— Hallitsija, — vastasi Morosov, yhä polvillaan seisoen: — ei sovi pukeutua kultakankaasen sen, jonka taloa sinun opritshnikisi polttivat ja jolta ryöstivät puolison. Hallitsija, — jatkoi hän lujalla äänellä, — rukoilen sinua ja valitan sinun aseenkantajastasi Afonjka Vjasemskista, joka minua on loukannut.
— Nouse, — tsaari sanoi, — ja kerro asia järjestyksessä. Jos joku minun palvelijoistani loukkasi sinua, en sääli minä häntä, olkoon hän vaikka minua lähin mies.
— Hallitsija, — Morosov jatkoi nousematta — lähetä kutsumaanAfonjkaa. Vastatkoon hän minun läsnäollessani sinun armollesi!
— Niin, — tsaari sanoi, vähän mietittyään, — pyyntösi on oikea. Vastaajan tulee tietää, mitä kantaja puhuu. Kutsukaa Vjasemski! Mutta te, — hän jatkoi, kääntyen Morosovin tuttaviin, jotka kunnioituksesta olivat poistuneet vähän loitommaksi, auttakaa bojarianne nousemaan, asettakaa hänet istumaan penkille, odottakoon vastaajaa!
Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Morosovin taloon tehtiin hyökkäys. Vjasemski oli parantunut haavoistaan. Hän asui kuten ennenkin slobodassa, mutta tietämätönnä Jelenan kohtalosta, jota ei kukaan hänen lähettämänsä palvelija voinut löytää, hän oli vieläkin synkempi, kuin ennen, tuli harvoin hoviin, sanoen syyksi heikkoutensa, ei ottanut osaa juominkeihin, ja moni luuli huomaavansa hänen käytöksessään mielihäiriön merkkiä. Tuo hänen poissaolonsa yhteisistä rukouksista ja yhteisistä huveista ei miellyttänyt Iivanaa. Mutta tietäen, ett'ei bojarittaren poisvienti onnistunut, luuli hän Vjasemskin käytökseen syynä olevan rakkauden tuskat ja oli häntä kohtaan sääliväinen. Ainoastaan Basmanovin keskustelun jälkeen tuo käytös alkoi hänestä näyttää epäluuloiselta. Morosovin valitus antoi hänelle aihetta tiedustella monioita erityisyyksiä, ja sen vuoksi hän vastaanotti Morosovin paremmin, kuin hovilaiset sitä odottivat.
Kohta Vjasemski tuli. Hänenkin ulkomuotonsa oli paljon muuttunut. Hän oli ikäänkuin tullut muutamia vuosia vanhemmaksi, kasvonsa piirteet olivat tulleet terävämmiksi, ja koko hänen elinvoimansa näytti olevan tulisissa, levottomissa silmissänsä.
— Tule tänne, Afonja, — tsaari sanoi. — Tule sinäkin, Drushina.Puhu, mitä on aikomuksesi. Puhu suoraan, kerro kaikki, miten se oli.
Drushina Andrejevitsh lähestyi tsaaria. Seisoen Vjasemskin rinnalla, mutta ei edes kunnioittanut häntä katseellansa, kertoi hän tarkoin kaikki seikat hyökkäyksestä.
— Niinkö asia oli? — tsaari kysyi, kääntyen Vjasemskiin.
— Niin! — Vjasemski sanoi, Iivanan kysymyksestä hämmästyneenä, joka tiesi kaikki jo entiseltään.
Iivana Vasiljevitshin kasvot synkistyivät.
— Miten sinä rohkenit sen tehdä? — hän kysyi, luoden Vjasemskiin ankaran katseen: — sallinko minä opritshnikkieni ryöstää.
— Sinä tiedät, hallitsija, — Vjasemski vastasi yhä enemmin hämmästyneenä, — ett'ei taloa minun käskystäni ryöstetty; mutta mitä bojarin rouvan pois viemiseen tulee, niin siihen oli minulla sinun lupasi?
— Minun lupani? — tsaari sanoi, hitaasti lausuen jokaisen sanan. —Milloin minä sen lupasin?
Nyt Vjasemski huomasi, että hän turhaan koetti luottautua Iivana Vasiljevitshin viittaukseen, jonka hän oli antanut hänelle juomingeissa, — nuo salaperäiset sanat, joista hän luuli itsellään olevan oikeuden väkivaltaisesti viedä Jelenan. Arvaamatta vielä syytä, jonka vuoksi tsaari kieltäytyi kehoituksestansa, käsitti hän kuitenkin, että hänen oli puollustustapaansa muuttaminen. Ei pelosta eikä henkensä suojaamiseksi, joka tsaarin yhä vaihtelevan luonteen takia ehkä oli vaarassa, ei Vjasemski sentähden päättänyt puollustaa itseään. Hän ei vielä kadottanut toivoansa saada Jelenan, ja kaikki keinot siihen näyttivät hänestä sopivilta.
— Hallitsija, — hän sanoi, minä olen syyllinen, sinä et käskenyt minua viemään bojaritarta. Kas täten oli asia. Sinä lähetit minut Moskovaan, päästämään bojari Morosovin paosta, mutta hän, kuten tiedät, vihaa minua siitä, että minä jo ennen hänen häitänsä tutustuin hänen vaimonsa kanssa. Kun tulin hänen luoksensa, päätti hän yhdessä Nikita Serebrjanin kanssa tappaa minut. Päivällisten jälkeen hyökkäsi hän orjineen meidän päällemme petollisella tavalla; me vaan puollustimme itseämme, mutta bojaritar Morosov, tuntien miehensä vihan, pelkäsi jäädä miehensä luo, ja pyysi minua viemään hänet mukaani. Hän lähti vapaasta tahdostansa miehensä luota pois; mutta koska minä kävin haavoistani tunnottomaksi, niin en tiedä, minne hän joutui. Luultavasti bojari löysi hänet ja pitää häntä jossain suljettuna, tai ehkä on jo ottanut häneltä hengen. Ei hänellä, — Vjasemski jatkoi, luoden mustasukkaisen katseen Morosoviin, — ei hänellä ole syytä minusta valittaa. Minä itse, herrani, rukoilen ja valitan sinun armollesi Morosovista, sillä hän omassa talossansa hyökkäsi minun päälleni Nikita Serebrjanin kanssa!
Tsaari ei odottanut sellaista käännettä. Vjasemskin valhe oli silminnähtävä, mutta Iivanan aikomus ei ollut sitä paljastaa. Morosov nyt vasta katsoi viholliseensa.
— Sinä valhettelet, kirottu koira! — hän sanoi, ylenkatseellisesti silmäillen häntä päästä jalkoihin: — joka ainoa sanasi on törkeä valhe; mutta minä olen totuudessani valmis suutelemaan ristiä. Hallitsija! käske hänen, kirotun, antamaan minulle jälleen vaimoni, jonka kanssa olen kristillisen lain mukaan vihitty!
Iivana katsoi Vjasemskiin.
— Mitä sanot tähän? hän kysyi, säilyttäen tuomarin kylmäverisyyden.
— Olen jo sanonut sinulle, hallitsijani, että vein bojarittaren hänen omasta pyynnöstään; mutta kun tiellä vereni vuosi haavoistani, löysivät palvelijani minut metsässä tunnottomana. Minun lähelläni ei ollut hevosta, eikä bojaritarta; he veivät minut myllyyn tietäjän luo, hän luki vereni seisahtumaan. Sen enempää en tiedä.
Vjasemski ei aavistanutkaan, että hän, muistuttamalla myllystä, lisäsi Iivanassa alkavaa epäluuloa ja antoi Basmanovin kanteelle vahvistusta; mutta Iivana ei vähääkään osoittanut antavansa arvoa tuolle asialle, vaan pani sen mieleensä sopivassa tilaisuudessa sitä hyväksi käyttääkseen; siihen saakka kätki hän ajatuksensa välinpitämättömyyden varjon alle.
— Kuulitko? — hän sanoi Vjasemskille: — bojari Drushina on valmis sanainsa vakuudeksi suutelemaan ristiä! Miten sinä puhdistat itsesi hänelle?
— Bojarilla on vapaus puhua, — vastasi Vjasemski, päättäen puollustaa itseään loppuun asti, tulkoonpa mitä tahansa: — hänellä on vapaus väärin syyttää minua, mutta minä syytän häntä haavoistani ja olen valmis totuuden puolesta suutelemaan ristiä.
Kokouksessa kuului jupinaa. Kaikki opritshnikit tiesivät, miten hyökkäys tapahtui, ja vaikka kyllä olivatkin tottuneita konnantöihin, ei kuitenkaan kukaan heistä olisi rohjennut tehdä väärää valaa.
Itse Iivana hämmästyi Vjasemskin hävyttömyyttä; mutta hän heti huomasi voivansa sen kautta hävittää vihatun Morosovin ja kuitenkin samassa säilyttää ankaran, oikeutta harrastavan tuomarin muodon.
— Veljet! — hän sanoi, kääntyen kokoontuneihin: — otan teidät todistajikseni, että minä tahdoin tietää totuuden. Ei minun tapani ole tuomita, puollustusta kuuntelematta. Mutta samassa asiassa eivät molemmat puolueet voi suudella ristiä. Silloin toinen vastustajista tekee väärän valan. Mutta minä, niinkuin hyvä paimen, suojelen lampaitani, en salli kenenkään hukuttaa sieluansa. Tulkoon Morosov ja Vjasemski tuomituksi Jumalan tuomiolla. Tästä päivästä kymmenen päivän perästä määrään minä heille kentän, täällä slobodassa, punaisella torilla. Tulkoot esiin palvelijoineen ja varamiehineen. Kenelle Jumala antaa voiton, hän on puhdas myös minun edessäni; mutta se, joka ei kestä tappelussa, vaikka hän jäisikin eloon, hän saa kuoleman mestaajan kädestä!
