"Hän käski minun sanoa teille, että jos tosiaan olette jotakin tällaista suunnitellut, heittäisitte aikeenne sikseen. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä tämäntapaisten hankkeitten kanssa. Mieluummin paljastaisi hän koko salaliiton markiisi Theodorelle."
"Jumalavita!" Barbaresco ryntäsi pystyyn, naama tulipunaisena ja otsasuonet pullistuneina.
Näköjään liikkumattomana valmistautui Bellarion torjumaan hyökkäyksen.
Se tuli. Mutta vain sanaryöppynä. Barbaresco syyti ilmoille kaameita ja rivoja herjauksia suunsa täydeltä. "Sinä häpeällinen lurjus! Sinä kolminkertainen nauta! Lörppöilevä apina!" Haukkumasanat sinkoilivat raekuurona Bellarionin niskaan. "Mene takaisin ja kerro hänelle, sinä kaistakalloinen paviaani, ettei koskaan ole ollut kysymyskään mistään vihjaamasi kaltaisesta yrityksestä."
"Eikö?" kiljaisi Bellarion kimeästi. "Vaikka kreivi Spigno —"
"Korjatkoon piru kreivi Spignon, taulapää! Totteletkos? Lähde heti ilmoittamaan, mitä käskin!"
"En kuljeta valheita", tokaisi Bellarion tiukasti. Hän nousi arvokkaan näköisenä.
"Valheita!" örisi Barbaresco.
"Valheita", intti Bellarion. "Jätetään nuo tuollaiset jutut. Ilmaisin hänen korkeudelleen eräitä epäluuloja, mutta omasta mielestäni ne ovat epäämättömiä tosiasioita. Kreivi Spignon sanat ja se hätääntyminen, jonka ne aiheuttivat, eivät jätä epäilemisen varaa. Älykäs mies, enkä minä suinkaan pidä itseäni tyhmänä, saattoi heti arvata totuuden. Osoittakaa minulle ensin, että valehteleminen tässä asiassa on välttämätöntä, ja antakaa minun sitten harkita, miten olisi meneteltävä."
Barbarescon kiukku alkoi jäähtyä. Hän hieroskeli kämmeniään ja retkahti tuoliinsa.
"Jos toverini, Cavalcanti ja Casella ja muut, olisivat arvanneet, paljonko Spignon sanoista ymmärsitte, ette koskaan olisi päässyt hengissä tästä talosta."
"Mutta jos kerran toimitte ruhtinattaren ja hänen veljensä hyväksi, niin miksi ette tiedustele hänenkin mieltään?"
"Hänen mieltään?" Barbaresco hymyili pilkallisesti. "Onko tuokin muka järkevä kysymys? Meidän nuolemme olisi ammuttu, eikä kukaan olisi koskaan saanut tietää, mistä se oli lähtöisin. Nyt te olette lörpötellyt — tietäkää siis, että jos me olisimme niin typeriä, että vieläkin panisimme tuon aikeen täytäntöön, olisi ruhtinatar Valeria ensimmäisenä meitä syyttämässä. Sellainen hän on — ensin itsepäinen, sitten sydämetön ja ilkeä. Ja minä olen nauta käskiessäni teitä ilmoittamaan hänelle, että olette erehtynyt. Jos jousi kuitenkin laukaistaisiin, käsittäisi hän teidän sittenkin olleen oikeassa, ja me saisimme maksaa päällämme."
Hän nojasi kyynärpäillään pöytään ja voihkaisi. "Olette saattanut meidät perikatoon! Jumalani! Perikatoon!"
"Perikatoon?" kertasi Bellarion.
"Murskannut kaikki toiveemme", huudahti Barbaresco. "Ettekö huomaa? Ettekö sitten käsitä mitään, senkin aasi, paitsi asioita, joita teidän olisi parempi olla käsittämättä? Olette tärvännyt omankin asianne. Teidän naamallanne ja esiintymistaidollanne varustettu mies olisi saattanut kiivetä vaikka kuinka korkeaan asemaan, etenkin kun vielä sattuu olemaan ruhtinattaren uskottuja."
"En tullut ajatelleeksi sitä", huokasi Bellarion.
"Ette. Ettekä minua enempää kuin ketään muutakaan!" Hän kiihtyi jälleen. "Vielä eilen luulin pääseväni nykyisestä kurjuudestani, mutta nyt…" Hän jyskytti äkkiä raivoissaan pöytää ja hyppäsi taas pystyyn. "Tämän olette saanut aikaan haljulla hölinällänne."
"Mutta, herraseni, jollakin muulla keinolla —"
"Ei ole muita keinoja. Ei ainakaan meidän käytettävissämme. Ei meillä ole varaa palkata sotajoukkoa. Huomenna saatte kertoa tovereilleni, mitä olette tehnyt, ja katsotaanpa sitten, mitä he ajattelevat."
Tämä ei kuulostanut varsin lupaavalta. Yön kuluessa teki Bellarionin mieli toisenkin kerran nousta ja yrittää karkuun, mutta hän hillitsi kuitenkin halunsa. Oli katsottava, mitä muut salaliittolaiset tuumisivat. Ruhtinatar ehkä vielä tarvitsisi häntä. Tarvitsisi — eikä hän kuitenkaan voinut täysin tyydyttävästi selvittää itselleen, miksi juuri hänen piti panna henkensä vaaraan, jotta ruhtinattaren pulma selviäisi.
Seuraavana aamuna pidetyssä neuvottelussa valkeni Bellarionille pian, millaisessa vaarassa hän todella oli. Salaliittolaiset malttoivat tuskin kuunnella loppuun selontekoa hänen toiminnastaan, ennenkuin he jo vaativat hänen surmaamistaan. Casale aikoi paljastettu tikari kourassa hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Barbaresco astui mahtipontisesti väliin.
"Ei minun talossani!" karjui hän. Murha olisi voinut saattaa hänet syytteeseen.
"Eikä missään muuallakaan, ellette halua tehdä itsemurhaa", varoitti Bellarion kylmästi. Hän astui esiin Barbarescon selän turvista. "Unohdatte, että ruhtinatar Valeria panee vastuun murhastani teidän niskoillenne. Eikä hän syytä teitä ainoastaan siitä, vaan vieläpä valtionhoitajankin murhan suunnittelemisesta. Tuhoamalla minut tuhoatte itsenne." Hän hymyili nähdessään heidän nolot ilmeensä. "Mielenkiintoinen tilanne, vai mitä?"
Saamattomassa raivossaan he nyt kävivät kreivi Spignon kimppuun. Hänhän oli aiheuttanut koko tämän pulman. Enzo Spigno istui liikkumattomana, kasvot valkeina, ja antoi myrskyn raivota. Kun se laantui, virkkoi hän:
"Kiittäisitte minua mieluummin. Minähän vain tunnustelin maaperää, ennenkuin hyökkäsimme. Loppujen lopuksi on vain tapahtunut, mitä odotinkin. Ei pitäisi päästää naisväkeä sekaantumaan tällaisiin asioihin."
"Ei tässä ole päästetty ketään sekaantumaan asioihin", tuhahtiBarbaresco. "Ruhtinatarhan itse pyysi apuani."
"Ja kun me nyt olemme valmiit antamaan sitä", sanoi Casella, "huomaa hän, ettei se ole sentapaista apua, jota hän haluaisi. Mutta entäs sitten? Hän on herättänyt meissä erinäisiä toiveita ja me olemme ahertaneet kovasti saadaksemme ne täytetyiksi."
Samaa asiaa tuntuvat märehtivän kaikki, tuumiskeli Bellarion. Jokainen ajatteli vain omaa etuaan. Ruhtinatar Valeria, valtio ja turmioon tuomittu nuori markiisi eivät merkinneet mitään. Hän ei kuullut heitä mainittavan kertaakaan siinä sekavassa keskustelussa, joka nyt seurasi.
Vihdoin Spigno, narriksi leimattu, osoittautui heistä viisaimmaksi.
"Kuulkaapas, nuori mies", sanoi hän. "Vastatkaa puolestamme ruhtinattarelle, että emme suinkaan aio perääntyä. Olemme ottaneet pelastaaksemme Montferratin ja teemme sen omalla tavallamme. Selittäkää hänelle, ettei hän voi pettää meitä joutumatta samalla itse surman suuhun."
"Kenties on hän jo ottanut tämän seikan huomioon", sanoi Bellarion.
"Niin, mahdollisuutena, mutta ehkä ei välttämättömänä seurauksena. Sanokaa hänelle myös, että hänen veljensä on samassa kadotuksessa. Neito on pannut liikkeelle voimia, joita ei pysty hallitsemaan." Spigno kääntyi kumppaneihinsa. "Olkaa huoleti, hyvät herrat. Huomatessaan tukalan asemansa varoo ruhtinatar visusti vaikeuttamasta toimintaamme niin nyt kuin vastakin."
Bellarion oli pilkallisesti nimittänyt tilannetta mielenkiintoiseksi silloin kun salaliittolaiset olivat aikoneet käydä hänen kimppuunsa. Muistellessaan myöhemmin päivällä tapahtumien kulkua oli hänen pakko tunnustaa olleensa vakavassa vaarassa.
Hän oivalsi täydellisesti ruhtinattaren lähteneen perin heikolle jäälle. Samalla oli hän itse ollut varomaton, aivan kuin shakinpelaaja, joka huomaa vastustajansa mahdollisuudet hyvän siirtoon, mutta luulee, ettei tämä itse niitä äkkää.
Hänestä tuntui, ettei tässä enää ollut muuta tekemistä kuin jatkaa matkaa Paviaan ja jättää ruhtinatar selvittelemään pulmaa mielensä mukaan. Hän huokasi. Apotti oli ollut oikeassa. Luostarin muurien ulkopuolella ei ollut rauhaa. Kaikkein vähimmin sitä oli Montferratissa. Parasta puhdistaa tämän levottomuuden pesän tomu jaloista ja painua Paviaan kreikankielen opintojen ääreen.
