"Mikä nyt on hätänä?" tervehti neito hieman yrmeästi, ikäänkuin olisi häntä häiritty. "Mitä te etsitte?"
"Muuatta miestä, madonna", vastasi kapteeni lyhyesti.
Neidon katse siirtyi hänestä kolmeen keikariin, jotka seurasivat sotilaita muutaman askeleen päässä.
"Muuatta miestä?" toisti hän. "Enpä muista nähneeni täällä ketään miehentapaista tänään."
Kaksi niistä kolmesta, joihin hän etupäässä oli ivansa kohdistanut, nauroi julkeasti; kolmas punastui hiusmartoaan myöten, silmien tuikahtaessa kostonhimoisesti. Hän oli nuorin heistä, tuskin muuta kuin poikanen. Hänellä oli samanlaiset ruskeat silmät kuin tytöllä, samanlainen tukka, ja muutenkin oli heidän piirteissään paljon yhdennäköisyyttä. Kuitenkin sai hänen kasvoiltaan turhaan etsiä sitä arvokkuutta, joka oli neidolle niin luonteenomainen. Pojalla oli yllään loistava kultabrokaadimekko, jossa oli pitkät, vihreät hihat. Hänellä oli kullasta taottu vyö, josta riippui upea tikari, ja hänen vihreässä silkkilakissaan hehkui suuri rubiini. Toisessa sääressä oli keltainen, toisessa viheriä säärys, viheriässä jalassa oli vuorostaan keltainen ja keltaisessa vihreä kenkä. Tämä kuusitoistavuotias nuorukainen oli herra Gian Giacomo Paleologo, Montferratin markiisi.
Entä seuralaiset? Toisella heistä, noin kolmikymmenvuotiaalla messer Corsariolla, markiisin opettajalla, oli ketun naama, ja hänen purppuramekkonsa olisi paremminkin sopinut hovikeikarille kuin kasvattajalle, ja toinen taas, herra Castruccio da Fenestrella, noin viisikolmattavuotias nuori mies, olisi ollut melko mukiinmenevän näköinen, elleivät hänen kalpeat kasvonsa ja arasti vilkuilevat silmänsä olisi paljastaneet jo pitkälle ehtinyttä paheellisuutta. Hän se tällä kertaa joutui ärtyneen markiisin maalitauluksi.
"Älä naura, Castruccio."
Sillä välin viittoili kapteeni sotilaille. "Kaksi teistä etsii portin luona olevasta pensaikosta. Kaksi seuraa minua." Hän kääntyi ja tiedusteli neidolta: "Teidän korkeutenne ei ole nähnyt ketään?"
Hänen korkeutensa kierteli: "Enkö kertoisi teille, jos olisin nähnyt?"
"Mutta muuan mies kätkeytyi tänne joitakin hetkiä sitten. Hän on tullut tänne puutarhaportista tai muurin yli."
"Näittekö hänen tulevan?"
"Näin aivan selviä merkkejä siitä."
"Mitä merkkejä?"
Kapteeni selitti. Neidon herkät huulet ilmaisivat jo ennenkuin hän ehti vastata, ettei hän oikein uskonut noihin merkkeihin.
"Huono valtakirja tänne tunkeutumista varten, ser Bernabo."
Kapteeni oli harmistuneen näköinen. "Teidän korkeutenne erehtyy. Olen täällä yksinomaan tuon miehen vuoksi."
"Toivottavasti". Ja neito käänsi hänelle selkänsä.
Upseeri antoi sotilailleen määräyksen. Kaksi heistä penkoi jo suljettua puutarhaa. "Temppeliin!"
Suuttuneena kääntyi neito jälleen. "Minunko luvattani? Temppeli, herraseni, on henkilökohtaista omaisuuttani."
Kapteeni epäröi hetken, pahasti hämillään. "Teidän korkeutenne tuskin tarvitsee temppeliä juuri nyt. Siellähän paraikaa suoritetaan korjaustöitä. Veijarimme on ehkä kätkeytynyt sinne."
"Eikä ole. Olisin nähnyt hänet, sillä tulen juuri sieltä."
"Teidän korkeutenne muisti pettää. Te tulitte äsken puutarhasta."
Neito punastui. Tuokion kuluttua sanoi hän hitaasti: "Silmänne ovat aivan liian tarkat, Bernabo." Ja äänensävyllä, joka peräti musersi upseerin, lisäsi hän: "Pidänpä sen mielessäni samoinkuin senkin, ettette uskonut sanoihini". Hän kääntyi pois halveksiva ilme kasvoillaan. "Etsikää minun puolestani niin paljon kuin haluatte."
Kapteeni empi hetkisen. Sitten hän kumarsi jäykästi ja nyökkäsi sotilailleen, nousten marmorisillalle.
Hiukan myöhemmin palasi hän pettyneenä neljän apulaisensa kanssa. Ruhtinatar Valeria oli nyt yhtynyt kaiteen luona vetelehtivään iloiseen joukkoon.
"Palaatte tyhjin käsin", totesi hän.
"Panen henkeni pantiksi siitä, että tuo mies tuli tänne", väitti kapteeni kiukkuisesti.
"Jopa olette ovela. Panette pantiksi jotakin aivan arvotonta."
Upseeri ei kiinnittänyt huomiota enempää loukkaukseen kuin hovimiesten hihitykseenkään. "Minun täytyy ilmoittaa tästä hänen korkeudelleen. Sanoitteko tosiaankin, madonna, ettette nähnyt miestä?"
"Herra, mies! Kuvitteletteko voivanne tehdä minulle kysymyksiä?Jatkakaa etsiskelyänne."
Kapteeni kääntyi ruhtinattaren seuralaisten puoleen. "Hyvät naiset ja herrat, oletteko sattumalta nähneet vilahdusta hoikasta, pitkästä, vihreäpukuisesta nuorukaisesta?"
"Vihreäpukuisesta!" huudahti ruhtinatar Valeria. "Sepä mielenkiintoista. Tarkoitatteko ehkä metsänhaltijaa, tai veljeäni tässä."
Kapteeni pudisti päätään.
"En minä ole vihreäpukuinen", huomautti nuori markiisi. "En liioin ole ollut puutarhan ulkopuolella. Hän pistelee teitä, messer Bernabo. Sellainen hän on. Emme ole nähneet ketään."
"Ettekö tekään, messer Corsario?" kysyi kapteeni ikäänkuin odottaen helpommin saavansa vakavan vastauksen opettajan iässä ja asemassa olevalta mieheltä.
"En tosiaankaan", vastasi tämä herrasmies. "Mutta, kuten huomasitte, olimme etäämpänä kuin ruhtinatar. Madonnahan kuitenkin vakuuttaa, ettei ole nähnyt ketään."
"Ah, mutta mahtaako hän olla niinkään varma asiasta?" vihjaisi toinen.
Ruhtinatar silmäili häntä jäätävällä ylenkatseella. "Kuulittehan kaikki mitä sanoin. En kyllästytä teitä kertaamalla sanojani."
"Siinä saitte", mutisi kapteeni.
Markiisi tuli upseerin avuksi. "Miksi et voi antaa selvää vastausta, Valeria? Minkätähden sinun aina pitää mahtailla? Etkö osaa sanoa yksinkertaisesti 'en'?"
"Olen vastannut tarpeeksi selvästi jo, ja minun sanojani on epäilty. Ser Bernabon ei tarvitse enää toistaa loukkausta, jonka mielelläni unohtaisin." Hän kääntyi pois. "Tulkaa, Dionara ja Isotta. Alkaa olla kylmä."
Hän poistui neitosten seurassa alempaan puutarhaan ja edelleen palatsia kohti.
Sanattomaksi jäänyt messer Bernabo siveli leukaansa. Herra Castruccio torui häntä.
"Olette hupsu, Bernabo, suututtaessanne ruhtinattaren. Muuten, mies, mimmoisen tamman varsaa te oikein metsästätte tällä kertaa?"
Nuori upseeri oli aivan kalpea. "Te näitte kuten minäkin, että ruhtinatar tuli tuolta pensasaidan takaa."
"Niin teimme, pöllö", vastasi Corsario, "ja näimme, että hän oli yksin. Jos joku mies on tullut portista tai sen yli tänne, ei hän olisi ehtinyt puutarhaa edemmäksi, ja teidän sotamiehennehän jo penkoivat koko pensaikon. Ette voita mitään epäluuloillanne. Keneksi te luulette tuota metsästämäänne miestä ja mitä hänestä arvelette?"
"En luule mitään. Tiedän."
"Mitä sitten?"
"Hän on maankiertäjä, maantierosvo, Lorenzaccio da Trinon apuri.Mestari itse livahti käsistämme tunti sitten."
"Kautta hostian!" huudahti ällistynyt Corsario. "Luulin…" Hän sulki suunsa äkkiä ja purskahti sitten nauruun. "Ja otaksutte, että madonna Valeria suojelisi rosvoa?"
"Voiko ainoakaan mies tietää, mitä ruhtinatar Valeria tekee?"
"Minä tiedän, että hän repisi silmät päästänne, jos voisi", sanoi Fenestrellan herra ilkeästi. "Kuulittehan, että hän piti niitä ihan liiaksi tarkkanäköisinä ja että hän painaisi sen mieleensä. Miksi kerrotte hänelle kaiken mitä näette?"
Markiisi nauroi ja loi ystäväänsä hyväksyvän katseen.
Nuori sotilas silmäili heitä tovin.
"Hyvät herrat, ryhdynpä jatkamaan etsimistä", sanoi hän sitten.
He nuuskivat puiston läpikotaisin, viipyen työssään pimeän tuloon saakka. Lopulta alkoi kapteeni ajatella, että hän joko oli erehtynyt päätelmissään, tai että tuo veijari piileskeltyään puutarhassa oli jostakin keksinyt aukon, josta ykskaks oli livahtanut matkoihinsa.