Iivanan päätös teki syvän vaikutuksen kokoontuneihin. Monen ajatuksen mukaan oli se Morosoville sama kuin kuolemantuomio. Ei ollut mahdollista ajatellakaan, että vanha bojari voisi vastustaa nuorta ja voimakasta Vjasemskia. Kaikki odottivat hänen kieltäytyvän kaksintaistelusta tahi vähintäin pyytävän luvan asettaa palkatun taistelijan sijaansa. Mutta Morosov kumarsi tsaarille ja sanoi tyynesti:
— Hallitsija, olkoon tahtosi! — Olen vanha ja kivulloinen; en ole pitkiin aikoihin pukeutunut haarniskaan; mutta Jumalan tuomiossa oi voima voita vaan oikeus; luotan Herran apuun, eikä hän minua hylkää oikeassa asiassani. — Hän näyttää sinun armosi ja kaikkein ihmisten edessä viholliseni vääryyden.
Kuullen tsaarin päätöksen, oli Vjasemski jo iloitsemaisillaan, ja hänen silmänsä säihkyivät toivosta; mutta Morosovin järkähtämättömyys saattoi hänet hämille. Hän muisti, että, yleisen käsityksen mukaan, Jumala ratkaisevassa kaksintaistelussa välttämättömästi antaa voiton oikeuden puolelle, ja hän epäili menestyksestänsä.
Kuitenkin, hilliten hetkisen levottomuuttaan, kumarsi hänkin tsaarille ja lausui:
— Olkoon sinun tahtosi, hallitsija!
— Menkää — Iivana lausui, — etsikää itsellenne varamiehet, mutta kymmenen päivän kuluttua, auringon noustessa, olkaa molemmat punaisella torilla, ja voi sitä, joka ei kestä tappelua.
Heittäen molempiin syvän, selittämättömän katseen, nousi tsaari istuimeltaan ja poistui sisähuoneisiin, mutta Morosov lähti ulos salista, arvokkaana, tuttaviensa seuraamana, eikä kunnioittanut häntä ympäröiviä opritshnikkejä edes silmäykselläkään.
XXX Luku.
Miekan loihtiminen.
Seuraavana päivänä lähti Vjasemski Moskovaan.
Jokaisessa muussa tapauksessa valmistautuen kaksintaisteluun olisi hän luottanut voimaansa ja taitavuuteensa; mutta nyt oli kysymys Jelenasta. Kaksintaistelu ei ollut tavallinen, sen päätös riippui Jumalan tuomiosta, mutta ruhtinas tunsi vääryytensä, ja vaikka hän kyllä tavallisessa taistelussa olisi halveksinut Morosovia, niin hän tässä tapauksessa pelkäsi taivaallista vihaa, pelkäsi kätensä taistelun aikana käyvän hervottomiksi. Tuo pelko oli sitä pahempi, koska vasta parantuneet haavat yhä vielä matkaansaattoivat hänelle kipua, ja hän aika ajoin tunsi heikkoutta ja hervostumista. Ruhtinas ei tahtonut laiminlyödä mitään, saattaakseen itselleen voiton ja päätti mennä tuttavansa, myllärin, luo saadakseen häneltä jotain yrttejä ja loihtimisella tehdäkseen iskunsa vastustamattomiksi.
Miettiväisenä ja levottomana ajoi hän käyden pitkin metsää; vähän väliä nojautuen alas satulassa ja tarkastaen saniaisilla peitettyjä polkuja. Monta käännöstä tehtyänsä joutui hän tasaisemmalle, katsoi ympärilleen, tunsi merkkiä puissa ja antoi hevosensa nelistää. Kohta kuului pyörän kohina. Ajaen myllyn luo, voi ruhtinas pyörän kohinan ohessa myös eroittaa ihmispuhetta. Hän seisahtui, hyppäsi satulasta ja, sidottuaan hevosen pähkinäpuuhun, lähestyi hän myllyä jalkasin. Aivan rakennuksen edessä seisoi hevonen, komeasti satuloittuna. Mylläri puhui solakkavartaloisen miehen kanssa. Mutta Vjasemski ei voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä tuntematon oli selin häneen ja juuri istumaisillaan satulaan.
— Ole tyytyväinen, bojari, — mylläri puhui hänelle, päätään vakuuttavasti nyökäyttäen, — ole tyytyväinen, isäseni! Pääset jälleen tsaarin suosioon, ja iskeköön minut heti ukkosen nuoli, jos ei myös tuo Vjasemski huku sekä kaikki sinun vihollisesi! Ole levollinen, tirlitsh-ruohoa vastaan ei kukaan voi kestää!
— Hyvä! — vieras vastasi, nousten hevosen selkään. — Mutta sinä, vanha peikko, muista välipuheemme: jos ei minulla ole menestystä, niin hirtän sinut kuin koiran.
Ääni oli Vjasemskille tuttu, mutta pyörä kohisi niin kovin, ett'ei hän saanut selvää siitä, ken puhuja oli.
— Kuinka ei sinulla olisi menestystä, kuinka ei, isäseni, — mylläri jatkoi, syvään kumarrellen: — älä vaan heitä pois tirlitsh-ruohoa luotasi; mutta kun puhut tsaarin kanssa, niin katso häntä suoraan ja iloisesti silmiin, katso häneen rohkeasti, isäseni, älä osoita pelkoa, puhu hänelle leikki- ja kokkapuheita, kuten ennenkin, niin olen minä kirottu, ell'et pääse kunniaan.
Ratsastaja käänsi hevosensa ja, huomaamatta Vjasemskia, ajoi hänen ohitsensa.
Ruhtinas tunsi Basmanovin, ja hänen kateellinen mielikuvituksensa kiihtyi. Ajatellen ainoastaan Jelenaa, ei hän oivaltanut myllärin sanoja, mutta, kuullessaan oman nimensä, luuli hän Basmanovissa näkevänsä uuden, odottamattoman kilpailijan.
Mylläri, seurattuaan silmillään Basmanovia, istahti multapenkereelle ja alkoi laskea kultarahoja. Hän hymyili iloisesti ja heitteli niitä kädestä käteen, kun äkkiä tunsi olallaan raskaan käden.
— Mitä asioita sinä, noita, juttelit Basmanovin kanssa? — Vjasemski kysyi.
— I-i-isäseni! — mylläri änkytti, tuntien jalkojensa horjuvan: — isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, miten on terveytesi laita?
— Puhu! — Vjasemski huusi, tarttuen myllärin kurkkuun ja vetäen hänet pyörän luo: — puhu, mitä te minusta juttelitte?
Ja hän painoi ukon aivan kohisevan paikan yli.
— Omaiseni! mylläri änkytti: — kaikki sanon sinun armollesi, kaikki sanon, isäseni, päästä vaan sieluni katumaan!
— Minkä tähden Basmanov tuli sinua luoksesi?
— Juuren tähden, isäseni, juurta noutamaan! Mutta minä kyllä tiesin sinun armosi olevan tuossa, minä tiesin, että sinä kaikki kuulet, armaiseni, sen vuoksi minä puhuinkin lujemmin, että sinä tietäisit Basmanovin aikovan vahingoittaa sinun armoasi!
Vjasemski viskasi myllärin kauvemmaksi. Ukko huomasi hänen ensimmäisen vimmansa menneen ohitse.
— Mimmoinen tuimapäinen sinä, armaiseni, olet! — hän sanoi, nousten seisaalleen: — sanon sinulle, minä tiesin sinun armosi olevan lähellä; minä jo aamusta saakka odotin sinua, isäseni!
— No, mitä Basmanov tahtoo? ruhtinas kysyi leppeämmällä äänellä.
Sillä aikaa jo mylläri ehti aivan tointua.
— Niin, näetkös, — hän sanoi luotettavan näköisenä: — Basmanov sanoo, että tsaari ei enään rakasta häntä, että hän muka rakastaa sinua enemmin ja että hän on vain lempeä sinulle ja Godunoville, Boris Fjodrovitshille, ja Maljuta Skurlatoville. Ja hän alkoi minua kiusata, että antaisin hänelle tirlitshiä. Anna, sanoi hän, tirlitshiä, että jälleen pääsisin tsaarin suosioon, ja että tsaari heitä herkeäisi rakastamasta ja ajaisi heidät maanpakolaisuuteen. Mitä tehdä? Pani ikäänkuin veitsen kaulaan, anna tänne! Enhän minä voinut häntä vastustaa. No, annoin minä hänelle juuren, mutta semmoisen, isäseni, huonon. Niin, semmoisen vain, jonnijoutavan juurisen, että hän vaan jättäisi minut henkiin. Antaisinko minä hänelle tirlitshiä, että tsaari häneen mieltyisi sinun vahingoksesi?
— Hiisi hänet vieköön! — Vjasemski sanoi välinpitämättömästi: — mitä se minuun kuuluu, josko tsaari häntä rakastaa vai eikö. En minä sentähden tullut tänne. Oletko saanut tietoja bojarittaresta?
— En, armaiseni, en mitään. Sanoinhan sinun palvelijoillesikin, ett'en tiedä mitään. Mutta enkö minä ole koettanut parastani sinun armosi tähden! Seitsemän yötä perättäin katsoin pyörän alle. Näen — bojaritar ajaa metsässä erään vanhuksen kanssa; hän on surullinen, mutta vanhus lohduttaa häntä, vaan sen enempää ei näy; vesi sekaantuu, enkä sitten näe enään mitään!
— Vanhuksen kanssa? Ehkä Morosovin, miehensä kanssa?
