Valtionhoitaja sipaisi leukaansa ja kääntyi podestàhan. Tämä oli ilmeisestikin hämmästynyt.
"Miksi ei tätä estetty?"
Podestà oli nolon näköinen. "Sain tietää tämän nuorukaisen pidättämisestä vasta varsin myöhään. Muuten ei ole tapana pidättääkään syyttäjiä."
"Ei. Mutta kun olosuhteet ovat näinkin erikoiset, on syytä ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin."
"Sallikaa minun huomauttaa, ettei tässä ole muuta erikoista kuin tämä äkillinen pako."
Valtionhoitaja nojautui taaksepäin istuimellaan ja ummisti silmänsä puoleksi. "Hyvä. Keskeytin kuulustelun. Pidätetty vartoo."
Hiukan hämmentyneenä asiain uudesta käänteestä ja valtionhoitajan käytöksestä jatkoi podestà tuimana tehtäväänsä.
"Kuulitte, ettei syyttäjänne ole täällä, eikä siis voi henkilökohtaisesti sanoa sanottavaansa." Jälleen Bellarion nauroi. "Kuulin, että hän on sanonut sanottavansa. Hänen pakonsa on mitä parhain todistus hänen väitteittensä valheellisuudesta."
"No, no, herra!" muistutti podestà. "Olette täällä vastataksenne tyydyttävästi oikeuden kysymyksiin. Kertokaa siis, mitä viime yönä tapahtui."
Jopas muuttui ääni kellossa, ajatteli Bellarion. Häntä ei enää nimitettykään rosvoksi.
"Minun on siis kerrottava? Hyvä." Hän katsahti valtionhoitajaan ja ymmärsi tämän silmien viestin.
"Oikeastaan voin kertoa hyvin vähän, koska en tunne syytä kreivi Spignon ja messer Barbarescon väliseen riitaan. En ollut läsnä alusta saakka. Jouduin mukaan vasta kun meteli syntyi ja silloin oli Spigno jo kuollut. Messer Barbaresco ja hänen kumppaninsa pelkäsivät ehkä, että voisin todistaa heitä vastaan ja siksi he kävivät kimppuuni. Haavoitin Barbarescoa ja pakenin, sulkeutuen erääseen huoneeseen. Sieltä taas poistuin ikkunan kautta, mutta jouduin vartion käsiin. Siinä kaikki." Jos tämä juttu ehkä tyydyttikin markiisia, ei se riittänyt podestàlle.
"Voisin uskoa teitä", sanoi viimeksimainittu, "ellei muuan pikku seikka häiritsisi. Ainoastaan kreivi Spigno ja te olitte täysissä pukimissa, kun taas muut olivat paitasillaan. Tämä jo osoittaa ketkä hyökkäsivät, ketkä taas puolustautuivat."
"Miksi messer Barbaresco ja hänen toverinsa pakenivat? Syyttömät eivät lähde lipettiin."
"Entä te itse!" jyrisi podestà. "Tehän olitte viaton, vaikka karkasitte joutuessanne kiinni Lorenzaccion kanssa."
"Oh, olihan se eri asia… en tuntenut näitä seutuja…"
"Voitteko selittää, miksi Spigno ja te olitte täysissä pukimissa, mutta muut ei?" Ääni oli vaativa.
Bellarion katsahti jälleen markiisiin, mutta tällä kertaa ei hän saanut minkäänlaista merkkiä. Kuitenkin käsitti hän, että Spignon paljastaminen ei olisi viisasta ja siksi hän jatkoi:
"Miksi Spigno oli täysissä pukimissa, on minulle arvoitus. Itse olin väsyneenä vaipunut riisuutumatta uneen, oltuani illalla hovissa."
Bellarion kuvitteli näkevänsä hyväksyvän katseen markiisin silmissä.Mutta podestà pudisti päätään.
"Mukava juttu", tuhisi hän, "vaikka ei kovin vakuuttava. Ettekö voi keksiä parempaa?"
"Voinko keksiä parempaa kuin totuuden?" sanoi Bellarion. "Pyydätte minua selittämään asioita, joita en tunne."
"Katsotaanpa." Äänessä soinnahti uhkaus. "Pieni kidutus on monasti virkistänyt miehen muistia ihmeellisellä tavalla."
"Kidutus?" Bellarionia värisytti, vaikka hän pysyttelikin rohkean näköisenä. Hän katsahti jälleen markiisiin, tällä kertaa saadakseen apua. Valtionhoitaja kuiskasi jotakin messer Aliprandille ja tämä kumartui puhuttelemaan podestàta.
"Saanko sanoa pari sanaa, hyvä herra?" Podestà loi häneen ihmettelevän silmäyksen. Harvoinpa sattui, että lähettiläs sekaantui maantierosvon oikeusjuttuun. "Olkaa hyvä, herraseni."
"Rohkenen ehdottaa, että jutun käsittely lykättäisiin siksi kunnes syytetyn henkilöllisyys on todistettu. Tämän pyyntöni teen sen väitteen johdosta, että syytetty olisi Biandraten kreivin ottopoika."
Lähettiläs lopetti. Podestà kohotti päätään pahastuneen näköisenä.Mutta ennenkuin hän ehti vastata, lausui valtionhoitaja:
"Niin tavaton kuin tämä pyyntö onkin, messer de' Ferraris, olette varmaankin yhtä mieltä kanssani siitä, että, jos syytetty tosiaankin on se henkilö, joksi hän itseään väittää ja jos hänen nykyinen pulmansa tosiaankin olisi vain merkillisen sattuman aiheuttama, voisimme, jos ratkaisisimme jutun äkkiä ja nuorukaiselle epäedullisella tavalla, saada niskoillemme jalon ystävämme, Biandraten kreivin, vihat."
Näin osoitettiin Bellarionille, miten viisasta on valita itselleen mahtava isä.
Podestà kumarsi myöntävästi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi:
"Millä tavoin syytetyn henkilöllisyys olisi todistettava?" Bellarion riensi vastaamaan. "Minulla oli Ciglianon Grazie-luostarin apotin antama kirje, mutta Lorenzaccio varasti sen, ja tuo upseeri —"
"Kirje on meillä", keskeytti podestà terävästi. "Siinä ei mainita isästänne mitään, eikä koko kirje todista mitään, ennenkuin selitätte, miten sen olitte hankkinut!"
Aliprandi sekaantui jälleen asiaan. "Hän väittää tulevansa Ciglianon Grazie-luostarista, jonne messer Facino Cane hänet oli jättänyt joitakin vuosia sitten. Ei olisi vaikeata saada luostarista vahvistus tälle väitteelle. Senjälkeen voisi joku luostarin isistä saapua tänne varmentamaan, että tämä nuorukainen todella on sama kuin luostarissa ollut".
Podestà siveli äänettömänä partaansa. "Entä sitten?"
"Senjälkeen, herraseni, vapautuisitte ennakkoluulosta, jonka on aiheuttanut tämän nuorukaisen kumppanuus rosvon kanssa, ja voisitte helpommin ratkaista hänen osuutensa viimeöisessä tapahtumassa."
Ja tähän päättyi toistaiseksi Bellarion Canen juttu, suureksi pettymykseksi läsnäolijoille, jotka olivat odottaneet saavansa kuulla monta merkillistä paljastusta.
Valtionhoitaja jäi oikeussaliin vielä senjälkeen kuin Bellarion oli viety pois, vaikka hän luultavasti ei tällä kertaa välittänytkään erikoisesti muiden juttujen käsittelystä. Messer Aliprandi sitävastoin poistui samoinkuin useimmat hovimiehetkin ja ruhtinatar Valeria, joka oli kalpea ja huolestunut. Neito vihjasi Dionaralle jotakin suuttumuksestaan ja pelostaan.
"Varas, urkkija ja murhaaja", mutisi hän. "Minä luotin häneen ja hän murskasi kaikki toiveeni. Hupakon palkka."
"Mutta jos hän sittenkin on se, joksi itseään väittää?" arveli monnaDionara.
"Muuttaisiko se asiaa? Hänet lähetettiin vakoilemaan minua, tunsin sen.Ja uskoin kuitenkin hänen valheitaan."
"Mutta jos hän oli urkkija, niin miksi hän neuvoi teitä vetäytymään pois salaliitosta?"
"Jotta saisi täydellisemmät tiedot osuudestani siihen. Hän murhasi Spignon, rehellisimmän ja luotettavimman heistä kaikista." Kyyneleet sumensivat hänen katseensa.
"Miksi hänet sitten vangittiin?"
"Sattumalta. Se ei ollut suunnitelmassa. Menin katsomaan kuinka he siitä selviytyisivät, ja näin."
Madonna Dionara ei ollut niin selvänäköinen - kenties.
"En käsitä, miksi hän murhasi kreivin", tuumi hän.
"Etkö?" Ruhtinatar naurahti ilottomasti. "Ei ole vaikeata ymmärtää, mitä tapahtui. Spigno ja nuorukainen olivat täysissä pukimissa. Spigno epäili häntä ja piti häntä silmällä. Tuon nuoren konnan käynti hovissa oli erehdys hänen puoleltaan. Spigno pani hänet tiukalle ja ehkä paljasti hänet, ja pelastaakseen nahkansa tappoi Bellarion kreivin. Miksi nuo muut pakenivat? Koska he pelkäsivät joutuvansa ilmi. Eikö tämä ole päivänselvää?"
Dionara-neito pudisti päätään. "Jos markiisi Theodore suunnitteli veljenne tuhoamista, teki tämä juttu varmasti lopun hänen aikeistaan. Jos asianlaita olisi sellainen kuin väitätte, olisi messer Bellarion oikeudessa puhunut suunsa puhtaaksi. Miksi hän olisi ollut puhumatta, kun kerran päinvastainen menettely olisi ollut kaikinpuolin markiisille eduksi?"
