Myöhästyneenä pääsi armeija vihdoin, neljäntuhannen miehen vahvuisena, lähtemään liikkeelle kohti Vercelliä. Borgo Vercellin luona oli kuitenkin pysähdyttävä sillä Theodore oli revityttänyt Sesian yli menevän sillan. Kaupungin ja hyökkääjien välillä virtasi nyt leveä, kuohuva joki.
Bellarion sai pian tietää, että kaksikymmentä penikulmaa ylempänä, Carpignanossa, oli vielä ehyt silta. Hän päätti heti marssittaa joukkonsa tätä tietä päämäärään.
"Kaksikymmentä penikulmaa sinne ja kaksikymmentä penikulmaa takaisin!" marisi Carmagnola. "Liian paljon. Se käy meille kovin rasittavaksi." "En ryhdy väittelemään siitä asiasta. Onhan meillä toinenkin mahdollisuus: marssia Casalen kautta. Mutta Casale on vielä kauempana."
"Voisimme rakentaa sillat", sanoi Carmagnola, "Sesian ja Cervan yhtymäkohdan yläpuolelle. Siellä ovat joet kapeimmillaan. Näin säilyttäisimme myös yhteyden Mortaran armeijaan."
"Alatte huomata, mitä hankaluuksia Mortaran armeija meille tuottaa."
"Hankaluuksista ei puhettakaan, jos vain toimimme reippaasti."
"Ja noitten siltain rakentaminen kai olisi juuri tätä reipasta toimintaa." Bellarion hymyili hieman ivallisesti ja Carmagnola huomasi sen. "Voitteko väittää vastaan?"
"Voin. Enemmänkin. Aavistan, mihin tämä johtaa. Toisinaan, Francesco, ihmettelen, missä oikein olette sotataitonne oppinut, ja miksi oikeastaan olette antautunut sotilasalalle."
He keskustelivat erään talonpoikaistalon keittiössä, jonne olivat majoittuneet ruhtinatar Valerian vuoksi. Tämä oli näet veljensä kanssa retkellä mukana. Sisarukset olivat ainoina todistajina tässä molempien päälliköitten välisessä nahinassa, ja kun Carmagnola lopulta alkoi riehua ja elehtiä, kävellen raskain askelin edestakaisin pikku huoneessa, ryhtyi ruhtinatar häntä rauhoittamaan. Pannen kätösensä soturin punaiselle hihalle, sanoi hän:
"Älkää välittäkö hänen letkauksistaan, messer Carmagnola. Luotan teihin ehdottomasti. Toivon, että rakennutatte sillat suunnitelmanne mukaisesti."
Bellarion silmäili häntä puolittain suuttuneena, puolittain huvitettuna.
"Jos te alatte komentaa, madonna, pidän suuni visusti kiinni." Hän kumarsi ja poistui.
"Jonakin päivänä annan tuolle nenäkkäälle koiralle opetusta hyvissä tavoissa", kähisi Carmagnola.
Ruhtinatar pudisti päätään.
"Hänen käytöksensä ei huolestuta minua siinä määrin kuin hänen mahdolliset aikeensa. Jos voisin luottaa häneen…"
"Jos luottaisitte hänen uskollisuuteensa, täytyisi teidän epäillä hänen sotataitoaan."
"Sotilaanahan hän juuri on saavuttanut mainetta", puuttui Gian Giacomo puheeseen. Nuori markiisi ei pitänyt Carmagnolan pöyhkeilevästä esiintymistavasta ja katsoi karsain silmin hänen mielistelevää käytöstään Valeriaa kohtaan.
"Hänellä on ollut onni myötä", vastasi Carmagnola, "ja menestys on noussut hänelle päähän."
Sillävälin lähetti Bellarion Stoffelin viidensadan jousimiehen ja melkoisen ratsujoukon kanssa Carpignanoon. Kun Carmagnola myöhemmin sai kuulla tästä, syntyi uusi riita. Hän kysyi, miksi ei Bellarion ensin ollut neuvotellut asiasta hänen ja ruhtinattaren kanssa, ja Valeria yhtyi myös tiukkaamaan tähän vastausta. Bellarion puhui suunsa puhtaaksi. "Siltarakennukseenne kuluu ainakin viikko. Sinä aikana ehtii Theodore tuhota Carpignanon sillan."
"Mitä minä Carpignanon sillasta, kun minulla kerran on täällä omat sillat?"
"Ette mitään, niinpian kuin siltanne ovat valmiit. Mutta minä aavistan, että niiden valmistumiseen tarvitaan enemmän aikaa kuin ehkä luulettekaan, ja että meidän loppujen lopuksi kuitenkin täytyy turvautua Carpignanon siltaan."
"Sillat rakennetaan viikossa", sanoi Carmagnola. Bellarion hymyili. "Kun ne ovat valmistuneet ja kun olette marssittanut kaksituhatta miestä niiden yli, kutsun Stoffelin takaisin."
"Mutta sillävälin…"
Bellarion kävi äkkiä vakavaksi ja keskeytti hänet. "Sillävälin määrään minä. Vaikka taivunkin tässä silta-asiassa, koska käsitän, että sillätavoin saan teidät pikimmin huomaamaan erehdyksenne, en aio noudattaa neuvojanne vastoin parempaa tietoani."
"Jumalavita, Bellarion!" kirahti Carmagnola. "En aio sallia minkäänlaista koppavuutta. Punnitkaa sananne, ellette halua, että syötän ne teille."
Bellarion katsoi häntä kylmästi ja huomasi Valerian tyynnyttävän käden jälleen laskeutuvan korealle hihalle.
"Tällä hetkellä muuan tärkeä asia vaatii huomioni kokonaan. Jos te, sitä hoitaessani, sattuisitte unohtamaan, että minä olen ylipäällikkö, erotan teidät armeijasta."
Hän jätti kerskurin raivokohtauksen valtaan.
"Vain kunnioitukseni teitä kohtaan, madonna, piti minut aisoissa äsken", vakuutti Carmagnola ruhtinattarelle. "Että hän rohkeneekin puhutella minua tuossa äänilajissa, vaikka tietää, että täälläolevista miehistä suurin osa on minun puolellani. Hänhän on lähettänyt pois melkein kaikki omansa." Hän puristi kätensä nyrkkiin. "Teidän vuoksenne minun kuitenkin täytyy sietää tätä. Mikään ilmiriita ei saa tulla kysymykseenkään ennenkuin veljenne on Montferratin valtaistuimella."
Tällaiset uljuuden ja uskollisuuden ilmaukset liikuttivat ruhtinatarta syvästi ja lähinnä seuraavina päivinä, sotilaitten kaataessa puita ja touhutessa rakennustöissä, kulutti hän suurimman osan aikaansa Carmagnolan seurassa.
Neidon oli nyt pakko asua epämukavassa teltassa ja tutustua kenttäelämään läheltä, mutta Carmagnola teki voitavansa saadakseen hänen olonsa mahdollisimman mukavaksi. Ruhtinatar pysyikin ihmeteltävän urheana koko ajan. Hän kävi katsomassa puolialastomia sillanrakentajia, jotka liittivät yhteen suuria puita ponttooneiksi, ja ihaili äänekkäästi Carmagnolan taitoa ja nerokkuutta. Mutta Bellarion piti koko hommaa pilkkanaan, mikä tietenkin oli uusi todistus hänen häijyydestään.
Carmagnola kertoi neidolle aikaisemmista seikkailuistaan ja piti huolta siitä, että itse näytteli sankarin osaa niissä kaikissa. Hän suorastaan lumosi kauniin seuralaisensa jutuillaan. Ylvästellen hän kerskui, miten kerrankin oli käsikähmässä murskannut voimakkaan vihollisen murusiksi, miten joukkonsa etunenässä oli kivi- ja pikisateessa kavunnut korkeita muureja ylös, miten neuvottelukokouksessa istuen oli laatinut nerokkaimmat suunnitelmat vastustajan pään menoksi.
Muutamana päivänä, heidän istuessaan katselemassa miehiä, jotka hyörivät siltarakennuksella, muuttui Carmagnolan sävy yht'äkkiä tuttavalliseksi.
"Tämä on kuitenkin" — hän viittasi joelle — "aikaansaannoksistani itselleni mieluisin. Se päivä, jona veljenne nousee Montferratin valtaistuimelle, on oleva kunnian päivä minullekin. Kunnian päivä, mutta samalla katkera."
"Katkera?" Neito katsoi häntä kysyvästi.
Carmagnolan kasvot synkistyivät ja hänen katseensa painui. "Tietysti. Silloinhan tämä tehtäväni on päättynyt ja minun on poistuttava; lähdettävä taistelemaan maksusta, kun nyt saan taistella omasta halustani."
Ruhtinatar käänsi hämillään pois katseensa.
"Ah, varmasti niitätte vielä kunniaa ja mainetta."
"Kunniaa ja mainetta!" Mies nauroi. "Kunnian tavoittelemisen jätän Bellarionin kaltaisille vehkeilijöille. Luopuisin kernaasti kaikesta sellaisesta, jos vain saisin seurata sydämeni ääntä."
Rohkeasti tarttui hän neidon käteen. Valeria ei vastustellut, vaikka hän rypisti kulmiaan hiukan.
"Voi, parasta olisi aina noudattaa sydämensä ääntä."
Carmagnola tarttui hänen toiseenkin käteensä ja heittäytyi polvilleen hänen eteensä, katsellen häntä hurmaantuneena. "Niinkö teidänkin mielestänne, madonna? Minun on ollut pakko palvella halpana palkkasoturina tähän asti ja ellei tätä retkeä olisi saatu aikaan, olisin palkkasoturina pysynytkin aina elämäni loppuun. Nyt ymmärrän, miten syvästi teidän täytyy meikäläistä halveksia ja tästälähtien aion tehdä vain mitä sydämeni käskee."
