— Eläköön tsaari! — rosvot toistivat.
— Ja eläköön Venäjän maa! — lausui Serebrjani.
— Eläköön Venäjän maa! — rosvot toistivat.
— Ja sortukoot kaikki pyhän Venäjän ja oikeauskoisen kristinopin viholliset! — ruhtinas jatkoi.
— Ja sortukoot tatarit! Sortukoot Venäläisen uskon vastustajat! — rosvot huusivat kilvassa.
— Johdata meitä tatareja vastaan! Missä ovat nuot pakanat, jotka meidän kirkkojamme polttavat?
— Vie meitä sinne, — kaikui joka taholta.
— Tuleen tuo tatarilainen! — kirkasi joku.
— Hän tuleen! Liekkeihin! — lisäsivät toiset.
— Hiljaa, pojat! — Serebrjani sanoi: — tutkikaamme ensin häntä. Vastaa, — ruhtinas sanoi, kääntyen tattarilaiseen, — paljoko teitä on? Missä on teidän asemanne?
Tatarilainen ilmoitti merkillä, ettei muka ymmärtänyt.
— Odota, ruhtinas, — Poddubni sanoi: — me irrotamme hänen kielensä.Annappas, Hlopko, kekäle. Niin. No, puhutko?
— Puhun, isäkulta! — tatarilainen tulen polttamana kirkasi.
— Paljoko teitä on?
— Paljo, isäkulta, paljo!
— Kuinka paljon?
— Kymmenen tuhatta, isäkulta, tänään on kymmenen tuhatta, vaan huomiseen on tullut satatuhatta!
— Siis te olette vaan etujoukkoja! Kuka johtaa teitä?
— Khaani toi!
— Itsekö khaani?
— Ei itse! Khaani tulee huomenna; nyt tuli Shirinskin ruhtinas,Shikmat!
— Missä hänen asemansa on?
Tatarilainen ei taaskaan ollut ymmärtävinään.
— Kekäle tänne, Hlopko! — Poddubni karjasi.
— Lähellä on asema, isäkulta, lähellä! — tatarilainen kiirehti vastaamaan: — ei etäämmällä kuin kymmenen virstan päässä.
— Näytä tietä! — Serebrjani käski.
— En osaa, isäkulta! En voi nyt nähdä tietä. Huomenna voin, isäkulta!
Poddubni nosti tulisen kekäleen tatarilaisen sidottuja käsiä kohti.
— Löydätkö tien?
— Löysin, isäkulta, löysin!
— Hyvä, — Serebrjani virkkoi, — syökää nyt, veikkoset, syöttäkää tatarilaistakin ja sitten lähdetään. Näytämme viholliselle, mitä merkitsee venäläinen voima!
XXV Luku.
Valmistus taisteluun.
Joukossa alkoi sellainen liike, juoksu ja huuto, ett'ei Maksim ennättänyt edes kiittääkään Serebrjania. Kun vihdoin rosvot olivat järjestyneet ja lähteneet liikkeille metsästä, niin Maksim, jolle annettiin hevonen ja aseet takasin, ajoi ruhtinaan rinnalla.
— Nikita Romanovitsh, — hän lausui — maksoit, maksoit sinä tänään minulle siitä karhusta!
— No mitäpä, Maksim Grigoritsh, — Serebrjani vastasi, — siksihän elämmekin maailmassa, että autamme toisiamme!
— Ruhtinas, Persten tarttui puheesen, ratsastaessaan hänkin Serebrjanin sivulla, katsellessani sinua ajattelin: voi, ettei häntä saa nähdä eräs nuorimies, joka jäi minusta Volgan rannoille. Vaikka onkin hän halpa-arvoinen, minun vertaiseni, niin pitäisit sinä hänestä, ruhtinas, ja hänkin sinusta! En tahdo sinua sillä loukata, vaan niin te olette yhdenlaiset luonteeltanne. Kuin sinä puhuit pyhästä Venäjästä, silloin silmäsi leimusivat, ja minäkin muistin Jermak Timofejitshin. Kovin hän rakastaa syntymämaataan, vaikka onkin rosvo. Usein hän jutteli minulle, kuinka omatunto vaatii häntä tekemään kotimaalle palvelusta. Oi, jospa hän nyt olisi mukana taistelussa tatarilaisia vastaan. Hän yksin vastaisi sataa. Kun hän huutaa: pojat, perässäni! niin, tuntuu siltä, kuin itsekin kasvaisit, tulisit voimakkaammaksi, niin ettei mikään näyttäisi voivan sinua enää estää, ja kaikki vaan ympärilläsi sortuisi. Totta tosiaan olet sinä hänen kaltaisensa, Nikita Romanovitsh, en loukata sillä tahdo!
Persten vaipui ajatuksiinsa. Serebrjani ajoi verkalleen, katsellen tummaan etäisyyteen. Maksim oli ääneti. Sekavasti kumahtelivat rosvoin askeleet maantiellä, tähtikirkas yö hiljalleen vetäytyi uinailevan maan yli. Kauvan kulki joukko tatarin johdattamaan suuntaan, jolloin tätä Hlopkon ja Poddubnin miekat virkistivät.
Äkkiä kuului etäältä kummallisia merkitseviä ääniä.
Ei se ollut ihmisen, ei jahtitorven, eikä guslain ääntä, vaan ikäänkuin tuulen suhinaa kahilassa, jos ruoko voisi helistä kuin lasi tai soittokalun kielet.
— Mitä se on? — Nikita Romanovitsh kysyi, seisauttaen hevosensa.
Persten otti hatun päästänsä ja laskeutui kuuntelemaan maata vasten.
— Odota, ruhtinas, annas kun kuuntelen! Ääni kuului selvästi ja alakuloisesti, milloin hopealta helähtäen, milloin humisevan metsän kaltaisesti suhisten, — äkkiä se vaikeni, ikäänkuin aavikkotuulen puuskauksesta.
— Jopa lakkasi! — Persten sanoi nauraen… Kas, minkälainen rinta sillä on! Luulenpa, että hän puhalsi puolen tuntia henkeä vetämättä!
— Mikä se oli? — ruhtinas kysyi.
— Tshebusga! — Persten vastasi. — Se on heillä sama kuin meillä jahtitorvi. Saattavat olla bashkireja. Ehkä siellä on eri joukko khaanineen, sekä kasanilaisia ja astrakanilaisia ynnä kaikellaista muuta roskaväkeä. Kuules, taas he alkoivat soitella.
Etäällä kuului ikäänkuin uusi tuulen puuska, joka muuttui pitkällisiksi, surullisen vienoiksi säveliksi, ja hetken perästä se loppui katkonaisesti kuin hevosen hirnunta.
— Aha! — Persten lausui: — tämä sävel olikin lyhempi, kenties hän, koiranpentu, oli tukehtua!
Mutta samassa kajahtivat uudet äänet, paljoa selvempinä. Oli kuin suuri joukko kelloja olisi lakkaamatta soinut.
— Kas siinä on kurkkua! — Persten sanoi. — Etäältä saat miettiä, mitä he tekevät. Kuka heistä hiiden penikoista selvän otti!
Surulliset, alakuloiset sävelet muuttuivat iloisiksi, mutta ei siinä ollut venäläistä surullisuutta eikä venäläistä reippautta. Samalla kaikui paimentolaiskansan tapaista outoa ylellisyyttä, hevoslaumain riehuntaa, uljaita rynnäköltä, muuttoja paikasta toiseen ja ikävää tuntemattomaan muinaiseen synnyinmaahan.
— Ruhtinas, — Persten sanoi, — heidän asemansa saattaa olla likellä; luulenpa, että tämän mäen takaa näemme tuletkin. Annapas minun mennä tarkastamaan, miten on laita; minulle on se työ tuttua, kyllä minä heitä Volgan varsilla usein kohtasin, vaan sillä aikaa sinä ja pojat saatte huoahtaa ja tuumiskella.
— Mene Jumalan kanssa, — ruhtinas vastasi, ja Persten hyppäsi hevosen seljästä sekä katosi pimeään.
Rosvot virkistivät itseään, tarkastivat aseitaan ja istuivat maahan, ollen kuitenkin taistelujärjestyksessä. Syvä hiljaisuus vallitsi joukossa. Kaikki älysivät aljettavan tehtävän tärkeyden ja hiljaisen kuuliaisuuden välttämättömyyden. Sillä aikaa kuului niinkuin ennenkin tshebusgan äänet. Kuu ja tähdet valaisivat kenttää, kaikki oli tyventä ja juhlallista, ja joskus harvoin vieno tuulen löyhkä liehautti kahilaa.
Kului tunnin aika! Persten ei vielä palannut. Ruhtinas alkoi jo menettää kärsivällisyyttään, mutta samassa, parin askelen päässä hänestä, kohosi ruohostosta mies. Nikita Romanovitsh tarttui miekkaansa.
— Hiljaa, ruhtinas, minähän se olen! — Persten nauraen huudahti. — Juuri näin minä hiivin tatarienkin luo, kaikki tarkastelin; nyt tunnen heidän asemansa paremmin kuin oman asuntoni. Jos suvaitset, ruhtinas, niin otan kymmenen miestä, säikytän hevoset ja hämmennän tatarilaiset; vaan sinä sillä aikaa, jos suostut, hyökkäät heidän päällensä kahdelta taholta, lujasti huutaen ja kirkuen, ja minä olen vaikka tatari, joll'emme ja'a heitä kahtia! Tätä minä sanon vaan alkajaisiksi; öinen työ pelkää mestaria; ja kun aurinko nousee, niin sinä käsket, ruhtinas, ja me ainoastaan tottelemme!