"En tiedä", sanoi ruhtinatar. "Kukaan ei tiedä, mikä valtionhoitajalle on eduksi. Hän työskentelee hiljaisuudessa, voimakkaasti ja hitaasti. Hän ei iske ennenkuin on varma seurauksista. Etkö huomannut, miten Bellarion ja valtionhoitaja vaihtoivat silmäyksiä? Etkö nähnyt, että messer Aliprandi sekaantui asiaan setäni kuiskattua hänelle jotakin?"
"Mitä tuo sekaantuminen lopulta hyödyttää, jos mies ei kerran ole se, joksi hän itseään väittää?"
Ruhtinatar oli ivallisen näköinen. "Hän voi olla Bellarion Cane ja samalla se, jona minä häntä pidän. Mikään ei estä. Mutta tekeepä mieleni ennustaa vähän. Tuo messer Bellarion ei enää joudu oikeuteen. Hänelle annetaan tilaisuus karata."
XIV luku.
Bellarion vietiin takaisin tyrmään kaupunginmuurin korkeassa tornissa. Hän sai vielä kerran seurustella mitä inhoittavimpien hylkyjen kanssa. Mutta jo tuntia myöhemmin tuli käsky siirtää hänet pieneen kammioon, jonka lasiton ristikkoikkuna antoi vihreälle tasangolle. Vehmauden halki kiemurteli Po hopeaisena vyönä etsien tietä Lombardiaan.
Hiukan myöhemmin illalla saapui markiisi Theodore hänen luokseen, saadakseen kuulla peittelemättömän totuuden. Bellarion valehteli hänelle yhtä sujuvasti kuin hän oli valehdellut podestàlle.
Kuitenkin pysytteli hän nyt lähempänä totuutta. Salaliittolaiset olivat alkaneet epäillä häntä kuultuaan hänen käyneen hovissa. Selityksiä oli vaadittu ja hän oli niitä antanut. Kuitenkin oli hänet teljetty ullakkohuoneeseen, kunnes Ciglianosta saataisiin varmennus hänen väitteilleen. Kreivi Spigno, joka pelkäsi henkensä olevan vaarassa, tuli yöllä häntä vapauttamaan.
"Mikä sai minut päättelemään", sanoi Bellarion, "että hänkin oli teidän korkeutenne asiamies."
Salaliittolaiset, jatkoi hän, olivat kuitenkin varuillaan. Juuri kun Spigno oli ollut häntä vapauttamassa, yllättivät he kreivin. Onneksi oli Spigno ehtinyt antaa hänelle, Bellarionille, tikarin. Syntyi kahakka, jossa kreivi surmattiin. Bellarion taisteli henkensä edestä ja haavoitti tällöin Barbarescoa sekä luultavasti paria muutakin, ja pakeni sitten erääseen huoneeseen, jonka oven telkesi. Tämänjälkeen hän oli hypännyt ikkunasta ulos, joutuen suoraan vartion käsiin.
"Ellei teidän korkeutenne olisi kehoittanut minua käymään hovissa, ei tämä olisi tapahtunut. Loppujen lopuksihan ovat vehkeilijät kuitenkin paenneet ja teidän korkeutenne on nyt pelastettu."
"Pelastettu!" Hänen korkeutensa nauroi julmasti. Hänen ilmeessään ei tällä hetkellä ollut jälkeäkään siitä hyväntahtoisuudesta, jota montferratilaiset olivat oppineet rakastamaan. Vaaleat, siniset silmät olivat teräksenkovat ja kasvot uhosivat häijyyttä.
"Vielä mitä! Olette sotkenut koko jutun."
"Vai sotkenut! Jospa olisin kertonut podestàlle, mitä todella tapahtuiBarbarescon talossa —"
"Jos olisitte!" keskeytti markiisi kiukkuisesti. "Tosiaankin. Mitäpäs teidänlaisenne nulkin puheista?"
Bellarion havaitsi, että valtionhoitaja levottomuudessaan puhui mitä sattui.
"Teidän korkeutenne sanat ovat ylen hämärät." Nuorukaisen ääni oli melkein halveksiva. "Ehkäpä minun lopultakin on pakko kertoa totuus, pelastaakseni henkeni."
"Henkenne? Kuka teidän hengestänne välittää?"
"Minä itse välitän siitä enemmän kuin kenenkään muun hengestä."
Markiisi irvisti ja hänen katseensa kävi yhä kovemmaksi. "Alatte olla hankala käsiteltävä, ystäväiseni."
Bellarion huomasi markiisin pelkäävän, että perinpohjainen tutkimus asiassa paljastaisi syvimmänkin salaisuuden, valtionhoitajan oman osan salahankkeessa. Hänhän oli omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ryhtynyt yllyttämään vehkeilijöitä ensin Spignon ja sitten Bellarionin kautta.
"Niin, te käytte hankalaksi", kertasi hänen korkeutensa. "Herttua GianGaleazzo ei olisi siekaillut kanssanne. Hän olisi empimättä antanutkatkaista kalliin kaulanne. Kiittäkää luojaanne, etten ole GianGaleazzo."
Hän otti esille köysikäärön, jonka oli piilottanut viittansa alle ja viskasi sen Bellarionin jalkoihin. Tuolille pani hän pari karkeaa viilaa.
"Jos katkaisette jonkun tangon ristikosta, mahdutte kyllä läpi. Sitokaa köysi ristikkoon ja laskeutukaa maahan, mutta vasta pimeän tultua. Joudutte näin ilman muuta muurien ulkopuolelle. Menkää matkoihinne, älkääkä enää koskaan näyttäytykö Montferratissa. Jos sen teette, saatte varmasti roikkua hirsipuussa — karkaamisesta."
"Sen ansaitsisinkin", myönsi Bellarion. "Teidän korkeutenne ei tarvitse olla huolissaan."
"Enkö, koira?" Valtionhoitaja mittaili häntä jäätävällä katseellaan tuokion, pyörähti sitten kannoillaan ja poistui.
Kun seuraavana aamuna saatiin kuulla, että vanki oli karannut, levitettiin Casalessa mitä ihmeellisimpiä huhuja. Ainoastaan markiisi Theodore oli käynyt pidätetyn luona, eikä häntä epäillyt kukaan, lukuunottamatta ruhtinatar Valeriaa, joka sanoi uskolliselle Dionaralleen:
"Siinä näet. Eikö käynyt ennustukseni toteen? Enkö ollut oikeassa tuon kehnon nulikan suhteen?" Mutta hänen äänessään ei ollut sitä tyytyväisyyden sävyä, jonka tavallisesti voi havaita, kun joku toteaa otaksumansa oikeaksi.
Samaan aikaan oli Bellarion jo päässyt turvaan Milanon alueelle. Hänen ajatuksensa askaroivat kuitenkin vielä Montferratissa ja ruhtinatar oli niiden keskeisimpänä kohteena.
Hän yöpyi muutamassa Candian majatalossa ja muisti makuulle mennessään ruhtinattaren antamat viisi tukaattia, joista hänellä vielä oli kolme jälellä.
"Jonakin päivänä maksan ne takaisin", ajatteli hän.
Seuraavana aamuna hän nousi varhain, jatkaakseen matkaa Paviaan. Miettiessään tulevaisuuttaan havaitsi hän kuitenkin, etteivät opinnot enää kangastaneet niin houkuttelevina kuin luostarista lähtiessä. Viime päivien tapahtumat olivat aukaisseet hänen silmänsä näkemään monet asiat toisessa valossa kuin aikaisemmin.
Hän otti uudelleen harkittavakseen kerettiläiset mielipiteensä synnistä. Isät olivat ehkä sittenkin olleet oikeassa. Olivatko synti ja paha synonyymeja, siitä hän ei kuitenkaan päässyt selville. Vain siitä hän oli varma, että pahuutta ei maailmasta suinkaan puuttunut. Mahtoikohan paha olla lopultakin se voima, joka ihmisten kohtalot määrää, hyvän supistuessa jonkinlaiseksi passiivisen vastarinnan muodoksi? Kenties saattoi tuo vastarinta olla aktiivistakin, mutta siinä tapauksessa se ilmeni pahan hahmossa, jotta paha alati säilyisi.
Siinä oli nyt hänen kumoamaton syllogisminsa. Tomuksi se oli hajonnut maailman ensi kosketuksesta. Ja kuitenkin, turmeluksesta huolimatta, tuntui vaikealta kääntää selkänsä maailmalle. Elävien, toimivien miesten koulu kutsui paljon houkuttelevammin kuin oppinut Chrysolaras. Bellarion muisti antautuneensa tehtävään, jota ei vielä voinut pitää loppuun suoritettuna.
Toinen kirja.
7 luku.
Bellarion taivalsi Mortaran ympärillä olevan alavan ja epäterveellisen marskimaan läpi. Täällä lainehtivat riisipellot niinkuin ne olivat lainehtineet jo kolmesataa vuotta, aina siitä lähtien kuin riisi tänne Kiinasta tuotiin. Hänestä tuntui oudon viehättävältä tarpoa Milanon liejussa, tuon mahtavan valtion, jonka Gian Galeazzo Visconti oli kohottanut kunniaan ja kukoistukseen.
Sisäinen rauha ja ulospäin suunnattu voima olivat aikaansaaneet ennenaavistamattoman hyvinvoinnin tässä valtiossa. Teollisuus menestyi erinomaisesti. Milanon villan- ja silkinkutojat lähettivät tuotteitaan Venetsiaan, Ranskaan, Flanderiin ja Englantiin. Ranskan kanssa käytiin hevos- ja karjakauppaa suuressa mittakaavassa. Koko sivistyneen maailman varallisuus tuntui kertyneen Milanoon ja pankkiliike kehittyi, niin että pian ei Europassa ollut ainoatakaan huomattavaa kaupunkia, jolla ei olisi ollut pankkilaitostaan. Jokaisessa Europan kaupungissa kiertelivät Gian Galeazzon kultakolikot, jotka tunnettiin Milanon ensimmäisen herttuan kunniaksi lyötyjen tukaattien nimellä.