Hän kulki hiljakseen öljypuu- ja viiniviljelmien ohi uskotellen itselleen olevansa jo matkalla Paviaa kohti, ja kuvitellen ehtivänsä ennen yön tuloa Sesiaan.
Mutta hämärissä palasi hän Lombardian puoleisesta portista Casaleen, pyrkien palatsiin päin. Hän oli huomannut, ettei ollut niinkään helppo viskata harteiltaan taakkaa, jonka oli ottanut: jos hän sen tekisi, ei hän koskaan voisi unohtaa neidon kalpeita kasvoja ja suuria, ikävöiviä silmiä. Tuo näky seuraisi häntä äänettömänä moitteena, minne hän ikinä menisikin.
IX luku.
Lauantai oli yleinen vastaanottopäivä Montferratin valtionhoitajan, mahtavan markiisi Theodore Palaelogon palatsissa. Silloin sai kuka hyvänsä kääntyä asioineen hänen puoleensa.
Uljas mies, muuten, tämä markiisi. Solakka ja ryhdikäs, vaikka olikin jo viisissäkymmenissä. Hänen avoimet kasvonsa voimakkaine piirteineen, kohtelias ja ystävällinen käytös miellyttivät kaikkia ensi näkemältä. Hänen auliuttaan vastaanottopäivinä ei koskaan käytetty väärin. Tänäkin lauantaina oli palatsissa puheillepääsyä odottavien luku perin kohtuullinen. Vihdoin astui hänen korkeutensa huoneeseen, seurassaan kansleri, poliisikapteeni ja kaksi sihteeriä. Hitaasti edetessään pysähtyi hän tuontuostakin vaihtaakseen sanan pari kunkin läsnäolijan kanssa, ja kun hän suunnilleen tunnin kuluttua jälleen palasi yksityishuoneistoonsa, oli sihteeri saanut vastaanottaa vain yhden ainoan anomuksen, jonka jätti muuan pitkä, tummatukkainen, tulipunaisessa puvussa komeileva nuorukainen.
Viisi minuuttia myöhemmin sihteeri palasi ja astui nuorukaisen luo.
"Onko teidän nimenne Cane?"
Nuori mies kumarsi myöntävästi. Hänet johdatettiin nyt pieneen, hauskaan huoneeseen, jonka ikkunat antoivat puutarhaan. Sihteeri sulki oven ja Bellarion havaitsi seisovansa markiisin edessä. Valtionhoitajan lähekkäin olevat, vaaleat silmät katsoivat tutkivasti häneen. Hoikilla sormillaan hypisteli hän pergamenttikääröä, jonka Bellarion heti tunsi omaksi anomuksekseen.
"Kuka te olette, herraseni?" Ääni oli tyyni ja tasainen; sellaisen miehen ääni, joka ei ilmaise sisimpiä tunteitaan tai ajatuksiaan.
"Nimeni on Bellarion Cane. Olen Bonifacio Canen, Biandraten kreivin ottopoika."
Havaittuaan tarvitsevansa kasvatti-isän, jos mieli puuhissaan menestyä, oli Bellarion valinnut parhaan otettavissa olevan. Näin oli hän korottanut kuuluisan soturin, Milanon herttuan holhoojan Facino Canen, isäkseen.
Markiisin silmät laajenivat hämmästyksestä.
"Oletteko te Facinon poika? Sitten tulette kaiketi Milanosta?"
"En, teidän korkeutenne. Tulen Ciglianon augustiiniluostarista, jonne isäni lähetti minut muutamia vuosia sitten, ollessaan Montferratin palveluksessa. Toivottiin minun astuvan hengelliseen säätyyn. Levoton luonteeni ei kuitenkaan ota oikein viihtyäkseen luostarissa." Näin liitti Bellarion valheen ja totuuden yhteen, antaen Facino Canen hahmon sille tuntemattomalle sotilaalle, joka hänet aikoinaan oli luostariin tuonut ja joka myös oli hänelle kertonut Facinon urotöistä.
"Mutta miksi olette tullut tänne?"
"Sattumalta. Apottini antoi minulle suosituskirjeen, josta minulla piti olla apua matkallani Jouduin tämänvuoksi tekemään tuttavuutta kreivi Barbarescon kanssa ja hänen ylhäisyytensä mieltyi minuun, niin että pyysi minua jäämään tänne suorittaakseni hänelle eräitä pikku palveluksia. Hän huomautti, että minulle täällä voisi avautua tie huomattavaan asemaan, ellen vain harhautuisi oikeasta suunnasta."
Markiisin ohuet huulet vetäytyivät niukkaan hymyyn. "Ja kun te olitte tutkinut asian perinjuurin, havaitsitte, että vielä varmempi tie kunniaan olisi noiden kavaltajaraukkojen pettäminen?"
"Teidän korkeutenne pitää vaikuttimiani mahdollisimman kehnoina." Bellarion puhui varmalla äänellä ja arvokkaasti, esiintyen kuin paras lahjottava lurjus ikään.
"Menettelynne todistaa hyvää älystänne, mutta ei suinkaan kunniallisuudestanne ja lojaalisuudestanne."
"Teidän korkeutenne syyttää minua kavaltajien pettämisestä?"
"Mitä heidän salaliittonsa teihin kuului? Mitä te minulle olette velkaa? Olette vain päättänyt hyötyä mahdollisimman paljon. Hyvä, hyvä. Semmoinen poika se pitää Facinolla ollakin, olittepa nyt sitten otto- tai oma poika. Seuraatte uskollisesti hänen jälkiään. Kyllä teille vielä kunnian kukko laulaa, jos päämääräänne pääsette."
"Teidän korkeutenne! Tulin tarjoamaan palveluksiani —"
"Hiljaa!" Markiisi korotti miellyttävää ääntään hivenen verran. "Nyt puhun minä. Ymmärrän tarkoituksenne täydellisesti. Tunnen miehiä joka lajia, ja jos päätän ottaa teidät palvelukseeni, tapahtuu se yksinomaan senvuoksi, että uskon palkkiontoivon pysyttävän teidät minulle uskollisena. Osaan rangaista petturia, ja rankaisen ankarasti. Pyritte vaaralliseen tehtävään, herraseni." Hän irvisti. "No, oma asianne. Jos selviätte vaikeuksista ja voitatte alhaiset vaistonne, kykenen palkitsemaankin teidät tyydyttävällä tavalla."
Bellarion ei voinut olla punastumatta kuullessaan valtionhoitajan ylenkatseelliset sanat ja nähdessään hänen ivallisen ilmeensä.
"Ehkäpä voin toiminnallani haihduttaa teidän korkeutenne minusta saaman huonon käsityksen."
"Olisinko erehtynyt? Kenties suvaitsette sanoa, minkä vuoksi tahdotte olla juuri minulle näin avulias…"
Bellarion oikaisi ylpeästi ryhtiään ja hänen silmänsä leimusivat. Sisimmässään oli hän hieman ällistynyt. Kovinpa vähillä todistuksilla oli markiisi uskonut…
"Teidän korkeutenne sallinee minun poistua", mutisi hän hampaittensa raosta.
Mutta hänen ylhäisyytensä vain hymyili. Pienemmät tyrannit tyytyivät kiduttamaan ruumista. Markiisi Theodore kidutti sielua.
"Kyllä, kunhan asia on loppuun käsitelty ensin. Tulitte omasta aloitteestanne. Sanokaa nyt: tiedättekö kenenkään muun, kuin mainitsemienne miesten, sekaantuneen tähän salaliittoon?"
"Tiedän heidän yrittävän houkutella muitakin koplaansa, mutta mitään nimiä en osaa mainita. Rohkenen luulla, etteivät nuo nimet mitään merkitsekään. Ne miehet, jotka luettelin, ovat johtajia. Jos heidät nujerretaan, eivät muut kykene mihinkään."
"Seitsenpäinen lohikäärme siis, ja nämä ovat päät. Jos päät isketään poikki…" Hän keskeytti. "Hyvä. Ettekö kuitenkaan ole kuullut mitään nimiä mainittavan heidän neuvotteluissaan?" Hän kumartui eteenpäin ja tuijotti kiinteästi nuorukaista silmiin. "Eikö ole puhuttu kenestäkään lähelläni olevasta henkilöstä? Muistelkaahan, herra Bellarion, ja puhukaa rohkeasti suunne puhtaaksi."
Bellarion huomasi liiallisen vaiteliaisuuden voivan kääntyä vaaralliseksi.
"Koska he kerran väittävät työskentelevänsä markiisi Gian Giacomon hyväksi, on tietenkin hänen nimensä mainittu. Mutta en ole koskaan kuullut vihjaistavan, että hän tietäisi mitään koko puuhasta."
"Eikö ole ollut muista kysymys?" tiukkasi markiisi. "Häh?"
Bellarion näytti viatonta naamaa. "Muista? Kenestä?"
"Hoho! Minä kai tässä kyselen."
"En ainakaan minä tiedä", vastasi Bellarion hitaasti. Markiisi nojautui taaksepäin tuolissaan. Tavallisesti oli hän hyvin salaperäinen, mutta nyt hän hämmästyttävän ajattelemattomasti paljasti itsensä.
"He eivät luota teihin vielä tarpeeksi. Palatkaa heidän luokseen ja tiedoittakaa minulle kaikesta, mitä kuulette. Olkaa huolellinen, niin palkitsen teidät runsaasti."
Bellarion säikähti oikein todenteolla. "Eikö teidän ylhäisyytenne aiokaan iskeä heti? Vaikka voisitte…"
Markiisi vaiensi hänet tuimasti. "Olenko pyytänyt neuvoanne? Tiedätte, mitä teidän on tehtävä. Saatte mennä."