Serebrjani tunsi Perstenin kekseliäisyyden ja älyn ja salli hänen menetellä, niinkuin tahtoi.
— Pojat, — Persten sanoi rosvoille, — me olemme vähän keskenämme jankutelleet, vaan joka vanhoja muistelee, siltä siima pois! Onko joukossanne kymmenen uskaliasta miestä, jotka tahtoisivat tulla kanssani tatarien leirille?
— Valitse ken hyvänsä — rosvot vastasivat, — me olemme kaikki valmiita.
— Kiitoksia pojat, koskapa pidätte minua arvossa, niin otan teistä seuraavat: tule esiin, Poddubni, ja sinä, Hlopko, ja sinä, Djamel, ja sinä, Lejesnikov, ja sinä, Rjesheto, ja Stepka ja Mishka, Scestoper ja Nakovalnja ja Sarantsha! Minkäs sinä, Mitka, ryömit? Sinua en kutsunut, ole sinä ruhtinaan kanssa, et ole meidän toimeemme sopiva. Ottakaa pojat pois miekkanne, niiden kanssa ei ole mukava ryömiä; riittäähän meille puukotkin. Vaan kuulkaa, pojat, sanaani, ilman minua ei askeltakaan. Jokaisen täytyy tehdä, mitä käsken, muuten minä annan niin, että tuntuu.
— Hyvä, hyvä, — Perstenin valitsemat vastasivat: — miten käsket, siten teemmekin. Kun on pyhä toimi kysymyksessä, niin emme mutkittele.
— Näetkö, ruhtinas, tuota mäen rinnettä? — atamani jatkoi. — Kun saavut sinne, niin näette heidän tulensa. Vaan minun neuvoni on, — että odotatte mäen rinteellä, kunnes kuulette minun vihellykseni. Ja kun minä säikytän hevoset, niin vihellys ja huutokin kuuluvat, ja silloin on teidän aika hyökätä pakanoita vastaan. Silloin he joutuvat pihtiin. Hevoset ovat jo kadonneet; toisella sivulla olemme me, ja toisella on joki ynnä suo.
Ruhtinas lupasi tehdä aivan Perstenin tuuman mukaan.
Sitten atamani meni kymmenen uskalikon kera tshebusgan ääntä kohti, pian he katosivat ruohikkoon. Joku olisi luullut heidän menneen piiloon; mutta tarkka silmä olisi huomannut ruohikon värjähtelemistä, joka ei syntynyt tuulesta, sillä sen suunta olikin toisaalle.
Puolen tunnin kuluttua oli Persten jo toverineen lähellä tatarien telttoja.
Maaten ruohostossa, Persten kohotti päätään.
Noin viidenkymmenen askelen päässä hänen edessään paloi rovio, se valaisi muutamia bashkiireja, jotka istuivat sen ympärillä, jalat allansa. Kuka heistä oli puettuna kirjavaan päällysnuttuun, kuka lammasnahka-turkkeihin, kuka rikkinäiseen kamelinnahka-viittaan. Maahan pistetyt piikit töröttivät heidän sivullaan ja loivat pitkät varjonsa aina Perstenin luo asti. Muutaman tuhannen suuruinen hevoslauma, joka oli uskottu bashkiirein vahdittavaksi, söi lähellä ruohostoa. Toiset tulet noin sadan askeleen päässä valaisivat lukemattomia huopatelttejä.
Bashkiirit eivät tarkkaan vartioinneet laumaansa. Olivathan he tulleet Volgalta Rjasaniin asti, kohtaamatta mitään vastarintaa; he tiesivät meidän joukkojemme olevan hajallaan eivätkä siis odottaneet itselleen vihollista; ja susista, he arvelivat, varjelemme itsemme tshebusgalla ja meluamisella. Ja neljä heistä, asetettuaan pitkien ruokopillien päät ylähampaitaan vastaan, puhalsivat niin paljon, kuin jaksoivat, niihin näpähytellen sormillaan, kunnes hengästyivät. Toiset säestivät heitä kirkunallaan, ja tuli valaisi heidän kulmikkaita kasvojaan, jotka olivat siniset kovasta ponnistuksesta.
Muutaman minuutin Persten ihaili tätä näkyä, itsekseen miettien, hyppäisikö heti puukkoineen bashkiirien kimppuun, antamatta heidän havahtaakaan, ja tappaisiko heidät viimeiseen mieheen? Vai karkottaisiko ensin hevoset ja sitten vasta rupeaisi taisteluun?
Molemmatkin tuntuivat sopivilta. "Kas, mikä lauma, hän ajatteli, pidättäen hengitystään, jos viisaasti ymmärtää sen pelottaa, niin se polkee ja murtaa kaikki teltit; semmoisen melun se nostaa, ett'eivät tunne omia miehiänsä. Ja kas nämä hiiden penikat istuvat mukavasti, riivatun mukavasti! Kas kuinka he mässäävät; voisihan heidän tykönsä kahdenkin askeleen päähän hiipiä!"
Ja kovasti halutti atamania päästä bashkiirein niskaan.
— Rjesheto, — hän kuiskasi vieressään kätkeyvälle toverilleen: — eihän sinun kurkkuasi kangertele? Osaatko viheltää?
— Etkö sinä? — Rjesheto vastasi hiljaa.
— Minun on vähän kurkkuni sorruksissa.
— No kyllä minä vihellän. Onko jo aika.
— Odota; liian aikaista on. Ryömi tuonne, niin kauvas kuin voit lähestyä laumaa, mene niin lähelle, ett'eivät hevoset juuri huomaa sinua; ja heti kun alkavat sieraimillaan nuuskia, silloin vinkase ja karjase aina lujemmin, aja sitten ne suoraan telttejä kohden.
Rjesheto nyykäytti päätään ja katosi ruohostoon.
— No; veikkoset, — Persten kuiskasi toisille tovereilleen: — ryömikää perässäni pakanoita kohden, vaan kulkekaa varovasti. Katsokaas, heitä on kaikkiaan parikymmentä miestä, ja meitä yhdeksän; jokaista kohtaan tulee teille kaksi, vaan minä otan osakseni neljä. Kun kuulette Rjesheton viheltävän, niin huutakaa kovasti yht'aikaa ja sitten suoraa päätä heidän niskaansa. Oletteko valmiit?
— Olemme! — rosvot vastasivat hiljaa. Atamani veti henkeä, asetti itsensä kuntoon ja alkoi hiljalleen kiskoa vyöltään pitkää puukkoansa.
XXVI Luku.
Veljeys.
Sillä aikaa kun tämä tapahtui tatarien läheisyydessä, Serebrjani puolen virstan päässä malttamattomana odotti määrättyä merkkiä.
— Ruhtinas, — Maksim, joka ei koko aikana ollut lähtenyt hänen luotaan, virkkoi hänelle, — ei enää tarvitse kauvan odottaa, kun taistelu alkaa; kun aurinko nousee, niin moni meistä ei ole enää elossa, mutta minua haluttaisi pyytää sinua…
— Mitä, Maksim Grigoritsh?
— Seikka ei ole vaikea; vaan minä en tiedä kuinka sinulle sanoisin, omatuntoni…
— Sano, Maksim Grigoritsh, ehkä on se mahdollista!
— Näetpäs, ruhtinas, minä sanon sinulle kaiken totuuden. Minä läksin slobodasta salaa vastoin isäni tahtoa ja äitini tietämättä. Sietämättömäksi kävi oloni opritshninassa; sellainen kauhu minut valtasi, että olisin mennyt vaikka veteen. Huomaa, ruhtinas, minä olen isän ja äidin ainoa poika, koskaan ei ole minulla ollut veljeä. Kun neitsyt Marian juhlana[24] tulin kahdentoista vuotiseksi, niin siitä ajasta, uskotko, en kenenkään kanssa vaihtanut hyvää sanaa. Elin heidän joukossaan aivan yksinäni, kukaan ei ollut toverinani, kaikki olivat vieraita. Jokainen vaan ajatteli, miten saisi toisen syöstyksi onnettomuuteen, tullakseen itse suosioon. Ei ollut päivää ell'ei kidutuksia ja rangaistuksia. Kansaa ajettiin pahemmin kuin ryöväriä vaikka kirkostakin. Miten saisivat rahaa ja omaisuutta, eivät katsoneet, vaikka koko Venäjä sortuisi! Tsaari on niin julma, sanovat, vaan eihän hän juuri milloinkaan totuutta kuule; tuskinpa yksikään kieli kääntyi totta puhumaan! Kaikki häntä vaan mielistelevät mairitella. Uskotko, ruhtinas, kun minä sain nähdä sinut, niin sydämmeni tuli iloiseksi, ikäänkuin sukulaiseni olisin kohdannut! En vielä tiennyt, ken sinä olit, vaan heti miellyin sinuun, ei sinun silmäsikään katsele niinkuin heidän, ja puheellasi on toinen sointi. Onhan Godunovkin parempi kuin toiset, vaan ei hän kaikissa ole semmoinen kuin sinä. Minä katselin sinua, kun aseetonna seisoit karhua vastapäätä; kun Basmanov tuon bojarin myrkytyksen jälkeen toi sinulle viinimaljan; kun sinä vietiin mestauslavalle; kun tänään puhuit rosvojen kanssa. Silloin outo tunne veti minua puoleesi, olisinpa heittäytynyt kaulaasi! Älä ihmettele, ruhtinas, tyhmää puhettani — Maksim lisäsi, luoden silmänsä alas, — en tunkeudu ystävyyteesi, tiedänhän ken sinä olet ja mikä minä; vaan mitäs minä voin tehdä, kun en saata sanojani pidättää, itsestään ne tunkevat ilmi, sydänkin samoin kiintyy sinuun!