Tosin olivat Gian Galeazzon lait julmat, sillä ihmishenki oli halpa tänä aikakautena, mutta viisaat ne olivat ja oikeudenmukaiset; veronmaksu ei käynyt kenellekään ylivoimaiseksi, mutta silti karttui herttuan kassa. Tieteet ja taiteet kukoistivat, tämän ajan uljaimmat sotapäälliköt johtivat armeijaa, ja ennenpitkää luikerteli Viscontien kyy Alpeilta aina Abruzzeille. Melkein koko Pohjois-Italia oli Milanon hallussa ja Gian Galeazzo olisi ollut täysin oikeutettu painamaan päähänsä kuningaskruunun.
Melegnanon linnassa, jonne herttua oli paennut Italiassa raivoavaa ruttoa, ryhdyttiin jo valmistautumaankin kuninkuutta varten, mutta silloin korjasi kuolema tämän mahtavan ruhtinaan, jolle inhimilliset viholliset eivät olleet voineet mitään.
Koska Gian Galeazzon kuollessa hänen poikansa Gian Maria oli vasta kolmentoista ja Filippo Maria kahdentoistavuotias, jätettiin herttuan määräyksen mukaisesti valtion peräsin holhoojahallitukselle, hallitusneuvostolle, johon kuuluivat kondottierit ja herttuatar Catherine.
Jo heti alussa esiintyi hallitusneuvostossa erimielisyyttä, ja kuitenkin olisi juuri nyt yksimielisyys ollut tarpeen. Heti Gian Galeazzon kuoltua käyttivät Milanon monet viholliset tilaisuutta hätyytelläkseen valtiota, ja herttuan mainiot kapteenit, joita kehnon Gian Marian häilyväisyys suututti, liittyivät mukaan perintöä paloittelemaan, muodostaen lukuisia riippumattomia valtioita. Viidessä vuodessa luhistui hoidon puutteessa Gian Galeazzon suurella työllä pystyttämä rakennus, ja ainoastaan yksi hänen kuuluisista sotilasapulaisistaan oli pysynyt uskollisena, hoitaen nyt yhdessä herttuan äpäräpojan Gabriellon kanssa hallitusohjia. Tämä mies oli Facino Cane, Biandraten kreivi, sama, jonka Bellarion hädissään oli ottanut kasvatusisäkseen.
Lähdettyään Casalesta vietti Bellarion ensimmäisen yön Candiassa. Seuraavana yönä lepäsi hän Vigevanossa ja aamulla souti muuan mies hänet leveän Ticinon yli. Bellarion jatkoi matkaansa Abbiategrassoon, missä Milanon valtiailla oli metsästyslinna.
Hän lauleskeli astuessaan eteenpäin; ei suinkaan riemusta, vaan karkoittaakseen yksinäisyydentunteen, joka oli kasvanut joka askeleella hänen lähdettyään Casalesta. Jätettyään Abbiategrasson poikkesi hän kovalta maantieltä niitylle, ihmetellen laitumella olevien nautojen tavatonta kokoa ja rehevyyttä. Hänen jalkansa olivat kivisellä tiellä käyneet perin aroiksi ja siksi hän tyytyväisenä heittäytyi nurmikolle erään pikku puron rannalla haukkaamaan illallista. Abbiategrassosta oli hän ostanut leipää ja juustoa.
Yht'äkkiä kuului puron toisella puolen olevalla kummulla kasvavasta metsiköstä äänekästä melua, ihmisääniä ja koirien haukuntaa, ruoskanläiskettä ja kahinaa. Sitten säntäsi metsästä ruskeapukuinen mies, joka juoksi puroa kohti kuin henkensä edestä. Hän oli avopäin ja hänen musta tukkansa liehui viuhkana tuulessa.
Hän oli jo ehtinyt puoliväliin purolle kun takaa-ajajat ilmestyivät näkyviin; kolme suurta verikoiraa, jotka pinkoivat minkä käpälistään irti saivat.
Vihdoin ratsasti metsiköstä miesjoukko, etunenässä tulipunaiseen ja hopeaan pukeutunut poika, joka usutti hurttia kimeällä äänellä. Hänen seuralaisistaan oli ehkä puolet hienoja herrasnuorukaisia, muut taas nahkapukuisia palvelijoita. Näistä pari kuljetti kytkyessä tempoilevia, ulisevia koiria. Aivan nuoren johtajan kintereillä ratsasti isokokoisella hevosella voimakas, mustapartainen mies, heilutellen ruoskaa kourassaan. Hän ei näyttänyt rengiltä enempää kuin hovimieheltäkään. Ilmeisesti hän oli jotakin siltä väliltä. Hänkin huikkasi ja läimäytteli ruoskaansa yllyttääkseen koiria tavoittamaan saaliinsa.
Kauhu siivitti pakenevan miehen jalat. Hän ehti puron rannalle kun hurtat olivat noin kymmenen metrin päässä, ja katsomatta taakseen heittäytyi hän päistikkaa veteen. Halkaisten voimakkaasti vettä ui hän yli, koirien yhä seuratessa.
Pelästynyt Bellarion riensi miesparkaa vastaan ja tarjosi hänelle kätensä auttaakseen häntä kuiville. Mies tarrautui käteen ja kovalla nykäyksellä kiskoi Bellarion hänet rannalle.
"Palkitkoon Jumala teitä, herra!" läähätti mies hartaasti. Hän lysähti polvilleen haukkoen henkeään ja vavisten. Samassa kapusi ensimmäinen koira rannalle ja sai heti Bellarionin tikarin kurkkuunsa.
Raivokas karjunta puron toiselta rannalta ei estänyt häntä tappamasta vielä toistakin koiraa. Raadot heitti hän puroon. Sillävälin oli kolmas hurtta jo päässyt maihin. Se karkasi äristen Bellarionin kimppuun, kiskoen hänet kumoon alleen. Nuorukainen nosti vaistomaisesti vasemman käsivartensa suojakseen ja iski tikarin koiran kurkkuun. Eläin kimposi taaksepäin ja Bellarion iski toisen kerran, tällä erää sydämeen. Koira lysähti kyljelleen veren pulputessa Bellarionin vaatteille. Hän nosti raskaan raadon päältään ja kompuroi hitaasti pystyyn, ihmetellen mitä nyt mahtaisi seurata.
Punapukuinen nuorukainen kirosi hirvittävästi. Hän keskeytti sadatuksensa vain mölistäkseen käskyn:
"Päästä irti koko liuta! Lähetä kaikki heidän kimppuunsa, Squarcia!"
Kookas mies oli jo tehnyt omalla vastuullaan jotakin muuta. Satulankoukusta oli hän ottanut väkipyssyn, tähdännyt ja laukaissut. Niin lähellä kuolemaa ei Bellarion ollut vielä koskaan ollut. Tällä kertaa pelasti hänet, vaikkakin tahtomattaan, sama mies, jota hän äsken oli varjellut koirien hampailta.
Mies oli nimittäin vähitellen päässyt jaloilleen ja aikoi taakseen katsomatta jatkaa pakoaan. Mustatukkainen Squarcia huomasi kuitenkin hänen aikeensa, heilautti asetta, joka oli ollut tähdättynä Bellarioniin, ja seuraavassa tuokiossa singahti nuoli miehen päähän.
Ennenkuin Squarcia ennätti lennättää toista nuolta, sai hän piiskansivalluksen kasvoihinsa ja punapukuinen nuorukainen huusi:
"Kautta Jumalan luitten! Kuka sinun käski ampua, elukka? Sanoin, että päästäisit koirat irti. Aiotko pilata leikin, sinä koira? Ajoinko minä häntä tänne saakka vain senvuoksi, että sinä ampuisit hänet?" Hän päästi mitä törkeimpiä sadatuksia ja käski uudelleen irroittaa koirat. Mutta Squarcia, johon eivät sadatukset tehonneet enempää kuin lyönnitkään, ehätti väliin.
"Tahtooko teidän ylhäisyytenne, että tuo nuorukainen tappaa vielä pari koiraa entisten lisäksi, ennenkuin hänet taltutetaan? Hänellähän on ase."
"Hän surmasi koirani. Koirat hänelle myös kostakoot." Bellarion ymmärsi, mikä hänen kohtalonsa oli, jos yrittäisi paeta. Hän pelkäsi, ja kauhistui samalla noita miehiä, jotka metsästivät ihmisiä kuin villejä eläimiä. Vaikka äsken surmansa saanut poloinen olisi ollut syypää mihin rikokseen hyvänsä, oli rangaistus kuitenkin epäinhimillinen.
Muuan rengeistä puhutteli Squarciaa, ja tämä kääntyi nuoren isäntänsä puoleen.
"Checco sanoo, että tuolla alempana on kahlaamo, herra herttua."
Puhuttelusana hämmästytti Bellarionia. Oliko tuo kiljuva, sadatteleva poika, joka puhui kuin tallirenki tai porttola vieras, oliko hän herttua? Milanon herttua? Bellarion muisteli niitä juttuja, joita hiljan oli kuullut tämän kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen julmuuksista.
Neljä renkiä karautti kahlaamoa kohden ja vastarannalta kajahtiSquarcian ääni:
"Koetappas astua askeltakaan, nulikka, niin toimitan sinut luojasi eteen."
Hevoset kahlasivat matalan paikan yli ja Bellarion vartosi, muistaen nyt, että Milanon todellinen hallitsija oli Facino Cane. Hän päätti vielä kerran käyttää tuota nimeä apunaan.