"Mutta, teidän korkeutenne! Olen tullut tänne avoimesti, kaikkien nähden. Olisi vaarallista palata heidän luokseen enää."
Valtionhoitaja ei piitannut hänen levottomuudestaan, vaan hymyili. "Olette lähtenyt vaaralliselle tielle — johan sen sanoin. Tahdon kuitenkin auttaa teitä. Muistan nyt, että minulla on kirje, jossa Facino pyytää minulta suojelusta ottopojalleen niinkauan kuin tämä on Casalessa. Sellaista pyyntöä en voi hylätä. Facino on tätänykyä suuri herra Milanossa. Annan tiedon hoville täälläolostanne. Senjälkeen voitte huoleti liikkua täällä vapaasti. Uskotelkaa tovereillenne saavuttaneenne suosioni ja selittäkää, että aiotte käyttää luottamustani heidän etujensa hyväksi. Se riittää. Toivottavasti tapaan teidät taas illalla. Ja nyt, Jumalan haltuun."
Bellarion poistui koko lailla ymmällä. Alku oli ollut lupaava, mutta kaikki oli kuitenkin sujunut toisin kuin hän oli odottanut. Ellei hän olisi ilmoittanut olevansa Facino Canen kasvatti, olisi hän tuskin voinut tyydyttävästi tehdä selkoa täällä olostaan ja toiminnastaan. Tämä taas oli välttämätöntä, jotta hän voisi auttaa ruhtinatar Valeriaa selviämään pälkäästä, josta neito omin voimin ei olisi mitenkään päässyt, joutumatta kahta pahempaan pulaan. Hän oli vankasti luottanut siihen, että valtionhoitaja siekailematta kävisi salaliittolaisten kimppuun, niinpian kuin saisi heidän olemassaolostaan tiedon, mutta havaitsikin nyt, että markiisi Theodore oli ollut tietoinen hankkeesta ja sen suunnittelijoista kenties jo kauan aikaa. Tämän vuoksi kai hänen ylhäisyytensä niin hanakasti oli uskonutkin Bellarionin juttuun. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä sitä. Mahdollisesti oli hän kuullut puhuttavan Bellarionistakin yhtenä niistä miehistä, jotka kokoontuivat neuvottelujaan pitämään Barbarescon taloon.
Bellarion oli siis epäonnistunut. Kaikki mitä hän oli saanut aikaan oli jonkinlainen palvelussopimus, joka velvoitti hänet työskentelemään markiisin hämäräperäisten pyrkimysten hyväksi.
X luku.
Sinä iltana oli ilo ylimmillään markiisi Theodoren vieraanvaraisessa hovissa. Jo aikaisin iltapuolella alettiin esittää näytelmää, jota fra Serafino muistelmissaan nimittää ruokottomaksi, vaikka hän kukatiesi vain tarkoittaa, että se oli leikillinen, ja senjälkeen tanssittiin avarassa seurusteluhuoneessa, markiisi Theodoren henkilökohtaisesti ottaessa osaa ilonpitoon. Hänen rinnallaan nähtiin nuori Morean ruhtinatar, joka tosin ei ollut kaunis, mutta liikkui erinomaisen sirosti.
Veljenpoika, markiisi Gian Giacomo, oli tanssitettavakseen valinnut kreivitär Ronseccon, joka mielellään olisi kieltäytynyt tästä kunniasta, mutta ei voinut. Pojan kasvot punoittivat ankarasti, silmät kiilsivät ja kieli kangerteli pahasti hänen puhuessaan. Silloin tällöin hän horjahti ja oli melkein kaatua. Juopuneen nuorukaisen näkeminen ei hymyilyttänyt ketään. Kerran pysähtyi valtionhoitaja, kuiskatakseen hänelle muutamia varoittavia sanoja. Poika vastasi röhönaurulla ja hoippui tiehensä vetäen nuorta, viehättävää kreivitärtä perässään. Oli aivan ilmeistä, ettei moitteeton, ritarillinen valtionhoitaja mahtanut mitään rappeutuneelle nuorukaiselle.
Melkeinpä ainoa, joka uskalsi vetää suutaan nauruun, oli messer Castruccio da Fenestrella, jolla oli yllään loistava kultakangaspuku. Hän nautti silminnähtävästi kasvatuksensa tuloksista. Illallisen aikana oli hän houkutellut Gian Giacomon juomaan vallan ylettömästi ja myöhemmin oli hän usuttanut häntä tanssittamaan jäykkäniskaisen Ronseccon puolisoa.
Ovelta silmäili hän heitä hetken. Saatuaan kyllikseen lähti hän huvittamaan muuatta hovilaisryhmää, joka oli kerääntynyt ruhtinatar Valerian ympärille. Näiden joukossa olivat seuranaiset Dionara ja Isotta, koulumestari Corsario, jonka ilme oli yhtä turhamainen kuin hänen pukunsa, ja puolikymmentä nuorta keikaria. Ruhtinatar oli kalpea ja hänen otsansa oli vetäytynyt kurttuun. Masentuneena seurasi hän katseellaan veljeänsä, tuskin tajuten, että huoneessa muita ihmisiä olikaan, vaikka monet näistä hienotunteisesti koettivat johtaa hänen huomionsa nuoresta markiisista muihin asioihin. Havaitessaan Castruccion lähestyvän tyynenä ja huolettoman luontevasti kävellen, punastui hän heikosti.
"Armollinen nuori herramme on iloisella tuulella tänä iltana", virnisteli Castruccio. Kukaan ei vastannut. Hän tuijotti heitä kiiluvin silmin, huulillaan pilkallinen hymy. "Te sitävastoin ette tunnu olevan perin huvitettuja. Teidän mieltänne täytyy hiukan kohentaa." Hän astui ruhtinattaren eteen ja kysyi: "Haluaako teidän korkeutenne tanssia?"
Neito ei katsahtanutkaan häneen. Ruhtinattaren huomio oli kokonaan kiintynyt johonkuhun Castruccion takana seisovaan. Öykkäri kääntyi nopeasti päästäkseen selville, tämän mielenkiinnon esineestä.
Huoneen poikki lähestyi messer Aliprandi, milanolainen kaunopuhuja, ja hänen seurassaan muuan hoikka, tummatukkainen nuorukainen, jonka punainen puku oli enemmän silmiinpistävä kuin tilaisuuteen sopiva. Jalo Castruccio katseli nuorukaista peittelemättäkään halveksumistaan, ja piteli mielenosoituksellisesti tuoksurasiaa nenänsä alla, ikäänkuin suojatakseen herkkää hajuelintään mahdollisilta ikäviltä yllätyksiltä.
Parrakas messer Aliprandi oli pukeutunut komeaan turkispäärmeiseen mekkoon ja liikehti arvokkaasti. Hän kumarsi ruhtinattarelle syvään.
"Teidän korkeutenne, sallitteko minun esitellä teille Bellarion Canen, hyvän ystäväni Biandraten kreivin pojan?"
Älykäs markiisi oli jättänyt milanolaisen tehtäväksi tutustuttaa ruhtinatar Bellarioniin. Näin saisi neito sen käsityksen, että Bellarion vastikään oli saapunut Milanosta.
Matkien Aliprandia kumarsi Bellarion kohteliaasti.
Fra Serafino sanookin hänestä: "Tämä nuorukainen oppi hienon käytöksen ja hyvät tavat yhtä nopeasti kuin kuiva sieni imee itseensä vettä."
Ruhtinatar Valeria nyökkäsi hitaasti ja katsoi vierastaen Bellarionia.
"Olette tervetullut, herraseni", virkkoi hän sirosti, kääntyen sittenAliprandiin. "En ole tiennyt, että Biandraten kreivillä on poika."
"En minäkään, ennenkuin markiisi Theodore hänet esitteli." Aliprandin ääni kuulosti epävarmalta, mutta neito ei ilmeisestikään kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Bellarion ihmetteli hänen suurenmoista teeskentelytaitoaan.
"Tunsin varhaisimmassa lapsuudessani kreivi Biandraten varsin hyvin ja hänen muistonsa on yhäti minulle rakas. Hän oli aikoinaan isäni palveluksessa, kuten tiedätte. Iloitsen suuresti hänen menestyksestään."
"Per aspera ad astra", sanoi Bellarion tyynesti. "Vaikka usein voi sanoa myös per astra ad aspera, jos saan uskoa sitä, mitä olen lukenut."
"Teidän pitää kertoa minulle isästänne. Olen usein halunnut kuulla hänen mainioista seikkailuistaan ja niistä teoista, jotka lopulta veivät hänet hänen nykyiseen korkeaan asemaansa."
"Olen nöyrin palvelijanne". Bellarion kumarsi uudestaan.
Piiri heidän ympärillään sulkeutui. Odotettiin jännittävää tarinaa. Mutta Bellarion, joka ei tiennyt Facinosta enempää kuin jonkun kaikkien tunteman kaskun, luikertelihen näppärästi syrjään.
"Olen perin kehno kertoja. Sitäpaitsi olisi tällainen tarina matkasta tähtiin ehdottomasti kerrottava tähtien alla."
"No, tapahtukoon niin. Tähdethän tuikkivat paraikaa. Ehkä osaatte näyttää minulle taivaalta Facinon ja oman tähtenne." Neito nousi ja kehoitti Dionaraa ja Isottaa seuraamaan itseään.
Castruccio päästi helpotuksen huokauksen.
"Luojan kiitos", sanoi hän ääneen, "että pelastuttiin siitä ikävyydestä."
Huoneen toisessa päässä oleva avoin ovi johti kuun valaisemalle pengermälle. Sinne johdatti ruhtinatar Bellarionin, neitojen seuratessa jälempänä.
Kynnyksellä olivat he törmätä markiisi Gian Giacomoon, joka hoippui Ronseccon kreivittären kintereillä. Nuori kreivitär oli melkein itkuun purskahtamaisillaan. Markiisi pysähtyi ja mulkoili sisartaan.