Syntyi pitkä hiljaisuus. Vihdoin: "Kun veljeni kruunaus on tapahtunut Casalessa, tarvitsee hän palvelukseensa juuri sellaisen miehen kuin te, messer Carmagnola."
"Entä te, madonna?"
Ruhtinatar katseli häntä miettivästi, hienon hymyn karehtiessa huulilla. Carmagnola oli kaunis ja uljas ritari, sellainen, johon nainen saattoi empimättä luottaa, ja hän, Valeria, oli yksinäinen ja ystävittä, avun ja tuen tarpeessa.
Hän laski hiljaa kätensä kumartuneen pään vaaleille hiuksille.
"Ehkäpä", sanoi hän ja naurahti arasti. "Ehkäpä".
"Jos saan palvella teitä, madonna, olen orjanne kuolemaani saakka.Valeria! Oma Valeriani!"
Ja kuvittelemansa voiton huumaamana hän rohkeasti vei ruhtinattaren käden huulilleen, suudellen sitä intohimoisesti.
Neito vapautti päättävästi molemmat kätensä. Suudelma ja tuttavallinen puhuttelu peloittivat häntä.
"Carmagnola, ystäväni…"
"Ystävänne, madonna, enemmän kuin ystävänne."
"Voiko olla enempää kuin ystävä?"
"Tahdon olla teille kaikkea, mitä mies voi naiselle olla, Valeriani. Olen ritarinne. Olen ollut ritarinne siitä lähtien, kun Milanon turnajaisissa ojensitte minulle voitonseppeleen. Iloitsen kohta alkavasta taistelusta, koska saan taistella teidän puolestanne. Jos tarvitaan, tahdon kuoliakin puolestanne."
"Olette liian kärkäs. Olette turnajaisissa saanut vastaanottaa voitonseppeleitä kuningattarienkin käsistä. Oletteko puhunut heille samalla tavalla?"
"Miten julma olette!" vaikeroi Carmagnola. "Miten voitte tuollaista otaksuakaan? Ah, tahtoisin kuolla tässä jalkojenne juuressa. Valeria, te olette ihmeellisin kaikista maailman naisista!"
"Siihen on nenäni aivan liian pitkä!" kiusoitteli neito, mutta hänen silmänsä olivat surumieliset. "Olette kuin tuulispää, herraseni, ja aivan liian uskalias."
"Onko se vika? Mutta, jos tahdotte, olen kärsivällinen. Tottelen teitä kaikessa, Valeria. Kun saavumme Casaleen…"
Hän etsi sanoja jatkaakseen, mutta neito kiiruhti muistuttamaan:
"Ei ole hyvä rakentaa mitään olettamuksille. Odottakaamme, kunnesCasale ensin on vallattu."
"Mutta sitten", huohotti mies, "sitten?"
"Mitä minä äsken sanoin?"
Carmagnola tulkitsi hänen sanansa parhain päin. "En kiusaa teitä,Valeria. Tahdon olla kärsivällinen."
Hän jatkoi seuraavina päivinä, odotellessaan siltojensa valmistumista, tulista kosiskeluaan. Bellarion taas jörötti kuin muinoin Akilles teltassaan, lukien Vegetiusta, jonka oli ottanut mukaansa Milanosta.
Siltoja ei rakennettu viikossa. Ne valmistuivat vasta kahdentenatoista päivänä töiden aloittamisesta.
Fra Serafino kertoo meille, että Carmagnola ruhtinatar Valerian ja hänen veljensä seurassa lähti ilmoittamaan Bellarionille siltojen valmistumisesta. Jokien väliin pistäytyvälle niemekkeelle oli jo leiriytynyt viisikymmentä miestä. Carmagnola vaati Bellarionia ryhtymään toimiin armeijan marssittamiseksi siltojen yli aamun sarastaessa.
"Kunhan vain siltanne kestäisivät aamunkoittoon asti", sanoi Bellarion.
Hän seisoi keskellä huonetta kolmen kattoon ripustetun lyhdyn alla.Kädessään piteli hän kirjaa, jota oli lukenut Carmagnolan saapuessa.
"Kestäisivät aamunkoittoon?" Carmagnola oli suuttuneen näköinen. "Ja miksi ne eivät kestäisi?"
"Kysykääpä itseltänne; kuka voisi tuhota ne?" Bellarion nauroi, mikä oli sangen ajattelemattomasti tehty. "Teidän sijassanne olisin ajatellut sitä asiaa jo ennenkuin koko puuhaan ryhdyttiinkään."
"Ei Theodore tiedä mitään siltojen olemassaolosta. Hänhän onVercellissä, kahdeksan penikulman päässä täältä."
Samassa kuului ulkoa hirveä meteli. Niemekkeellä oli ilmeisestikin taistelu käynnissä, sillä raivokas kiljunta, ryske, aseiden kalina ja komentosanat kajahtelivat lakkaamatta.
"Kyllä hän tuntuu tietävän", vastasi Bellarion ja nauroi jälleen.
Carmagnola kalpeni kiukusta ja puristeli käsiään nyrkkiin. Sitten hän pyörähti kannoillaan ja säntäsi ähkyen teltasta.
Luotuaan Bellarionin ivallisiin kasvoihin surkean katseen, kutsui ruhtinatar Valeria veljeään ja lähti Carmagnolan jäljestä.
Bellarion pani kirjansa pöydälle, heitti viitan hartioilleen ja seurasi heitä. Riennettiin nopeasti lehdettömien puitten välitse pitkin rantaäyrästä Carmagnolan siltaa kohden.
Siellä he pysähtyivät, sillankorvassa, lähelle pientä miesparvea, joka oli pelastunut hengissä niemekkeeltä. Suurin osa niemelle leiriytyneestä joukosta oli joutunut vangiksi. Juuri kun Bellarion saapui paikalle, juoksi viimeinen pelastuneista sillalta rantaäyräälle. Mies oli napolilainen Belluno. Hän huusi juostessaan kaikkia napolilaisia pyhimyksiä avukseen.
Joen toiselta puolen kuului jytinää ja ryskettä. Pimeys oli jo niin sankka, ettei voinut nähdä mitään, mutta saattoi selvästi erottaa äänestä, että Theodoren miehet olivat aloittaneet sillan repimisen.
"Siinä nyt menee siltanne, Francesco", virkkoi Bellarion virnistäen.
"Pilkkaatteko, piru vie?" Carmagnola ärjyi kuin petoeläin. Kaikuvalla äänellä kutsui hän jousimiehiä avukseen. Ruhtinatar Valeria kääntyi äkkiä ja puhutteli Bellarionia.
"Miksi te nauratte?" Ääni oli terävä ja vaativa. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Kaikki tahtoivat kuulla vastauksen.
"Koska olen vain ihminen, olen hieman pahansuopa."
"Siinäkö kaikki? Onko ilkeytenne niin suuri, että saatatte nauraa vihollisen kepposelle, monen päivän työn tuhoutumiselle?" Ja koroittaen äänensä syyttäväksi hän jatkoi: "Te tiesitte! Te tiesitte, että sillat revittäisiin tänä yönä! Itsehän sitä ennustitte. Mistä sen tiesitte?"
"Mitä tarkoitatte, madonna?" huudahti hämmästynyt Carmagnola. Vaikka hän vihasikin Bellarionia, ei hän voinut epäillä tätä niin katalaksi kuin neito vihjaisi.
"Ettei minulla ole ollenkaan järkeä", sanoi Bellarion halveksivasti.
Ja nyt piti tietysti säikähtyneen ja kiivaan Bellunonkin pistää nenänsä asiaan.
"Madonna tarkoittaa, että te olette myynyt meidät MontferratinTheodorelle."
"Tarkoitatteko tekin sitä, Belluno?" Bellarionin ääni kajahti oudon kovana ja Belluno tunsi kylmiä väreitä selässään. "Suu puhtaaksi, mies! Jos saliinkin naisen tehdä vihjauksia, vaadin jokaiselta mieheltä suoraa puhetta. Tämä asia on selvitettävä heti!"
Belluno voitti pelkonsa ja kieltäytyi peruuttamasta väitettään.
"On aivan selvää", sanoi hän vihaisesti, "että meidät on petetty."
"Kuinka niin?" Bellarionin viha lauhtui. "Ettepä näy tuntevan ammattianne. Luuletteko, että markiisi Theodoren asemassa oleva sotapäällikkö laiminlöisi vakoojien lähettämistä vihollisen läheisyyteen? Jos todella olette niin typerä, täytynee minun alentaa teidät tavalliseksi sotilaaksi."
Carmagnola astui uhmaavasti väliin. Belluno oli hänen luutnanttejaan jaBellarionin huomautus saattoi ylemmänkin päällikön naurettavaan valoon.
"Väitättekö, että aavistitte ennakolta Theodoren ryhtyvän siltoja hävittämään?"
"Väitän, että ainoastaan narrit jättäisivät sellaisen mahdollisuuden laskelmistaan. Tietystikin piti Theodore varansa. Hänen asemassaan olisi jokainen pystyvä sotapäällikkö tehnyt samoin: antanut teidän haaskata aikaa ja aineksia siltojen tekoon ja sitten tuhonnut koko hökötyksen."
"Miksi ette sanonut tätä kymmenen päivää sitten?"
"Miksi?" Bellarionin ääni kuulosti huvitetulta. Hänen kasvojaan ei voinut pimeydessä erottaa. "Siksi, että en koskaan väittele sellaisten ihmisten kanssa, jotka oppivat vain omista kokemuksistaan."
