"Niin. Tosiasia nimittäin on, että Facino olisi ollut pulassa, elleiBellarion olisi keksinyt keinoa, jolla Buonterzo saatiin tuhotuksi."
"Mitä keinoa?" kysyi ruhtinatar Valeria ja iloissaan siitä, että viimeinkin oli pystynyt herättämään neidon mielenkiinnon, kertoi Gian Maria Travon taistelusta.
"Sievä temppu tosiaan", tuumi ruhtinatar, "mutta tuskin mikään urotyö."
Gian Maria tuijotti häntä ällistyneenä. Markiisi Theodore purskahti nauruun.
"Veljentyttäreni on perin romanttinen", virkkoi hän. "Harrastaa runoja ja sensellaista. Hän pitää sotaa jonkinlaisena iloisena turnauksena, ritarileikkinä, jossa käydään mies miestä vastaan voimien mittelyyn."
"No, mutta", nauroi herttua, "sittenhän teitä pitäisi miellyttää tämä tarina sadasta miehestä, jotka pitivät puoliansa tuhansia vastaan."
"Niinkö asianlaita olikin?" ihmetteli ruhtinatar epäilevän näköisenä.
"Lisäksi uhrasi Bellarion henkensä." Herttua kiitti nuorukaista vain riistääkseen Facinolta kunnian. Ja loppujen lopuksi hän vielä kertoi koira-ihmeestä, häpeämättä ollenkaan omaa osuuttaan jutussa.
Kauhusta väristen oli neito vetäytynyt kauemmaksi tuosta ihmispedosta. Ja nyt hän mielessään pohti kuulemaansa. Hän saattoi vielä tuskin uskoa herttuan sanoja tosiksi. Bellarionko kuollut marttyyrinä kasvatusisänsä ja tämän maan puolesta?
X luku.
Bellarionin sielumessusta ei lopultakaan tullut mitään. Kirkonkellojenmoikaessa ratsasti nimittäin sangen elävä Bellarion Werner vonStoffelin rinnalla ja seitsemänkymmenen sveitsiläisen etunenässäMilanoon Ticinon portista.
Heitä ei laskettu kaupunkiin ilman muuta. Nähdessään teräskypäreihin ja nahkanuttuihin pukeutuneen aseellisen joukon lähestyvän, luuli vartioupseeri joutuvansa tekemisiin jonkun rosvojoukon kanssa, joka retkellään aikoi häiritä kaupungin rauhaa.
Bellarionin onnistui kuitenkin saada hänet vakuutetuksi tällaisen otaksuman paikkansapitämättömyydestä, ja tuokiota myöhemmin kierteli jo kaupungilla ihmeellinen huhu. Päästessään lähemmäksi kaupungin keskustaa kohtasivat tulokkaat suuria väkijoukkoja, jotka tungeksivat katsomaan kuin ihmeen kautta pelastunutta sankaria, sulkien melkeinpä hänen tiensä.
Tuomiokirkon edessä olevalla aukiolla oli väkijoukko niin sankka, että Bellarion ei ollut päästä ollenkaan eteenpäin. Kellot olivat laanneet soimasta. Uutinen Bellarionin paluusta oli jo ehtinyt Saint Ambroseenkin.
Vihdoin pääsi hän Brolettoon ja ratsasti Arrengopihaan, jolla tunkeili väkeä melkein yhtä paljon kuin kadulla. Ikkunoissakin näkyi pää pään vieressä ja pylväistössä oikealla huomasi Bellarion herttuan itsensä, joka seisoi mustan, pirullisen della Torren ja punaisiin pukeutuneen Milanon arkkipiispan välissä. Heidän läheisyydessään seisoi myös kreivitär Beatrice, eboniittimustan tukan ympäröimät kasvot valjuina, yllään valkea samettipuku. Hän nojautui hieman etukumarassa rintasuojukseen, heiluttaen toisella kädellä värikästä huivia.
Bellarion silmäili ympärilleen arvostelevin katsein. Tilaisuus oli ensimmäinen niistä onnettaren suosionilmauksista, joiden johdosta, kuten fra Serafinokin toteaa, Bellarion sittemmin sai liikanimen Onnellinen. Ikäänkuin tilanteesta nauttien seisoi hän vähäistä myöhemmin herttuan ja kokoontuneen hovin edessä freskomaalauksilla kaunistetussa huoneessa, jota kutsuttiin Galeazzon saliksi ja jonne Facino itse oli hänet johdattanut.
Bellarionilla oli yllään nahkanuttu ja teräskypärä, ja hän nojasi sauvana käyttämäänsä kahdeksan jalan pituiseen keihääseen. Tuijottavista silmäpareista huolimatta vartosi hän tyynesti herttuan puhuttelua. Ja kun hän vihdoin antoi selontekonsa seikkailuistaan, oli se yhtä yksinkertainen kuin aikoinaan koira-ihmeen selitys. Kun Buonterzon väki oli päässyt kahlaamon yli, piileksi Bellarion seitsemänkymmenen miehensä kanssa heistä hieman pohjoiseen. Etelämpänä olevaan metsikköön lähetetyt kolmekymmentä miestä olivat näin joutuneet ottamaan hyökkäyksen vastaan. Bellarion huomasi, että apuun rientäminen oli myöhäistä. Hän lähti miehineen liikkeelle, mutta ennenkuin he olivat edenneet montakaan askelta onnettomia tovereitaan kohti, keksivät he villiviinin ja jasmiinien peittämän notkelman joen rannalla. He heittäytyivät heti siihen, vetäen luikertelevia köynnöksiä suojakseen. Samassa ilmestyi vihollinen näkyviin metsiköstä. Nähdessään tyhjän lakeuden leviävän edessään, otaksuivat Buonterzon miehet ilmeisesti jo surmanneensa kaikki kahlaamolle jääneet vihollisensa, ja pyörsivät takaisin. Ennenpitkää kuului kuitenkin uudelleen askelten töminää ja melusta päätellen palasivat he nyt entistä lukuisampina.
"Vasta nyt käsitän", pitkitti Bellarion, "että he todellisuudessa pakenivat ranskalaista ratsuväkeä, joka sillävälin oli ehtinyt heidän selkäänsä. Jäimme tunniksi paikoillemme ja sitten lähetin vakoojan ottamaan tilanteesta selkoa. Hän ilmoitti suuren ratsumiesjoukon lähestyvän Nuren taholta. Luulimme sitä Buonterzon väeksi, jonka Facino jälleen oli peräännyttänyt. Jäimme edelleenkin pariksi tunniksi piilopaikkaamme. Vihdoin kapusin rantaäyräälle, mistä saatoin nähdä Trebbian tuonpuoleisen rantapenkereen. Kummastuksekseni se oli tyhjä. Aivan läheisyydessäni näin kuitenkin muutamia miehiä, ja pian senjälkeen seisoin Werner von Stoffelin kanssa vastakkain. Hän kertoi minulle sitten taistelun kulusta."
Hän jatkoi kuvailemalla heidän matkaansa Travoon. Melkein nälkiintyneinä he olivat saapuneet hävitettyyn kylään. Löydettyään hiukan suuhunpantavaa, lähtivät he taas liikkeelle saavuttaakseen Facinon armeijan. Mutta San Giorgiossa, missä he yöpyivät, saivat he kuulla, ettei Facino ollutkaan kulkenut sitä tietä. Seuraavana aamuna lähtivät he senvuoksi omia teitään Milanoon.
He menivät Pon yli Piacenzan luona. Siellä pidätti Scotti heidät muka senvuoksi, että he olivat marssineet luvatta kaupungin läpi. Hän oli jo kuullut puhuttavan taistelusta, mutta ei tiennyt kenen eduksi se oli päättynyt. Bellarion sai miehineen tyytyä jäämään Piacenzaan kahdeksi päiväksi. Vasta tällöin sai Scotti tiedon Facinon voitosta.
"Pidimme kiirettä", lopetti Bellarion, "ja saavuin ainakin ajoissa estääkseni Requiemin veisuun. Sehän olisi muodostunut pilanteoksi."
Hän naurahti päättäessään lyhyen ja selvän selontekonsa. Mutta läsnäolijain joukossa oli ainakin kaksi, jotka eivät nauraneet, nimittäin Carmagnolan Francesco Busone, Facinon kerskaileva luutnantti, joka katsoi nuorta sankaria hyvinkin karsaasti, ja ruhtinatar Valeria, joka piti koko juttua veijarin julkeana keksintönä. Neito melkeinpä epäili, että Bellarion tahallaan oli tekeytynyt kuolleeksi voidakseen sitten yllätyksellisellä ilmestymisellään herättää sitä suurempaa huomiota.
Gabriello Maria, kohteliaana kuten aina, tuli puristamaan kättä,ja Gabriellon jälkeen tulivat herttua ja della Torre onnittelemaanTravon voittajaa. "Kunnia on kreivi Biandraten", vastasi Bellarion."Vaatimattomuus", virkkoi della Torre, "sopii aina sankarille."
"Kreivi ei varmaankaan ole koettanut estää tämän väärinkäsityksen syntymistä. Hän on liioitellut minun osuuttani."
He eivät kuitenkaan laanneet häntä imartelemasta, ja lopulta häntä suorastaan ellottivat nuo mielistelijät, jotka herttuan käskystä olivat valmiit matelemaan kenen edessä hyvänsä. Tuokion kuluttua hän kummakseen näki myös markiisi Theodoren, joka onnitteli häntä kohteliaasti, viittaamatta sanallakaan Casalen tapahtumiin.
Päästyään vihdoin rauhaan lähti hän Facinon huoneustoon. Siellä odotti häntä kreivitär, yksinään. Bellarionin lähestyessä nousi hän nojatuolistaan ja kiiruhti nuorukaista vastaan.
"Bellarion!"
Tumma puna oli kohonnut noille tavallisesti niin kalpeille kasvoille ja uneliaat silmät loistivat.
"Bellarion!" toisti hän, ja hänen äänensä värisi kuin luutun kieli.
Nuori mies kävi levottomaksi. "Madonna!" Hän kumarsi jäykästi, tarttui ojennettuun käteen ja nosti sen kohteliaasti huulilleen. "Nöyrin palvelijanne."
"Bellarion!" Nyt oli äänessä moitetta. Kreivitär tarttui nuorukaisen käsivarteen ja katsoi häntä kasvoihin.
"Tiedättekö, että olen surrut teitä kuin vainajaa ainakin? Luulin sydämeni murtuvan. Elämä ei enää tuntunut elämältä. Ja te — teillä ei ole muuta sanottavaa kuin 'nöyrin palvelijanne!' Oletteko kivestä?"
"Entä te, madonna?" Melkein vihaisesti irroitti Bellarion käsivartensa kreivittären otteesta. Hän oli, harvinaista kyllä, suuttunut oikein todenteolla. "Hyvä Jumala! Eikö maailmassa ole uskollisuutta olemassakaan? Tuolla alhaalla imarteli minua herttua vain Facinoa mustatakseen. Pakenin sieltä kohdatakseni täällä vielä murheellisempaa uskottomuutta."
Kreivitär oli perääntynyt ja kääntyi poispäin. Kalpeana loi hän nopean silmäyksen Bellarioniin. Hänen kapeat silmänsä näyttivät tavallistakin kapeammilta.
"Mitä te oikein otaksutte?" Ääni oli soinnuton. "Onko sota tehnytteidät heikkojärkiseksi?" Hän nauroi epämiellyttävästi. "Ymmärrän!Luulitte, että…! Voi, te hullu! Te narripoloinen! KerronkohanFacinolle, niitä luulitte, mitä olette rohjennut vihjata?"
Bellarion tuijotti häntä hämmentyneenä, loukkaantuneena. "Madonna, käytätte sanoja…" aloitti hän kiihkeästi, mutta keskeytti. Hetkistä myöhemmin oli hänen suuttumuksensa kaikonnut. "Olette oikeassa, minä olen narri. Sallitteko minun poistua?"
Hän kääntyi, mutta kreivittärellä oli vielä puhuttavaa.
"Sanoitte minun käyttäneen sanoja. Mitä sanoja? Sanoin surreeni teitä. Äitinnekin olisi surrut teitä. Mutta te luulitte…!" Hän lähti astumaan pylväikköä kohti. "Menkää!"
Bellarion poistui virkkamatta sanaakaan. Facinoa hän ei tavannut ennenkuin seuraavana päivänä.
Vähän myöhemmin päivällä kävi Gabriello Maria Milanon neuvoston pyynnöstä hänen luonaan kutsuen hänet Ragione-palatsiin, missä kansan edustajat halusivat lausua hänelle kiitoksensa.
"En halua mitään kiitoksia." Bellarionin sävy oli melkein töykeä.
"Siitä huolimatta on ne otettava vastaan. Olisi epäkohteliasta lähettää heidät pois ilman muuta."
Ja näin vei Gabriello Maria nimettömän nuorukaisen kansan edustajien luokse vastaanottamaan kaupungin kiitollisuudenilmaukset. Kaupungintalossa piti presidentti hänelle puheen, ilmoittaen samalla kaupungin isien myöntäneen hänelle tunnustukseksi kymmenentuhatta kultafloriinia. He olivat toisin sanoen jakaneet hänen ja Facinon kesken summan, jonka viimemainittu oli otaksunut tarvitsevansa Buonterzon tuhoamiseen.
Neuvoston ehdotuksesta päätettiin tämänjälkeen, että Bellarion lyötäisiin ritariksi. Arrengo-pihalla toimeenpannuissa juhlamenoissa esiintyi nuorukaisemme Boucicaultilta lahjaksi saamassaan mustassa asepuvussa. Pihalla vartosi häntä herttua, yllään punavalkoinen puku, hovin ympäröimänä. Mutta Facinolle suotiin kunnia antaa uskolliselle ja etevälle apulaiselleen ritarilyönti. Ja kun Bellarion tämän tapahduttua nousi, kiinnitti Biandraten kreivitär kultaiset kannukset hänen jalkoihinsa.
Vaakunakseen otti Bellarion muunnoksen Facinon vaakunasta: hopeaisen koiran pään sinisellä pohjalla.
Lopuksi kuulutti airut, että seuraavana aamuna Porta Giovian linnassa toimeenpantavissa turnajaisissa annettaisiin ritari Bellarionille tilaisuus osoittaa, että hän todella oli ansainnut osakseen tulleen kunnian.
Tätä ei Bellarion ollut ottanut laskelmiin. Hän tiesi, ettei pystyisi mainetekoihin aseleikissä, jota oli harjoittanut vain lyhyen aikaa Abbiategrassossa.
Eikä häntä suuresti rohkaissut sekään, että Carmagnola, joka tepasteli hänen luokseen naama muka ystävällisessä hymyn virneessä, pyysi saada taittaa peistä hänen kanssaan juhlassa. Siitä huolimatta hän hymyili yhtä teeskentelevästi kuin Carmagnola itse.
"Olette erittäin ystävällinen, ser Francesco. Yritän parhaani."
Hän pani merkille hehkun Carmagnolan silmissä ja lähti etsimäänStoffelia, uskollista ystäväänsä.
"Sanokaa, Werner, oletteko koskaan nähnyt Carmagnolaa turnauskentällä?"
"Kerran vuosi sitten, Porta Gioviassa."
"Haa! Aika härkä miehekseen."
"Aivan. Hän voitti sinä päivänä kaikki vastustajansa. Muun muassa murskasi hän Genestran herran reiden."
"Niinkö, niinkö!" tuumi Bellarion. "Huomenna hän aikoo taittaa minun niskani. Huomasin sen hänen hymystään."
"Öykkäri", sanoi Stoffel. "Jonakin päivänä hänen vielä käy huonosti."
"Valitettavasti se päivä ei koita vielä huomenna."
"Aiotteko lähteä häntä vastaan?" Stoffelin ääni oli huolestunut.
"Sitä hän odottaa. Aavistan kuitenkin, etten huomenna kykene juuri mihinkään. Minulla on kuumetta; matka Travosta oli rasittava. Luultavasti olen huomenna vuoteen omana."
Stoffel silmäili häntä vakavan näköisenä. "Pelkäättekö?"
"Mitäs muuta?"
"Ja tunnustatte sen?"
"Tuo tuollainen kysyy rohkeutta. Pelkään, mutta en ole raukka. Huomaan, että elämä on täynnä paradokseja." Stoffel nauroi. "Ei teidän tarvitse puhua minulle rohkeudesta tai pelkuruudesta. Travo on tuoreessa muistissa."
"Siellä oli minulla onnistumisen mahdollisuus. Täällä ei. Vain hullu antautuisi näin epätasaiseen peliin. Minä en halua saada luitani murskatuiksi enempää kuin menettää mainettanikaan. Aion pitää, mitä olen saanut. Maine, Stoffel, on hauras kupla, joka särkyy helposti. Sankarin ei sovi suistua satulasta turnauskentällä."
"Jopas harkitsette tarkasti asianne!"
"Siinä suhteessa juuri eroan Carmagnolasta. Jokainen pysytelköön omalla alallaan. Turnajaispaikka ei ole minun paikkani, vaikkapa löisivät minut ritariksi kuinka monta kertaa hyvänsä. Ja senvuoksi makaan huomenna kuumeessa."
Tämä aie oli kuitenkin mennä myttyyn vielä samana iltana. Galeazzon salissa tapahtuneen vastaanoton jälkeen seurasi juhlaillallinen. Kutsuvieraitten joukossa oli myös uusi ritari, Bellarion, joka tilaisuutta varten oli pukeutunut väreihinsä, siniseen ja hopeaan. Hänen yllään oli safiirinsinisestä sametista tehty kärpännahkareunuksinen viitta, jota uumalla kiristi hopeinen vyö. Viitan alta pilkotti hopeanvärinen tunikka, sääret olivat verhotut sini- ja valkoviiruisiin sukkiin. Tukkansakin oli hän koonnut hienoon, safiireilla koristettuun verkkoon.
Pitkänä ja solakkana hän astui saliin, kumartaen syvään herttualle.
Della Torre keskusteli ystävällisesti hänen kanssaan hetkisen, samoin arkkipiispa. Jättäessään heidät joutui Bellarion yhtäkkiä ruhtinatar Valerian kanssa vastakkain. Tähän saakka ei nuori mies ollut tiennyt hänen Milanossa-olostaan mitään.
Ruhtinatar seisoi hieman syrjässä, pitkän salin toisessa päässä, ainoana seuranaan monna Dionara.
Bellarion punastui ensin ja kalpeni sitten. Hänestä tuntui kuin olisi neidon tutkimaton katse paljastanut hänet, riistänyt kunnian seppeleen hänen otsaltaan, leimannut hänet julkeaksi kiipijäksi ja petturiksi.
Mutta hilliten hämmennyksensä hän tovin kuluttua astui neidon luo ja kumarsi sulavasti.
Neidon poskille kohosi puna ja hänen silmänsä säihkyivät. Vetäytyen askelen taaksepäin huudahti hän:
"Olette häikäilemätön!"
"Audax — häikäilemätön, rohkea. Kiitän teitä tuosta sanasta, madonna. Se täydentää sopivasti vaalilauseeni, muistuttaen siitä, että 'audaces fortuna iuvat'."
Neito ei voinut olla vastaamatta.
"Onni on jo ollut myötänne. Te menestytte, herraseni."
"Jumalan armosta, madonna."
"Jumalalla kai siinä on pieni osuus. Teillä on omat keinonne."
"Keinoni?" Nuori mies ei ymmärtänyt.
"Samanlaiset kuin Juudaksella. Muistelkaapa, miten hänen kävi."
Neito aikoi lähteä, mutta Bellarion pidätti häntä. "Madonna, olen käyttänyt keinojani, minkälaisia sitten lienevät olleetkin, teitä palvellakseni. Moite on kehno palkka."
"Minua palvellaksenne!" Ruhtinattaren silmät leimusivat. "Minuako palvellaksenne te vakoilitte minua? Senkövuoksi te murhasitte Enzo Spignon?" Hän hymyili katkerasti. "Kuten kuulette, ei minulla ole mitään harhakuvitelmia palvelustenne tarkoituksesta."
"Vai niin!" Bellarion kävi mietteliääksi. Neito puhui aivan niinkuin hän oli pelännyt tämän puhuvan. "Herra Jumala! Teillä on kuvitelmia; seuraus johtopäätöksistä. Sanoinhan teille, madonna, ettei johtopäätösten teko ole vahvimpia puolianne."
"Te narriparka! Ettekö muka murhannut Spignoa?"
"Tietysti tein sen."
Myöntävä vastaus saattoi ruhtinattaren ymmälle.
"Tunnustatte? Tunnustatte todella?"
"Niin, jotta ei teidän enää tarvitsisi väittää sitä pelkästään epäilyjenne nojalla. Kerronko, mitä tapahtui? Surmasin kreivi Spignon, koska hän oli setänne lähettämä vakooja, jonka piti luovuttaa teidät ja veljenne hänen käsiinsä."
"Spigno!" Ruhtinattaren äänekäs huudahdus sai Dionaran tarttumaan hänen käsivarteensa. "Uskallatte väittää tuollaista Spignosta! Hän oli paras ystävä, mitä minulla on ollut, ja vielä te saatte rangaistuksenne Jumalalta. Jo riittää."
"Ei vielä, madonna. Muistakaa, mitä Casalen podestàkin piti tärkeänä: kaikkien muiden nukkuessa Barbarescon talossa olimme Spigno ja minä täysissä pukimissa ja valveilla. Mihin se viittaa? Podestàlle tietysti valehtelin."
"Pitäisikö minun kuunnella miestä, joka myöntää olevansa murhaaja ja valehtelija?"
"Valitettavasti! Kuulkaa nyt, kerron teille totuuden."
Lyhyesti ja selvästi kertoi hän peittelemättä, mitä todella oli tapahtunut.
"Ja tätäkö pitäisi minun uskoa?" huudahti ruhtinatar pilkallisesti. "Jopa häpäisisin uskollisen, rehdin ystävän muistoa. Vaikkapa puhuisitte tottakin, olette osoittanut kuulumatonta raakuutta. Spigno aikoi pelastaa teidät varmasta kuolemasta ja te palkitsitte hänet upottamalla tikarin hänen rintaansa!"
Bellarion väänteli hädissään käsiään. "Voi, miten vähän harkitsette sanojanne! Syyttäkää vain minua raakuudesta, mutta myöntäkää edes, että vaikuttimeni olivat epäitsekkäät. Surmasin kreivi Spignon pelastaakseni teidät. Ja minä pelastin teidät. Jos olisin ollut petturi, olisin kaiketi puhunut suuni puhtaaksi podestàlle."
"Meidän asemassamme olevat ihmiset tuskin voivat panna suurta merkitystä teidän sanoihinne."
"Senpä vuoksi juuri kreivi Spignon surmasinkin. Hän olisi voinut todistaa sanani. Ymmärrättekö?"
"Ymmärränkö? Sanonpa, mitä ymmärrän. Surmasitte kreivi Spignon, koska hän tiesi, että olette petturi. Ymmärrän sen varsin hyvin. Muistan yhäti valheenne. Vakuutitte olevanne nimetön opiskelija ja päässeenne markiisi Theodoren puheille uskoteltuanne hänelle olevanne Facino Canen poika. Niinhän sanoitte. Vai kiellättekö?"
Bellarion varmuus näytti pettävän. "En kiellä."
"Ehkäpä tahdotte väittää, että uskottelitte Facinolle samaa?" Ja vastausta odottamatta hän musersi nuoren miehen täydellisesti. "Teidän kaltaisestanne kiipijästä voi uskoa mitä hyvänsä. Annoitte kaikkien luulla teidän kaatuneen Travon luona, jotta ylösnousemuksenne tehostaisi urotöittenne vaikutusta."
"Miten häpeällistä!" huudahti Bellarion, suuttuneena moisesta syytöksestä.
"Eikö teitä lyöty ritariksi sen hälinän johdosta, jonka tieto kuolemastanne aiheutti? Huomenna teidän on osoittauduttava saamienne kunnianosoitusten arvoiseksi. Siitä syntyy mielenkiintoista nähtävää."
Näin neito jätti hänet, iskettyään hänen sydämeensä haavoja, joitten parantumiseen tarvittaisiin paljon aikaa. Kun nuori mies vihdoin kääntyi poistuakseen, joutui hän Facinon puolison kanssa vastakkain. Facino itse seisoi hieman taaempana.
"Olette kalpea, Bellarion", virkkoi kreivitär.
"Niinkö madonna? En voi oikein hyvin."
"Ethän vain liene sairas?" Facinon ääni oli vakava.
Bellarion-veitikka havaitsi tilaisuuden tulleen. Hän sipaisi otsaansa."Ei tämä mitään vaarallista liene. Olen uupunut, siinä kaikki."
"Sinun pitäisi mennä makuulle, poika."
"Olen itse samaa mieltä."
Hän kääntyi lähteäkseen. Myöhemmin levisi juhlavieraitten keskuuteen huhu, että Bellarion oli sairastunut, ja seuraavana aamuna oltiin hiukan ällistyneitä, kun saatiin tietää, että nuori ritari makasi kuumeessa, eikä voinut ottaa osaa turnajaisiin Porta Gioviassa.
Lääkärinsä mukana lähetti Bellarion Carmagnolalle kirjeen, jossa syvästi valitti, ettei kyennyt nousemaan vuoteestaan taittaakseen peistä hänen kanssaan.
XI luku.
Gabriello Maria Viscontin suunnitelmat ghibellinien vallan lujittamiseksi menivät myttyyn, kuten odotettavissa olikin. Hän antoi itse, aavistamatta mitä teki, pääasiassa guelfeista kokoonpannulle neuvostolle parhaan aseen käteen, esittämällä sille ehdot, joilla markiisi Theodore oli luvannut suostua liittoon. Markiisi vaati näet Milanoa auttamaan häntä saamaan Genovan haltuunsa.
Della Torre nauroi tuollaiselle vaatimukselle. "Saisimme Ranskan kuninkaan heti niskaamme!" Ja tätä mielipidettään hän sitten puolusteli sellaisella innolla, että Facinoa lukuunottamatta muutkin istunnossa läsnäolevat alkoivat epäillä della Torrella olevan aivan toiset syyt vastustukseensa.
Hankkiessaan ranskalaisia palkkajoukkoja taisteluun Buonterzoa vastaan oli Facino osoittanut, mitä hyötyä Boucicaultista saattoi olla. Miksi ei della Torre voisi seurata Facinon esimerkkiä ja saada hänkin ranskalaista apua — herttualle. Jos tarvittaisiin, luovuttaisi Boucicault kyllä korvausta vastaan väkeä Facinonkin tuhoamiseksi.
"Ehkäpä", tuumi Gabriello, "Vercellin luovutus ja eräät muut takuut riittäisivät Theodorelle yhtä hyvin." Mutta della Torre oli liittoa vastaan. "Luovutettaisiinko Vercelli? Olemme jo nyt luovuttaneet aivan liian paljon. Meidän on solmittava sellainen liitto, että käy mahdolliseksi palauttaa Milanolle joitakin siltä ryöstettyjä alueita."
"Kenen kanssa voitaisiin sellainen liitto solmia?" kysyi Facino nopeasti.
Della Torre epäröi. Hän ymmärsi, että oli vielä liian aikaistapaljastaa totuutta. Jos aavistettaisiin hänen hautovan liittoutumistaRiminin Malatestan kanssa, ryhtyisi Facino heti vastatoimenpiteisiin.Hän painoi katseensa maahan.
"Siihen en vielä voi vastata. Mutta olen varma siitä, ettei meillä ole mitään hyötyä liitosta Montferratin Theodoren kanssa."
Gabriello Maria sai toimekseen ilmoittaa päätöksestä markiisi Theodorelle. Markiisi kuunteli kaikkea muuta kuin suopeana. Hän piti päätöstä mielenosoituksena ja vihjaisi hämärästi, että Milanolla oli jo tarpeeksi vihollisia nytkin. Vihasta puhisten hän lähti paluumatkalle Montferratiin.
Kesäkuun alkupuolella saapui herttuan veljeltä Filippo Marialta, Pavian kreiviltä, hätäinen, surkea avunpyyntökirje. Lodin Vignate oli lähtenyt hävittämään Filippo Marian alueita ja Alessandria oli jo vallattu. Kirjeen saapuessa istui herttua della Torren ja Lonaten seurassa eräässä yksityishuoneessaan. Hän noitui ja, murisi kääriessään auki pergamenttia, ja sysäsi sen sitten della Torrelle.
"Vieköön rutto kaikki kirjeenkirjoittajat! Osaatko lukea tuota törkyä,Antonio?"
Della Torre tarttui kääröön. "Tämä on veljeltänne, herra FilippoMarialta."
"Mitä tuo siannahka tahtoo? Tavallisesti muistaa hän olemassaoloni vain apua tarvitessaan."
Della Torre luki kirjeen ääneen. Herttua nauraa hörähti pari kertaa jollekin surkealle vetoomukselle, ja kumartui taputtamaan tuolinsa edessä makaavan verikoiran päätä.
Kun della Torre oli lopettanut, nauroi Gian Maria vielä makeammin.Häntä huvittivat veljen vastoinkäymiset. "Vihdoinkin on HänenLihavuutensa hermostunut! Antaa vain tuon laiskan sian hoitaa asiansaitse. Hikoileminen tekee hänelle hyvää."
"Älkäähän naurako, herra herttua", lausui della Torre vakavana."Olen aina sanonut, että Vignate vielä tuottaa meille ikävyyksiä.Hän ei tyydy Lodiin. Nyt hän on lähtenyt taisteluun enemmän kokoVisconti-sukua kuin yksinomaan teidän veljeänne vastaan."
"Jumalan luut!" Herttua mulkoili neuvonantajaansa. Ja äkkiä hän käsittämättömän raivon vallassa potkaisi koiraa, niin että se ynisten sinkosi toiselle puolelle huonetta. "Helvetti! Olisiko minun lähdettävä Vignatea vastaan, häh?"
"Kyllä."
"Juuri kun Buonterzo on saatu torjutuksi! Eikö minulle enää suodakaan muunlaista ajanvietettä kuin taisteluja? Olisinpa mieluummin helvetin herttua kuin Milanon herra."
"Pääsette tahtonne perille, ellette ryhdy toimiin", sanoi della Torre.
"Vieköön sinut piru, Antonio!" Hän sieppasi pöydältä haukansyötin ja alkoi kiskoa siitä höyheniä. "Tuhotkaa Vignate, sanotte! Mitenkä minä hänet tuhoan? Ranskalainen palkkaväki on palannut Boucicaultin luo. Tämän kaupungin itarat isät pitivät kamalaa kiirettä saadakseen heidät matkaan. Nuo ukot eivät ajattele mitään muuta kuin tukaattejaan, hitto heidät periköön!" Hän jatkoi murisemistaan repien koko ajan höyheniä linnunkuvasta.
Lopulta sanoi della Torre: "Vignatella ei voi olla suurtakaan armeijaa ja Alessandrian valloitus vaati uhreja.
"Facinon kondotta kyllä riittää karkoittamaan hänet takaisin Lodiin."
Gian Maria käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa. "Entä jos ei riittäisikään? Jos Vignate sittenkin voittaisi Facinon? Silloin kävisi Milanon huonosti."
Äkkiä hän pysähtyi ja tuijotti neuvonantajaansa. "Mitä voisimme tehdä estääksemme Vignaten tunkeutumasta tänne? Jos voisimme…" Hän keskeytti. Ilkeä hehku hänen silmissään ilmaisi hänen kiukkunsa kohonneen kiehumapisteeseen.
Della Torre oivalsi, että rauta nyt oli taottava. "Me voimme", lausui hän vakuuttavasti. "Millä tavalla, mies? Miten?"
"Liittoutumalla Malatestan kanssa vahvistaisitte asemanne horjumattomaksi."
"Malatestan!" Herttua hätkähti kuin piston saaneena. Hänen tylsät kasvonsa kurtistuivat aivopahasten toimiessa. "Malatesta, niin." Hän heittäytyi uudelleen nojatuoliinsa ja mietti.
Della Torre hiipi hänen viereensä ja kuiskasi kehoittavasti.
"Tosiaankin, teidän korkeutenne, eikö olisi syytä ryhtyä puheisiinMalatestan kanssa niinpian kuin Facino on lähetetty Vignatea vastaan?"
Irstas Lonate, joka kuunteli keskustelua seisoen ikkunan luona, tokaisi: "Ja sitten olisi pidettävä huolta siitä, ettei tuo nousukas palaa."
Gian Marian pää painui hartiain väliin. Nyt oli hänellä tilaisuus vapautua ainaiseksi ankarasta holhoojastaan.
"Oletteko varmat siitä, että Malatesta suostuisi?" Della Torre löi korttinsa pöytään. "Minä olen. Hän on vakuuttanut suostuvansa liittoon kansanne."
"Niinkö?" Herttua epäili aina. "Ja paljonko se meille maksaisi?"
Della Torre levitteli käsiään. "Malatesta ajattelee tytärtään. Jos tämä olisi Milanon herttuatar…"
"Onko tuo joku ehto?" Herttuan ääni oli terävä.
"Vain päähänpälkähdys," vakuutti della Torre. "Mutta jos se toteutuisi, lujittuisi liitto luonnollisesti. Perhesuhteita, nähkääs."
"Antakaas kun mietin!" Herttua nousi ja sysäsi della Torren syrjään.
Kömpelönä ja muodottomana punavalkoisessa puvussaan hän laahusti ikkunan luo. Lonate väistyi. Tuokion verran hän tuijotti pihalle, della Torren ja Lonaten iskiessä toisilleen silmää hänen selkänsä takana.
Äkkiä nuorukainen kääntyi, kasvot kiihtymyksestä hehkuen. "Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä! Mitäpäs harkitsemista siinä on?" Hän nauraa hirnahti ajatellessaan Facino Canea kukistettuna suuruutena.
Yhä nauraen lähetti hän pois della Torren ja Lonaten sekä kutsuttiFacinon luokseen. Kondottierin saavuttua ojensi hän tälle FilippoMarian kirjeen, jonka lukeminen tuotti Facinollekin vaikeuksia.
"Vakava asia", totesi Facino.
"Tarkoitatte, että Vignate voi käydä vaaralliseksi?"
"Ei niinkauan kuin hän on yksin. Mutta hän voi saada apua Estorre Viscontilta ja muiltakin vehkeilijöiltä. Yksin ovat he voimattomia, mutta liittoutuneina he voisivat saada paljon aikaan. Ja Vignaten teko voi helposti houkutella muita seuraamaan esimerkkiä."
"Entä sitten?"
"Vignate on tuhottava ja ajettava pois Alessandriasta viipymättä."
"Miten ajattelette sen käyvän päinsä?" mutisi herttua.
"Minulla on tällä hetkellä kaksituhattakolmesataa miestä. Jos miliisiväki…"
"Se tarvitaan puolustamaan kaupunkia, jos Estorre tai joku muu hyökkäisi."
Facino ei inttänyt vastaan.
"No, ryhdynpä toimeen siis."
Jo aikaisin seuraavana aamuna hän lähti liikkeelle, saapuen illalla Paviaan, missä kuumuuden rasittamat sotilaat saivat lepohetken punaisten muurien kupeella. Bellarion ei tälläkään kertaa epäröinyt esittää omaa sotasuunnitelmaa Facinon esikunnalle. Se oli täydellisesti ristiriidassa muiden mielipiteitten kanssa. Nämä kannattivat marssimista suoraan Vignaten kimppuun. Bellarion taas ehdotti, että ensin vallattaisiin tällä hetkellä aivan turvaton Lodi, missä tuskin kohdattaisiin vastustusta, koska Vignaten koko armeija oli Alessandrian muurien sisäpuolella.
Facino hymyili nuorukaisen itsetietoisuudelle ja tästä rohkaistuneena ryhtyi Carmagnola pistelemään:
"Suoran hyökkäyksen karttaminen on tietenkin aivan luonteenne mukaista, mutta unohdatte, herraseni, että teidän ritariutenne myös velvoittaa johonkin."
"Toivottavasti ei kuitenkaan esiintymään höperönä", tokaisi nuorukainen.
"Pidättekö minua sellaisena?" Carmagnolan ääni oli ärsyttävä.
"Te puollatte suoraa hyökkäystä. Härkä hyökkää myöskin suoraan kohti, mutta en ole koskaan kuullut sitä pidettävän edes älykkäänä eläimenä."
"Vertaatte siis minua härkään?" Carmagnola punastui havaitessaanKoenigshofenin ja Stoffelin hymyilevän.
"Hiljaa!" murahti Facino. "Emme ole kokoontuneet lörpöttelemään keskenämme. Välistä sinä käyt liian nokkavaksi, Bellarion."
"Niin sanoitte ennen Travonkin taistelua."
Facino iski suuren nyrkkinsä pöytään. "Jumalavita! Aiotko hypätä nenälleni. Muurinsärkemistaktiikka ei ole minun mieleeni ja siksi käytän muita keinoja, mutta siitä huolimatta aion hyökätä Alessandriaan, koska Vignate on siellä."
Bellarion vaikeni. Ja neuvoteltuaan Filippo Marian kanssa tämän suuressa linnassa jatkoi Facino matkaansa, lisättyään joukkojaan kuudellasadalla italialaisella palkkasoturilla, jotka Filippo Maria oli luovuttanut, ja joita johti Giasone Trotta-niminen onnensoturi. Sitäpaitsi otti hän Paviasta mukaansa piiritystykistöä.
Kuitenkaan hän ei pysähtynyt niin lähelle Alessandriaa, että tykeistä olisi ollut mitään hyötyä. Hän tiesi, että Alessandrian kolmesataa vuotta aikaisemmin rakennetut varustukset olivat harvinaisen lujat. Ja senvuoksi aikoi hän ensin heikentää sen nykyisiä valtiaita piirittämällä ja eristämällä kaupungin.
Mennen Pon yli Bassignanon läheisyydessä marssitti hän joukkonsa Tanaron vasenta rantaa pitkin Pavoneen asti, kolmen penikulman päähän Alessandriasta. Tänne hän majoittui, sijoittaen joukkonsa riisipeltoja täynnä olevalle alangolle ympyrään, jonka säde oli kolmen penikulman pituinen. Sotilasketju katkaisi Tanaro- ja Bormidajoet juuri niiden yhtymäkohdan yläpuolella, ulottui siitä Marengoon, katkaisi jälleen Bormidan, jatkui Aularaan etelässä ja Casalbaglianoon lännessä, kulki taas yli Tanaron ja yhtyi alkupäähänsä Pavonessa sivuten pohjoisessa San Michelea.
Niin näpsästi oli piiritysliike suoritettu, etteivät alessandrialaiset asiata aavistaneetkaan, ennenkuin heidät aamulla pysähdytettiin piirityslinjoilla, heidän pyrkiessään pois kaupungista. Jokainen palautettiin takaisin.
Näiltä saatiin myös tietää, eräissä tapauksissa vasta kidutuksen jälkeen, että kaupungissa oli niukanlaisesti elintarpeita, joten pitkäaikaista piiritystä tuskin kestettäisiin. Tätä todisti Vignatenkin käytös. Kerrottiin hänen raivoavan satimeen joutuneen suden lailla. Neljä kertaa yritti hän murtautua piiritysketjun läpi. Facino oli kuitenkin piiritysjoukkojen sisäpuolelle asettanut vielä tiedustelulinjan, joka aina ajoissa ilmoitti vihollisen liikkeistä, niin että kulloinkin tiedettiin, mistä Vignate aikoi pyrkiä läpi, ja osattiin valmistautua häntä estämään. Maasto auttoi myös Facinoa paljon. Vignaten valioväki, ratsumiehet, saattoi vain työläästi liikkua hetteisellä alangolla.
Facino antoi määräyksen, ettei vankeja saanut ottaa. Samoin kehoitti hän sotilaita olemaan surmaamatta tarpeettoman paljon vihollisia. Oli vain eduksi, että mahdollisimman moni suu oli syömässä Alessandrian muonavarastoja.
"Kysymys on tietenkin ihmishengistä", huomautti Bellarion avaten ensi kerran suunsa senjälkeen kuin Facino oli hänet edellisen neuvottelun aikana vaientanut.
Häntä tuijotettiin pitkään.
"Mistäpä muusta voisikaan olla kysymys?" uteli Carmagnola.
"Hevosista. Jos niitä jää henkiin, kelpaavat ne varsin hyvin ravinnoksi viime hädässä."
Asiaa käsiteltiin juuri kuin Vignate teki kolmannen hyökkäyksensä. Tällä kertaa ei vihollista napattu keihäisiin, vaan Facino käski pyssymiesten ampua hevoset hyökkääjien alta.
Joko Vignate ymmärsi, mihin Facino pyrki, tai sitten hän havaitsi, että maasto todella oli liian tukala ratsuväelle, joka tapauksessa suoritti jalkaväki neljännen hyökkäyksen. Se suunnattiin pohjoiseen päin. Vignate pani liikkeelle kaksituhatta miestä ja jos nämä olisivat olleet kevyemmin aseistetut ja parempien upseerien johdossa, olisi yritys luultavasti onnistunut, sillä vastustajien lukumäärä oli paljon pienempi. Vignate oli kuitenkin tottumaton käsittelemään jalkaväkeä ja erehtyi samalla tavalla kuin ranskalaiset Agincourtin luona. Hänen jalkamiehensä lähtivät hyökkäämään samanlaisissa varuksissa kuin ratsumiehetkin, mutta raskas aseistus ja pehmeä maasto uuvuttivat heidät niin perinpohjin, että he haukkoivat henkeään päästessään piirityslinjoille. Ilokseen ja kummakseen he eivät menettäneet henkeään enempää kuin vapauttaankaan.
Tämän epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen saapui Facinon leiriin kolme kaupungin edustajaa sekä eräs Vignaten kapteeni.
Heidät ohjattiin matalaan huoneeseen, jossa ei ollut muita koristuksia kuin seinällä puutuolin yläpuolella riippuva, kömpelötekoinen, maalattu ristiinnaulitun kuva. Tuolin edessä oli pitkulainen honkapöytä ja ikkunan ääressä yksinkertainen kirjoituspöytä. Neljä tuolia ja matala nojatuoli täydensivät sisustuksen.
Lattialle oli sinne tänne siroteltu tuoksuvia rosmariinin- ja sitruunanoksia, jottei huoneen alastomuus niin pistäisi silmään.
Nojatuolissa leveili muhkea Carmagnola, yllään tavanmukainen sinisen ja punaisen kirjava puku, tukka koottuna jalokivillä koristettuun hiusverkkoon ja säärissä kirjavat sukat. Tuoleilla istuivat Stoffel, Koenigshofen, Giasone Trotta ja Vaugeois, burgundilaisten päällikkö. Bellarion nojasi Facinon istuimen selustaan. Neuvottelijat pyysivät kondottieria esittämään ehtonsa piirityksen lopettamiseksi.
"Pavian herra kreivi", lausui Facino, "ei aio olla liian ankara niille alessandrialaisille alamaisilleen, jotka ovat pysyneet hänelle uskollisina. Hän ymmärtää, että heidän on ollut alistuttava väkivallan edessä, ja siksi tyytyy hän viidenkymmenentuhannen floriinin korvaukseen tämän sotaretken aiheuttamien menojen peittämiseksi." Neuvottelijat tunsivat olonsa taas siedettävämmäksi. Mutta Facinopa ei ollutkaan vielä lopettanut. "Sitäpaitsi vaadin minä niinikään viittäkymmentätuhatta floriinia miehistölleni, ellette halua heidän ryöstävän kaupunkia." Alessandrian edustajat pelästyivät. "Satatuhatta kultafloriinia!" huudahti eräs heistä. "Herra se on…" Facino kohotti kätensä. "Tämä on vaatimus, mitä Alessandrian neuvostoon tulee. Puhuaksemme sitten Vignatesta, huomautan, että hänellä on aikaa huomiseen keskipäivään asti lähteä joukkoineen Alessandriasta. Kuitenkin on hänen jätettävä kaupunkiin kaikki aseet; varukset, härät ja sotatarpeet. Sitäpaitsi on hänen sitouduttava joko henkilökohtaisesti tai Lodin neuvoston kautta suorittamaan Pavian kreivin kaupungille Alessandrialle satatuhatta floriinia korvaukseksi kaupungin kärsimistä vahingoista. Lisäksi lähetetään Lodiin kahdentuhannen miehen suuruinen miehitysarmeija, joka majoittuu Lodiin ja ylläpidetään kaupungin kustannuksella siksi kunnes edellämainittu korvaus on suoritettu. Ellei tämä suoritus tapahdu kuukauden kuluessa ryöstetään kaupunki."
Vignaten neuvottelijain myötä lähettämä upseeri, mustapintainen mies nimeltään Corsona, kirosi karkeasti. "Ehtonne ovat liian ankarat", murisi hän.
"Sangen terveelliset", korjasi Facino. "Herra Vignatelle on osoitettava, ettei rosvoileminen saa tulla kysymykseen."
"Ja te luulette hänen suostuvan?" Mies oli pilkallinen. Neuvottelijat valtasi pelko.
Facino hymyili julmasti. "Jos Vignatella on muita keinoja, käyttäköön niitä. Tarjoukseni kestää vain neljäkolmatta tuntia. Senjälkeen käy hänelle vaikeammaksi päästä kanssani sopimukseen."
"Vaikeammaksi!" huudahti Corsana aikoen vielä lisätä jotakin, muttaFacino viittasi kädellään. "Voitte mennä."
Kaksikymmentäneljä tuntia kului, mutta neuvottelijat eivät palanneet.Vielä seuraavanakaan päivänä ei saatu Vignatelta mitään viestiä.Facino ärtyi, eikä hänen tuulensa käynyt paremmaksi kun vielä kaikenkukkuraksi leinikin iski hänen raajoihinsa.
Kuukausi kului. Eräänä iltana istui Facino upseeriensa kanssa illastamassa. Vain Stoffel puuttui seurueesta, hänet kun oli komennettu Casalbaglianoon. Kondottieri, jota pienimmätkin asiat tätänykyä suututtivat, morkkasi ruokaa. Se oli muka käynyt kovin kehnoksi. Giasone Trotta, jonka vastuulla muonituspuoli oli, katsoi velvollisuudekseen selittää:
"Jos tämä piiritys kestää vielä kauan, näännymme itse nälkään. Mieheni ovat puhdistaneet koko maaseudun melkein kymmenen penikulman alueella joka suuntaan!"
Hän oli puhunut leikilliseen sävyyn, mutta Facino oli melkein räjähtämäisillään.
"Vieköön minut hitto, jos voin käsittää, miten he kestävät tätä.Heiltähän olisi pitänyt elintarpeitten loppua jo viikon kuluttua."
Koenigshofen siveli miettivästi punaista partaansa "Kovin salaperäistä tosiaan."
"Ähä! Sehän se minua suututtaa. Heidän täytyy saada elintarpeita jostakin."
"Tuiki mahdotonta!" Carmagnola pullisteli poskiaan. Piiritysketjun tarkastus oli hänen vastuullaan.
"Miten tämä sitten on selitettävissä? Tuskinpa he toisiaankaan syövät sentään", virkkoi Bellarion.
Carmagnola loi häneen pahansuovan katseen sinisistä silmistään.
"Oliko tuo joku arvoitus?" marisi hän. "Ei teistä juuri ole arvoitusten pohtijaksi, Francesco", leukaili Bellarion. "Minun olisi pitänyt muistaa se."
Carmagnola hyökkäsi pystyyn. "Jumalauta, mitä tarkoitatte?"
Pahantuulinen Facino kuuli heidän nahinansa. "Pysykää hiljaa, mullikat!Kuulkaa! Kukahan tänne nyt ratsastaa tuollaisella kiireellä?"
Ilta oli tukahduttavan lämmin ja ikkunat olivat auki. Etäältä kuului nopeaa kavionkapsetta.
Ääneti he kuuntelivat sitä hetkisen. Vihdoin nousi Carmagnola avaamaan oven. Ratsastajat joita oli kaksi, karauttivat kyläkujalle. Huomatessaan valaistun oviaukon he pysähtyivät.
"Missä voimme tavata Biandraten kreivin, Facino Canen?"
"Täällä", vastasi Carmagnola. Tulijat hyppäsivät maahan.
XII luku.
Jos Facino Cane hämmästyi nähdessään puolisonsa astuvan huoneeseen, hämmästyi hän vielä enemmän havaitessaan, kuka kreivitärtä seurasi. Mies oli nimittäin Venegonon Giovanni Pusterla, Monzan linnanherran serkku.
Kuten jo lyhyesti on mainittu, oli Monzan herra myrkyttänyt Gian Marian äidin. Aivan epäämätöntä on, että se tapahtui Gian Marian omasta käskystä. Kuitenkin sai Pusterla kärsiä rangaistuksen tästä rikoksesta, koska Gian Maria pelkäsi joutuvansa ilmi, ja näin sai liian uskollinen palvelija hengellään maksaa sekä omasta että toisen puolesta. Jälkeenpäin oli Gian Maria kaikin tavoin vainonnut Pusterla-sukua, haihduttaakseen muka kaikki epäluulot. Se Pusterla, jota hän metsästi Abbiategrassossa Bellarionin ehättäessä väliin, oli jo viides, jonka hän sai hengiltä.
Venegonon Pusterla, joka nyt talutti kreivitär Beatricea huoneeseen, oli yksinkertainen, keskikokoinen mies, iältään kolmissakymmenissä, vaikkakin jo vanhemman näköinen, sillä hänen mustassa tukassaan oli paljon harmaita hiuksia. Hänen jyrkkäpiirteiset kasvonsa olivat tarmokasilmeiset, nenä konko, tummat silmät lähekkäin ja ryhti joustava.
Facino ja Pusterla olivat aina kunnioittaneet toisiaan, mutta he olivat kuitenkin niin vähän tuttuja, että viimemainitun äkillisen ilmestymisen tänne, vieläpä kreivittären seurassa, täytyi pakostakin herättää kummastusta.
Facino oikaisi kipeätä koipeaan ja tervehti heitä lyhyesti sotilaalliseen tapaan. Viehättävä kreivitär riensi hänen luokseen.
"Olet sairas, Facino!" sanoi hän huolestuneesti ja kumartui vastaanottamaan miehensä suudelmaa.
Facinon kasvot kirkastuivat, mutta hänen äänessään oli vakava sävy. Nyt ei ollut aikaa pohtia hänen sairauttaan. "Mitäpäs kivuista. Miten sinä olet tullut tänne, Bice, ja… Venegonon kanssa?"
"Ah, yllätämme sinut", vastasi kreivitär. "Taivas tietäköön, ettei tämä olisi ollut tarpeen, jos olisit kuunnellut minua, pitänyt silmäsi avoinna ja käyttänyt järkeäsi."
"Kerro miksi tulit ja jätä huomautukset syrjään." Kreivitär epäröi tuokion ja kääntyi sitten ylväästi matkakumppaniinsa.
"Kertokaa te, messer da Venegono."
Venegono suostui heti. Hän puhui nopeasti, elehtien käsillään, ilmeen koko ajan vaihdellessa hänen kasvoillaan. "Olemme tulleet tekemään selkoa tapahtumista Milanossa. Ettekö ole kuullut niistä mitään, herrani?"
"Milanossa? Saan joka viikko raportteja hänen korkeudeltaan. Niissä ei ole ollut mitään levottomuutta herättävää."
Kreivitär naurahti katkerasti. Venegono jatkoi.
"Eikö levottomuutta herätä tieto, että Riminin Malatesta, Pandolfo ja hänen veljensä Carlo ovat Milanossa, mukanaan viisituhatmiehinen armeija?"
Facino hätkähti. "He marssivat Milanoa kohti?"
Jälleen kreivitär nauroi. Myös Venegono veti suutaan hymyyn.
"Ei. He ovat kaupungissa herttuan kutsusta." Ja keskeyttämättä kertoi hän tarinansa loppuun. "Tämän kuun toisena päivänä vihittiin Antonia Malatesta ja herttua Gian Maria, ja herttuattaren isälle on nyt annettu teidän virkanne."
Hänen sanojaan seurasi täydellinen hiljaisuus. Juttu oli kerrassaan uskomaton. Facino ei voinut luottaa korviinsa.
"Kerron teille vain, mitä olen omin silmin nähnyt", virkkoi Venegono.
"Nähnyt? Oletteko sitten itse ollut Milanossa?"
Venegono irvisti muikeasti. "Vielä on Milanossa senverran ghibellinejä, että minullekin riitti katto pään päälle. Ryhdyin tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Sitäpaitsi ei kukaan Pusterla ole ollut pelkuri. Siksi onkin herttua, tuo helvetin koira, saanut meistä niin monta uhria."
Kauhistunut Facino tuijotti häntä alta kulmain. Tovin kuluttua puhkesi kreivitär puhumaan, katkeran ivallinen ilme valkeilla kasvoillaan.
"Ymmärrät nyt, Facino, miksi olen täällä. Käsität, ettei Facinon vaimo enää ollut turvassa Milanossa. Sinä olet kukistunut ja herttua on valmis sallimaan Malatestan katkaista niskasi."
Facino ei jaksanut keskittää ajatuksiaan.
"Entä Gabriello?" huudahti hän.
"Gabriello," vastasi Venegono nopeasti, "on yllätetty samalla tavalla kuin te ja kaikki muutkin Milanon ghibellinit. Se on della Torren ansiota. Mihin hän pyrkii, sen tietävät ainoastaan perkele ja hän itse. Ehkä hän tällä tavalla jatkaa Viscontien ja Torrianien vanhaa taistelua yliherruudesta. Joka tapauksessa on hän kaiken takana."
"Eikö tuo nahjus Gabriello yrittänytkään panna vastaan?"
"Gabriello on Porta Giovian linnoituksessa Malatestan väen piirittämänä. Kaupunki on sotaleirinä. Gian Maria, tuo epäsikiö, on luvannut palkkion Gabriellon päästä, Gabriellon, joka niin monasti on pelastanut hänet raivostuneen kansan käsistä. Samoin on luvattu palkkiot monien muittenkin päästä, kuten herttuan serkkujen Antonio ja Francesco Viscontin, minun serkkuni Giovanni Pusterlan ja useiden muitten ghibellinien, jotka ovat Gabriellon kanssa linnoituksessa." Hän kiihtyi. "Jospa suuri Galeazzo voisi nousta haudastaan näkemään sen mädän teurastuslaitoksen, jonka hänen hirvittävä perillisensä on ylväästä kuningaskunnasta tehnyt."
Jälleen vallitsi hiljaisuus. Facinon pää oli painunut rinnalle. Kulmat kurtussa piirteli hän veitsen terällä pöytälevyä. Pitkän rupeaman jälkeen hän lausui hitaasti, matalalla äänellä:
"Minä olen viimeinen kaikista niistä kondottiereista, jotka seurasivat Galeazzoa hänen asekumppaneinaan; viimeinen niistä, jotka auttoivat häntä rakentamaan suuren valtakuntansa. Hänen rappeutunut poikansa sai kaikki vihaamaan itseään. Kaikki muut lähtivät, anastaen samalla osan Milanon aluetta, paitsi minä. Olen palvellut uskollisesti, olen alati tukenut horjuvaa valtaistuinta, jopa taistellen kondottieritovereitanikin vastaan, sillä Galeazzo oli ystäväni ja luotti minuun. Nyt olen saanut palkkani. Minut on lähetetty palauttamaan Alessandria tuon väärän Viscontin inhoittaviin käsiin, ja kun olen käskyä täyttämässä, asetetaan Italian huomattavin guelfi minun paikalleni, ryhdytäänpä vielä estämään minua palaamastakin." Hänen äänensä melkein murtui.
Kreivitär huokasi syvään. "Saat kuulla vielä enemmän. Silmäsi ovat vihdoinkin avautuneet."
Ja Venegono kertoi.
"Tulen luoksenne, Facino, kaikkien Milanon ghibellinien edustajana. He pitävät teitä johtajanaan. Teihin he luottavat ja panevat toiveensa. Jo tällä hetkellä on Milano kamalien veritekojen ja sietämättömän terrorin näyttämönä. Te olette ainoa, joka voi sen vielä pelastaa."
Äkkiä raivostuen iski Facino veitsen syvälle pöytään. Hän kohotti katseensa. Verestävin silmin tuijotti hän ympärilleen.
"Jos vain Jumala suo jalkani parantua, saavat Viscontit minun kädestäni syödä petoksensa hedelmät ja tukehtua niihin."
Hän ojensi kätensä seinällä riippuvaa ristiinnaulitunkuvaa kohti.Uhkauksesta tuli vala.
Bellarion vilkaisi kreivitärtä ja ymmärsi, että hänen kunnianhimonsa vihdoinkin oli tyydytetty. Tuo kaunis nainen ei ilmeisesti piitannut hituistakaan siitä, että jalo sydän samalla oli särkynyt.
XIII luku.
Keskipäivän helteessä ratsasti Bellarion Casalbaglianoon tapaamaan ystäväänsä Stoffelia. Hän ei pysytellyt piiritysketjun edessä, vaan oikaisi ohi tiedustelullaan, joutuen täten sangen lähelle Alessandrian punaisia muureja…
Kaupunki näytti nukkuvan auringonpaisteessa. Muuta merkkiä elämästä ei voinut havaita kuin kirkkaan välähdyksen silloin tällöin, päivänsäteen taittuessa peitsenterään tai kiiltävään haarniskaan.
Ratsastaessaan mietti Bellarion kirjavia kokemuksiaan siitä lähtien kuin hän vuosi sitten jätti Ciglianon luostarin. Kauas oli hän totisesti joutunut alkuperäiseltä uraltaan, eikä hän voinut olla hienoisesti ihmettelemättä helppoutta, jolla oli mukautunut kohtalon viskeltäväksi. Tänä aamuna tuntui hänestä kuin olisi ahneus ollut maallisen elämän vallitseva yllyke. Mitä ikinä hän muisteli vaiheistaan vuoden aikana, aina sukelsihen ahneus ja siihen kytketty itsekkyys esille. Peloittavampana kuin ennen se ehkä oli ilmennyt viime yönä kreivitär Beatricen "kunnianhimossa". Parasta olisi, jos kreivitär saisi syytä kirota kunnianhimonsa hedelmiä joka ainoana jälelläolevana elinpäivänään. Ehkä hän sillätavoin saisi typerän, tyhjän sielunsa pelastetuksi. Hän havahtui äkkiä mietteistään, kun väkipyssyn nuoli kimmahti hänen satulaansa, singoten syrjään. Samassa huomasi hän jonkin esineen kiiltävän tiellä parin kyynärän päässä edessäpäin.
Facinon koko armeijan olisi kenties marssinut tuon hevosenkengän ohi välittämättä siitä sen enempää, mutta Bellarion kiinnitti huomiota pienempiinkin asioihin. Hänelle selvisi silmänräpäyksessä, että kengän oli täytynyt pudota muulin takajalasta, lisäksi aivan äskettäin.
Kaksi päivää aikaisemmin oli seudulla vallinnut ankara ukkosmyrsky. Jos kenkä olisi pudonnut sitäennen, olisi se nyt ollut ruosteessa. Ruosteesta siinä ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään. Kukaan vieras ei päässyt linjojen sisäpuolelle ja Facinon väki varoi visusti uskaltautumasta näinä lähelle muureja. Sotilas ei sitäpaitsi olisi käyttänyt muulia ratsuna. Mistä siis oli kenkä tipahtanut?
Nuori mies laskeutui satulasta ja koppasi kengän maasta. Hämmästyksekseen huomasi hän, että se oli alapuolelta pehmustettu paksulla nahka-anturalla.
Taluttaen ratsuaan lähti hän kulkemaan jalan Casalbaglianoa kohden.
Tuntia myöhemmin pysähdytti etuvartio hänet. Stoffelin löysi hän tälle varatusta kortteerista.
"Casalbaglianon ja Aularan välisessä vartioketjussa on jossakin kohdassa aukko", tervehti Bellarion.
"Lyötte minut hämmästyksellä tämän tästäkin", vastasi Stoffel.
"Tässä on todistuskappale."
Bellarion pudotti kengän pöydälle, kertoen samalla paikasta, mistä sen oli löytänyt sekä tekemistään johtopäätöksistä.
"Sitäpaitsi huomasin tiellä kapean, valkoisen juovan. Tutkiessani sitä tarkemmin havaitsin, että se oli vehnäjauhoa. Varissut jostakin rikkinäisestä säkistä todennäköisesti viime yönä."
Stoffel hätkähti. Hän myönsi, ettei häneltä riittänyt miehiä vartioimaan joka tuumaa tiestä, ja sitäpaitsi olivat yöt sangen pimeät, milloin ei kuu paistanut.
"Minä takaan, että teillä on enemmän miehiä ensi yönä", lupasiBellarion, lähtien sen enempää viivyttelemättä paluumatkalle Pavoneen.
Hän tupsahti päämajaan juuri kesken käynnissä olevan sotaneuvottelun. Pohdittiin Alessandriaan tehtävää rynnäkköä, jota ei enää voinut viivyttää.
Kärsimätön Facino ei nykyisessä mielentilassaan tahtonut ruveta odottelemaan jalkansa paranemista. Senvuoksi harkitsi hän paraikaa ylimmän päällikkyyden luovuttamista toistaiseksi Carmagnolalle, keskustellen samalla tämän, Koenigshofenin ja Giasone Trottan kanssa rynnäkkösuunnitelmista. Monna Beatrice oli vetäytynyt talon yläkertaan lepäämään.
Bellarionin tuomat uutiset saivat esikunnan huonolle tuulelle.
Tapansa mukaan huiskutti Carmagnola nuorukaisen syrjään.
"Tuo tuollainen ei merkitse enää mitään nyt, kun olemme päättäneet rynnätä."
"Merkitsee vainenkin", penäsi Bellarion, kestäen tyynesti mahtavan luutnantin kiukkuisen muljauksen. Heidän välinsä olivat edelleenkin kireät. "Luotatte siihen, että garnisooni on nälän heikentämä. Löytöni osoittaa, ettei niin ole laita."
Facino nyökkäsi hitaasti. Carmagnola, iänikuinen peluri, päätti nyt panna kaikki yhden kortin varaan ja tokaisi mahtipontisuudella, johon ylipäällikön sairastuttua kuvitteli olevansa oikeutettu:
"Me antaudumme siihenkin vaaraan. Nyt on toimittava, herra kreivi. Asia on heti saatettava loppuun. Viivytteleminen muodostuisi äärimmäisen vaaralliseksi."
"Ja äkkikiire vielä vaarallisemmaksi", huomautti Bellarion, saadenCarmagnolan raivoihinsa.
"Vieköön hitto kaikki olettamuksenne!" kiljaisi luutnantti. "Joka asiassa pitää teidän lausua julki typerät mielipiteenne, päälle päätteeksi kokeneille sotilaille."
"Hän oli oikeassa Travon luona", lausui Koenigshofen syvällä äänellään."Hän voi olla oikeassa nytkin."
"Sitäpaitsi", huomautti Trotta, joka tunsi Alessandrian varustukset paremmin kuin kukaan muu joukosta, "olisi sulaa typeryyttä rynnätä, ellei olla aivan varmoja varusväen tilasta. Erehdys tulisi meille kalliiksi."
"Onko muuta keinoa olemassa kuin rynnäkkö?" tivasi Carmagnola.
"Sitäpä tässä juuri olisi harkittava", sanoi Bellarion lyhyesti.
"Harkittava?" Carmagnola, aikoi jatkaa, mutta Facino vaiensi hänet.
"Aivan oikein", lausui kondottieri. "Tilanne on muuttunut ja asia on nyt pohdittava uudelleen."
Vaikka olikin kärsimätön, käsitti Facino, että uusi toimintasuunnitelma oli välttämätön.
Toisin ajatteli hänen luutnanttinsa. "Bellarion on ehkä erehtynyt.Loppujen lopuksi…"
"Se ei merkitse mitään", täydensi Bellarion. "Jos Vignate todella olisi ollut otaksumassamme asemassa, olisi hän siitä suuremmalla syyllä yrittänyt yhä uudestaan murtautua läpi. Mutta koska hän on saanut apua kaupungin ulkopuolelta, on hän pysytellyt toimettomana, toivoen tietysti teidän uskovan, että hänen väkensä on nääntymäisillään. Jos nyt hyökkäätte, työntää hän teidät takaisin ja käy sen jälkeen heti heikentyneitten joukkojenne kimppuun varmistaen siten voittonsa."
"Kylläpä olette varma asiastanne", pilkkasi Carmagnola. "Ja kaiken tämän olette saanut selville muulin kengästä ja muutamasta vehnänhiukkasesta." Hän pyörähti kannoillaan ja levitti kätensä: "Kuunnelkaa häntä vain! Ottakaa oppia herrat! Menkää mestari Bellarionin kouluun."
"Tosiaan; eipä taitaisi olla vahingoksi", ehätti Facino sanomaan.Carmagnolan suu loksahti auki. "Bellarion saattaa teidät häpeään.Kuunnellessani häntä olen alkanut epäillä, että leinini on siirtynytsäärestä aivoihini. Jatka, poikaseni. Mitä sanottavaa sinulla vielä on?"
"Ei mitään toistaiseksi. Nyt on vain muonantuojat saatava kiinni. Se voi käydä päinsä ensi yönä luullakseni, jos vain Stoffelin väkeä lisätään."
"Hyvin mahdollista. Miten mielestäsi olisi meneteltävä?"
Bellarion otti hiilenkappaleen ja raapusti pöydälle piirroksen. "Tässä on tie. Muonantuojat tai -hakijat eivät voi poiketa siltä edemmäksi kuin ehkä neljännespenikulman päähän jommallekummalle puolelle, koska vettä on molemmin puolin. Vartioketju on kaksinkertaisena sijoitettava tien yli rannasta rantaan. Muonan hakijat jäävät pakostakin ketjuun kuin kalat verkkoon. Jos tämä onnistuu, kiertävät ketjun molemmat sivustat saaliin ja yhtyvät. Täten estetään mahdolliset pakoyritykset."
Facino nyökkäsi, hymyillen partaansa. "Onko kenelläkään parempaa ehdotusta?"
Tuokion äänettömyyden jälkeen puhui Carmagnola. "Tämä suunnitelma lienee kyllä yhtä hyvä kuin joku muukin." Kateellisuus pilkisti esiin. "Jos hyväksytte sen, ryhdyn asian vaatimiin toimenpiteisiin."
Facino puri huuliaan. "Luulen", sanoi hän sitten verkkaisesti, "että juttu on jätettävä Bellarionin hoidettavaksi. Hän tuntee suunnitelmansa parhaiten."
Ennen iltaa oli Bellarion jälleen Stoffelin luona. Hämärän laskeuduttua marssi Aularasta Casalbaglianoon kaksisataa Koenigshofenin miestä. Vartioketju vedettiin nyt puolimatkassa Alessandriasta Casalbaglianoon tien yli, Tanaron rannasta toisella puolella tietä olevaan rantaan. Bellarion itse asettui keskustaan, tielle. Stoffelin lähetti hän oikealle, Wenzel-nimisen sveitsiläisen vasemmalle siivelle.
Yö oli pimeä. Montferratin vuorilta lähti jälleen rajuilma liikkeelle ja pian peittivät pilvet tähtitaivaan. Siitä huolimatta oli Bellarion käskenyt miesten maata pitkällään, koska heidän hahmonsa muuten saattaisivat piirtyä tummaa taivasta vasten.
Tuntikausia he odottivat ääneti. Ilma oli raskas, mutta myrsky ei ottanut puhjetakseen. Keskiyön tienoissa alkoi Bellarion jo käydä masentuneeksi, kunnes äkkiä kuuli ääniä, varovaista astuntaa nurmella. Silmänräpäystä myöhemmin lähestyi jo muulijono vartiota. Muonanhakijain päällikkö oli matkannut tätä väliä niin usein, että hän ei osannut enää odottaakaan yllätystä. Nyt hän ällistyi sanattomaksi nähdessään yht'äkkiä ihmismuurin sulkevan tien. Tovin epäröityään kahmaisi hän ohjakset tiukemmin käsiinsä ja kääntyi, karjaisten käskyn perässä tuleville. Pimeydestä kuului pian sekavaa melua ja huutoa. Jono kääntyi takaisin, mutta taaskin olivat keihäät vastassa. Syntyi pakokauhu ja miehet yrittivät mikä minnekin. Hiljaa kiertyi verkko heidän ympärilleen sulkien heidät yhä ahtaammalle alalle. Lopulta heillä tuskin oli ollenkaan liikkumistilaa. Vihdoin saatiin vähän valoa. Kymmenkunta lyhtyä syttyi ja Bellarion ryhtyi tutkimaan apajaansa. Muulijono oli ollut pitkä ja kaikki eläimet olivat raskaasti kuormitettuja. Ajajia, viittä kuutta nuorukaista, johti pitkä, veltto, rokonarpinen mies. Masentuneina he seisoskelivat kuormien välissä, kuvitellen köydensilmukan jo olevan kaulallaan.
Bellarion ei tehnyt mitään kysymyksiä. Lyhyesti antoi hän määräyksensä Stoffelille. Oudoilta ne hieman tuntuivat, mutta Stoffel ei epäröinyt hetkeäkään. Sata miestä jätettiin Wenzelin päällikkyyden alaisina vartioimaan muuleja, kaksikymmentä pantiin saattamaan ajajia, muut saivat palata kortteereihinsa.
Puoli tuntia myöhemmin kuulusteli Bellarion erään talonpojan pirtissä muulijonon johtajaa. Vanki seisoi kahden peitsimiehen välissä ja nuorukainen tutki hänen kasvojaan kynttilän valossa.
"Luulenpa, että olemme tavanneet aikaisemmin…" tokaisi hän äkkiä."Tehän olette sama veijari, jonka kanssa matkasin Casaleen… rosvo.Lorenzaccio da Trino."
Mies räpytti pelokkaasti silmiään. "En kiellä. Mutta minä olin ystävänne, ja ellei tuota kirottua talonpoikaa olisi ollut…"
"Vaiti!" kivahti Bellarion. Hän laski kynttilän pöydälle ja istuutui nojatuoliin. Lorenzaccio kyräili häntä arasti, ihmetellen hänen uljasta asuaan. Pelko esti häntä tekemästä mitään huomautuksia.
Bellarion tarkkasi häntä tiukasti tummilla silmillään ja rosvo hytisi, vaikka yö olikin lämmin. "Tiedätte, mikä teitä odottaa?"
"Tiesin panneeni henkeni alttiiksi, mutta…"
"Köysi, ystäväiseni. Sanon sen suoraan, ettei epäilylle jäisi tilaa."
Miehen polvet hetkahtivat ja vartijain täytyi tukea häntä. Bellarionia melkein hymyilytti. Hän nojasi leukansa käteensä ja katseli pitkän aikaa ääneti vankiaan. Lopulta hän puhkesi puhumaan, kiusallisen hitaasti.
"Väitätte kerran olleenne ystäväni. En voi tietää, olisitteko pysynyt ystävänäni loppuun saakka. Jouduimme eri tahoille. Mutta sitä ennen olitte varastanut minulta kaiken omaisuuteni. Mahdollistahan on, että olisitte luovuttanut sen takaisin."
"Olisin varmasti!" ruikutti mies. "Pyhä Jumalan äiti, niin olisin tehnyt!"
"Olen tarpeeksi hupsu uskoakseni teitä. Muistakaa, että eloonjäämisenne riippuu minusta. Kohtalo lähetti teidät tielleni, jotta joutuisin oikealle elämänuralleni, ja senvuoksi aion teitä auttaa…"
"Palkitkoon teitä Jumala! Luoja teitä…"
"Hiljaa! Älkää keskeyttäkö. Ensin haluan todisteen hyvästä tahdostanne."
"Millä tavalla minä voisin todistaa…?"
"Voitte vastata kysymyksiini selvästi ja totuutta noudattaen. Siinä on aivan kylliksi. Jos yritättekään valehdella, on kohtalonne kuolemaakin kurjempi. Olkaa vilpitön, niin pelastatte henkenne."
Hän esitti kysymyksensä saaden nopeat, suorat vastaukset niihin. Lorenzaccio joutui täydellisen ristitulen alaiseksi, mutta ei takertunut kertaakaan. Puolen tunnin kuluttua oli Bellarion saanut kaikki haluamansa tiedot. Lorenzaccion oli palkannut Alessandrian anastajan veli, Desanan kardinaali Girolamo Vignate. Tämä lähetti säännöllisesti elintarpeita Alessandriaan. Ne vietiin perille öisin kun taivas oli pilvessä. Muulit jätettiin aina Alessandriaan, missä ne syötiin samoinkuin niiden kuormatkin, ja ajajat palasivat jalkaisin lähtöpaikkaansa. Lorenzacciota lukuunottamatta ei ajajia koskaan päästetty Alessandrian muurien sisäpuolelle. Lähtiessään sai hän aina tunnussanan, jolla seuraavan kerran pääsi kaupunkiin. Kaiken kaikkiaan oli Lorenzaccio tehnyt jo toistakymmentä tällaista matkaa. Lopuksi kuvasi rosvo kardinaalin ja hänen veljensä sekä näiden lähimmät miehet hyvin tarkkaan, antoi topografisia tietoja Alessandriasta ja teki selkoa muistakin tärkeistä seikoista Pääasiat merkitsi Bellarion muistiin.
XIV luku.
Päivännousuun oli vielä vajaan tunnin aika, muulijonon saapuessa Alessandrian eteläiselle portille. Jonon johtaja rikkoi öisen hiljaisuuden kimeällä vihellyksellä, jonka hän kertasi kolmasti.
Holvissa välähti valo ja ääni kajahti:
"Kuka pyrkii sisään?"
"Messer Girolamon lähetti", vastasi muulinajaja. "Tunnus?"
"Voittoisa Lodi."
Valoläikkä siirtyi. Kuului raskaitten ketjujen kalinaa ja lukkojen kitinää. Roteva, tumma olento vääntäytyi laiskasti näkyviin. Portin aukosta alas lasketun nostosillan takaa näkyivät vartiohuoneen valot, joita vastaan keihäsmiesten varjot kuvastuivat.
Muulinajaja puhui pimeyteen. Hän jätti hyvästit olemattomille seuralaisilleen ja antoi määräyksiä näkymättömälle apulaiselle. Senjälkeen ajoi hän kuormitetut muulit sillalle ja ilmestyi vihdoin itsekin valopiiriin. Muulijonon johtaja oli pitkä, yhtä pitkä kuin Lorenzaccio, mutta nuorempi. Hänen yllään oli karkea, ruskea viitta ja samanväriset, polviin asti ristiinnyöritetyt housut. Vartioupseeri valaisi lyhdyllä hänen kasvojaan. "Te ette ole Lorenzaccio!"
"Piru vieköön teidät", ärähti muulinajaja, "pitääkö teidän kärventää silmäni huomataksenne sen?"
"Kuka te olette? Mikä on nimenne?"
"Nimeni on Giuseppe ja minua sanotaan Beppoksi. Olen täällä Lorenzaccion sijasta. Hän joutui kiikkiin ja oli vähällä menettää henkensä. Teidän ei tarvitse esitellä itseänne, kapteeni. Lorenzaccio ennusti minun joutuvan tekemisiin vihaisen vahtikoiran kanssa, jonka nimi on Chrisoforo, ja joka mielellään nielaisisi minut purematta. Näkemästäni päättäen Lorenzaccio kuitenkin valehteli. Olisikohan teillä mitään juotavaa läheisyydessä? Janottaa." Muulianajaja pyyhkäisi kämmenselällä hikistä otsaansa, tuhrien jo entuudestaan likaiset kasvonsa vielä likaisemmiksi.
"Viekää muulinne kaupungintalolle", sanoi kapteeni töykeästi.
Aamu sarasti messer Beppon saapuessa päämääräänsä. Hän ohjasi muulit avaraan pihaan jättäen ne odottelevien sotilaitten huostaan. Kirjavaa oli tuo pihalla maleksiva joukko; Vignaten sotilaitten joukossa asteli upseereja ja siviilivirkailijoita. Upseerit olivat reippaita ja hyvinvoipia, kaupunkilaiset taas kurjannäköisiä, mistä muulinajaja päätteli, että sotaväkeä lihotettiin siviiliväestön kustannuksella.