"Jotta sinä olisit herttuatar." Facino nauroi. Hänen äänensä oli tyyni, vaikka pohjasävel soikin hieman katkerana. Tämä riidanaihe oli jo vanha. "Kunniakäsitteeni asettavat erinäisiä esteitä tielleni."
"Kyllä minä sinun kunniakäsitteesi tiedän." Kreivitär muikisti kaunista, punaista suutaan. "Katso Pandolfoa ja Buonterzoa. He eivät ole rahtustakaan jalompaa sukua kuin sinä."
"Jättäkäämme sukuperäni rauhaan, madonna."
Facino asteli ikkunan luo, peukalot kullasta taotun vyönsä sisäpuolella. Tuokion seisoi hän ääneti, leveä selkä huoneessaolijoihin käännettynä, katse tähdättynä talviseen maisemaan.
"Lunta näkyy sataneen aika paljon", huomautti hän vihdoin.
Kreivitär jatkoi ilkeyksiään. "Vielä enemmän sitä on satanut Bergamon ympäristössä, Pandolfon valtakunnassa…"
Facino kääntyi äkkiä ja lausui ivallisesti:
"Ja hiukan vähemmän Piacenzan tasangoilla, missä Ottone Buonterzo pitelee valtikkaa. Suvaitkaa vaihtaa puheenaihetta, madonna."
"Enkä suvaitse."
"Mutta minä suvaitsen." Hänen äänensä oli kohonnut ja kajahti nyt käskevänä.
Kreivitär nauroi ja kääriytyi tiukemmin kärpännahkaviittaansa.
"Täällä on teidän tahtonne luonnollisestikin laki. Me tulemme ja menemme aivan niinkuin te suvaitsette."
Facino katsoi häntä hiukan kummastuneena. "En ole koskaan aiemmin huomannut sinun kiintyneen näin syvästi Abbiategrassoon, Bice. Et tuntunut ensinkään halukkaalta lähtemään tänne Milanosta."
"Mikä ei estänyt sinua pakottamasta minua lähtemään."
"Tuo ei ollut mikään vastaus." Hän tuli lähemmäksi. "Mistä tämä äkkinäinen ihastus? Miksi tympäisee sinua yht'äkkiä Milano ja hovi, jossa ennen olet loistanut aurinkona mitä suurimmalla ihastuksella?"
"Jos sinusta kertakaikkiaan joka seikalla pitää olla syy, niin tunnustan, että minua on alkanut viehättää maaseudun rauha. Hovissa ei sitäpaitsi näinä päivinä ole hauskaa. Hovi muistuttaa minua myös alituisesti siitä, mitä sinä voisit olla, jos tahtoisit. Jos sinun sijassasi olisi joku Buonterzo tai Pandolfo, dal Verme tai Appiano, ei hän epäröisi hetkeäkään."
"Anastaessani vallan menettäisin nauttimani kansansuosion, sillä kansa kunnioittaa uskollisuuttani ja rehellisyyttäni, ja minun täytyisi hallita rautakädellä. Pian minua vihattaisiin niinkuin nyt vihataan Gian Mariaa. Sota uhkaisi joka puolelta ja valtio muuttuisi taistelukentäksi."
"Niin oli asianlaita Gian Galeazzonkin valtakauden alussa. Ja kuitenkin kohosi Milano mahtavaksi valtakunnaksi."
"Tällä hetkellä on Milano voimaton. Gian Maria on antanut kaiken rappeutua. Pane kansalaiset miten tiukalle tahansa, tarpeeksi kultaa riittävien puolustusjoukkojen palkkaamiseksi ja muonittamiseksi et saa irti. Luuletko, että Pandolfo ja Buonterzo muussa tapauksessa olisivat rohjenneet tehdä, mitä tekivät? Tein sinusta Biandraten kreivittären ja siihen saat tyytyä. Minulla on velvollisuuksia edesmenneen herrani ja ruhtinaani poikaa kohtaan."
"Siksi kunnes tuo sama poika murhauttaa sinut. Miten hän sinua palkitsee? Eikö hän jo monasti ole yrittänyt vetää sinua satulasta?"
"En välitä niin suuresti siitä, mitä hän on, kuin siitä, mitä itse olen."
"Sanonko, mikä sinä olet?" Kreivitär kumartui eteenpäin, vihan uurtaessa vanhentavia vakoja hänen kauniisiin kasvoihinsa.
"Sano vain, jos se keventää mieltäsi. Naisen mielipide ei muuta omaa käsitystäni."
"Sinä olet narri, Facino!"
"Kärsivällisyyteni osoittaa tosiaankin sitä. Kiitä luojaasi!"
Hän kääntyi ja lähti huoneesta.
Kreivitär kyyrötti nojatuolissaan tukien kyynärpäitään polviinsa. Hänen tummat silmänsä tuijottivat uunin roihuviin liekkeihin. Tuokion kuluttua hän sanoi:
"Bellarion!"
Ei vastausta. Hän kääntyi. Tuoli, jossa nuorukainen oli istunut, oli tyhjä. Huoneessa ei ollut kreivitärtä lukuunottamatta ketään. Hän kohautti kärsimättömästi olkapäitään.
"Hupsu on poikakin. Sokea hupsu."
Oli päivällisaika kun Facino ja Bellarion palasivat. Pöytä oli katettu ja palvelijat odottivat.
"Syötyäsi", sanoi Facino vaimolleen, "voit valmistautua lähtöön.Palaamme Milanoon vielä tänään."
"Tänään." Kreivittären ääni oli vihainen. "Ah, sinä tahdot vain kiusata minua, osoittaa olevasi isäntä…"
Facinon kohotettu käsi vaiensi hänet. Kreivi otti esille pergamenttiasiakirjan ja lähetti pois palvelijat. Senjälkeen kertoi hän puolisolleen saamistaan uutisista.
Milanosta oli todellakin saapunut levottomuutta herättäviä viestejä. Estorre Visconti, Bernabon äpäräpoika, oli yhdessä Giovanni Carlon, Bernabon pojanpojan kanssa pannut toimeen mellakoita ghibellinien nimessä. Äskettäin järjestetyn ryöstöretken yhteydessä oli Estorre poltattanut koko Ticino-portin luona olevan korttelin. Kaupunkilaiset olivat tämänjohdosta uhanneet kapinalla, ja tilanne oli ylen huolestuttava. Kaiken huipuksi oli Ottone Buonterzo armeijoineen lähtenyt valloitusretkelle Milanoa kohti.
"Tiedot olen saanut Gabriellolta, joka pyytää minua heti palaamaan ja ottamaan ohjakset käsiini herttuan pelastamiseksi."
Kreivitär naurahti. "Ja uskollinen palvelija rientää avuksi. Otat selkääsi Buonterzolta. Jos sen teet, arvaan kyllä, kenestä tulee Milanon herttua. Buonterzo on sentään mies."
"Minä olen kuollut kun hänestä tulee Milanon herttua" hymyili Facino."Sittenhän voit naida hänet, Bice, ja päästä herttuattareksi.Bellarion, kutsu palvelijoita."
He aterioitsivat nopeasti, ääneti, ja tuntia myöhemmin olivat he jo lähtövalmiina. Viime hetkessä vei Facino Bellarionin syrjään.
"Minulla on sinulle tehtävä, poikaseni", sanoi hän ottaen poveltaan kirjeen. "Saat kymmenen peitsimiestä saattueeksi Genovaan, missä jätät tämän kirjeen Ranskan kuninkaan sikäläiselle valtuutetulle, Boucicaultille. Jätä kirje hänelle henkilökohtaisesti. Tarvittaessa voit ryhtyä hänen kanssaan keskusteluihinkin. Asia koskee tuhatta ranskalaista keihäsmiestä, joita me tarvitsemme. Olen tässä kirjeessä luvannut hänelle kohtuullisen korvauksen. Hän on kuitenkin ahne ja vaatii kenties enemmän. Sinulla on oikeus hätätilassa korottaa summa kaksinkertaiseksi. Buonterzo on vaarallinen mies. Älä kuitenkaan ilmaise, että olemme hädässä, sillä siinä tapauksessa Boucicault suorastaan nylkee meitä. Sano vain, että tarvitsen miehiä, pitääkseni erinäisiä Milanon levottomia läänejä kurissa."
Bellarion katsoi tehtävän suureksi luottamuksen osoitukseksi ja oli heti valmis lähtemään. He hyvästelivät ja Facino nousi hevosensa selkään. Werner von Stoffel jäi valitsemaan Bellarionille sopivia saattuemiehiä.
Facinon antaessa lähtömääräyksen raotti kreivitär muuliajopelien nahkaverhoja.
"Missä on Bellarion?"
"Hän ei lähde meidän kanssamme."
"Jätetäänkö hänet Abbiateen?"
"Ei. Olen antanut hänelle erään tehtävän, jonka vuoksi hänen on lähdettävä muutaman päivän matkalle."
"Minkä tehtävän?" Kreivittären silmät laajenivat. "Aivan vaarattoman."Hän kannusti ratsuaan säästyäkseen kysymyksiltä.
Hämärissä he saapuivat Milanoon. Jollakin tavalla oli jo sanoma Facinon tulosta ennättänyt sinne, ja siksi kohtasivat he kaduilla tungeksivia väkijoukkoja, jotka äänekkäästi tervehtivät Biandraten kreiviä.