— Ei, luultavasti ei. Morosov on arvokkaamman näköinen ja hänen pukunsa on toisellainen. Tällä on halpa nuttu, eikä bojarin takki; luultavasti hän on halpasäätyinen mies!
Vjasemski mietti.
— Ukko! — hän äkkiä sanoi; — voitko loihtia miekkoja?
— Minäkö en voisi? voin kyllä. Mutta mihin tarkoitukseen, isäseni?Ettäkö miekka löisi, vaiko että se tylsentyisi iskusta?
— Tietysti, että se löisi, sinä peikko!
— Usein loihditaan vihollisten miekat, että ne tylsentyisivät tahi katkeisivat haarniskaa vastaan.
— Ei minun tarvitse loihtia vihollisten miekkoja, vaan omaani. Minun on kentällä taisteleminen, ja minun täytyy miten tahansa surmata vastustajani. — kuuletko?
— Kuulen, isäseni, kuulen! Miksi en kuulisi! — Ja ukko alkoi miettiä itsekseen: Kenen kanssa hän taistelee? Ken lienee hänen vastustajansa? Ehkä Basmanov? Tuskinpa! Hän vast'ikään puhui hänestä ylenkatseellisesti, ja ruhtinas ei ole semmoinen, joka voisi salata ajatuksiaan. Vaiko Serebrjanin? Mutta mylläri Miheitshin kautta tiesi, että Serebrjani oli heitetty vankeuteen sekä Vjasemskin palvelijoilta ja muutamilta Perstenin miehiltä oli hän kuullut rosvojen vapauttaneen Nikita Romanitshin ja vieneen hänet mukaansa; siis luultavasti ei Serebrjaninkaan. Siis jää vain bojari Morosov, Hän ehkä on vaimonsa ryöstön tähden vaatinut Vjasemskin taisteluun. Tosin hän on liian vanha, mutta ratkaisevassa kaksintaistelussa sallitaan hänen asettaa palkattu taistelija sijaansa. Varmaankin, päätti mylläri, taistelee ruhtinas Morosovin tahi hänen palkattunsa kanssa. — Salli, isäseni, — minun ammentaa vettä, katsoakseni, kuka on vastustajasi!
— Tee, miten haluat, — Vjasemski lausui ja istahti miettien puun tyvelle!
Mylläri toi kammiostaan astian, laski sen aivan pyörän alle ja, ammennettuaan vettä, asetti sen ruhtinaan viereen.
— Oh, oh! — hän sanoi, kumartuen astian yli ja katsoen siihen liikkumatta: — minä näen sinun vastustajasi, isäseni, mutta en ymmärrä! Kovin vanha hän on. Mutta nyt näen sinutkin, näen teidän tulevan yhteen…
— Mitä? — Vjasemski kysyi, turhaan koettaen nähdä jotain ammeessa.
— Enkelit seisovat vanhuksen edessä, — mylläri jatkoi salaperäisesti ja ikäänkuin itsekin hämmästyneenä siitä, mitä hän näki, — taivaan voimat seisovat hänen puolestansa; vaikea on loihtia sinun miekkaasi.
— Mutta eikö minun puolestani kukaan seiso? — ruhtinas kysyi väristen.
Mylläri katsoi vielä tarkemmin; hänen silmänsä kävivät aivan liikkumattomiksi; näytti siltä, kun hän, alotettuansa pettää Vjasemskia, oli nyt itse hämmästynyt todellisesta näöstä, ja hänelle ilmestyi jotain hirmuista.
— Ja sinun armollasikin, — hän sanoi kuiskaten, on puollutajia. Mutta nyt en näe mitään, vesi tummentui.
Hän kohotti päätään ja Vjasemski tunsi hien tippuvan otsaltaan.
— On sinullakin puolustajia, isäseni, — hän kuiskasi peljästyneenä.— Kyllä voin loihtia miekkasi.
— Kas tuossa, — ruhtinas sanoi, vetäen tupesta raskaan miekan, — kas tuossa, loihdi!
Mylläri veti henkeä, kaivoi käsillään kuopan ja pisti siihen miekan kahvan. Poljettuaan maan asetti hän miekan terän pystyyn ja alkoi käydä sen ympäri, lukien puoliääneen:
— Laskeutui aurinko Hvalinskin meren taa, nousee kuu yli kivisen kaupungin, mutta tuossa kivisessä kaupungissa synnytti minut äitini ja synnytettyään neuvoeli: pysy sinä, lapseni, vahingoittumatonna: nuolista ja miekoista, taistelijoista ja taisteluista. Vyöhytti emoni minut miekalla. Sinä, miekkani, pyöri ja vyöri, pyöri ja vyöri kuin myllyn kivet; särje ja murra rautaa ja terästä; lyö ja hakkaa lihaa ja luita; mutta vihollisen iskut sinusta hypähdelkööt kuin kivet vedestä, eikä sinuun niistä tulko naarmua ei jälkeä! Loihdin palvelijalle Afanasialle, vyöhytän hänet miekalla! Loppu on sanalleni, työlleni kunnia!
Hän vetäsi miekan ylös maasta ja antoi sen ruhtinaalle, puistettuaan mullan sen kahvasta ja tarkoin pyyhittyään sen helmallansa.
— Ota, isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh. Kyllä se sinulle tekee palveluksen, jos ei vaan sinun vastustajasi kasta miekkaansa pyhään veteen!
— Mutta jos hän kastaa?
— Mitäs tehdä, isäseni! Pyhää vettä ei loihdittu rauta voi vastustaa. Mutta voipi sitäkin auttaa. Annan sinulle suokyyhkysen; ripusta se pussissa kaulaasi, niin petät vihollisesi silmät.
— Anna kyyhkynen! — Vjasemski sanoi.
— Kyllä, isäseni, kyllä! Sinun ruhtinaallisen armosi tähden en säästä kyyhkyistäkään.
Ukko meni taas koppiinsa ja toi jotain riepuun ommeltuna.
— Kallis oli minulle sen saaminen, — hän sanoi, ikäänkuin kaipauksella päästäen kädestänsä rievun, — vaikea on sitä hankkia. Jos sopimattomaan aikaan kahlaat sitä hakemaan, niin semmoiset kauhut tulevat päällesi, että Jumal' auta.
Ruhtinas otti riepuun ommellun esineen ja heitti myllärille kourallisen kultarahoja.
— Jumala palkitkoon sinun ruhtinaallista armoasi! — ukko sanoi syvästi kumarrellen. — Mutta, isäseni, suo minun vielä lausua sananen: älä mene nyt, ennen taistelua kirkkoon, älä kuuntele Jumalan palvelusta; muuten ehkä minun loihtumiseni luikahtaa pois miekan terästä.
Vjasemski ei vastannut mitään ja aikoi mennä paikalle, minne hän sitoi hevosansa, mutta seisahtui äkkiä.
— Mutta voitko, — hän lausui, — sanoa varmaan, kuka meistä jää eloon?
Mylläri oli hämillänsä.
— Niin, luultavasti sinä, isäseni! Etkö sinä jäisi eloon. Minä jo ennenkin sanoin sinulle: ei sinun kuolemasi ole miekasta tuleva!
— Katso vielä kerran ammeseen!
— Miksi sinne enään katsoisin, isäseni! Nyt en enään mitään näe, vesi on aivan hämmentynyt.
— Ammenna raitista vettä! — Vjasemski sanoi käskevästi.
Mylläri totteli vastenmielisesti.
— Noh, mitä siellä näkyy? — ruhtinas kysyi maltittomasti.
Ukko kumartui silminnähtävällä inholla ammeen yli.
— Ei sinua näy, eikä sinun vastustajaasi! — hän sanoi vaaleten; — näkyy kenttä, täynnä kansaa; paljon päitä törröttää seipäissä; mutta sivulla palaa rovio ja ihmisluita on sidottu patsaasen!
— Keiden päät törröttävät seipäissä? — Vjasemski kysyi, voittaen kauhunsa.
— En näe, isäseni, kaikki taasen hämmentyi; rovio yksin vielä vain kiiluttaa, ja jonkun luut riippuvat patsaalla!
Mylläri nosti päätään ja ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea kääntää katseensa pois ammeesta. Hänen jäsenensä koukistuivat, hiki valui hänen kasvoiltansa; hän vaikeroiden ja änkyttäen hoipertui multapenkille ja kaatui siihen voimatonna.
Vjasemski etsi hevosensa, istahti satulaan ja syvissä mietteissä ajoiMoskovaan.
XXXI Luku.
Jumalan tuomio.
Vjasemskin poissa ollessa oli Maljutalle annettu tärkeä tehtävä. Tsaari käski hänen ottamaan kiinni ruhtinas Afanasi Ivanovitshin likimmäisiä palvelijoita ja tutkia kiduttamalla heitä vahvasti, ajoiko heidän herransa myllyn luo loihtimaan, ja montako kertaa hän oli myllyllä, ja mitä hänellä oli aikeessa tsaaria vastaan.
Suurin osa palvelijoista ei tunnustanut mitään, mutta muutamat eivät kestäneet kidutusta ja tunnustivat kaikki, mitä Maljuta pani heidän suuhunsa. He todistivat, että ruhtinas on ollut myllyn luona, vahingoittaakseen hallitsijaa, että hän otti tsaarin jälkijä ja poltti ne tulella; mutta muutamat vielä todeksi näyttivät, että Vjasemski pitää ruhtinas Vladimir Andrejevitshista ja tahtoo asettaa hänet tsaarin valtaistuimelle. Miten luonnottomat nuo todistukset olivatkin, kirjoitettiin ne kidutettujen sanojen mukaan tarkoin ja luettiin tsaarille. Uskoiko Iivana Vasiljevitsh vai ei — sen tiesi Jumala! Mutta hän antoi ankaran käskyn Maljutalle, että hän Vjasemskilta, tämän palattua, salaisi syyn, jonka tähden hänen palvelijansa olivat kiinniotetut ja sanoisi, että he ovat otetut kiinni, muka epäiltyinä varkaudesta tsaarin tavara-aitoissa.