Ruhtinatarkin puuttui taas puheeseen. "Siinäkö koko syy vaikenemiseenne? Hukkaatte aikaa ja rahaa ja annatte sotilaitten joutua surman suuhun vain senvuoksi, että saisitte herra Carmagnolalle todistetuksi hänen suunnitelmansa heikkouden. Pitäisikö meidän uskoa tuollaista?"
"Jopa pidetään meitä herkkäuskoisina!" säesti Carmagnola.
Bellarion selitti kärsivällisesti:
"Oli minulla toinenkin syy ja on suorastaan törkeätä, ettei sotilas sitä ymmärrä sanomattakin. Armeijan marssittaminen Carpignanoon olisi vaatinut kaksi, korkeintaan kolme päivää. Vercellistä olisi ratsujoukko ehtinyt sinne muutamassa tunnissa repimään sillan ja varmaan olisi joukko lähetettykin, jos olisi saatu tietää minun armeijani olevan matkalla sinne. Tätä hieman pelkäsin aina siksi kunnes teidän sillan rakennuspuuhanne sai Theodoren vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut mitään aikomusta lähteä Carpignanoon. Senvuoksi annoin teidän jatkaa. Vaikka teidän silloistanne ei koskaan koitunutkaan muuta hyötyä, käänsivät ne kuitenkin Theodoren huomion pois minun hommistani. Kun armeija huomenna lähtee liikkeelle Carpignanoa kohden, lähettää tietenkin Theodore väkeään sinne, mutta sielläpä onkin vastassa Stoffel tuhannen miehensä kanssa. Luullakseni saa hän kaapatuksi ainakin sellaisen vankijoukon, että se vastaa tänä yönä menettämiämme miehiä." Hänen sanojaan seurasi suuri hiljaisuus. Ja sitten räjähtivät hieman etäämpänä seisovat upseerit ja sotilaat valtavaan nauruun.
Samassa kuului joelta valtava rytinä. Saattoi selvästi erottaa mahtavia loiskahduksia ja tovin kuluttua romahduksen. Silta oli sortunut veteen.
"Siinä se nyt menee, Carmagnola", virkkoi Bellarion. "Mutta älkää enää surko hukkaan mennyttä työtänne. Sillat tekivät kuitenkin tehtävänsä — tavallaan."
Hän kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen, toivotti kohteliaasti hyvää yötä ja alkoi astella telttaansa kohti. Masentunut Carmagnola nieli kiukkunsa työläästi ja seisoi äänettömänä yhtä äänettömän ruhtinattaren vieressä. Belluno kiroili hiljaa itsekseen ja sanoi lopulta, naurahtaen katkerasti:
"Onpa hän ovela. Pyhä Januarius! Ei hänestä saa ikinä selvää."
IX luku.
Jälkimaailmalle on säilynyt kirje, jonka Valsassinan ruhtinas joitakin aikoja näiden tapausten kirjoitti herttua Filippo Marialle. Kirjeessä hän arvostelee aikansa upseereita seuraavasti: "He ovat urhoollisia veikkoja ja hyviä tappelijoita, mutta karkeita, tietämättömiä ja sivistymättömiä. He ovat väkevän, hedelmällisen maan kaltaisia, maan, johon aura ei ole vielä koskenut, ja jossa senvuoksi tiedon säästeliäästi kylvettyjen siementen on vaikea itää."
Kun armeija kolme päivää myöhemmin saapui Carpignanoon, havaittiin, että Bellarion oli arvannut oikein. Vercellistä oli kiireesti lähetetty sata ratsumiestä tuhoamaan siltaa. Tämän joukon oli Stoffel saartanut, ottanut vangiksi ja riisunut aseista.
Marssittiin Sesian yli ja kun oli kuljettu sen oikeanpuoleista rantaa toiset kolme päivää, mentiin Cervon yli juuri Quinton yläpuolella. Quintossa majoittui Bellarion pikku linnaan, jonka omisti Theodoren liittolainen, herra Girolamo Prato.
Linnasta saivat asunnon myös ruhtinatar, hänen veljensä ja Carmagnola, joka oli jo toipunut masennuksestaan ja esiintyi yhtä varmana ja tärkeänä kuin konsanaan aikaisemmin.
Bellarion ei ajatellut vakavissaan Vercellin piiritystä. Hän tuntui kyllä tekevän valmistuksia sitä varten, mutta kaikki oli vain silmänlumetta. Koko piirityshomma oli strateeginen temppu. Kun hän Quintosta käsin oli tarkastellut Theodoren rintavarustuksia, huomasi hän, että Vercelliä oli melkein mahdoton valloittaa rynnäköllä. Piiritykselläkään ei päästäisi mihinkään, ennenkuin mahdollisesti pitkien aikojen kuluttua — ja aikaa oli niukasti — sillä kaupunki oli joka suhteessa hyvin varustettu. Elintarpeitakin oli sinne saatu kootuksi suunnattomat määrät.
Mutta kerskuri Carmagnola oli totisessa touhussa ja ruhtinatar Valeria kannusti uljasta kondottieriaan parhaansa mukaan. Carmagnola ei tahtonut tyytyä siihen, että Bellarion piirittäisi Vercellin, sillä piiritys oli jumalattoman pitkäveteistä hommaa, vaan vaati jyrkästi ja äänekkäästi, että kaupunki oli valloitettava rynnäköllä. Aivan kuin siltarakennuksen tullessa puheeksi antoi Bellarion nytkin myöten ja kehoitti Carmagnolaa valmistamaan suunnitelman hyökkäystä varten. Kolme yritystä tehtiin ja jokaisen torjui vihollinen helposti, niin helposti, että Bellarion alkoi aavistella pahaa. Kolmannen yrityksen jälkeen kävi myös Carmagnola epäluuloiseksi. Hän ei kuitenkaan ilmaissut ajatuksiaan Bellarionille, niinkuin hänen olisi tullut tehdä, vaan uskoi ne ruhtinattarelle.
"Tarkoitatte", sanoi tämä, "että joku meikäläinen antaa suunnitelmistamme tietoja Theodorelle?"
He olivat kaksin Quinton linnan asesalissa, jonka ikkunoista oli näköala joelle. Huone oli avara ja tavallisissa oloissa alaston, mutta Bellarion oli siirrättänyt siihen hieman huonekaluja, koska linnan muut huoneet eivät miellyttäneet häntä niin suuresti kuin tämä.
Ruhtinatar istui jykevässä nojatuolissa pöydän ääressä. Hänen yllään oli sininen, nahalla päärmetty, lämmin puku. Pitkä ja salskea Carmagnola upeili rikinkeltaisessa vaatteuksessa. Kiihtyneenä hän mittaili huonetta pitkin askelin.
"Alan pelätä sitä", myönsi hän.
Hetken äänettömyys Vihdoin Carmagnola pysähtyi ja asettui kädet selän takana tuijottamaan hirsivalkeaan. Sitten hän loi katseen ruhtinattareen. "Tiedätte, mitä ajattelen", virkkoi hän. "Luulen, että te loppujen lopuksikin olette oikeassa, mitä Bellarionin vehkeilemiseen tulee."
Neito pudisti päätään, "Epäluuloni haihtuivat samana yönä, jona teidän siltanne tuhoutuivat. Bellarionin todistelu oli niin täydellinen ja hänen laskelmansa siksi oikeaan osuvat, etten voinut häntä kauemmin epäillä. Hän oli tavallinen palkkasoturi, ei muuta. Luotan häneen nyt, koska hän tietää hyötyvänsä uskollisuudesta paljon enemmän kuin kavalluksesta."
"Ah", huomasi Carmagnola, "olette taaskin oikeassa ruhtinatar. Olette aina oikeassa."
"Epäillessäni häntä olin väärässä. Annetaan sen asian olla."
Neito nousi ja meni lähemmäksi roihuavaa valkeaa, ojentaen kätensä liekkejä kohti. Carmagnola teki hänelle tilaa vieressään.
"Minun on vilu", sanoi Valeria. "Epätietoisuus oli yhtä hyytävä kuin marraskuun tuulet."
"Rohkeutta vain, Valeria. Epätietoisuus katoaa tuulien mukana. Kevät koittaa ulkona ja kevät koittaa rinnassammekin."
Neito kohotti katseensa ja silmäili miettivästi komeaa, uskollista kumppaniaan. Hänen tuli helpompi olla.
"On hyvä omistaa teidänkaltaisianne ystäviä tällaisina aikoina", sanoi hän.
Mies kietoi muitta mutkitta käsivartensa hänen ympärilleen.
"Teidänkaltaisenne nainen rinnallani voin uhmata koko maailmaa."
Heidän takanaan huomautti matala ääni kuivasti:
"Aloittakaa Vercellillä."
Hämillään ja yllytettyinä he kääntyivät kohdatakseen Bellarionin ivallisen katseen. Hän lähestyi hitaasti, yhtä uljaana kuin Carmagnola, vaikkakin hennompana ja hienompana. "Minä ja myös ruhtinatar olisimme kiitollisia teille, Francesco, jos ensin selviytyisitte Vercellistä. Maailma voi odottaa vielä hiukkasen."
Peittääkseen hämmennystään nosti Carmagnola äläkän. "Jos saisin toimia oman pääni mukaan, valloittaisin Vercellin huomispäivänä."
"Kuka teitä estää?"
"Te. Puhuin yöllisestä hyökkäyksestä…"
"Ah, niin!" muisti Bellarion. "Miksi takerrutte siihen? Eikö minun mielipiteeni koskaan merkitse mitään? Tuo mainitsemanne suunnitelma on jo ennakolta tuomittu epäonnistumaan."
