaan.

— Oletko minulle kaikki ilmoittanut? — abotti sanoi: eikö enää muuta ole sydämmelläsi? Etkö ole mitään miettinyt tsaaria vastaan? Etkö ole mitään ajatellut pyhää Venäjän valtaa vastaan?

Maksimin silmät säkenöivät.

— Isäni, ennen antaisin kaulani katkaista, kuin jotakin synnyinmaatani vastaan vehkeilisin! Syyllinen olen vastenmielisyyteni tähden hallitsijaa kohtaan, vaan en kavalluksen tähden.

Abotti pani kätensä hänen päälleen.

— Jumalan palvelija Maksim tulee puhtaaksi, — hän sanoi — kaikki syntinsä hän saa anteeksi!

Vieno ilontunne välähti Maksimin sydämessä.

— Poikani, — abotti sanoi, sinun tunnustuksesi on sinut puhdistanut. Pyhä kirkko ei soimaa sinua siitä, että jätit slobodan. Jokainen saa, vieläpä kaikkien pitääkin, välttää pahaa. Mutta pelkää myös ihmiskunnan vihollisen viekkautta. Kavahda Kurbskin esimerkkiä, häntä, joka korkealta bojari-asemaltaan heittäysi perkeleen palvelukseen.

— Laupias Jumala, — ukko pitkitti huoahtaen — on raskaitten syntiemme tähden antanut meille nämät kauheat ajat. Emme me saa tuomita lyhytnäköisyydessämme Hänen käsittämättömiä tekojaan. Kun Jumala lähettää meille tauteja ja puutteita, niin meidän tulee ainoastaan rukoilla ja nöyrtyä hänen tahdolleen? Niin nytkin: olemme saaneet ankaran ja julman tsaarin. Me emme tiedä, miksi hän meitä rankaisee! Sen vaan tiedämme, että hän on Jumalan lähettämä, emmekä me alistu Iivana Vasiljevitshin, vaan sen valtaan, joka hänet lähetti. Muistakaamme vanhaa ennustusta: "Jos joku maa tekee oikein Jumalan edessä, niin se saa hyviä ja oikeutta rakastavia tsaaria ja tuomaria; vaan jos se tekee syntiä Jumalaa vastaan, niin se saa pahoja tuomaria ja tsaaria, ja koko maassa pääsee suuri kurjuus valtaan!"

— Jää luoksemme, poikani! elä kanssamme. Kun sinua haluttaa lähteä, niin minä rukoilen veljeskunnan kanssa, että, mihin ikänä kuljet, Jumala ojentaisi tiesi! Vaan nyt, — abotti jatkoi lempeästi, ottaen päältään messupaidan, — nyt menemme aterioimaan. Henkisen ravinnon jälkeen emme saa ruumiillistakaan unhottaa. Meillä, on oivallisia haukia, onpa ruutanoitakin; syö kanssamme meidän laittamaa ja juo mettä tsaarin, ja korkea-arvoisen hallitsijan terveydeksi!

Ja ystävällisesti jutellen, ukko vei Maksimin ruoalle.

XXIII Luku.

Tie.

Hiljaisesti ja yksitoikkoisesti kului elämä luostarissa.

Vapaina aikoina kokoilivat munkit yrttejä ja valmistivat niistä rohtoja. Toiset harjottelivat maalausta, laittelivat kypressistä ristiä tai pyhäinkuvia, kaunistelivat, kullaten, puuvateja.

Maksim rakasti hyviä eräkkäitä. Ei huomannutkaan, kuinka aika riensi. Viikko kului, ja hän päätti lähteä. Vielä slobodassa ollessaan, Maksim oli kuullut Tatarien hyökkäyksistä Kasanilaisiin alueihin, ja hän oli jo kaavan halunnut yhdessä Kasanilaisten kanssa koetella sodan onnea vihollista vastaan. Ilmoittaessaan siitä ukolle, tämä tuli murheelliseksi.

— Mihin nyt aijot lähteä, poikani? — hän sanoi. — Me kaikki rakastamme sinua, kaikki olemme sinuun mieltyneet. Kenties saat sinäkin Jumalan siunauksen ja jäät ainaiseksi tänne! Kuule, Maksim, älä lähde!

— Minun täytyy, isäni! Kauvan on jo kohtaloni minua kehottanut kaukaisille maille. Etäältä kuulen tatarilaisen jousen äänen; kerran kun olin ajatuksissani, oli kuin nuoli olisi suhahtanut korvieni kohdalla. Tämä ääni, tämä suhina pakottaa minua lähtemään.

Eikä abotti enää pidätellyt Maksimia, vaan toimitettuaan matkarukouksen, siunasi häntä; surullisena veljeskuntakin jätti hänet hyvästi.

Ja taas Maksim ajoi ratsullaan viheriässä metsikössä. Samoin kuin ennenkin villakoira hyppeli hevosen ympärillä ja katseli iloissaan Maksimia. Äkkiä se alkoi haukkua ja juoksi eteenpäin. Maksim tarttui jo miekkansa kahvaan, odottaen jotain vaaraa, samassa kun tien mutkasta näkyi ratsastaja, puettuna keltaiseen viittaan, jota rinnan kohdalta koristi musta, kaksipäinen kotka.

Ratsastaja ajoi täyttä karkua, vihelteli iloisesti, hänellä oli kirjavalla hansikallaan valkea jahtihaukka siteissä.

Maksim tunsi hänet yhdeksi tsaarin haukankesyttäjäksi.

— Trifon! — hän huusi.

— Maksim Grigoritsh! — haukankesyttäjä vastasi iloisesti: — terve mieheen? Kuinka sinun armosi jaksaa? Kas missä sinä Maksim Grigoritsh olet! Mekös slobodassa mietimme, mihin sinä olet joutunut! Voi miten isäsi suuttui! Armahda, Jumala! Se oli kauheata! Ja paljoa puhutaan isästäsi, tsarevitshista sekä ruhtinas Serebrjanista. Ei voi tietää, mitä uskoa. Olipa se, Jumalan kiitos, hyvä, että sinä taas löydyit, Maksim Grigoritsh! Äitisi saa riemuita!