Aina Gian Galeazzon kuolemasta lähtien oli Facino nauttinut suurinta suosiota kaupungissa. Kuitenkaan ei hän koskaan aiemmin ollut joutunut niin oltavien kunnianosoitusten kohteeksi kuin tällä kertaa. Huhu oli tiennyt kertoa Facinonkin luopuneen herttuasta ja jättäneen kansan Gian Marian armoille. Kun kondottieri nyt kuitenkin palasi, oli vastavaikutus sitä voimakkaampi. Facinoon perustivat milanolaiset kaikki toiveensa. Sodassa hän oli osoittautunut sankariksi, rauhan aikana oli hän usein saanut Gian Marian estetyksi toimeenpanemasta raakoja aikeitaan. Hänen ansiotaan oli, että Milanossa oli voitu ylläpitää edes jonkinlaista järjestystä. Riemuhuutojen kiiriessä suuren aukion poikki vanhaan Brolettoon, missä herttua ikkunasta käsin katseli alamaisiaan, hymyili ja nyökkäsi Facino kansalle, kiittäen kunnianosoituksista. Hänen tuuhea tukkansa hulmusi tuulessa ja hänen silmänsä loistivat parkituissa, nelikulmaisissa kasvoissa. Kreivitärkin veti vaunuissaan nahkaverhot syrjään ja sai Facinon puolisona vastaanottaa osansa tervehdyksistä.
Pienen seurueen ehtiessä holvikäytävän suulle kohotti Facino katseensa ja näki herttuan seisovan ikkunassa. Gian Marian ilme oli pahaenteinen, eikä hänen olkansa takaa tirkistelevän della Torrenkaan mustaverinen naama ennustanut hyvää.
Yli Arrengo-pihan he ratsastivat pyhän Gothardin pihaan. Täällä laskeuduttiin maahan, ja muuan guelfiylimys riensi pitelemään ghibellini Facinon jalustinta. Facino vuorostaan auttoi puolisoaan vaunuista. Kreivitär nojasi tavallista raskaammin miehensä käsivarteen. Hitaasti kohotti kaunis nainen katseensa ja Facino näki hänen silmiensä olevan kyynelissä. "Sinä näit! Sinä kuulit! Ja kuitenkin epäröit!" "En epäröi", vastasi Facino lyhyesti. "Tiedän mitä tietä minun on kuljettava."
Kreivitär huokasi. "Huomasitko Gian Marian ikkunassa?"
"Kyllä. Ei hän minua peloita. Gian Marian rohkeus ei riitä saattamaan minua hengiltä. Sitäpaitsi hän tarvitsee minua kipeästi."
"Jonakin päivänä hän ehkä ei sitä tee."
"Se on sen ajan murhe."
"Ehkä kaikki silloin on myöhäistä. Sinun hetkesi on nyt käsillä."
"Tiedän kaikki, mitä minun on tiedettävä. Tulkaa, madonna."
Astellessaan voimattomana Facinon rinnalla portaita ylös, kirosi kreivitär hääpäivänsä. Miksi olikaan hän mennyt miehelle, joka oli kyllin vanha voidakseen olla hänen isänsä ja joka sitäpaitsi oli narri?
V luku.
"Tuo roskaväki huutaa teille, niin että tässä voi tulla kuuroksi."
Näin tervehti herttua mainehikasta kondottieria, viimeistä uskollista isänsä upseereista. Lisäsipä vielä: "He sietävät saada pienen opetuksen. Pyhä Ambrosius! Vielä minä näytän, kuka on Milanon herttua."
Galeazzon avarassa salissa, missä herttua otti vastaan kondottierin, oli tällä hetkellä runsaasti hoviväkeä, ja Facinon tummat silmät huomasivat heti, kelle herttua oli kallistanut korvansa saadessaan olla omissa hoteissaan. Herttuan vieressä istui guelfien johtaja, della Torre, Torriani-suvun päämies, ja taaempana näkyivät guelfit Casati, Bigli, Aliprandi, Biagi, Porri y.m. Heidän puolisonsa ja tyttärensä olivat niinikään saapuvilla. Nämä samat miehet eivät pari vuotta sitten olisi uskaltaneet lähestyäkään Viscontien palatsia. Ainoa huomattava ghibellini koko joukossa, hänkin niin voimaton, ettei häntä edes tarvinnut ottaa vakavalta kannalta, oli Gabriello Maria, herttuan veli, joka oli perinyt Gian Galeazzon edullisen ulkomuodon ja kullanpunaisen tukan.
Facino suuttui.
"Kansa tervehti minussa herttuakunnan mahdollista pelastajaa." Hän hymyili, mutta katse pysyi kovana. "Voimakkaan apulaisen kanssa on hyvä pysytellä välilöissä."
"Moititteko hänen korkeuttaan?" kysyi della Torre karskisti.
"Kerskailetteko vaikutusvallallanne?" murisi herttua.
"Iloitsen siitä, koska aion käyttää sitä palvellakseni teidän korkeuttanne, enkä taistelemalla teitä vastaan niinkuin Buonterzo."
Facinon takana seisova kreivitär hymyili. Nämä narrit saivat ilmeisestikin miehen ärsytetyksi hänen toivomallaan tavalla.
Herttua kyräili kondottieria ja kohotti olkapäitään: "Höh!"
Gabriello vastasi kohteliaasti: "Hänen korkeutensa on teille kiitollinen siitä, että olette noudattanut hänen kutsuaan."
Nimellisesti holhoojana saattoi Gabriello hallitusasioissakin sivuuttaa herttuan. Ja Facino iloitsi hänen väliintulostaan.
"Tietenkin tulin heti, koska ainoa pyrkimykseni on saada kykyni mukaan palvella hänen korkeuttaan ja valtiota."
Illemmalla kokoonnuttiin neuvottelemaan toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä Buonterzoa vastaan. Tällöin totesi Gabriello armeijan supistuvan Facinon tuhat miestä käsittävään kondottaan, jota komensi Carmagnolan Francesco Busone. Sitäpaitsi voitaisiin Milanosta pestata korkeintaan viisisataa jalkamiestä. Facino huomautti, että näin pienillä voimilla ei päästäisi mihinkään, ja kertoi samalla lähettäneensä miehen Boucicaultin luo pyytämään tuhatta palkkasoturia.
"Tuhat miestä!" hämmästyi Gabriello. "Tuhat miestä… siitä koituu meille kallis juttu!"
Facino keskeytti hänet. "Olen tarjonnut viidentoista kultafloriinin kuukausipalkkaa joka miehelle, upseereille viisikymmentä kultafloriinia kuussa. Lähetilleni annoin oikeuden korottaa tarjouksen kaksinkertaiseksi."
"Viisitoistatuhatta floriinia, kukatiesi kolmekymmentätuhatta!Oletteko hullu? Neuvosto on myöntänyt tarkoitukseen puolta vähemmän.Hänen korkeutensa taas ei suostuisi enempään kuin kahteen ja puoleentuhanteen."
"Neuvosto on saatava tajuamaan, että valtio on perikadon partaalla. Jos Buonterzo piirittää Milanon, saamme maksaa viisikymmentä kertaa enemmän. Teidän velvollisuutenne herttuan holhoojana on selostaa tilanne neuvostolle."
"Se pitää näin suurta palkkasoturiarmeijaa tarpeettomana."
"Neuvoston silmät on aukaistava."
Gabriello kävi nyt vuorostaan kärsimättömäksi. "Miten voin saada neuvoston uskomaan sellaista, jota en itsekään usko. Buonterzolla ei voi olla kovinkaan vahvoja voimia. Luulenpa, että hänellä ei ole tuhatta miestä enempää."
"Luulette!" Facino kiihtyi ja iski nyrkkiä pöytään. "Pitääkö minun ja kondottani syöksyä suoraan surman suuhun senvuoksi, että te luulette jotakin sensijaan että tietäisitte? Liian suuri panos uhkapeliin." Gabriello koetti rauhoittaa häntä. "Viime kerralla", jatkoi Facino, "lähetitte minut kuudellasadalla miehellä Buonterzon neljäätuhatta vastaan. Toista kertaa ei kondottieri antaudu sellaiseen. Kolmatta kondottaa en senjälkeen enää saisi kokoon."
Gian Maria nauraa hihitti. Della Torre oli pukannut häntä kylkeen. Facino pyörähti ympäri kiukusta valjuna, sillä hän ymmärsi, mistä herttuan iloisuus johtui. Typerässä kateellisuudessaan olisi herttua ollut hyvillään, jos Facino todellakin oli tuhoutunut. Seurauksia hän ei harkinnut hetkeäkään.
"Teidän korkeutenne nauraa! Koettakaa tajuta, että sillä hetkellä, jolloin joukostani tehdään loppu sillä hetkellä kukistuu teidänkin valtanne. Vai luuletteko noitten teitä suojelevan?" Hän osoitti Gabrielloa, della Torrea ja Lonatea. "Kuka seuraa Gabrielloa taistelukentälle? Jokainen tietää, että hänen äitinsäkin oli uljaampi soturi kuin hän. Ja nuo mielistelevät nappiherrat, kykenisivätkö he puolustamaan ketään?"
Kasvot lyijynharmaina raivosta kavahti Gian Maria jaloilleen. "Jumalavita! Jos olisitte uskaltanut sanoa osankaan tuosta isälleni, olisitte paikalla joutunut Broletton torniin."
"Sen olisin ansainnutkin. Sen ansaitsisin nytkin, jos pitäisin suuni kiinni. Asiat on puhuttava selviksi nyt."
Gian Marian hitaasti toimivat aivot eivät keksineet mitään. Facino oli aina kyennyt mykistämään hänet.
Della Torre vastasi hänen asemestaan:
"Onko tuo uhkaus, herra kreivi? Tarkoitatteko, että voisitte seurata Buonterzon esimerkkiä? Puhukaa vilpittömästi — suosittelettehan itsekin selvyyttä ja rehellisyyttä."
"Hei! Juuri niin!" keksi herttuakin. "Puhukaa vilpittömästi."
Facino hillitsi kiukkunsa.
"Että viitsitte kuunnella tuota lörpöttelijää, teidän korkeutenne. Eikö tänään osakseni tullut suosio ole paras todistus lojaalisuudestani?"
"Mikä todistus se olisi?"