Hän perääntyi masentuneena ja hoviherrat, jotka iloaan hillitsemättä olivat seuranneet hänen puuhailuaan, lähtivät illastamaan.
V luku.
Samaan aikaan kuin nuori Montferratin markiisi opettajansa ja kamariherransa kanssa istuutui myöhäisen illallisen ääreen, hiipi märkä ja viluinen Bellarion, joka kaksi tuntia oli seissyt leukaa myöten vedessä, vihdoinkin kätköstään. Kuitenkaan hän ei uskaltautunut edemmäksi kuin marmoripaviljongin takana olevalle maakaistaleelle, missä värjötti valmiina vaaran uhatessa heittäytymään uudelleen veteen.
Hän makasi hiljaa pohtien tilannetta ja havaitsi itsekunnioituksensa ja varmuutensa hetki hetkeltä vähenevän.
"Kokemus", näin oli hän tottunut sanomaan — aforismien rakentaminenhan oli hänen mieliharrastuksiaan — "on tyhmien apu, tarpeeton älykkäille."
Mahdollisesti hän nyt taipui korjaamaan tätä käsitystään hieman. Hän aavisti, että pienikin määrä hänen tähän asti väheksimäänsä kokemusta olisi voinut säästää hänet monesta ikävyydestä tänä onnettomana päivänä. Jos hän taas myöntäessään tämän edelleen piti kiinni aforismistaan, oli johtopäätös vieläkin nöyryyttävämpi: hän oli eksynyt kokemuksen puutteessa, mistä seurasi, että hän oli narri. Tämä on muuan niitä vaaroja, jotka aina vaanivat syllogismeihin tarttuvia.
Hän oli hyväksynyt kumppanikseen miehen, jolla oli lurjuksen naama, ja jonka käytös koko pitkän päivän kuluessa oli vahvistanut sitä käsitystä, minkä kasvoista päätellen sai. Eikä hänellä kuitenkaan, ellei hän ottanut lukuun munkinkaapua, ollut mitään takeita miehen laadusta. Kun hän kerran ei tullut ajatelleeksi, ettei fransiskaanin kaavun aina tarvitse välttämättä verhota jotakin P. Fransiskusta, niin miksi kaiken nimessä hän ei edes muistanut vanhaa sananlaskua: cucullum non facit monachum? Koska täten sekä hänen ymmärryksensä että muistinsa olivat pettäneet, oli hän ensin menettänyt kukkaronsa ja kirjeen, jonka piti olla hänellä passina pitkällä taipaleella, ja lopulta oli hän ollut vähällä menettää vapautensakin. Saisipa hän totisesti kiittää onneaan, jos kaikesta tästä selviäisi menettämättä henkeään. Puvun kastuminen ja vilustumisen vaara eivät tällä hetkellä pystyneet kovinkaan suuresti häntä huolestuttamaan.
Hän muisti, miten suinpäin, harkitsematta, oli piilottautunut tähän puutarhaan. Tarvittiinko ehdottomasti kokemusta osoittamaan, että pakopaikka, jonka poispääsytietä ei tunne, yhtä hyvin voi olla ansa! Eikö hän Graziessa ollut kunnostautunut shakkipelissä juuri senvuoksi, että aina punnitsi tarkoin jokaisen siirtonsa? Eikö hän ollut muun sotilaskirjallisuuden ohella lukenut Silvius Faustuksen teosta "De Re Militari" — muistamatta sittenkään, että vain huono sotapäällikkö lähtee taisteluun pitämättä perääntymistietä avoinna?
Tällaisilla kysymyksillä Bellarion kuritti itseään hytistessään pimeässä piilopaikassaan. Hän painautui aivan litteäksi maahan melooninviipaletta muistuttavan kuun purjehtiessa esiin palatsin takaa. Ja kiihkeästi alkoi hän harkita keinoa, millä pääsisi livahtamaan tästä satimesta ja koko Casalen kaupungista.
Kysymys oli yhä vielä ratkaisematta kun hän havahtui mietiskelystään. Kuului hiljaista puhetta. Pari tummaa olentoa nousi penkereen portaita aivan kuin maasta putkahtaneina. Naisia, arvasi hän, ennenkuin vielä selvästi erotti heidän ääniäänkään. Ja hän ihmetteli, mahtoikohan toinen heistä olla sama kaunis rouva, joka äsken oli häntä auttanut. Niin kauniita naisia hän oli tähän asti nähnyt vain alttarien yläpuolelle ripustetuissa tauluissa ja freskomaalauksissa.
Keskellä siltaa, joka hopeisena kuvastui mustaan veteen, naiset pysähtyivät, keskustellen matalalla äänellä. Sitten he astuivat vielä muutaman askeleen eteenpäin kadoten temppeliin. Pian ilmestyi toinen kapealle rantakaistaleelle ja huhuili hiljaa:
"Hoi! Messer! Messer! Hoi!"
Bellarion tunsi tuon äänen ja se kuulosti hänestä ihanammalta kuin kenenkään muun hänen tapaamansa ihmisen.
Ruhtinatar Valeria hätkähti. Näytti siltä kuin olisi maa hänen jalkojensa juuressa liikahtanut, kohonnut pystyyn ja muokkaantunut inhimilliseksi olennoksi, mieheksi, jota hän etsi. Hän tukahutti huudahduksen käsittäessään Bellarionin maanneen pitkällään vedenrajassa.
"Kylläpä mahdatte olla märkä ja viluissanne." Jälleen oli ääni huolestunut, paljon pehmeämpi kuin hänen puhutellessaan veljeään ja tämän tovereita.
Bellarion oli reipasta poikaa. "Olen yhtä märkä kuin konsanaan hukkunut mies ja melkein yhtä kylmä. Toivoisin silti, ettei minua ripustettaisi kuivamaan."
Neito nauroi hiljaa. "Ei vainenkaan, eiköhän teitä saada kuivaksi mukavammallakin tavalla? Tulkaa. Olemme tuoneet teille kuivia vaatteita. Kun olette saanut ne yllenne, voitte kertoa minulle kaikki."
Nuorukainen seurasi häntä paviljongin ainoaan, pyöreään huoneeseen, missä madonna Dionara, ruhtinattaren seuranainen, vartosi. Marmoripöydälle laskettu lyhty levitti ympärilleen heikkoa valoa. Huoneessa oli muutamia nojatuoleja ja pitkä, puinen, leikkauksilla koristettu kirstu, sarkofagin tapainen, kuten Bellarionista näytti. Rakennuksen julkipuoli antoi palatsille päin, ja sen kolmen, pilarien toisistaan erottaman oviaukon eteen oli vedetty raskaat, nahkaiset verhot. Marmoripermanto kuvasi suurta aurinkokelloa, jonka tunnit oli merkitty kookkailla, messinkisillä, kiveen upotetuilla numeroilla. Nuorukainen ei tiennyt, että tämä marmoripaviljonki oli tarkka pienoisjäljennös roomalaisesta Apollon temppelistä ja että katossa oli pyöreä aukko, josta auringonsäteet pääsivät huoneeseen. Päivän kuluessa osoitti numerolta numerolle hitaasti siirtyvä varjo, mikä tunti kulloinkin oli kulumassa.
Seinän vieressä kohosi telineitä, ja ylempänä katonrajassa oli riukuja ja luikertelevia köysiä. Muutamassa sopessa oli sankoja ja tölkkejä ja muuta maalarin kamaa, ja eräällä seinällä saattoi erottaa puolivalmiin freskomaalauksen.
Marmoripöydällä, lyhdyn valopiirissä, oli punainen puku ja lyhyt musta viitta. Nämä luovutettiin Bellarionin käytettäviksi. Punainen väri, sanottiin hänelle, oli valittu senvuoksi, että kapteeni ei ollut tiennyt paljon muuta, kuin että "karanneella roistolla oli yllään vihreä puku". Hyväntekijätär ei siis ainoastaan pyrkinyt saamaan nuorukaisparkaa kuivaksi ja tokeisiinsa jälleen, vaan auttoi vielä häntä tekeytymään tuntemattomaksikin. Sillävälin neidon seuralaiset pitivät silmällä puutarhaa. He olivat ottaneet mukaansa luutun, jotta vaaran uhatessa voisivat soittamalla ja laulamalla varoittaa nuorukaista. Heti hälyytyksen sattuessa piti Bellarionin kömpiä kirstuun ja ottaa mukaansa kaiken, mikä voisi ilmaista hänen olleen täällä, vieläpä lyhdynkin, joka luonnollisesti ensin oli sammutettava. Tulukset oli myös varattu mukaan, jotta hän saisi lyhdyn sytytetyksi uudelleen niinpian kuin vaara olisi ohi. Hänen korkeutensa osoitti, miten kirstun lukko toimi. Sen saattoi sulkea sisäpuolelta, niin ettei sitä voinut ulkoa päin avata ollenkaan. Avaimenreiästä saattoi hengittää raitista ilmaa ja kuulla, mitä huoneessa puhuttiin. Märät vaatteet sidottiin pieneksi mytyksi, joka viskattiin kirstun pohjalle. Myöhemmin ne poltettaisiin. Loppujen lopuksi sai Bellarion kymmenen minuuttia pukeutumisaikaa.
Äkkiä havaitsi hän olevansa yksin. Nopeasti alkoi hän päästellä vaatteita yltään, hankasi sitten itsensä kuivaksi ja hieroi kohmettuneita jäseniään saadakseen veren kiertämään. Hän puki ylleen tulipunaisen puvun, ihaillen sen hienoutta ja kuosikkuutta. Totisesti, ajatteli hän itsekseen, oli tuo neito niin nopsaälyinen ja kaukonäköinen, että hän olisi voinut opettaa kokenutta upseeriakin. Ja kuitenkin oli hän samalla ihmeen naisellinen, suorastaan enkelimäisen armelias. Vaikka hän ilmeisestikin oli hyvin ylhäinen henkilö, tahtoi hän henkilökohtaisesti olla mukana pakolaisrukan pelastamisessa, kyselemättä ja tietämättä, oliko tämä edes pelastamisen arvoinen.