Maksim oli vihoissaan haukankesyttäjän kohtaamisesta. Mutta Trifon oli hyvänluontoinen nuorukainen, joka ymmärsi vaieta, kun asia niin vaati. Maksim kysyi, kauvanko hän oli ollut poissa slobodasta.

— Onhan jo kulunut; viikko siitä, kun Adragar lenti pois kentältä! — hän vastasi, osottaen haukkaansa. — Vaan ethän sinä, Maksim Grigoritsh tiedäkään! Niin, minut jo oli lempo viedä, kun tsaari suuttui minulle! Vaan laupias Jumala sääli minua, ja pyhä marttyyri Trifon teki minulle ihmetyön!

Haukankesyttäjä paljasti päänsä ja risti silmiään.

— Näetkös, Maksim Grigoritsh: hallitsija lähti viikko sitten linnustamaan. Hän päästi Adraganin irti pari kertaa; mutta kolmannella kertaa hiisi meni Adraganiin. Se alkoi iskeä haukkojakin, tappoi Smishljan ja Krushokin, ja sitten lähti! Ei ennättänyt kymmeneen lukea, kuin se jo oli näkymättömissä. Minä aijoin lähteä sen perässä, vaan mihin! Se oli mennyt aivan tietämättömiin. Yli-haukankesyttäjä ilmoitti tsaarille, että Adragan oli kadonnut. Tsaari kutsutti minut ja sanoi, että päälläni saisin vastata siitä: jos saisin hänen kiinni — saisin armon, joll'en — menettäisin pääni! Mitäs tehdä? Tsaari ei laske pilaa! Lähdin etsimään Adragania! Kun kuusi päivää olin harhaillut, jo alkoi kaulaani pakottaa; ajattelin: täytyy kai sanoa hyvästit päällensä. Aloin itkeä: itkeskelin siinä, kunnes nukuin metsässä. Aivan juuri kun olin nukkunut, niin ilmaantui minulle unessa näky: valo välähti puiden välistä, ja helinää alkoi kuulua metsässä. Ja, kuunnellessani ääntä, puhuin itsekseni unissani: niinhän se on kuin Adraganin siteitten helinätä. Katson: edessäni istuu valkealla ratsulla, kirkkaan valon peittämänä, nuori ratsumies, joka pitää kädellään Adragania. "Trifon! — ratsumies sanoi: — älä täältä etsi Adragania. Nouse ja mene Moskovaan päin Lasarjevin tienoille. Tiellä on mänty, sen männyn oksalla Adragan istuu." Herättyäni, selvisi minulle — vaikka en tiedä miten — se, että ratsumies oli pyhä marttyyri Trifon. Hyppäsin kohta ratsuni selkään ja annoin mennä Moskovaa kohden. Mitä ajattelet, Maksim Grigoritsh? kun tulin sinne — niin näen: todellakin on siellä mänty, ja Adragan istuu siinä, niinkuin pyhä mies sanoi!

Haukankesyttäjän ääni värisi, ja suuret kyyneleet vuotivat hänen silmistään.

— Maksim Grigoritsh, — hän jatkoi, pyhkien kyyneleitään: — nyt minä vaikka myyn kaiken omaisuuteni, rupean itse vaikka orjaksi ja rakennan pyhälle hyväntekijälleni rukoushuoneen! Sen rakennan sille paikalle, josta löysin Adraganin. Seinään maalautan aivan semmoisen kuvan, jommoisena hän minulle ilmaantui: istuen valkean ratsun selässä, korkealle kohottaen kättään, jolla hän pitää jahtihaukkaa. Lapsenikin ja jälkeentulevaiseni määrään ylistämään ja rukoilemaan häntä siitä, ettei tahtonut minun turmiotani, vaan pelasti pahasta orjansa! Kas, — haukankesyttäjä jatkoi, katsellen lintua: — tuoss' on Adragan! otan pois peitteen! Mitä kirut? Äläs huoli, haluatko lentää! Ei, veliseni, odota! Kylliksi olet lennellyt, en laske!

Ja Trifon ärsytti sormellaan Adragania.

— Kas kuinka äkäinen! Tempasee niin! Ja kirkuu sitten! Kuuluu, luullakseni, virstan taa.

Haukankesyttäjän kertomus koski Maksimia sydämmeen.

— Ota minultakin vähän apua! — hän sanoi, heittäen kourallisen kultakolikolta Trifonin hattuun. — Tuoss' on kaikki rahani! minä en tarvitse niitä, vaan sinun tarvitsee paljon koota rukoushuonetta varten.

— Palkitkoon sinua Jumala, Maksim Grigoritsh! Sinun rahoillasi rakennan koko kirkon enkä vaan rukoushuonetta! Kun tulen kotiin, slobodaan, niin toimitan rukouksen sinulle ja nautin herranehtoollisen sinun terveydeksesi! Ikuisesti olen sinun palvelijasi, Maksim Grigoritsh! Mitä tahdot, käske!

— Kuule, Trifon. Tee minulle pieni palvelus: — kun tulet slobodaan, niin älä kellekään hiisku, että kohtasit minut; vaan kolmen, neljän päivän päästä mene äitini luokse ja sano hänelle, — vaan ainoastaan hänelle, ettei kukaan kuulisi — sano, että poikasi on terve, Jumalan kiitos, ja tervehtii sinua.

— Niinkö ainoastaan, Maksim Grigoritsh?