Heidän todistuksissaan oli kuitenkin paljon ristiriitaisuutta, ja Iivana lähetti hakemaan Basmanovin, saattaaksensa hänet uudistamaan kaikki, mitä hän kanteensa mukaan oli kuullut Vjasemskin palvelijoilta.
Basmanovia ei löytynyt slobodassa. Hän oli päivää ennen lähtenyt Moskovasta, ja tsaari oli epäsuosiollinen siitä, että hän oli rohjennut lähteä pois, vastoin hänen käskyänsä. Maljuta käytti sen hyväksensä, saattaakseen epäluuloa Basmanoviin.
— Kuka tiesi, hallitsija, — sanoi Skuratov, — miksi hän ei ollut kuuliainen sinun armollesi? Ehkä hän pitää yhtä Vjasemskin kanssa, ja vain näön vuoksi kantoi hänen päällensä, sitä varmemmin sinua hävittääksensä.
Tsaari käski Maljutan olemaan vielä vaiti kaikesta, ja ett'ei hän Basmanovin palattua antaisi tämän aavistaa, että hänen poissa olonsa oli huomattu.
Sillä aikaa lähestyi kaksintaisteluun määrätty päivä, Jo ennen auringon nousua kokoontui joukottain kansaa Punaiselle torille; kaikki akkunat olivat täynnä katsojia, kaikki katot niillä peitetyt. Tieto taistelusta oli jo aikoja sitten levinnyt ympäristössä. Taistelijain kuuluisat nimet viehätti kansaa eri kylistä ja kaupungeista, ja Moskovastakin tuli ihmisiä kaikenlaisista säädyistä katsomaan, kenelle Jumala antaa voiton tuossa asiassa.
— Noh, veikko, — sanoi eräs koreasti puettu guslinsoittaja toverillensa, vankkavartaloiselle, nuorelle miehelle, jolla oli hyvänluontoiset, vaan tyhmännäköiset kasvot, — käy eteenpäin; ehkä onnistuu sinulle tunkeutua ketjuun asti. Oh, tuota kansan paljoutta! Päästäkää menemään, oikea-uskoiset, laskekaa meitäkin, vladimirilaisia katsomaan Jumalan tuomiota.
Mutta hänen pyyntönsä jäi kuulematta. Väkijoukko oli niin taaja, että hyvälläkään tahdolla ei ollut mahdollista väistyä.
— No, astuhan, mokoma hylky! — guslinsoittaja taas virkkoi, työkäten toveriansa selkään; — vai etkö osaa tunkeutua eteenpäin?
— Ehkä! — nuorukainen laiskalla äänellä vastasi.
Ja kääntäen vankan olkapäänsä eteenpäin, alkoi hän lävistää kansajoukkoa, ikäänkuin rautaisella telkineellä. Kuului huutoja ja kirouksia; mutta molemmat toverit kulkivat eteenpäin siitä huolimatta.
— Oikeaan, oikeaan! — vanhempi lausui: — mitä sinä vasempaan kuljet, hölmö? Käänny tuonne, missä piikit törröttävät!
Paikka, jonne guslinsoittaja osoitti, oli valmistettu itse tsaarille. Se oli laudoista muodostettu ylennys, peitetty purppuravärisellä veralla. Sen päälle oli asetettu tsaarin nojatuoli, ja sen ympärillä törröttävät piikit ja keihäät olivat sitä ympäröivien opritshnikkien. Muut opritshnikit seisoivat pitkin ketjua, joka oli vedetty ympäri kenttää, joka oli valmistettu taistelua varten. Taistelu tapahtui joko ratsain tai jalkasin, taistelijain sopimuksen mukaan. Opritshnikit ajoivat aseillaan kansaa pois, eivätkä antaneet heidän nojautua vitjoihin.
Kulkien askel askeleelta guslinsoittaja ja vahva nuorukainen saapuivat vihdoin aivan kentän luo.
— Minne kiipeätte? — eräs opritshnikki ärjäsi, huiskaten heihin partuskallaan.
Nuorukainen ällisteli ja kääntyi hämillään toveriinsa, mutta tämäpä otti molemmin käsin päästään lammasnahkaisen, kultanauhalla reunustetun ja riikinkukon sulalla koristetun lakkinsa, ja kumartaen kerta toisensa jälkeen vyöhön asti, sanoi opritshnikille:
— Sallikaa, kunnialliset herrat, vladimirilaisten guslinsoittajien katsoa Jumalan tuomiota! Me olemme tulleet aina Volodomiirin kaupungista saakka! Sallikaa tässä seisoa, kunnialliset herrat!
Ja veikistelevällä hymyllä näytti hän mustan partansa alta valkeita hampaitansa.
— Noh, olkoon niin! — opritshnik sanoi: — ette te enää voi tunkeutua takaisin! seisokaa tässä; mutta eteenpäin älkää tunkeutuko! pääkallonne halkaisen.
Vitjoilla ympäröidyn paikan sisäpuolella käyskentelivät puolueiden puollus- ja virkamiehet. Siinä seisoi myös bojari ja okolnitshi,[28] jotka olivat määrätyt kentälle ja kaksi kirjuria, joiden oli heidän kanssaan taistelun järjestystä silmällä pitäminen. Yhdellä kirjureista oli Vladimir Husevin tekemä tuomiokirja, joka oli ilmestynyt jo suuriruhtinas Iivana Vasiljevitsh III:nen aikana, ja hän keskusteli toverinsa kanssa kaksintaistelun seikoista.
— "Mutta he ovat riidassa kaksintaisteluun asti", hän luki, osoittaen sormellaan erästä paikkaa tuomiokirjassa, — "vaan taistelulla voivat sopia…" kun kansan huudot keskeyttivät häntä.
— Tsaari tulee! Tsaari tulee! — kaikki lausuivat kiihkoisesti ja paljastivat päänsä.
Opritshnikkijoukon ympäröimänä ajoi Iivana Vasiljevitsh taistelukentälle, astui alas hevosen selästä, nousi ylennyksen portaita ylös ja kumarrettuaan kansalle istui nojatuoliin, näyttäen henkilöltä, joka odottaa hauskaa näytelmää.
Hänen taaksensa ja sivuillensa asettautuivat hovimiehet seisomaan. Samassa kaikuivat kaikki slobodan kirkonkellot, ja eri suunnilta ajoivat ketjujen piiriin Vjasemski ja Morosov, molemmat taistelupuvussa. Morosovin yllä oli raitainen haarniska, koristettu teräksisillä kilseillä, jotka olivat rivittäin hopealla yhteen kudotut. Käsivarsi-raudat, kintaat ja sääriraudat kiilsivät hopeasta. Hänen päässään oli kypäri mustilla hopeakoristuksilla ja kypärätöyhdön alta valui hartioille barmitsa, pyöreillä, hopeaisilla kilseillä kiinnitettynä ristiin rinnalle. Hänen kupeellaan rippui koristetusta ja hakasella kiinnitetystä vyöstä leveä, suora kalpa, jonka kahva sekä tupen sivut ja pää myöskin olivat hopeaiset. Oikealle puolelle oli satulaan ripustettu kullalla silattu nuija, joka oli arvon merkki ja muinaisaikoina välttämätön bojarin voittorikkaissa tappeluissa, vaan nykyään painonsa takia tuskin sopiva käytettäväksi.
Morosov ratsasti leveärintaista, tummanruskeata ratsua. Sitä peitti samettinen, vadelmanvärinen loimi, johon hopeakilseitä oli tiheään ommeltu, otsanauhasta riippui kummallekin puolelle silkkiset, vadelmanväriset ja hopealangalla kierretyt tupsut, ja kaulan alta rintaan aisti riippui samallainen, mutta suurempi ja tuuheampi tupsu, jota kutsuttiin nausiksi. Ohjaksina oli hopeaiset ketjut, litteillä, kaiverretuilla ja erisuuruisilla renkailla.
Ratsu astui tasaisesti, nostellen hopeaisilla polvikoristeilla varustettuja jalkojaan, käyristäen leveätä kaulaansa, ja kun Drushina Andrejevitsh seisahdutti sen noin viisi syltä vastustajastaan, alkoi se puistella aaltoilevaa, tuuheata harjaansa, joka ulottui maahan asti, pureskellen kuolaimiaan ja kaivaen maata vahvoilla kavioillaan, jotta leveän hevosenkengän kiiltävät naulat tulivat näkyviin. Tuo vahva hevonen oli sopivasti valittu arvokkaan ratsastajan suhteen, ja sen valkea harja sopi hyvin bojarin valkeaan partaan.