"Minne menet, Valeria? Ja kuka on tuo koipeliini?"
Ruhtinatar astui askeleen lähemmäksi. "Olet väsynyt, Giannino, ja myös kreivitär näyttää uupuneelta. Eikö olisi viisainta levätä hieman?"
"Tosiaankin, teidän korkeutenne!" huudahti kiitollinen nuori kreivitär.
Mutta markiisi välitti viis sisaren neuvosta.
"Väsynyt? Levätä! Olet lapsellinen, Valeria. Peräti. Lapsellinen ja hätikkö. Pistät pitkän nenäsi joka asiaan. Jonakin päivänä pistät sen vielä ampiaispesään. Ja minkäslainen siitä sitten kuontuu? Oletko ajatellut sitä?" Hän remahti nauramaan ja tarttui kreivitärtä käsipuoleen. "Jättäkäämme pitkänokka ja koipeliini rauhaan. Hah hah!" "Hän nauroi kimakasti. Typerästä sukkeluudestaan perin huvitettuna mäkätti hän äänekkäästi, jotta kaikki voisivat kuulla: 'Pitkänokka ja koipeliini! Pitkänokka ja koipeliini!
"'Koipeliini säärillänsä neidon lemmen voitti, mutta neidon nenäparkaa liian isoks moitti'."
Nauraa kihertäen kompuroi hän peremmälle huoneeseen liittyäkseen tanssiviin, mutta kompastui roikkuvaan hihanliepeeseen ja retkahti pitkälleen lattialle. Riennettiin apuun.
Ruhtinatar kosketti Bellarionin käsivartta töyhtöviuhkallaan. Hänen kasvonsa olivat kuin kiveen hakatut.
"Tulkaa", äänsi hän ja riensi itse edeltä.
Pengermälle saavuttuaan käski hän seuraneitosten jäädä taaemmaksi ja asteli nuorukaisen kanssa marmorisen rintakaiteen luo.
"Nyt, herraseni", virkkoi hän viileässä äänensävyssä, "voitte selittää, miksi olette täällä ja mistä olette saanut uuden nimenne."
Bellarion vastasi säveästi: "Markiisi Theodore uskoo, että todellakin olen Facino Canen poika, ja se seikka riittänee jo yksin selittämään täälläoloni. Montferratin hovi ei voi evätä vieraanvaraisuutta Biandraten kreivin pojalta."
"Valehtelitte siis kun sanoitte olevanne…"
"En suinkaan. Valehtelin markiisille. Se oli välttämätöntä, jotta pääsisin tänne. Maalarin mekko eilen oli myös valhe."
"Ja vaaditte, että minun pitäisi luottaa teihin…" Neito vapisi suuttumuksesta. "Järkeni sanoo minulle taaskin, että olette urkkija — lähetetty pääni menoksi."
"Tuskinpa vain. Siinä tapauksessa te ette nyt olisi täällä."
Äkkiä loppuivat neidon voimat. Hän ei jaksanut hillitä itseään enää, vaan huudahti surkeasti: "Jumalani! Pelkään kadottavani järkeni. Veljeni…" Ääni katkesi nyyhkytykseen.
Bellarion pysyi ulkonaisesti levollisena. "Asia kerrallaan. Muuten ei tästä tule mitään valmista. En voi viipyä täällä liian kauan."
"Miksi ette? Onhan teillä kalliin setäni suostumus."
"Teidän setäänne minä pidän narrinani, enkä teitä." Bellarion oli alentanut äänensä kuiskaukseksi.
"Tuota odotinkin."
"Parasta kun kuuntelette loppuun. Olen jo aikaisemmin huomauttanut, ettei johtopäätösten tekeminen ole vahvimpia puolianne."
Jos neitoa ehkä nuo sanat loukkasivatkin, ei hänestä voinut sitä huomata. Nojaten marmorikaiteeseen tuijotti hän nuorukaisen ohi kuun valaisemaan puutarhaan, jonka puut ja pensaat mustina varjoina piirtyivät oudon värikkäänä leimuavaa taivasta vasten.
Lyhyesti ja selvästi kertoi Bellarion hänelle, miten salaliittolaiset olivat suhtautuneet viestiin.
"Luulitte tekevänne heistä matin, mutta he osasivat vastata vielä paremmalla siirrolla. Tämä todistaa jälleen, että olin oikeassa sanoessani heidän pitävän silmällä yksinomaan omia etujaan. Te ja veljenne olette ainoastaan välikappaleita, joita he työssään tarvitsevat. Havaitsin, ettei ollut muuta kuin yksi keino pelastaa teidät. Ja siihen keinoon minä tartuin."
Ruhtinatar keskeytti hänet. "Tartuitte? Mihin tartuitte?" Äänessä oli sekä hämmästystä että pelkoa. "Miksi te tahtoisitte pelastaa minut? Jos uskoisin teitä, pitäisin teitä hävyttömänä. Te olitte vain lähetti, ettekä mitään muuta."
"Enkö — vaikka paljastin teille noitten miesten todelliset aikeet ja vaaran, johon olitte heittäytynyt liittoutuessanne heidän kanssaan?"
"Ah, kyllä. Olitte tosiaan enemmän kuin lähetti. Mutta mikä?"
"Palvelijanne, madonna", vastasi nuorukainen yksinkertaisesti.
"Aivan niin. Olin unohtanut. Palvelijani — sallimuksen lähettämä, eikö niin?"
"Olette kovin katkera."
"Todellako?" Neito kohdisti vihdoinkin katseensa häneen, mutta näki kasvojen asemesta vain utuisen vaalean läikän. "Kenties olette niin ihmeellinen, etten voi pitää teitä todellisena."
Bellarion huokasi. "Kannattaneekohan minun jatkaa enää? Tuskin te kuitenkaan uskotte." Hän puhui kiihkottomasti, hiukan venyttäen.
"Jatkakaa vain. Ehkä teillä on sydämellänne jotakin mielenkiintoista.Mitäpäs siitä, vaikka ette saisikaan minua vakuutetuksi…"
"No, olkoon menneeksi: minä saatoin tehdä, mitä te ette voinut, vaarantamatta henkeänne." Ja hän kertoi ilmaisseensa valtionhoitajalle salaliittolaisten nimet.
Hän näki neidon nostavan kätensä povelleen ja kuuli kauhua ja inhoa ilmaisevan huudahduksen.
"Kavalsitte heidät!"
"Ettekö uhannut itse kavaltaa heidät, jos eivät suostuisi luopumaan murha-aikeistaan? Olin teidän lähettinne, en muuta. Kun esittäydyin Facino Canen ottopoikana, uskottiin minua — valtionhoitaja ei suuresti välittänyt siitä, oliko se totta vai ei, koska hän piti minua juuri sinä apurina, jota tarvitsi."
"Vihdoinkin paljastus, jota ei ole vaikea uskoa."
"Onko ehken vaikeampi uskoa, että valtionhoitaja oli jo täysin selvillä salahankkeesta?"
"Mitä?"
"Miksipä hän muuten olisi luottanut minuun? Koska hän itse tiesi totuuden, ei hänen ollut vaikea uskoa sanojani."
"Hän tiesi, eikä kuitenkaan ole iskenyt?" Ääni oli jälleen epäilevä.
"Niin, koska häneltä puuttuvat todisteet teidän ja veljenne syyllisyydestä. Paljonko hän välittää Barbarescon kurjista kätyreistä? Markiisi Gian Giacomon hän tahtoisi tuhota. Ja minut on nyt lähetetty etsimään todisteita."
Ruhtinatar repäisi kiihdyksissään irti töyhdön viuhkastaan.
"Ette epäröi tunnustaa, että petätte kaikkia. Barbarescon kavallatte valtionhoitajalle, valtionhoitajan minulle ja minut taas epäilemättä valtionhoitajalle."
"Tätä keskustelua en olisi tarvinnut voidakseni kavaltaa teidät, madonna. Olisin voinut kavaltaa teidät jo aikaisemmin."
Ruhtinatar punnitsi hänen sanojaan. Hänellä oli hyvä muisti, jaBellarion osasi todistella. Kuitenkin oli hänen vaikea uskoa…
"Tämä on vain joku temppu. Miksi jäitte tänne ilmaistuanne ystäväni. Olittehan jo tehnyt tehtävänne." Nuorukaisen vastaus oli suora ja selvä. "Jos en olisi jäänyt, ette koskaan olisi saanut tietää, mitä nuo miehet pyysivät vastaamaan teille. Ette myöskään olisi saanut tietää, että heidän joukossaan jo on Juudaskin. Minun oli varoitettava teitä."
"Niin", myönsi toinen hitaasti. "Huomaan." Ja äkillisessä vihassa, miehen paljastuksien synnyttämän pelon vallassa, hän huudahti: "Välttämätöntä! Miksi tämä oli välttämätöntä? Miksi tulitte? Viikko sitten ette tiennyt minusta mitään. Ja nyt tahtoisitte uskaltaa henkenne puolestani, te, jolle en ole mitään. Vaaditte, että minun olisi uskottava tätä. Luulette kai, että olen hullu."
Neito kuvitteli hymyn kirkastavan Bellarionin epäselvästi näkyviä kasvoja. Pojan ääni oli matala hänen vastatessaan:
"Ei ole järjetöntä uskoa hulluuteen. Hulluutta on olemassa. Pitäkää vain minua höperönä. Maailma on kukatiesi liian huumaava luostarin kasvatille. Hälinä on humalluttanut minut."
Ruhtinatar naurahti ilottomasti. "Kerrankin hiukan ontuva selitys. Onko kekseliäisyytenne tyrehtynyt?"
"Ei. Käsityskykyni vain tuntuu kovin rajoitetulta", vastasi nuorukainen masentuneena.