— Kuule vielä Trifon: minä lähden pitkälle matkalle. Ehken aivan pian palaa. Niin, jos sinusta ei ole vaivalloista, niin juttele vähin äidilleni ja sano joka kerta silloin: minä olen kuullut, että poikasi elää tervennä, äläkä sinä sure häntä! Mutta jos äiti kysyy: keltä sitä olet saanut kuulla? niin sano: kuulinhan sitä Moskovalaisilta, jotka taas olivat sitä muilta kuulleet, vaan keltä, älä sano. Kun äitini vaan tietää sen, että voin hyvin.

— Näinköhän sinä et siis palaa tosiaankaan slobodaan.

— Sen Jumala tiesi; vaan älä sinä sano kenellekään, että kohtasit minut.

— Luota minuun Maksim Grigoritsh, en sano kellekään. Vaan jos sinä lähdet kauvaksi, niin en minä ota sinun rahojasi. Jumala rankaisee minua.

— Mitä minä rahoilla teen? Emmehän me ole missään pakanoitten maassa!

— Se on sinun tahtosi, vaan minä en voi ottaa rahoja. Hyvä olisi, jos tulisit kotiin. Miksipä minä kiskoisin sinun rahojasi kuin mikäkin rosvo! Tee miten tahdot, — en minä ota!

Maksim kohotti hartioitaan ja otti muutamia kolikoita Trifonin hatusta.

— Ell'et ota, — hän sanoi, — ehkä joku muu ottaa, minä en niitä tarvitse.

Hän jätti jäähyväiset haukankesyttäjälle ja ajoi eteenpäin.

Jo alkoi aurinko mennä mailleen. Puiden korkeat varjot tulivat korkeammiksi ja peittivät niittyjä. Maksimin rinnalla kulki hänen oma varjonsa, aivan kuin musta jättiläinen. Milloin se juoksi pitkin ruohistoa, milloin, tien kavetessa, ryömi pitkin puita ja pensaita. Villakoira näytti varjossaan aivan kuin satumaiselta pedolta. Vähitellen villakoiran, ratsun ja Maksimin varjot katosivat ruohikosta ja puista; alkoi hämärtää; siellä täällä vielä vähän valo välähteli pimeydessä; ilta-hyttyset nousivat suristen maasta ja liitelivät sinne tänne ilmassa. Kuu näkyi metsän reunalla: samoin himmenevällä taivaalla tähdet tuikkivat; etäältä häämötti avara kenttä.

Oi sinä syntymämaani! Sattuipa minullekin viimein onni kulkea saloillasi. Tasaisesti asteli ratsu puhallellen kuumuudesta ja huiskien hyttysiä pois; lämmin tuulen henki levitti kukkain ja hyvänhajuisten ruohojen tuoksuja ympäri, ja minusta tuntui milloin suloiselta, milloin surulliselta. Mieleeni johtui menneisyys ja taas tulevaisuus jälleen. Hauskaa on ajeleminen iltasin asumattomilla seuduilla, milloin metsässä, milloin kentillä, päästää ohjat valloilleen ja vaipua mietteihin, katsellen taivaan tähtiä.

Maksim oli jo hyvän tuokion ajanut, kun villakoira äkkiä nosti turpansa ilmaan ja huiski hännällään. Savun käryä alkoi tuntua. Maksim huomasi tarvitsevansa yösijan ja riennätti hevostaan. Pian hän huomasikin tiepuolessa rappeutuneen mökin. Siinä ei ollut savupiippuakaan, savu nousi vaan suoraan katosta. Matalasta ikkunasta näkyi valkea. Sisältä kuului hiljaista laulun hyrinää. Maksim lähestyi ikkunaa. Siitä hän näki köyhän majan kaiken sisustuksen. Leimuava päre valaisi huoneen kokonaan; kaikki oli likaista ja kulunutta. Permannosta kohosi vinoon väärä seiväs, jonka päässä riippui kehto. Noin kolmenkymmen-vuotinen, vaaleanverinen, kivulias nainen heilutti kehtoa laulaen hiljalleen. Hänen vieressään istui alaspäin kumartuneena harvapartainen mies, punoen virsuja. Kaksi lasta ryömi heidän jaloissaan.

Maksim oli kuulevinaan, että nainen mainitsi laulussaan hänen isänsänimeä. Alussa hän luuli erehtyneensä, vaan pian hän kuuli selväänMaljuta Skuratovin nimen. Kovasti ihmetellen hän alkoi kuunnella. —Nuku, nuku, lapseni! — nainen lauloi.

Nuku, nuku, lapseni,Kunnes suru poistuu,Kunnes turmiotas ei!Tuu. tuu, tuu,Tuu, tuu, lapseni!

Pian paha katoo,Pian tsaari mestaaIlkeän Maljuta koiran!Tuu, tuu, tuu,Tuu, tuu, lapseni!

Kaikki veri syöksyi Maksimin kasvoihin. Hän laskihe hevosen seljästä alas ja sitoi sen puuhun.

Ääni jatkoi:

Maljuta, ilkeä koira,Pyhää isää kiusasiPyhää isä Filippoa!Tuu, tuu, tuu,Tuu, tuu, lapseni!

Maksim ei voinut enää kestää, hän sysäsi jalallaan oven auki.

Komean puvun ja opritshnikin kullatun miekan nähtyään, talon väki hämmästyi.

— Keitä te olette? — Maksim kysyi.

— Isäkulta, — ukko vastasi, kumarrellen ja änkyttäen pelosta: — minun nimeni, älä suutu, on Feodor, ja vaimoni on Maria!

— Millä te, hyvät ihmiset, elätte?

— Vennää revimme, hyvä veli, virsuja punomme ja teemme seuloja.Kauppiaat käyvät myymässä.

— Mutta vähän tietysti saatte?

— Vähän, isäkulta, aivan vähän! Ei aina saa syödäkseenkään. On vähältä kuolla nälkään ja viluun. Eikä hevostakaan meillä ole — että veisi tavaraa kaupunkiin. Sen sudet viime vuonna söivät.

Maksim katseli sääliväisenä miestä ja hänen vaimoaan sekä asetti pöydälle kultakolikkonsa.