"Eikä ole, jos se vain toteutetaan esittämälläni tavalla." Hän tepasteli pöydän luo ja laski sormensa aukilevitetylle kartalle. "Jos tästä, kaupungin itäpuolelta, tehtäisiin valehyökkäys, jota linnaväki tietysti heti rientäisi torjumaan, voitaisiin muurit vallata äkkirynnäköllä kaupungin toiselta laidalta."
"Oikein", myönsi Bellarion miettivästi. "Tuo valehyökkäys on uusi ajatus, ja sangen hyvä."
"Kas, kerrankin kannatatte minua. Kovinpa olette armollisella tuulella!"
Bellarion ei ollut huudahdusta kuulevinaan. "Mutta vaarallinen on tämäkin suunnitelma. Valehyökkäykseen tarvitaan vahva osasto, muuten paljastuu totuus, ja loppujen lopuksi voi tämä osasto kaikesta huolimatta joutua surman suuhun."
"Siihen vaaraan ei antauduta", sanoi Carmagnola nopeasti.
"Helpommin sanottu kuin tehty."
"Miksi? Valehyökkäys houkuttelee piiritetyt kaupungin itälaidalle, mutta ennenkuin he ehtivät ryhtyä vastahyökkäykseen, tulee heille kiire joutua toisaanne."
Bellarion punnitsi asiaa uudelleen, mutta pudisti sitten päätään. "Johan myönsin, että ajatus on hyvä, mutta en sittenkään aio antautua niin suureen vaaraan."
"Mihin vaaraan?" Carmagnolaa harmitti Bellarionin taipumattomuus. "Jumaliste! Johtakaa itse valehyökkäystä, jos tahdotte. Minä otan haltuuni iskujoukon, ja jos te teette tehtävänne, vastaan minä kyllä siitä, että olen kaupungin muurien sisäpuolella ennen päivänkoittoa."
Valeria seisoi yhä selin heihin, lämmittäen käsiään hirsivalkean edessä. Bellarionin äkillinen ilmestyminen huoneeseen oli saanut hänet hämilleen ja suuttuneeksi sekä itseensä että Carmagnolaan. Alakuloisena oli hän kuunnellut miesten keskustelua, kunnes Carmagnolan tekemä ehdotus nyt hieman kohensi hänen mieltään.
"Vastaatteko tosiaan?" kysyi Bellarion. "Entä jos epäonnistutte?"
"Siitä ei kysymystäkään. Sanoittehan itsekin äsken, että suunnitelma on hyvä."
"Tuskinpa vainkaan sanoin niin paljon. Totta puhuen pelkään Montferratin Theodorea enemmän kuin olen pelännyt ketään muuta vihollisistani."
"Pelkäätte!" pilkkasi Carmagnola. "Juuri niin. Tapani ei ole syöksyä eteenpäin kuin hullu härkä. Tahdon aina tietää tarkoin, mihin antaudun."
"Nythän sen tiedätte."
Valeria lähestyi heitä hitaasti. "Suostukaa, herra ruhtinas, lopultakin", pyysi hän.
Bellarion katsoi Carmagnolasta neitoon. "Saatatte minut hieman ymmälle.Ettekö koskaan opi mitään? No, olkoon menneeksi, Francesco. Yritetään.Mutta jos yritys menee myttyyn, niin älkää koettakokaan taivuttaa minuatekemään mitään sellaista, jonka onnistumisesta en itse ole varma."
Valeria oli hänelle kiitollisempi kuin koskaan aikaisemmin. Totisen ja ankaran näköisenä otti Bellarion hänen kiitollisuudenilmauksensa vastaan.
Suunnitelma oli Carmagnolan ja senvuoksi jätti Bellarion myös valmistelut Carmagnolan tehtäviksi. Yritys aiottiin toimeenpanna jo seuraavana yönä. Merkki valehyökkäyksen aloittamiseen annettaisiin San Vittoresta, jossa oli yksi Italian näihin aikoihin harvalukuisista kellolaitteista. Sopivan ajan kuluttua tekisi sitten Carmagnola rynnäkkönsä vastakkaiselta puolelta.
Yllään uljas asepuku, piikkipää kypärä kädessään, lähti Carmagnola saamaan ruhtinattaren siunauksen matkalleen. Neito toivotti lämpimästi onnea, lausuen olevansa ritarilleen sydämestään kiitollinen.
"Älkää vielä minua kiittäkö", virkkoi mies. "Ennen aamua on Montferrat oleva jalkainne juuressa. Jääkööt kiitokset siihen asti."
Bellarion ei käynyt ruhtinatarta tapaamassa ennen lähtöään. Hänellä oli kevyet varukset — ainoastaan rinta- ja selkähaarniska sekä teräskypärä — ja hän lähti matkalle kaikessa hiljaisuudessa pimeyden tultua, kiertäen kaukaa syrjäteitä, jottei Vercellistä huomattaisi hänen aikeitaan. Hänellä oli vain kahdeksansataa ratsumiestä mukanaan. Hitaasti he etenivät kohti Vercellin itälaitaa, jonka muurit kuvastuivat mustana rykelmänä oudosti leimahtelevaa taivasta vasten. Jonkun matkan päässä kaupungista pysähdyttiin ja laskeuduttiin satulasta. Mukaanotetut rynnäkkötikkaat pantiin kuntoon ja alettiin odottaa sovittua hetkeä.
Bellarionin arvelun mukaan oli aloittamisaika jo melkein käsissä, kun äkkiä rivistöstä kuului liikehtimistä. Muuan kaupungista päin tullut mies oli saatu kiinni ja hän vaati kiivaasti pääsyä päällikön puheille. Hengästyneenä hän selitti olevansa herttuan uskollinen alamainen ja kertoi, että Theodore oli saanut vihiä sekä valehyökkäyksestä että rynnäköstä ja valmistautui lämpimään vastaanottoon.
Bellarion noitui. Tavallisesti hän kykeni hillitsemään itsensä, muttatällä kertaa olikin tavallista vaarallisempi yritys kysymyksessä.Oli mahdotonta saada tietoonsa, minkälaisiin vastatoimenpiteisiinTheodore jo oli ehtinyt ryhtyä. Ei olisi pitänyt kallistaa korvaansaCarmagnolalle, tuolle mylvivälle mullikalle!
Kiukkuisesti hän komensi miehensä ratsaille. Rivistön järjestäytyessä kajahtelivat kumeat kellonlyönnit San Vittoresta. Tuokiota myöhemmin nelisti joukko jo eteenpäin. Bellarion toivoi hartaasti, että ehtisi ajoissa varoittamaan Carmagnolaa ja käännyttämään hänet takaisin.
Ennenkuin he kuitenkaan olivat puolimatkassakaan, kuulivat he taistelun melskettä läntiseltä suunnalta.
Theodore oli päästänyt Carmagnolan joukot aina vallihaudalle asti, vieläpä sallinut näiden pystyttää muutamia tikkaitakin, ennenkuin itse lähti liikkeelle. Nopeasti oli hänen väkensä sitten hyökännyt Carmagnolan sivustan kimppuun, yht'aikaa kahdelta taholta, mutta Carmagnola pelastui kuin ihmeen kautta.
Vikkelä Stoffel, joka Bellarionilta oli oppinut jalkaväkitaktiikkansa, kykeni omalla tahollaan torjumaan Theodoren ratsuväen hyökkäyksen, kokosi sitten miehensä ja lähti perääntymään, tahtoen pelastaa mitä pelastettavissa oli. Sitävastoin olisi Carmagnolan ja Bellunon käynyt huonosti, ellei Bellarion ratsumiehineen olisi ehtinyt rytäkkään. Theodoren miehet joutuivat tällöin kahden tulen väliin, eikä voitu ajatellakaan mitään taistelusuunnitelman muutosta yön pimeydessä. Theodore katsoi senvuoksi parhaaksi vetäytyä takaisin Vercellin muurien turviin.
Kummallakin puolella oltiin kiitollisia siitä, että oli selvitty asiasta verrattain vähäisin menetyksin.
X luku.
Quinton linnan asesalissa raivosi Carmagnola kuin häkkiin pistetty pantteri, nuhraantuneena ja pettyneenä. Mekastaessaan kuin mielipuoli syyti hän suustaan solvauksia ja vannoi ruhtinatar Valerialle, markiisi Gian Giacomolle ja epäonnistumisen syytä tiukkaaville upseereille, että herttuan joukot oli kavallettu.
Ruhtinatar istui pöydän päähän nostetussa valtavassa nojatuolissa, nuoren markiisin nojatessa sen selkämystään. Taaempana seisoivat arvojärjestyksessä Ugolino da Tenda, Ercole Belluno, Stoffel ja kolme muuta upseeria. Heidän varuksensa kiilsivät sytytettyjen kynttiläin valossa. Pöydän toisella puolen istui nojatuolissaan Bellarion, yllään musta asepuku ja jaloissa lokaiset saappaat. Ylenkatseellisen näköisenä hän kuunteli Carmagnolan sekavaa puhetta. Hän ymmärsi hyvin miehen katkeruuden, ja senvuoksi hän koettikin pysyä mahdollisimman tyynenä. Mutta liika on liikaa, eikä Bellarioninkaan kärsivällisyys ollut rajaton.
"Ei tämä asia puhumalla parane, Francesco", huomautti hän lopulta.
"Tottapa ainakin toiste osataan olla varovaisempia."
"Ei tule mitään toista kertaa. Tämä yritys riitti. En olisi tähänkään suostunut, ellette olisi ollut niin auttamattoman itsepintainen."