Vjasemskin sota-asu oli paljoa keveämpi. Kärsien vielä haavoistansa, ei hän ollut pukeutunut haarniskaan eikä rautapaitaan, ehkä niitä pidettiin luotettavimpina varuksina, vaan oli ottanut keveän kilsepaidan. Sen kaulus, helma ja käsiraudat hohtivat kalliista kivistä. Kypärin asemesta oli ruhtinaan päässä "erihonka", se on matala, kauniisti muodostettu rautalakki, jonka töyhtö ja korvan peitteet olivat kullalla koristetut, mutta lakin reunassa oli korkea tupsu heiluvista kultalangoista, koko pituudellensa loistaen säteilevistä rubiineista. Lakin etureunaa lävisti kullalla silattu, rautainen nuoli ylhäältä alaspäin; se suojeli kasvoja miekan iskusta, mutta uljaana Vjasemski ei laskenut alas nuolta, vaan päin vastoin kohotti sen vääntiöllä rubiinitupsun korkeudelle, joten hänen vaaleat kasvonsa ja tumma partansa jäivät aivan peittämättä, ja nuoli näytti vain kultasulalta, joka oli pistetty erihongin laitaan. Soljella kiinnitetyssä vyössä, joka oli koristettu monenlaisilla helyillä ja kelluttimilla, riippui käyrä miekka, kalliilla kivillä aivan peitetty, sama miekka, jonka mylläri oli noitunut ja johon Vjasemski nyt lujasti luotti. Punasinervään, samettiseen satulaan, jossa oli hopeaiset naulat ja samasta aineesta taotut reunustat, oli sinipunervalla, kultavyöhykkeisellä samettikannikkeella kiinnitetty rautainen pieni tappara. Kilsepaidan komean liepeen alta näkyi valkonen, kullalla kirjailtu silkkipaita, ulottuva tummankeltaisille housuille, jotka olivat pistetyt vihreäisiin sahviaanisaappaisiin, joiden koristetut varret, jotka eivät olleet raudalla peitetyt, ulottuivat polveen asti ja kiinnittyivät sen alla sekä sen yli päällysnauhalla.
Äfanasja Ivanovitshin ratsu, kultakarvainen Argamak, oli aivan päästä häntään asti sälytetty helisevillä, hopeakulkusista kudotuilla vitjoilla. Tsheprakan tahi tsbaldarin[29] asemasta peitti pantterin nahka sen selkää. Mustassa otsanauhassa loistivat suuret rubiinit kultakehyksissä. Vuoriston kiitäjän hoikat jalat eivät olleet ensinkään kengitetyt, mutta jokaisessa niistä, nilkan alla, oli pieni hopeakulkunen.
Kauvan oli jo kuulunut Argamakin tuttu hirnuminen. Nyt, pää pystyssä, puhaltaen tulisilla sieramillaan ja häntä suorana, astui se ensin keveästi, tuskin maahan kavioillaan koskien, Morosovin hevosta vastaan; mutta kun ruhtinas, ajamatta vastustajansa lähelle, vetäsi heliseviä suitsia, heittäytyi Argamak syrjään ja olisi hypähtänyt ketjujen yli, jos ei ratsastaja taitavalla käännöksellä olisi ohjannut sitä entiselle paikallensa. Silloin se nousi takajaloilleen, ja pyörien ympäri oli kaatua taaksepäin, mutta ruhtinas nojautui satulan yli, hellitti suitset ja painoi sen kupeesen kisilbashkilaiset jalustimet. Argamak hypähti ja seisahtui ikäänkuin naulattu. Ei ainoakaan karva sen mustasta harjasta liikkunut. Veristyneet silmänsä vilahtelivat sivuille ja kultakarvaisen nahkansa alta näkyi verkkona verellä täytetyt suonet.
Vjasemskin ajaessa esiin, helisten ja kiiltäen ikäänkuin pirskoitettuna kulta- ja timanttisateella, Vladimirin guslinsoittaja ei voinut hillitä ihastustaan; mutta hän innostui enemmän hevoseen kuin ratsastajaan.
— Oh, ratsu! hän huudahti, potkaisten jaloillaan ja tarttuen ihastuksissaan päähänsä: mimmoinen ratsu! ajatteleppas: En ikänä ole nähnyt tuollaista hevosta! Onhan minulla jommoisiakin ollut, mutta eipä Jumala tuommoista antanut! Mitenhän, — hän jatkoi itsekseen, — mitenhän tuolle ratsastajalle olisi käynyt, jos tuon näköisenä olis Hiidenkuilulle ajanut!
— Kuuleppas hän jatkoi iloisesti, työkaten käsivarrellaan toveriinsa. — kuuleppas, sinä hölmö, kumpi hevonen sinua enemmän miellyttää?
— Tuo! nuorukainen vastasi, Morosovin hevosta sormellaan osoittaen.
— Tuoko? Miksi juuri se?
— Siksi, että se on vahvempi! — nuorukainen vastasi veltosti.
Guslinsoittaja purskahti nauruun, mutta siinä samassa kuului julistajain äänet:
"Oikeauskoiset miehet! — he huusivat kentän eri kulmilla: ratkaiseva taistelu alkaa tsaarin aseenkantajan Afanasi Ivanitsh Vjasemskin ja bojari Drushina Andrejitsh Morosovin välillä. Heidän riitansa koskee loukkausta, taistelua ja haavoittamista sekä bojaritar Morosovin ryöstöä. Oikeauskoiset miehet! Rukoilkaa kaikkein pyhimpää Kolme-yhteyttä, että Hän antaisi oikeuden puolueelle voiton!"
Kaikki vaikenivat. Kaikki katsojat alkoivat ristiä silmiänsä, mutta bojari, joka oli kaksintaistelun tarkastajana, astui tsaarin eteen ja lausui syvään kumartaen:
— Käsketkö, hallitsija, aloittamaan taistelun?
— Aloittakaa! — Iivana lausui.
Bojari, rajapäällikkö; puollusmiehet, virkamiehet ja molemmat kirjurit väistyivät.
Bojari antoi merkin.
Taistelijat tarttuivat aseihinsa.
Toisen merkin annettua oli heidän toistansa vastaan hyökkääminen, mutta kaikkein hämmästykseksi horjui Vjasemski satulassa ja päästi käsistään ohjakset. Hän olisi kaatunut maahan, ell'eivät puollusmies ja hovimestari olisi juosseet esiin ja auttaneet häntä alas hevosen selästä. Paikalle rientäneet tallirengit tarttuivat Argamakin suitsiin.
— Viekää hevonen pois! — Vjasemski lausui, katsoen ympärilleen himmentynein silmin: — taistelen jalkasin!
Nähdessään ruhtinaan astuvan alas hevosen selästä, Morosov myöskin teki samaten ja jätti tumman ruskean hevosensa tallirengeille.
Morosovin hovimies toi hänelle suuren, nahkaisen kilven vaskisilla kilseillä, joka oli valmistettu jalkasin taistelua varten.
Vjasemskin hovimies toi hänelle myöskin kilven, tummansinisen, kultaisilla koristuksilla ja kultasilla tupsuilla.
Mutta Afanasi Ivanovitshilla ei ollut voimaa kantaa sitä. Jalat notkuivat hänen allansa, ja hän olisi taasen kaatunut, jos ei häntä olisi tuettu.
— Mikä sinua vaivaa, ruhtinas? — hovimestari ja puollusmies lausuivat yhteen ääneen, hämmästyneinä katsoen hänen silmiinsä: — toinnu, ruhtinas! taistelussa ei ole seisominen — se on sama, kuin olla voitettuna!
— Riisukaa minun päältäni rautapaita! — ruhtinas Vjasemski lausui ollen tukehtumaisillaan: — ottakaa pois rautapaita! Se juuri minut tukahuttaa!
Hän heitti päästään erihongin, repi rikki kilsepaidan kauluksen ja repäsi kaulastaan silkkinauhan laukkuineen, jossa oli suokyyhkynen.
— Kirous sinulle, noita! — hän huusi, heittäen nauhan kauvas luotaan — kirous, kun petit minut!
Drushina Andrejevitsh lähestyi, kalpa paljastettuna.
— Antaudu, koira! — hän sanoi iskien: tunnusta kurjuutesi!
Puollusmiehet heittäytyivät ruhtinaan ja Morosovin väliin.
— Ei! Vjasemski lausui, ja himmentynyt katseensa leimahti entisellä vihalla, — liian aikainen on minun antautua! Sinä, vanha korppi, minut pilasit! Sinä kastoit kalpasi pyhään veteen! Minä asetan edestäni taistelijan, ja sitten näemme, kuka on oikeassa!
Kummankin puolueen varamiesten välillä syntyi väittely. Toinen väitti tuomion päättyneen Morosovin hyväksi, toinen — että ei tuomiota ensinkään ollut, koska ei ollut taisteluakaan.
Sillä aikaa oli tsaari huomannut Vjasemskin liikkeen ja käski tuoda hänen pois heittämänsä taikapussin.
Uteliaasti ja epäluulolla sitä katsottuaan hän kutsui Maljutan.
— Säilytä tuo, — hän kuiskasi, — kunnes sitä pyydän! Mutta nyt, — hän lausui lujaa, — tuokaa Vjasemski luokseni.
— Mitä, Afonja? — hän sanoi epäilyttävällä hymyllä, kun Vjasemski astui hänen luoksensa: — näyttää siltä, ett'et kestä Morosovia vastaan?
— Herrani, — vastasi ruhtinas, jonka kasvot olivat kuoleman kalpeat, — viholliseni pilasi minut! Ja paitsi sitä en vielä kertaakaan ole pukenut ylleni rautapaitaa, sen jälkeen, kuin paranin. Haavani aukenivat; näetkö, miten veri juoksee kilsepaidan alta? Suo, hallisija, kutsua airueita, että he kutsuisivat vapaa-ehtoisen, joka taistelisi minun edestäni!
Vjasemskin pyyntö oli vasten sääntöjä. Ken ei tahtonut itse taistella, sen oli siitä jo edeltäpäin ilmoittaminen. Astuttuaan kerran kaksintaisteluun, ei saanut enään panna edestään toista. Mutta tsaari halusi Morosovin tappiota.
— Käske airueiden julistaa, — hän sanoi, — ehkä löytyy joku sinua uljaampi! Mutta jos ei ketään tule, on Morosov puhdas, vaan sinä annetaan mestaajille!