Facino antoi katseensa lipua miehestä mieheen. "Jos minulla olisi kapinallisia aikeita, tarvitsisi minun vain mennä kadulle ja päästää lippuni liehumaan. Kauanko luulette Viscontien lipun liehuvan senjälkeen?"
Gian Maria murisi. Hänen kumppaninsa syöksyivät pystyyn, ja della Torre vastasi heidän puolestaan:
"Mies, joka julistautuu ruhtinaan viholliseksi, on menettänyt oikeutensa elää."
Facino nauroi. "Vetäkää esiin tikarinne siis, hyvät herrat. Teitä on kolme, ja minä olen aseeton." Hän hymyili nähdessään heidän mulkoilevat silmänsä. "Epäröitte. Tiedätte, että surmattuanne minut joutuisitte roskajoukon revittäviksi." Hän kääntyi herttuaan. "Jos kerskun sillä mahdilla, jonka kansan rakkaus minulle takaa, tapahtuu se yksinomaan senvuoksi, että teidän korkeutenne antaisi arvoa uskollisuudelleni. Nämä neuvonantajanne ehken ajattelevat toisin. Jätän teidät pohtimaan asioita heidän kanssaan."
Hän poistui jättäen heidät hämmentyneinä tuijottamaan toisiinsa.
Riideltyään rupeaman muitten kanssa sai Gabriello ehdotuksensa läpi. Päätettiin esittää neuvostolle, että Facinon toimenpide sotavoiman vahvistamiseksi hyväksyttäisiin.
Gabriello kutsui neuvoston koolle. Peläten pahinta ehdotti hän ilman muuta, että Facinolle myönnettäisiin kolmekymmentätuhatta floriinia kuukaudessa.
Milanon neuvosto kinaili asiasta, eikä päässyt mihinkään lopulliseen päätökseen. Se märehti kysymystä vielä Bellarionin ratsastaessa kaupunkiin tuhannen ratsumiehen kanssa, joista suurin osa oli gascognelaisia ja burgundilaisia. Palkkajoukon päällikkönä oli eräs Boucicaultin luutnanteista, iloinen herrasmies, nimeltään de la Tour de Cadillac.
Huolimatta Facinon saapuvillaolosta oli Milanossa vallinnut hienoinen pelko. Buonterzo saattoi yllättää milloin hyvänsä. Siksipä tervehdittiinkin ilolla ranskalaisen apujoukon tuloa.
Neuvostokin sai rohkeutta kuultuaan, että ranskalaisille oli luvattu vain viisitoistatuhatta floriinia kuussa. Facino hämmästyi suuresti Bellarionin kertoessa hänelle tästä.
"Ranskan valtuutettu on ilmeisesti ollut erinomaisella tuulella."
Bellarion selosti neuvotteluja:
"Hän oli kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella. Riitelimme melkein kaksi päivää. Ensin hän nauroi tarjouksellemme, mutta kun aioin lähteä matkoihini, pyysi hän minua rauhoittumaan. Sitten lupasi hän miehet kolmenkymmenen floriinin kuukausipalkasta, mutta minä vastasin, ettei sellainen hinta voinut tulla kysymykseenkään. Hän alensi viiteenkolmatta floriniin, vihdoin kahteenkymmeneen, ja vannoi, ettei suostu luovuttamaan miestäkään halvemmasta. Kehoitin häntä ajattelemaan asiaa ja antamaan lopullisen vastauksensa seuraavana aamuna. Aamulla lähetin kuitenkin hänelle tiedon että painun kanttooneihin, mistä muka saisin miehiä halvemmalla."
Facinon suu loksahti auki. "Eipä ole pääsi paperista!"
"En vaarantanut mitään. Boucicault on kauppias. Luulenpa, että olisin saanut hinnan tingityksi allekin viisitoistatuhatta, ellette olisi maininnut juuri tätä summaa kirjeessänne. Minun ei tarvinnut lähteä. Hänen viestintuojansa pyysi minua odottamaan, ja sopimus tehtiin teidän mainitsemillanne ehdoilla. Erosimme hyvinä ystävinä, lahjoittipa valtuutettu minulle vielä kaiken kukkuraksi hienon asevarustuksenkin."
Facino nauroi täyttä kurkkua ja taputti Bellarionia olalle. Nyt oli jouduttava uuden Broletton palatsiin, missä neuvosto odotti.
Neuvoston istunnossa kävi Facino suoraan asiaan.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "Milanon turvallisuuden vakuuden näette niissä tuhannessa peitsimiehessä, jotka olemme Ranskan kuninkaalta saaneet käytettäväksemme. Voimme nyt lähteä kolmellatuhannella miehellä Buonterzoa vastaan. Teidän kauttanne lähetän kaupunkilaisille tervehdykseni: nukkukoot yönsä rauhassa! Hyvät uutiseni eivät pääty vielä tähänkään." Hän tarttui Bellarionia olkapäihin ja sysäsi häntä eteenpäin. "Sopiessaan monsieur Boucicaultin kanssa apujoukon palkasta on ottopoikani säästänyt Milanolle viisitoistatuhatta floriinia kuukaudessa, eli arviolta kaikkiaan kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen tuhanteen floriniin." Hän laski sopimuspergamentin neuvoston pöydälle tarkastettavaksi.
Neuvosto ei voinut olla lausumatta tyytyväisyyttään julki. Facino painosti vielä kerran messer Bellarionin älykkäisyyttä. Tällainen kaukonäköisyys ja huolellisuus oli sotilaassa harvinainen piirre. Neuvoston puheenjohtaja piti pienen puheen, myöntäen hänen olevan oikeassa ja lausuen neuvoston kiitokset messer Bellarionille.
Kiitollisuudenilmaus ei kuitenkaan supistunut vain sanoihin. Riemastunut neuvosto päätti lopulta lahjoittaa messer Bellarionille viisituhatta florinia näkyväksi tunnustukseksi hänen toiminnastaan.
Näin havaitsi Bellarion odottamatta olevansa — omasta mielestään — rikas. Puheenjohtaja pudisti hänen kättään ja entinen Pisan ruhtinas, herttuan holhooja, Gabriello Maria Visconti, seurasi esimerkkiä.
Kerrankin joutui Bellarion hämilleen.
VI luku.
Bellarionin teko ei sinänsä olisi koskaan voinut herättää mitään erikoista huomiota hovissa. Mutta Milanon lahja hänelle, nuo viisituhatta florinia, irroitti kielien kannat. Sitäpaitsi oli hänen suhteensa Facinoon mitä mielenkiintoisin arvoitus. Yleensä pidettiin ilmoitusta, että hän oli Facinon ottopoika, vain kaunisteluna, eikä uskottu kreivitär Beatricea, kun tämä pani kiivaan vastalauseensa. Bellarion liikkui näinä päivinä vapaasti hovissa, niinkuin ainakin nuori ylimys. Taiteilijan tavoin rakasti hän kauneutta, eikä senvuoksi laiminlyönyt ulkonaista olemustaankaan. Hämärästä sukuperästä ja luostarikasvatuksesta ei näkynyt mitään jälkiä. Gabriello tuntui mielistyvän häneen, vieläpä suvaitsi herttuakin unohtaa koirajutun, ja della Torre, Facinon kiukkuisin vihamies, kohteli häntä erinomaisen höylisti.
Bellarion, jonka pelottomat silmät näkivät kaiken, mutta jonka viaton naama ei ilmaissut mitään, luovaili huvitettuna tuossa joukossa, kartuttaen tietojaan ja kokemuksiaan.
Ainoa, mikä häntä todenteolla häiritsi näinä päivinä, oli kreivitär Beatricen käytös. Kreivitär moitti lakkaamatta Facinoa, kohdistaen häneen jos jonkinlaisia syytöksiä. Ja Bellarionin oli pakko kuunnella, vasten tahtoaan.
"Olen kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin hän", ilmoitti kreivitär, erehtyen vain viisi vuotta. "Voisin yhtä hyvin olla hänen tyttärensä kuin te hänen poikansa."
Bellarion ei ollut ymmärtävinään. "Olette ollut naimisissa kymmenen vuotta", sanoi hän. "On hiukan myöhäistä valittaa. Miksi menitte hänelle?"
"Kymmenen vuotta sitten hän oli nuorempi kuin nyt."
"Niin oli. Niin olitte tekin."
"Ikäero tuntui pienemmältä aina siihen asti kunnes leini alkoi vaivata häntä. Avioliittomme on järkiavioliitto. Isäni pakotti minut suostumaan. Facinon ura tuntui loistavalta. Hänellä onkin ollut menestystä. Nyt voisi hän olla Milanon herttua, jos tahtoisi. Mutta hän ei ota vastaan, mitä hänelle tarjotaan. Hän on pettänyt minut."
"Menitte naimisiin hänen kanssaan toivoen pääsevänne herttuattareksi.Ilmaisitteko tämän syyn hänelle ennen vihkimistä?"
"Ikäänkuin sellaista sanottaisiin. Toisinaan olette tylsä, Bellarion."
"Ehkä. Mutta ellei sitä sanota, niin miten se sitten saadaan tietää?"
"Miksipä olisin muuten nainut niin vanhaa miestä. Ei suinkaan tyttö voi rakastua isänsä ikäiseen mieheen…"
Bellarion jäykistyi. "En tiedä mitään tytöistä enempää kuin lemmestäkään. Ne ovat minulle täysin vieraita aloja."
Kreivitär huomasi, ettei nuorukainen ymmärtänyt vihjauksia, ja siksi kävi hän suoraan asiaan.
"Voisin antaa teille, mitä en voinut antaa hänelle, Bellarion", kuiskasi hän, katse maahan luotuna.
Bellarion hätkähti aivankuin olisi käärme pistänyt häntä. Hän toipui kuitenkin nopeasti.
"Kenties, ellei Facinoa olisi olemassa."