— Olkoon Jumala kanssanne, ihmisrukat! — hän sanoi ja tarttui oveen, mennäkseen ulos.

Isäntäväki heittäytyi hänen jalkoihinsa.

— Isäkulta, kuka sinä olet? Sano meille ken olet? Kenen puolesta meidän tulee Jumalaa rukoilla?

— Älkää minun puolestani rukoilko, — vaan Maljuta Skuratovin.Sanokaapa minulle, kaukanako olen kasanilaisesta tiestä?

— Tämähän se on, haukkasemme, tämähän on kasanilainen tie. Me olemme aivan risteyksessä. Oikealle menee muronilainen, vasemmalle — vladimirilainen tie, vaan tänne suoraan — Rjasaniin! Vaan älä, ystävä-kulta, lähde nyt, ei ole nyt sopiva aika; eilen kokonainen kuormasto ryöstettiin maantiellä. Ja nyt, kerrotaan, ovat tattarit jälleen ilmestyneet. Ole yötä luonamme isäkulta, haukkasemme! Varjelkoon Jumala vaarasta!

Mutta Maksimia ei haluttanut jäädä mökkiin, missä äsken hänen isäänsä kirottiin. Hän lähti etsimään muualta yösijaa.

— Isäkulta! — mökin asukkaat huutelivat hänen jälkeensä, — käänny takaisin, ystävä, kuule sanaamme. Et sinä ole turvassa yöllä sillä tiellä!

Vaan Maksim ei kuullut ja ajoi eteenpäin. Kun hän oli muutaman virstan ajanut, niin yht'äkkiä villakoira syöksi pimeään pensaikkoon ja alkoi haukkua niin kovasti ja itsepintaisesti, kuin olisi keksinyt jonkun väjyvän vihollisen.

Turhaan Maksim vihelsi sille. Villakoira syöksyi pensastoon, palasi hurjana takaisin ja taas ryntäsi eteenpäin.

Ikävystyen sen takaisin kutsumiseen, Maksim tarttui miekkaansa ja ratsasti suoraan pensaikkoon. Muutamia miehiä, varustettuna puukangilla, hyökkäsi häntä vastaan, ja käheä ääni kirkui:

— Alas ratsulta!

— Tuoss' on sinulle! — Maksim sanoi, antaen iskun sille, joka oli lähinnä.

Rosvo horjahti.

— Se ei ole tarpeeksi! — Maksim jatkoi, aikoen antaa hänelle toisenkin iskun; mutta miekka sattui toisen rosvon kankeen ja katkesi.

— Aha, katsoppas hänen pukuaan! Hän on opritshnikki! Ota hänet elävänä! — huudahti karkea ääni.

— Tosiaankin hän on opritshnikki, — mörisi toinen: — nythän meillä ilot alkaa!

— Hei Hlopko! nyt sitä iloitaan!

Ja samassa kaikki ryntäsivät Maksimin kimppuun ja vetivät hänet ratsun seljästä alas.

XXIV Luku.

Rosvojen kapina.

Puolitoista virstaa siitä paikasta, jossa hyökkäys Maksimia vastaan tapahtui, istui asestettuja joukkoja viinakolpakoitten ympärillä. Maljat kulkivat miehestä mieheen. Leimuavat roviot valaisivat tylyjä kasvonpiirteitä, vanukkeisia partoja ja erilaisia vaatteuksia. Oli siellä vanhoja tuttujakin: oli Andrjushka, Vaska ja punatukkainen laulaja; vaan Korshunia ei näkynyt. Rosvot mainitsivat usein häntä, särpien kolpakoista ja tyhjentäen maljoja.

— Oh, — puheli yksi, — mitenkähän se ukkomme nyt jaksaa?

— Niin miten, — vastasi toinen: ehkä kiskovat häntä varpaista tai päänahasta.

— Eihän vanha piru vaan anna ilmi; luullakseni ei hän tuhlaile sanoja!

— Tietysti ei, hän ei ole sellainen; viekööt vaikka pään, hän ei sano!

— Sääli harmaata partaa! Onpa tuo atamanikin mies. Itsensä pelasti, vaan ukon jätti!

— Mikä hän on atamaniksi? Ehkä siksi, että tahallaan surmaa miehiään jonkun ruhtinaan hyväksi!

— Näetkös, he ovat ruhtinaan kanssa liitossa. Nytkin he istuvat samassa pesässä. Älä puhu ruhtinaasta; jos atamani kuulee, niin varjele Jumala.

— Kuuli, jos kuuli! Minä sanon hänelle vasten naamaa, ettei hän ole atamani. Korshun olkoon meidän ätamanimme! Hän oli kuin malka Perstenin silmässä, senvuoksi tämä jättikin hänet tahallaan pinteeseen!

— Niin, tosiaankin hän jätti Korshunin tahallaan pulaan!

Synkkä murina kuului rosvojen kesken.

— Tahallaan, tahallaan jätti pulaan! — sanoi moni.

— Tämän ruhtinaan edestäkö? — kysyi yksi. — Mitä hänestä on sitten?Lunnaitako atamani hänestä odottaa vai mitä?

— Ei, ei lunnaita! — punatukkainen laulaja vastasi. — Tsaari, näet, loukkasi ruhtinasta, tahtoen rangaista häntä; niin ruhtinas tuli tsaarin luota meille; sanoo: minä itse vien teidät, pojat, slobodaan, minä nimittäin tiedän, missä valtion rahasto on. Kaikki opritshnikit surmaamme ja ja'amme rahaston!

— Vai niin! Miks'ei hän siis vie meitä sinne? Johan me olemme kolme vuorokautta olleet täällä!

— Sen vuoksi, että atamanimme on akka!

— Ei, älä sano niin: Persten ei ole akka!

— Jollei akka, niin sitäkin huonompi! Ehkäpä hän petkuttaa meitä!

— Ehkä, — sanoi joku: — hän halua tsaarin kassaa itselleen, ettei meidän vaan onnistuisi haistaakaan!