"Kaikki olisi käynyt laskelmien mukaan, jos te olisitte tehnyt tehtävänne", kiljui Carmagnola aivan suunniltaan. "Jumalavita, sanon vieläkin, että jos te olisitte hyökännyt niinkuin puhe oli, olisi Theodoren täytynyt koota väkensä teitä vastaan."
Syytös ei järkyttänyt Bellarionin tyyneyttä. Upseerit, Stoffelia lukuunottamatta, loivat häneen epäluuloisia katseita. Sveitsiläinen ei voinut hillitä itseään, vaan purskahti suureen nauruun.
"Jos herra Bellarion tosiaankin olisi tehnyt itsensä syypääksi laiminlyöntiin, ei teistä, hyvät herrat, kukaan olisi tällä haavaa hengissä. Vain hänen nopea toimintansa ja hyökkäyksensä takaapäin Theodoren joukkojen kimppuun teki meille perääntymisen mahdolliseksi."
"Merkitessänne tämän tosiasian", lisäsi Bellarion, "suvainnette samalla muistaa, että ette istuisi tässä muita morkkaamassa, ellei Stoffel jalkamiehineen olisi ottanut vastaan Theodoren oikean sivustan hyökkäystä. Minusta tuntuu kuin olisi jonkinlainen kiitollisuudenilmaus paremmin paikallaan kuin aiheeton syytteleminen."
Carmagnola katsoi Stoffelista Bellarioniin. "Ah, tietysti! Te molemmat olette samaa maata! Meidän on kiittäminen teitä, Bellarion, toiminnasta, joka käänsi taistelun tappioksi meille."
Bellarion jatkoi verkkaisesti: "Höpinänne on aivan järjenjuoksunne mukaista."
"Niinkö? Niinkö? Haa! Missä on mies, jonka kerroitte tuoneen tiedonTheodoren saamasta varoituksesta?"
"Mistä minä tietäisin?" Bellarion kohautti olkapäitään. "Ja mitä väliä sillä on?"
"Mies tuo teille noin tärkeän ilmoituksen, ettekä kuitenkaan tiedä, minne hän on joutunut!"
"Minulla oli muutakin tekemistä kuin hänen paimentamisensa. Minun oli ajateltava teitä ja koetettava saada teidät satimesta, johon olitte joutunut."
"Sanon vielä kerran, että teidän olisi ollut viisainta hyökätä omalla tahollanne niinkuin sovittu oli."
"Emme lainkaan sopineet siitä, että hyökkäisin. Päätettiin vain, että olisin hyökkäävinäni. Mutta tuntuu jo siltä kuin alkaisin puolustella itseäni." Hän otti kypäränsä ja nousi.
"Teidän on puolustauduttava!" huudahti Carmagnola ja harppasi pitkin askelin häntä kohti.
"Ainoa tekemäni virhe on se, että taivuin tuohon yölliseen hyökkäykseen. Luulin todella, että meillä oli pieni menestymisen mahdollisuus, ja kun piiritys olisi vaatinut kuukausikaupalla aikaa, päätin yrittää. Epäonnistuimme. Huomenna aion lopettaa piirityksen." "Aiotte lopettaa piirityksen!" Hämmästyneitä huudahduksia joka taholta. "Enkä ainoastaan Vercellin, vaan myös Mortaran piirityksen."
"Entä mihin sitten ryhdytte?" kysyi Gian Giacomo. "Siitä päätetään huomenna upseerien neuvottelussa. Nythän on jo kohta aamu käsissä. Toivotan teille rauhallista lepoa, madonna. Hyvät herrat!" Hän kumarsi ja aikoi poistua.
Carmagnola asettui tielle. "Odottakaahan, Bellarion…"
"Huomenna". Bellarionin ääni oli kova, järkähtämätön. "Ehkä aivonne toimivat helpommin silloin. Jos olette täällä puolenpäivän maissa, saatte kaikki tiedon suunnitelmistani. Hyvää yötä!" Hän lähti.
He eivät kokoontuneet puolenpäivän aikana, vaan tuntia aikaisemmin. Carmagnola oli lähettänyt heille sanan. Astuessaan asesaliin oli hän äärimmäisen kiihtynyt. Belluno, da Tenda, Stoffel, kolme muuta upseeria, ruhtinatar ja markiisi Gian Giacomo istuivat jo kaikin odottamassa. Bellarion ei ollut saapuvilla. Carmagnola selitti ensi töikseen, miksi ei ollut häntä kutsunut.
Kun Bellarion tasan kello kaksitoista ilmestyi paikalle, hämmästyi hän hiukan yllättäessään heidät kiivaasti keskustelemassa pöydän ympärillä. Täällä oli selvästikin istuttu koolla jo jonkun aikaa. Joku puhui sangen tuohtuneessa äänensävyssä, toisten tehdessä kovaäänisiä huomautuksia. Hitaasti nousi Bellarion huoneeseen johtavia kiviportaita ja lähestyi pöytää.
Huoneessa syntyi äkkiä täydellinen hiljaisuus ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä. Hän tervehti hymyillen, mutta huomasi heti, että äänettömyys oli luonnoton ja pahaenteinen.
Istuutuen pöydän ääreen antoi hän katseensa solua miehestä mieheen ja jäi lopulta tuijottamaan Carmagnolaa, joka istui ruhtinattaren ja Gian Giacomon välissä. "Mistä te keskustelette?" kysyi hän. Carmagnola vastasi. Hänen äänensä oli töykeä ja vihamielinen ja hän vältti katsomasta Bellarionia silmiin.
"Aioimme juuri kutsua teidät tänne. Olemme saaneet tietää, kuka on kavaltanut meidät Theodorelle ja ilmoittanut hänelle kaikista hommistamme, myöskin viimeöisestä hyökkäysyrityksestä."
"Varsin hyvä, vaikka tieto tuleekin liian myöhään. Kuka teidän kavaltajanne on?"
Vastausta ei kuulunut pitkään rupeamaan. Punoittava Stoffel hymyili pahastuneesti ja ruhtinatar Valeria katsoi maahan, mutta muut jatkoivat kyräilemistään. Bellarion närkästyi. Vihdoin työnsi Carmagnola hänelle kokoonkäärityn pergamentin, jossa riippui murrettu sinetti. "Lukekaa."
Bellarion otti käärön ja aukaisi sen. Hänen ällistyksekseen se oli osoitettu "Jalosukuiselle herra Bellarion Canelle, Valsassinan ruhtinaalle". Hän kurtisti otsaansa ja punastui heikosti, mutta kohotti sitten katseensa. "Kuka rohkenee murtaa minulle osoitetun kirjeen sinetin?"
"Lukekaahan nyt", kertasi Carmagnola töykeästi. Bellarion luki.
"Hyvä Herra ja Ystävä. — Teidän uskollisuutenne pelasti viime yönä Vercellin ja sen asukkaat varmasta tuhosta. Ellette te olisi meitä varoittanut, olisi meidät ehdottomasti saatu yllätetyiksi. Haluan teidän saavan tiedon kiitollisuudestani ja vakuutan palkitsevani teidät niin hyvin kuin taidan, jos edelleenkin palvelette minua yhtä auliisti kuin tähän asti.
Theodore Palaeologo."
Hiukan hämmentyneenä, mutta yhä tyynenä ja melkeinpä pikkuisen huvitettunakin kohotti Bellarion päätään.
"Missä tämä on kyhätty kokoon?" uteli hän.
Carmagnola vastasi viipymättä: "Vercellissä, markiisi Theodoren työhuoneessa. Hän on kirjoittanut sen omakätisesti, kuten ruhtinatar Valeria on todistanut, ja sinetti on niinikään hänen omansa. Vieläkö ihmettelette, että mursin sen?"
Bellarionin kasvoille levisi hämmästynyt ilme. Hän loi katseen ruhtinattareen, joka kiiruhti vakuuttamaan: "Käsiala on tosiaan setäni."
Bellarion käänteli kirjettä ja tutki sinettiä. Hänen ilmeensä kirkastui yht'äkkiä ja hän naurahti. Siirrettyään tuolinsa vähän sivuun, niin että saattoi nähdä heidät kaikki, virkkoi hän:
"Ottakaamme asiat järjestyksessä. Mistä saitte tämän kirjeen,Carmangnola?"
Carmagnola nyökkäsi Bellunoa kohti ja Belluno vastasi vihaisesti: "Muuan moukka, joka tuli Vercellin taholta, osui tänään miesteni tielle. Hän pyysi päästä teidän puheillenne. Sotilaani toivat hänet tietysti minun luokseni ja minä kysyin, mitä asiaa hänellä oli teille. Hän vastasi tuovansa viestiä. Tiedustelin, mitä viestiä muka teille voitaisiin tuoda Vercellistä, mutta hän ei vastannut, ennenkuin käytin pakkokeinoja. Silloin hän luovutti tämän kirjeen. Aavistaen pahaa vein sekä kirjeen että sen tuojan herra Carmagnolan asuntoon."
Bellarion täydensi itse hänen selontekonsa. "Ja Carmagnola, aavistaen pahaa hänkin, suvaitsi avata kirjeen, ja totesi, että asiat olivat juuri niin hullusti kuin hän oli pelännyt."
"Aivan niin."
Bellarion katseli heitä huvitettuna, silmät sikkarassa, ja nauroi lopulta makeasti.
"Luoja teitä armahtakoon, Carmagnola! Olen monasti ajatellut, että teidän vielä käy huonosti tässä maailmassa.
"Ja minä olen aivan varma siitä, että teidän käy huonosti", kivahtiCarmagnola, mutta hänen sanansa vain lisäsivät Bellarionin iloisuutta.