Vjasemski talutettiin pois, ja kohta hänen käskystänsä alkoivat julistajat käydä pitkin ketjua ja huutaa korkealla äänellä:
— Kuka slobodan, Moskovan, tai muista miehistä tahtoo käydä bojariMorosovia vastaan? Kuka tahtoo taistella ruhtinas Vjasemskin edestä?Astukaa esiin, taistelijat, astukaa esiin ruhtinas Vjasemskin edestätaistelemaan.
Mutta kaikki olivat ääneti, eikä yksikään haluavainen ilmoittautunut.
— Astukaa esiin, vapaaehtoiset, uljaat taistelijat! — huusivat julistajat. — Astukaa esiin! Ken lyö Morosovin, sille ruhtinas antaa kaikki maatilansa, mutta jos se on halpasäätyinen mies, joka voittaa, hänelle ruhtinas antaa kaikki rahansa, mitä hänellä on!
Ei kukaan vastannut; kaikki tiesivät Morosovin asian olevan pyhän, ja tsaari, katsomatta vihaansa Drushina Andrejevitshiä kohden, valmistautui jo julistamaan hänen olevan oikeassa, kun äkkiä kuului huudot:
— Vapaaehtoinen tulee! Tulee! — Ja ketjulla ympäröidyn paikan sisään astui Matvei Homjak.
— Hei, siellä! — hän huusi, iskien miekallaan ilmaan. — Käy lähemmäs, bojari, minä olen Vjasemskin edestä!
Nähtyänsä Homjakin, kääntyi Morosov, joka tähän asti oli seisonut miekka paljastettua, inholla kaksintaistelun järjestäjiin.
— En taistele palkatun kanssa! — hän lausui ylpeästi. — Ei sovi bojari Morosovin kamppailla Grishka Skuratovin ratsupalvelijan kanssa!
Ja pistettyään miekkansa tuppeen, astui hän tsaarin luo.
— Hallitsija, — hän lausui, sinä annoit minun viholliseni asettaa taistelijan edestänsä; salli myös minun etsiä palkatun palkattua vastaan, jos ei, niin salli lykätä taistelu toistaiseksi.
Vaikka tsaari kylläkin halusi hukuttaa Morosovin, niin oli hänen pyyntönsä liiaksi oikeutettu. Tsaari ei tahtonut näyttäytyä Jumalan tuomiossa puolueellisena.
— Huuda, julistaja! — hän sanoi vihaisesti — mutta jos et löydä haluavaa, niin taistele itse tahi mene mestauslavalle!
Sillä aikaa Homjak käveli ketjua pitkin, huiskutteli miekallaan ja pilkkasi katsojia.
— Kas, — hän puhui, — miten paljon harakoita teitä on, vaan ei ole ainoatakaan haukkaa seassanne! Astuisipa edes yksikin esiin, miekkaani uudistamaan, tsaaria huvittamaan! Puidessa varmaankin kätenne ovat puutuneet! Uunilla leväten kupeenne maanneet!
— Ah, sinä hitto! — guslinsoittaja lausui puoliääneen: — kyllä minä sinulle antaisin, jos vaan miekkani olisi mukana. Katsoppa! — hän jatkoi, töykäten toveriaan kupeesen, — tunnetko häntä?
Mutta nuorukainen ei kuullut kysymystä. Hän seisoi suu ammollaan ja tuijotti Homjakiin.
— Mitä? — Homjak jatkoi: — ei näy olevan teidän seassanne haluavaista? Oh, te, kyynäräsaksat, kakun kauppiaat, kehrääjät, kankaankutojat! Kuka tahtoo minun kanssani taistella?
— Minä! — nuorukaisen ääni äkkiä kuului, ja tarttuen molemmin käsin ketjuun, heitti hän sen päänsä yli, ja oli vähällä temmata ylös tammiset pylväät, joihin se oli kiinnitetty.
Hän joutui piirin sisään ja näytti itsekin olevan hämmästynyt rohkeudestansa.
Silmät ja suu selällään, hän katsoi milloin Homjakiin, milloin opritshnikkiin, milloin itse tsaariin, mutta ei virkannut sanaakaan.
— Kuka olet? — taistelun tarkastajaksi määrätty bojari häneltä kysyi.
— Minäkö? — hän sanoi ja, vähän mietittyänsä naurahti.
— Kuka olet? — uudisti bojari.
— Mitkä olen! — hän vastasi avomielisesti ja ikäänkuin ihmetellen kysymystä.
— Kiitos sulle, uljas poika! — Morosov sanoi nuorukaiselle: — kiitos, kun tahdot taistella totuuden tähden! Jos voitat viholliseni, en säästä sinulta varojani. Ei kaikki omaisuuteni ole ryöstetty; kiitos Jumalan armolle, on minulla vielä, millä palkitsen taistelijani!
Homjak näki Mitkan Hiidenkuilulla, jossa nuorukainen oli tappanut hevosen hänen altansa seipään iskulla, ja, luullen heittäytyvänsä ratsastajan päälle, oli painanut allensa oman toverinsa. Mutta tappelun vimmassa ei Homjak katsonut hänen kasvojansa, ja paitsi sitä ei Mitkan ulkomuodossa ollut mitään merkittävää. Homjak ei tuntenut häntä.
— Millä tahdot taistella? — bojari kysyi, katsoen uteliaasti nuorukaiseen, jolla ei ollut haarniskaa eikä aseita.
— Millä tapella? — Mitka matki ja kääntyi taaksepäin, etsien silmillään guslinsoittajaa, neuvotellaksensa hänen kanssansa.
Mutta guslinsoittaja näkyi menneen toiseen paikkaan, ja vaikka Mitka olisi kuinka katsonut, ei hän tätä löytänyt.
— Mitäs, — bojari lausui, — ota itsellesi miekka ja haarniska, asettaudu taisteluun.
Mitka katsoi hämillänsä ympärilleen.
Tsaarista näytti hänen käytöksensä hupaiselta.
— Antakaa hänelle ase! — hän lausui; — katsokaamme, miten hän osaa taistella!
Miikalle annettiin täysi sota-asu; mutta vaikka hän olisi miten koettanut, ei hänen kätensä sopineet rautapaidan hihoihin, ja kypäri oli niin pieni, että pysyi vain hänen päälaellansa.
Katsoessaan häneen, alkoi tsaari nauraa ääneensä. Hänen esimerkkiänsä seurasi ensin opritshnikit, sitten kaikki katsojat.
— Mitä te kurkkujanne katkatatte? — Mitka sanoi harmistuneena; — menen ilman teidän lakkianne ja ilman rautapaitaanne tuommoista vastaan.
Häh osoitti sormellaan Homjakia ja veti päältään pois rautapaidan.
Kuului taas naurua.
— Millä sinä taistelet? — bojari kysyi.
Mitka raaputti niskaansa.
— Eikö teillä ole seivästä? — hän kysyi vitkalleen, kääntyen opritshnikkeihin.
— Mikä hupsu tuo on, — he huusivat: mistä hän ilmestyi? Ken hänet tänne työkkäsi? — Vai, luuletko sinä, hölmö, että me moukkien tavoin seipäillä tappelemme.
Mutta Iivana Vasiljevitshiä huvitti Mitkan ulkomuoto, eikä hän antanut ajaa häntä pois.
— Antakaa hänelle seiväs! — hän lausui; — taistelkoon, miten voi!
Homjak loukkautui.
— Hallitsija, älä salli moukan loukata orjaasi! — hän huudahti. — Minä rehellisesti palvelen sinun armoasi opritshnikkinä, enkä ole koskaan vielä taistellut seipäillä.
Mutta tsaari oli hyvällä tuulella.
— Tappele sinä miekalla, — hän sanoi, — mutta poika tapelkoon omalla tavallansa. — Antakaa hänelle seiväs. Katsellaanpa, miten moukka puollustaa Morosovia!
Toivat muutamia seipäitä.
Mitka otti hitaasti käteensä yhden toisensa perästä, katseli jokaista ja, tarkastettuaan kaikki seipäät, kääntyi suoraan tsaaria kohden.
— Eikö ole vahvempaa? — hän kysyi veltosti, katsoen suoraan IivanaVasiljevitshin silmiin.
— Tuokaa hänelle aisa! — tsaari sanoi, jo edeltäpäin ilossaan häntä odottavasta näytelmästä.
Kohta ilmestyikin Mitkan kouriin raskas aisa, jonka opritshnikit pilan vuoksi olivat ottaneet kauppatorilla seisovasta kuormasta.
— Mitä, kelpaako se? tsaari kysyi.
— Mitäs? — Mitka vastasi, — ehkä kelpaa.
Ja tarttuen aisan toiseen päähän, huiskasi hän sillä ilmassa niin voimakkaasti, että tuulen puuska kävi ja pöly kierteli ilmassa, ikäänkuin vihurin lentämästä.
— Katsoppas hittoa! — opritshnikit virkkoivat, katsoen toisiinsa.
Tsaari kääntyi Homjakin puoleen.
— Seiso! hän sanoi käskevästi ja lisäsi pilkaten: — tahdonpa nähdä, miten sinä säilyt moukan seipäästä.
Mitka sillä aikaa työnsi ylös hihansa, sylki molempiin käsiinsä ja puristaen niissä aisaa, puisteli sitä, katsoen Homjakiin. Hänen ujoutensa oli hävinnyt.
— Noh, sinä! seiso, vai miten? — hän lausui päättävästi. — Minä sinut opetan morsiamia ryöstämään!
Homjakin tila, tottumattoman aseen ja Mitkan erinomaisen voiman suhteen, oli hyvin vaikea, mutta katsojat pitivät nähtävästi nuorukaisen puolta ja alkoivat jo pilkata Homjakia.