Hänen korkeutensa palasi yhtä äkkiä, kuin oli poistunut, juuri kun nuorukainen lopetteli pukeutumistaan. Hän palasi yksin, jättäen seuralaisensa luuttuineen edelleenkin vartioimaan.
Reippaana ja soreana seisoi Bellarion hänen edessään, hieman hämillään tosin, sillä hänen märkä tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hienot punaiset housut olivat hiukan liian lyhyet. Mutta mekko sopi kuin valettu.
Neito astui lähemmäksi ja kävi suoraan asiaan:
"No nyt, herra, minkä viestin tuotte?"
Bellarion hypisteli vyönsä solkea ja hänen tummat silmänsä laajenivat hämmästyksestä.
"Viestin?" kysyi hän hitaasti.
"Niin". Neidon ääni oli kärsimätön. "Mitä on tapahtunut? Miten on serGiuffredon käynyt? Hänenhän piti saapua tänne kahden viikon kuluessa.Mitä käskee herra Barbaresco teidän sanoa minulle? Antakaa kuulua,herraseni. Ei teidän tarvitse arkailla. Tottakai te tiedätte, että olenMontferratin ruhtinatar Valeria?"
Bellarion ei käsittänyt mitään muuta kuin että hän seisoi ruhtinaallisen henkilön, Montferratin markiisin sisaren edessä. Jos hän olisi saanut kasvatuksensa kaupungissa, sensijaan että hän oli elänyt pienestä pitäen luostarissa, olisi hän tällä hetkellä ollut täynnään kunnioitusta. Mutta hän oli tutustunut prinsessoihin ja sensellaisiin vain kirjoissa, ja kirjailijat käsittelevät tällaisia henkilöitä usein hyvinkin tuttavallisesti. Jos hän siis nyt oli tavallista nöyrempi, johtui se neidon oudosta viehkeydestä ja tavattomasta kauneudesta ja hyvyydestä, eikä hänen ylhäisestä säädystään.
Hänen vyötä sormeileva kätensä retkahti alas ja hänen tavallisesti niin eloisilla kasvoillaan oli typerä ilme.
"Madonna, en ymmärrä. En ole mikään lähetti. Minä…"
"Ettekö?" Ruhtinatar kumartui eteenpäin ja hänen tummat silmänsä hehkuivat. "Eikö kukaan ole lähettänyt teitä luokseni? Vastatkaa, mies!"
"Ei kukaan muu kuin tutkimaton sallimus, joka ehkä on tahtonut säästää minut parempaan tarkoitukseen kuin hirsipuuhun ripustettavaksi."
Bellarionin surkea ääni tukahdutti ruhtinattaren vihan, ennenkuin se ehti puhjeta sanoiksi. Syntyi pitkä äänettömyys, jonka aikana neito tuijotti häntä miettivästi. Koneellisesti aukaisi hän pitkän tumman viittansa, joka peitti avokaulaista, safiirinsinistä pukua.
"Miksi sitten olette täällä? Vakoilemassako… Ei, ei. Ette voi olla vakoilija — vakoilija olisi menetellyt toisin. Mutta kuka ja mikä te sitten olette?"
"Vain vaivainen matkustava opiskelija, joka ensi kädessä tutkii elämää.Sallikaa minun kertoa, miten jouduin puutarhaanne."
Lyhyesti ja selkeästi kertoi hän seikkailuistaan päivän kuluessa, ja mitä pitemmälle hän ehti, sitä suopeammaksi muuttui ilme ruhtinattaren kasvoilla. Lopulta karehti äsken niin käskevän suun vaiheilla lempeä hymy, ja Bellarion käsitti samassa, että ruhtinatar pelastaessaan hänet oli luullut pelastavansa jonkun toisen. Kuitenkaan ei neito ilmaissut pettymystään ääneen.
"Luulin…" aloitti hän, mutta keskeytti ja purskahti puolittain katkeraan nauruun, joka helisi kuin tiuku. "Olipa teillä onni myötä, herra karkuri." Hän tuumi hetkisen. "Miten minun nyt on meneteltävä kanssanne?" kysyi hän sitten.
Bellarion vastasi suorasukaisesti, ei niinkuin köyhä, nimetön koulupoika prinsessalle, vaan niinkuin nuori mies nuorelle naiselle, vertaiselleen.
"Jos uskallan päätellä kasvoistanne, madonna, arvaan, ettette aio korjata tekemäänne erehdystä, josta teillä ei muuten ole ollut sen pahempia seurauksia kuin näiden vaatteitten menetys. Ja nämäkin, jos haluatte…"
Ruhtinatar heilautti kättään. "Pyh, mitä vaatteista? Mutta minä mainitsin nimiä."
"Niinkö? Olen unohtanut ne." Ja kun neito tuijotti häntä epäilevän näköisenä, selitti hän: "Unohtamisen taito vaatii yhtä hyvää muistia kuin muistamisenkin kyky. Ja minun muistini on aivan erinomainen. Sinä hetkenä, jolloin poistun tästä puutarhasta, unohdan käyntini täällä kokonaan."
Tuokion tauon jälkeen virkkoi neito hitaasti: "Jos voisin luottaa teihin ehdottomasti…" Hän vaikeni.
Bellarion hymyili. "Ellette ole siitä varma, on parasta, että kutsutte vartioston. Mutta jos niin teette, muistan ehkä jälleen nuo nimet, jotka nyt olen unohtanut."
"Mitä? Uhkaatteko?"
Terävä huudahdus, äkkinäinen kädenliike. Bellarion ymmärsi arvanneensa oikein.
Nuori neito oli sekaantunut joihinkin puuhiin. Bellarionin vastaus todisti hänen aivojensa toimivan merkillisen nopeasti.
"En, madonna. Minä vain osoitan teille, että teidän on luotettava minuun. Jos epäilette, ette voi toimittaa minua pidätetyksi enempää kuin vapauttaakaan minua."
"Kunniani kautta, herra, olettepa merkillisen ovela ollaksenne luostarissa kasvanut."
"Luostarissakin, madonna, saattaa oppia oveluutta." Ja yht'äkkiä valtasi hänet kumma, vastustamaton halu palvella tuota edessään seisovaa, hurmaavaa olentoa, suorittaa hänelle velkansa. Luultavasti hän ei itsekään oikein ymmärtänyt niitä vaikuttimia, jotka saivat hänet lausumaan: "Jos voitte luottaa minuun, madonna, niin antakaa minun tehdä jotakin hyväksenne."
"Tehdä jotakin hyväkseni?"
"Niin. Enkö voisi palvella lähettinänne? Asettua odottamanne miehen tilalle? Otaksun nimittäin, että teillä on joku viesti lähetettävänä."
"Otaksutteko?"
"Kaikesta siitä päättäen, mitä olette sanonut."
"Sanoin niin kovin vähän." Neito oli epäluuloinen.
"Olen tehnyt erinäisiä johtopäätöksiä. Ehkä liiankin rohkeita. Antakaas, kun kerron." Bellarion taisi kerskailla hieman. "Odotitte viestiä joltakin Barbaresco-nimiseltä herrasmieheltä. Jätitte katuoven raolleen, jotta lähetti pääsisi puutarhaan, ja odotitte häntä yksinänne. Seuraneitonne, joista ainakin toiseen luotatte täydellisesti, jätitte pidättelemään hoviherroja etäämpänä, vartioidessanne suljettua puutarhaa. Tästä päättelen, että olitte levoton ja haluatte pitää asian salassa. Olitte levoton, koska olitte turhaan odottanut viestintuojaa jo kaksi viikkoa, ja koska tavanmukainen lähetti, messer Giuffredo, oli kateissa. Ehkäpä pelkäsitte, että messer Giuffredolle, kenties messer Barbarescollekin, oli tapahtunut jotakin. Tämä taas todistaa, että ne hankkeet, joita odottamanne viesti koskee, ovat vaarallista laatua. Olenko oikeassa?"
Kysymys oli turha. Vastaus oli selvästi luettavissa ruhtinattaren kasvoista.
"Olette oikeassa jopa siinä määrin, etten oikein tiedä, mitä teistä uskoisin."
"Ette ole tottunut ihmisiin, jotka osaavat käyttää järkeään."
"Vai en!" Hänen äänensä oli kirpaisevan ivallinen. "Tiedättekö, herra, mitä minun järkeni sanoo minulle?"
"Enpä varsin, madonna", vastasi nuorukainen hänen äänensävynsä varoittamana.
"Se sanoo, että teidät on lähetetty virittämään minulle ansaa."
Bellarionille selvisi pian, mitä teitä ruhtinatar oli päässyt tähän otaksumaan. Hän hymyili ja pudisti päätään.
"Väärä johtopäätös. Jos olisin vakooja, ei minua olisi ajettu takaa. Ja eiköhän minulla olisi ollut joku tyhjänpäiväinen viesti teille, jotta helpommin olisitte uskonut, että todella olen lähetti."
Hän oli jälleen oikeassa. Mutta ruhtinatar epäröi yhä.
"Mutta miksi, kun kerran olette päässyt tuosta kaikesta selville, oikeastaan tarjoatte minulle palveluksianne?"
"Sanokaamme kiitollisuudesta sitä kohtaan, joka on pelastanut henkeni."
"Minähän erehdyin henkilöstä. Ette ole velvollinen mihinkään."