"Te muut olette tietenkin samaa mieltä. Kirje ja Carmagnolan todistelu ovat saaneet teidät vakuutetuiksi petollisuudestani."
"En ainakaan minä usko", vastusti Stoffel.
"Te ette kuulu näitten sekapäisten herrojen joukkoon, Stoffel."
"Ette te tästä pääse parjauksilla", varoitti Tenda.
"Tekin, Ugolino! Ja te, ruhtinatar — ja markiisi! No, hyvä! Vai en pääse tästä parjauksilla. Tämän kirjeen avulla kaiketi kuitenkin selviän. Se on nimittäin valhetta alusta loppuun, allekirjoitusta ja sinettiä myöten."
"Mitä?" huudahti ruhtinatar. "Tarkoitatteko, että se on väärennetty?"
"Itsehän ilmoititte, että se on väärentämätön. Mutta lukekaapa se uudestaan."
Hän viskasi pergamentin pöydälle. "Markiisi Theodore ei arvostele älyänne varsin loistavaksi, Carmagnola, ja kaikki osoittaa, että hän on oikeassa. Kysykääpä itseltänne: jos todella olisin Theodoren ystävä, kirjoittaisiko hän minulle kirjettä, joka ehdottomasti tekee jatkuvan avustustoimintani mahdottomaksi? Kirje on aivan selvästi osoitettu minulle henkilökohtaisesti ja alla on hänen täydellinen nimensä, niin ettei mikään erehdys voi tulla kysymykseenkään. Lisäksi on hän varustanut pergamentin sinetillään, niin että ken hyvänsä, joka saa asiakirjan käsiinsä, heti voisi ymmärtää, mistä on kysymys."
"Luultiin sotilaitten, jotka saisivat miehen kiinni, heti tuovan hänet teidän luoksenne", huomautti Carmagnola.
"Niinkö? Eikö teidän mielestänne ole mitään kummallista siinä, että mies osuikin juuri teidän sotilaittenne käsiin, vaikka teidän osastonne on syrjässä Vercellin-Quinton tieltä? Mutta älkäämme hukatko suotta aikaa. Lukekaa itse tuo kirje vielä kerran. Onko siinä ainuttakaan asiaa, jota ei olisi voinut saattaa tietooni muulla tavoin tai jota välttämättä olisi tarvinnut minulle ilmoittaa. Koko juttu on keksitty, jotta minä joutuisin epäilyttävään valoon. Theodore kuitenkin on hutiloinut tällä kertaa, ja samalla paljastanut omat aikeensa."
"Juuri samaa väitin niinä", virkkoi Stoffel.
Bellarion tuijotti häntä ällistyneenä. "Eikä teitä uskottu?" huudahti hän.
"Eipä tietenkään, kurja kavaltaja!" ärjyi Carmagnola. "Niin typeriä me emme ole, että luottaisimme mieheen, joka on saatu yllätetyksi."
"Minua ei ole yllätetty, mutta teidät ehkä pian yllätetään, Carmagnola, ja yht'äkkiä huomaatte sätkyttelevänne Theodoren verkossa."
"Missä verkossa? Mitä ansoja hän muka asettelisi?"
"Kenties hän koettaa kylvää riitaa keskuuteemme. Kenties hän tahtoo saada pois tieltä ainoan päällikön, jota hän kunnioittaa tällä puolella."
"Olettepas te vaatimaton", irvisteli Carmagnola.
"Ja te olette umpisokea houkko", huusi Stoffel kiihtyneenä.
"Siinä tapauksessa olemme houkkoja kaikki tyynni", sanoi Belluno, "sillä me olemme samaa mieltä kuin Carmagnola."
"Ah", virkkoi Bellarion masentuneesti, "yhtä tylsiä jok'ikinen. Selvästi. Hyvä, tuokaa se kiinnisaatu lähetti tänne, niin teen hänelle muutamia kysymyksiä."
"Minkävuoksi?"
"Jotta saisimme tiedon niistä ohjeista, joiden mukaan hän on toiminut.Tuosta kirjeestähän ei ole mitään apua."
"Johan nyt jotakin. Kirje on aivan riittävä todistuskappale. Unohdatte, että meillä sitäpaitsi on muitakin todisteita."
"Mitä? Vieläkö enemmän?"
"Niin. Esimerkiksi laiminlyöntinne viime yönä. Miksi ette hyökännyt? Ja vielä: miksi lopetettaisiin piiritys? Mitävarten — ellette te kerran ole Theodoren ystävä?"
"Jos selittäisin asian teille, ette kuitenkaan ymmärtäisi. Antaisin teille ehkä vain uuden todistuksen ystävällisistä suhteistani Theodoreen."
"Otaksuttavasti", sanoi Carmagnola, "Ercole, kutsu vartiosotilaat tänne!"
"Mitä nyt!" Bellarion kavahti jaloilleen Bellunon noustessa, ja samassa säntäsi Stoffelkin pystyyn hapuillen aseitaan. Ugolino da Tenda ja muuan toinen upseeri hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja riistivät häneltä miekan, sillävälin kuin pari muuta tarrasi Bellarionin käsivarsiin. Bellarion katsoi heitä pitkään ja siirsi sitten katseensa Carmagnolaan. Hän oli kuin salaman lyömä. "Rohkenetteko te pidättää minut?"
"Vain vähäksi aikaa — siksi kunnes saamme päätetyksi, miten kanssanne on meneteltävä. Teidän ei tarvitse odottaa kauan."
"Jumalani!" Hänen aivonsa toimivat työläästi, mutta hän tajusi kuitenkin olevansa täydellisesti heidän vallassaan. Ulkona olevista neljästätuhannesta miehestä olivat vain Stoffelin kahdeksansataa sveitsiläistä hänen puolellaan. Muut tottelisivat ehdottomasti ainoastaan omia päälliköltään. Ne upseerit, jotka tällä hetkellä olisivat voineet häntä auttaa — Koenigsfyofen ja Trotta — olivat Mortarassa. Rohkaisten itseään hiukan kääntyi hän ja sanoi ruhtinattarelle:
"Madonna, olen teidän palveluksessanne. Kerran aikaisemminkin, silloin kuin Carmagnola ehdotti siltojen rakentamista, epäilitte minua, mutta huomasitte sitten olleenne väärässä."
Hitaasti kohotti neito katseensa. Se oli murheellinen ja masentunut.Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat.
"Muistanpa muutakin, herra. Muistan esimerkiksi Enzo Spignon kuoleman."
Bellarion hätkähti "Spigno!" toisti hän ja naurahti katkerasti. "Ja nyt nousee Spigno haudastaan kostaakseen minulle."
"Ei kostaakseen, vaan tehdäkseen oikeutta. Mutta jo sekin rikos, josta messer Carmagnola aikoo teidät tuomita, riittää saattamaan teidät oikeaan valoon."
"Aikoo minut tuomita? Voiko minut tuomita ilman tuomioistuinta ja oikeudenkäyntiä?"
Ei kukaan vastannut, ja äänettömyyden yhä vallitessa tulla tömistivät vartiosotilaat saliin, asettuen Carmagnolan viittauksesta Bellarionin kummallekin puolelle. Muuan upseereista kiskoi tikarin Bellarionin vyöltä ja viskasi sen pöydälle. Bellarion kimpaantui.
"Tämähän on järjetöntä! Mikä teidän tarkoituksenne oikeastaan on?"
"Siitä neuvotellaan. Mutta älkää olko liian toiveikas, Bellarion!"
"Tekö minun kohtalostani päättäisitte? Te?" Hän katsoi Carmagnolasta tämän kumppaneihin. Hieman kalpea hän oli, mutta yhäti oli hänen hämmästyksensä suurempi kuin hänen pelkonsa.
Stoffel, joka ei enää kyennyt hillitsemään itseään, kääntyi raivostuneena Carmagnolaan. "Te hätiköivä, omahyväinen hupsu. Jos Bellarionia jostakin syytetään, ei häntä voi tuomita mikään muu kuin herttuan tuomioistuin."
"Häntä syytetään täällä ja hänen syyllisyytensä on todistettu. Hän ei ole voinut esittää ainuttakaan seikkaa puolustuksekseen. Tietenkin on hänen tuomionsa langetettava täällä."
"Se on vastoin lakeja. Mitään oikeudenkäyntiä ei ole ollut, eikä teillä ole valtaa sellaista toimeenpannakaan", väitti Stoffel.
"Olette väärässä, kapteeni. Sotalait…"
"Toistan vielä, että tämä ei ole mikään tuomioistuin. Jos Bellarionia jostakin syytetään, on hänet lähetettävä Milanoon."
"Ja samalla on teidän lähetettävä sinne kaappaamanne sanansaattaja, ainoa todistajanne", lisäsi Bellarion. "Se, että kieltäydytte kutsumasta häntä tänne kuulusteltavaksi, osoittaa jo, etteivät todistuksenne minua vastaan ole niinkään vakuuttavat."
Carmagnola karahti punaiseksi ja mulkoili synkästi pidätettyä. "Ellei päätöksemme teitä tyydytä ja koska syytätte minua hienotunteisuuden puutteesta, suostun toisenlaiseenkin ratkaisuun." Hän nousi ja nakkasi päänsä taaksepäin. "Taistelkaamme, herra ruhtinas." Bellarionin valjuille kasvoille levisi pilkallinen hymy. "Tulisiko syyllisyyteni todistetuksi, jos te saisitte ratsastetuksi minut kumoon? Todistaisiko teidän voittonne kaksinkamppailussa muuta kuin että te olette painavampi, paremmin turnaukseen perehtynyt ja lihaksiltanne voimakkaampi kuin minä? Asia on käsittääkseni selvä ilman mitään yhteenottoakin."
"Jumala antaa voiton sille, joka on oikeassa."
"Äläst!" Bellarion nauroi. "Minua ilahduttaa, että lupaatte sen. Unohdatte kuitenkin, että haasteoikeus on syytetyllä, siis minulla. Sokeassa typeryydessänne te aina jätätte tärkeimmät asiat huomioonottamatta. Tulisiko minun nyt käyttää oikeuttani ja haastaa taisteluun se mies, jonka palveluksessa olen, nimittäin markiisi Gian Giacomo?"
Hento nuorukainen loi häneen hämmästyneen, pelonsekaisen katseen. Kauhistunut ruhtinatar päästi huudahduksen. Carmagnola rauhoitti kuitenkin heitä vastauksellaan.
"Minä teitä syytän, herraseni; eikä hän."
"Te olette vain hänen valtuutettunsa", sanoi Bellarion, ja nuori markiisi ponnahti kalpeana pystyyn.
"Valsassina on oikeassa", myönsi hän. "En voi kieltäytyä."
Bellarion katsoi hymyillen hämmentynyttä, taitamatonta Carmagnolaa.
"Aina te teette tyhmyyksiä", pilkkasi hän. Sitten hän kääntyi Gian Giacomoon. "Ette voisi kieltäytyä, jos antaisin haasteen. Sitä en kuitenkaan aio tehdä. Halusin vain osoittaa, ettei Carmagnolan tarjous ollut minkään arvoinen."
"Vielä te toki osaatte olla säädyllinenkin", murahti Carmagnola.
"Kun taas te… Luoja teki teistä narrin, siinä kaikki."
"Viekää pois hänet!"
Sotilaat tarttuivat Bellarionin käsivarsiin ja veivät hänet huoneesta ilman muuta.
Mutta ovi oli tuskin ennättänyt sulkeutua kun Stoffel jo räjähti. Hän raivosi ja huusi, todisteli, väitteli ja herjasi heitä, vieläpä ruhtinatartakin, nimitti heitä hulluiksi ja tylsimyksiksi ja uhkasi lopulta nostattaa koko armeijan kapinaan. Ainakin tekisi hän sveitsiläisineen kaikkensa estääkseen Carmagnolan panemasta aikeitaan täytäntöön.
"Kuulkaa!" Carmagnola nosti kätensä. Käytävästä kuului myrskyisiä suuttumuksen ja inhon ilmauksia, huudettiin ja meluttiin. "Armeijan ääni vastaa teille: niiden ääni, jotka viime yönä hänen kavaltaminaan haavoittuivat Vercellin muurien luona. Teitä lukuunottamatta, Stoffel, ei armeijassa ole ainoatakaan upseeria, eikä teidän sveitsiläisiänne lukuunottamatta ainoatakaan miestä, joka ei huomenna äänestäisi kuolemantuomion puolesta."
"Myönnätte siis levittäneenne tietoa tästä ennenkuin edes olitte kuulustellut Bellarionia! Taivaan Jumala! Te olette roisto, hullu papukaija, kerskaileva apina! Annatte viheliäisen kademielenne johtaa teidät murhatekoon! Mutta varokaa itseänne! Ei ole kaukana se päivä, jolloin tyhjä kallonne tipahtaa hartioiltanne!"
He vaiensivat hänet ja toimittivat hänet ulos, ryhtyen senjälkeen päättämään Bellarionin kohtalosta.
XI luku.
Upseerit vaativat, vaikkakin haluttomasti, kuolemanrangaistusta Bellarionille. Ainoastaan ruhtinatar ja nuori markiisi olivat toista mieltä. Neitoa kauhistutti tuo nopea päätös, eikä hän tahtonut millään tavalla olla osallisena nuoren kondottierin kuolemaan tuomitsemisessa. Hän alkoi itse asiassa, Bellarionin ilmoitettua, ettei aikonut haastaa Gian Giacomoa kaksintaisteluun, epäillä pidätetyn syyllisyyttä ja vaati vihdoin, että Bellarion lähetettäisiin Milanoon kuulusteltavaksi.
Carmagnola hylkäsi pyynnön ja näytteli suuripiirteisen miehen, jalon ritarin osaa oikein antaumuksella. Hän pauhasi velvollisuuden täyttämisen välttämättömyydestä ja pahoitteli kovasti asiaa, mutta pysyi järkkymättömänä.
"Antaisin vuosia elämästäni, jos voisin pestä käteni ja lähettää hänet herttuan luo, mutta en uskalla panna teidän ja veljenne tulevaisuutta niin suurelle vaaralle alttiiksi. Koko armeija, ehkä Stoffelia ja hänen sveitsiläisiään lukuunottamatta, vaatii hänen tuomitsemistaan kuolemaan. Hän on mennyt liian pitkälle." Muut upseerit ilmoittivat olevansa samaa mieltä. "Minä en ainakaan usko, että hän on syyllinen", selitti nuori markiisi heidän hämmästyksekseen. "En halua olla osallisena syyttömän miehen tuomitsemisessa."
"Sitä ei kukaan meistä halua", sanoi Carmagnola. "Mutta tässähän ei ole sijaa epäilyksille. Kirje…"
"Kirje", virkkoi nuorukainen kiivaasti, "on vain setäni keksintö, aivan niinkuin Bellarion sanoi."
Carmagnola tunsi hänen sanojensa kirvelevän kipeästi, mutta sitä härkäpäisemmin hän piti kiinni kannastaan. "Tuo kerskuri on sokaissut teidät kaunopuheisuudellaan."
"Ei suinkaan. Hänen käytöksensä tänään sai minut vakuutetuksi hänen syyttömyydestään. Hän olisi voinut haastaa minut kaksintaisteluun, enkä minä olisi voinut hänelle mitään, mutta hän luopui aikeestaan. Olisiko lurjus käyttäytynyt sillä tavalla?"
"Olisi", intti Carmagnola kiivaasti. "Hän tahtoi vain saada teidät puolelleen. Hän tiesi yhtä hyvin kuin me muutkin, että hallitseva ruhtinas ei ole tämänkaltaisten ritarilakien alainen. Hän tiesi, että teillä oli oikeus lähettää joku muu edustamaan itseänne."
"Miksi ette sanonut tuota hänen läsnäollessaan?" kysyi ruhtinatar.
"Koska hän ei jatkanut juttua. Oo, madonna, uskokaa minua. Ei ole koko Italiassa toista miestä, joka toivoisi niin hartaasti kuin minä, ettei tarvitsisi olla missään tekemisissä tämän asian kanssa." Hän puhui arvokkaan surumielisesti. "Tiedän kuitenkin velvollisuuteni, ja sitäpaitsi on minun noudatettava herrojen upseerienkin vaatimusta. Tuo kaksinaamainen petturi ei voi välttää kuolemanrangaistusta."
Upseerit säestivät häntä kiivaasti ja yhtä kiivaasti piti Gian Giacomo puoliaan.
"Eihän teidän tarvitsekaan olla häntä tuomitsemassa", tyynnytti Carmagnola. "Te voitte pysyä aivan syrjässä ja jättää oikeuden jakamisen meidän tehtäväksemme."
Ruhtinatarkin vetosi heihin: "Pyydän vieläkin kerran, että lähettäisitte hänet herttuan luo."
Carmagnola nousi. "Jos suostuisin pyyntöönne, madonna, olisi seurauksena kapina. Ellen minä huomenna lähetä Bellarionin päätä hänen isännälleen Vercelliin, ottavat sotilaat ohjakset käsiinsä. Heittäkää epäilyksenne ja pelkonne. Hänen syyllisyytensä on päivänselvä. Muistakaahan vain, että hän tahtoi lopettaa piirityksenkin, niin huomaatte, kenen hyväksi hän toimii."
Alakuloisena istui neito, koettaen turhaan päästä selvyyteen totuudesta.
"Ette kysynyt häneltä, miksi hän aikoi lopettaa piirityksen", muistutti hän.
"Mitä se olisi kannattanut? Tuo vehkeilijä olisi vain keksinyt uusia valheita."
Belluno kömpi pystyyn. Hän oli jo pitkän aikaa ollut kärsimättömän näköinen. "Sallitteko meidän poistua? Asiahan on jo ratkaistu."
Ugolino da Tenda seurasi esimerkkiä. "Miehet alkavat meluta yhä äänekkäämmin. On parasta lähteä kertomaan heille päätöksestä, niin he rauhoittuvat."
"Menkää, Herran nimessä." Hän viittasi heille kädellään ja asteli takan luo. Suuttuneena potkaisi hän palavia pölkkyjä, niin että säkenet sinkoilivat. "Viekää hänelle tieto päätöksestämme, Belluno, ja pyytäkää häntä valmistautumaan kuolemaansa. Olkoon hänellä siihen aikaa päivänkoittoon asti."
"Ah, Jumala, jos me sittenkin olisimme väärässä?" vaikeroi ruhtinatar.
Upseerit lähtivät ja ovi sulkeutui heidän järjestään. HitaastiCarmagnola kääntyi ja loi neitoon moittivan katseen.
"Ettekö kuitenkaan luota minuun, Valeria? Toimisinko näin, jos olisi epäilylle sijaa?"
"Te kenties erehdytte. Muistakaa, että olette erehtynyt ennenkin."
Carmagnola ei halunnut muistaa sitä. "Entä te? Oletteko te erehtynyt näinä viimeksi kuluneina vuosina. Muistatteko, että Spigno on kuollut?"
"Ah, unohdin."
"Niin. Ja ehkä on totta, mitä Bellarion sanoi täällä äsken, että Spigno on noussut haudasta kostaakseen."