Ruhtinatar kosketti hänen käsivarttaan. Bellarion tunsi hennon käden värisevän, ja hämmästyksekseen kuuli hän neidon lausuvan arasti, melkein änkyttäen:
"Jos olen loukannut teitä, messer Bellarion, niin pankaa sanani kokemani järkytyksen tilille. On niin helppo, niin peloittavan helppo uskoa, mitä tahdomme uskoa."
"Tiedän", vastasi Bellarion koruttomasti. "Ja kunhan olette nukkunut yön, huomaatte kyllä, että teidän pelastuaksenne täytyy uskoa minua."
"Minun pelastumiseni ei riitä, Näitte veljeni…"
"Näin. Jos messer Castruccio oli syypää hänen…"
"Castruccio on ainoastaan väline. Tulkaa. Suotta me puhumme." Hän lähti astumaan odottavia seuranaisiaan kohden, mutta pysähtyi äkkiä. "Minun täytyy sittenkin uskoa teitä, ser Bellarion. Ellen uskoisi, tulisin hulluksi. Mutta jos valehtelette, jos olette valtionhoitajan kätyri, rankaisee hyvä Jumala teitä varmasti."
"Olette oikeassa", kuiskasi Bellarion.
"Sanokaa, mitä aiotte kertoa sedälleni?"
"Mitäpä muuta, kuin että olen keskustellut kanssanne tuloksetta; että joko salaatte minulta totuuden tai sitten ette tosiaan tiedä salaliitosta mitään."
"Tapaammeko toisemme vielä?"
"Jos niin haluatte. Mutta mitä tässä enää voitaisiin tehdä?"
"Siitä saatte ottaa selon." Näin osoitti neito, että hän tahtoi luottaaBellarioniin tinkimättä.
He palasivat tanssisaliin. Jäykästi ja muodollisesti kumarsi Bellarion hänen korkeudelleen ja lähti hyvästelemään valtionhoitajaa.
Markiisi Theodore jätti seuransa ja tarttuen nuorukaisen käsivarteen vei hänet hieman syrjään.
"Olen tunnustellut maaperää", ilmoitti Bellarion. "Joko hän epäilee minua tai sitten hän ei tosiaankaan tiedä Barbarescosta mitään."
"Voitte olla varma siitä, että hän epäilee. Pyytäkää Barbarescolta suositusta ja yrittäkää uudestaan."
XI luku.
Barbarescon luona odotti messer Bellarionia yllätys. Hänen astuessaan kokoushuoneeseen, ympäröi koko salaliittolaisjoukko hänet. Pahansisuinen Casella asettui hänen toiselle puolelleen, häikäilemätön Spigno toiselle. Heidän ilmeensä olivat kaikkea muuta kuin miellyttävät. Ilkeimmän näköinen oli kuitenkin Barbaresco, joka tuijotti häntä rasvainen hymy huulillaan.
"Missä olette ollut, nuori mies?"
Bellarion huomasi, että tässä oli oveluus tarpeen. Muka hämmästyneenä tuijotti hän ahdistajiaan.
"Salaliittolaisina olette näkevinänne vakoojia joka sopessa", sanoi hän, "Epäilette joka asiassa petosta. Silmät teillä on, mutta missä on järki? Taivas auttakoon niitä, jotka teihin luottavat." Hän tempoili käsivarsiaan päästäkseen irti. "Hellittäkää, senkin pöhköt."
Barbaresco nuolaisi huuliaan. Hän piteli oikeaa kättään selkänsä takana. Hitaasti astui hän lähemmäksi.
"Kertokaa ensin, missä olette ollut. Tahdomme tietää enemmän."
Bellarionin ivanhymy kävi selvemmäksi, mutta hänen katseessaan ei ollut pelkoa. "Tiedätte kyllä, missä olen ollut. Heittäkää jo näyttämöeleenne. Olen ollut hovissa."
"Mitä varten, Bellarion?" kysyi Barbaresco hiljaa. Toiset vaikenivat jäykästi.
"Kavaltamassa teidät, luonnollisesti." Sävy oli mahtavan pilkallinen."Sen tehtyäni palasin, jotta saisitte katkaista kaulani."
Spigno naurahti ja hellitti otteensa. "Minä ainakin olen saanut tyydyttävän vastauksen", virkkoi hän. "Sanoinhan heti, etten voinut uskoa hänen ryhtyneen tyhmyyksiin."
Casella puristi toista käsivartta sitä kiukkuisemmin. "Vaadin selvää selontekoa, ennenkuin…"
"Antakaa edes minun hengittää vapaasti", ärisi Bellarion ja rimpuilihen vapaaksi. "Ei minua tarvitse piestä. En minä aio karata. Teitä on seitsemän minua vastassa. Jos käytätte hieman järkeänne, käsitätte itsekin, etten mahda teille mitään. Enkä suinkaan olisi tullut tänne, jos kerran hautoisin pakoa."
"Älkää jaaritelko siitä, mitä ette tekisi. Kysyimme, mitä olette tehnyt", tivasi Barbaresco.
"Sanon teille, etten olisi avoimesti, kaikkien nähden, lähtenyt hoviin, jos olisin aikonut kavaltaa teidät."
"Aivan samaa sanoin minäkin", huomautti Spigno, ärtyen hienosti."Antakaa pojan kertoa."
Kuului hiljaista mutinaa. Bellarion kulki huoneen poikki heidän synkkien katseittensa seuraamana, liikkuen varmasti kuin ainakin viaton mies. Hän heittäytyi nojatuoliin.
"Tässä ei ole mitään kertomista, mikä ei olisi jo itsestään selvää. Lähdin viemään viestiänne ruhtinatar Valerialle; osoittamaan hänelle, että hän oli teidän armoillanne; todistamaan, ettei hän, liityttyään tähän salaliittoon, voi perääntyä enempää kuin määrätä toimintatapojammekaan. Tämän tehtävän suoritin onnellisesti loppuun."
Barbaresco puhui taas muitten puolesta. "Uskomme, jahka selitätte meille, miksi teidän piti tätä varten lähteä hoviin ja miten onnistuitte sinne pääsemään."
"Luoja lisätköön kärsivällisyyttäni kanssanne, kallis Tuomas!" huokasi Bellarion. "Menin hoviin, koska tajusin, etten mitenkään pystyisi kädenkäänteessä pensaan takaa saamaan ruhtinatarta vakuutetuksi tilanteen vakavuudesta. Juttu venyisi ilmeisesti hyvinkin pitkäksi. Sitäpaitsi, hyvät herrat, rohkea ja avoin esiintyminen on aina paras keino tällaisiakin asioita hoidettaessa, jos se vain on mahdollista. Ja tällä kertaa se kävi helposti päinsä. Satun olemaan Facino Canen ottopoika, ja käytin tätä asianlaitaa hyväkseni."
Hänelle sateli kysymyksiä joka puolelta. Ne kuitattiin yhteisellä vastauksella.
"Milanon lähettiläs, messer Aliprandi, varmisti henkilöllisyyteni."
Tuokion hiljaisuus. Vihdoin sanoi Barbaresco: "Aliprandi ehkä takasi teidät siellä, mutta hän ei voi tehdä sitä täällä."
"Julkeata lörpötystä!" mörisi valkohapsinen Lungokin puolestaan.
"Kovasti uskomatonta", vahvisti Casella. "Jos teillä ei ollut muita aikeita, niin miksi ette jo aikaisemmin käyttänyt hyväksenne henkilöllisyyttänne päästäksenne hoviin?"
"Koska se ei ollut tarpeen. Unohdatte, ettei ruhtinatar tällä kertaa osannut odottaa minua, minkävuoksi puutarhaportti oli suljettu. En myöskään voinut käydä maalarista näin myöhään illalla, kuten edellisellä kerralla. Sitäpaitsi on maalarina esiintyminen kallista. Sain pulittaa viisi tukaattia viime kerralla."
Jälleen rapisivat kysymykset. He eivät vielä olleet kuulleet mitään hänen maalariseikkailustaan. Vihdoin kertoi hän heille koko jutun, ja havaitsi, että se vaikutti heihin uskottavalta.
"Miksi ette kertonut tätä aikaisemmin?" kysyi joku.
Bellarion kohotti olkapäitään. "Oliko se tarpeellista? Mitäpä sillä väliä, minkälaisessa hahmossa asioillanne liikuin? Sitäpaitsi, sallikaa minun huomauttaa — itse ette sitä kuitenkaan keksi — että jos olisin teidät kavaltanut markiisille, olisi poliisikapteeni nyt täällä minun asemestani."
"Totta", myönsi Spigno ja pari muistakin miehistä nyökkäsi hyväksyvästi.
Mutta kiukkuinen Casella, Lungo ja Barbaresco epäilivät yhä.
Viimemainittu oli äkkiä muistanut jotakin. Hänen siniset silmänsä kapenivat melkein viivoiksi.
"Miten on selitettävissä, ettei hovissa tiedetä mitään toimestanne palatsin virkailijana?"
Nuorukainen hätkähti huomatessaan, että tuo valhe saattoi käydä hyvinkin kohtalokkaaksi. Seuraavassa hetkessä hän käsitti, ettei Barbaresco kuitenkaan epäillyt hänen henkilöllisyyttään, vaan jotakin muuta.
"Ehkäpä toiset eivät siitä tiedäkään. Entä sitten? Sitäpaitsi, voinhan minä olla palatsivirkailija, vaikka olenkin Facino Canen kasvatti. Muistakaa, että messer Aliprandi takasi minut."
"Hän ei voi taata teitä täällä", intti Barbaresco. "Kuka voi todistaa, että olette se, joksi itseänne väitätte?"
Bellarion silmäsi ympärilleen. Hänen vastaustaan odotettiin ilmeisesti henkeä pidätellen.
"Vaaditte minua todistamaan, että olen Facino Canen kasvatti?"