— Maksim Grigoritsh, — Serebrjani lausui ja tarttui voimakkaasti hänen käteensä, — ja sinäkin olit minusta kuin oma veli!
— Kiitos, ruhtinas, kiitos! Koska se niin on, niin salli minun kerrassaan sanoa, mitä on sydämelläni. Sinä, minä huomaan sen, et halveksi minua. Suo minun, ruhtinas, nyt ennen taistelua, vanhan kristillisen tavan mukaan, tehdä veljeyden liitto kanssasi! Sehän minun pyyntöni onkin; älä suutu siitä, ruhtinas. Jos tietäisin varmaan, että meillä vielä on pitkä aika yhdessä elää, niin en sinua pyytäisi; tietäisin, ettei sinun olisi sopivaa olla minun nimi-veljenäni: vaan nyt…
— Älä vihoita Jumalaa, Maksim Grigoritsh, Serebrjani keskeytti hänet; mikset sinä voisi olla veljeni? Tiedän kyllä, että minun sukuni on kunniallisempi kuin sinun, vaan tässä, tatarien edessä, aukealla kentällä, olemme yhden arvoiset, Maksim Grigoritsh, ja kaikkialla olemme saman arvoiset Jumalan edessä, vaan emme ihmisten. Tehkäämme veljeyden liitto, Maksim Grigoritsh!
Ja ruhtinas otti itseltään ristin koreine, kultaisine vitjoineen ja antoi sen Maksimille.
Samoin Maksim otti kaulastaan yksinkertaisen, vaskiketjuisen ristin, jota silkkinen rihma kannatti, suuteli sitä ja risti silmiänsä.
— Ota tämä, Nikita Romanovitsh, sen on äitini siunannut, silloin, kun vielä olimme köyhiä ihmisiä, silloin kun emme vielä olleet Iivana Vasiljevitshin suosiossa. Säilytä sitä, se on minulle kallein kaikista.
Sitten molemmat vielä kerran ristivät itseänsä ja, vaihdettuaan ristit, syleilivät toisiansa.
Maksim oli ihastuksissaan.
— Nyt, — hän iloisesti virkkoi, — olet veljeni, Nikita Romanovitsh! Mitä ikinä tapahtuisi, niin sinusta en erkane; ken on sinunkin ystäväsi, se on minunkin, ken on sinun vihamiehesi, on minunkin, rakastan sinun rakkaudellasi, vihaan vihallasi ja ajattelen sinun ajatuksellasi! Nyt on minun kuollakin hupaisempi, ja elämäkään ei ole niin katkeraa; on joku, jonka kanssa voi elää, jonka tähden kuolla!
— Maksim, — Serebrjani sanoi syvästi liikutettuna — Jumala näkee, että minäkin kaikesta sydämestäni tulin veljeksesi; kuolemaan asti en tahdo sinusta erota.
— Kiitos, kiitos, Nikita Romanovitsh, ei meidän tarvitsekaan eritä! — Jos Jumala suo meidän yhdessä elää, niin ajattelemme ja mietimme yhdessä, mitä vaikutamme isänmaan hyväksi, miten palvelemme pyhää Venäjän maata? Niin ei saata olla, että kaikki on Venäjällä niin muuttunut, ettemme voi muuta kuin opritshnikkeinä tsaaria palvella!
Maksim puhui sangen innokkaasti, mutta äkkiä hän lakkasi ja tarttuiSerebrjanin käteen.
Läpitunkeva vihellys kuului etäältä. Ilma ikäänkuin vavahti, maa alkoi täristä, huudot ja selittämätön kohina kuului tatarilaisten leiristä, ja joukko hevosia, harjat pystyssä, nelisti Serebrjanin ja Maksimin sivutse.
— Aika on — Serebrjani sanoi, istuutuen satulaan, ja veti miekkansa ulos: — kuulkaa minua, ei saa sotkeutua joukkoihin eikä hajaantua erilleen, vaan jokainen tuntekoon paikkansa. Jumalan kanssa jäljessäni!
Rosvot hypähtivät ylös maasta.
— Aika on, aika on! — kajahteli joka taholta; — ruhtinasta totelkaamme!
Ja koko joukko liikkui Serebrjanin jäljessä ja kulki kummun poikki, joka heitä esti näkemästä vihollisten tulelle asti.
Silloin uusi, odottamaton näky hämmästytti heitä.
Suoraan tatarilaiselta leiriltä liekehti aholla tuli, ja sen kummalliset muodot, yhäti leveten ja kiemurrellen, ryömivät yhä likemmäksi leiriä.
— Kas Persteniä! — rosvot huudahtivat: — ja meikäläiset! Hepäs ovat sytyttäneet ahon tuleen ja laskeneet liekit tuulen mukaan, suoraan pakanoita vastaan.
Tuli levisi äärettömän nopeasti, koko aho leirin oikealta puolen muuttui tuliseksi mereksi, ja pian sen laineet nielivät äärimmäiset teltat ja valaisivat leirin, joka näytti poltetulta muurahaispesältä.
Tatarilaiset, jotka tulesta pelastuivat, syöksyivät ilman järjestystä rosvoja vastaan.
— Heidän kimppuunsa pojat! — Serebrjani karjasi — syöskää he veteen, ajakaa tuleen!
Ystävällinen huuto vastasi ruhtinaalle, rosvot hyökkäsivät tatareja vastaan ja teurastus alkoi — — —
* * * * *
Auringon noustua taistelu vielä jatkui, mutta kenttä oli kuolleiden tatarien peittämä.
Toiselta puolen tulen, toiselta taas — Serebrjanin joukon ahdistamat viholliset eivät ehtineet järjestyä, ja he joutuivat joen liejuisille rannoille, minne moni hukkui. Toiset menehtyivät tuleen, taikka tukehtuivat savuun. Peljästyneet hevoslaumat heti alussa syöksyivät asemaa vastaan, murskaten teltat ja saattivat tatarit sellaiseen sekasortoon, ett'eivät he tunteneet omaisiaan, vaan alkoivat keskenään taistella, luullen vihollisia vastustavansa. Yksi osa ennätti tunkeutua tulen kautta ja hajosi epäjärjestyksessä sinne tänne pitkin aavikkoa. Toinen, itse Shirinskin ruhtinaan Shikmatin vaivalla kokooma joukkio ui yli joen ja järjestyi toisella rannalla. Tuhansittain nuolia suhahteli sieltä riemuitsevia venäläisiä vastaan. Rosvot, joilla ei ollut ampuma-aseita, nähdessään vihollisillaan niitä, eivät kestäneet sitä ja hämmentyivät, kun vielä vajottava joki vihollisia suojeli.
Turhaan Serebrjani pyytäen ja uhaten koetti rohkaista miehiään. Jo tatarien rivit, nuolten suojassa, alkoivat takaisin uida joen poikki, uhaten hyökätä Serebrjanin selkään, kuin samassa Persten ilmestyi ruhtinaan sivulle. Hänen tumma naamansa hehkui, paitansa oli revitty, ja puukostansa valui verta.
— Olkaa alallanne, ystävät! — seiskaa, kirkkaat haukkaseni! hän huudahti rosvoille: — vai onko silmänne soentuneet? Ettekö näe, meille tulee apua?
Tosiaankin liikkui vastaisella rannalla sotajoukko taistelujärjestyksessä; sen keihäät ja pertuskat kimaltelivat nousevan auringon säteistä.
— Tatarejahan ne ovat! — lausui eräs.
— Itse sinä tatari olet! — Persten ärjäsi arvelematta. — Kuka olisi nähnyt tatarien jalkaisin kulkevan? Etkö näe tuota, joka on joukon etunenässä harmaan hevosen seljässä? Onko hänellä tatarilainen haarniska.
— Oikeauskoiset tulevat! — kajahti rosvojen keskellä: — seiskaa veikkoset, oikeauskoiset tulevat meille avuksi!
— Kas, ruhtinas, — Persten virkkoi, — he, hiidenpenikat, eivät ammu enää niin tiheään, se tietää, että he ovat huomanneet, mistä on kysymys! Ja kun tuo joukko ryntää heitä vastaan, niin minä näytän kahlauspaikan, menemme ylitse ja hyökkäämme sivulta heidän päällensä!
Apujoukko läheni yhä likemmäksi, ja jo voi melkein erottaa sen aseet ja vaatteuksen, joka oli lähes yhtä kirjava kuin rosvojenkin. Soturein päiden yllä heilui kankia, töyhtöjä ja piikkiä. He näyttivät hätä pikaa asestetuilta talonpojilta, ja eturiveissä olevilla olikin vaan samanlaiset viitat, he kantoivat pertuskoita ja peitsiä. Samassa joukossa kulki noin sata ratsumiestä, jotka myös olivat yhtäläisessä asussa. Tämän joukon johtaja oli sorea nuorimies. Hänen kiiltävän kypärinsä alta riippuivat pitkät, ruskeat hiukset. Taitavasti hän ohjasi ratsuaan, tuota hopeeharmaataan, joka milloin kohosi takajaloilleen, milloin kulki ylpeänä tasaisin askelin ja hirnui vihollisiaan.
Nuoliparvi lennähti johtajaa ja joukkoa kohden.
Sillä aikaa Nikita Romanovitsh miehineen kahlasi joen poikki ja syöksi vihollisten sekaan, joiden luo samaan aikaan tunkeutui toiselta puolen äsken tullut apujoukko.
Jo oli tappelua kestänyt tunnin verran.
Serebrjani hetkeksi ratsasti joelle juottamaan hevostaan ja kiinnittääkseen satulavyötä. Maksim huomasi hänet ja ratsasti hänen luokseen.