Renkien aikoessa käydä häneen käsiksi ilmoitti hän olevansa Facinon poika ja käski heidän tuumia päänsä ympäri, ennenkuin koskisivat häneen. Mutta vaikka hän olisi sanonut olevansa Rooman paavin poika, eivät nämä raa'at veitikat olisi olleet millänsäkään. He tottelivat vain Squarciaa, eikä heillä ollut enempää älyä kuin kytkyessä tempovilla koirilla. He sitoivat nahkahihnan hänen oikeaan ranteeseensa ja sitten oli hänen seurattava. Hän ei pannut vastaan, koska huomasi vastustuksen hyödyttömäksi. Kahlaamon syvimmällä kohdalla nousi vesi hänen vyöhönsä asti ja lisäksi pärskyttivät hevoset hänet yltäkin märäksi. Verisenä ja vettä valuenkin säilytti hän arvokkuutensa joutuessaan nuoren herttuan kanssa vastakkain.
Gian Maria oli vastenmielisen näköinen. Hänen merkillisen puolivalmiit kasvonsa olivat kuin ennenaikojaan syntyneen lapsen, kooltaan vain suuremmat. Varreton nenä törrötti leveänä punaisessa naamassa ja aivan sen alla paisuivat muodottomat, suuret, punaiset huulet. Vaaleat rengassilmät tuntuivat pullistelevan päästä, otsa oli matala ja taaksepäin kalteva, leuka melkein olematon. Isältään oli hän perinyt ainoastaan kullanpunaisen tukkansa.
Bellarion tuijotti rumilusta kuin lumottuna. Herttua rypisti otsaansa.
"Jopa on julkea lurjus! Tiedätkö, kuka olen?"
"Otaksun, että olette Milanon herttua", vastasi Bellarion. Hänen äänessään oli ylenkatsetta.
"Oho, vai otaksut? Olet siitä vielä varmakin, ennenkuin eroamme.Otaksuitko samaa tappaessasi koirani?"
"En kuvitellut ruhtinaan tuolla tavoin metsästävän inhimillistä olentoa."
"Mitä sanot, koira?"
"Teidän ylhäisyytenne siis tuntee minut!"
"Ettäkö tunnen sinut, pölkkypää?"
"Lausuittehan nimeni, Cane." [Cane (it.) = koira. — Suom.]. Näin hän jälleen käytti hyväkseen tuota nimeä, josta jo aiemmin oli hänelle ollut paljon apua. "Olen Bellarion Cane, Facino Canen poika."
Muuan silkkiäismarjan värisessä samettipuvussa koreileva, nuori, hyvännäköinen mies, joka kannatteli ranteeseensa kiinnitettyä metsästyshaukkaa, ohjasi mustan hevosensa lähemmäksi, ja tarkasteli tuhruista ryysyläistä suurella mielenkiinnolla.
Herttua kääntyi uteliaan nuorukaisen puoleen ja kysyi:
"Kuulitko, mitä hän sanoi, Francesco?"
"Kyllä, mutta en tiennyt, että Facinolla on poika."
"Äpärä, kenties. Eipä mitään." Hänen ilkeille kasvoilleen levisi ruma virnistys. Bellarionin henkilöllisyyden toteaminen lisäsi vain rääkkäyksen viehätystä. Gian Maria Viscontin mustassa sielussa kyti sammumaton viha jaloa holhoojaa kohtaan. "Vapauttakaamme Facino tästä kiusallisesta painajaisesta. Takaisin, koko joukko! Järjestykää riviin pitkin rantaa."
Seurue hajaantui estääkseen Bellarionia pääsemästä pakoon.
Vapisuttava pelko valtasi nuoren miehen. Hän oli ampunut nuolensa, osaamatta maaliin. Nyt oli hän avuttomana tuon ihmishirviön käsissä. Herttuan käskystä irroitettiin hihna hänen kädestään ja hän oli vapaa.
"Hei, lurjus", kiljui herttua. "Alahan laputtaa." Hän käski Squarcian päästää irti kaksi koiraa.
Squarcia vapautti kaksi koiraa erään rengin pitelemästä kytkyestä, tarttui kumpaistakin kaulanauhaan ja polvistui niiden väliin, laskeakseen ne irti herttuan määrätessä.
Bellarion ei liikahtanut paikaltaan. Kauhun lamauttamana seurasi hän näitä valmisteluja, tuskin käsittäen niiden tarkoitusta. Hän ei tiennyt, että suuri metsästäjä Bernabo Visconti oli jättänyt intohimonsa perinnöksi pojanpojalleen, joka ei kuitenkaan tyytynyt hirviin tai villisikoihin, vaan vaati jalompaa riistaa. Herttuan metsästyskoiria syötettiin ihmislihalla.
"Haaskaat aikaa", marisi herttua. "Tuokion kuluttua lasken koirat irti. Lähde juoksemaan niinkauan kuin sinulla on aikaa. Jos oikein ponnistat, pelastavat ehkä kinttusi kalliin henkesi." Hän nauroi niin että kuola tippui suupielistä. Ehkä uhrille annettu valheellinen toivonkipuna pidentäisi edessä olevaa nautintoa.
Valjuna ja kauhusta puolikuolleena Bellarion vihdoin kääntyi ja säntäsi kuin hullu metsää kohden. Herttuan eläimellinen nauru kajahteli hänen korvissaan. Ja äkkiä nousi jokin nuorukaisen sisimmässä kapinaan. Tämä ei ollut miehen arvolle sopivaa. Kuristaen pelkonsa hän pysähtyi ja pyörähti ympäri.
Herttua, joka huomasi huvin loppuvan lyhyeen, kirosi raivokkaasti.
"Kyllä hän vielä juoksee, teidän korkeutenne, jahka irroitan koirat", jupisi Squarcia.
"Laske irti, siis."
Koirat syöksyivät nuolina kohti Bellarionia, joka seisoi kuin jähmettyneenä, tukka tuulessa hulmuten. Hän tunsi voivansa pahoin ja oli melkein menettää tajuntansa. Ei kättäänkään hän nostaisi suojaksi. Karatkoot hänen kurkkuunsa, nuo hurtat, sitä pikemmin päättyisi kidutus.
Hän ummisti silmänsä ja voihkaisi. "Jeesus!" Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, rukoillen koneellisesti: "Sinun käsiisi, Herra…"
Koirat tulivat. Ei tapahtunut mitään. Niiden kiivaat loikkaukset hiljenivät hölkäksi. Ne nuuskivat ilmaa, lähestyivät häntä, haistelivat, työnsivät kuononsa ruohoon ja ilmaisivat kiemurrellen alistumistaan ja mieltymystään.
Herttuan seurueesta kuului hämmästyneitä huudahduksia. Ihmetellen aukaisi Bellarionkin silmänsä. Hän katseli koiria, jotka matelivat hänen jaloissaan. Jumala oli tehnyt ihmeen.
Näin ajattelivat monet muutkin tapauksen näkijöistä. Raaka Squarciakin, joka oli jäänyt polvistuneena katsomaan koirien lähtöä, nousi nyt, lausuen hartaasti: "Ihme on tapahtunut." Hänen äänessään oli pelkoa.
Herttua vain kurtisti otsaansa ja sadatteli. Hän ei pelännyt ihmisiä eikä Jumalaa.
"Katsotaanpa, mikä ihme tämä on!" huusi hän. "Päästä irti vielä kaksi koiraa, sinä nauta."
"Teidän korkeutenne…" vastusteli Squarcia.
"Päästä irti kaksi koiraa, tai teen ihmeen sinunkin kanssasi!"
Squarcia pelkäsi herttuaa enemmän kuin mitään muuta, ja vapisevin sormin täytti hän isäntänsä käskyn. Herttua itse usutti eläimet Bellarionin kimppuun, sivaltaen niitä ruoskalla.
Kävi samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Kaikki muut, paitsi Bellarion, hämmästyivät jälleen. Bellarion oli äkkiä käsittänyt, mistä koirien käytös johtui. Hän ei enää pelännyt, päästettiinpä koiria irti miten monta hyvänsä.
"Laske irti Messalina", käski herttua melkein tikahtuneella äänellä, suu vaahdossa.
Squarcia pani vastalauseensa. Haukkaa pitelevä nuori mies arveli, että tässä ehkä oli noituutta, ja pyysi herttuaa olemaan varovainen.
"Päästä irti Messalina!" toisti herttua vielä raivokkaammin.
"Vastatkoon teidän korkeutenne seurauksista", huusi Squarcia, ja vapautti isäntänsä kiukkuisimmin hurtan. Bellarion oli kumartunut taputtelemaan koiria, jotka hypähdellen ja haukkuen osoittivat ystävyyttään. Ja kun Messalina seurasi niiden esimerkkiä, oli jo suurimpienkin epäilijäin uskottava. Seurue jakaantui kahtia — toiset puhuivat ihmeestä, toiset pitivät Bellarionia noitana. Herttuassakin heräsi hienoinen pelko. Tässä olivat epäilemättä joko Jumalan tai pirun sormet pelissä.
Hän kannusti hevostaan. Muut seurasivat. Kun Bellarion näki heidän pelokkaat ilmeensä, purskahti hän nauruun. Pitkällisen kauhun jälkeen tuli väkisin vastavaikutus. Hän tajusi, etteivät Squarcia tai rengit voisi koskaan käsittää mitään luonnollista selitystä äskeisen tapahtumaan.
"Mitä peliä sinä pidät, lurjus?" kysyi herttua, jonka Bellarionin pilkkanauru sai epäluuloiseksi. "Millä tempulla sinä selvisit tästä?"
"Tempulla?" Bellarion oikaisi ryhtiään. Hän päätti pysyä salaperäisenä ja vastasi sanansutkauksella "Sanoinhan, että olen Cane. Koira ei syö koiraa. Muuta noituutta tässä ei ole."
"Veruke", tuumiskeli Lonate, kaunis, nuori mies, ääneen.