"Vaadimme sitä niin kiihkeästi, että jollet sitä tee, olet pian päätäsi lyhempi, kukonpoika", vakuutti Casella hypistellen tikariaan.
Tässä ei saanut siekailla. Jos nuo konnat odottaisivat edes huomiseen, ennenkuin katkaisisivat hänen kurkkunsa, niin ehkäpä tässä vielä keino ilmaantuisi…
"Hyvä. Täältä on vain päivän ratsastusmatka Ciglianoon. Lähteköön joku teistä tiedustamaan Grazien apotilta sen lapsen nimeä, jonka Facino jätti luostarin hoiviin."
"Nimeä?" kiljui Casella. "Onko se mikään todistus?"
"Siihen saatte tyytyä, jos lähettinne on niin typerä, ettei samalla osaa tiedustella muutakin. Ottakoon selkoa apotilta, minkälaisessa vaatetuksessa ja miten varustettuna lähdin luostarista, ja kysykää sitten samaa asiaa minulta. Teen täsmälleen selkoa kaikesta."
Mutta Barbaresco oli kärsimätön, eikä tahtonut uskoa. Nuori mies huomautti lopulta, että todistus hänen henkilöllisyydestäänkin oli parempi kuin ei mitään ja pyysi heitä ensi aluksi tyytymään siihen. Tuonnempana saataisiin muitakin todistuksia. Eivät he kaiketi olleet niin verenhimoisia, etteivät voineet lykätä hänen murhaamistaan huomiseen? Siihen mennessä ehtisivät todisteet tänne.
He ryhtyivät neuvottelemaan ja kreivi Spigno yritti jälleen pitää Bellarionin puolta. Vihdoin Barbaresco, Casella ja Spigno johdattivat hänet portaita ylös kurjaan ullakkokomeroon, otettuaan sitä ennen haltuunsa hänen tikarinsa. Huonepahasessa ei ollut ollenkaan ikkunoita, ja siihen pääsi vain niukasti valoa kymmenen jalan korkeudessa olevasta kapeasta kattoaukosta, joka oli varustettu lasilla. Huonekaluja ei liioin näkynyt. Eräässä nurkassa oli hiukan olkia ja muuta kamaa, josta häntä neuvottiin kyhäämään pehmikettä pään alle, jos halusi nukkua seuraavana yönä.
Varmemmaksi vakuudeksi he vielä sitoivat yhteen hänen ranteensa ja Casella kehoitti häntä kiittämään luojaansa, ettei tuota köyttä kiristetty hänen kaulansa ympärille. Tämänjälkeen he poistuivat lukiten oven ja jättäen vankinsa pimeyteen.
Hän kuunteli, kunnes heidän askeleensa lakkasivat kajahtelemasta, ja kohotti sitten katseensa kapeaan kattoaukkoon, josta kuun säteet tunkeutuivat huoneeseen. Jos lasin saisi poistetuksi, pääsisi aukosta mies nipin napin läpi. Mutta kuka takasi, ettei siinäkin yrityksessä ehkä niska katkeaisi. Sitäpaitsi hän tuskin pystyisi kapuamaan aukkoon.
Hän viskautui oljille ja nojasi leukansa polviin, kyyhöttäen aivan masentuneena tässä epämukavassa asennossa. Kerrassaan uskomattomilta tuntuivat nyt hänen vaiheensa, hänen muistellessaan Graziesta lähtönsä jälkeisiä tapahtumia. Kohtalo oli leikkinyt koko rajusti hänen kanssaan. Hempeämielisyys oli vetänyt häntä nenästä. Hän oli sekaantunut erään samantekevän valtion sisäisiin asioihin vain senvuoksi, että muuan kuumaverinen nuori nainen oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Tuo samainen neito vapautuisi ehkä pelkällä huokauksella hänen muistostaan, kuultuaan, että ne itsekkäät lurjukset, joiden kanssa oli liittoutunut, olivat katkaisseet hänen kaulansa. Pahuutta oli siis sittenkin olemassa.
Hän paneutui pitkälleen, kääntyen niin, että saattoi nähdä kuunsäteitten muodostaman valosuunnikkaan lattialla. Jälleen hiukan toivehikkaampana alkoi hän miettiä, miten pääsisi pois tästä ansasta. Parasta olisi ehkä turvautua salaliittolaisten Judas Iskariotiin. Tänä iltana oli hän aavistanut, kuka tuo kavaltajien kavaltaja oli. Ainoa, joka oli puolustanut Bellarionia ja lopulta aikaansaanut lykkäyksen murhan toimeenpanossa, oli Spigno. Ja kuitenkin oli sama Spigno ensimmäisenä vetänyt tikarinsa salaliittolaisten kuultua, että Bellarion oli käynyt hovissa. No niin, olipa tuo petturi kuka hyvänsä, markiisi saisi joka tapauksessa tiedon tämänkin illan tapahtumista, ja senjälkeen ei Bellarionin henki maksaisi paljon hovissakaan.
Näissä mietteissä hän nukahti ja lienee ollut unen helmoissa useita tunteja, ennenkuin jälleen heräsi. Valosuunnikas oli kadonnut lattialta. Tämä oli hänen ensimmäinen havaintonsa. Kohta senjälkeen hän aavisti, että joku seisoi hänen läheisyydessään. Hän kohottausi kyynärpäänsä nojaan, mikä ei suinkaan ollut helppoa, ja käänteli päätään. Oven vaiheilla oli heikko valonkaje ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän tajusi, että joku varovasti oli astunut huoneeseen.
Jälkeenpäin hän muisti, että tämä havainto ensinnä oli synnyttänyt hänessä pintaa karmivaa pelkoa, kuvittelun, että hänen murhaajansa nyt tuli suorittamaan kammottavaa tekoaan. Mutta tämä pelko kaikkosi pian, kun kajastus läheni. Lopulta ilmestyi näkyviin miehen varjo ja tovia myöhemmin kuului heikko kuiskaus: "Ssh! Hiljaa! Älkää päästäkö ääntäkään!"
Tuo varoittava ääni haihdutti viimeisenkin pelon Bellarion sydämestä, joka äsken tuntui nousseen kurkkuun.
Ovi sulkeutui yhtä hiljaa kuin se oli avattu, ja lyhtyä pitelevä mies poisti vaatteen, jolla oli estänyt valoa näkymästä selvästi. Liekki valaisi hänen kasvojaan ja Bellarion tunsi kreivi Spignon piirteet.
Nuorukainen äännähti heikosti, aivan kuin olisi nauraa hihittänyt
"Odotin teitä", sanoi hän.
XII luku.
Spigno laski lyhdyn lattialle ja astui lähemmäksi.
"Pysykää hiljaa", mutisi hän. "Kääntykäähän, jotta saan kätenne vapaiksi." Hän katkaisi tikarillaan Bellarionin ranteita kahlehtivan nuoran.
"Ottakaa kengät jaloistanne. Nopeasti."
Bellarion vapautui kömpelösti jalkineistaan. Hänen ajatuksensa kiitivät nopeasti, eivätkä ne koskeneet yksinomaan pakoa. Vaikka vapaus vielä tällä hetkellä oli vain kangastus, askaroi mieli jo ritariseikkailussa jälleen.
Vihdoin kömpi hän pystyyn. Spigno jatkoi kuiskaamistaan:
"Odottakaa! Me emme voi lähteä yhdessä. Tarvitsen vain viisi minuuttia varmistuakseni pakotien turvallisuudesta. Senjälkeen voitte seurata minua."
Bellarion mietti, katse synkkänä.
"Kunhan he huomaavat minun karanneen…" aloitti hän, mutta Spigno keskeytti kärsimättömästi.
"Minua he viimeksi epäilevät. Kaikki salaliittolaiset ovat täällä yötä. Omasta puolestani esitin tärkeitä syitä, jotka estivät minua jäämästä. Olin poistuvinani, mutta piileskelin siksi kunnes he olivat menneet makuulle. Huomenaamulla karkaavat he toistensa kurkkuihin." Hän irvisti tyytyväisenä kertoessaan kepposestaan. "Minä otan lyhdyn. Löydätte paremmin kuin minä pääsytien tästä talosta. Liikkukaa äänettömästi."
Hänen kääntyessään ottamaan lyhtyä tiukkasi Bellarion:
"Odotatteko minua ulkopuolella?"
"En suinkaan. Mitä varten?"
"No, antakaa minun sitten tulla mukananne. Jos kompastuisin, olisivat he heti kimpussani."
"Pitäkää varanne, ettette hälyytä heitä."
"Antakaa minulle edes tikari, jos kerran viette pois lyhdyn."
"Kas, tässä on." Spigno veti tikarin tupesta ja viskasi senBellarionille.
Bellarion koppasi aseen ja tarkkasi silmillään kreiviä. Tämä kääntyi jälleen nostamaan lyhtyä.
"Hetkinen vielä", pidätteli Bellarion.
"Mitä nyt?"
Spigno silmäsi kärsimättömänä taakseen ja kohtasi nuorukaisen synkän katseen. Samassa tuikkasi Bellarion tikarin hänen rintaansa.
Se oli äänetön, luja ja armoton isku, joka osui suoraan sydämeen.Kreivi ei ennättänyt aavistaakaan kohtaloaan.
Hiiskahtamatta kaatui hän taaksepäin. Bellarion sujautti vasemman käsivartensa hänen ympärilleen estääkseen häntä kaatumasta. Spignon polvet hetkahtivat ja hän vaipui kuin tyhjä säkki permannolle, kierähtäen samalla kyljelleen.
Bellarion tukahdutti nyyhkytyksen. Hänen polvensa tutisivat kuin tyhjät housut tuulen temmellyksessä. Kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Hän laskeutui polvilleen kuolleen kreivin viereen, käänsi hänet selälleen ja oikoi hänen asentoaan sekä asetti lopulta hänen käsivartensa ristiin rinnalle. Tämän tehtyään jäi hän edelleenkin kyyhöttämään ruumiin viereen.