— No, Nikita Romanovitsh, — hän virkkoi: — Jumala taistelee pyhänVenäjän puolesta. Emmeköhän voi!
— Niin, — Serebrjani vastasi, — kiitos tuolle bojarille, joka kiirehti avuksemme. Kas, kuinka hän lyö oikealle ja vasemmalle! Kuka hän lie? On niinkuin olisin nähnyt hänet ennen jossain?
— Kuinka, Nikita Romanovitsh, etkö tunne häntä?
— Tunnetko sinä sitten?
— Minäkö en tuntisi häntä, Jumala olkoon hänen kanssaan! Paljon on hän tähän päivään tehnyt syntiä. Tunnethan sinäkin, Nikita Romanovitsh, hänet. Hän on Fedjka Basmanov.
— Basmanov? Hän? Eikö mitä?
— Hän juuri, vaikk'ei kaltaisensa. Kylläpä hän tanssikin kuin tyttö, hameissa; vaan nyt hän näyttää ne jättäneen; hän on nostanut talonpoikia ja orjia ja lähtenyt tatareja vastaan; ehkä hänenkin sydämensä on venäläinen tuli sytyttänyt. Mutta mistä on tullut voima, ajattelet! Eikö näihin aikoihin muuttuisi, — Maksim jatkoi kiihkeästi, ja hänen silmänsä loistivat ilosta. — Uskotko, Nikita Romanovitsh, en tunne itseänikään. Kun pakenin slobodasta, niin tuntui, ett'ei voisi kauvan enää elää. Kovasti halutti päästä taistelemaan pakanoitten kanssa, vaan ei sillä, että surmaisin heitä, vaan, ajattelin: tappakoot he ennen minut; halusin vaan antaa pääni tatarilaisten iskulle. Vaan nyt ei ole niin: nyt haluan elää! kuuletko, Nikita Romanovitsh, kuinka tuuli tuo sotahuutoja, kuinka kiurut laulavat? Niin iloinen soitto käy minunkin rinnassani! Sellaiselta tuntuu voima ja into, että koko vuosisata tuntuisi lyhyeltä. Sellaista en eläissäni ole tuntenut! Niin tuli minulle selväksi, ymmärrettäväksi, kuinka paljon vielä saattoi hyvää tehdä synnyinmaalle! Sinuakin armahtaa tsaari: ei niin voi olla, ettei hän armahda. Ehkäpä hän vielä pitääkin sinusta. Vaan ota sinä minut mukaasi; ajatelkaamme ja tehkäämme niinkuin Adashev ja Sylvester. Kaikki, kaikki kerron sinulle, mitä mielessäni on, vaan nyt, suo anteeksi, Nikita Romanovitsh, on taas aika mennä tuonne, he näyttävät ympäröineen Basmanovin. Olkoon paha ihminen, vaan täytyy auttaa!
Serebrjani katseli melkein isällisesti Maksimia.
— Varo itseäsi, Maksim, — hän sanoi, — älä suotta pane itseäsi alttiiksi; katso, olethan jo veressä!
— Se ehkä on vihollisen verta, — Maksim vastasi iloisesti katsottuaan pukuaan; — vaan minussa ei ole naarmuakaan: ristisi on suojellut minua!
Samassa kahiloihin kätkeynyt tatari hiipi rannalle, jännitti joutsensa ja lennätti nuolen Maksimia kohden.
Jäykkä tatarilainen jousi karahti, ja jänteen helähtäessä nuoli suhahti sekä sattui, kirottu, aivan Maksimin sydämen kohdalle. Maksim horjahti satulassa ja hän tarttui hevosensa harjaan; ei tahdo urhea nuorukainen vielä sortua, vaan jo saapui määrätty hetki, ja hän vieri kosteaan maahan, takertuen kannuksiinsa. Ratsunsa laahasi häntä nurin niskoin pitkin aukeata kenttää, hänen valkeat kätensä häälyvät sinne tänne, kiharat lakasevat kosteata maaemoa, ja verinen ura jää hänen jälkeensä.
Tulee slobodaan surullinen sanoma. Maksimin äiti katkerasti itkee, ett'ei hälle jäänyt jälkeensä kaipaavaa, eikä ketään, joka hänen silmänsä sulkisi. Kuumia kyyneleitä hän vuodattaa, vaan ei hänen poikansa palaa.
Tulee slobodaan surullinen sanoma. Maljuta kiristelee hampaitaan, hyökkää vangittujen tatarien kimppuun, katkoo vankilassa hurjasti päitä, ja hänen raaka sydämensä janoo verta hirveästi: ei palaa hänen poikansa!
Unohtipa Serebrjani tatarit ja taistelun, ei hän huomaa, kuinka Basmanov ajaa pakanoita, kuinka Persten miehineen ajaa pakenevia; hän näkee vaan, että nimiveljensä hevonen laahaa tätä pitkin ketoa. Serebrjani hyppäsi satulaan ja ratsasti ottamaan sitä kiinni, tarttui sen ohjaksiin ja päästi Maksimin kannuksista.
— Maksim, Maksim! — hän lausui, asettuen polvilleen ja kohottaen hänen päätään; — elätkö, veljeni? Avaa silmäsi ja vastaa minulle!
Maksim aukasi himmeät silmänsä ja ojensi kätensä hänelle.
— Hyvästi, veljeni! Ei meidän sallittu elää yhdessä. Tee yksin, mitä yhdessä halusimme tehdä!
— Maksim, — Serebrjani virkkoi, painaen huulensa kuolevan kuumalle otsalle, — etkö määrää minulle mitään?
— Vie äidille viimeinen tervehdykseni, sano, että kuolin häntä muistaen…
— Sanon, Maksim, sanon, — Serebrjani melkein itkien vastasi.
— Oi, risti, — Maksim lisäsi — se, joka on minulla, anna se hänelle … vaan minun ristini pidä muistona veljestäsi…
— Veljeni, — Serebrjani sanoi — eikö vielä ole mitään sydämelläsi? Eikö ole mitään tuskaa sydämessäsi? Älä häpeä Maksim, eikö ole muita kuin äitiäsi sääli?
— Sääli on isänmaatani, sääli pyhää Venäjää! Sitä olen rakastanut kuin äitiäni, vaan muuta ei ole sydämmelläni!
Maksim sulki silmänsä. Hänen kasvonsa hehkuivat, ja hengitys taajeni.
Hetken perästä hän taas katsahti Serebrjaniin.
— Veljeni — hän sanoi, — jos saisin juodakseni kylmää vettä!
Joki oli lähellä, ruhtinas kiirehti ottamaan vettä kypäriinsä ja toiMaksimille.
— Nyt on kuin helpottaisi, — sanoi kuoleva, — kohota minua, auta minua siunaamaan itseäni!
Ruhtinas kohotti Maksimia. Hän silmäili ympäri sammunein katsein, huomasi pakenevia tatareja ja hymyili.
— Minä sanoin, Nikita Romanovitsh, että Jumala taistelee meidän puolestamme… Katso, miten he ovat hajonneet … vaan silmäni jo pimenee … oh, en olisi nyt tahtonut kuolla!…
Veri purskasti hänen suustaan.
— Herra, Jumala, ota minun sieluni! — Maksim puheli ja kaatui kuoliaana maahan.
XXVII Luku.
Basmanov.
Basmanovin miehet ja rosvot ympäröivät Serebrjania.
Tatarit olivat perinpohjin lyödyt, monet joutuivat vängiksi, loput pakenivat. Maksimille kaivettiin hauta, ja hän haudattiin kunniallisesti. Sillä välin Basmanov oli käskenyt levittää telttansa rannalle, ja hänen hovimestarinsa, eräs joukon alapäälliköitä, esitti Serebrjanille, että herransa pyytää saada kunnian nauttia illallista ruhtinaan kanssa.
Viruen silkkisillä tyynyillä, Basmanov jo kammattuna ja hajuvesillä valettuna katseli kuvastimeen, jota hänen edessään piti nuori palvelija, seisoen polvillaan. Basmanovin muoto osotti kummallista oveluuden, pöyhkeyden, hemmoitellun turmeluksen ja huolettoman rohkeuden sekoitusta, ja tämän kaiken seasta pilkisti esiin tuo nurjamielisyys, joka ei koskaan jättänyt opritshnikkia maallikon lähellä. Arvellen, että Serebrjanin piti halveksia häntä, hän, vieläpä täyttäessään vieraanvaraisuuden vaatimuksia, tuumi ennakolta, miten kostaisi vieraalleen, jos tämä jollain lailla ilmaisee halveksimisensa. Serebrjanin astuessa sisään hän tervehti ainoastaan päännyökkäyksellä, vaan ei liikkunut paikaltaan.
— Oletko haavoitettu, Feodor Aleksejitsh? — Serebrjani kysyi hyväntahtoisesti.
— En, en ole haavoitettu, — Basmanov sanoi, ottaen nämät sanat solvaukseksi ja päätti vastata siihen hävyttömästi: — ei, en ole haavoitettu, vaan uuvuin hiukan, kasvotkin tahtoivat vähän siellä ahavoitua. Mitäs luulet, ruhtinas, — hän lisäsi yhä katsellen kuvastimeen ja suoristellen helmisiä korvarenkaitaan: — kuinka pian ahavoituminen menee?
Serebrjani ei tiennyt, mitä vastaisi,
— Sääli, — Basmanov jatkoi: — ettemme tänään kerkiä saunaan; minun kartanooni on noin kolmekymmentä virstaa, vaan huomenna, ruhtinas, pyydän suosiollisesti, kestitsen sinua paremmin kuin tänään, saat nähdä minun tanssileikkini: kaikki tytöt pääsevät, vaan pojat — kahtakymmentä vanhemmat…
Puhuessaan Basmanov soristi kovasti kieltään.
— Kiitos, bojari, minä riennän slobodaan, — Serebrjani vastasi kuivasti.
— Slobodaan? Etkö sinä karannut vankilasta?
— En karannut, Feodor Aleksejisth, minut vietiin väkisin. Annettuani sanani tsaarille, en itse olisi lähtenyt, ja nyt antaudunkin hänen tahdolleen.
— Sinua näyttää haluttavan hirsipuuhun? Haluavalle toivonsa, pelastetulle paratiisi![25] Vaan minä en tiedä palaanko minä?
— Kuinka niin, Feodor Aleksejitsh?
— No niin! — Basmanov virkkoi, ollen suuttuvinaan tai ehkä haluten vaan herättää Serebrjanissa luottamusta — palvelet tsaaria kaikella rehellisyydellä, annatpa vielä sydämmesi ja kaiken itsesi, vaan hän, huomaapas, asettaa sinua vastaan erään Godunovin!
— Näyttää hän sinuakin suosivan.
— Suosivan! Tähän asti ei ole tahtonut edes päälliköksi tehdä! Näinköhän en olekaan hänen palvelijansa! Vaan Godunov ei palvele minun tavallani. Tämä varoo itseään, ett'eivät maanomistajat hänestä ajattele pahaa. "Kuuleppas, Boris, mene kidutushuoneesen, tutkimaan bojaria!" Menen, hallitsija, kun hän ei vaan pettäisi minua: olen siihen toimeen tottumaton; käske Grigor Lukjanitshia kanssani! — "Kuule, Boris, tuolla pöydän takana tuo bojari juo vähän, vie hänelle viiniä, — ymmärrätkö?" — Kyllä, hallitsija, vaan hän epäilee minua: ehkä mieluummin Fedjka Basmanovin lähettäisit! — Ja Fedjka ei vastustele; minne lähetetään, sinne meneekin. Vaikka tsaarin katse osottaisi omaa veljeäni — niin veisin kysymättä myrkkymaljan. Muistatko, kuinka toin pöydässä istuissamme maljan Iivana Vasiljitshilta? Luulinpa tosiaan sen olevan myrkkymaljan!
Serebrjani naurahti.
— Vaan mistä hän, — Basmanov, yhä tullen hurjemmaksi: — mistä hän löytäisi sievemmän palvelijan? Oletko nähnyt tällaisia kulmakarvoja, kuin minun? Eivätkö ne ole hienot kuin sopulin karva? Ja tukka sitten! Koettele näitä, ruhtinas, eikö ole kuin silkkiä!
Inho kuvastui Serebrjanin kasvoilta. Basmanov huomasi sen ja jatkoi ikäänkuin haluten kiusoittaa vierastaan:
— Ja käteni sitten, katsoppas, ruhtinas, eivätkö ole kuin tytön? Tänään vaan hiukan känsistyivät. Sellainen on luontoni: missään en säästä itseäni!
— Tosiaankaan et säästä, — Serebrjani lausui, voimatta pidättää kiukkuansa, jos kaikki, mitä sinusta puhutaan, on totta.
— Mitä minusta puhutaan? — Basmanov keskeytti, viekkaasti räpytellen silmiään.
— Olisihan siinäkin jo tarpeeksi, mitä itse kerroit; muuten sanotaan sinusta, että sinä tsaarin edessä, Herra varjelkoon, aivan kuin tyttö tanssit hameissa!
Puna lensi Basmanovin kasvoille, mutta hän otti tavallisen häpeemättömyytensä avukseen.
— No mitä sitten, — hän sanoi, ottaen huolettoman katseen, — jospa todella tanssinkin?
— Niin silloin hyvästi, — Serebrjani lausui: — en halua kanssasi syödä illallista enkä katsella sinua!
— Aha! — Basmanov huudahti, ja teeskennelty huolettomuutensa katosi, ja silmänsä säkenöivät, jopa hän unohti sorisuttaa kieltänsäkin: — aha! lausui viimein! Minä tiedän, mitä te kaikki ajattelette minusta! Vaan minä, huomaatko, syljen teille kaikille!
Serebrjanin kulmakarvat liikkuivat, ja kätensä laskeutui miekan kahvaan, vaan muistaessaan, kenen kanssa puhui, ainoastaan kohautti hartioitaan.
— Miksi tartuit miekkaasi? — Basmanov jatkoi. — Et sillä minua peljätä. Kuin minäkin otan miekkani, niin saamme nähdä, kenen pystyy!
— Hyvästi! — Serebrjani virkkoi, kohottaen teltan esirippua, mennäkseen pois.
— Kuule — Basmanov huusi, tarttuen hänen viittansa liepeeseen: — jos joku toinen minuun niin olisi katsellut, niin en, Jumala nähköön, olisi häntä päästänyt; vaan sinun kanssasi en tahdo riitaantua: kovasti hakkasit tatareja.
— Niin sinäkin, — Serebrjani sanoi leppeästi, seisahtuen ulosmennessään, muistaessaan, miten Basmanov taisteli — et sinä minua huonommin hakannut heitä. Mitä sinä uudestaan aijoit hassutella, kuin mikäkin akka!
Basmanov taas tuli huolettoman näköiseksi.
— No, älä suutu, ruhtinas! En minä aina ole semmoinen ollut, vaan, niinkuin tiedät, slobodassa oppii vasten tahtoakin kaikkeen.
— Synti on, Feodor Aleksejitsh! Kun istut satulassa, miekka kourassa, niin sydän iloitsee sinua katsellessa. Ja uljuutesi näytit tänään, se on kaunista katsella. Jätä akkamaiset tapasi, leikkaa hiuksesi, niinkuin Jumala käskee, lähde katumaan Kieviin tai Solovkiin ja palaa sitten kristittynä Moskovaan.
— No, älä ole vihoissasi, Nikita Romanovitsh! Istu tähän, syö kanssani! Enhän minä ole semmoinen koira, onhan niitä pahempiakin; eikä kaikki olekaan totta, mitä minusta puhutaan; älä jokaiseen huhuun luota.[26] Toisinaan harmistun minäkin itseeni!
Serebrjani iloitsi, saattaessaan selittää Basmanovin käytöksen parempaan suuntaan.
— Siis ei ole totta, — kiirehti hän kysymään, — että sinä hameissa olet tanssinut?
— Oh, annan sulle hameestasi! Pukisinko minä sen omasta tahdostani ylleni? Vai etkö tunne tsaaria? Tulisiko minun pitää itseäni pyhänä? Onhan siinä kyllä, että paastoan slobodassa häntä miellyttääkseni; en ainoastakaan huomenmessusta ole uneni tähden poissa; joka keskiviikko ja perjantai teen sata syvää kumarrusta: milt'ei otsani rikki hakkaan! Jospa sinäkin viikottain kulkisit messupuvussa, niin, ehkäpä, sinäkin muutteeksi pukeutuisit vaikka minkälaiseen hameesen!
— Mieluummin menisin mestauslavalle — Serebrjani sanoi.
— Noh, vai niin? — Basmanov keskeytti ivallisesti, ja, luoden ilkeän katseen ruhtinaasen, jatkoi vakuuttavasti: Luuletko, Nikita Romanitsh, minulle olevan hupaista, ett'ei minua enään tsaarillisesta lempeydestä kutsuta Feodoriksi, vaan Feodoraksi?[27] Ja mikä hyöty on minulle siitä! Hänelle vaan kaikki — minulle ei mitään! Katsos, joku aika sitten kuljin Dorogomilovskin kylän ohitse; talonpoika-lurjukset osottivat sormin minua, ja eräs huutamaan: "Kas tuossa menee tsaarin Feodora!" Olisin hyökännyt heidän jälkeensä, vaan silloin he olivat jo pötkineet tiehensä. Käyn tsaarin luo, puhun — niin ja niin; älä salli, sanon, Dorogomilovskilaisten herjata palvelijaasi; siellä eräs kutsui minua Feodoraksi. "Kuka kutsui?" Jos olisin tiennyt, en olisi tullut sinua vaivaamaan, — itse olisin hänet repinyt palasiksi. "No, ota, hän sanoo, aitoistani neljäkymmentä sopulinnahkaa liiviturkiksesi". — Miksi se minulle? Ethän pueta Godunovia liiviturkkiin, miksi minä olen huonompi kuin hän? — "Miten minä sinua sitten palkitsen?" Tee minut rajapäälliköksi, ett'eivät ihmiset minua vasten silmiä solvaa! — "Ei, hän sanoo, rajapäällikkö ei sinun sovi olla: sinä olet minun huvittajani, vaan Godunov on neuvonantajani; sinulle rahaa ja hälle kunniaa. Vaan että Dorogomilovilaiset sinua Feodoraksi kutsuivat, niin otettakoon koko Dorogomilovstshinan kylä minun tsaarilliseen talouteeni!" No niin saat olla huvittajana! Siitä saakka kuin Moskova jätettiin, ei ollut mitään huvituksia. Kaikki paastosivat ja rukoilivat. Ikävystyneenä pyrin maatilalleni, vaan sielläkin oli ikävä. Ei aina viitsi jäniksiä ja peltokanoja ajaa. Ehdottomasti tulin iloiseksi, kun kuulin Tatarien tulon. Mutta, hiis vieköön, hyvin me heitä löylytimme! Joltisestikin viemme sotavankeja Moskovaan! Johan olinkin unohtaa sotavangit. Osaatko ampua joutsella, ruhtinas?
— Mitä sitten?
— No. Iltasen jälkeen sidomme Tatarin sadan askelen päähän, ken ensiksi osaa sydämeen. Ell'ei osu sydämeen, ei ole kunniakasta. Kun toinen kuolee, sidomme toisen.
Serebrjanin rehelliset kasvot synkistyivät.
— Ei, — hän sanoi, — sidotuita en ammu.
— No, käskemme hänen sitte juosta: ken ensimmäisenä hänet juoksussa kaataa…
— Siihenkään en ryhdy, enkä salli sinunkaan! Täällä, Jumalan kiitos, ei ole Aleksandrovan sloboda!
— Et salli, — Basmanov huudahti, ja taas hänen silmänsä hehkuivat, mutta luultavasti ei hänellä ollut aikomusta riitaantua ruhtinaan kanssa, äkkiä hän muutti käytöksensä ja sanoi iloisesti: — Oi, ruhtinas! Etkö huomaa, että lasken leikkiä kanssasi! Hameetkin ehkä uskoit! Johan puoli tuntia olen laskenut pilaa, ja sinä otat kaikki, mitä sanon, todeksi. Vielä inhottavammalta kuin sinusta tuntuu minusta slobodan elämä! Luuletko minun sopivan Grjasnoin, Vjasemskin tai Maljutan kanssa? Kristuksen nimessä, he ovat ikäänkuin kaihi silmässäni! Kuules, ruhtinas, — hän jatkoi liehakoiden, — tiedätkö mitä? Anna minun ensiksi palata slobodaan, minä pyydän sinulle armahdusta tsaarilta: vaan kun sinä taas pääset suosioon, niin tee sinäkin minulle palvelus. Ei tarvitse muuta kuin ensiksi kuiskata jotain Vjasemskista tsaarille ja sitten Maljutasta ja vihdoin kaikista muista, niin katso, emmekö silloin jää kahden hänen läheisyyteensä. Minä tiedänkin jo, mitä hänelle kenestäkin on sanottava, vaan parempi on, että hän kuulisi sivultapäin. Minä opetan sinua, miten pitää puhua, ja sinä saat kiittää minua.
Kummalta tuntui Serebrjanista Basmanovin lähellä. Tämän miehen urhous ja puolittain lausuttu valitus hävyttömästä elämästä kiinnittivät Nikita Romanovitshiä häneen. Luulipa hän melkein, että Basmanov teki pilaa tai harmistuneena sätti itseään, mutta hänen viimeinen esityksensä, joka ei ainakaan ollut pilalla tehty, herätti Serebrjanissa entisen inhon.
— No, — Basmanov muistutti, ovelasti katsoen häntä silmiin: — Pannaanko tsaarin suosio tasan? Miksi vaikenet ruhtinas? Vai etkö luota minuun?
— Feodor Aleksejitsh, — Serebrjani sanoi, koettaen laimentaa kiukkuansa ja ollakseen kohteliaampi kestitsevälle isännälleen, — Feodor Aleksejitsh, kas se, jota sinä minulle esitit, se … kuinka sanoisin? sehän on…
- Mitä? — Basmanov kysyi.
— Sehän on saastanen teko! — Serebrjani lausui ja ajatteli, heikentäen ääntään, miten kaunistelisi lausettansa.
— Saastainen teko! — Basmanov toisti, voittaen ilkeytensä ja kätkien sen ihmetystä täynnä olevaan muotoonsa; sinähän unohdit, kenestä puhuin. Suositko sinä Vjasemskia tai Maljutaa?
— Jumalan nuoli iskeköön kaikkiin heihin ja koko opritshninaan! — Serebrjani lausui. — Antakoon tsaari vaan minun puhua, niin heidän läsnäollessansa suoraan sanon, mitä ajattelen ja tiedän, vaan kenestäkään en kuiskaamaan rupea, sitä vähemmin sinun sanojasi Feodor Aleksejitsh!
Myrkyllinen katse leimahti Basmanovin silmäripsien alta.
— Siis et tahdo, että minä kanssasi jakaisin tsaarin suosion?
— En, — Serebrjani vastasi.
Basmanov alkoi heilutella päätänsä, tarttui siihen molemmin käsin ja alkoi hoiperrella puolelta toiselle.
— Oh, mua orporaukkaa! — hän puheli ähkien, ikäänkuin itkisi: — orpo olen raukka, kurja! Aina niistä saakka, kun tsaari ei enää rakasta minua, jokainen vaan etsii tilaisuutta loukatakseen minua! Ei kukaan hemmottele, ei kukaan hyvälle, kaikki vaan minua sylkevät! Oi, ilotonta elämääni! — Ikävää olet sinä, koiran elämä! Vedän vyöni poikkipuuhun ja pujotan onnettoman pääni silmukkaan!
Serebrjani katseli ihmeissään Basmanovia, joka kirkui ja melusi kuin akat hautajaisissa ja joskus, salaa vaan, heitti kulmainsa alta hävyttömän katseen ruhtinaaseen, ikäänkuin haluten nähdä hänessä liikkuvat tunteet.
— Hyi! — Serebrjani vihdoin äännähti, ja aikoi lähteä, mutta Basmanov taas tarttui häneen viitan liepeestä.
— Katsos! — hän huudahti, — laulajia!
Muutamia miehiä astui sisään, jotka luultavasti olivat ulkopuolella odotelleet. He estivät Serebrjanin ulospääsyn.
— Ah, veikkoset, — Basmanov alkoi entisellä itkunsekaisella äänellään, — alottakaa laulu, mutta vähän valittavampi, alottakaa sellainen, että sieluni ikävystyisi, pakahtuisi ja eriäisi ruumiista!
Laulajat alottivat pitkän, surullisen hautajaisvirren tapaisen laulun, jonka kestäessä Basmanov yhäti väänteli itseään toiselta sivulta toiselle ja puheli:
— Hitaammin, synkemmin! — Vielä raskaammin, veikkoset! Laulakaa bojarianne hautaan! No niin! Hyvin! Mitä, eikö sielu lähde ruumiista? Eikö sen hetki ole tullut vielä? Vai onko minut määrätty vielä maailmassa nääntymään? Jos on määrätty, niin täytyy! Jos on määrätty elämään, niin täytyy elää! Tanssilaulu! — hän huudahti äkkiä, ilman mitään väliaikaa, ja laulajat, tottuneina semmoisiin muutoksiin, karjasivat tanssilaulua.
— Vilkkaammin! — Basmanov huusi, ja tarttuen kahteen hopeiseen juoma-astiaan, alkoi kalistella niitä toisiaan vasten. — Vilkkaammin, haukkaseni! Vilkkaammin, hiiden penikat! Kyllä minä teitä, ryövärit!
Basmanovin koko muoto muuttui. Ei mitään naisen kaltaista ollut enää näkyvissä hänen kasvoillaan. Serebrjani tunsi hänessä tuon saman hurjanrohkean, joka hyökkäsi tiheimpään vihollisjoukkoon ja ajoi edellään joukottain Tatareja.
— No, se on parempaa! ruhtinas puhui hyvillään, nyökäyttäen päätään.
Basmanov katsahti iloisesti häneen.
— Johan sinä taas uskoit minua, ruhtinas! Sinä luulit, että minä todenteolla voihkailin! Oi, Nikita Romanitsh, helppohan on sinua pettää! No, juokaamme nyt tuttavuudeksemme. Jos elämme yhdessä, niin saat nähdä, etten ole sellainen, kuin luulit!
Tuo huoleton melu ja raju ilo vaikuttivat Serebrjaniin. Hän otti maljanBasmanovin kädestä.
— Kuka sinusta selvän ottaa, Feodor Aleksejitsh! En ole koskaan nähnyt sellaisia. Ehkä oletkin todella parempi, kuin näytät. En tiedä, mitä ajattelen sinusta, vaan Jumala saattoi meidät yhteen sotakentällä ja sentähden: terveydeksesi!
Ja hän tyhjensi maljansa pohjaan asti.
— Niin, ruhtinas! Niin, sydänkäpyseni! Jumala näkee, että rakastan sinua! Vielä malja kaikkien Tatarien turmioksi, jotka ovat vielä Venäjällä!
Serebrjani kesti kyllä viiniä, mutta nyt toisen maljan juotua, hänen ajatuksensa alkoivat hämmentyä. Oliko juoma nyt väkevämpää, vai sekoittiko Basmanov siihen jotain, vaan ruhtinaan päässä alkoi kaikki kulkea ympäri; ympäri kulki, eikä Nikita Romanovitsh mitään huomannut eikä nähnyt; kuului vaan hurjaa laulua, vihellystä ja polkemista sekä Basmanovin melua.
— Vilkkaammin, pojat! Unissa laulatte! Ketä hautaatte, rosvot?
Kun Serebrjani tuli tuntoihinsa, laulaminen vielä jatkui, mutta hän ei enää seisonut, vaan puolittain istui, puolittain makasi persialaisilla tyynyillä. Basmanov koetti palvelijansa avulla pinnistää naisen vaatetta hänen yllensä.
— Ota takkisi, bojari, — hän sanoi, — ulkona alkaa tulla ilma kosteaksi.
Laulajat samassa, lopetettuaan säkeen, vetivät henkeä.
Serebrjanin silmiä vielä hämärti, ajatuksensa eivät vielä olleet kokonaan selvät, ja hän oli pukemaisillaan yllensä naisvaatteen, luullen sitä nutukseen, kun samassa hiljaisuuden vallitessa alkoi kuulua vitkallista ulvomista.
— Mitä se on? — Basmanov kysyi vihaisesti.
— Skuratovin haudalla ulvoo koira, — ratsupalvelija vastasi, katsottuaan ulos teltistä.
— Anna tänne jousi ja nuoli! Minä opetan sitä ulvomaan, silloin kuin me iloitsemme vieraan kanssa.
Serebrjani kuullessaan Skuratovin nimen, tointui tykkänään.
— Seis, Feodor Aleksejitsh, — hän sanoi, nousten ylös, — se on Maksimin Bujan; älä koske siihen. Se kutsuu minua veljeni haudalle; tarpeeksi olen kanssasi mellastanut; hyvästi, nyt on aika jo lähteä!
— Pue ensin ylle viittasi, ruhtinas!
— Ei se ole minulle neulottu, — Serebrjani lausui, tuntiessaan hameen, jota Basmanov hänelle tunki, — kanna sinä sitä edelleenkin.
Ja, vastausta odottamatta, hän sylki ja lähti ulos teltasta.
Jälkeensä sateli kirouksia, herjauksia ja vannomisia Basmanovilta, mutta, kääntämättä niihin huomiota, hän lähestyi Maksimin hautaa, teki siinä syvän kumarruksen veljelleen ja, Bujanin seuraamana, yhdistyi rosvoihin, jotka Perstenin komennosta jo olivat asettuneet muutamien leimuavien tulirovioiden ympärille.
XXVIII Luku.
Ero.
Aamun koitteessa jo Persten herätti joukon.
— Pojat! hän sanoi rosvoille, kun nämät olivat kokoontuneet hänen ja Serebrjanin ympärille. — Nyt on tullut hetki, jolloin minun täytyy eritä teistä! — Menen jälleen Volgan varsille. Jääkää hyvästi, pojat! — Älkää muistelko minua pahana, vaikka ehkä olen joskus ollut ilkeä teille!
Ja Persten kumarsi rosvoille vyötäisiinsä asti.
— Atamani! — he alkoivat yhteen suuhun, — älä jätä meitä! Mihin menemme ilmaa sinua?
— Menkää ruhtinaan kanssa, pojat, — Eilisellä työllänne ansaitsitte syntinne anteeksi; voitte ruveta entistenne kaltaisiksi; ja ruhtinas ei jätä teitä!
— Hyvät miehet, — Serebrjani lausui, — minä olen antanut tsaarille sanani, ett'en pakene hänen tuomiotaan. Te tiedätte, ett'en minä omasta tahdostani lähtenyt vankihuoneesta. Nyt minun täytyy pysyä sanassani ja viedä tsaarin haltuun pääni. Tahdotteko tulla kanssani?
— Armahtaako hän meitä? — rosvot kysyivät.
— Jumalan vallassa se on; en tahdo pettää teitä. — Ehkä hän armahtaa, mutta myös ehk'ei. Ajatelkaa, neuvotelkaa keskenänne ja sanokaa sitten, kuka tulee ja ken ei.
Rosvot katsahtivat toisiinsa, menivät vähän syrjään ja alkoivat puoliääneen neuvotella. Hetken perästä he kääntyivät Serebrjanin puoleen.
— Tulemme kanssasi, jos atamanikin tulee.
— Ei, pojat, — Persten sanoi, — älkää minua vaatiko. Ell'ette menekään ruhtinaan kera, niin ei meillä sillä tule olemaan sama matka. Kylläksi olen jo näitä seutuja kuljeskellut, nyt on jo aika mennä kotipaikoilleni. Johan me vähän riitaannuimmekin, ja sido miten tahansa katkaistua köyttä, siihen jää kuitenkin solmu. Menkää ruhtinaan kanssa, taikka valitkaa itsellenne toinen atamani, vaan ennemmin kuulkaat kuitenkin neuvoani: menkää ruhtinaan kanssa; en usko, ett'ei tsaari antaisi hänelle ja teille anteeksi tämän työnne jälkeen.
Rosvot taasen neuvottelivat, ja lyhyen miettimisen jälkeen jakauntuivat kahteen osaan. Isoin osa tuli Serebrjanin luo.
— Vie meitä! — he sanoivat: — tapahtukoon meille samoin kuin sinullekin!
— Mitä toiset arvelevat? — Serebrjani kysyi.
— Toiset valitsivat Hlopkon atamanikseen; me emme halua heidän mukaansa!
— Sinne ovat jääneet kaikki pahimmat, — Persten kuiskasi ruhtinaalle: — he eivät taistelleetkaan eilen niinkuin nämät!
— Vaan sinä, — Serebrjani sanoi, — miksi et sinä tule kanssani?
— En, ruhtinas, minä en ole muiden kaltainen. — Minulle tsaari ei anna anteeksi: vikani ovat toisellaisia. Ja täytyy tunnustaani, minun tuli ikäväni Jermak Timofejitshiä: onhan jo vuosia kulunut, sittenkuin hänen olen nähnyt. Hyvästi, ruhtinas, älä muistele pahana minua.
Serebrjani pudisti kovasti Perstenin kättä ja syleili häntä.
— Hyvästi, atamani, — hän sanoi — ikävä on minusta, että menetVolgalle, ei sinun pitäisi semmoista tointa harjoittaa.
— Ken tietää, ruhtinas, — Persten vastasi, ja hänen uskalijas katseensa sai ihmeellisen ilmauksen: — Jumala ei ole armahtamaton; ehk'en minäkään ole aina sama kuin nyt!
Rosvot alkoivat valmistautua matkalle.
Auringon noustua joen rannalla ei enää ollut näkyvissä Basmanovin telttaa eikä miehiä. Feodor Aleksejitsh oli noussut yöllä, viedäkseen ensimmäisenä sanan tsaarille saadusta voitosta.
Persten, jättäessään tovereitaan hyvästi, huomasi vieressään Miikan.
— Hyvästi sinäkin, veitikka! — hän sanoi iloisesti, — eilen palvelit tsaaria nelinkertaisesti; ei hän kiellä sinulta armoansa!
Mutta Mitka epäröiden siveli niskaansa.
— No, mitä? — Persten kysäsi.
— Eikä mitään! — Mitka vastasi veltosti, sivellen toisella kädellä niskaansa, toisella hartioitaan.
— No, kun ei mitään, niin ei mitään! — Ja Persten oli jo lähtemäisillään, kuin Mitka, rohkaisten mieltänsä, sanoi puhkuen:
— Atamani, hei atamani!
— Mitä?
— Minä en halua slobodaan!
— Minne sinä sitten haluat?
— Sinun mukanasi!
— Ei minun kanssani sovi; minä menen Volgalle!
— No, minäkin Volgalle!
— Miks'et mene ruhtinaan kera?
Mitka työnsi toisen jalkansa eteenpäin ja oli melkein sekaantua virsuihinsa.
— Opritshnikkejäkö pelkäät? — Persten kysyi leikillisesti.
Mitka alkoi sivellä milloin niskaansa, milloin hartioitaan ja kylkeänsä, vaan ei vastannut mitään.
— Vähän kai olet nähnyt heitä? — Persten lisäsi, — söisiväthän ne sinut, eikö niin?
— Morsiamen veivät! — Mitka sanoi vastahakoisesti.
Persten alkoi nauraa.
— Kylläpä muistat pahan! Et tahdo sopia heidän kanssaan! Liity sittenHlopkon joukkoon!
— Ei haluta, — Mitka sanoi päättävästi: — haluan kanssasi Volgalle!
— En mene minäkään suoraan Volgalle!
— En minäkään suoraan!
— Minne sinä sitte?
— Sinne, minne sinäkin!
— Oh, niin hän takertui kiinni kuin vihdan lehti saunassa! Niin tiedäpäs, että minun täytyy ensin käydä slobodassa!
— Miksi? — Mitka kysyi ja töllisteli atamaniin.
— Miksi! miksi! — Persten matki, alkaen kadottaa kärsivällisyyttään: siksi, että viime vuonna siellä jyrsin pähkinöitä, mutta kuoret unhotin.
Mitka katseli ihmetellen häntä, vaan äkkiä naurahti ja irvisti suutansa korviinsa saakka, mutta silmistä lähti pitkin ohimoita säteenläiset viirut; ne antoivat kasvoille ovelan ilmauksen, joka ikäänkuin tahtoisi sanoa: minua, veikkoseni, ei ole niin helppo puijata; minä kyllä tiedän, ett'ei slobodaan mene pähkinän kuoria etsimään, vaan jotain muuta.
Kuitenkaan hän ei sitä sanonut, vaan toisti nauraen:
— No, minä tulen kanssasi!
— Mitäs tehdä hänelle! — Persten tuumaili, kohauttaen hartioitaan. — Häntä ei näy saavan eriämään; no, tule sitten kerallani, hölmö, vaan älä sitten minua moiti, jos hirtetään sinä siellä.
— Hirttäkööt! — Mitka vastasi tyynesti.
— Oikein, poikani. Sellaisesta pidän! Jätä toverit joutuisasti hyvästi ja sitten matkalle!
Mitkan uneliaat kasvot eivät tulleet virkummiksi, mutta äkkiä hän alkoi kömpelösti tallustella toveriensa luo ja suuteli kolmasti jokaista siihen taipuvaista ja taipumatonta, keneen hän tarttui hartioista, keneen päästä.
— Atamani, — Serebrjani virkkoi, — emmekö kulje samaa tietä?
— Emme, bojari. Mistä minä kuljen, sieltä ei sinun sovi tulla. Minä saavun slobodaan ennenkuin sinä, ja jos kohtaisimmekin toisemme, niin älä tunne minua; muuten emme me kohtaakaan: sinun tullessasi olen jo lähtenyt slobodasta: täytyy ainoastaan lopettaani muutamia toimia.
Serebrjani arvasi, että Perstenillä oli jotain kätkettynä slobodan seuduilla, eikä siis pakottanut. Pian lähti kaksi osastoa eri suunnille. Suurin kulki Serebrjanin jäljessä jokea myöten pitkin viheriäistä niittyä, jolla vielä näkyi eilisen taistelun merkkiä, heidän perässään laahusti Bujan, pää alaspäin ja riippuvalla hännällä. Usein se juoksi Serebrjanin luo, surkeasti vinkuen ja kääntyi sitten vehreään hautakumpuun päin, kunnes korkea ruoho sen peitti näkyvistä. Toinen, vähäisempi osasto meni Hlopkon mukana. Persten poistui kolmanteen suuntaan ja hänen jäljessään tallusteli harvakseen Mitka, huojuen milloin tälle milloin tuolle puolen.
Laaja aavikko tuli tyhjäksi, ja entinen hiljaisuus vallitsi siellä, ikäänkuin sodan huudot eilen eivät sitä olisi häirinneetkään. Ainoastaan siellä täällä kulki laitumella harhaan juosseita Tatarien hevosia, sotahaarniskoita virui siellä täällä. Joen kukkaisilla rannoilla livertelivät kiurut, kohoten siniselle taivaalle, sorsat kutsuivat toisiaan tiheissä kaislikoissa, ja pikkulinnut, sirkutellen, räpistelivät oksalta toiselle, tai laulellen istuivat sulitetuille nuolille, jotka taistelun aikana olivat maahan pudonneet ja jääneet törröttämään viheriälle niitylle suokukkasten keskelle, niinkuin nekin olisivat kukkia ja kasvaneet siinä, ties Jumala, kuinka kauvan.
XXIX Luku.
Silmätysten.
Viikon kuluttua Tatarien tappion jälkeen vastaanotti tsaari makuuhuoneessansa Basmanovin, joka juuri oli tullut Rjasanista. Tsaari tiesi jo tappelun eri seikat, mutta Basmanov luuli olevansa ensimmäinen, joka niitä ilmoittaa. Hän toivoi saavansa yksin omistaa kunnian voitosta ja luotti kertomuksensa vaikutukseen, päästäksensä jälleen tsaarin entiseen suosioon. Ivan Vasiljevitsh kuunteli häntä tarkoin, hypistellen rukousnauhaansa ja luoden katseensa hohtokivi-sormukseen, mutta kun Basmanov lopetettuaan kertomuksensa ja pudistaen kutriansa lausui itserakkaasti:
— Mitäs, hallitsija, kylläpä me koetimme tehdä parastamme sinun armosi edestä!
Ivan katsahti ylös ja naurahti.
— Emme säästäneet itseämme, — Basmanov jatkoi liehakoiden: siis sinäkin, hallitsija, älä palkintoa palvelijaltasi pidätä!
— Mitä sinä tahtoisit, Fedja? — Ivan kysyi mitä herttaisimmalla muodolla.
— Tee minut armostasi edes rajapäälliköksi, ett'eivät ihmiset minua soimaisi.
Ivan katsoi häneen tarkasti.
— Mutta miten palkitsen minä Serebrjanin? — hän kysyi äkkiään.
— Sinun maanpakolaisesiko? — Basmanov sanoi peittäen hämmästyksensä tavallisella hävyttömyydellänsä, — millä sitten, jos ei hirsipuulla? Karkasihan hän vankihuoneesta, ja olipa vähällä pilata minun työni rosvoineen. Jos hän ei olisi häirinnyt Tatareja, olisimme me heidät kaikki saattaneet satimeen kuni peltopyyt.
— Niinkö todellakin? Mutta minä luulen, että Tatarit olisivat sinut sitoneet, kuten kerran ennenkin, muistathan? Ei se olisi ollut sulle outoa, vaan kylläkin entisestään tunnettua!
— Tunnettua on sinun tähtesi kärsiä, — Basmanov jatkoi röyhkeästi: — mutta outoa on kuulla sinulta kiitosta. Eipä Godunov, eikä Maljuta, eikä Vjasemski palvele sinua niinkuin minä, vaan et sinä heiltä palkintoja säästä.
— Niin tosiaankin, eivät niinkuin sinä. Miten he voisivat tanssia sinua vastapäätä!
— Armollinen hallitsija, — Basmanov vastasi kärsimättömästi, — koska olen sinulle vastenmielinen, niin laske minut pois aivan!
Basmanov toivoi, että Iivana pidättäisi hänet: mutta hänen poissaolonsa slobodasta, sen sijaan että se olisi kiihoittanut Iivanan rakkautta häneen, laimensi sen vielä enemmän; hän oli tottunut olemaan ilman Basmanovia, ja muut lemmikit, erittäin Maljuta, jota Basmanovin ylpeys oli loukannut, hyväksensä käyttivät tuon ajan, kääntääkseen Iivanan sydämen pois hänestä.
Basmanov pettyi toivossaan. Hänen harminsa näkyi huvittavan tsaaria.
— Olkoon niin, — hän sanoi, tekeytyen surulliseksi, — vaikka minun on kyllä vaikea ilman sinua, minä orpo raukka, ja valtakunnan asiatkin luultavasti hämmentyvät, mutta mitäpä tehdä, koetan jollain lailla tulla toimeen heikolla ymmärrykselläni. Mene, Fedja, minne haluat! En minä sinua väkisin pidätä.
Basmanov ei enää voinut hillitä vihaansa; hemmoteltuna entisistä suhteistansa Iivanaan, antoi hän harmillensa täyden vallan.
— Kiitos sinulle, hallitsija, — hän sanoi, — kiitos kestitsemisestäsi! Kiitos, että ajat pois palvelijas, ikäänkuin kelvottoman koiran! Kyllä, — hän jatkoi varomattomasti, — kyllä kerskaan Venäjällä sinun hyvyydestäsi. Palvelkoot muut sinua, niinkuin palveli Feodora. Monella synnillä saastutin sieluani sinua palvellessani, yhdellä vain en saastuttanut — loihtimisella!
Iivana Vasiljevitsh yhä vain hymyili, mutta viimeiset sanat kuullessaan hänen katseensa muuttui.
— Loihtimisella? — kysyi hän kummastuksella, joka oli vähällä muuttua vihastumiseksi — kuka täällä sitten loihtii?
— Vaikkapa sinun Vjasemskisi! — Basmanov vastasi, eikä luonut silmiään alas tsaarin katseesta. — Ja, — hän jatkoi huolimatta Iivanan julmasta ulkomuodosta, — sinä yksin et tiedä sitä, että kun hän on Moskovassa. niin hän öillä ajaa metsään, myllyn luo loihtimaan; mutta miksi hän loihtisi, jos ei hävittääkseen sinua, armollinen.
— Ja mistä sinä sen tiedät? — tsaari kysyi, luoden terävän katseenBasmanoviin.
Tällä kertaa Basmanov vähän peljästyi.
— Minä, hallitsija, vasta eilen kuulin sen hänen omilta orjiltaan, hän sanoi kiireesti, — jos olisin ennen kuullut, niin olisin silloin jo ilmoittanut sen sinun armollesi.
Tsaari mietti.
— Mene — hän sanoi, vähän aikaa vaiti oltuaan, — minä otan selvän siitä asiasta, mutta slobodasta älä lähde ennen minun käskyäni.
Basmanov lähti tyytyväisenä, koska oli saanut kylvää tsaarin luulonalaiseen sydämeen epäluulon siemenen yhdestä kilpailijastaan, mutta hyvin huolestuneena hallitsijan kylmyydestä.
Kohta tsaari astui makuuhuoneesta vastaanotto-huoneesen, istui nojatuoliin ja alkoi, opritshnikkien ympäröimänä, kuunnella vuorotellen maalaisbojaria, jotka olivat tulleet Moskovasta ja muista kaupungeista ilmoituksineen. Annettuaan jokaiselle käskyjä, puhuttuaan monien kansaa valtakunnan tarpeista, suhteista ulkomaitten hallitsijoihin, varustuksista Tatarien uusien hyökkäysten varalle, kysyi Iivana: onko vielä joku, joka pyytää tulla vastaan otetuksi?
— Bojari Drushina Andrejevitsh Morosov — hovimestari vastasi, — kumartaa sinun armoasi, rukoillen, että sallisit hänen tulla kirkkaitten silmiesi eteen.
— Morosov? — Iivana sanoi: — eikö hän palanut tulipalossa? Sitkeähenkinen, tuo vanha koira! Noh, mitäs? Päästinhän minä hänet maanpakolaisuudesta, niin tulkoon esiin!
Hovimestari poistui; heti hovimiehet väistyivät, ja Drushina Andrejevitsh, kahden ystävänsä tukemana, lähestyi tsaaria ja laskeutui polvilleen hänen eteensä.
Kaikkein silmät kääntyivät vanhaan bojariin.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ei näkynyt paljon entistä ylevyyttä niissä, otsallansa näkyi naarmu Vjasemskin miekasta, mutta kuoppiin vaipuneet silmänsä ilmoittivat vielä entistä tahdonvoimaa, ja rypistyneet kulmakarvat osoittivat niinkuin ennenkin järkähtämätöntä itsepintaisuutta.
Vastoin hovin sääntöjä, oli hänen pukunasa yksinkertainen.
Iivana katsoi Morosoviin, sanaakaan sanomatta. Ken käsitti nyt tsaarin katseen, hän olisi voinut lukea siinä vihan sekä ilon, nähdessänsä vihollisensa alennettuna; mutta pintapuolisesta katsojasta näytti Iivanan katse ystävälliseltä.
— Drushina Andrejevitsh, — sanoi hän mahtavasti, mutta ystävällisesti; — minä päästin sinut pakolaisuudesta, miksi sinä olet yksinkertaisessa puvussa?