Kreivitär loi häneen synkän katseen. Bellarion jatkoi tyynesti:
"Olen hänelle uskollinen, niinkuin tekin, madonna. Ehkä en tunne kovinkaan monia miehiä, mutta luulen kuitenkin, että Facinon kaltaisia on perin vähän. Hänen lojaalisuutensa ja kunniantuntonsa estävät häntä täyttämästä toivomuksianne."
Kumma kyllä ryhtyi kreivitär väittelemään hänen kanssaan.
"Hänen lojaalisuutensa? Ketä kohtaan?"
"Isäntäänsä, herttuaa."
"Ansaitseeko tuo elukka sellaista?"
"Omia ihanteitaan kohtaan sitten."
"Minä vain olen pelkkää ilmaa", nurkui nainen. "Hän on liian vanha minulle, siinä kaikki. Olisin kiitollinen, jos muistaisitte sen, Bellarion."
"Ensi sijassa muistan, että kaiken mitä minulla on ja lisäksi oman itseni asetan herra kreivin käytettäväksi, ja että hän on kasvatusisäni."
"Ette kaiketi silti toivone, että minä rupeaisin äidiksenne?" jupisi kreivitär.
"Miksi en? Eikö se olisi kaunis ja miellyttävä suhde?"
Kreivitär raivostui. Eikä hän kuitenkaan malttanut seuraavana aamuna olla uudistamatta vihjauksiaan ja pyytämättä anteeksi, ikäänkuin Bellarion olisi mitään sellaista odottanut. Lopulta kävi tuo ruikutus niin sietämättömäksi, että Bellarion piti avointa epäsopua parempana.
"Mitä maailmassa minä voisin antaa teille, jota ette yhtä hyvin saisi kreiviltä? Moititte häntä siitä, ettei hän tahdo tehdä teistä herttuatarta. En suinkaan minä pysty sellaiseen, mihin ei hänkään pysty."
"Käsitätte yhä minut väärin. Jos pyydän häntä tekemään minusta herttuattaren, teen sen ainoastaan siksi, ettei hän voi antaa minulle muuta. Minun on täytynyt tyytyä olemaan vailla rakkautta; pitäisikö minun tyytyä olemaan vaatimattomammassa asemassakin kuin tarvis olisi?"
"Kumpi on tärkeämpi, rakkaus vaiko korkea asema?"
Kreivitär kohotti vaaleat kasvonsa ja loi häneen kiihkeän katseen.
"Riippuu miehestä."
"Facino on tehnyt parhaansa kummassakin suhteessa."
"Facino! Facino!" huusi kreivitär ärtyneesti. "Täytyykö teidän alituisesti ajatella Facinoa?"
Nuori mies kumarsi. "Toisen meistä täytyy, madonna."
Gian Marian irstas hovi sai kreivittärestä uuden puheenaiheen. Herttua itse oli ensimmäinen virnistelemään Facinon puolison itsepintaiselle lähentelylle. Monta kompaa ehti hän päivän kuluessa keksiä ja kaikki ne olivat rivoja. Sattumalta eivät nämä jutut kuitenkaan kulkeutuneet Facinon kuultaviksi. Huonosti olisikin sen miehen käynyt, joka tällaisia juoruja olisi kondottierille kertonut. Facino melkein jumaloi arvotonta vaimoaan ja luotti häneen sokeasti.
Totuus paljastui hänelle vasta eräänä iltana huhtikuun alussa. Muuan tallipoika ilmoitti Bellarionille, että Facino halusi häntä tavata. Bellarion lähti heti Facinon huoneisiin, mutta huomasi, ettei kreivi ollut vielä saapunut. Ottaen eräältä pöydältä Alighierin Comoedian käsikirjoituksen siirtyi hän pylväikköön aikaansa kuluttamaan.
Hänen mieliharmikseen tuli sinne hetken kuluttua kreivitärkin, yllään valkea samettipuku ja tummassa tukassa suurista safiireista tehty koriste. Hän oli yksin. Käsissään piteli hän pientä luuttua, jota hänellä oli tapana soittaa silloin tällöin.
Facino, ilmoitti kreivitär, oli lähtenyt linnaan, s.o. Porta Giovian linnoitukseen, jonka Gian Galeazzo oli rakennuttanut. Hän ei kuitenkaan viipyisi kauan. Sillävälin pitäisi kreivitär Bellarionille seuraa. Hän istuutui ja alkoi laulaa.
Hän lauloi nuorukaiselle vielä Facinon saapuessa, eikä tämä suinkaan voinut arvata, että Bellarion vain vastahakoisesti oli suostunut kuuntelemaan. Hänestä ei tässä kahdenolossa ollut muutenkaan mitään merkillistä.
Facino astui pylväikköön äkkiä, odottamatta, keskeyttäen puolisonsa laulun. Hämmentyneenä ja punastuen kohotti tämä katseensa, jossa kuvastui suuttumusta ja epävarmuutta. Bellarion, joka uneksien oli hypistellyt pergamenttikääröä, hyökkäsi pystyyn, hiukan tolkuttomana, aivan kuin olisi hän herännyt unesta.
Facino tuli lähemmäksi ja kävi ilman muuta käsiksi uutisiinsa.
"Buonterzo on lähtenyt liikkeelle. Hän jätti Parman eilen ja lähestyy nyt Piacenzaa. Hänen armeijassaan on neljätuhatta miestä."
"Neljätuhatta!" huudahti Bellarion. "Huomattavasti enemmän kuin teillä."
"Saatuani ranskalaisen apujoukon ja miliisiväkeä, en ole ollenkaan huolissani. Buonterzo tarvitsisi enemmänkin miehiä, kun kohtaamme. Ja se tapahtuu kahden tai kolmen päivän kuluttua. Lähdemme ensi yönä. Kaikki on kunnossa. Miehet lepäävät nyt jaksaakseen sitten ponnistella. Sinun olisi viisainta tehdä samoin, Bellarion."
Kreivitär nousi. "Bellarion?" huudahti hän. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina ja hänen povensa kohoili kiivaasti. "Lähteekö Bellarion kanssanne?"
Kurttu Facinon otsassa syveni. Häntä loukkasi syvästi, että kreivitär tällä hetkellä oli enemmän huolissaan nuorukaisen kuin miehensä vuoksi. Totuutta hän ei vieläkään aavistanut. Bellarion riensi sanomaan.
"Ette suinkaan haluaisi minun jäävän tänne, madonna! Pitäisikö minun jättää tällainen tilaisuus käyttämättä?"
Hänen silmänsä hehkuivat.
Facino nauroi. "Kuuleppas poikaa! Et kaiketi ole niin julma, että kiellät häntä lähtemästä?"
Kreivitär hillitsi tunteensa ja vastasi tyynemmin:
"Hän on aivan liian nuori lähtemään sotaan!"
"Liian nuori! Pyh! Nuorena on aloitettava, jos haluaa jotakin saada aikaan. Hänen iällään olin jo joukkueen johtaja."
Ja Facino nauroi jälleen. Mutta kun hän hiukan myöhemmin pohti näkemäänsä ja kuulemaansa, ei häntä enää naurattanut.
VII luku.
He lähtivät vanhan Broletton palatsista keskiyön vaiheilla. Bellarion oli Facinon aseenkantajana ja muuan hovipoika hoiteli muulia, jonka selkään varukset oli sälytetty Saattueena oli kuusi sotilasta.
Facino oli vaipunut mietteisiin. Hänen puolisonsa käytös pahoitti hänen mieltään ja lisäksi häntä loukkasi herttuan välinpitämättömyys. Hän, Facino, oli lähtenyt sotanäyttämölle jäähyväisittä, livahtanut tiehensä melkein kuin erotettu palvelija. Sanottiin herttuan olevan poissa, mutta hän piti tätä vain jonakin verukkeena. Herttua ei yksinkertaisesti tahtonut tavata häntä.
Kun he ratsastivat kuun valaisemalle kadulle Porto Giovian alapuolella, näkivät he kookkaan miehen nopeasti lähestyvän. Hän piteli kytkyessä kolmea koiraa, jotka melkein väkisin kiskoivat häntä eteenpäin. Hiukan jälempänä seurasi tummaan viittaan verhoutunut olento, joka huudahteli:
"Ei niin nopeasti, Squarcia! Jumalaut'! Älä pidä niin kiirettä. Minä olen aivan hengästynyt!"
Äänestä ei voinut erehtyä. Herttua siinä tuli, henkivartiostonaan kuusi palvelijaa. Squarcia koirineen kulki kadun poikki aivan Facinon hevosen edestä. Metsästäjä sadatteli hurttia.
"En voi hillitä niitä, herra herttua", vastasi hän. "Ne ovat jäljillä, ja voimia niillä on kuin muuleilla. Saateri vieköön!"
Hän katosi pimeään kujaan. Herttuan henkivartioston johtaja äkkäsi ratsastajat ja huusi:
"Kuka siellä liikkuu tähän aikaan vuorokaudesta?"
Facino naurahti katkerasti.
"Facino Cane lähtee sotaan."
"Ja se naurattaa?" Herttua astui lähemmäksi. Hän ei ollut ilmeisestikään kuullut katkeraa sävyä kondottierin vastauksessa.
"Naurattaapa niinkin. Menen taistelemaan Milanon herttuan puolesta. Se on velvollisuuteni ja oikeuteni. Jätän teidät jatkamaan huvitteluanne."
"Hei vaan! Tuokaa minulle Buonterzo-lurjuksen pää. Onnea matkalle!"
"Teidän korkeutenne on sangen ystävällinen."
"Jumala kanssanne!" Hän kääntyi. "Tuo Squarcia-pahus on ehtinyt jo ties minne. Hei, siellä! Korjatkoon piru kehnon sielusi, Squarcia! Älä pidä niin kiirettä!" Hänkin häipyi pimeyteen.