"Uskoisin kernaasti, madonna, että olisitte pelastanut minut, vaikka ei mitään erehdystä olisi sattunutkaan. Sitäpaitsi on teidän saatava korvaus tästä upeasta puvusta. Ja loppujen lopuksi on minussa herännyt halu palvella naista, joka on avun tarpeessa, halu, joka käsittääkseni voi herätä kenessä hienotunteisessa miehessä tahansa. On sellaista ennenkin tapahtunut."
Selvemmin hän ei tohtinut tunnustaa, että hän oli ruhtinattaren lumoissa. Ja koska tämä totuus oli tunneasia, jolla ei ollut mitään tekemistä järkeilyn kanssa, hyväksyi hän sen itsekin hieman vastahakoisesti.
Ruhtinatar tarkkasi häntä miettivän näköisenä. Hänen katseensa tuntui etsivän nuorukaisesta jotakin vilpin merkkiä, mutta nähtävästi turhaan.
"Olette kovin epäitsekäs", sanoi hän viimein. "Ehkäpä niinkin."
"Varmasti, jos näin tarjoudutte rupeamaan vaeltavaksi ritariksi."
Neito oli, kuten Bellarion oletti ja myöhemmin totesi, perin pahassa pulassa, ja nuorukaisen ehdotus houkutteli. Olisiko ehkä sallimus sittenkin lähettänyt tämän kulkurin häntä pelastamaan?
"Voisitte joutua suureen vaaraan", virkkoi hän, "suurempaan kuin pari tuntia sitten."
"Vaara vain lisää yrityksen viehätystä", komeili Bellarion, "ja älyllä siitä selvitään."
Ruhtinatar hymyili, jopa nauroi lopulta ääneen. "Luotatte vahvasti älyynne."
"Vaikka, tarkoitatte, viimeisten neljänkolmatta tunnin kokemukset eivät juuri anna siihen aihetta. En unohda saamiani opetuksia, uskokaa minua."
"No, hyvä. Koettakaamme." Ja hän antoi Bellarionille varovaiseen muotoon laaditun viestin, joka, vaikka se olisi joutunut vaarallekin henkilölle, tuskin olisi voinut saattaa lähettäjää vaikeuksiin. Bellarionin oli etsittävä käsiinsä kreivi Barbaresco, josta neito ei kertonut muuta kuin että hän asui jossakin tuomiokirkon takana, tiedusteltava hänen vointiaan ja ilmoitettava, että erinäisten tietojen viipyminen oli saattanut ruhtinatar Valerian levottomaksi. Valtuutukseksi sai nuorukainen mukaansa kultatukaatin puolikkaan. Se ilmaisisi, kuka hänet on lähettänyt.
"Huomenna illansuussa on katuovi jälleen raollaan. Odotan teitä."
VI luku.
Te näette nyt messer Bellarionin astuvan suuren, salaperäisen seikkailun viettävälle polulle. Onneksi hän ei tiennyt, minne se johti ja mikä häntä määrän päässä odotti. Verrattain varma saattoi hän olla vain siitä, ettei se ainakaan vienyt häntä Paviaan, kreikankieltä opiskelemaan ja harhaopista puhdistumaan.
Lorenzaccio da Trino on vastuussa enemmästä kuin niistä epäluuloista, joiden perusteella lainvalvojat Bellarionia vainosivat.
Syysyön pimeydessä, kuun mentyä mailleen, Bellarion puvussa, joka kelpasi symbolisoimaan hänen elämänsä uutta tarkoitusta — kohtalon tuulien heiteltävänä oleva korsipoloinen ei vielä sitä itse aavistanut — livahti puutarhan muurissa olevasta ovesta kujaan ja suuntasi askeleensa kaupungin keskustaa kohden.
Saavuttuaan Katedraalikortteliin oli hän törmätä kierroksellaan olevaan vartiostoon. Heittäytyen hoippumaan viritti hän käheällä äänellä laulun ja matki muutenkin niin hyvin kuin taisi iloisesta seurasta palaavaa juomaveikkoa. Kun ei hän osannut mitään remseätä juomalaulua tai muutakaan sopivaa luritusta, turvautui hän erääseen gregorianiseen hymniin, jota hoilasi peräti omituisessa tahdissa. Vartiosto pysähdytti hänet, kielsi häntä häiritsemästä yörauhaa ja tiedusteli, kuka hän oli, mistä tuli ja minne aikoi.
Tähän ei Bellarion ollut valmistautunut. Kuitenkin kohensi hän juhlallisesti ryhtiään.
Hän tiesi, että Casalessa oli augustiniluostari ja ilmoitti röyhkeästi syöneensä illallista siellä. Päästyään näin alkuun, sepitti hän kädenkäänteessä sujuvan jutun peitsimiehille. Muun muassa oli hänen sisarensa naimisissa luostarin esimiehen veljen kanssa, ja hän oli juuri tänään tuonut tältä samaiselta, Ciglianossa asuvalta veljeltä viestin mainitulle esimiehelle. Sitäpaitsi, oli hän, kuten Ciglianossa asuva lankomieskin, Savoijin herttuan alamaisia. Hän asui lihallisen serkkunsa, kreivi Barbarescon luona, mutta tässä kirotussa pimeydessä oli taloa perin vaikea löytää.
"Suuri Bacchus!" taivasteli vartioston johtaja miestensä suureksi riemuksi, "sekö tässä on hätänä?"
Bellarion vuolas sanatulva oli pelastanut hänet ensi hädästä, mutta hän kauhistui hengessään monia valheitaan. Vartiosto lähti avuliaana, kenties myös juomarahan toivossa, opastamaan häntä serkun asunnolle.
He suuntasivat kulkunsa kapealle, tuomiokirkon takana olevalle kadulle, jonka varrella olevista taloista kreivi Barbarescon omistama oli ehdottomasti komein. Jyskytettiin voimakkaasti ovea ja lopulta ilmestyi yläpuolella olevaan ikkunaan miehen pää. Värisevä ääni tiedusteli, kuka siellä pyrki sisään.
"Hänen ylhäisyytensä serkku", vastasi vartioupseeri. "Rientäkäähän avaamaan."
Ylhäältä kuului mutinaa ja Bellarion odotteli sydän kurkussa kieltävää vastausta.
"Mikä serkku?" uteli lopulta syvä ääni. "En odota ketään tähän vuorokauden aikaan."
"Hän on suuttunut minuun", selitti Bellarion. "Lupasin illastaa hänen kanssaan." Ja korottaen ääntään huusi hän herra Barbarescolle: "Vaikkakin on jo myöhäinen, pyydän sinua, serkku, laskemaan minut sisään. Selitän sinulle kaikki. Ja annahan minulle tukaatti, että voin palkita näitä kunnon sotilaita. Olen luvannut heille juomarahaa, mutta minulla on vain tukaatin puolikas, tarkoitan puoli tukaattia. Ja puolella tukaatilla ei potkita pitemmälle kuin tukaatin puolikkaallakaan."
Sotilaat virnistivät juopuneen lavertelulle. Ylhäältä ei pitkään aikaan kuulunut mitään. Vihdoin virkkoi sama syvä ääni kuin äskenkin: "Odottakaa!" Ikkuna paiskattiin kiinni.
Kalisteltiin avaimia ja siirreltiin salpoja ja lopulta lensi ovi auki. Kynnyksellä seisoi kynttilää pidellen punaiseen yönuttuun pukeutunut mies. Lepattavan liekin valossa saattoi nähdä, että hänellä oli lihavat, punakat kasvot. Mustien kulmakarvojensa alta katseli hän terävästi rauhanhäiritsijöitä.
Bellarion riensi jatkamaan selityksiään. "Rakas serkku, suo anteeksi.Minun olisi pitänyt palata aikaisemmin."
Hän seisoi lähempänä kreiviä kuin vartiosto, ja saattoi senvuoksi irvistää varoittavasti.
"Anna heille tukaatti vaivojen palkaksi, serkku, jotta pääsevät jatkamaan kierrostaan."
Hänen ylhäisyytensä alkoi käsittää, mistä oli kysymys.
"Kiitän teitä, herra", sanoi hän upseerille, "ystävällisyydestänne serkkuani kohtaan." Ja samassa pudotti hän kultakolikon reippaasti ojennettuun käteen. "No, serkku, käyhän sisään."
Mutta niin pian kuin hän oli jäänyt kahdenkesken nuorukaisen kanssa kynttilän heikosti valaisemaan porraskäytävään, muuttui hänen käytöksensä.
"Kuka te olette ja mitä hittoa te tahdotte?"
Bellarion hymyili leveästi. Humala näytti yht'äkkiä hälvenneen. "Ellette jo olisi itse vastannut noihin kysymyksiin, herra, ette olisi laskenut minua sisään, ettekä eronnut tukaatistanne. Olen se, jona minua pidätte. Vartiosto tietää, että olen serkkunne, joka on käynnillä Casalessa ja asuu luonanne. Pelkäsin, ettette ottaisi minua vastaan ja siksi mainitsin tukaatin puolikkaan jonkinlaisena tunnussanana."
"Viisaasti tehty. Kuka teidät on lähettänyt?"
"Taivahan taatto! Onpas kysymys. Ruhtinatar Valeria tietysti.Katsokaahan!" Hän piteli rahanpuolikasta Barbarescon nenän alla.
Hänen ylhäisyytensä otti kultakappaleen ja luki siihen kaiverretun päivämäärän. Antaen sen takaisin hän kääntyi ja lähti nousemaan portaita, kehoittaen nuorukaista seuraamaan. He astuivat huoneeseen, jonka seinät olivat likaisten verhojen peitossa ja lattia siivoamaton. Herra Barbaresco sytytti muutamia kannattimiin pistettyjä kynttilöitä ja veti nojatuolin kirjoituspöydän ääreen. Kehoitettuaan vierasta istumaan tiedusteli hän: "Mikä on nimenne?"