Ratsupalvelijan hämi huvitti tsaaria. Hän katsoi jo alkavaa taistelua samalla uteliaisuudella, minkä hänessä herätti ilveilijäin näytökset tahi karhujen tappelut.
— Alottakaa tappelu! — hän sanoi, nähdessään miten Homjak hämmästyi.
Silloin Mitka kohotti aisan päänsä yli ja alkoi pyörittää sitä, lähestyen Homjakia hypähdellen.
Turhaan Homjak etsi tilaisuutta iskeäkseen Mitkaa miekalla. Hänen oli vain mitä pikemmin väistyminen ja välttäminen aisaa, joka yhä pyöri suuressa piirissä Mitkan ympäri ja teki hänet saavuttamattomaksi.
Katsojien suureksi iloksi ja tsaarin suureksi huviksi alkoi Homjak vetäytyä takaisin, ajatellen ainoastaan pelastustansa. Mitka yhä jatkoi hyppimistänsä häntä kohti, ja aisa vinkui kuni vihuri hänen päänsä yli.
— Minä sinut opetan morsiamia ryöstämään! — hän huusi, vähitellen joutuen raivoon ja koettaen osata Homjakin päähän, jalkoihin ja mihin tahansa.
Katsojien myötätuntoisuus Mitkaan ilmaantui kiihoittavissa huudahduksissa ja nousi vihdoin innostukseksi.
— Kas niin, kas niin! kansa huusi, unohtaen tsaarin läsnäolon, — löylytä hänet hyvästi! Kas sepä poika!
— Puollusta Morosovia, seiso oikeuden edestä.
Mutta Mitka ei ajatellut Morosovia.
— Minäpä opetan sinut morsiamia ryöstämään! — hän kertoeli, pyörittäen ympärillänsä aisaa ja ajaen Homjakia, joka käänteleikse hänestä joka taholle.
Muutamia kertoja oli opritshnikkien maahan kyykistyminen, välttääkseen varmaa kuolemaa, kun aisa vinkuen lensi heidän päänsä ylitse.
Äkkiä kuului jymeä isku, ja Homjak, kupeesen satutettuna, lensi muutamien sylien päähän ja romahti maahan, käsivarret hajallaan.
Kentällä kaikui iloinen huuto.
Mitka heti hyökkäsi Homjakin päälle ja aikoi tukahuttaa hänet.
— Riittää, riittää! opritshnikit huusivat ja Maljuta kumartui nopeastiIivana Vasiljevitshiä kohden ja sanoi hänelle huolestuneena:
— Hallitsija, käske vetämään pois tuota hittoa! Homjak on meillä paras mies opritshnikkien seassa.
— Vetäkää tuota tomppelia jaloista! — tsaari huusi, — kaatakaa hänen yllensä vettä, mutta muistakaa — jättäkää hänet henkiin.
Vaivoin onnistui opritshnikeille vetää pois Mitkan, mutta Homjak nostettiin ylös kuolleena, ja kun kaikkien silmät olivat kääntyneet hänen mustuneisiin kasvoihinsa ilmestyi Mitkan rinnalle Vladimirin guslinsoittaja ja vetäen häntä helmasta, sanoi hänelle kuiskaten:
— Tule, tolvana, minun kanssani! Pelasta pääsi!
Ja molemmat katosivat kansajoukkoon.
XXXII Luku.
Vjasemskin taikapussi.
Iivana Vasiljevitsh käski kutsua Morosovia.
Kenttä taas hiljeni. Kaikki katsoivat odotuksessaan tsaariin ja pidättivät hengityksensä.
— Bojari Drushina — Iivana sanoi juhlallisesti, nousten istuimeltaan: — Sinä olet Jumalan tuomion kautta puhdistautunut minun edessäni. — Herra Jumala on sinun vihollisesi häviöllä näyttänyt sinun oikeutesi, ja minä en jätä sinua armottani. Älä lähde slobodasta ilman käskyäni. Mutta se on, — Iivana synkästi jatkoi, — vain puolet asiasta. Vielä on itse tuomio täyttämättä. Tuokaa tänne Vjasemski.
Ruhtinas Afanasi Ivanovitshin tultua, tsaari katsoi kauvan häneen sanattomalla katseella.
— Afonja, — hän vihdoin sanoi, — sinä tiedät, että minä pidän lujasti sanani. Minä määräsin, että ken teistä, joko itse tahi taistelijansa kautta, joutuu taistelussa häviölle, hän mestataan heti. Sinun taistelijasi hävisi, Afonja!
— Niin, — Vjasemski vastasi päättävästi, — käske lyödä pääni poikki, hallitsija!
Kummallinen hymyily kierteleikse Iivanan huulilla.
— Ainoastaanko pään poikki? — hän lausui ilkeästi, — Luuletko, että sinulta lyödään vain pää poikki? Siten kävisi ehkä, jos sinun vain olisi Morosoville vastaaminen, mutta sinun ylläsi on vielä toinen vääryys ja toinen kirous. Maljuta, anna tänne hänen taikapussinsa!
Ja otettuaan Maljutan käsistä nauhasen, jonka Vjasemski oli pois heittänyt, kohotti Iivana sen, pitäen toisesta päästä.
— Mikä tämä on? — hän kysyi, katsoen julmasti Vjasemskin silmiin.
Ruhtinas aikoi vastata, mutta tsaari ei antanut hänelle aikaa.
— Viekas palvelija, — hän lausui ankarasti, ja läsnäolevien suonia pitkin kävi kylmä värähdys, — viekas palvelija! minä sinut otin valta-istuimeni lähelle; minä korotin sinut, osoitin sinulle yltäkyllin suosiota; mutta mitä sinä teit? Sinä saastaisessa sydämessäsi ikäänkuin kyykäärme ajattelit hukuttaa minut, sinun tsaarisi; tahdoit loihtimisella hävittää minut ja sentähden luultavasti sinä pyrit opritshninaan? — Mikä opritshnina on? — Iivana jatkoi, silmäillen ympärilleen ja korottaen ääntänsä, että koko kansa voi kuulla häntä. — Minä, niinkuin viinatarhan isäntä, olen Herran Jumalan asettama kansani yli, viljelemään viinitarhaa. Mutta minun bojarini ja valtioneuvosto ja neuvosmiehet eivät tahtoneet minua auttaa, ja aikoivat minut hävittää; silloin otin minä teiltä viinamäkeni ja annoin sen muille työntekijöille. Ja se on opritshnina! Kutsutut eivät tulleet häihin, ja minä lähetin torille ja teitten haaroihin ja käskin kutsua kaikkia, jotka löytyisi. Ja se on taasen opritshnina! Nyt kysyn kaikilta: mitä ansaitsee vieras, joka, tultuaan häihin, ei ole pukeutunut häävaatteisiin? Miten on hänestä pipliassa sanottu? "Sitokaa hänen kätensä ja jalkansa ja heittäkää hänet ulos pimeyteen: siellä on oleva itku ja hammasten kiristys!"
Niin puhui Iivana, ja kansa kuunteli ääneti noitten evankeliumin sanain omavaltaista vertausta, säälimättä Vjasemskia, mutta syvästi liikutettuna mahtavan lemmikin nopeasta lankeemisesta.
Ei kukaan opritshnikeistä tahtonut eikä uskaltanut puhua sanaakaan Vjasemskin puollustukseksi. Kaikkien kasvoissa kuvastui kauhistua. Ainoastaan Maljutan pedonkaltaisissa silmissä ei näkynyt muuta kuin alttius heti toteuttamaan tsaarin käskyjä, ja vielä Basmanovinkin kasvoissa näkyi ilkeä ilo, vaikka hän koetti peittää sen välinpitämättömyyden varjolla.
Vjasemski ei pitänyt tarpeellisena puollustaa itseään. Hän tunsi Iivanan ja päätti kärsivällisesti kantaa häntä odottavia kipuja. Hän näytti lujalta ja arvokkaalta.
— Viekää hän pois! — tsaari sanoi. — Minä määrään hänelle samanlaisen mestauksen, kuin sille rosvolle, joka tunkeutui minun luokseni makuuhuoneesen ja nyt odottaa palkkaansa. Mutta etsikää ja tuokaa slobodaan noita, jonka kanssa hän oli yhteydessä. Antakoon hän kidutustutkimuksessa vielä uusia todistuksia.
— Julma on tämän maailman ruhtinaan viha — Iivana jatkoi, nostaen silmänsä taivasta kohden; — hän, kuten kiljuva jalopeura, käy ympäri, etsien minua nielläksensä. Mutta minä luotan Jumalan armoon, enkä Herran avulla anna petoksen juurtua Venäjällä!
Iivana astui alas ylennykseltä ja, istuttuaan hevosen selkään, lähti takaisin hoviin, opritshnikkien ympäröimänä, jotka olivat ääneti.
Maljuta lähestyi, köysi kädessä, Vjasemskia.
— Älä pane pahaksi, ruhtinas! — hän sanoi pilkaten, sitoessaan hänen käsiään selän taakse, — meidän on vain palveleminen!
Ja ympäröittyään Vjasemskin vartijoilla, vei hän hänet vankilaan.
Kansa alkoi poistua ääneti tahi kuiskaamalla puhuen tapahtumasta, ja kohta oli vielä äsken niin monilukuisella väellä täytetty paikka tyhjänä.
XXXIII Luku.
Basmanovin taikapussi.