Facino nauroi jälleen. "Herttua toivotti minut Jumalan haltuun. Minä jätän hänet paholaisen haltuun. Ihmettelenpä, mikä saastainen teko hänellä nyt on mielessä." Hän kannusti ratsuaan. "Eteenpäin!"
He tulla tömistivät linnoituksen nostosillalle ja ratsastivat SanDonaton sisäpihaan. Pihalla tunkeili sotilaita ja kuormastoajoneuvoja.Siellä oli Facinon armeija järjestetty, ja hänen apulaisensa Carmagnolahyöri paraikaa antamassa viimeisiä määräyksiään.
Facino raivasi tiensä joukon läpi, antaen silloin tällöin lyhyen käskyn. Pysähtyen lopulta pihan toisessa päässä jäi hän seuraamaan lähtövalmistelua, antaen vihdoin joukon marssia ohitseen. Tuntia myöhemmin oltiin jo taipaleella, päämääränä Melegnano.
Etujoukkoa, jonka muodostivat viisisataa miliisisotilasta ja kolmesataa germaanilaista jalkamiestä, baijerilaisia, svabilaisia ja saksilaisia, komensi Facinon luutnantti, Carmagnola. Kaikki nämä miehet olivat rotevia ja parrakkaita. Marssiessaan lauloivat he sotalaulujaan, heiluen laulun tahdissa. Germaanien johtajana oli svabi nimeltään Koenigshofen.
Heidän kintereillään ratsastivat ranskalaiset, johtajanaan de Cadillac. Kahdeksansataa keihäsmiestä siinä oli ja kaksisataa jousimiestä. Ratsujoukkoa seurasi loputtoman pitkä kuormasto varus- ja muonatarpeineen. Kuormaston mukana oli myös kaksitoista tykkiä.
Jälkijoukkona marssi Facinon oma kondotta, johon kuului kaksitoistasataa sotilasta. Tähän oli vielä liitetty Werner von Stoffelin sveitsiläisjoukko, kolmesataa miestä, joista sata jousiniekkaa, loput peloittavan, lyhyen pertuskan käyttäjiä.
Viimeisenä ratsasti Facino pienen saattueensa kanssa. Pian oli pitkä jono kadonnut pimeyteen ja hiljaisuus nieli germaanien laulun viimeisenkin kaiun.
Seuraavana päivänä he keskipäivän tienoissa jättivät taakseen Melegnanon. Marssittuaan levähtämättä noin viisikolmatta (Englannin) penikulmaa, saapui joukko Ospedaletton pikku kylään. Tällaista vauhtia ei olisi voitu jatkaa enää pitkälti, mutta Facino tahtoi ennättää Pon etelärannalle ennenkuin Buonterzo ehtisi joen yli. Sen vuoksi jätti hän pääjoukon lepäämään Ospedalettoon ja jatkoi viidensadan keihäsmiehen kanssa matkaansa Piacenzaan. Näiden avulla toivoi hän voivansa pitää puoliaan siksi kunnes pääjoukko seuraavana aamuna saavuttaisi hänet.
Piacenzassa ei näkynyt jälkeäkään vihollisesta. Facino sai Piacenzan herrasta, Scottista, odottamatta liittolaisen. Buonterzo oli Scottilta vaatinut suostumusta läpikulkuun ja Scotti oli suostunut — korvausta vastaan. Buonterzo oli kuitenkin uhannut raivata tiensä kaupungin läpi väkisin, vieläpä ryöstää koko kaupungin, ellei saisi vapaata läpikulkua. Buonterzon valmistellessa hyökkäystä, salli viisas Scotti Facinon kulkea vapaasti kaupungin läpi: Facinohan joutuisi näin ottamaan vastaan ensimmäisen sysäyksen. Seuraavana aamuna vei Facino armeijansa turvallisesti Pon yli ja järjesti joukot taistelun varalta pienen Nure-joen vasemmalle rannalle. Hän revitti sillan, joka Pontenuren kohdalla vei joen yli, ja päätti jäädä tänne odottamaan Buonterzon tuloa. Viimemainitun sanottiin olevan kymmenen penikulman päässä, Firenzuolassa.
Buonterzo ei tullut suoraan. Poiketen tieltä kääntyi hän etelään, aikoen Nure-laaksoa ympäröivien kukkulain yli käydä Facinon sivustan kimppuun.
Täten alkoi sarja sotaliikkeitä, joita kesti viikon päivät, joukkojen joutumatta kertaakaan toistensa näkyviin. Vetäydyttiin aina vain etelämmäksi ja koko homma alkoi tuntua piilosilla-leikiltä vuoristossa.
Ensi aluksi kummastutti Bellarionia, että nuo kaksi sotapäällikköä, jotka niin kiihkeästi halusivat tuhota toisensa, karttoivat yhteenottoa parhaansa mukaan. Mutta pian asia hänelle valkeni. Kummallakin oli palkkasotureita joukossaan. Palkkasoturit eivät ole kovinkaan halukkaita kuolemaan, vaan välttävät mieluummin taistelua niinkauan kuin voivat. He haluavat rikastua mahdollisimman paljon, ja kun sotavangeista saattoi hyötyä monella tapaa, ottivat he mieluummin vankeja kuin tappoivat. Kuolleelta mieheltä saa tuskin muuta kuin haarniskan. Nytkin vaativat palkkajoukot, että heidät oli johdettava mahdollisimman lähelle vihollista ja sellaiseen asemaan, ettei vastustaja voinut muuta kuin antautua. Ainoan poikkeuksen palkkajoukoissa muodostivat kuolemaahalveksivat sveitsiläiset, mutta heitä oli Facinon armeijassa perin vähän. Buonterzolla ei heitä ollut lainkaan.
Viikon lopulla oli tilanne melkein samanlainen kuin alussa. Buonterzo oli perääntynyt hieman, houkutellakseen Facinoa avoimelle kentälle, ja Facino odotteli kärsivällisesti San Nicolossa. Kolme päivää hän vartosi, mutta sai sitten äkkiä kuulla, että Buonterzo oli siirtynyt Aggazanoon, joka oli kahdeksan penikulman päässä. Hän arvasi Buonterzon yrittävän joen yli Stradellan luona. Nyt oli tilaisuus päästä vihollisen kimppuun, ja Facino päätti toimia.
San Nicolon suurimpaan taloon, jonka Facino oli valinnut väliaikaiseksi majapaikakseen, kokoontui tänä toukokuun aamuna hänen ylin päällystönsä. Sinne saapuivat Carmagnolan Francesco Busone, Koenigshofen ja sveitsiläinen von Stoffel, samoin ranskalainen de Cadillac.
Bellarion oli myös saapuvilla upseerien asettuessa Facinon pöydän ympärille eräässä alakerran pikku huoneessa. Valkoiselle pöytälevylle oli kondottieri hiilellä piirtänyt tosin kömpelön mutta tarkan kartan taistelualueesta. Kuluneen viikon aikana oli Bellarion tutkinut viittä tai kuutta tuollaista karttaa, ja sai jo hyvin niistä selon.
Hiili hyppysissään selitti Facino tilannetta.
"Tässä on Buonterzo. Hän on marssinut niin nopeasti Firenzuolasta, että hän tässä voi sallia itselleen lepohetken, olipa hänen tarkoituksensa mikä hyvänsä."
Carmagnola, hyvinvoipa ja itsestään perin varma nuori mies, keskeytti:
"Hänen asemansa on siksi hyvä, ettemme voi hyökätä tasangolta."
"Keskeytätte minut, Francesco." Facinon ääni oli viileä. "Tarkoitukseni ei olekaan hyökätä rintamaa vastaan, aion vain suorittaa valehyökkäyksen. Suunnitelmani on seuraava: Ja'an armeijan kahteen taistelujoukkoon. Toista, jonka muodostaa osa miliisiä, ranskalainen ratsuväki ja Koenigshofenin keihäsmiehet, komennatte te, Francesco. Marssitte suoraan Aggazanoon aivan kuin aikoisitte hyökätä. Näin kiinnitätte Buonterzon huomion puoleenne. Minä taas lähden toisen joukon kanssa Travoon ja sieltä yli kukkulain Buonterzon selkään. Tällä hetkellä muuttuu valehyökkäyksenne todelliseksi ja Buonterzo on kiikissä, tekipä hän mitä hyvänsä."
Upseerit murisivat hyväksyvästi. Facino katseli heitä kutakin vuoronsa jälkeen ja hymyili. "Edellytykset tämän liikkeen onnistumiseksi ovat mitä parhaimmat."
Tällä hetkellä rohkeni Bellarion, shakinpelaaja ja jalon sotataidon opiskelija, lausua arvostelunsa.
"Suunnitelman ainoa heikkous on siinä, että oletetaan Buonterzon viipyvän tuossa asemassa siksi kunnes liike saadaan suoritetuksi."
Carmagnola haukkoi henkeään ja tuijotti samaten kuin Cadillac ja Koenigshofenkin suuttuneena ja hämmästyneenä nuorukaista. Facino päästi äänekkään naurun.
Werner von Stoffel, josta Bellarion jo Abbiategrassossa oli saanut hyvän ystävän, ei ilmaissut tunteitaan millään tavalla. Facino jatkoi tuokion kuluttua tilanteen selostamista.
"Me varmistaudumme asiasta pitämällä kiirettä. Liike suoritetaan niin nopeasti, ettei hän ehdi siirtyä. Levon tarve juuri on saanut hänet valitsemaan tuon aseman." Hän nousi. "Lähtekäämme. Yksityiskohdat saa kukin teistä suunnitella itse. Pääasia on, että nopeasti pääsemme liikkeelle. Leiri ja kuormasto jätetään tänne, niin että voimme marssia esteettömästi."
Bellarion ei hämmästynyt vähästä. Hän sekaantui jälleen asiaan.