"Bellarion."
"En tunne ketään sen nimistä."
"En minäkään, itseäni lukuunottamatta. Mutta se ei tee mitään.Bellarion kelpaa yhtä hyvin kuin joku muu nimi."
"Ah!" Barbaresco ilmaisi käsittävänsä, että nimi oli tekaistu. "Ja minkä viestin tuotte?"
"En mitään. Tulen päinvastoin pyytämään tietoja. Hänen korkeutensa on perin levoton, kun ei ole kuullut teistä mitään, vaikka hän on odottanut messer Giuffredoa jo kaksi viikkoa."
Bellariolla ei ollut aavistustakaan siitä, ken messer Giuffredo mahtoi olla, mutta hän arvasi, että tuon nimen mainitseminen tekisi hänen juttunsa uskottavammaksi, ehkäpä johtaisi Giuffredon henkilöllisyyden paljastamiseenkin. Hän päätti, yhä tummasilmäisen ruhtinattaren lumoissa, päästä perille mahdollisimman paljosta, vieläpä ylittää valtuutensakin, jos voisi.
"Giuffré pelästyi. Sen pojan vatsa ei sietänyt paljon. Viime kerralla luuli hän nähneensä vakoojia lähetty villaan, eikä suostunut enää lähtemään asioillemme mistään hinnasta."
Tässä ei siis ollut kysymys mistään lemmentarinasta, tuumi Bellarion. Giuffredo oli pelkästään lähetti, eikä mitään muuta. Barbarescoa, pulleaa viisikymmenvuotiasta, ei mitenkään voinut kuvitella ruhtinattaren rakastajaksi.
"Eikö ketään muuta voitu lähettää Giuffredon asemesta?"
"Lähettiä, ystäväni, ei löydetä niinkään helposti. Muuten, viimeisten kahden viikon kuluessa ei ole tapahtunut mitään niin tärkeätä, että sitä välttämättä olisi tarvinnut ilmoittaa ruhtinattarelle."
"Siitäpä olisi pitänytkin ilmoittaa, aivan välttämättä, Ymmärrättehän, että juuri tuo vaikeneminen huolestutti hänen korkeuttaan."
Casalelainen herrasmies nojautui taapäin ja tuki kyynärpäitään turpeisiin, punaisiin käsiinsä. Hän tuijotti Bellarionia ylpeästi.
"Kovinpa olette tärkeä, nuori mies. Onko ruhtinatar ottanut teidät uskotukseen?"
Bellarion oli valmistautunut tuohon kysymykseen. "Olen palatsin virkailijoita ja joudun tehtävieni vuoksi paljon tekemisiin ruhtinattaren kanssa."
Roima valhe, mutta sellainen, että hän tarpeen vaatiessa saattoi sitä jatkaa.
Barbaresco nyökkäsi hitaasti.
"Entä mitä on ruhtinatar teille?"
Bellarion hymyili hiukan loukkaantuneesti.
"Miksi tuollaista kysytte?"
"Kysynpä vain."
"Sanommeko, että haluan palvella häntä?" Bellarionin hymy kävi epämääräiseksi. Tämä seikka, ja hänen vaiteliaisuutensa viittasivat johonkin romanttiseen tunteeseen, mutta Barbaresco tulkitsi oireet toisin.
"Olette kunnianhimoinen! Ahaa! No, se on ihan niinkuin olla pitää."
Ja hänkin hymyili nyt, kyynillistä, rasvaista hymyä, joka herätti Bellarionissa epäluuloja ja vastenmielisyyttä. Hän oli kuitenkin tarpeeksi viisas salatakseen tunteensa, ja yritti itsekin esiintyä julkeasti, jotta Barbaresco puhuisi sitä vapaammin. Rohkeasti ja epäröimättä lähti hän heikolle jäälle.
"Minun ymmärtääkseni hänen korkeutensa odottaa jotakin selitystä… hän ei käsitä toimettomuuttanne." Hän koetti valita mahdollisimman varovaisen sanan, mutta sittenkin kreivi Barbaresco suorastaan raivostui. "Vai toimettomuutta muka!" Hän oli nikahtua kiukkuunsa ja hänen lihava naamansa hehkui tummanpunaisena. Ja äkäisenä alkoi hän nyt luetella aikaisempia palveluksiaan.
Bellarion sai vähitellen, varovasti kysellen, myönnellen, arvaillen ja vastaan väittäen Barbarescosta irti koko jutun. Samalla lisäsi hän tietomääränsä lukuisilla historiallisilla totuuksilla, jotka tähän saakka olivat olleet hänelle tuntemattomia.
Ruhtinatar Valeria oli antautunut vaaralliseen leikkiin, apunaan muutamia Montferratista karkoitettuja guelfiaatelismiehiä, joiden johtajana Barbaresco toimi. Ruhtinatar oli uljas ja rohkea, ajatteli Bellarion, ja hänen ihailunsa kasvoi sitä mukaa kuin kreivin tarina edistyi.
Laajaa ja mahtavaa Montferratia hallitsi näihin aikoihin Theodore, markiisi Gian Giacomon, suuren Ottonen perillisen, setä ja holhooja. Gian Giacomo itse oli vielä alaikäinen. Montferratin valtiaat olivat olleet sotaisia aina kuulusta ristiretkeilijästä Guglielmosta alkaen, ja heidän ylpeytensä ja vallanhimonsa oli vain lisääntynyt, kun sata vuotta sitten sukuun sekaantui Palaelogien verta. Giovanni Oikeamielinen näet kuoli ilman miespuolista perillistä ja Montferratin ohjakset joutuivat silloin hänen sisarensa Violanten ja keisari Andronicus Comnenus Palaeologuksen nuoremmalle pojalle, joka Montferratin hallitsijana otti nimen Theodore I.
Nykyinen valtionhoitaja Theodore oli sotaisa niinkuin suvun muutkin jäsenet, mutta lisäksi hän oli viekas ja kavala. Hän oli käynyt huonoa koulua aikanaan, oleskellessaan serkkunsa, Milanon herttuan Gian Galeazzon, hovissa. Epäilemättä oli hän tällöin joutunut läheltä seuraamaan Gian Galeazzon toimintaa ja ihaillut sitä nerokasta kekseliäisyyttä, jolla tämä aina selvisi vihamiehistään. Herttua osasi tehdä valkoisestakin mustan ja päinvastoin.
Juuri sama Gian Galeazzo oli muun muassa saattanut Alberto d'Esten niin epäluuloiseksi, että tämä lopulta oli murhannut kaikki sukulaisensa. Herttua koetti tällä tavoin herättää Alberton ferraralaisissa alamaisissa sellaista inhoa hallitsijaansa kohtaan, että he tämän kuoltua mielihyvin siirtyisivät milanolaisen valtikan alle. Hän sepitti rakkauskirjeitä, joista kävi ilmi, että hänen kalliin ystävänsä, Mantuan kreivin Francesco Gonzagan vaimo oli lemmensuhteessa miehensä sihteeriin, ja sai tällä tavoin Gonzagan surmauttamaan puolisonsa — joka sivumennen sanoen oli Galeazzon käly — ja revityttämään sihteerin pieniksi kappaleiksi, niin että Mantua viimein nousi yhtenä miehenä hallitsijaansa, ihmissutta, vastaan. Monta muutakin lombardialaista ruhtinasta hän ystävyyttä teeskennellen houkutteli tekoihin, jotka lopulta nostattivat heidän alamaisensa heitä vastaan. Tällainen sodankäyntitapa tuli paljon halvemmaksi kuin suurien armeijojen ylläpito, jotapaitsi se oli paljon tehokkaampi kuin aseellinen taistelu, sillä kansa ei koskaan kunnioita eikä rakasta voittoisaa valloittajaa niin paljon kuin pelastajaa.
Kaikesta tästä oli markiisi Theodore päässyt selville. Hän oli nähnyt, miten Gian Galeazzo vuosi vuodelta laajensi alueitaan käyttämällä tätä "järjestelmäänsä", ja hän oli varma siitä, että milanolainen lopulta olisi saanut koko Pohjois-Italian haltuunsa, ellei rutto vihdoin olisi teljennyt häntä Melegnanon linnaan, missä hän kuoli armon vuonna 1402.
Markiisi Theodoren kouluutus oli avannut hänen silmänsä näkemään ja hänen korvansa kuulemaan, ja merkillisen valppaasti älysi hän sellaisetkin asiat, jotka viattomammille ihmisille olisivat jääneet ikuisiksi salaisuuksiksi.
Hän käsitti esimerkiksi, että korkean ja kunnioitetun aseman pysyttämiseen oli kansan alati kasvava suosio tarpeen. Ja kansan suosion taas saattoi saavuttaa vain jaloilla, ylevillä ominaisuuksilla. Yksityiseen mieheen voi vaikuttaa vetoamalla hänen huonoimpiin vaistoihinsa, mutta joukko vaatii hyveitä.
Tälle totuudelle, lausui Barbaresco, perusti markiisi Theodore politiikkansa, jonka päämääränä oli Montferratin valtaistuin. Kerskailemalla monenkaltaisilla hyveillä, esiintymällä vaatimattomasti, harjoittamalla hyväntekeväisyyttä ja ottamalla huomioon kansankin mielipiteet ja toivomukset oikeutta jakaessaan, pyrki hän alamaistensa suosioon. Mutta kaikessa hiljaisuudessa hän samalla työskenteli veljenpoikansa pään menoksi.