Vjasemskia tutkittiin, mutta ei mitkään kiduttamiset saattaneet häntä lausumaan sanaakaan. Erinomaisella tahdon lujuudella kärsi hän ääneti hirmuisia kidutuksia, joilla Maljuta koetti pakoittaa häneltä tunnustuksen pahasta aikomuksesta tsaaria vastaan. Ylpeydestäkö, ylenkatseestako, vaiko siitä, että elämä hänelle oli vastenmielinen, ei hän edes koettanut heikentää Basmanovin kannetta, että hän itse oli kohdannut hänet myllyllä.
Tsaarin käskystä otettiin mylläri kiinni ja tuotiin slobodaan, mutta hänen kiduttamistansa ei vielä aloitettu.
Basmanov luuli kanteensa menestyksen olevan tirlitshin vaikuttaman, jonka hän aina kantoi yllänsä ja tuli vielä enemmän vakuutetuksi sen lumoavasta voimasta, kun Iivana ei osoittanut vähintäkään epäluuloa, ja vaikka hän niinkuin ennenkin pilkkasi Basmanovia, oli hän kuitenkin hänelle jotenkin suosiollinen.
Hävitettyään yhden kilpailijoistaan, nähdessään taas Iivana Vasiljevitshin yhä kasvavan suosion ja tietämättä myllärin istuvan slobodan vankilassa, kävi Basmanov vielä ylpeämmäksi. Hän, seuraten hänelle annettuja neuvoja, katsoi rohkeasti tsaarin silmiin, puhui vapaasti leikkiä hänen kanssansa ja vastasi röyhkeästi hänen pilkkaamisilleeen.
Iivana Vasiljevitsh kärsi sen kaikki.
Kerran, ollen tavallisilla ajoillaan, hän likimmäisten lemmikkiensä, niiden joukossa molemmat Basmanovit, kuultuansa likimmässä luostarissa aikaista puolipäivä jumalanpalvelusta, meni johtajan luo kammioon ja suvaitsi vastaanottaa hänen kestitsemisensä.
Tsaari istui penkillä pyhäin kuvien alla; hänen lemmikkinsä, paitsi Skuratov, joka ei ollut saapuvilla, seisoivat pitkin seiniä, mutta abboti, syvästi kumarrellen, asetti pöydälle hunajaa, erilaisia marjahilloja, maitoa, ja tuoreita munia.
Tsaari oli hyvällä päällä; hän maisteli joka ruokalajia, puhui suosiollisesti leikkisanoja ja piti uskonnollisia puheita. Basmanoville oli hän entistä suosiollisempi ja Basmanov tuli vielä enemmän vakuutetuksi tirlitshin voimasta.
Samassa tuokiossa kuului muurin takana kavioiden kopsetta.
— Fedja, — Iivana sanoi, — katso, ken sinne tuli?
Basmanov ei ennättänyt oven luo, kun se avautui, ja kynnyksellä näkyiMaljuta Skuratov.
Hänen katseensa oli salaperäinen, ja hänessä näkyi ilkeä ilo.
— Astu sisään, Lukjanitsh! tsaari sanoi ystävällisesti: — millä viestillä sinut Jumala tuo?
Maljuta astui kynnyksen yli ja vaihetettuaan katsetta tsaarin kanssa, alkoi ristiä silmiänsä pyhäin kuvien edessä.
— Mistä tulet? — Iivana kysyi, ikäänkuin ei hän olisi ensinkään odottanut häntä.
Mutta Maljuta, viivyttäen vastausta, kumarsi hänelle ensin, vaan meni sitten abbotin luo.
— Siunaa, isä, — hän sanoi, kumartuen ja siinä samassa vilkasi FeodorBasmanoviin, joka äkkiä tunsi pahan aavistuksen.
— Mistä tulet? — Iivana uudisti, iskien salaa silmää Skuratoville.
— Vankihuoneesta, hallitsija, noitaa tutkin.
— Noh, entä sitten? — tsaari kysyi ja vilkasi Basmanoviin.
— Yhä vaan jupisee, vaikea on saada selville. Yhden me vain ymmärsimme, kun aloimme katsoa hänen niveliänsä: "Vjasemski ei vain yksin minun luonani käynyt: kävi myös Feodor Aleksejevitsh Basmanov ja otti minulta juuren ja kantaa sitä nyt kaulassaan!"
Ja Maljuta taas katsoi Basmanoviin. Basmanov vaaleni. Koko rohkeutensa hävisi.
— Hallitsija, — hän sanoi, koettaen näyttää levolliselta, — luultavasti valehtelee hän minusta sentähden, kun annoin hänet ilmi sinun armollesi!
— Mutta, — Maljuta jatkoi, — kun me aloimme polttaa hänen jalkapohjiansa, niin hän sanoi, että Basmanov tarvitsi tuon juuren, vahingoittaakseen sinun terveyttäsi.
Iivana katsoi ankarasti Basmanoviin, joka horjahti tuosta katseesta.
— Isä tsaari! — hän sanoi; viitsitkö kuulla, mitä mylläri puhuu! Jos minä olisin pitänyt yhtä hänen kanssansa, olisinko minä hänet antanut ilmi?
— Senpä me näemme! Avaapas kauhtanasi, katsotaanpa, mitä sinulla on kaulassasi?
— Mitä muuta, kuin risti ja pyhäinkuva, hallitsija! — Basmanov lausui äänellä, joka oli kadottanut kaiken varmuutensa.
— Avaa kauhtanasi! — Iivana Vasiljevitsh lausui uudelleen,
Basmanov avasi vedontapaisesti pukunsa ylimmäiset napit.
— Ole niin hyvä, — hän sanoi, antaen Iivanalle ketjut pyhäinkuvineen.
Mutta tsaari huomasi, paitsi ketjuja, myös silkkinauhan Basmanovin kaulassa.
— Mutta mikä tämä on? — hän kysyi, itse avaten hänen kauluksensa rubiinisoljen ja vetäen paidan alta esiin nauhan pussineen.
— Se on, — Basmanov vastasi, ponnistaen viimeiset voimansa: — se on, hallitsija … äidin siunaus.
— Katsomme tuota siunausta! — Iivana antoi pussin Grasnoille. — Kas tuossa, avaa se, Vasjuk!
Grasnoi ratkoi veitsellä verhon ja aukaistuaan siihen käärityn palttinapalasen, puisteli siitä jotain pöydälle.
— Noh, mitä se on! — tsaari kysyi ja kaikki kumartuivat uteliaasti pöydän yli ja näkivät muutamia juuria ja sammakon luita.
Abboti risti silmiään.
— Noillako äitisi siunasi sinut? — Iivana Vasiljevitsh sanoi pilkallisesti.
Basmanov lankesi polvilleen.
— Anna anteeksi, hallitsija, orjallesi! — hän huusi peljästyneenä. — Nähdessäni sinun vihasi minua kohtaan, särkyi sydämmeni, ja päästäkseni jälleen sinun suosioosi, pyysin mylläriltä tuota juurta. Se on tirlitsh, herrani! Mylläri antoi sen minulle, että sinä taas mieltyisit minuun, sinun orjaasi, mutta pahaa aikomusta sinua kohtaan, Jumala sen tietää, ei minulla ollut!
— Mutta sammakon luut? — Iivana kysyi, nauttien Basmanovin pelvosta, jonka röyhkeys jo kauvan sitten oli häntä ikävystyttänyt.
— Luista en minä tiennyt mitään, hallitsija, Jumala tietää, en mitään tiennyt.
Iivana Vasiljevitsh kääntyi Maljutaan.
— Sinä sanot, — hän lausui, — noidan todistaneen Fedkasta: minkä vuoksi Fedka kävi hänen luonansa: vahingoittaakseen minua?
— Niin, hallitsija! — ja Maljuta väänsi suutansa, iloiten vihollisensa onnettomuudesta.
— Noh, mitäs, Fedjusha, — tsaari jatkoi pilkaten, — sinut on silmätysten asetettava noidan kanssa. Häntä on jo tutkittu; koettele sinä myös kidutusta, muuten sanovat: tsaari vain kiduttaa maalaisia, mutta säästää opritshnikkiänsä.
Basmanov lankesi Iivanan jalkain juureen.
— Ihana aurinkoni; — hän huusi, tarttuen tsaarin ohabnin[30] helmaan: — valoni, herrani, älä minua hukuta, aurinkoiseni, kuuni, valkohaukkaseni,[31] kärppäni! Muista, miten olen sinua palvellut, miten sinun tahdostasi en kieltänyt mitään.
Iivana kääntyi pois.
Basmanov tuskissaan heittäytyi isänsä luo.
— Isä! — hän vaikeroi: rukoile sinä hallitsijaa, että hän lahjoittaisi elämän orjallensa! Pukekoot minun ylleni ei ainoastansa sarafaanin[32] vaan myöskin narrinkaapun! Minä ilolla palvelen tsaaria narrina!
Mutta Aleksej Basmanoville oli sekä isän- että säälintunteet vieraat. Hän pelkäsi osanottavaisuudella poikansa kohtaloon saattaa itselleen maanpaon.
— Pois, — hän lausui, työntäen Feodoria, — pois, sinä petturi! Ken ei ole uskollinen tsaarille, hän ei ole minun poikani! Mene, minne hänen tsaarillinen armonsa sinut lähettää!
— Pyhä abboti! — nyyhki Basmanov, laahaten polvillaan isänsä tyköä abbotin luo: — pyhä isä, rukoile minun edestäni tsaaria!
Mutta abboti seisoi hämillään, luoden silmänsä alas ja vapisi koko ruumiistaan.
— Jätä isä abboti rauhaan! — Iivana lausui kylmästi. — Jos on tarpeen, niin hän jälkeenpäin pitää sinulle kuolleen sielunmessun.
Basmanov katsoi ympärilleen rukoillen, mutta kohtasi vain vihollisia tahi peljästyneitä kasvoja.
Silloin hänessä tapahtui muutos.