Herttua heitti häneen kärsimättömän silmäyksen. "Niinkuin en sitä ymmärtäisi!" Hän kääntyi Bellarioniin: "Tämä on joku temppu, sinä lurkki. Jumalauta! Pidätkö minua narrina? Mitä sinä teit koirille?"
"Voitin ne puolelleni."
"Niin, niin, mutta miten?"
"Miten? Tietääkö kukaan, miksi eläin kiintyy johonkuhun? Päästäkää irti vielä loputkin koiristanne. Ne nuolevat kättäni, jokikinen. Koirilla on merkillinen vaisto, jota ei ole suotu joka miehelle."
"Vaisto? Mitä ne vaistosivat?"
Bellarion nauroi jälleen vastatessaan: "Ah, kukapa sen sanoo?"
Herttua karahti punaiseksi. "Leukailetko, hölmö?" Taikauskoinen Lonate kosketti hänen käsivarttaan. Herttua pudisti pois käden. "Saat vielä ilmaista salaisuutesi, kautta hostian!" Hän ärjäisi töllistelevälle Squarcialle: "Kerää koirat ja sido tuo nulikka. Lähdemme."
Herttua ratsasti matkoihinsa hovimiehineen, jättäen rengit täyttämään määräystä. Squarcian tehtäväksi jäi valvoa, ettei mitään lyöty laimin. Hän vihelsi koiria ja käski muutaman rengin kytkeä ne. Sitten hän arasti lähestyi Bellarionia.
"Kuulitte hänen korkeutensa määräyksen", virkkoi hän ikäänkuin anteeksipyytäen.
Bellarion ojensi ranteensa ääneti. Herttua seurueineen oli jo ehtinyt kuulomatkan ulkopuolelle.
"Herttua käski", syytteli mustatukkainen. "Minä olen vain herttuan palvelija." Ja kumartuen hiukan sitoi hän löyhästi hihnan Bellarionin ranteitten ympäri. Hän pelkäsi, eikä tahtonut vihoittaa nuorukaista.
"Voitte olla vakuutettu sitä", kuiskasi hän sitten, silmäiltyään ympärilleen ja huomattuaan, etteivät rengit voineet kuulla, "että hänen ylhäisyytensä Biandraten kreivi saa tiedon tästä heti kun olemme päässeet Milanoon."
II luku.
Squarcia syytti matkan pituutta nostaessaan Bellarionin ison, mustan hevosensa selkään, mutta itse asiassa hän tahtoi säästää nuorukaista turhalta kidutukselta. Bellarionin kädet olivat niin höllästi sidotut, että hän koko ajan saattoi pitää kiinni metsästäjän vyöstä.
Näin saapui hän hämärissä Milanon kuuluisaan kaupunkiin. Jo matkan varrella, heidän pysähtyessään tuokioksi eräälle mäennyppylälle, oli hän saanut jonkinmoisen käsityksen kaupungin koosta. Vaikka oli kuullut paljonkin juttuja Milanosta, ei hän ollut osannut sitä niin suurenmoiseksi kuvitella kuin se todellisuudessa oli. Ihmetellen katseli hän jykeviä, punaisia muureja, jotka kuvastuivat leveään vallihautaan, muurien takaa kohoavia lukuisia kirkontorneja, Sant' Eustorgion kellotapulia, jonka tunsi monien kuvauksien perusteella, sekä kahdeksansärmäistä, tiilistä ja marmorista rakennettua Saint Gothard-kirkon tornia, Azzo Viscontin lahjaa kaupungille.
He saapuivat herttuallisen seurueen kintereillä kaupunkiin Porta Nuovasta, portista, jonka kivikaaret olivat peräisin roomalaisajoilta. Ratsastettuaan nostosillan yli ja holvin läpi he saapuivat vartiotalolle, joka jo itsessään oli pieni linnoitus. Sen edustalla maleksi jänteviä, parrakkaita palkkasotureita, jotka keskustelivat äänekkäästi kanttoonigermaanien kielellä. Matka jatkui pitkin Borgo Nuovoa, pitkää katua, jonka molemmin puolin lukuisat palatsit kohosivat toistensa vieressä ja joka Bellarionista näytti tavattoman leveältä, vaikka se olikin melko ahdas Milanon muihin katuihin verrattuna. Edestakaisin kulkevat ihmiset näyttivät yhtä oudoilta kuin rakennukset. Rauhallisia, hyvinvoipia kauppiaita kuljeksi nälkäisen ja kurjan näköisen rahvaan joukossa, siellä täällä asteli tai ratsasti loistava ylimys aseistetun ja haarniskoidun palvelijan saattamana.
Niin ylhäiset kuin alhaiset pysähtyivät ja paljastivat päänsä herttuan ratsastaessa ohi. Bellarion huomasi kuitenkin, että melkein kaikkien ilmeet kuvastivat joko vihaa tai inhoa.
Vihdoin he päätyivät suurelle, jalavien reunustamalle aukiolle, jonka pohjoisella sivulla kohosi mahtava, salkojen ja rakennustelineitten ympäröimä marmorirakennus. Siinä, tiesi Bellarion, oli valmistumassa eräs maailman ihmeellisimpiä tuomiokirkkoja. Se oli omistettu Pyhälle äidille, ja sen perusta oli vanhan Saint Ambrose-basilikan paikalla. Työt sujuivat kuitenkin Gian Galeazzon kuoltua perin hitaasti, olivatpa aika ajoin aivan seisahduksissakin.
He ratsastivat aukion yli. Se oli pyhää aluetta, oli Bellarion kuullut. Täällä, nykyisin jo revityssä basilikassa, oli pyhä Augustinus kastettu. Täällä oli pyhä Ambrosius taistellut, aloittaen sen kirkon ja maallisen vallan välisen sodan, jota sitten vielä aikojen kuluttua ghibellinit ja guelfit jatkoivat.
Kohoavan tuomiokirkon vieressä oli vanha Broletto, puoleksi palatsi, puoleksi varustus, Milanon herrojen asunto aina Matteo Viscontin päiviltä asti.
Holvikaarien alitse he ratsastivat Arrengon suurelle palatsipihalle ja edelleen St. Gothard-pihaan. Täällä laskeuduttiin satulasta ja Gian Maria antoi vankia koskevat määräykset jalustinta pitelevälle Lonatelle.
"Tuon koirien lumoajan", sanoi hän, "on illallisen jälkeen annettava minulle täysin tyydyttävä selitys."
Bellarion teljettiin maanalaiseen vankikomeroon, jonne pääsi niukasti valoa ja ilmaa pienestä ristikolla varustetusta aukosta. Kopissa oli kylmä ja seinät uhosivat pahanhajuista kosteutta. Yksinäisyys ja pimeys saivat hänet pian alakuloiseksi. Lisäksi oli hän kovin nälissään, eikä nälkä pysty suuresti lohduttamaan. Hänen vartijansa eivät antaneet hänelle edes leivänkannikkaa purtavaksi. Pari tuntia ehti vierähtää, ennenkuin herttua saapui Bellarionia katsomaan. Gian Mariaa seurasi Lonate ja neljä nahkapukuista miestä, joista yksi oli Squarcia. Hänen korkeutensa puku oli ylen kirjava, mikä todisti puuttuvaa kauneusaistia. Korkealla kauluksella varustetun samettinutun toinen puoli oli valkoinen, toinen räikeänpunainen. Uumilla oli rubiineilla koristetuista kultarenkaista koottu vyö ja sääristä oli toinen verhottu valkoiseen, toinen punaiseen. Punainen ja valkea olivat Viscontien värejä, joita Gian Maria kantoi melkein alituisesti, suuren isänsä tapaan.
Hänen pullottavat silmänsä tarkastelivat Bellarionia tavalla, joka sai nuorukaisen värisemään.
"No, roisto. Joko suostut puhumaan? Joko sanot mitä taikakeinoa käytit?"
"Herra herttua, en tehnyt mitään taikoja."
Herttua hymyili. "Ehkä pieni katumusharjoitus vahvistaa muistiasi. Oletko kuullut puhuttavan minun keksimästäni pääsiäispaastosta? Se kestää neljäkymmentä päivää, ja on hiukan tuskallisempi kuin pelkkä paasto. Kuitenkin on se perin terveellinen jäykkäniskaisille rosvoille ja opettaa heidät halveksimaan elämää siinä määrin, että he tavallisesti ovat sangen iloisia saadessaan vihdoin kuolla. Sinä aloitat nyt. Lyön vaikka vetoa, että pian kadut katkerasti tekoasi ja toivot, että koirat mieluummin olisivat sinut tappaneet". Hän kääntyi Squarciaan. "Tartu vankiin", käski hän.
He veivät Bellarionin suurempaan huoneeseen komeron takana. Hänen katseensa osui heti pitkään puusta tehtyyn laitteeseen, joka oli pöydän korkuinen. Siinä oli kaksi pitkulaista, puuruuveilla toisiinsa liitettyä pölkkyä ja joukko köysiä, jotka oli kiinnitetty toiseen pölkkyyn.
"Sitokaa tuo lurjus tiukkaan", ärisi herttua.
Viivyttelemättä kävi kaksi rengeistä käsiksi Bellarioniin, paljastaen kätevästi hänen yläruumiinsa. Squarcia seisoi hiukan syrjässä, koettaen voittaa taikauskoisen pelkonsa ja odottaen korkeampien voimien väliintuloa. Eikä hän odottanut suotta.
Keskeytys ei kuitenkaan ollut yliluonnollinen, vaan johtui yksinkertaisesti Squarcian salaa lähettämästä sanomasta.