Poika oli valitettavasti heikko ja kehittymätön. Hän oli niitä nuorukaisia, joita yhtä helposti voi johtaa hyvään kuin pahaankin. Ja Theodore huolehti siitä, että hänellä oli mahdollisimman epäterveellistä seuraa. Corsario, milanolainen opettaja, oli sairaalloisen kunnianhimoinen, lahjottu lurjus. Kaikki, mikä suinkin olisi voinut kehittää älyä ja jalostaa luonnetta, sivuutettiin järjestelmällisesti, ja jo varhaisimmassa nuoruudessaan joutui poika paheiden tielle. Castruccio, kreivi Fenestrella, Gian Giacomon ensimmäinen kamariherra, oli turmeltunut savoijlainen, joka oli menettänyt pelissä perintönsä jo ennenkuin se oli hänen käsissäänkään. Oli helppo arvata, minkävuoksi valtionhoitaja oli valinnut hänet veljenpoikansa alituiseksi seuralaiseksi.
Tässä Bellarion viisaan näköisenä pisti väliin: "Eiköhän vain markiisiTheodore laske väärin? Kansa tietää, että hän suosii Castrucciota.Jos Castruccio aikaansaa vahinkoa, esittää kansa laskun markiisille."Barbaresco nauroi ivallisesti.
"Joko arvioitte Theodoren kekseliäisyyden liian vähäiseksi tai sitten olette kulkenut silmät ummessa. Eikö valtionhoitajalle jo monasti ole huomautettu Castruccion sopimattomuudesta pojan seuralaiseksi? Vettä myllyyn vain — markiisi saa siitäkin aiheen kerskailla omalla hyveellisyydellään: hän on muka monasti tahtonut lähettää pois messer Corsarion, mutta nuori markiisi on niin ihastunut ystäväänsä, ettei tahdo hänestä luopua. Mikä taas on todistus pojan huonoista taipumuksista."
"Niinpä niin", nyökkäsi Bellarion.
Hänen hitautensa ärsytti Barbarescoa. "Castruccio on todellakin pojan suosiossa. Hän kerskuu olemattomilla hyveillä ja on osannut tehdä itsestään oikean sankarin pojan silmissä. Valtionhoitaja voi tuskin mistään löytää itselleen parempaa apulaista tai nuorelle markiisille huonompaa seuraa."
Näin pääsi Bellarion selville markiisi Theodoren aikeista ja siitä liikkeestä, jonka tarkoituksena oli estää häntä toteuttamasta unelmiaan. Tämän liikkeen sieluna oli ruhtinatar Valeria, sen aivoina Barbaresco. Aikomus oli riistää hallitusohjat Theodoren käsistä ja antaa ne hallitusneuvostolle siksi kunnes Gian Giacomo ehtisi täyteen ikään. Barbaresco otaksui pääsevänsä tämän neuvoston presidentiksi.
Bellarion oli huolestunut.
"Pahinta kaikesta on, että markiisi Theodore on kansan suosiossa."
Barbaresco pullisteli rintaansa. "Jumala auttaa kyllä oikeata asiaa."
"En epäilekään yli-inhimillisiä, vaan omia voimiamme."
Tämä tyyni huomautus palautti Barbarescon maan päälle. Hänen käytöksensä muuttui hieman. Hän ei enää ollut niin avosydäminen kuin tuokiota aikaisemmin, vaan ilmaisi ajatuksensa hiukan epämääräisesti. Toiminta aloitettaisiin, sanoi hän, paljastamalla valtionhoitajan kavaluus. Ruhtinattaren puolella oli jo toistakymmentä aatelismiestä, jotka kaikki työskentelivät asian hyväksi. Kun totuus Theodoresta ennättäisi levitä tarpeeksi laajalle, selvittäisiin lopusta helposti.
Siinä kaikki, mitä Bellarion sai irti. Hän yritti kuitenkin vielä:
"Tämän kaiken ruhtinatar jo tietää. Tämä ei riitä hälventämään hänen levottomuuttaan. Eikö ole mitään varmaa, lopullista…?"
Barbaresco oli vaivaantunut. Ruhtinattaren tuli olla kärsivällisempi. Luottakoon ystäviinsä vain. Bellarion oli kuitenkin itsepäinen, ja lopulta suutahtanut kreivi lupasi kutsua toverinsa koolle seuraavana aamuna, jotta Bellarion saisi yrittää heiltä tarkempia tietoja ruhtinattarelle vietäviksi.
Bellarion tyytyi tähän ja pyysi saada jäädä taloon yöksi. Hänet ohjattiin kohtalaiseen, tyhjään huoneeseen, missä häthätää kyhättiin kuntoon kova, eikä varsin siisti vuode. Väsynyt nuorukainen vaipui siitä huolimatta pian uneen.
VII luku.
Seuraavana aamuna kreivi Barbaresco ruhtinattaren tarmokkaan lähetin kiusaamana keräsi luokseen puoli tusinaa aatelismiehiä, jotka, kuten hänkin, olivat sekaantuneet tuohon mielettömään salaliittoon Montferratin valtionhoitajaa vastaan. Useimmat heistä, muitten muassa kreivi Enzo Spigno, olivat karkoitettuja guelfejä, jotka salaa olivat palanneet Casaleen.
He juttelivat koko joukon, kuten tällaisissa kokouksissa on tapana, mutta keskustellessaan keinoista, joilla päämäärään oli pyrittävä, olivat he niin varovaisia ja niukkasanaisia, että Bellarion lopulta päätti ärsyttämällä heitä saada jotakin varmaa tietoonsa.
"Hyvät herrat, tästä ei päästä hullua hurskaammiksi. Mitä pitää minun sanoman hänen korkeudelleen? Ainoastaanko, että kreivi Barbarescon luona muutamat Montferratin aatelismiehet väittelevät nuoren markiisin rikkomuksista?"
He tuijottivat häntä pitkään ja vilkuilivat sitten synkän kysyvästi toisiaan. Barbaresco otti lopulta vastatakseen.
"Panette kärsivällisyyteni kovalle koetukselle. En sietäisi tuota äänensävyä hetkeäkään, ellen tietäisi teidän nauttivan ruhtinattaren luottamusta."
"Ellei niin olisi, olisikin äänensävyni toinen."
"Äkkiäpä äityi hänen korkeutensa näin kärsimättömäksi", huomautti joku.
"Hänen kärsimättömyytensä ei ole niinkään äkillinen kuin sen ilmaus. Kerronpa teille erään asian: edellinen lähettinne, Giuffredo, ei tuntunut ruhtinattaresta luotettavalta. Senvuoksi hän ei uskonut Giuffredolle mitään tärkeitä asioita. Te puolestanne varotte panemasta omaa nahkaanne alttiiksi — pesisitte kätenne, jos yritys lopulta ei onnistuisikaan."
Tämä viimeinen otaksuma oli melko rohkea, mutta Bellarion näytti uljasta naamaa. Ja kun he eivät väittäneet vastaan, ymmärsi hän heidän itse asiassa pyrkivän pitemmälle kuin mitä yrittivät uskotella.
Äänettöminä he mittailivat häntä katseillaan, kunnes viimein kreivi Spigno, laiha, tumma aatelismies, joka keskustelun aikana tekemistään huomautuksista päättäen oli markiisi Theodoren vihamiehistä katkerin, purskahti nauruun.
"Jumalavita! Hän on oikeassa." Hän kääntyi ja sano Bellarionille: "Herraseni, ansaitsisimme ivanne täydellisesti, ellei meillä olisi suurempia suunnitelmia kuin…"
Toverien joukosta kuului varoittavia huudahduksia. Hän välitti niistä vähät ja jatkoi:
"Ei muuta kuin sotamies väijyksiin…"
Pitemmälle hän ei päässyt. Huoneessa nousi melu. Barbaresco ja eräs toinen tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja yleistä hälinää äänekkäämpinä kajahtelivat jos jonkinlaiset haukkumanimet. Spigno sai kuulla olevansa "narri" ja "hullu" ja paljon muutakin. Hänet vaiennettiin ja sitten käännyttiin jälleen Bellarionin puoleen. Tämä oli seissyt paikallaan liikahtamatta, teeskennellen mitä suurinta ällistystä.
Ovela, rasvainen Barbaresco ryhtyi karkoittamaan väärää käsitystä, jonka Bellarion mahdollisesti oli saanut.
"Älkää välittäkö hänestä, herraseni. Hän on aina hätäillyt suotta. Hänkin on kärsimätön, mutta ymmärrättehän, ettei hätiköiminen saa tulla kysymykseen tällaisissa asioissa."
Varomaton vastaus voisi nyt käydä kohtalokkaaksi, ymmärsi Bellarion. He tahtoivat uskotella hänelle, että Spigno oli lörpötellyt omiaan, ja heidän vaanivat katseensa koettivat hänen ilmeestään urkkia, paljonko — hän kreivin sanoista uskoi. Senvuoksi turvautui hän jälleen teeskentelyyn ja kohautti harmistuneen näköisenä olkapäitään.
"Kärsivällisyyskin on vika, jos se menee liian pitkälle. Nopea toiminta" — hän nyökkäsi kreivi Spignolle — "on parempi, kuin suottapäiväinen varovaisuus silloin kun aikaa on niukasti."
"Olette kovin nuori", sanoi Barbaresco nuhtelevasti. "Kunhan ikänne lisääntyy, ajattelette toisin."
"Tuntuu siltä", arveli Bellarion heitä tyynnyttääkseen, "ettei teillä tosiaan ole mitään tiedoittamisen arvoista." Ärtyneen näköisenä heittäytyi hän nojatuoliinsa.
Neuvottelu päättyi heti tämänjälkeen, ja salaliittolaiset lähtivät yksitellen matkoihinsa. Myös Bellarion alkoi tehdä lähtöä lupaillen kuitenkin palata illalla, jos ruhtinattarella ehkä olisi jotakin tiedoitettavaa. Hyvästiä heittäessään hän vielä kysyi:
"Palatsin puutarhassa olevassa paviljongissa tehdään paraikaa maalaustöitä. Tiedättekö, kuka on saanut ne suorittaakseen?"