"Jos minä olisin Buonterzo, sijoittaisin tiedustelijoita kukkuloilleRivergarosta Travoon. Saatuani tiedon liikkeistänne hyökkäisinCarmagnolan kimppuun ja tuhottuani hänen joukkonsa kiertäisin teitävastaan. Näin menisi koko suunnitelmanne myttyyn."
Hämmästyksestä sanattomina tuijottivat kokeneet sotilaat tuota röyhkeätä nulikkaa.
"Kiittäkäämme Jumalaa", virkkoi lopulta Carmagnola ivallisesti, "ettette ole Buonterzo." Upseerit räjähtivät nauruun.
Hämärissä lähtivät taistelujoukot liikkeelle, jättäen leirin, vieläpätykitkin, paikoilleen. Keskiyön tienoilla oli Carmagnola jo lähelläAggazanoa ja Facino oli ennättänyt Travoon, mistä hänen piti käydäBuonterzon kimppuun.
Kondottieri lähti levolle, mutta Bellarion ei voinut nukkua. Hän meni alas kohisevan joen rantaan, missä Stoffel hänet tapasi mietteisiin vaipuneena. Sveitsiläinen, keskikokoinen, tummaihoinen mies, joka ei oikeastaan näyttänyt sotilaalta, alkoi jutella päivällä tapahtuneesta neuvottelusta.
"Teidän huomautuksenne oli aivan paikallaan", virkkoi hän. "Heidän ei olisi pitänyt jättää pois sitä mahdollisuutta laskelmistaan."
"En ole koskaan nähnyt taistelua", vastasi Bellarion, "mutta käsitän silti, että strateegin aina pitäisi ottaa huomioon vihollisen mahdolliset vastaliikkeet."
"Aivan niin."
"Jos todella myönnätte sen, miksi ette tullut avukseni?"
"Carmagnola ja de Cadillac samoinkuin Koenigshofenkin ovat kuuluisia päälliköitä. Minä olen vain pienen sveitsiläisjoukon kapteeni. Minä en voi lausua mielipiteitäni, ellei niitä tiedustella. Senvuoksi en nytkään huomauttanut Facinolle mitään."
Bellarion hymyili. "Ja nyt tulitte minun luokseni, jotta minä koettaisin saada Facinon vakuutetuksi suunnitelmansa heikkoudesta." "Toivoisin sitä."
"Tiedän vielä paremman keinon, Stoffel. Menkäämme itse tiedustelemaan ja ottamaan selvää tilanteesta." Tuntia myöhemmin olivat he jo kukkulalla, mistä saattoivat nähdä varsin kauas. Ja ennenpitkää olivat he selvillä siitä, että suurempi huolellisuus suunnitelman laatimisessa tosiaan olisi ollut paikallaan. Muutaman kilometrin päässä lähestyi nimittäin Ottone Buonterzon armeija kuin kuhiseva muurahaislauma, kaikesta päättäen aikoen ensin iskeä vuoristosta käsin Facinoon ja tämänjälkeen painua tasangolle Carmagnolaa vastaan. Bellarion ja Stoffel eivät viivytelleet hetkeäkään, vaan riensivät rinnettä alas Travoon. Hengästyneinä he töytäsivät Facinon telttaan ja herättivät kondottierin. Hän ei hukannut aikaa hyödyttömään raivoamiseen, vaan kutsui koolle upseeristonsa ja antoi käskyn lähteä liikkeelle jokilaaksoa alas. Yhteys Carmagnolan kanssa oli saatava mahdollisimman pian.
"Tällä tavalla ei siitä tule mitään", pamautti Bellarion. Facino mulkoili häntä ja lähetti pois upseerit. Kiukkuisena hän sitten tiukkasi nuorukaiselta, mitä tämä oikein tarkoitti sekaantumisellaan joka asiaan. "Tulkaapa ulos, herra kreivi."
Hilliten suuttumuksensa astui Facino teltasta vakavan Stoffelin ja Bellarionin seuraamana. Ja nyt selosti Bellarion vuorostaan tilannetta, tarkasti ja yksityiskohtaisesti niinkuin ainakin opiskelija.
"Buonterzo on jo kiilautunut teidän ja Carmagnolan väliin. Laakson kautta ette siis pääse toistenne yhteyteen. Tunnin kuluttua on Buonterzo vallannut kukkulat, mistä hän näkee jokaisen liikkeenne. Hän on jonkinlaisessa keskipisteessä, josta hallitsee ympäristöä täydellisesti. Toisen sivustanne kimppuun voi hän käydä kahta suuremmalla miesluvulla kuin mitä teillä on; toisella puolellanne on joki. Asema on siis jotakuinkin sama kuin Morgartenin luona, missä sveitsiläiset löivät itävaltalaiset joukot."
Facino oli ihmeissään, jopa hieman suuttunut. Pitipä nyt hänen, kokeneen sotilaan, joutua tuon kirjoista tietonsa nuuskineen pojan opetettavaksi. Ääneti siveli hän leukaansa, koettaen hillitä kasvavaa kiukkuaan. "Jos olisitte kuunnellut…" aloitti Bellarion, mutta Facino keskeytti hänet äreästi.
"Hiljaa! Mikä on tehty, on tehty." Hän kääntyi Stoffeliin. "Meidän on peräydyttävä ajoissa joen yli. Travon yläpuolella on kahluupaikka."
"Näin etäännymme vain Carmagnolasta", huomautti Stoffel.
"Kyllä minä sen tiedän", ärjyi Facino, suuttuneena koko maailmalle. "Lähettäkää mies Carmagnolan luo. Carmagnolan on vetäydyttävä takaisin ja mentävä joen poikki Rivergaron luona. Näin pääsemme ehkä yhteyteen."
"Mutta", osoitti taas Bellarion, "jos Buonterzo marssii laaksoa pitkin pysytellen joen varressa, voi hän kuitenkin pitää teidät erillään. Teidän olisi paras jättää joukko vartioimaan kahlaamoa, mentyänne yli. Silloin syntyisi kahluupaikalla kahakka ja sillävälin voisitte ehken päästä yhteyteen Carmagnolan kanssa. Luulisin voivani tällaisessa paikassa kestää päivän pienenkin joukon kanssa Buonterzoa vastaan."
"Niinkö?" Facino melkein nauroi.
"Voisin, jos suunnitelmani mielestänne sopisi."
"Mikä suunnitelma?"
Bellarionin taistelusuunnitelma syntyi kädenkäänteessä, hänen väitellessään Facinon kanssa.
"Jos menette joen yli Buonterzon nähden, ryhtyy hän melko varmasti ajamaan teitä takaa. Epäjärjestyksessä perääntyvä armeija houkuttelee aina takaa-ajoon. Sillä tavalla Normandian herttua houkutteli vihollisensa ansaan Senlacin luona, ja varmisti tällöin voittonsa. Buonterzo kävisi kimppuunne sitäkin hanakammin, kun hän ilmeisesti voisi tehdä sen, ennenkuin pääsette yhteyteen Carmagnolan kanssa. Kahlaamolla antautuisi hän varmasti taisteluun havaitessaan tien suljetuksi. Estämään ylimenoa riittää hyvinkin sata jousimiestä Lopulta on hänen joko tunkeuduttava läpi tai muutettava suunnitelmaansa ja lähdettävä ensin Carmagnolaa vastaan. Mutta ennenkuin kumpikaan ennättää tapahtua, ehditte jo kohdata Carmagnolan Rivergaron luona. Yhdessä tulette vuorien yli Buonterzon selkään. Ja olipa hän sitten täällä tai paluumatkalla laaksoa ylöspäin, on hän armoillanne, jos pidätte kiirettä. Minä otan tehtäväkseni pidättää häntä täällä auringonlaskuun asti sadalla miehellä."
Suunnitelma oli kaikessa yksinkertaisuudessaan mestarillinen ja Facino tuijotti ihmeissään Bellarionia. Vihdoin kysyi hän hitaasti:
"Entä jos et onnistu?"
"Pidätän vihollista ainakin niinkauan, että pääsette pois tästä satimesta."
Facino siirsi katseensa Stoffeliin: "Olenko minä hullu, Stoffel?Pitääkö tuollaisen nulikan opettaa minulle sotataitoa?" Hän irvisti."Uskoisitteko sveitsiläisiänne tuon pojan johdettaviksi?"
"Varmasti."
Facino epäröi yhä. "Ymmärrät kai, Bellarion, että jos Buonterzo pääsee läpi, ennenkuin ennätämme Carmagnolan kanssa tänne, käy sinun huonosti."
Bellarion hymyili. "Pääsköön läpi ensin. Niin kärsimätön ja kostonhimoinen hän on, että hän ainakin yrittää."
VIII luku.
Aamuauringon ensimmäiset säteet heijastuivat jo Buonterzon etujoukon varustuksista kun Facinon viimeiset miehet kahlata molskivat joen yli. Bellarion, jonka johtoon oli uskottu sata sveitsiläistä, seurasi jälkijoukkoa.
Kotkanpesästään näki Buonterzo Facinon armeijan epäjärjestyksessä kiiruhtavan joen toisella puolella olevien kukkulain ylitse. Luullen pelon vallanneen vihollisen miehet, antoi hän takaa-ajokäskyn.