Herttuan takana oleva raskas, raudoitettu ovi aukeni hitaasti, ja uljaan näköinen mies pysähtyi kynnykselle. Vaikka hän oli jo noin viisikymmenvuotias, näytti hän kymmentä vuotta nuoremmalta, sillä hänen vartalonsa oli vieläkin solakka ja notkea, ryhti suora, ja tummat silmät ruskeiksi parkituissa, jäykkäpiirteisissä kasvoissa loistivat eloisina. Hänen yllään oli tummanpunainen, kullalla kirjailtu tunikka ja viininväriset housut ja hartioilleen oli hän heittänyt nahkapäärmeisen, silkkiäismarjan värisen samettiviitan.
Tuokion seisoi hän ääneti katsellen, ja virkkoi sitten miellyttävällä, hiukan ivallisella äänellä: "Mikä törkeys teidän korkeuttanne nyt askarruttaa?" Herttua pyörähti ympäri, rengit seisoivat hievahtamatta. Vieras astui tyynesti portaita alas. "Kuka teidät käski tänne?" karjui herttua. "Velvollisuus. Velvollisuuteni teidän holhoojananne…" "Minun holhoojanani!" Äänessä oli kihisevää raivoa. "Te ette ole minun holhoojani, vaikka hoidatte Milanon hallitusta. Hoidatte minun tahdostani. Lienette kai tarpeeksi viisas älytäksenne sen."
"Kenties en ole. Kuka tietää, mikä on viisautta?" Ääni oli edelleenkin tyyni, tasainen, hiukan pilkallinen. Itsestään varma mies. Hän ei ryhtynyt väittelemään. "Toinenkin velvollisuus minua kutsuu. Isän velvollisuus. Sanotaan, että tuo nuorukainen, jonka kanssa juuri aioitte ryhtyä huvittelemaan omalla tavallanne, väittää olevansa minun poikani."
"Sanotaan? Kuka sanoo?" Herttuan kysymys ilmaisi vihaa tuota tuntematonta kohtaan.
"Sitäkö minä muistaisin. Hovissahan juorutaan lakkaamatta. Saadessaan kuulla jotakin tavallisuudesta poikkeavaa täytyy hovin herrojen ja naisten heti keskustella siitä. — Ehkäpä tekin olitte kuullut tämän väitteen. Olitteko?" Ääni koveni äkkiä. Nyt puhui holhooja, mies, joka piteli vitsaa. Herttua raivosi ja kirosi, mutta hän oli voimaton.
"Kautta pyhän Ambrosiuksen luitten! Ettekö kuullut, että hän tappoi koirani? Tappoi kolme koiraa ja lumosi loput."
"Kenties hän lumosi teidät samalla, koska uskallatte ryhtyä kiduttamaan häntä ilmoittamatta mitään minulle."
"Eikö se ole oikeuteni? Enkö ole elämän ja kuoleman valtias alueellani?"
Tummat silmät hehkuivat nelikulmaisissa kasvoissa. "Te olette…" Hän hillitsi itsensä ja viittasi käskevästi Squarcia Giramolle: "Mene, ja ota nuo renkiroistot mukaasi."
"He ovat täällä minun käskystäni", muistutti herttua.
"Heitä ei tarvita enää."
"Jumalavita, te käytte päivä päivältä röyhkeämmäksi, Facino."
"Jos lähetätte heidät pois, muutatte ehkä mielipidettänne."
Heidän katseensa kohtasivat ja voitettuna mutisi herttua lopulta:"Menkää matkoihinne! Jättäkää meidät!" Näin hän tunnusti tappionsa.
Facino odotti kunnes miehet olivat menneet, ja virkkoi sitten:
"Teette liian suuren numeron koiristanne. Urheilunne on sitäpaitsi kammottavaa ja eläimellistä. Olen varoittanut teidän korkeuttanne jo aikaisemmin. Lopulta nuo samat koirat vielä repivät kurkkunne."
"Koirat? Minun kurkkuni?" Hänen korkeutensa oli tukehtua.
"Juuri niin. Sanotte olevanne elämän ja kuoleman valtias. Milanonherttua ei kuitenkaan ole Jumala. Muistakaa se." Hän muutti äänensävyä."Mies, jota tänään ajoitte takaa Abbiaten tienoilla, oli Fransesco daPusterla."
"Tämä lurkki, joka sanoo olevansa poikanne, asettui häntä puolustamaan ja tappoi kolme minun parhaista koiristani…"
"Hän teki teille suuren palveluksen, herttua. Parempi olisi ollut, että Pusterla olisi päässyt pakoon. Niinkauan kuin metsästätte rosvoja, varkaita tai väkivallantekijöitä, vieläpä kerjäläisiäkin, ei teille paljon mahda, mutta kun usutatte koiranne mahtavan suvun jäsenten kimppuun, silloin lähdette kuilun reunalle."
"Vai niin! Paras Facino, jokainen Pusterla on vihamieheni. En ole unohtanut, että muuan Pusterla, Monzan linnanherra, myrkytti äitini, kuten aivan julkisesti kerrotaan."
Facino tuijotti herttuaa niin kummallisesti, että tämä kalpeni.
"Tämä nuori mies ei tiedä mitään vaikuttimistanne. Hän ei edes tiennyt, että te tuota metsästystä johditte Hän näki vain koirien ajavan takaa ihmistä. Minua ei pidetä sääliväisenä, mutta vannon, että olisin tahtonut tehdä, mitä hänkin teki. Kunnioitan häntä tämän teon vuoksi. Sitäpaitsi hän sanoi nimekseen Cane. Se nimi ansaitsee jonkinlaista kunnioitusta Milanossa, herttualtakin." Hänen äänensä oli jälleen teräksenkova. "Vainotkaa Pusterlaa niin paljon kuin haluatte — omaa tuhoanne kohden kuljette — mutta älkää metsästäkö Canea ilmoittamatta minulle ensin aikomuksestanne."
Hän vaikeni. Herttua seisoi tylsänä, kiukkuisena ja häpeissään hänen edessään. Facino kääntyi Bellarioniin: "Tule, poikaseni, Hänen korkeutensa sallii sinun lähteä. Ota mekkosi ja seuraa minua."
Bellarion oli hieman peloissaan, mutta huvitettuna seurannut keskustelua, eikä ollut aivan varma siitä, eiköhän vain joutuisi ojasta allikkoon. Hän katseli äänet! Facinon huolettomia, hyvänsuopaisia, hiukan ivallisia kasvoja Sitten hän koneellisesti totellen poimi vaateriekaleensa lattialta ja seurasi Biandraten kreiviä.
Facino kulki tyynesti portaita ylös hänen edellään, sanaakaan puhumatta, ja nuorukainen ihmetteli itsekseen mitä nyt mahtaisi seurata.
He saapuivat upeaan huoneeseen, jonka seiniä peittivät flaamilaiset verhot. Kalusto oli ylen loistava ja suurissa jalustoissa paloi lukuisia kynttilöitä. Facino lähetti pois joukon odottavia palvelijoita ja kääntyi silmäilemään seuralaistaan.
"Te olette rohjennut väittää olevanne poikani", virkkoi hän. "Minulla on ilmeisesti suurempi perhe kuin tiesinkään. Onnittelen teitä isän vaalin johdosta. Kertokaahan nyt, kuka on saanut kunnian olla äitinne."
Hän heittäytyi nojatuoliin tuijottaen edessään seisovaa Bellarionia, jonka iho pilkisti rääsyisen punaisen puvun repeämistä..
"Rehellisesti puhuen, herra, liioittelin hädissäni sukulaisuuttamme."
"Liioittelitte?" Facino Cane kohotti tuuheita kulmakarvojaan. Hänen huvitettu ilmeensä kävi ivallisemmaksi. "Missä määrin?"
"Olen ainoastaan teidän ottopoikanne."
Kulmakarvojen väliin ilmestyi ryppy ja hyväntahtoinen ilme katosi.
"Oho! Tuo oli valhe. Pojan ehkä olisin voinut saada tietämättäni, sillä olinpa kerran nuori minäkin, enkä pitänyt erikoisesti lukua suudelmistani, mutta toisen miehen lasta en ole ottanut omakseni tietämättä siitä mitään."
Bellarion oli tarkannut hänen kasvojaan ja tunsi voivansa olla rehellinen tuolle miehelle.
"Minähän se otinkin teidät kasvatusisäkseni." Ja lieventääkseen julkeuttaan hän lisäsi: "Suuressa hädässäni otin teidät kasvatusisäkseni aivan samoin kuin ihmiset ottavat itselleen suojeluspyhimyksiä. En tiennyt mitään muuta keinoa välttyä kidutukselta, joka olisi päättynyt kuolemaan. Mainitsin nimen, joka oli tarpeeksi mahtava pelastamaan minut."
Hetken äänettömyyden jälkeen Facino purskahti nauruun. "Valitsitte minut kasvatusisäksenne. Jospa jokainen voisikin valita vanhempansa…" Hän nousi. "Kuka te olette, nuori lurjus? Mikä on nimenne?"
"Bellarion, herra."
"Omituinen nimi. Mikä on tarinanne? Olkaa rehellinen, ellette tahdo, että luovutan teidät takaisin herttualle." Bellarion rauhoittui. Kreivin sanat ilmaisivat, että hän ehkä auttaisi Bellarionia, jos tämä avoimesti kertoisi tarinansa. Ja peittelemättä mitään kertoi hän uudelle suojelijalleen saman tarinan, jonka aikaisemmin oli kertonut Lorenzaccio da Trinolle.
Facino Cane kuunteli suurella mielenkiinnolla. "Ja hädän hetkellä kuvittelitte, että tuo sotilas, joka teidät vei luostariin, olin minä!" Kondottieri hymyili hieman tuikeasti. "Aika kekseliästä. Mutta kertokaa nyt koiraseikkailusta."