Kaikesta päättäen tuntui kysymys Barbarescosta oudolta, mutta hän vastasi kuitenkin luulevansa, että työ oli uskottu eräälle Gobbo-nimiselle miehelle, joka asui Via del Canen varrella.
Tuntia myöhemmin astui Bellarion Gobbon työpajaan. Vanha Gobbo itse ahersi kaikenlaista kamaa täynnä olevassa huoneessa imelän, enkeliä esittävän maalauksen kimpussa. Hän myönsi heti saaneensa paviljongin koostamisen tehtäväkseen.
"Molemmat poikani ovat siellä paraikaa työssä, teidän ylhäisyytenne."
Bellarion hätkähti kuullessaan olevansa "ylhäisyys", mutta muisti samassa tulipunaisen pukunsa, metallivyön ja siitä riippuvan tikarin kullatun kahvan.
"Työ sujuu vallan liian hitaasti", ärähti hän.
Vanha mies hätääntyi. "Armollinen herra, siitä kehkeytyy ihana fresko…"
"Poikanne tarvitsevat apua."
"Apua!" Vanhus kohotti kätensä. "Mistä minä yhtäkkiä saan niin taitavia apulaisia, kuin olisi tarvis?"
"Tässä on yksi", vastasi Bellarion ja taputti rintaansa.
Hämmästynyt Gobbo katsoi vierastaan tarkemmin Bellarion astui askeleen lähemmäksi ja alensi ääntään:
"Sanon suoraan, mistä on kysymys. Hänen korkeutensa seurueessa on muuan neito…" Hän ummisti tarkoittavasti toisen silmänsä.
Gobbon laihoille kasvoille ilmestyi ovela hymy.
"Huomaan, että ymmärrätte", sanoi Bellarion hymyillen hänkin. "Minun on aivan mahdoton päästä tuon neidon puheille, nähkääs. Erinäiset asiat, käsitättehän estävät… Jos suostutte auttamaan minua, ette tee sitä turhaan."
Gobbo kääntyi vakavaksi. "Jos tämä tulee ilmi", aloitti hän.
"Ei ole pelkoa. Luottakaa minuun. Hyvityksenä sanokaamme… viisi tukaattia."
"Viisi tukaattia!" Suuri summa. Mestari Gobbo oli nyt aivan varma siitä, että hän oli tekemisissä suuren herran kanssa. "Viidestä tukaatista —" Hän vaikeni ja kynsi päätään.
Bellarion älysi, että tässä oli toimittava nopeasti
"Kuulkaahan, ystäväiseni. Lainatkaa nyt minulle sopiva työmekko ja muut tarvittavat kamppeet, ja pitäkää huolta vaatteistani siksi kunnes palaan. Saatte rahat palatessani."
Hän osasi olla vastustamaton kun halusi ja tänään hänellä oli onni myötä. Puoli tuntia myöhemmin asteli hän jo palatsia kohden muka Gobbon lähettämällä asialla.
Bellarion pääsi Gobbon sällinä esteettä palatsin puutarhaan. Hän esitti asiansa paviljongissa työskenteleville taiteilijanuorukaisille ja sai tehtäväkseen sekoittaa heille värejä. Kärsimättömänä hän sitten kyyhötti tölkkien ääressä odotellen päivänlaskua ja nuorukaisten kotiinlähtöä.
Joitakin tunteja myöhemmin kuuli lammen rannalla asteleva Dionara-neito jonkun puhuttelevan häntä marmorisillalta käsin.
"Madonna! Armollinen madonna!"
Dionara kääntyi ja näki pitkän, tummatukkaisen nuorukaisen, jolla oli väritahra kasvoissa ja yllään nuhruinen mekko, heiluttelevan kutsuvasti pitkävartista sivellintä.
"Eikö hänen korkeutensa", tiedusteli nuorukainen, "suvaitsisi armollisesti pistäytyä katsomassa, miten työt edistyvät?"
Neito katseli pitkin nenänsä vartta eikä vastannut. Nuori mies jatkoi:"Ja kuulemassa uutisia siltä samaiselta nuorukaiselta, jolle häneilen oli niin ystävällinen?" Dionaran ilme muuttui niin äkkiä, ettäBellarion naurahti.
Ruhtinatar tuli yksin katsomaan freskoja. Seuraneito jätettiin sillalle vartioimaan. Temppelissä istui telineillä tyytyväisen näköinen nuorukainen sääriään heilutellen, toisessa kädessä sivellin ja toisessa väripötkö. Ruhtinatar katseli häntä äänettömänä. Bellarion ei kuitenkaan pannut hänen kärsivällisyyttään koetukselle.
"Madonna, ettekö tunne minua?" Hän hankasi hihalla väritahran kasvoistaan. Mutta jo hänen äänensä riitti ilmaisemaan, kuka hän oli. "Messer Bellarion! Te!"
"Minä itse". Hän hyppäsi alas telineiltä. "Nöyrin palvelijanne."
"Mutta miksi… minkätähden?" Hänen silmänsä olivat hämmästyksestä pyöreinä.
"Olen ollut ahkerassa puuhassa, madonna, ja minulla on siksi paljon kertomista, ettei sitä kuiskata yht'äkkiä pensasaidan takaa."
"Tuotte tietoja?"
"Saamani viesti on perin mitätön. Minulle ilmoitettiin vain, että messer Ginffredo viime kerralla luuli nähneensä vakoojia kintereillään, eikä senvuoksi enää suostunut lähetiksi. Mitään tiedoittamisen arvoista ei ole tapahtunut sitten hänen viime käyntinsä. Lisäksi sanoi messer Barbaresco, että asiat edistyvät tyydyttävästi, mikä minun käsittääkseni merkitsee, ettei ainakaan teidän asianne edisty. Kuuntelin hänen ja hänen leveilevien tovereittensa juttuilemista tuntikausia ja uskallan väittää, ettei koko hanketta ajeta niinkuin te haluaisitte. Siitä ei loppujen lopuksi koidu mitään muuta kuin onnettomuutta."
Hän näki suuttumuksen punan kohoavan neidon kasvoille ja vihan salamoivan hänen tummissa silmissään. Tyynesti odotteli hän räjähdystä, mutta sitä ei kuulunutkaan. Päinvastoin oli ruhtinattaren ääni sangen viileä hänen lausuessaan: "Herraseni, tarjouduitte lähetiksi. Sekaannutte asiaan, joka ei kuulu teille."
"Kiittäkää Jumalaa siitä", tokaisi Bellarion häpeämättömästi. "On jo aika, että joku nimittää tätä asiaa sen omalla nimellä, jotta väärinkäsitykset saataisiin ehkäistyiksi. Arvaatteko, madonna, mihin nuo apuritörkimyksenne pyrkivät? Ette kai. He aikovat toimittaa teidät suoraa päätä hirteen."
Ruhtinatar oli äsken hillinnyt suuttumuksensa, eikä aikonut suuttua uudestaan.
"Ellei teillä ole muuta kertomista, lähden. En halua kuulla kehnon poikanulikan parjaavan ystäviäni."
Bellarion virkkoi kiihkeästi: "Saatanpa hyvinkin olla kehno nulikka, koska olen orpo enkä suurta sukua, mutta nuo teidän herrasmiesystävänne ovat kehnoja luonnostaan. Odottakaa hiukan! Kysykääpä itseltänne miksi palasin, miksi teen enemmän kuin minulta on pyydetty, vaikka samalla antaudunkin vaaraan. Mitä teidän tai Montferratin asiat minulle kuuluvat? Tiedätte itse kuka olen ja mikä on päämääräni. Miksi siis viivyskelen täällä? En suinkaan sattumalta, vaan siksi, etten voi sille mitään, siksi että taivas on niin määrännyt."
Hänen vakavuutensa ja kiihkeytensä tehosivat. Ruhtinatar naurahti, eikä hänen äänessään ollut ivan häivettäkään.
"Arkkienkeli maalarin mekossa!"
"Olette lähempänä totuutta kuin aavistattekaan."
Ruhtinatar hymyili. "Teillä on sangen ylevä käsitys itsestänne."
"Ja teillä on minusta aivan yhtä ylevä käsitys, jahka kerron kaikki mitä tiedän. Olen jo sanonut teille, mitä noilla päättömillä herrasmiehillä on mielessään. He ajavat omia asioitaan. Tiedättekö, mitä kaiken tämän takana oikein on? Tiedättekö, mitä nuo taulapäät suunnittelevat? He aikovat murhata markiisi Theodoren."
Ruhtinatar tuijotti häntä. "Murhata?" kuiskasi hän kauhistuneena.
Bellarion hymyili synkästi. "He eivät ole sanoneet sitä teille, vai mitä? Mutta niin lörppöjä ja hätäisiä he ovat, että ilmaisivat sen minulle — minulle, josta he eivät tiedä enempää, kuin että toin heille tukaatin puolikkaan osoitukseksi luotettavuudestani. Mitähän, jos olisinkin lurjus ja möisin tietoni markiisi Theodorelle, joka epäilemättä olisi valmis maksamaan paljonkin tällaisesta paljastuksesta? Vieläkö uskotte, että olen sattumalta sekaantunut asioihinne?"
"En voi uskoa teitä! En voi!" Ja yhäti kauhuissaan toisti hän itsekseen: "Murhata!"
"Jos he onnistuvat aikeessaan", jatkoi Bellarion, "on kaikki hyvin. Setänne kuolee kunnioitettuna ja ansioituneena miehenä, te ja teidän veljenne pääsette pahasta hengestänne. En ollenkaan paheksu tuota toimenpidettä. Minua harmittaa vain, että liuta pölkkypäitä on hankkeen takana. Jos se epäonnistuisi tai joku juoruaisi siitä sedällenne, olisi veljenne kokonaan hänen armoillaan. Kansa kukatiesi vaatisi hänen tuomitsemistaan hengiltäkin rangaistukseksi kunnioitettua hallitsijaa vastaan tähdätystä salaliitosta."