— Niin, niin, Persten tahtoo myydä meidät, samoinkuin Korshuninkin!

— Vaan sellaisiin ei hän sattunutkaan!

— Ukkoa hän ei tahdo pelastaa!

— Mitä me hänestä! Kyllä me pelastamme ukon ilman häntäkin!

— Ja otamme ilman häntäkin valtion kassan; johdattakoon ruhtinas yksin meitä!

— Nythän on paras aika: tsaari kuuluu olevan Jumalaa rukoilemassa; slobodassa tuskin ovat puoletkaan opritsnikkeja.

— Sytyttäkäämme sloboda uudestaan!

— Surmatkaamme slobodassa olijat!

— Pois Persten! Johtakoon ruhtinas meitä!

— Johtakoon ruhtinas! Johtakoon ruhtinas! — kaikui joka taholta.

Ikäänkuin salama, levisivät sanat joukosta toiseen, saapuivat kaukaisemmillekin rovioille, ja kaikkialla alkoi ankara riehuna. Kaikki tunkivat majan ympärille, jossa Serebrjani vilkkaasti ja kiihkeästi puheli Perstenin kanssa.

— Se on sinun asiasi, — atamani lausui: — suutut, tai et, vaan sinua en laske! En sen vuoksi sinua tuonut ulos vankilasta, että jälleen panisit pääsi mestaustukille!

— Pääni riippuu kokonaan minusta — ruhtinas vastasi suuttuneena. — Ei sen tähden minua tarvinnut pelastaa slobodasta, että nyt taas saan olla vankina.

— Oh, ruhtinas, ajasta riippuu paljon. Tsaari ehkä muuttaa mielensä, ehkäpä kuoleekin: kaikkea voi tapahtua; kun vaara on ohitse, mene mihin tahdot.

— Mitäs tehdä? — hän lisäsi, nähdessään Serebrjanin kiihtyvän vihan: — ehkä sinun on vielä sallittu elää ihmisten ilmoilla. Sinä olet luonteeltasi jäykkä, Nikita Romanitsh, myöskin minä pidän lujasti päätökseni; nyt sattui kirves kiveen, ruhtinas!

Samassa kajahti rosvojen äänet aivan majan edustalta.

— Slobodaan, slobodaan! — kirkuivat juopuneet mellastajat.

— Päästäkäämme punainen hanhi slobodaan!

— Laskemme koko hanhiparven!

— Pelastamme Korshunin!

— Pelastakaamme ukko!

— Riistämme viinit kellarista!

— Kaivamme kullat esille!

— Surmaamme koko opritshninan!

— Tapamme kaikki, kuin slobodassa löydämme!

— Missä on ruhtinas? Hän johtakoon meitä! — Ruhtinas johtakoon meitä!

— Ellei hän tahdo, niin nostamme hänet haapaan!

— Niin teemme!

— Perstenin samoin!

— Perstenin nostamme haapaan!

Persten hypähti paikaltaan.

— Mitä melua he siellä pitävät! — hän lausui. Jo kauan kuulin heidän meluansa. On kuin piru olisi päässyt irti! Nyt heidät lempo vie! No, ruhtinas, oli miten oli, tee kuin tahdot; en enää estä sinua: tahtojalle tahtonsa, kävijälle tiensä! mene heidän luoksensa ja sano, että johdatat heidät slobodaan!

Serebrjani kuohahti suuttumuksesta, — Minäkö johdattaisin teitä slobodaan — hän sanoi; — ennen saatte pääni ruumiista kiskoa!

— Oh, ruhtinas, sano ainoasti sanoaksesi. Kansa, näöthän, on järjetön; huomenna tulevat järkiinsä!

— Ruhtinas! — kirkuivat äänet: — sinua kutsutaan, tule ulos!

— Mene ulos, ruhtinas — Persten toistihe — muuten tunkeutuvat majaan — se on pahempi!

— No hyvä, — ruhtinas sanoi, mennen ulos majasta. Katsotaan, miten saavat minut viemään heitä slobodaan!

— Aha — kiljahtivat rosvot; — jopa tuli!

— Johdata meitä slobodaan!

— Ole meidän atamanimme, muuten saat nuoran kaulaasi!

— Niin, niin! — karjuivat äänet.

— Me kunnioitamme sinua! — huusivat toiset; — ole atamanimme, muuten hirtämme sinut!

— Jumal'auta, me hirtämme!

Persten, tuntien Serebrjanin kiivaan luonteen, kiiruhti myöskin ulos.

— Mitä te, veikkoset, niin olette vimmoissanne? Miksi kurkkujanne revitte? Johdattaahan ruhtinas teidät, mihin haluatte, jahka aamu vaan on tullut; vaan nyt antakaa hänen levätä, nukkukaa itsekin; johan olette tarpeeksi iloinneet!

— Mitä sinun meihin tulee? — ärähti muuan: — ethän sinä ole meidän atamanimme!

— Kuulkaa, veliset, kiljasivat toiset: — hän ei halua jättää päällikkyyttään!

— Hirteen hän!

— Hirteen, hirteen!

Persten vilkasi joka taholle ja näki ainoastaan vihamielisiä kasvoja.

— Voi, te lemmon ruoat! — hän sanoi, — minäkö välittäisin teidän päällikkyydestä? Asettakaa atamaniksi itsellenne kenen tahdotte, minä en siitä välitä, syljen minä teille!

— Hyvä! — huusi joku.

— Kauniisti puhuu! — lisäsi toinen.

— Syljen minä teille! — Persten jatkoi: — vähänkö teidän kaltaisianne löytyy? Mikä kunnia on teidän atamaninanne olla! Mieluummin lähden Volgan virralle, kuin sellaisia johdatan.

— Äläs, veli, soittele. Et pääsekään niin helposti; vielä sinutkin myydään, samoin kuin sinä myit Korshunin!

— Me emme päästä; pysy luonamme; tottele uutta atamaniamme!

Rajut huudot hämmensivät Perstenin äänen. Isokasvuinen rosvo lähestyiSerebrjania pikari kädessä.

— Isäseni! — hän sanoi, lyöden leveällä kämmenellään häntä olkapäälle: pääsi menetit, kun rupesit veljeksemme, juokaamme siis yhdessä ja syleilkäämme!

Jumala ties, mitä Serebrjani olisi tehnyt. Jos hän olisi murtanut rosvon kädessä olevan maljan, niin juopunut lauma olisi hänet rikki repinyt; vaan silloin onneksi uudet huudot vetivät hänen huomiotaan puoleensa.

— Katsokaa, katsokaa! — kuului joukon huuto: olemme saaneet opritshnikin kiinni! Opritshnikkia tuodaan! Katsokaa, katsokaa!

Metsästä tuli muutamia miehiä, puettuina rikkinäisiin vaatteihin ja varustettuina puukangilla. He toivat kanssansa sidotun Maksimin. Rosvo, jota hän oli lyönyt, ajoi Maksimin ratsulla. Edellä kulki Hlopko vihellellen ja hyppien. Haavoitettu villakoira laahustihe perässä.

— Hei, veikkoset! — Hlopko lauleli, näpähytellen sormiaan:

"Vieraat tulivat leskein kartanoille,Kirveet heiluivat yli päitten!…"

Ja Hlopko heitti kuperkeikkaa, löi kämmeniinsä ja pyöri kuin hyrrä.

Punatukkainen laulaja ei malttanut enää, vaan tempasi huilun ja yhtyi auttamaan toveria.

Molemmat alkoivat hyppiä ja kiemurrella Maksimin ympärillä.

— Katsoa piruja! — Persten sanoi Serebrjanille, — Hepäs eivät heti tapa opritshnikkia, vaan kiduttavat ensin; ja minä tunnen molemmat: jospa nämät saisivat tehdä mielensä mukaan, niin ei nuorukaisen olisi hyvä olla.

Opritshnikin vangitseminen tuotti tosiaan koko joukolle juhlan. He tahtoivat kostaa Maksimille kaiken, mitä olivat hänen tovereiltaan kärsineet.

Heti alkoi muutamia karkean samaisia miehiä tehdä valmistuksia hänen surmakseen.

Asetettuaan maahan neljä paalua, he kiinnittivät niihin poikkipuut ja naulasivat niitä.

Maksim katseli kaikkea sitä rauhallisesti. Ei häntä kuolon tuskat hirvittäneet; vaan surullista oli heittää henkensä sidotuin käsin ja miekatta, kuullen ainoastaan piinaajiensa raakoja lauluja ja ilkeätä pilkkaa eikä sotahuutoja ja hevosten hirnuntaa.

"Ennustus on pettänyt minua", hän ajatteli, "tänlaista loppua en kuvaillut itselleni. Vaan tapahtukoon Jumalan tahto!"

Samassa hän huomasi Serebrjanin, tunsi hänet ja aikoi mennä hänen luokseen. Mutta punatukkainen laulaja tempasi häntä takin kauluksesta.

— Tuossa on valmis vuode, — hän sanoi: — päästä viitta ja nuku, vai mitä!

— Irrottakaa käteni, — Maksim vastasi: — en voi siunatakaan itseäni![20]

Hlopko katkasi puukolla köydet, joilla Maksimin kädet olivat sidotut.

— Siunaa nyt, vaan nopeasti — hän sanoi, ja kun Maksim oli rukoillut, Hlopko ja punatukkainen riistivät häneltä vaatteet ja alkoivat sitoa hänen käsiänsä ja jalkojaan lavan poikki puihin.

Samassa Serebrjani astui esiin.

— Pojat! — hän sanoi sellaisella äänellä, joka oli sotajoukossa tottunut kajahtelemaan: — kuulkaa!

Ja hänen voimakkaat sanansa levisivät läpitunkevasti pitkin joukkoa, ja, huolimatta melusta ja huudoista kaikuivat etäisimpienkin rosvojen kuultaviksi.

— Kuulkaa! — ruhtinas jatkoi. — Kaikkiko te tahdotte, että minä olisin päällikkönne? Kenties on joukossanne niitäkin, jotka eivät tahdo minua?

— Oh! — huudahti joku — ethän sinä vaan peruuta sanaasi?

— Kuulepas, älä laske meistä pilkkaa!

— Kun annetaan päällikkyys, niin ota!

— Ota arvo, kun se on kokonainen!

— Antakaa siis minulle atamanin tshekani! — Serebrjani sanoi.

— Kas sekö! — huudahtivat rosvot. — No se onkin tarpeen!

Ruhtinaalle annettiin Perstenin tshekani.

Nikita Romanovitsh astui suoraan punatukkaisen laulajan luo.

— Päästä irti opritshnikki! — hän sanoi.

Punatukkainen katsoi häntä ihmetellen.

— Päästä heti! — Serebrjani ankarasti toisti.

— Mitä sinä! — punatukkainen sanoi: — sinäkö pidät hänen puoltaan!Katso onko oma pääsi lujassa?

— Kirottu! — ruhtinas karjasi: — älä lörpöttele, kun minä käsken!

Ja huimaisten tshekanillaan, hän halkasi häneltä kallon.

Punatukkainen kaatui ääntäkään päästämättä.

Serebrjanin käytös hämmästytti rosvoja. Mutta hän ei antanut heille miettimisen aikaa.

— Päästä sinä irti! — hän sanoi Hlopkolle, kohottaen tshekanin hänen päänsä yli.

Hlopko katsahti ruhtinasta ja riensi päästämään Maksimia.

— Pojat! — Nikita Romanovitsh jatkoi: — ei tämä nuori mies ole niitä, jotka teitä ovat loukanneet; minä tunnen hänet, hän on yhtähyvin opritshninan virkamies kuin tekin. Varjelkoon Jumala teitä koskettamasta häntä vaikkapa vaan sormella! Vaan nyt ei saa vitkastella, asettukaa sadottaisin joukkoihin, minä johdatan teitä. Serebrjaniin kova ääni, käskevä käytös ja odottamaton päättäväisyys tekivät valtavan vaikutuksen rosvoissa.

— Aha, — lausuivat muutamat puoliääneen, hän ei suinkaan laske leikkiä!

— Siinä on oikea atamani! — puhuivat toiset: — hän lannistaa vaikka kenen.

— Hänelle pitää korvat olla auki, eikä saa lörpötellä! Katso, miten hän laulajan nutisti!

Näin rosvot tuumiskelivat, eikä ketään haluttanut enää taputella Serebrjania hartioihin, tai muuten tehdä likeistä tuttavuutta hänen kanssaan.

— Terveeksi, ruhtinas! — Persten supisi, katsellen kunnioittavaisesti Nikita Romanovitshia: — kas, miten kovasti sinä heitä kourit! Mutta älä nyt anna heidän miettiä, vaan johdata heitä matkalle slobodaan päin, ja siellä käyköön, miten Jumala suo!

Vaikea oli Serebrjanin asema. Rosvojen päällikkönä ollen hän pelasti Maksimin ja voitti aikaa; mutta kaikki olisi jälleen kadotettua, jos hän kieltäytyisi johtamasta tuota ohjatonta laumaa. Ruhtinas käänsi mielensä Jumalaan ja heittäysi hänen tahtonsa alle.

Jo alkoivat rosvot varustautua retkelle ja keskustelivat juuri, mikä oli kohdannut erästä Fedjka Poddubnia, joka aamulla oli osastonsa kanssa lähtenyt eikä vielä ollut palannut.

— Kas siinä Fedjka! — virkkoi joku: — tuossa hän tulee poikineen!

Poddubni oli laihanpuoleinen, roteva mies; hänen toinen silmänsä oli kiero, ja kasvot olivat ryppyiset.

Hänen mekkonsa oli repaleissa. Hän kulki raskaasti, polvet koukussa niinkuin voimaton ihminen.

— Mitä? — kysyi eräs rosvo.

— Luulen, että sattui onkeen? — liitti toinen.

— Sattui, sattui, vaan ei meidän! — Poddubni sanoi, istuen tulen ääreen. Kas, poikaseni, paljo on sydämelläni syntiä, vaan tänään, niin tuntuu, olen puolet myönyt.

— Kuinka niin?

Poddubni käännähti toveriensa puoleen.

— Tuokaa pakana tänne, veikkoset!

Tuliroviolle tuotiin sidottu, roteva mies, puettuna kirjavaan viittaan. Hänen muodottoman isossa päässään törötti korkea hattu, jonka reunat olivat alaspäin kääntyneet. Litteä nenä, ulkonevat poskipäät ja pienet silmät todistivat, ettei hän ollut venäläistä syntyperää.

Eräs Poddubnin toveri toi esiin keihään, nuolikotelon vasamoineen, jotka olivat otetut vangilta.

— Tämähän on tatarilainen! — huudahti joukko. — Tatarilainen, — Poddubni toisti, — ja minkälainen! Töintuskin tultiin hänen kanssaan toimeen, hän on aika poika! Ellei olisi ollut Mitka muassa, niin kyllä hän olisi lentänyt kynsistämme!

— Kerro, kerro! — rosvot huusivat.

— No niin, veikkoset, aamulla me kuljimme Rjasanin tiellä, pidätimme kauppiaan ja aloimme nuuskia häntä; hänpäs puhuu, ei ole minulla, hän puhuu, mitään otettavaa, minä, hän sanoo, tulen Rjasanista, tatarilaiset olivat vallanneet kaiken tien ja ryöstivät minut typötyhjäksi, eikä minulla nyt ole, millä voisin Moskovaan asti laahustaa.

— Kas roistoja! — sanoi eräs joukosta.

— Mitäs teitte kauppiaalle? — kysyi toinen.

— Annoimme hänelle riunan[21] matka-avuksi ja laskimme hänet menemään, — Poddubni vastasi. — Samassa kohtasimme talonpojan, hän kertoi, että tatarilaiset vielä eilen olivat hyökänneet kylään ja polttaneet kaiken. Pian me itsekin näimme saman sekasorron: me laskimme vähintäinkin tuhannen hevosta. Ja siellä kulki talonpoikia akkoineen ja lapsineen ulvoen ja huutaen: meidänkin kylämme polttivat tatarilaiset, ryöstivätpä kirkonkin, raastivat pyhäin kuvat ja tekivät messupuvuista hevosloimia…

— Voi, noita roistoja! — rosvot kirkasivat: — kuinka heitä, piruja, vielä maa kantaa?

— Papin, — Poddubni lisäsi, — he sitoivat hevosen häntään…

— Papin? Ja eikö heitä, koiran poikia, salama tappanut!

— Jumala nähköön!

— Eikö Venäjän miehellä ole sitten kättä kirottua tataria vastaan!

— Sepä se, että käsiä on vähän! Kaikki rykmentit ovat hajallaan; on jäljellä ainoastaan talonpoikia, akkoja ja ukkoja, ja pakanoille onkin se mieluista, ettei ole sotaväkeä, joka heille antaisi kelpolailla!

— Oh kyllä minä heille näyttäisin.

— Niin minäkin!

— Mutta miten saitte pakanan kynsiinne?