Surmatessaan kreivi Spignon oli hän vain tehnyt, mitä hänen oli pakko tehdä, antauduttuaan ruhtinattaren palvelukseen. Yhdellä iskulla oli hän murskannut sen välikappaleen, jonka markiisi oli varannut veljenpoikansa pään menoksi. Kun salaliittolaiset aamulla havaitsisivat, mitä oli tapahtunut, täyttyisivät varmaan heidän sydämensä sellaisella pelolla, etteivät he enää uskaltaisi jatkaa hankettaan.
Näin hän mietti, mutta kauhu ei kaikonnut hänen sydämestään. Hän oli murhaaja, kylmäverinen murhaaja jonka teko oli edeltä harkittu. Pahinta kaikesta oli — tässä muistuivat luostarin opetukset mieleen — että hän oli passittanut valmistautumattoman sielun Herran eteen. Mutta Tuomari ehken asettaisi kreivin rangaistuksen äkillisen täytäntöönpanon vastapainoksi hänen syntejään punnitessaan.
Hän rukoili pitkään ja palavasti sen sielun puolesta, jonka omin luvin oli Suuren Tuomarin eteen lähettänyt. Aika kului, mutta hän ei sitä huomannut. Vihdoinkin sai hän lopetetuksi, teki ristinmerkin ja nousi, palaten todellisuuteen.
Tunkien kenkänsä vyön sisäpuolelle ja peittäen lyhdyn lähti hän ovelle, paljastettu tikari oikeassa kädessään.
Muuan palkki narahti hänen jalkansa alla, natisi toinenkin ja henkeään pidätellen ponnisteli hän kuullakseen, olikohan joku herännyt ja lähtenyt liikkeelle. Kerran hän jo kuvitteli erottavansa ääniä alemmasta kerroksesta ja pelästyi, niin ettei kyennyt hetkeen liikahtamaankaan.
Turvallisesti pääsi hän kuitenkin keskikerrokseen ja alkoi varovasti laskeutua alakertaan, missä tiesi Barbarescon nukkuvan. Puoliväliin portaita päästyään kuuli hän jälleen heikkoa ääntä. Joku liikkui oikealla olevassa käytävässä. Hän pysähtyi äkkiä ja piilotti lyhdyn selkänsä taa.
Kauhukseen näki hän nyt valojuovan leviävän käytävään. Hetkistä myöhemmin kuului tassuttelevia askeleita ja matala-äänistä puheensorinaa. Ääni oli Barbarescon. Tovin kuluttua vastasi toinen ääni — Barbarescon vanhan palvelijan.
Bellarion liikahti kuin paetakseen portaita ylös, mutta huomasi sitten voivansa näin joutua satimeen, sillä Barbarescon vieraat nukkuivat kaikesta päättäen yläkerrassa.
Ja rohkaisten mielensä loikkasi hän suinpäin portaita alas, välittämättä enää hituistakaan synnyttämästään melusta. Hänen tarkoituksensa oli ehtiä lähestyvien miesten ohi alaportaille ja sitä tietä tuuliaispäänä kadulle. Mutta metelipä lennättikin Barbarescon hänen tielleen ja portaitten alapäässä joutuivat he vastakkain. Casalelainen herrasmies päästi taloa tärisyttävän kiljunnan tuntiessaan karkurin.
Barbarescon yllä oli yönuttu, jaloissa oli hänellä tohvelit ja kädessä kynttilä. Palvelija seurasi aivan hänen kintereillään. Aseita ei heillä näkynyt olevan. Siitä huolimatta oli pakolainen pidätettävä.
Kreivi sujautti kynttilän palvelijalle ja heittäytyi Bellarionin kimppuun puristaen hänen käsivarsiaan kylkiä vasten ja karjuen verenhimoisesti koko ajan. Bellarion tempoili ääntä päästämättä tässä karhunsyleilyssä. Pyylevyydestään huolimatta oli Barbaresco sangen väkevä. Hänen otteensa, jonka tarkoituksena oli estää nuorukaista käyttämästä asettaan, oli kuitenkin siksi voimillekäypä, että sen täytyi hetken kuluttua heikentyä, sillä nuori mies ponnisti rajusti, ja lopulta onnistui Bellarion irtautumaan hänen käsistään. Vanha Andrea, palvelija, oli laskenut kynttilän lattialle, ja pyrki pääsemään käsiksi Bellarionin jalkoihin. Tyrkkäys ja potku vatsaan vapauttivat nuorukaisen ja tikari koholla heittäytyi hän vastaanottamaan Barbarescon uutta hyökkäystä. Jälkeenpäin hän muisti, että hän koko taistelun ajan oli pyrkinyt välttämään uutta murhatekoa. Jos tilanteesta ei kuitenkaan murhatta päästäisi, oli parempi, että Barbaresco jäisi tantereelle. Hän iski siis armotta. Barbaresco väisti kohottaen kätensä suojaksi, ja tikari upposi lihavaan käsivarteen.
Kreivi perääntyi läiskäten kämmenensä verta pulppuavalle haavalle. Hän mölisi kuin haavoitettu sonni. Samassa Casella, melkein alastomana, mutta miekalla aseistettuna, hyökkäsi portaita alas, Lungo ja muut kannoillaan.
Hetkisen tuntui Bellarionista peli menetetyltä. Hän ei koskaan ehtisi ehjin nahoin alaportaille. Mutta sitten johtui toinen keino hänen mieleensä. Hän säntäsi eteenpäin alakerran isoon huoneeseen. Suljettuaan oven työnsi hän salvan eteen, ennenkuin Casella kumppaneineen ehti kynnyksen yli.
Hän antoi lyhtynsä vapaasti valaista huonetta, kiskoi ison pöydän oven eteen ja aukaisi ikkunan.
Sitten veti hän kengät jalkaansa, miesten jyskyttäessä ovea koko ajan. Tungettuaan tikarin vyöstään riippuvaan tuppeen viskasi hän Spignolta ottamansa laajan viitan nurkkauksen yli ikkunakaiteen, ja kapusi itse perässä. Kiinnitettyään viitan ikkunan tukevaan kivipatsaaseen tarvitsi hänen vain laskeutua tuon vaatekappaleen turvissa alaspäin ja pudottautua parin jalan verran, jotta pääsisi pakoon.
Juuri hänen valmistautuessaan tähän, avattiin katuovi ja kaksi salaliittolaisista pujahti kadulle. Hän irvisti nähdessään heidän loikkivan paitasillaan avoimesta ovesta tulvivassa valovirrassa, aseitaan heilutellen ja rähisten.
Peräytymisestä ei ollut mitään apua, ja Bellarion arveli nyt sen villin seikkailun päättynen, joka oli alkanut viikko sitten, hänen jätettyään rauhallisen Grazien. Vain viikko! Hänestä se tuntui kokonaiselta eliniältä. Miten monasti oli hän jo ehtinyt katsoa kuolemaa silmiin sen aikana? Hän ajatteli apotin jäähyväissanoja: "Pax multa in cella, foris autem plurima bella." Miten paljon hän antaisikaan, jos pääsisi takaisin luostarin rauhaan…
Roikkuessaan siinä kahden kuoleman välissä yritti hän rukoillakin, valmistautuakseen astumaan taivaallisen isän eteen. Tällä hetkellä ei häntä lohduttanut edes hänen oma vanha harhaoppinsa, että synti on ihmisten lorua.
Ja silloin, juuri kun sekä ruumiin että sielun voimat uhkasivat pettää, kuului rohkaiseva ääni: tahdikas astunta, joka läheni lähenemistään.
Kadulla riehuvat salaliittolaiset tuntuivat pelästyvän. Vartio oli kierroksellaan. Miehet neuvottelivat hetkisen ja pujahtivat sitten takaisin taloon, sulkien oven jälestään. Samassa ilmestyi lyhdyillä ja pertuskoilla varustettu partio näkyviin nurkan takaa, tuskin kymmenen metrin päässä.
Bellarion ei pelännyt sotilaita ja siksi liukui hän nyt maahan, jääden toviksi hengähtämään. Häntä halutti melkein nauraa kun upseeri miehineen ympäröi hänet.
"Mitäs tämä on?" tiedusteltiin. "Miksi käytätte ikkunaa oven asemesta, ystäväiseni?"
Bellarion mietti sopivaa vastausta ja upseeri lähensi hiukan kasvojaan valaisten häntä lyhdyllä. Kumpikin tunsi toisensa heti. Siinä oli sama kapteeni, joka taannoin oli ajanut nuorukaistamme takaa Uroshirven majalasta palatsipuutarhaan.
"Taivas!" huudahti messer Bernabo. "Lorenzaccion vikkelä ystävä, näemmä. Terveeks, kukonpoika! Olen etsinyt sinua koko viikon. Saatpa kohta kertoa, missä olet piileksinyt."
XIII luku.
Casalen podestàn istuntosalissa oli tavallisesti oikeudenkäyntien aikana paljon väkeä ja usein nähtiin kuulijoitten joukossa ylhäisiäkin henkilöitä. Ruhtinatar Valeria esimerkiksi istui toisinaan hovineitoineen entisen kaupungintalon juhlasalin laulaja-aitiossa, joka nyt oli oikeussalin lehterinä, osoittaakseen läsnäolollaan, että montferratilaisten asiat olivat hänen sydäntään lähellä. Ja kuten hallitsijalle, joka huolehti kansastaan kuten isä lapsistaan, sopi, istui markiisi Theodorekin usein kuulemassa, miten oikeutta jaettiin hänen nimessään.
Messer Barbarescon talossa sattuneen seikkailun jälkeisenä aamuna olivat sekä markiisi että hänen veljentyttärensä läsnä oikeussalissa, neito yksinään aitiossa ja markiisi nojatuolissa kunnialavalla podestàn istuimen lähellä. Valtionhoitaja oli totisen näköinen ja hänen katseensa oli miettivä. Aivan niinkuin pitikin. Mutta katselijat eivät suinkaan arvanneet todellista syytä tähän vakavuuteen. Tosin paljastuisi tänäpänä seikkoja, jotka olisivat omiaan lisäämään hänen kansansuosiotaan, mutta nämä samat paljastukset olivat ennenaikaisia sikäli, että ne ainakin toistaiseksi tekisivät lopun hänen salaisista aikeistaan. Olihan hänen kätyrinsä Spigno murhattu.
Muitakin kuuluisuuksia näkyi salissa. Messer Aliprandi, joka olilykännyt paluumatkaansa Milanoon, istui valtionhoitajan vieressä.Heidän takanaan nojautui harmaaseen kiviseinään loistava hovimiesryhmä,Castruccio da Fenestrella kukkona orrella.
Salin keskellä tunkeili kansalaisia kaikenkarvaisia. Heidät erotti tuomarinlavasta leveä juopa, jota vartioi kymmenkunta pertuskoilla aseistettua sotilasta. Punaisiin pukeutuneen podestàn vasemmalla puolen istui kaksi mustapukuista asessoria, ja heidän alapuolellaan kaksi kirjuria. Podestà itse, Angelo de' Ferraris, oli uljas viisikymmenvuotias, genovalainen syntyjään.. Tapa vaati kaikkialla Italiassa, että tuomari oli vieraasta valtiosta, jotta hän olisi puolueeton ja rehellinen toimessaan. Joitakin pienempiä juttuja oli jo käsitelty ja nyt odotettiin vankia, jota näkemään tämänpäiväinen harvinaisen runsas yleisö ja monilukuiset ylimykset olivat kokoontuneet.
Lopultakin astui tuo odotettu vartijoitten saattamana saliin, pitkänä, solakkana ja miellyttävänä. Musta, kiiltävä tukka oli suittu taaksepäin niskaan ja punainen puku oli epäjärjestyksessä. Hän oli vielä kalpea pitkän, unettoman yön jälkeen, jonka oli viettänyt tyrmässä mitä inhoittavimpien casalelaisten roistojen parissa. Ehkäpä samasta syystä oli hän nyt tavallista epävarmemmankin näköinen ja kerran hän hämmästyneenä pysähtyi, luoden ympärilleen pelokkaan, epätoivoisen katseen. Mutta sitten hän tuntui rauhoittuvan ja astui tyynenä syytettyjen paikalle. Kumarrettuaan valtionhoitajalle ja podestàlle jäi hän odottamaan, pää pystyssä ja katse lujana.
Äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa kuului podestàn ääni, kylmänä ja rauhallisena. "Nimenne?"
"Bellarion Cane". Koska hän oli ilmoittanut tämän nimen markiisille, oli hänen nyt pidettävä siitä kiinni. "Isänne nimi?"
"Kasvatusisäni nimi on Facino Cane. Todellisten vanhempieni nimiä en tiedä."
Häneltä pyydettiin tarkempaa selitystä ja hän antoi sen, lyhyesti selvästi ja tyynesti. Hänen esiintymisensä teki kuulijoihin hyvän vaikutuksen. Podestàn oli kuitenkin nojauduttava erinäisiin tosiasioihin eikä tunteisiin tai vangin esiintymisen luomaan käsitykseen.
"Tulitte tänne viikko sitten erään Lorenzaccio da Trinon seurassa. Viimeksimainittu on rosvo, jonka päästä on luvattu hyvä hinta. Eräs läsnäoleva upseeri voi todistaa sanani. Kiellättekö?"
"En. Kunniallinenkin mies voi joutua rosvon seuraan."
"Olitte hänen kanssaan eräässä Casalen piiriin kuuluvassa talossa,jossa ensin tehtiin varkaus ja jonka isännän Lorenzaccio sitten murhasiUroshirven majalassa, teidän yhä ollessanne tämän roiston seurassa.Isäntä tunsi teidät ennenkuin heitti henkensä. Tunnustatteko?"
"Tunnustus merkitsee syntiä ja anteeksipyyntöä. Myönnän niin tapahtuneen kuin sanoitte. Aikaisempi selitykseni ei ole mitenkään ristiriidassa esittämänne kanssa. Mutta tämä ei ole mikään tunnustus."
"Miksi pakenitte, jos kerran olitte viaton? Miksi ette jäänyt antamaan selitystä heti?"
"Ulkonaiset seikat todistivat minua vastaan. Seurasin hetken mielijohdetta, kuten ainakin se, joka ei pysähdy harkitsemaan, mitä olisi paras tehdä."
"Pääsitte turvaan herra Annibale Barbarescon taloon. Epäilemättä kerroitte hänelle tarinanne, vakuuttaen viattomuuttanne ja vedoten hänen sääliinsä."
Podestà keskeytti. Bellarion ei vastannut. Hän ymmärsi mihin tuomari pyrki. Edellisenä yönä oli upseeri pidätettyään hänet ilmoittanut Barbarescolle tavanneensa nuorukaisen aiemmin Lorenzaccion seurassa, ja Barbaresco oli käyttänyt tätä seikkaa hyväkseen kertoessaan Bellarionin edesottamuksista samana iltana. "Viime yönä aioitte toimittaa ryöstön Barbarescon talossa, mutta kun kreivi Spigno yllätti teidät itse teossa, surmasitte hänet ja haavoititte hiukan myöhemmin kreivi Barbarescoa itseään. Yrititte paeta ikkunan kautta, mutta teidät pidätettiin. Olenko oikeassa?"
"Ette. Sanotte, että olen rosvo. Olin viikon messer Barbarescon talossa. Eräänä yönä ei koko rakennuksessa ollut muita kuin Barbaresco ja minä sekä vanha palvelija. Miksi olisin yrittänyt ryöstöä silloin kun talossa oli seitsemän vahvaa miestä? Teidän ylhäisyytenne huomannee itsekin, että otaksumanne on mahdoton."
Hänen ylhäisyytensä huomasi sen, samoin muut läsnäolijat. He huomasivat enemmänkin. Nuorukainen puhui kuin ylioppilas eikä niinkuin rosvo.
Tuomari kumartui eteenpäin sivellen pujopartaansa. "Mitä sitten tapahtui? Antakaapas kuulua."
"Eikö lain mukaan ensin ole kuultava syyttäjää?" Bellarion antoi katseensa liukua pitkin salia, etsien Barbarescoa ihmisjoukosta.
Podestà hymyili hienosti, eikä hänen hymynsä ollut vailla ystävällisyyttä.
"Tiedätte siis, mitä laki sanoo. Tarvitseeko rosvon opiskella lakia?
"Siinä tapauksessa jokainen lakimies tässä maassa olisi rosvo", vastasi Bellarion, saaden palkkioksi naurunhorinan yleisön joukosta. Hänen vastauksessaan oli enemmän totta kuin hän itse arvasi. "Teidänlaista samanverran kuin jumaluusopista ja retoriikasta ja muusta sellaisesta, koska olen opiskellut näitä asioita."
"Ehkä niin", tuumi podestà töykeällä äänellä. "Mutta ette ole tutkinut sitä niin tarkkaan kuin kenties nyt joudutte sitä tekemään." Messer Ferrariskin osasi olla pureva.
Tällä hetkellä syöksyi saliin kiihtynyt upseeri. Kuullessaan tuomarin paraikaa puhuvan, hän kuitenkin pysähtyi.
"Olette jo kuullut", virkkoi messer de' Ferraris, "mitä syyttäjänne sanoo, ja teitä vaaditaan nyt vastaamaan."
"Vaaditaan?" ihmetteli Bellarion, ja yleisö kummeksui hänen kuvaamatonta tyyneyttään. "Kuka vaatii? Ei ainakaan laki, joka sanoo, että syytetylle on annettava tilaisuus kuulla syytökset syyttäjän omasta suusta, jonka jälkeen hänen on niihin vastattava. Teidän ylhäisyytenne ei kaiketi pane pahakseen, jos pidän kiinni syytetyn oikeuksista. Antakaa messer Barbarescon astua esiin, jotta hän itse saisi peruuttaa valheensa."
Nuorukaisen käytös vaikutti ehkä suureen yleisöön, mutta tuomari ei hämmentynyt.
"Mitä te tarkoitatte, lurjus? Tekö täällä määräätte?"
"Laki täällä määrää ja minä vetoan lakiin."
"Vai vetoatte lakiin!" Podestà nauroi. "Hyvä, hyvä! Tahdonpa olla kärsivällinen kanssanne." Hän nojautui taaksepäin ja loi katseensa saliin. "Messer Barbaresco astukoon esiin."
Yleisön keskuudessa syntyi aikamoista kohua. Tuo jäykkäniskainen kukonpoika oli suorastaan ihme. Äsken saliin tullut upseeri astui esiin.
"Teidän ylhäisyytenne, messer Barbaresco on poissa.
"Hän jätti Casalen auringon noustessa, heti kun portit oli avattu. Häntä seurasivat ne kuusi miestä, joiden nimet ovat messer Bernabon luettelossa sekä palvelija. Lombardian portin kapteeni on täällä tekemässä selkoa asiasta."
Bellarion nauroi ja sai jäyhän käskyn muistaa, missä oli.
Lombardian portin kapteeni astui esiin vahvistamaan upseerin tiedoituksen. Kahdeksan miestä oli tosiaan auringon noustessa jättänyt kaupungin ja lähtenyt ratsastamaan Lombardiaan vievää tietä. Eräällä miehistä oli käsivarsi siteessä — se oli kreivi Barbaresco. Kolme muutakin miehistä kapteeni tunsi samoinkuin Barbarescon palvelijan.