"Mutta veljeni ei ole ollenkaan sekaantunut tähän hankkeeseen", sanoi ruhtinatar.
Bellarion hymyili säälivästi. "Cui bono fuerit? Tämä on ensimmäinen kysymys, jonka oikeus tekee. Ottakaa varteen varoitukseni! Jättäkää ajoissa nuo miehet omiin hoteisiinsa, ellette tahdo auttaa setäänne toteuttamaan rohkeimpia unelmiaan."
Neidon kalpeus ja hänen kiihkeästi kohoileva povensa ilmaisivat hänen pelästyneen vakavasti. Siitä huolimatta hän epäili. "Kauhistuisin, ellen tietäisi, että valehtelette. He eivät ikinä uskaltaisi hautoa murha-aikeita ilman minun suostumustani."
"Ah, teidän täytyy uskoa minua, madonna. Viimeksi — kuluneitten neljänkolmatta tunnin aikana olen saanut kuulla melkeinpä koko Montferratin historian pääasiassa noilta miehiltä, ja olenpa saanut vihiä heidän omistakin vaiheistaan. Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan, joka ei olisi tuhlannut leiviskäänsä, suistunut teloiltaan joko arvottomana tai onnettaren hylkäämänä."
Miettivästi hymyillen vastasi ruhtinatar: "Puhutte aivan kuin olisitte kaikkitietävä, ettekä kuitenkaan vielä ymmärrä, että onnen suosima ihminen ei kohtaloonsa muutosta halajakaan. Senvuoksi minäkin olen liittynyt onnettomiin."
"Sanokaa lahjottaviin, vallan- ja saaliinhimoisiin seikkailijoihin, epätoivoisiin pelureihin, joiden panoksena on oma pää ja vielä lisäksi teidän ja teidän veljennekin päät. Neuvottelun kuluessa jakoivat he keskenään valtion virat, eikä minuakaan unohdettu. Barbaresco ei tunne muita kannustimia kuin kunnianhimon."
"Barbaresco on säälittävä", vastasi ruhtinatar. "Hän on saanut kärsiä paljon vääryyttä. Kerran, isäni aikana, hän oli valtion mahtavimpia miehiä. Setäni on riistänyt häneltä hänen virkansa, vieläpä hänen omaisuutensakin."
"Markiisi Theodore pystyy, näemmä, hyviinkin tekoihin."
Ruhtinatar ei ollut tietääkseen, vaan jatkoi: "Voinko minä nyt jättää häntä pulaan? Voinko…" Hän vaikeni ja suoristautui. "Mitä sanonkaan?" Hän nauroi ivallisesti. "Jopa teilläkin on keinonne. Saatte minut kyselemään itseltäni tuollaista, te, köyhä, nimetön opiskelija, orpo kulkuri, joka ei voi esittää parempia todistuksia kuin sanansa."
"Keinoni?" Bellarion hymyili hieman surumielisesti. "Totuuksiin perustuvaa logiikkaa vain. Sitä vastaan on vaikea väitellä."
"Niin, jos se perustuu totuuteen. Mutta teillä on ennakkoluuloja."
"Onko heidän murhasuunnitelmansa ennakkoluulo?"
"Heidän intonsa johtaa heidät harhaan…"
"Sanokaa: heidän ahneutensa."
"En salli teidän puhua tuolla tavalla." Neidon silmissä syttyi jälleen viha, suuttumus niiden puolesta, joita hän piti ainoina ystävinä hädässään. Mutta hän hillitsi itsensä heti. "Herraseni, olen kiitollinen avustanne. Jos vielä haluatte tehdä minulle palveluksen, niin ilmoittakaa kreivi Barbarescolle, etten salli tuota salamurhahanketta jatkettavan. Sanokaa, että se on peruuttamaton käskyni. Lisätkää, että minua on toteltava, ja että minä mieluummin paljastan koko suunnitelman markiisi Theodorelle, kuin sallin sen toteuttamisen."
"Tuo joltakin kuulostaa, madonna. Mutta jos te…"
Ruhtinatar keskeytti hänet. "Mihin ikinä nyt ryhdynkin, ilmoitan siitä tavalla tai toisella herra Barbarescolle. Teidän ei ole tarvis vaivautua enempää. Kiitän teitä siitä, mitä olette tehnyt. Jumalan haltuun, herra Bellarion."
Hän oli jo poistumassa kun Bellarion pysähdytti hänet.
"Vielä pikku asia. Tarvitsisin viisi tukaattia."
Ruhtinattaren otsa vetäytyi kurttuun, mutta sitten pilkisti suupielistä hymy.
"Käsitätte yhäti minut väärin, vaikka jo olen sanonut, että jos itse tarvitsisin rahaa, voisin myydä tietoni markiisille. Nuo viisi tukaattia ovat tarpeen Gobbolle, jolta lainasin tämän puvun." Hän kertoi lyhyesti käynnistään Gobbon luona.
Neito katsoi häntä suopeammin. "Kylläpä olette kekseliäs."
"Älyllä selviydytään aina, madonna", muistutti Bellarion.
"Pahoittelen suuresti, että satuin… Annan teille kymmenen tukaattia, jos nimittäin ei ylpeytenne…"
"Pidätte minua ylpeänä?"
Ruhtinatar katseli häntä ylen huvitettuna. "Suorastaan äärettömän ylpeänä, sanomattoman, käsittämättömän suurenmoisena."
"Otan vastaan nuo kymmenen tukaattia saadakseni teidät vakuutetuksi inhimillisyydestäni. Ehkäpä voin käyttää ylijäämänkin teidän korkeutenne palveluksessa.
"Palveluksenne on päättynyt niin pian kuin kreivi Barbaresco on saanut viestini."
Bellarion kääntyi lähteäkseen siinä varmassa vakaumuksessa, että hänen korkeutensa oli käsittänyt erehtyneensä.
Hänen korkeutensa, nähkääs, oli aivan oikeassa, pitäessään Bellarionia hieman pöyhkeänä.
VIII luku.
Bellarion ja Barbaresco istuivat illastamassa. Heitä palveli vanha, sangen siivoton mies, joka suoritti kaikki työt tässä rappeutuneessa talossa. Ateria oli niukka, niukempi kuin Ciglianon luostarin paastopäivällinen, ja viini oli hapanta hailua.
Lopetettuaan syöntinsä puhkesi Bellarion puhumaan pahaenteisen mahtavassa äänilajissa.
"Herraseni, teidän ja minun on nyt saatava asiamme pohdituksi. Kerroin teille jo, ettei hänen korkeutensa vastaa mitään itse viestiin. Ette muuten kaiketi vastausta odottanutkaan, sillä viestinnehän ei sisältänyt mitään. Mutta minä en vielä kertonut, että hänen korkeutensa myös pyysi sanomaan teille jotakin, joka tavallaan on vastaus eräisiin hautomiini ja ruhtinattarelle ilmaisemiini epäluuloihin."
Barbaresco haukkoi ilmaa. Hän tuijotti nuorukaista kiinteästi. Hän oli selvästikin ällistynyt ja ponnisteli kovin hillitäkseen itsensä ennenkuin vastasi:
"Miksi ette kertonut tätä aikaisemmin?"
"Pidin parempana säästää nämä tiedot illallisen jälkeen, jottei minun tarvitsisi lähteä nälkäisenä talosta. Teitä suututtaa tietenkin, että olen maininnut ruhtinattarelle epäluuloistani. Mutta ruhtinatarparka oli niin alakuloinen teidän toimettomuutenne johdosta, että katsoin velvollisuudekseni rohkaista häntä hiukan. Ja niin sanoin, että teillä hyvinkin saattaa olla jotakin tekeillä, vaikka ette välitä sitä kertoa hänelle."
Kuten jo aikaisemmin ehkä olette huomanneet, ei Bellarion aina ollut oikein täsmällinen puheissaan — lieneekö sitten luostarikasvatus ollut tässä suhteessa puutteellinen. Teeskentelynhalu ja -taito oli hänellä niinsanoakseni veressä. Jos kuitenkin olisitte vihjaisseet hänelle itselleen jotakin sentapaista, olisi hän vastannut, että Plato oli opettanut hänet erottamaan huulilla olevan valheen sydämessä olevasta.
"No, mutta jatkakaa! Mitä sitten epäilette?" tiukkasi Barbaresco kiukkuisesti.
"Muistatte kai, mitä kreivi Spigno sanoi, ennenkuin te muut vaiensitte hänet. Sotamiehestä… muistatteko?" Bellarion änkytti hiukan kohdatessaan toisen hehkuvan katseen ja huomatessaan raivokkaaseen irveeseen vääntyneen suun. "Sanoin siis hänen korkeudelleen, kohentaakseni hänen mieltään, että hänen ystävänsä jonakin lähipäivänä ehkä katkaisevat Gordionin solmun — nuolella!"
Barbaresco muistutti hyökkäykseen valmistautuvaa verikoiraa.
"Ah!" äänsi hän. "Ja mitä sanoi ruhtinatar?"
"Hän sanoi jotakin aivan odottamatonta. Luulin kohtaavani ylimielisyyttä, mutta havaitsinkin hänen pelästyvän. Yritin, vaikkakin turhaan, osoittaa hänelle, että tällä tavoin saavutettaisiin päämäärä nopeimmin, että hän, ellei aiemmin ollut tällaista keinoa ajatellut, nyt tekisi viisainten, jos hyväksyisi sen muitta mutkitta."
"Haa! Niinkö sanoitte! Ja hän?"