— No niin. Kuulemme tieltä kavioin kapsetta. Minä puhun pojille: kätkeykäämme, sanon, pensastoihin, katsokaamme, kuka se on, joka kulkee? Kätköstämme huomaamme, kun ajaa nelistäen noin kolmekymmentä miestä, kummalliset hatut heillä oli ja piikit, joutset nuolineen. Veikkoset, puhelen, kas tuossa on niitä riivattuja! Paha vaan, että meitä on näin vähän, muuten saattaisimme tapella! Yhtäkkiä putosi eräältä säkki maahan. Hän ryömi alas hevosen selästä nostaakseen säkkiä ja pannakseen sitä tarakkaan, vaan hänen toverinsa jatkoivat sillä aikaa matkaansa. Veikkoset, minä sanon, hyökkäämmekö hänen kimppuunsa. No, pojat, nyt jäljessäni kaikki! Näin sanottuani heittäysimme kaikin tatarin niskaan. Mutta mihin! Hän kun vaan liikahutti hartioitaan, — niin silloin me kaikki lensimme nurinniskoin. Kun uudestaan yritimme, niin asia oli sama. Silloin Mitka puhelee: tehkää tilaa, veikkoseni, hän sanoo, älkää häiritkö minua! Me annoimme tilaa hänelle ja hän tempasi piikin tatarilta, otti häntä niskasta kiinni ja painoi maahan. Sitten me panimme rukkasen hänen suuhunsa ja sidoimme hänet kuin pässin.

— Katsos Mitkaa! — virkkivät rosvot.

— Niin, hän kaataa vaikka härän kumoon sarvesta! — Poddubni huomautti.

— Kuules Mitkä! — kysyi joku: — kaadatko sinä härän?

— Miksi niin! — Mitka vastasi, etääntyen syrjemmäksi, haluamatta jatkaa keskustelua.

— Mitäs tatarin säkissä oli? — Hlopko kysyi.

— Katsokaa poikaset!

Poddubni aukasi säkin ja otti siitä kappaleen messupukua, kallisarvoisen alttarikaapin,[22] pari kolme panagiaa[23] ja kultaisen ristin.

— Voi, sitä koiraa! — huudahti koko joukko: — siis hänkin on ollut kirkkoa ryöstämässä!

Serebrjani käytti hyödykseen rosvojen kiivastumista.

— Pojat! — hän sanoi: — näettekö, kuinka kirotut tatarit herjaavat Kristuksen uskoa? Näettekö, kuinka pakanat tahtovat pyhän Venäjän turmioon syöstä? Näinköhän me, pojat, olemme tulleet pakanoiksi? Annammeko me häväistä pyhäin kuvat? Sallimmeko pakanain polttaa Venäjän kyliä ja repiä veljiämme?

Sekava nurina kulki pitkin joukkoa.

— Pojat, — Nikita Romanovitsh jatkoi, — kuka meistä ei ole velkaa Jumalalle synneistämme! Niin maksakaamme nyt velkamme ja ansaitkaamme itsellemme armo Jumalalta, hyökätkäämme kaikki, niin paljon kuin meitä on, kirkon ja Venäjän maan vihollisia vastaan!

Serebrjanin sanat tekivät joukkoon väkevän vaikutuksen. Miehuullinen puhe pisti terävästi monen paatuneesen sydämmeen, monessa pörhöisessä rinnassa leimahti isänmaanrakkauden tuli. Vanhat rosvot pudistelivat päitään, nuoret katselivat toisiaan. Kovat huudot kaikuivat yleisen puheen yli.

— Mitä! — sanoi eräs: — näinköhän sopii jättää Herran temppeleitä häväistäviksi!

— Ei sovi, ei! lisäsi toinen.

— Kahta kuolemaa ei ole, yhtä ei voi välttää! — virkkoi kolmas: — parempi kuolla kentällä kuin hirsipuussa!

— Se on totta! — lausui muuan vanha rosvo: — taistelukentällä on kuolemakin kaunis!

— Oli miten oli! — sanoi muuan nuori hurjapää, astuen esiin: — en tiedä mitä toiset, vaan tatareja vastaan menen!

— Ja minä! ja minä! ja minä! — huudahti moni.

— Teistä sanotaan, — Serebrjani pitkitti, — että te olette Jumalan unhottaneet, ja ettei teihin ole jäänyt sielua eikä omaatuntoa. Siis näyttäkää nyt, että ihmiset valehtelevat ja että teillä on sielu ja omatunto. Näyttäkää, että jos on kysymyksessä Venäjän ja uskon puolesta taisteleminen, tekin yhtä uljaasti kuin sotaväki ja opritshnikit teette velvollisuutenne.

— Teemme niin! teemme! huusivat kaikki rosvot yhteen suuhun.

— Emme salli pakanain häväistä pyhää Venäjän valtakuntaa!

— Me hyökkäämme uskottomia vastaan!

— Johdata meitä tatarilaisten kimppuun!

— Johdata meitä, johdata! Taistelemme pyhän uskon puolesta!

— Pojat! ruhtinas sanoi: — ja jos me lyömme uskottomat, niin tsaari huomaa, ettemme ole opritshnikkejä huonommat, ja hän antaa vikamme anteeksi ja sanoo: en enää tarvitse opritshninaa, onhan minulla ilman sitäkin uskollisia ja hyviä palvelijoita!

— Ehkä hän niin sanoo, — rosvot huudahtivat, — kun vaan me palvelemme häntä, pannen päämme alttiiksi!

— Enhän minä niin halusta ominpäin ryöväriksi ruvennut; — virkkoi eräs.

— No enpä suinkaan minäkään! — jatkoi toinen.

— Kuolkaamme siis, jos tarve vaatii, Venäjän puolesta! — ruhtinas sanoi.

— Kuolkaamme siis! — rosvot säestivät.

— Eikö me, pojat, — Serebrjani pitkitti, — jos Venäjän vihollisia vastaan tappelemme, juoda venäläisen tsaarin malja!

— Juodaan!

— Ottakaa maljanne ja tuokaa minullekin lasi!

Ruhtinaalle tuotiin lasi; kaikki rosvot täyttivät maljansa.

— Siis eläköön terveenä koko Venäjän maan suuri hallitsija, tsaarimmeIivana Vasiljevitsh! — Serebrjani lausui.


Back to IndexNext