Bellarion oli nimittäin lopettanut tarinansa kuvailemalla lähtönsä Ciglianosta. Eikä hän nytkään hiiskunut mitään seikkailustaan Montferratissa, vaan kävi suoraan käsiksi päivään, jona jätti taakseen Abbiategrasson. Facino kuunteli nyt hieman epäilevän näköisenä, vaikkakin Bellarionin kertomus sopi tarkalleen yhteen Squarcian antamien tietojen kanssa.
"Kuka teitä koirilta suojeli?" kysyi kreivi puolittain vakavana, puolittain leikillisesti. "Vai oliko pelissä tosiaankin noituutta?"
"Vastasin herttualle, ettei koira syö koiraa, ja tuossa puheessa oli perää."
"Mitä? Väitättekö, että pelkkä nimi, Cane…?"
"En tietenkään. Kaatuessani suurimman koiran alle, viilsin sen melkein auki tikarillani, eivätkä muut koirat vainunneet minussa paljon muuta kuin kumppaniaan. Tietenkin oli minulla onnikin myötä."
Facino nyökkäsi hitaasti. "Uskotteko ihmeisiin?"
"Teidän ylhäisyytenne kärsivällisyys on ensimmäinen kokemani ihme."
Facino nauroi ääneen. "Jopa olette ujostelematon veitikka." Hän nousi. "Olisipa tainnut teidän käydä hullusti, ellen olisi saanut yht'äkkiä tietää, että minulle on lahjoitettu poika." Ja Bellarionin sanattomaksi hämmästykseksi laski kuuluisa sotilas kätensä hänen olalleen, katsoen syvälle hänen silmiinsä. "Koetitte pelastaa Pusterlan hengen ajattelematta vaaraa, johon itse jouduitte, ja se teko on teille kunniaksi. Ansaitsette palkkion. Teistä siis aiotaan munkkia?"
"Se on apotin toivomus." Bellarion oli punastunut hiukan kuullessaan kiittävät sanat. "Niin kai käykin palattuani Paviasta."
"Apotin toivomus? Onko se myös oma toivomuksenne?"
"Alan pelätä, ettei niin ole."
"Pyhä Gothard, ettepä tosiaan ole papinkokelaan näköinen. Mutta omahan on asianne." Käsi luiskahti nuorukaisen olkapäältä ja Facino asteli pylväskäytävää kohti. Yötaivas näytti safiirinsiniseltä. "Annan teille suojelukseni, ja huomenna voitte rahalla ja vaatteilla varustettuna jatkaa matkaanne Paviaan."
"Vahvistatte uskoani ihmeisiin, herra", sanoi Bellarion.
Facino hymyili ja kutsui palvelijoita. Hän käski antaa Bellarionille syötävää ja vaatteita. Senjälkeen he jatkaisivat keskustelua.
III luku.
Sinä iltana juttelivat Facino Cane ja Bellarion sangen myöhäiseen.Pavian matka lykkääntyi päivä päivältä. Kirjoitettu oli, etteiBellarion saisi nähdä tätä matkansa päämäärää ennenkuin erinäistenvuosien kuluttua.
Facino oli löytävinään nuorukaisessa moniaita omia luonteenominaisuuksiaan. Bellarion, tuo erikoisen näköinen poika, oli sukkelajärkinen ja terävä, oppinut ikäisekseen ja lujatahtoinen. Facino ihaili myös hänen ulkonaista olemustaan, voimakkaita, norjia jäseniä ja rohkeita, ilmeikkäitä kasvoja. Jos Jumala olisi lahjoittanut hänelle pojan, olisi hän toivonut tämän olevan Bellarionin kaltaisen. Tästä ajatuksesta ei ollut pitkältä päätökseen: hän kiinnittäisi Bellarionin itseensä niillä siteillä, jotka nuorukainen jo oli hänelle osoittanut — ottaisi hänet todella kasvatikseen. Facinon äkkinäinen päätös oli sangen kuvaava. Ripeä toiminta oli sotilaan verissä. Kolmantena päivänä saapumisestaan kertoi nuorukainen seikkailustaan Montferratissa. Hänellä oli kuuntelijana paitsi Facinoa myös tämän kaunis, nuori puoliso. He nauroivat ja ihmettelivät vuoroon, tarinan edistyessä. Vihdoin sanoi Facino:
"Ovela kettu, tuo markiisi Theodore. Mutta hänen viekkautensa on myös hänen tuhonsa. Tunnen hänet hyvin. Opin aseidenkäytön hänen isänsä palveluksessa. Ja sotilaan ura on totisesti miehevämpi kuin papin."
Näin siirtyi hän äkkiä markiisi Theodoresta Bellarionin asioihin. "Aiotteko vakavissanne hukata elämänne luostariin? Tehän olette mitä parhainta sotilasainesta."
Bellarion huokasi. Kolme päivää oli hän viettänyt täällä kuin unessa. Facino oli niin peräti toisenlainen kuin hän oli kuvitellut silloin kun kysymättä otti hänen nimensä omakseen. Hän vastasi kreiville apotin sanoilla: "Pax multa in cella, foris autem plurima bella". Ja kuitenkin…
Facino jatkoi: "Oliko luostarin rauha parempi kuin maailman levottomuus? Eikö vääryyksien oikaisemisessa olisi paljon tekemistä? Eivätkö työ ja taistelu olleet jokaisen miehen asia?"
Bellarion huokasi jälleen. Facino, joka tarkkasi häntä melkein nälkäisellä ilmeellä, pitkitti:
"Eikö se, joka sulkeutuu kammioon pelastaakseen sielunsa, ole miehen kaltainen, joka kaivoi talenttinsa maahan?"
Hän kehitteli hetken tätä ajatusta ja siirtyi sitten kertomaan taisteluista ja kansojen vapautuksista. Hän oli voitokkaana päällikkönä ollut mukana lukuisilla sotaretkillä ja hänen muistelmansa tarjosivat mitä mielenkiintoisinta kuultavaa. Bellarion teki silloin tällöin jonkin huomautuksen, osoittaen hämmästyttävän terävää käsityskykyä kun Facino antautui selittämään jotakin strateegista tai taktillista tehtävää. Näin solmittiin uusi side heidän välillään.
Syvällä jossakin sielunsa sopukassa tunsi Bellarion kummallisen halun orastavan. Hänen oli vietävä Montferratin ruhtinattarelta saamansa tehtävä päätökseen. Tuo ajatus oli vielä tällä hetkellä kuin unelma, utuinen ja epämääräinen. Mutta jos hän astuisi sisään ovesta, jonka Facino hänelle niin auliisti avasi, silloin toteutuisi varmasti tuo haave.
He keskustelivat Facinon asunnon pylväskäytävässä. Facino ja hänen puolisonsa istuivat nojatuolissa, Bellarion taas nojasi selkänsä solakkaan pilariin. Aurinko paistoi pihalle, jolla tähän aikaan päivästä ei näkynyt ketään. Bellarionilla oli yllään Facinon lahjoittama upea puku. Lyhyttä tunikkaa kiristi sinipunainen nahkavyö ja tukka lainehti pehmeänä ja kammattuna niskassa. Hän oli kerrassaan komean näköinen siinä seisoskellessaan, ja kreivitär, joka katseli häntä hieman väsyneillä sinisillä silmillään, ajatteli itsekseen, ettei tuo uljas nuorukainen sittenkään voinut olla Facinon poika, niinkuin joku juorukello jo oli ehtinyt väittää.
"Herra kreivin neuvo on viisas", huomautti hän. "On aivan ilmeistä, ettei teitä ole tarkoitettu luostariin."
Tämä kaunis nainen oli vasta kolmissakymmenissä, kooltaan keskimittainen ja sopusuhtainen. Hänen koko olemuksessaan oli jotakin kissamaista, ja kissan toivat mieleen hänen vihertävät silmänsäkin, jotka tavallisesti hiukan uneliaina, mutta samalla rohkeina loistivat eboniittimustan tukan ympäröimissä vaaleissa kasvoissa.
Bellarion katseli häntä silmää räpäyttämättä ja tuo katse sai Tendan kreivin ylpeän tyttären kumman levottomaksi. Hän liikutti hitaasti viuhkaansa, siirtäen katseensa syrjään.
"Olisin naurettava, jos odottaisin enempiä kehoituksia", virkkoiBellarion.
"Olette sangen kohtelias, herraseni", vastasi kreivitär laiskasti hymyillen. Yhtä laiskasti hän nousi ja lisäsi: "Saat hyvän oppilaan, Facino."
Facino ryhtyi viivyttelemättä työhön. Tehtyään kerran päätöksen ei hän enää aikaillut. Jo seuraavana päivänä lähti hän vaimonsa, palvelijainsa ja Bellarionin kanssa Abbiategrasson metsästyslinnaan, ja täällä alkoi nyt nuorukaisen sotilaskasvatus, jota jatkui aina joulun seuduille. Unelman tuntu katosi ja Bellarion havahtui jälleen todellisuuteen.
Hän sai ensin ratsumiehen kouluutuksen, oppien hevosenhoidosta kaikki mitä opittavissa oli. Sitten seurasi aseharjoituksia, ankaraa työtä. Facino ohjasi itse häntä kaikessa, tosinaan rajusti ja maltittomana, mutta kuitenkin lopulta rajattoman kärsivällisenä. Miekkailun vaikean taidon, joka kysyy sekä voimia että näppäryyttä, hän oppi nopeasti, ennenpitkää kuontui hänestä myös oiva painija ja tarkka ampuja, saipa hän tutustua uuteen, peloittavaan aseeseen, tykkiinkin, jonka moraalinen vaikutus oli suurempi kuin sen todellinen teho. Muuan Facinon palveluksessa oleva sveitsiläinen kapteeni Stoffel opetti häntä käsittelemään pertuskaa, ja eräältä Soto-nimiseltä espanjalaiselta sai hän ohjausta tikaritaistelussa.
Samaan aikaan otti myös kreivitär hänet oppilaakseen. Joka ilta uhrattiin tunti tanssinopetukseen, ja välistä lähdettiin myös ratsain haukkametsästykseen Ticinon rannoilla humiseviin metsiin. Kreivitär oli Bellarionin mielestä liiankin innostunut tähän urheiluun.
Eräänä syksyisenä päivänä, tuulen tuodessa ensimmäisen viestin lumen asumasijoilta, olivat kreivitär Beatrice ja Bellarion muuatta saalistavaa haukkaa seuratessaan saapuneet pienen puron rantaan. Vaikka puro nyt olikin tulvillaan vettä, tunsi Bellarion paikan samaksi, jossa kerran oli joutua Gian Marian koirien revittäväksi.
Juuri heidän pysähtyessään iski haukka kolmannen kerran. Kahdesti oli riista, kaunis haikara, saanut väistetyksi, mutta tällä kertaa joutui se vainoojansa kynsiin ja molemmat linnut putosivat huimaa kyytiä alaspäin. Muuan rengeistä riensi syötti kädessä vangitsemaan haukkaa ja pelastamaan saalista.
Äänettömänä katseli Bellarion kreivitärtä, joka melkein lapsellisella ihastuksella ilmaisi tyydytyksensä haukan saavutuksen johdosta.
"Mainio isku! Mainio isku!" hoki hän, odottaen ilmeisesti Bellarioninkin suusta tunnustusta. Lopulta hän ei malttanut olla suoraan kysymättä: "Eikö ollutkin?"
Hajamielisesti Bellarion veti suutaan hymyyn. Kreivitär tuntui hänestä huvittavalta kiihkossaan.
"Ajattelin muuatta toista haikaraa, joka niinikään oli joutua haukan saaliiksi tällä paikalla." Ja hän kertoi herttuan koirista.
"Tämä on siis pyhää maata", virkkoi kreivitär hiukan uhitellen.
Bellarion ei välittänyt hänen sävystään, vaan jatkoi. "Ja tästä johtuivat ajatukseni muihin asioihin." Hän viittasi kädellään puron yli. "Tuota tietä tulin Montferratista."
"Miksi puhutte noin vihaisella äänellä? Teidän ei kaiketi ole tarvinnut katua tuloanne."
"Päinvastoin, olen kiitollinen. Mutta toivon jonakin päivänä voivani palata tuota samaa tietä suorittaakseni erään velan."
"Se päivä ei toki liene koittanut vielä. Aurinko laskee jo, ja kotiin on melkoinen matka. Jos siis olette uneksinut loppuun, voimme kai lähteä paluumatkalle."
Kreivittären ääni oli hieman pureva ja Bellarion huomasi sen. Montferratin mainitseminen oli suututtanut kreivitärtä, vaikka Bellarion ei ymmärtänyt, minkä vuoksi. Karkoittaakseen tuon pahantuulisuuden hän jutteli innokkaasti heidän ratsastaessaan metsästyslinnaa kohti, ja yhtäkkiä sai hän tietää syyn kreivittären suuttumukseen. Tämä sanoi näet:
"Tarkoitatteko jättäneenne sydämenne Montferratiin?"
"Sydämeni?" Nuori mies katseli häntä ihmetellen ja nauroi. "Eräässä mielessä kyllä. Jätin sinne vyyhden, joka vielä on selvittämättä. Jos se merkitsee sydämen jäämistä sinne, niin…" Hän vaikeni.
"Joku Perseus ja Andromeda-juttu! Ritaritarina! Ah, teillä on joku lemmenseikkailu siellä."
"Miksi olette niin katkera, rouva?"
"Katkera? Minähän nauran."
"Nauratte. Mitä naurettavaa siinä on?"
"Teidänkö lemmensairaudessanne? Ruhtinatar Valeria ja…"
Bellarion ähkäisi, mutta purskahti sitten itsekin nauruun.
"Mistä tämä äkkinäinen ilo?"
"Kerroittepa hauskan jutun, rakas madonna. Nimetön Bellarion rakastunut prinsessaan! Oletteko huomannut minussa muitakin hulluuden oireita?"
Nuori mies oli todella iloinen, vaikka hän pilaili, tuumi kreivitär, tarkatessaan seuralaistaan pitkien silmäripsiensä alitse.
"Ellette uneksi rakkaudesta, niin mitä sitten haaveilette?"
Bellarion vastasi tyynesti: "Mitä ikinä se lieneekin, rakkautta se ei ole. Mitäpä tietäisin minä rakkaudesta? Mitä tekemistä on minulla rakkauden kanssa?"
"Miksi vavahditte mainitessanne rakkauden? Opettivatko luostarin isät teitä pelkäämään lempeä?"
"He eivät puhuneet minulle lemmestä mitään. Mutta vaisto neuvoo minua kavahtamaan joutumasta naurunalaiseksi. Olen nimetön Bellarion, kurjuudessa syntynyt, armopaloista elänyt…"
"Hurskasta kainoutta! Pyhää nöyryyttä!"
"Pitäisikö minun rehennellä kenties?"
"Rehennellä? Miksi? Teidän iällänne ei Facino ollut teitä kummempi. Hän on lähtenyt syvistä riveistä, eikä hänellä ollut läheskään teidän edellytyksiänne, ei kauneutta eikä oppia enempää kuin käyttäytymistaitoakaan. Rouva, aiotteko tehdä minut turhamaiseksi?"
"Valistan teitä vähän. Katsokaa Ottone Buonterzoa, Facinon asekumppania. Hänkin syntyi kurjuudessa, mutta kohotti jo nuorena katseensa tähtiin. Mies pyrkii sinne, minne hän katsoo. Pää pystyyn, poika."
"Jotta kompastuisin ensimmäiseen esteeseen tielläni."
"Kompastuivatko nuo muut? Ottone on tyranni Parmassa, itsevaltias ruhtinas. Facino voisi olla samanlainen, jos hänellä olisi siihen halua. Hän meni naimisiin minun kanssani, eikä minun sukuperäni ole huonompi kuin Montferratin ruhtinattarenkaan. Mahdollisesti hän on rikkaampi tai kauniimpi. Onko?"
"Rouva", sanoi Bellarion, "en ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista kuin te." Hänen tyyni äänensä teki vastauksen merkitsevämmäksi kuin se itse asiassa oli.
Tumma puna levisi kreivittären vaaleille kasvoille. Hän kätki katseensa silmäripsiensä taa ja hieno hymy karehti hänen täyteläisillä, kaunismuotoisilla huulillaan. Sitten ojensi hän kätensä ja laski sen tuokioksi nuorukaisen kädelle.
"Onko tuo totta, Bellarion?"
Nuori mies tuli hiukan levottomaksi moisesta kiihkeydestä.
"Totta", vastasi hän lyhyesti.
Kreivitär huokasi ja hymyili jälleen. "Olen hyvilläni. Toivoin teidän pitävän minusta, Bellarion. Pelkäsin Montferratin ruhtinattaren olevan… esteenä."
"Mitä hän estäisi? En oikein ymmärrä. Olisinko minä kiittämätön herra kreiville ja teille? Voisinko olla muuta kuin nöyrin orjanne?"
Kreivitär Beatrice katsahti häneen uudestaan, tällä kertaa kalpeana ja teräksenkiiltävin silmin.
"Ah, olette kiitollinen!" sanoi hän.
"Niinpä tietenkin."
"Niin. Kiitollisuus on kaunis piirre, ja harvinainen. Mutta tehän olette joka suhteessa hyveellinen, vai mitä?"
Hän pistelee, tuumi Bellarion.
He olivat ehtineet metsään. Ja yht'äkkiä ympäröi heidät äänettömyys.
IV luku.
Facino Cane asettui Abbiategrassoon Bellarionin kasvatusta valvomaan armon vuonna 1407. Tämä oli ensimmäinen lepo, jonka suuri soturi oli kymmeneen vuoteen itselleen suonut. Facino oli niitä miehiä, jotka eivät viihdy hetkeäkään toimettomina. Abbiategrassossa oli hän kuitenkin kaukana levottomasta hovista ja saattoi ensi kertaa Gian Galeazzon kuoleman jälkeen heittäytyä täysin huolettomaksi, minkä vuoksi hän tunsi olonsa sangen miellyttäväksi.
"Jos elämä olisi tällaista", sanoi hän muutamana iltana Bellarionille heidän kuljeksiessaan puistossa, jossa punaiset hirvet kävivät laitumella, "voisi ihminen olla sangen tyytyväinen."
"Tyytyväisyys", vastasi Bellarion, "on paikallaanoloa. Olen huomannut, ettei mies ole luotu sitä varten. Luostarin rauha on miehelle samaa kuin laitumen rauha härälle."
Facino hymyili. "Sinä edistyt", sanoi hän.
"Olen jättänyt koulun", tuumi Bellarion. "Te tarvitsette tätä keskeytystä toiminnassanne niinkuin väsynyt mies tarvitsee unta. Mutta kukaan ei halua nukkua ikänsä kaiken."
"Rakas filosoofi, sinun pitäisi koota viisautesi kirjaan."
"Taidanpa odottaa siksi kunnes tulen hieman vanhemmaksi."
Facinolle ei kuitenkaan suotu pitkäaikaista lepoa. Milanosta alkoi päivittäin tulla tietoja melskeistä, ja joulunalusviikolla lausui Facino vihdoin eräänä aamuna, että taisi olla viisainta hänen palata työhönsä Milanoon.
Kreivitär, joka koruompeluksineen istui ruskeassa nojatuolissa, suuttui
"Luulin sinun päättäneen, että jäisimme tänne kevääseen asti."
"En arvannut edeltäkäsin, että Milanossa syntyisi tällä välin rettelöitä.
"Mitä sinä siitä välität? Onko tämä sinun herttuakuntasi? Vaikka se kyllä voisi sitäkin olla."