"Ettekö suostu kutsumaan tänne Theodoren lähettiä?" huusi Gian Giacomo.
"Miksi? Mitä hän voi lisätä siihen, mitä jo tiedämme? Asiahan on ratkaistu jo, herra markiisi."
Sillävälin oli Belluno lähtenyt katsastamaan Bellarionia, joka oli teljetty erääseen linnan maanalaisista komeroista.
Tyynesti kuunteli Bellarion kuolemantuomiotaan. Hän ei jaksanut uskoa, että hänet todellakin teloitettaisiin — koko juttuhan oli aivan mahdoton hirmuisuudessaan. Jumalat eivät olleet kohottaneet häntä kunnian kukkuloille syöstäkseen hänet näin pian kuoleman alhoon. He ehkä leikittelivät hänen kanssaan, mutta hänen henkeään he eivät toki vielä halunneet riistää.
Hän ojensi kätensä ja pyysi, että hihna, jolla hänen ranteensa oli sidottu, aukaistaisiin. Belluno pudisti äänettömästi päätään. Bellarion suuttui.
"Mitä tällainen julmuus kannattaa? Ikkuna on varustettu ristikolla, ovi on vahva ja sen takana on luultavasti vielä vartiosto. En voisi karata, vaikka tahtoisinkin."
"Yhtä vaikeata se on, vaikka kätenne ovat sidotutkin."
"Annan teille kunniasanani, että pysyn täällä."
"Teidät on saatu kiinni kavalluksesta ja te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei kavaltajan kunniasanaan kiinnitetä mitään huomiota."
"Menkää helvettiin sitten!" virkkoi Bellarion ja Belluno kiukustui niin, että kutsui vartion sisään ja käski kahlehtia Bellarionin nilkatkin.
Vanki sidottiin niin lujasti, että hän saattoi liikkua vain hypähdellen, ollen joka hetki vaarassa kuukertua nenälleen. Sitten hänet jätettiin yksinäisyyteensä. Vaivalloisesti istui hän toiselle kopin kahdesta tuolista, nyökytellen päätään ja hymyillen heikosti ajatellessaan Bellunon suuttumusta.
"Olisipa minun täytynyt rikkoa muutakin kuin sanani yrittäessäni täältä pois", tuumi hän, "ja vain idiootti olisi sitä voinut paheksua."
Hän silmäili alastomia seiniä ja pientä ikkunaa. Tuokion kuluttua hän nousi ja meni lähemmäksi sitä. Nojaten ikkunanlautaan, joka oli hänen rintansa tasalla, tuijotti hän linnanpihalle. Sitä tietä ei ainakaan pakoon pääsisi. Ikkunanpielet olivat graniitista. Hän tutki niitä tarkasti.
"Hullut!" mumisi hän, istuutuen ja vaipuen mietiskelyyn, jonka lopulta keskeytti niukka ateria — leipäkyrsä ja maljallinen viiniä.
Hän ojensi kätensä ruokaa tuovalle sotilaalle. "Miten voin syödä ja juoda, kun ranteeni ovat sidotut?"
"Koettakaa keksiä jokin keino."
Bellarion keksi keinon. Hän tarttui molemmin käsin leipäänsä ja viinimaljaansa. Senjälkeen hän vietti jonkin tunnin ikkunan ääressä, hangaten kärsivällisesti ranteitaan yhdistävää hihnaa ikkunanpielen rosoiseen taipeeseen, leväten aina välillä.
Iltahämärissä hän alkoi luikkailla voimiensa takaa ja lopulta säntäsi vartija koppiin.
"Älkää pitäkö noin kiirettä", pilkkasi mies, "kyllä te pian pääsette parempaan elämään. Pyövelit tulevat aamun koittaessa."
"Pitääkö minun kuolla kuin koira?" raivosi Bellarion. "Ettekö aio edes päästää pappia tänne?"
"Oo! Ahaa! Pappi!" Vartija lähti. Hän riensi etsimään Carmagnolaa, mutta tämä oli mennyt miehistöä puhuttelemaan siltä varalta, että Stoffel sveitsiläisineen tekisi jonkin yrityksen Bellarionin pelastamiseksi. Muutkin upseerit olivat samanlaisilla asioilla ja vain ruhtinatar ja hänen veljensä olivat jääneet linnaan.
"Messer Bellarion haluaa pappia luokseen", selitti sotilas heille.
"Eikö hänen luokseen ole lähetetty pappia?" huudahti Gian Giacomo.
"Tietääkseni piti papin saapua vasta tuntia ennen teloitusta."
Valeriaa värisytti. Gian Giacomo kirosi. "Jumalan nimessä, lähettäkää heti hakemaan Quintosta pappi tuota poloista lohduttamaan."
Tuntia myöhemmin ohjattiin muuan dominikaanisaarnaaja Bellarionin koppiin. Miehellä oli yllään valkoinen puku ja sen päällä musta kaapu. Hän oli pitkä ja käveli hieman etukumarassa.
Vartija laski lyhdyn pöydälle, silmäsi välinpitämättömästi vankia, joka edelleenkin kyyhötti pöydän ääressä, ja poistui. Mutta ennen munkin tuloa oli ilmeisesti jotakin tapahtunut Bellarionin hihnoille, sillä niinpian kuin ovi oli sulkeutunut, nousi hän seisaalleen kahleitten pudotessa valtoiminaan lattialle. Dominikaaniveljen silmät revähtivät selälleen. Ja yhä enemmän hän ällistyi, kun voimakas käsipari äkkiä tarttui häntä kurkusta puristaen sitä niin, ettei hän kunnolla voinut hengittää, saati sitten huutaa. Hän pyristeli epätoivoisesti vapautuakseen, kunnes kuuli vangin kuiskaavan.
"Hiljaa, jos henkenne on teille rakas. Jos suostutte pysymään ääneti, niin koputtakaa jalallanne kahdesti lattiaan. Silloin hellitän kurkustanne. Jalka kopautti kiivaasti lattiaa.
"Muistakaa, että surmaan teidät armotta, jos huudatte."
Hän laski munkin irti ja tämä veti syvään henkeään. "Miksi… miksi käytte kimppuuni?" änkytti mies. "Tulin lohduttamaan teitä, mutta te…"
"Tiedän paremmin kuin te itse, miksi tulitte. Aioitte luvata minulle iankaikkisen elämän. Tyydyn kuitenkin tällä kertaa ajalliseenkin elämään, niin että jätetään synninpäästö toistaiseksi. Nyt on tärkeämpää tekemistä."
Puolta tuntia myöhemmin poistui dominikaaniveli pitkänä ja kumarana niinkuin oli tullutkin, kantaen lyhtyä kädessään.
"Toin pois tämän, poikani", kuiskasi hän vartijalle. "Vankinne halusi istua pimeydessä ajatuksineen."
Mies tarttui toisella kädellä lyhtyyn ja tyrkkäsi toisella salvan paikoilleen. Mutta äkkiä hän kohotti lyhtyä ja katsoi munkkia tarkkaan. Tämä ei ollut aivan samannäköinen kuin tullessaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä sai vartija tuta, että hän oli epäillyt munkkia hyvällä syyllä, sillä tämä hyökkäsi nokkelasti hänen kimppuunsa ja tarttui häntä kurkusta. Tuokiota myöhemmin oli sotilaan pää kolahtanut lattiaan pari kolme kertaa ja hän meni tajuttomaksi.
Bellarion puhalsi lyhdyn sammuksiin, raahasi ruumiin pimeään nurkkaan, veti kaavun tiukasti ympärilleen ja harppoi pihalle.
Linnanpihalla maleksivat sotamiehet näkivät tulijassa vain saman dominikaaniveljen, joka puolta tuntia aikaisemmin oli saapunut antamaan vangille synninpäästöä. Takaovi avattiin ilman muuta ja mutisten vartijalle "pax vobiscum" kulki munkki sillan yli, kadoten pimeyteen. Tielle päästyään nosti hän pitkän kaavun liepeitä ja alkoi kävellä nopeasti kaupungista poispäin. Missä hän näki Carmagnolan sotilaiden liikkuvan, noudatti hän kuitenkin suurta varovaisuutta.
Noin tuntia ennen puoltayötä saapui Bellarion Stoffelin leiriin, joka oli melkoisen matkan päässä Vercellin suunnalla. Leirissä hän havaitsi vilkasta liikehtimistä ja ennenpitkää pysähdytti pari Urin miestä hänet, tiedustellen, mitä hän tahtoi. Hän ilmoitti heille ken oli, ja jo heidän opastaessaan hänet Stoffelin luo, ehti uutinen hänen saapumisestaan levitä ympäri leirin.
Stoffel, joka oli täysissä varuksissa, tuijotti ällistyneenäBellarionia, tämän astuessa hänen telttaansa.
Ripeästi riisui tulokas munkin vaatteet yltään ja seisoi pian ystävänsä edessä tavallisessa asepuvussaan.
"Olimme juuri lähdössä auttamaan teitä", kertoi Stoffel. "Jopa olisitte tehneet mielettömän yrityksen, Werner. Mitä te olisitte voineet kolmelletuhannelle miehelle, jotka ovat valmistautuneet ottamaan teidät vastaan?" Hänen äänensä oli ystävällinen ja hän pudisti liikutettuna ystäväänsä hartioista.
"Jotakin me kaiketi sentään olisimme saaneet aikaan. Miesteni keskuudessa vallitseva innostus olisi ollut tärkeä tekijä sekin."
"Entä Quinton muurit? Olisitte turhaan puskeneet päänne niitä vastaan, vaikkapa olisitte päässeetkin niin etäälle. On onni sekä minulle että teille, että olen säästänyt teidät tästä pälkäästä."