Ratsueskadroona syöksyi heti kukkulan kuvetta alas, jalkaväen seuratessa pitkänä rivistönä. Pakenevan armeijan viimeiset miehet olivat jo kadonneet näkyvistä, kun ratsumiehet pääsivät kahlaamolle. Hevoset astuivat veteen ja alkoivat yrittää toiselle rannalle. Mutta juuri kun joukko oli ehtinyt keskelle jokea, kuului vastarannan metsiköstä outo kohaus. Bellarionin jousimiehet ampuivat. Viisikymmentä nuolta viuhui ratsumiesten yli, toiset viisikymmentä iskivät hevosiin ja satuloihin. Joukko pysähtyi ja syntyi yleinen hämminki. Toiset tahtoivat perääntyä, toiset, jotka olivat olleet nuolilta suojassa, pyrkivät eteenpäin. Bellarionin miehet valmistuivat sillävälin ampumaan uudelleen. Tällä kertaa laukaisivat he yht'aikaa. Joessa polskuttavien miesten epäröinti oli yht'äkkiä tipotiessään. He kääntyivät takaisin, ajaen isännättömiä hevosia edellään ja auttaen haavoittuneita tovereita pääsemään kuiville.
Buonterzo suuttui, aivan niinkuin Bellarion oli arvannut. Korkealla olevalta tähystyspaikaltaan näki hän Facinon armeijan jatkavan perääntymistään kukkulain yli. Noituen keskeytystä takaa-ajossa karautti hän sitten pääjoukkonsa kanssa joelle.
Kahlaamoa lähestyessään kohtasi hän vastaantulevia kiihtyneitä upseereja, jotka tekivät hänelle selkoa tilanteesta. Vastarannan metsikössä piileskeli väkipyssymiehiä, jotka suojelivat Facinon perääntymistä ja estivät takaa-ajon jatkamisen.
"Katsotaanpas", sanoi Buonterzo kiukusta kihisten. Hän lähetti sata miestä Travon kylään, käskien heidän tuoda sieltä ovia ja luukkuja niin paljon kuin suinkin löytäisivät.
Melkein kolme tuntia kului ennenkuin miehet palasivat. Mutta sitten aiottiinkin pitää kiirettä. Jousimiehet karkoitettaisiin kädenkäänteessä.
Buonterzo aloitti hyökkäyksen lähettämällä kolmesataa miestä kahlaamon yli. Kukin suojeli itseään Travosta tuodulla luukulla tai ovella, jota piteli kilpenä edessään. Keihäät oli sidottu vöihin.
Bellarion tirkisteli piilopaikastaan joelle ja näki tuon liikkuvan puuvarustuksen lähenevän. Taaempana valmistautui ratsujoukko seuraamaan tien avaajia. Nuori mies lähetti heti kaksi kolmannesta väestään hiukan etäämmäksi joen mutkaan, mistä käsin joen yli kahlaavat olivat alttiina nuolille.
Heidän sijoittuessaan uusiin asemiinsa lähestyi Buonterzon joukko jo toista rantaa. Sitä vastaan lähetettiin nyt kokeeksi sivusta parikymmentä nuolta. Vaikka näistä vain puolet osui maaliinsa, hätääntyivät hyökkääjät jälleen, Hehän luulivat olevansa suojassa kilpiensä takana. Toinen yhteislaukaus aiheutti täydellisen sekasorron.
Pian oli joessa kymmeniä ruumiita. Haavoittuneet yrittivät pelastautua maihin. Ovia ja lautoja uiskenteli vedessä. Rintama käännettiin äkkiä sinnepäin, mistä nuolet olivat tulleet, mutta silloin ampuivat Bellarionin metsikköön jättämät kolmekymmentä miestä vuorostaan. Mitä hirvittävin pakokauhu valtasi hyökkääjät. Eräät heittäytyivät suinpäin kahlaamosta syvään veteen, jolloin pari heistä hukkui, toiset taas perääntyivät sikinsokin lähtöpaikkaa kohti.
Buonterzo oli raivoissaan. Hän oli jo tajunnut, että Facino oli jättänyt vain murto-osan väestään perääntymistä suojelemaan. Estäisikö kourallinen jousimiehiä häntä pääsemästä vihollisen kimppuun.
Aurinko oli jo ehtimässä keskitaivaalle. Neljä tuntia oli nyt viivytty kahlaamon luona. Buonterzon kärsivällisyys oli loppumassa. Harkittuaan tuokion lähetti hän muutamia miehiä etsimään kahluupaikkaa ylempää joen varresta. Taas kului tunti hukkaan. Buonterzo erotti väestään viisisataa täysissä varustuksissa olevaa ratsumiestä ja määräsi nuoren ritari Varallon heidän johtajakseen.
"Menkää yli, vaikka menettäisittekin muutaman miehen", käski hän. "Vihollisia ei ole kahtasataa enempää, ja jos olette sisukas, voitatte heidät helposti. Heidän nuolensa eivät tehoa kaukaa ammuttuina. Älkää osoittako mitään sääliä älkääkä ottako vankeja."
Nuolisade rapisi vahinkoa tekemättä ratsumiesten kypäreihin ja haarniskoihin. Rohkaistuneena yllytti Varallo väkeään etenemään. Bellarion ei kuitenkaan ollut neuvoton, vaan käski miestensä tähdätä hevosia. Seurauksena oli jälleen sekamelska. Haavoittuneet hevoset heittivät ratsastajansa satulasta, ja miehet roiskahtivat veteen melkein avuttomina raskaissa varusteissaan. Varallo ei vahingoittunut, ja karjuttuaan aikansa sai hän kuin saikin väkensä vastarannalle. Täällä menetti vielä kymmenkunta miestä hevosensa, saipa pari itsekin kuolettavan nuolen, mutta lopulta pääsi Varallo kuitenkin kiertämään metsikköä.
Joen vasemmalla rannalla riemuitsi Buonterzon armeija ja kiljui rohkaisevasti uljaalle etujoukolle, toistaen toistamistaan, ettei armoa saisi antaa ainoallekaan viholliselle.
Tämän kuuli myös Facino Cane noustessaan kukkulalle Buonterzon takana. Hän oli pitänyt kiirettä, kohdannut Carmagnolan Rivergaron luona, mennyt siellä joen yli, ja nyt ehtinyt tänne, marssittuaan kaksitoista penikulmaa viidessä tunnissa. [Engl. penikulmaa, joka on 1609 metriä. — Suom.]
Kukkulan alapuolella, hänen armoillaan, oli Buonterzon armeija, jonka etenemisen Bellarionin äly ja sata sveitsiläistä olivat pysäyttäneet. Epätietoista oli kuitenkin, ehtisikö Facino enää pelastaa Bellarionia.
Hän käski heti Cadillacin tunkeutua Buonterzon rintaman läpi auttamaan nuorukaista. Hetkistä myöhemmin syöksyi ranskalainen ratsuväki lumivyöryn tavoin vihollisen niskaan ja repi aukon rintamaan, ennenkuin ainoakaan Buonterzon mies ehti tointua hämmästyksestään.
Cadillac riehui kuin paholainen ja satoja vihollisruumiita syöstiin jokeen. Hänen ratsumiehensä heittäytyivät hevosineen kahlaamon kohdalla veteen ja painuivat sivuilleen vilkumatta toiselle rannalle. Pian päästiin metsikköön, tunkeuduttiin sen läpi ja karautettiin hurjaa kyytiä tasangolle. Penikulman verran ajoi de Cadillac pakenevaa vihollista takaa. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että Facino ehkä tarvitsisi häntä käydessään Buonterzon pääjoukon kimppuun, teki täyskäännöksen ja palasi takaisin.
Murheellinen näky kohtasi heitä metsikössä. Kaatuneita sveitsiläisiä makasi polun molemmin puolin ja siellä täällä liikahti joku haavoittunut. Kaikki, joissa vielä näkyi elon merkkejä, otettiin mukaan.
Heidän ehtiessään kahlaamolle oli kuitenkin mainio Travon taistelu jo päättynyt.
De Cadillacin Buonterzon rintamaan murtamaa aukkoa ei oltu saatu täytetyksi. Peläten Facinon pääjoukkoa olivat molemmat sivustat perääntyneet eri tahoille. Buonterzo, joka käsitti, että tilanne oli toivoton, seurasi alas laaksoon pakenevaa joukkoa. Hän ehkä toivoi saavansa voimat kootuiksi Rivergaron takaisella tasangolla. Facino ei kuitenkaan antanut hänelle tähän tilaisuutta, vaan kehitti kondottansa ylängölle, hyökäten sieltä alas Buonterzon kimppuun. Buonterzo itse pelastui parinsadan ratsumiehen kanssa, muut tuhottiin tai otettiin vangeiksi. Sillävälin oli Koenigshofen hyökännyt laaksoa ylös pakenevien kimppuun, voittaen heidät.
Facino Canen sotasaalis käsitti kaksituhatta vankia, tuhatviisisataa hevosta, sata varuskuormaa, joukon tykkejä ja suuren määrän aseita. Vangeista viisisataa burgundilaista sotilasta liitettiin Facinon armeijaan. Tuhatviisisataa riisuttiin aseista, lukuunottamatta upseereja ja ritareja, jotka päätettiin viedä panttivankeina Milanoon.
Taistelu oli päättynyt, mutta Facino oli lähtenyt ajamaan takaa Buonterzoa. Carmagnola otti komennon ja lähti seuraamaan armeijan kanssa päällikköään. He kohtasivat iltapuolella Piacenzan ja Rivergaron välillä.
Carmagnola tiedoitti täydellisestä voitosta ja suurenmoisesta sotasaaliista.
"Entä Bellarion?" kysyi Facino pahaa aavistaen.
Carmagnola kertoi metsikössä tavatuista ruumiista, ja murheellinenStoffel lisäsi erään haavoittuneen sveitsiläisen ilmoittaneen,että viholliset armotta olivat surmanneet kaikki. Epäilemättä oliBellarionkin kaatunut.
Facino antoi päänsä painua. Uurteet hänen kasvoissaan syvenivät.
"Tämä oli hänen voittonsa", lausui hän hitaasti, surullisesta "Hän laati taistelusuunnitelman, joka toteutettiinkin kiitos hänen uhrautuvaisuutensa ja urheutensa." Hän kääntyi Stoffeliin, joka ennen muita oli ollut Bellarion ystävä. "Ottakaa tarpeellinen määrä miehiä mukaanne ja etsikää käsiinne hänen ruumiinsa. Tuokaa se Milanoon. Koko kansa on kunnioittava halien muistoaan."
IX luku.
Monet miehet ovat niittäneet kunniaa ja mainetta vasta kuolemansa jälkeen. Niin oli käydä Bellarioninkin.
Rehellinen Facino ei suinkaan olisi kadehtinut nuorukaista, jos tämä olisi ratsastanut hänen rinnallaan Milanoon suosion- ja kunnianosoitusten tervehtimänä. Mutta Facinokaan ei osannut edeltäkäsin arvata sellaista hurjaa riemastusta, joka tuntui kansan vallanneen, kun saatiin kuulla Travon voitosta. Tuskinpa oli Milano koskaan aikaisemmin ollut niin hulluna ilosta kuin nyt, voitokkaan kondottierin ratsastaessa kaupunkiin. Tuo humu olisi hyvinkin voinut panna nuoren miehen pään pyörälle.
Facino palasi Milanoon kaksi päivää taistelun jälkeen. Kaikki iloitsivat, kurjimmasta rääsyläisestä aina herttuaan saakka, mutta kuitenkin oli Gian Maria valmis heti arvostelemaan Facinon toimintaa.
"Miksi ette suorittanut tehtäväänne loppuun? Olisitte ajanut Buonterzoa takaa aina Parmaan asti ja vallannut kaupungin. Olisitte helposti voinut palauttaa Parman takaisin Milanolle. Isäni olisi totisesti pannut teidät koville, jos tämä olisi tapahtunut hänen päivinään."
Facino punastui hiusmartoaan myöten. Hän työnsi esiin leukansa ja katsoi herttuaa tiukasti silmiin.
"Teidän isänne, herra herttua, olisi ollut rinnallani taistelukentällä. Jos teidän korkeutenne olisi seurannut hänen esimerkkiään, ei teillä kenties nyt olisi aihetta muistutuksiin. Paremmin soveltuisi teille ilmaista kiitollisuutenne saavutetun suurimerkityksellisen voiton johdosta."
Herttuan silmät mulkoilivat kondottieria, mutta eivät tälläkään kertaa kestäneet vanhemman miehen katsetta. Nuorukainen levitteleiksen nojatuolissaan ja viskasi punaisen koipensa valkoisen yli.
Synkeä della Torre tuli isäntänsä avuksi. "Jo olette julkea puhutellessanne ruhtinastanne tuossa äänensävyssä."
"Julkea, totisesti!" murisi herttua rohkaistuneena. "Jumalan luut! Jonakin päivänä…" Hän keskeytti ja veti suunsa irveeseen. "Puhuitte äsken jotakin uhrauksista?" Hän toivoi Facinon tarkoittaneen menetyksiä, jotka olisivat omiaan himmentämään hänen suuruuttaan kansan silmissä.
Facino teki selkoa Bellarionin osuudesta voittoon. Hän kertoi Bellarionin laatineen sen suunnitelman, joka oli vienyt taistelun niin onnekkaaseen päätökseen, ja lopetti kuvailemalla nuorukaisen ja hänen sadan sveitsiläisensä uhrautumisen voiton varmistamiseksi.
"Olkoon hänen muistonsa kallis teidän korkeudellenne ja koko Milanon kansalle."
Ellei tarina vaikuttanutkaan herttuaan, teki se vaikutuksensa hovilaisiin, ja myöhemmin kansaan. Niinpiankuin Te Deum oli veisattu voiton kunniaksi, pukeutui kaupunki suruasuun, nuorta henkensä uhrannutta sankaria kunnioittaakseen. Saint Ambrosessa kaikui Requiem tämän eilen tuntemattoman, tänään kaikkien tunteman isänmaan pelastajan muistoksi. Yleisenä puheenaiheena oli Bellarionin mainetyö, pian muistettiin myös koiraihme, ja oltiinpa lopulta valmiita kanonisoimaankin tämä ihailtu nuorukainen.
Facino oli palannut vastaanotosta katkeroituneena ja surullisena.Kotona odotti häntä kalpea, pelästynyt puoliso.
"Lähetit hänet surman suuhun!" Näillä sanoilla tämä tervehti miestään.
Facino hämmästyi sekä sanoja että äänensävyä. "Lähetin hänet surman suuhun?"
"Tiesit, mikä häntä odotti, kun jätit hänet kahlaamoa puolustamaan."
"En jättänyt häntä mihinkään. Hän toivoi sitä itse, jopa vaatikin."
"Poikapoloinen, joka ei osannut arvata vaaran suuruutta."
Kreivittären jäähyväissanat muistuivat Facinon mieleen ja hänen mielessään salaisesti kytenyt epäluulo leimahti liekkiin. Suonet hänen otsallaan pullistuivat ja äkkinäisellä liikkeellä tempasi hän kreivittären ranteen kouraansa. "Poikapoloinen, sanoitte. Sellainenko hän mielestänne oli?"
Säikähtyneenä, mutta uhmaavan näköisenä vastasi kreivitär:
"Mitäpä muutakaan!"
"Käytöksenne ilmaisee, että piditte häntä miehenä. Mitä oli Bellarion teille?"
Suunniltaan pelosta änkytti nainen: "Minulleko?"
"Juuri niin. Vastatkaa!" Äänessä piili uhkaus ja käsi puristui tiukemmin ranteen ympäri.
"Mitä hän olisi minulle ollut, Facino?" Kreivitär melkein nyyhki. "Mitä sinä kuvittelet?"
"En kuvittele mitään, madonna. Kysyn."
Huulet vaaleina vastasi kreivitär Beatrice: "Pidin hänestä kuin pojastani." Kyynelet auttoivat häntä näyttelemään osaansa. "Minulla kun ei ole omaa lasta."
Facino hellitti ja perääntyi askelen, hieman tolkutonna ja häpeissään.
"Mitä sinä oikein luulit?" jatkoi toinen. "Et… et kai uskonut, että hän oli rakastajani?"
"En", valehteli Facino laimeasti.
"Mitä sitten kuvittelit?" tiukkasi kreivitär.
Mies tuijotti häntä palavin silmin. "En tiedä. Sinä saatat minut suunniltani!" Hän mennä tömisti huoneesta.
Mutta myrkky ei poistunut hänen suonistaan. Seuraavana päivänä pidetyillä juhlapäivällisillä istui hän ääneti puolisonsa vieressä. Tilaisuus oli samalla myös tervetuliaisjuhla. Vehkeilevä Gabriello Maria oli nimittäin kutsunut Montferratin valtionhoitajan, tämän veljentyttären ja veljenpojan vierailulle Milanoon.
Gabriello Maria oli vähitellen varmistunut veljensä aseman heikkoudesta. Hän pelkäsi Buonterzon voittajan yhä kasvavaa vaikutusvaltaa ja myöskin guelfejä. Huhuttiin näet, että Gian Maria mahdollisesti menisi naimisiin Riminin Malatestan, guelfien johtajan, tyttären kanssa. Gabriello Maria oli kaikesta huolimatta kiintynyt veljeensä, ja tahtoi ennen kaikkea auttaa häntä säilyttämään asemansa. Tämä kävisi kuitenkin melkein mahdottomaksi, jos guelfit saisivat liiaksi jalansijaa Milanossa.
Sen vuoksi alkoi hän hautoa liittoa Gian Marian ja isänsä vanhan ystävän, Montferratin ghibelliniruhtinaan välillä. Gian Marian Facinoon kohdistunut vihamielisyys auttoi Gabrielloa toteuttamaan aikeitaan. Lähetettiin kirje Aliprandille, Milanon lähettiläälle, Casaleen.
Theodore puolestaan, joka mielellään olisi liittänyt Montferratiin Gian Galeazzon haltuunsa ottaman Alessandrian, samoin Vercellin, kukatiesi vielä Genovankin, käytti mielellään tilaisuutta lähentymiseen hyväkseen.
Hän kiirehti vastaamaan, että hän saapuisi henkilökohtaisesti Milanoon neuvottelemaan liitosta. Gabriellolta saapui nyt muodollinen kutsu, joka käsitti myös ruhtinatar Valerian ja markiisi Gian Giacomon. Kutsuessaan ruhtinattaren ajatteli Gabriello Malatestan tytärtä. Ehkäpä Theodoren veljentytär haihduttaisi avioliittounelmat…
Juhlassa piti Gabriello veljeään tarkasti silmällä. Gian Maria istui ruhtinatar Valerian oikealla puolella, tämän ja markiisi Theodoren välissä. Kaikesta päättäen oli herttuan mielenkiinto herännyt ja Gabriello oli tyytyväinen. Gian Maria keskusteli pääasiassa neidon kanssa, antaen katseensa viipyä tämän kauniilla kasvoilla.
Ruhtinatar kuunteli hieman välinpitämättömän ja hajamielisen näköisenä hänen juttuiluaan. Tämä innosti herttuaa yrittämään parastaan, ja näin tuli hän lopulta kosketelleeksi myös päivän puheenaihetta.
"Tuossa istuu Facino Cane, Biandraten kreivi", virkkoi hän. "Niin, tuo kulmikasnaamainen veikko tuon tumman naisen vieressä. Itserakas nousukas, jota onni on potkinut tässä maailmassa. Niittänyt mainetta ihan ansiotta."
Markiisi Theodore höristi korviaan.
"Kenenkä on sitten ansio?" uteli hän.
"Erään kulkurin, jota hän kutsuu ottopojakseen." Herttuan ääni oli ivallinen. "Erään Bellarion-nimisen nulikan."
"Bellarion?" Markiisi innostui, samoin ruhtinatar. Hän katsoi ensi kertaa isäntäänsä kasvoihin. Gian Maria jatkoi, puhuen niin äänekkäästi, että Facinokin saattoi kuulla: