Ollakseen muulinajaja oli messer Beppo perin itsetietoinen veikko. Hän vaati heti pääsyä Giovanni Vignaten puheille. Ensi aluksi hänen vaatimuksistaan vähäteltiin, mutta kun hän lopulta alkoi päästellä uhkauksia, opasti muuan upseeri hänet linnaan.
He kulkivat kapean sillan yli roccaan, suuren guelfilinnan sydämeen, ja edelleen kiemurtelevia portaita ylös alastomaan huoneeseen, jossa ikkunain sijasta oli lasittomia aukkoja ja jonka kattoon messer Beppo saattoi ulottua kädellään. Huoneessa oli vankka tamminen luostaripöytä, tammipenkki ja jykevä nojatuoli. Ainoa ylellisyysesine, jonka muulinajaja näki, oli punasamettinen pielus.
Jättäen Beppon yksin poistui nuori upseeri kapeasta ovesta toiseen huoneeseen. Sieltä tuli hetken kuluttua tummapintainen, paksuhuulinen, arvokkaasti liikehtivä mies, jolla oli yllään pitkä, punainen viitta. Hänen perässään astelivat mustapukuinen munkki ja nahkapukuinen sotilas, jonka kallisarvoisesta vyöstä riippui tikari ja miekka.
Mustanpuhuva mies loi muulinajajaan ylpeän, kysyvän katseen.
"Sanotte, että teillä on minulle asiaa", virkkoi hän, istuutuen nojatuoliin. Munkki sijoittui penkille, nojaten kyynärpäitään pöytään. Kapteeni taas seisoi Vignaten rinnalla. Messer Beppon opas oli jäänyt huoneen perälle.
Pitkä, nuori muulinajaja astui lähemmäksi kainostelematta vähäistäkään.
"Hänen ylhäisyytensä Desanan kardinaali pyytää ilmoittamaan, että tämä elintarvelähetys on viimeinen."
"Mitä?" Vignate puristi tuolinsa käsinojaa. Arvokas ilme katosi hänen kasvoiltaan.
"Kuljetus ei enää käy päinsä. Lorenzaccio, joka aikaisemmin johti muulikaravaania, on nyt Facinon vankina. Hänet pidätettiin eilen paluumatkallaan Alessandriasta. Mahdollisesti roikkuu hän jo hirressä. Meidät on keksitty ja vartioketju on nyt niin tiheä, että olisi järjettömyyttä yrittääkään päästä läpi."
"Pääsittehän tekin", huomautti luiseva kapteeni. "Oveluudella. Mutta se temppu ei kävele kahdesti. Lähetin kymmenen muulia lähelle Aularaa, ja tuotapikaa riensi sinne melkoinen sotilasjoukko. Vartioketjuun syntyi aukko. Käytin hämärähetkeä hyväkseni ja pääsin läpi ennenkuin sotilaat palasivat."
"Kekseliäästi tehty", kiitti kapteeni.
"Se oli aivan välttämätöntä", sanoi Bellarion lyhyesti. "Nämä elintarpeet oli saatava perille ja teitä oli varoitettava."
Vignate oli käynyt harmaankalpeaksi. Nuoren miehen käytös ja ripeä puhetapa saivat hänet ymmälle.
"Kuka te olette?" kysyi hän. "Muulinajaja ette ainakaan ole."
"Teidän ylhäisyytenne on tarkkanäköinen. Lorenzaccion pidätyksen jälkeen ei ainoakaan muulinajaja enää tahtonut antautua vaaraan. Olen onnensoturi. Beppo Farfalla, nöyrin palvelijanne. Komennan kolmeasataa peitsimiestä, jotka tällä hetkellä herra kardinaalin käskystä on sijoitettu Cantalupoon. Kardinaalin pyynnöstä otin tämän jutun hoitaakseni."
"Ja minun pitäisi palkita teidät, tietenkin. Vaikka olen melkein putipuhtaaksi kynitty."
"Herra kardinaali uskoo sen asian järjestyvän. Hänellä oli eräitä viittauksia annettavana teille, toivoen minun tuovan ne perille."
"Vai niin! Mitä viittauksia?" Vignate oli kiukkuinen. "Herra kardinaali on sitä mieltä, että muonittamisenne on suottapäiväistä varojen haaskausta, koska pysytte vallan toimettomana. Hän haluaisi teidän tekevän jotakin ja uskoo tämän toivomuksen muodostuvan teille kannustimeksi."
"Hitto vieköön hänen julkeutensa. Minä en kaipaa mitään kannustimia.Ilmoittakaa hänelle, että käyn sotaa niinkuin itse parhaaksi näen.Jos olen pysynytkin toimettomana, on se tapahtunut siksi, että olenodotellut sopivaa hetkeä."
"Ja nyt kun elintarvepula uhkaa, on teidän sopiva hetkenne ensi tilassa,"
"Niinkö?" Vignaten silmät hehkuivat. Tuon nuoren kukkoilijan sävy loukkasi häntä syvästi. Onnensoturit eivät tavallisesti uskaltaneet puhutella häntä tuossa äänilajissa.
"Niin. Herra kardinaali ehdottaa, että hyökkäisitte Facinon päämajan kimppuun."
"Aivan. Tai Intiaan, tahi miksei helvettiin. Se olisi suunnilleen yhtä helppoa. Olen lähtenyt täältä neljästi — joka kerta turhaan. Tappasin, mutta syy ei ollut minun."
"Onko teidän ylhäisyytenne varma siitä?" Messer Beppo hymyili heikosti.
Lodin herra raivostui. "Olenko varma?" Hänen harmaat kasvonsa kuumenivat. "Uskaltaako kukaan väittää, että olisin tehnyt virheitä?"
"Herra kardinaali uskaltaa. Hän enemmän kuin epäilee sitä. Hän on siitä vakuutettu."
"Ja te olette nokkavuudessanne samaa mieltä."
Vignate, munkki ja kapteeni tuijottivat pilkallisennäköistä nuorukaista. "Voisinko muuta?" sanoi tämä. "Ajatelkaahan, hyökkäätte keskellä päivää vihollisen nähden. Facino voi joka kerta keskittää voimansa uhattuun kohtaan. Hevosenne pääsevät töintuskin liikkeelle vaikeassa maastossa. Kardinaali on sitä mieltä, että te, jos olisitte aikaisemmin tehnyt tehtävänne ja hyökännyt yöllä, aivan helposti olisitte päässyt vihollisen niskaan, ennenkuin aikomustanne olisi aavistettukaan, saati ryhdytty toimiin hyökkäyksen torjumiseksi."
Vignate katsoi häntä miettivästi, kohauttaen sitten hartioitaan: "Papin viisautta", virnisteli hän. Pitkä kapteeni kääntyi Beppoon. "Tuollainen suunnitelma olisi kyllä ollut hyvä, jos aikomuksenamme olisi ollut ainoastaan tunkeutua linjojen läpi ja jättää Alessandria Facinon käsiin. Mutta sellainenpa ajatus ei olisi koskaan juolahtanut Lodin herran mieleen." Kapteeni nojautui valtiaansa tuolin selustaan, työntäen esiin alahuulensa. "Välttämättömyys kenties kuitenkin nyt pakoittaa hänet…"
Messer Beppo purskahti nauruun.
"Miksi se olisi välttämättömämpää kuin aiemminkaan? Ensi yönä on Facino ehken suuremmassa määrin armoillanne kuin on tähän asti ollutkaan."
"Mitä tarkoitatte?" huohotti Vignate. "Vai armoillamme?" Kaikki kolme tuijottivat nuorta sotilasta.
"Juuri niin. Rohkea leikkaus vain ja selvä on! Piiritysketju ei ole ylen vahva. Tukikohdat ovat Marengossa, Aularassa, Casalbaglianossa ja San Michelessä."
"Tiedämme."
"Aivan äsken on kuitenkin Aularasta ja San Michelestä siirretty miehiä vahvistamaan Aularan-Casalbaglianon linjaa, koska juuri näiltä kohdin on kuljetettu elintarpeita Alessandriaan. Aulara ja Casalbagliano ovat kuitenkin etäällä Pavonesta, joka on lujin asemista."
Vignaten silmät alkoivat loistaa. Hän oli tarpeeksi sotilas käsittääkseen Beppon tarkoituksen.
"Yöllä voisi vahvakin joukko lähteä Alessandriasta. Pohjoista porttia käyttäen joutuisivat hyökkääjät heti Pavonen puolelle jokea. Facinon päämaja saataisiin varmasti saarretuksi ennenkuin hälyytys ehtisi tapahtua. Näin saisitte sievästi sekä Facinon että hänen lähimmät miehensä napatuiksi, ja sen jälkeen olisi piirittävä armeija kuin päätön ruumis."
Hänen sanojaan seurasi äänettömyys. Vignate kyyristyi syvemmälle tuoliinsa ja nuoleskeli huuliaan.
"Tottavieköön!" huudahti hän ja pohdittuaan asiaa vielä tovin: "Totta jumaliste!" Pitkä kapteeni sai silmäniskun. Hän nyökkäsi.
"Eipä hullumpaa", sanoi hän.
"Vai ei?" tiuskaisi Beppo, tukahduttaen naurun. "Parempaa suunnitelmaa ette tällä hetkellä keksi. Käännätte tappion voitoksi."
Hänen varmuutensa tehosi ilmeisesti.
"Paljonko miehiä Facinolla on Pavonessa? Tiedättekö?" kysyi Vignate.
"Neljä-viisisataa. Voisitte nitistää hänet paljon pienemmällä joukolla, jos saisitte hänet yllätetyksi."
"Ei uhmailla suotta. Otan mukaani kuusisataa."
"Teidän ylhäisyytenne on siis tehnyt päätöksensä?" sanoi kapteeni.
"Mitäs muutakaan, Rocco?"
Rocco siveli partaansa. "Taitaa olla parasta tosiaan. Tahtoisin kuitenkin kernaasti olla varma siitä, että saartoliike voidaan suorittaa huomiota herättämättä."
Urhoollinen Beppo sekaantui pyytämättä keskusteluun.
"Siinäpä se. Mutta sekin asia järjestyy. Minä ja kolmesataa peitsimiestäni voimme auttaa teitä. Siirrän joukkoni vielä tänään Pavonen taakse Pietramarazziin. Samalla hetkellä kuin te hyökkäätte, rynnistän minä takaapäin ja Facino on loukussa."
"Miten voimme pimeydessä tietää, kuka kukin on?" ihmetteli Rocco."Teidän ja meidän miehemme voisivat luulla toisiaan vihollisiksi."
"Annan miesteni vetää paidat nuttujensa päälle. Tehkää te samoin."
"Taivahan tasakäpälä! Kylläpä teillä on kaikki valmiina!" huudahti Vignate. "Täytyy olla, jos tahtoo onnistua yrityksissään." Vignate kompuroi jaloilleen. Hänen leveistä kasvoistaan saattoi huomata, että hän oli tehnyt päätöksensä. "Tapahtukoon siis, ensi yönä. Oletteko käytettävissä, kapteeni Farfalla?"
"Riippuu maksusta", vastasi Beppo vikkelästi. "Minä en tappele suoranaisesta tappelunhalusta."
Vignate synkistyi ja siristi silmiään. "Mitkä ovat ehtonne?"
"Vuoden palvelussopimus niin minun kuin kondottani kanssa ja viisitoistatuhatta kultafloriinia kuussa."
"Taivas!" siunaili Vignate. "Viisitoistatuh… Muuten, tarvitsen tuskin kondottaanne niin kauan."
"Voimakkaampihan olisitte ja voin vakuuttaa, että olisitte meihin tyytyväinen."
"Saatte kymmenentuhatta avustanne tässä yrityksessä", ratkaisi Vignate.
"Toivotan hyvää huomenta", virkkoi Beppo. "Tiedän, että olen paremman palkan arvoinen."
"Käytätte hyväksenne vaikeaa asemaani", marisi Vignate.
"Ja te unohdatte mitä olette minulle velkaa jo senvuoksi, että panin henkeni alttiiksi tulemalla tänne." He riitelivät vielä puolituntisen, ja messer Beppon sitkeys korvasi hyvinkin puuttuvat takeet hänen rehellisistä aikomuksistaan.
Lodin herran oli lopulta taipuminen ja messer Beppo pisti sopimuspergamentin taskuunsa. Syötyään aamiaista Vignaten pöydässä lähti hän kaupungista viedäkseen uutisensa Desanan kardinaalille ja valmistautuakseen tukemaan uutta isäntäänsä.
Aamu oli häikäisevän kuulas. Kaikki myrskynenteet olivat kadonneet taivaalta. Beppo hymyili maantietä astellessaan, ajatellen, että elämä tällaisena aamuna tosiaan oli ruusuista. Hän hymyili yhä saapuessaan joitakin tunteja myöhemmin Facinon päämajaan Pavonessa. Facino istui paraikaa puolisella kolmen kapteeninsa ja puolisonsa seurassa. Hän kohotti kulmakarvojaan tulokkaan vallatessa tyhjän paikan pöydän ääressä.
"Olet myöhästynyt, Bellarion. Olemme odottaneet sinua ja uutisia.Yritettiinkö viime yönä kuljettaa elintarpeita linjojen läpi?"
"Kyllä", vastasi Bellarion.
"Pidätitte salakuljettajat?"
"Pidätimme. Siitä huolimatta pääsi muulijono kuormineen Alessandriaan."
Ällistynyttä tuijotusta. Carmagnola nauroi ivallisesti. "Kuinka, herra?Vaikka pidätitte ajajat?"
Bellarion katsoi häntä väsynein, verestävin silmin. "Siitä huolimatta. Minä ohjasin itse muulit Alessandriaan." Hän istuutui äänettömyyden vallitessa.
"Sanot käyneesi Alessandriassa?"
"Linnoituksessa asti. Söin aamiaiseni Lodin herran seurassa."
"No, mutta selitä, Herran nimessä!" puuskahti Facino ärtyneenä.
Bellarion selitti.
XV luku.
Arvaatte jo, mitä tapahtui, joten voimme kuitata asian muutamalla sanalla.
Seuraavana yönä ratsasti Vignate kuudensadan miehen etunenässä mitä parhaimpaan väijytyspaikkaan Pavonen liepeillä. Yö oli siksi valoisa, että saattoi hyvin pitää ympäristöä silmällä. Kahakka kesti vain puoli tuntia, jonka aikana kuitenkin verta vuoti viljalti, sillä Vignaten väki oli raivoissaan huomatessaan joutuneensa satimeen.
Bellarion oli pukenut ylleen Boucicaultilta saamansa varustuksen, kypärää lukuunottamatta. Hän ei ollut tottunut teräspäähineeseen. Itse tappelusta hän pysytteli syrjässä, sillä ihmisen tappaminen kauhistutti häntä, mutta lopulta käytiin kuitenkin hänenkin kimppuunsa. Juuri kun Vignaten väki alkoi viskata aseitaan maahan, syöksyi muuan ratsumies, jonka suippo kypärä sai hänet näyttämään suurelta petolinnulta, eteenpäin vihollisrintamasta, suoraan kohti Bellarionia, joka ei suinkaan tahtonut asettua esteeksi hänen tielleen. Bellarion kiskaisi ratsunsa sivulle, mutta joutui suoraan keihään eteen. Ratsumiehen rynnistäessä ohi, nosti hän tapparansa ja antoi sen pudota vihollisen päähän. Mies keikahti ääntä päästämättä maahan.
Bellarion laskeutui satulasta ja nosti kypärän kaatuneen päästä. Raitis ilma sai ratsumiehen heti toipumaan. Ritaritapojen mukaisesti oli hän nyt Bellarionin vanki. Taistelu oli päättynyt. Lyhdyillä varustettuja sotilaita liikkui kentällä ja hiukan myöhemmin tulla tömisti viiteensataan nouseva vihollislauma Facinon sotilaitten kaitsemana Pavoneen, kylän asukkaitten suureksi hämmästykseksi. Kahden burgundilaisen saattamana kuljetti Bellarion vankinsa miesjoukon läpi.
Vasta päämajassa saatiin senverran valoa, että vanki ja voittaja saattoivat tuntea toisensa. Bellarion purskahti nauruun nähdessään saaliinsa mustanpuhuvat kasvot ja raivosta vaahtoavan suun.
"Sinä kapinen koira! Möit itsesi enimmän tarjoavalle. Jos olisin tuntenut sinut heti, olisin antanut sinun repiä kurkkuni mieluummin kuin olisin antautunut."
Facino, jonka kipeä jalka pakotti hänet istumaan nojatuolissa, ja Carmagnola, joka juuri oli astunut huoneeseen ilmoittaakseen taistelun päättymisestä, silmäilivät kummastuneina raivoavaa Vignatea. Bellarion vastasi sillävälin:
"En ole koskaan ollut kaupan. Olin herrani Facinon uskollinen palvelija saapuessani luoksenne Alessandriaan."
Vignate katsoi häntä pitkään.
"Jopa oli temppu?" Hän ei jaksanut käsittää niin suurenmoista kekseliäisyyttä. "Ette siis olekaan onnensoturi Farfalla?"
"Nimeni on Bellarion."
"Silmänkääntäjän nimi, petkuttajan ja ovelan rengin nimi." Hän siirsi katseensa hymyilevään Facinoon. "Näinkö te taistelette, Facino?"
"Laupias Isä!" nauroi Facino. "Ansaitsisitteko muuta, kunniaton kavaltaja! Paina mieleesi tämä, Bellarion, kun mittaat hänelle ansion mukaan. Hän on sinun vankisi. Sinun sijassasi en päästäisi häntä viittäkymmentätuhatta tukaattia vähemmällä. Kun hänen lodilaiset alamaisensa joutuisivat pulittamaan rahat, heräisivät he kyllä huomaamaan, minkälaista elättiä suvaitsevat herranaan."
Vignate katseli Facinoa synkästi. Hänen turpeat huulensa olivat vihasta vääntyneet. "Rukoilkaa Jumalaanne, Facino, ettette koskaan joutuisi minun kynsiini."
Bellarion iski Vignatea olalle. "En pidä teistä, herraseni. Te olette lurjus ja maailmassa on jo lurjuksia liikaa. Pidänpä miehelle sopivampana luopua niistä sadastatuhannesta tukaatista, jotka olette minulle velkaa, ja lähettää päänne Milanon herttualle, pettämällenne hallitsijalle."
Vignate aukoi suutaan.
"Älkää puhuko enää mitään", neuvoi Bellarion. "Se, mitä olette tähän saakka sanonut, on jo maksanut teille viisikymmentätuhatta. Julkeus on kallista lystiä sotavangille." Hän kääntyi vahtisotilaihin. "Viekää hänet yläkertaan, riisukaa hänen aseensa ja sitokaa hänet."
"Mitä aiotte, ihmispeto? Minähän olen antautunut. Teillä on kunniasanani."
"Jopas nyt on sana!" naureskeli Bellarion. "Annoitte kunniasananne myös Gian Galeazzo Viscontille, mutta nousitte hänen poikaansa vastaan ennenkuin vanhus oli edes ehtinyt kylmetä." Hän viittasi mahtavasti sotilaille, mutta kun hän jälleen kääntyi, huomasivat Facino ja Carmagnola, että hän vapisi.
"Vai temppuilija ja petkuttaja! Ja sen saan kuulla Juudaksen suusta."
Näin hän osoitti, mikä eniten oli häntä suututtanut. Mutta he eivät tietäneet, että hän olisi voinut nuokin sanat sulattaa, ellei kerran aikaisemmin olisi kuullut palvomansa neidon syyttävän häntä samalla tavalla. "Älä välitä, poikaseni, siitä. Etpä muuten juuri kainostellut. Kokonaista satatuhatta! Hyvä, hyvä!" Facino nauroi. "Kylläpä sinua onni potkaisi."
"Tosiaankin", virkkoi Carmagnola. "Niin, ja juttu on nyt onnellisesti lopussa."
"Lopussa?" Bellarionin ääni kuulosti ivalliselta. "Ei se ole vielä oikein alussakaan. Tämä oli vain alkusoitto."
"Alkusoitto mihin?"
"Alessandrian valtaukseen. Se on suoritettava ennen päivännousua."
He katsoivat häntä ihmetellen ja Facino näytti närkästyneeltä.
"Et ole tähän asti puhunut sellaisesta mitään."
"Luulin, että asia on selvä. Houkuttelin Vignaten hyökkäämään Alessandriasta kuudensadan paitaressun kanssa, ja lupasin, että kapteeni Farfalla kolmensadan samanlaisen paitaressun kanssa avustaisi häntä. Siis yhdeksänsataa ratsumiestä, tai niille main, kaikilla paita asetakin päällä, ratsastaa voitokkaina takaisin Alessandriaan päivän valjetessa. Ja riemuitseva linnaväki nostaa portitkin paikoiltaan urhojen käydä sisään."
"Oikeinko tosissasi sitä tarkoitat?" ällistyi Facino. "Tietysti. Teidän tulee syödä puolisenne Alessandriassa. Facino, vanha sotaurho, katseli melkein kunnioittavasti nuorukaista..
"Jumalavita, poika, sinä saat vielä suuria aikaan. Jo Travossa osoitit omaavasi taipumuksia sotilasalalle. Mutta tämä…"
"Käymmekö käsiksi yksityiskohtiin?" virkkoi Bellarion muistuttaakseen, että aika oli täpärällä.
Neuvottelu sujui nopeasti. Kondotta odotti lähtövalmiina ja Facino uskoi Bellarionille paitaniekkojen johdon. Carmagnola määrättiin komentamaan reserviä. Bellarion tahtoi kuitenkin luovuttaa koko päällikkyyden Carmagnolalle.
"Paitaniekoille tästä koituu kunnia", huomautti Facino. "Senvuoksi katson sinun olevan oikeutetun päällikön asemaan."
"Määrätkää mieluummin messer Carmagnola johtajaksi. Jos syntyisi taistelu, joutuisivat juuri paitaniekat tuleen, ja silloin hoitaa messer Carmagnola asiat paremmin kuin minä."
"Olette jalomielinen, herraseni", sanoi Carmagnola. Bellarion loi häneen tiukan katseen, nähdäkseen ivasiko hän ehkä, mutta huomasi heti Carmagnolan olevan vakavissaan.
Kaikki sujui Bellarionin suunnitelman mukaisesti.
Muutamaa tuntia myöhemmin istui Facino puolisoineen ja esikuntineen Alessandrian linnan salissa aamiaispöydän ääressä. Kaupungissa vallitsi jo sillä hetkellä moitteeton järjestys.
XVI luku.
Eräänä kuumana elokuun iltana ratsasti ritari Bellarion yksin Alessandrian ja San Michelen välisen hedelmällisen tasangon halki. Hän oli masentunut ja murheellinen. Turhalta tuntui kaikki tämä maallinen touhu. Suunnitteleminen, aikomukset, sen tiesi hän jo omasta kokemuksestaan, saattoivat lumota, synnyttää kuvitelman jonkin teon tarpeellisuudesta, mutta kun työ oli tehty, olivat kuvitelmatkin murskana. Tartu käsin kuvitelmaan, niin se vuotaa kuin vesi kämmeniesi välitse. Loppujen lopuksi ei mikään asema tässä maailmassa ole sen parempi kuin toinenkaan. Ainoa hyvä elämässä on opiskelu, koska opiskelu on työ, jota ei koskaan saa loppuun suoritetuksi.
Messer Bellarion alkoi ajatella, että hän sittenkin oli poikennut oikealta uraltaan. Olisi pitänyt jatkaa matkaa mestari Chrysolaraan luo Paviaan. Tai ehkä hän oli erehtynyt jo päättäessään lähteä Ciglianosta. Luostarielämällä oli ainakin vakava tarkoituksensa. Luostarissa ei maallista eloa katsottu muuksi kuin jälkeentulevan, todellisen elämän esikartanoksi; elämä täällä oli lyhyt noviisiaika, valmistus ikuisuuteen. Mitä merkitsi rauhallisen, todellisen päämäärän etsimisen rinnalla kaikkinainen maallinen sokea uurastus ja taistelu?
Näin tarkasteli messer Bellarion totuutta, ratsastaessaan virtaavan joen vartta, sinitaivasta kohti kurkottelevien poppelien katveessa.
Mutta kun hän jätti vilpoisat varjot nousten lakeudelle, jätti hän myös alakuloiset mietteensä. Äkkiä osui hänen katseensa naiseen, joka lähestyi valkoisen hevosen selässä ratsastaen. Naista seurasi metsästäjä ja kaksi tallipoikaa, yllään hopean- ja sinisenkirjavat liverit, mikä ilmaisi heidän kuuluvan messer Facino Canen, Biandraten kreivin, palveluskuntaan, Facino Canen, joka nyt oli katkaissut kaikki suhteensa Milanon herttuaan ja Visconteihin, halliten yksinvaltiaana Alessandriaa.
Bellarion olisi mielellään väistynyt tieltä. Sellainen halu valtasi hänet aina hänen joutuessaan kreivittären läheisyyteen. Facinon puoliso tavoitti hänet kuitenkin pian, jätti haukkansa metsästäjän hoiviin, ja puhkesi puhumaan.
"Jos olette kotimatkalla Bellarion, voimme ratsastaa yhdessä."
Sisimmässään närkästyneenä mutisi nuori mies iloitsevansa hänen seurastaan.
Kreivitär loi häneen syrjäsilmäyksen ja kääntyi ratsastamaan hänen rinnallaan. Puhuttiin metsästyksestä. Tämä seutu tarjosi vallan oivallisen tilaisuuden sentapaisen urheilun harrastamiseen. Tänään oli kuitenkin menestys ollut mitätön. Luultavastikin pidätti helle kyyhkysiä piilossa.
Äänetönnä ratsasti Bellarion eteenpäin, kuunnellen kreivittären rupattelua. Tuokion kuluttua vaikeni kreivitärkin, kunnes nopeasti katsahdettuaan seuralaistaan kysyi:
"Oletteko suuttunut, Bellarion?"
Bellarion hätkähti. "Tokkopa sentään olen niin julkea."
"Olette ollut niin yksin näinä päivinä. Olette kartellut minua yhtä innokkaasti kuin minä olen yrittänyt lähestyä teitä."
"Saatoinko aavistaakaan, että haluaisitte tavata minua?"
"Teidän olisi pitänyt huomata…" Kreivitär huoahti. "Annatte selvästi ymmärtää, ettette anna anteeksi."
"Kuinka niin? En kanna kaunaa ainoallekaan miehelle tai naiselle."
"Kuinka suurenmoista! Ihmettelenpä miksi oikeastaan olette lähtenyt taivaasta harhailemaan tänne syntiseen maailmaan!"
Huudahdus pääsi häneltä kuin vahingossa ja hän yritti heti korjata sanojaan. "Ei, ei. Hyvä Jumala, en tahtonut loukata teitä. Mutta te olette niin kylmä, niin tyyni! Olette mainio sotilas ja teitä kunnioitetaan, mutta miehenne eivät rakasta teitä."
Bellarion hymyili. "En ole etsinyt miesten rakkautta."
"Ettekä naisten."
"Isät neuvoivat minua välttämään sitä."
"Isät! Isät!" Nyt oli kreivitär selvästi pilkallinen. "Miksi taivaan tähden koskaan lähditte isien luota?"
"Sitäpä juuri itseltäni kyselin kohdatessamme äsken."
"Ettekä löytänyt vastausta nähdessänne minut."
"En, madonna." Kreivitär kalpeni ja naurahti kiihtyneenä.
"Olette tylsä!"
Bellarionin piti selittää. "Te olette herrani Facinon puoliso."
"Ah!" Kaunottaren ilme muuttui. "Aavistin tuota. Mutta ellei niin olisi?" Hän katsoi nuorta miestä rohkeasti kasvoihin, niin innokkaasti, että tämä melkein tunsi pahoinvointia.
Bellarionin tyyneys katosi. Hän katsoi suoraan eteensä. "Koko tässä joutavassa maailmassa ei ole mitään niin joutavaa kuin ajatella, miten ehkä voisi olla, jos ei olisi niin tahi näin."
Kreivitär ei keksinyt tähän mitään vastausta ja siunaaman ajan he ratsastivat ääneti eteenpäin. Palvelijat olivat jääneet kauas taakse.
"Annatte varmaan anteeksi, jos selitän", virkkoi kreivitär vihdoin.
"Selitätte?" Bellarion oli kummastunut.
"Muistatteko tuon illan Milanossa… kun keskustelimme viimeistä kertaa ennen lähtöänne? Olin teille julma."
"Sellaisessa maailmassa, jossa odotetaan miesten panevan enemmän arvoa kauneudelle kuin kunnialle, täytyy olla julmempikin."
"Tiesin, että juuri kunniantuntonne teki teidät ankaraksi." Kreivitär kosketti hänen kättään. "Ymmärsin vieläpä paremmin kuin aavistattekaan, Bellarion. Miten olisinkaan voinut olla teille vihainen sydämessäni?"
"Näytitte vihaiselta."
"Näytin. Aivan oikea sana. Se oli välttämätöntä. Ette tiennyt, ettäFacino oli verhojen takana ovikomerossa."
"Toivoin, ettette olisi huomannut sitä." Kreivittärestä tuntui kuinolisi hän saanut nyrkiniskun kasvoihinsa. Hän riuhtaisi pois kätensä.Kulmat vetäytyivät kurttuun ja hampaat iskeytyivät alahuuleen."Tiesitte!" läähätti hän.
"Verhot liikahtivat. Näin Facinon kengän kärjen pistävän esiin niiden alta."
Bellarion huomasi kuvaamattoman ilkeän ilmeen hänen kasvoillaan.
"Milloin teitte tuon havainnon? Ennenkuin puhuitte vai senjälkeenkö?"
"Huonoksipa minut arvioitte. Jos olisin nähnyt kengän ajoissa, en olisi säästänyt sanojani senkään vertaa. Kerkisin puhua ennenkuin huomasin sen."
"Toivoin melkein, että asia olisi ollut päinvastoin." Tämänjälkeen, ajatteli Bellarion, ei mikään tuon naisen päähänpisto enää häntä hämmästyttäisi.
"Toivoitte, että olisin osoittautunut pelkuriksi, joka piiloutuu vaimon taakse miehen oikeutetun vihan uhatessa."
Ja kun toinen ei vastannut, jatkoi hän: "Meidän kummankin toiveet ovat pettäneet. Minä näet toivoin, ettette tiennyt Facinon läsnäolosta mitään, vaan vihdoinkin olitte herännyt huomaamaan, että vaimon kunnia velvoittaa."
Kreivitär ei heti tajunnut hänen sanojensa merkitystä. Mutta sitten karahti hän punaiseksi ja vihan kyynelet sumensivat hänen katseensa. Hänen äänensä oli yhä ivallinen, vaikka se vapisi.
"Ette jätä minulle mitään. Riisutte minut alastomaksi ja heitätte lokaa päälleni. Olen ollut ystävänne, Bellarion. Mutta vain tähän asti."
"Madonna, jos olen loukannut…"
"Vaiti." Kreivitär oikaisihen majesteetillisesti. "Kuunnelkaa nyt. Ei sovi, että te enää jäätte tänne. Minun tulee seurata puolisoani."
"Ja minun pitäisi erota hänen palveluksestaan?"
"Pyydän sitä… suosionosoituksena, Bellarion. Olette itse syypää siihen, että minä en voi kohdella teitä niinkuin haluaisin. En tahdo tavata teitä jok'ainoa päivä." Kreivitär kiihtyi jälleen. "Ellette lähde, vannon…"
"Älkää vannoko mitään", kivahti Bellarion, äkkiä suuttuneena. "Jos uhkaatte, pysyn vain sitä uskollisempana Facinolle."
Kreivittären sävy muuttui. Hän ei koskaan osannut käyttää aseitaan.
"Ah, Bellarion, enhän minä uhkaa. Rukoilen…"
"Parasta kun ette puhuisi enää mitään. Tiedän, mitä haluatte ja…" Hän keskeytti huitaisten kädellään. "Mihin minä lähtisin?" Kysymys oli osoitettu kohtalolle eikä naiselle. Tämä kuitenkin vastasi:
"Maineenne, senjälkeen kuin Alessandria kukistui, on levinnyt yli kokoItalian. Joka mies tietää, mikä taitava sotilas olette."
"Niin, Facino on jalomielinen." Bellarionin äänessä oli katkera sävy.
"Joka ainut Italian ruhtinas ottaisi mielellään teidät palvelukseensa."
"Maailmassa on paljon tilaa niille, joista haluamme erota."
Vaieten he jatkoivat matkaansa aina kaupungin muureille saakka.
"Lähdettehän, Bellarion?"
"Harkitsen asiaa." Hän oli vakava, puoleksi vihainen, puoleksi pahoillaan.
Linnan kartanolla he laskeutuivat hevostensa selästä. Bellarion auttoi kreivitärtä ja tämä laski pienen kätensä hänen kädelleen.
"Tiedän, että suostutte lähtemään, sillä te olette jalo. Lausun hyvästini nyt. Tulkaa onnelliseksi!"
Kohteliaasti kumartui Bellarion hennon käden yli.
Kun hän suoristautui, huomasi hän Facinon leveäharteisen hahmon goottilaisen oven aukossa. Kondottieri katseli heitä silmiään siristäen.
Sitten hän astui heitä vastaan ystävällisesti tervehtien. Hän kyseli miten metsästys oli onnistunut, montako fasaania kreivitär oli saanut, kaukanako hän oli käynyt, missä hän oli kohdannut Bellarionin ja oliko ollut hauskaa. Mutta Bellarion, joka piti häntä silmällä, huomasi että hänen hymynsä karehti vain huulilla, katseen pysyessä totisena.
Aterian aikana — Facinon pöydässä istuivat tavan mukaan hänen kapteeninsa — oli Alessandrian valtias kovin hiljainen. Häntä ei kiinnostanut edes Carmagnolan ilmoitus, että Milanosta saapuisi suuri ghibellinijoukko armeijan vahvistukseksi, ja kun kreivitär oli päättänyt ateriansa, salli Facino kapteeniensakin poistua. Ainoastaan Bellarion jäi paikalleen. Hän oli tehnyt päätöksensä.
Facino kohotti synkän, miettivän katseensa ja nojautui taaksepäin tuolissaan. Kynttilän lepattavassa valossa näytti hän kumman vanhalta. Hänen ensimmäiset sanansa koskivat asiaa, jossa hänen ajatuksensa koko illan olivat askaroineet.
"Hei, poika! On hauskaa, että olet hyvissä väleissä Bicen kanssa. Olen viime aikoina ollut huomaavinani jonkinlaista viileyttä seurustelussanne."
"Olen kreivittären palvelija niinkuin olen teidänkin palvelijanne."
"Niinpä niin", mutisi Facino, ryypäten viiniä kultapikarista. "Hän pitää sinusta. Muistan hänen olleen pahoillaan kun lähetin sinut Genovaan. Nyt on minulla samanlaisia aikeita."
"Lähetätte minut pestaamaan miehiä Boucicaultilta?" hämmästyi Bellarion.
Facino silmäili häntä huvitettuna. "Miksi en sitä tekisi? Luuletko, ettei hän suostuisi?"
"Voi, tietysti hän suostuu. Hän marssii kernaasti kanssanne Milanoon, auttaa teitä kukistamaan Malatestan ja sitten hän tuhoaa teidät, saadakseen ottaa haltuunsa kaupungin Ranskan kuninkaan nimessä."
"Olet harrastanut politiikkaakin opintoaikanasi."
"Käytän järkeäni."
"Toisinaan, poikaseni, toisinaan. En ole ajatellutkaan Boucicaultia tämän jutun yhteydessä. Miehiä minun kuitenkin on saatava. Mutta mistä?"
Bellarion ymmärsi. Facino toivoi pääsevänsä hänestä eroon ja halusi hänen käsittävän sen. Facinon rakkaus arvottomaan naiseen oli syvä ja horjumaton — hairahdus ei voinut sitä vähentää. Bellarion käytti järkeään, kuten huomaatte.
Miksi oli Facino vakoillut tuona iltana Milanossa? Varmasti senvuoksi, että hän jo silloin epäili puolisoaan. Hän oli rauhoittunut sillä kertaa, mutta vain hetkeksi. Vaikka hän saattoi olla varma siitä, ettei mitään rikollista ollut tapahtunut, ei hän voinut olla yhtä varma siitä, ettei hänen tarvitsisi olla varuillaan.
Suuri murhe laskeutui Bellarionin sydämeen. Kaikki mitä hän oli, kaiken mitä hän omisti, oli hän velkaa Facinolle. Ja hän puolestaan oli vain pistävä oka Facinon ruumiissa.
"Niin", huokasi hän heikosti hymyillen, "minäkin olen viime aikoina ajatellut tätä asiaa. Ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa, että olen hieman ajatellut oman kondottani muodostamista."
Facino suoristihen. Nuo sanat eivät miellyttäneet häntä.
"Ohoh, jopa on sinulla suuret tuumat!"
"Minullakin on kunnianhimoni."
"Kauanko olet tällaista ajatusta hautonut? Et ole puhunut siitä ennen."
Bellarion katsoi häntä surumielisesti ja sanoi hiljaa:
"Tämä ajatus kypsyi tänään."
"Ollessasi ratsastamassa?"
Facino tuijotti häntä kasvoihin ja näki hänen lempeän ilmeensä.Kondottierin katse painui. He ymmärsivät toisensa täydellisesti.
"Toivotan sinulle onnea, Bellarion. Olet palvellut minua hyvin. Sangen hyvin. Sen tiedän itse parhaiten. Olet oikeassa tahtoessasi lähteä — koska tunnet, että niin on paras."
Bellarionin kasvot olivat valjut ja hänen silmänsä loistivat. Hän nielaisi kuin selvittääkseen kurkkuaan ja virkkoi:
"Suhtaudutte aikomukseeni ystävällisesti. Mutta kunnianhimostani huolimatta olen teidän miehenne."
Keskusteltiin Bellarionin lähimmistä suunnitelmista. Hänen mielensä teki lähteä kanttooneihin muodostaakseen siellä sveitsiläisarmeijan, sillä sveitsiläinen jalkaväki oli maailman parasta, ja jalkaväki puolestaan se aselaji, johon Bellarion eniten luotti. Hän pyysi, että Facino osoitukseksi suosiostaan antaisi hänelle Stoffelin, josta hänellä olisi suurta apua Urissa ja Vierwaldstätterissä. Facino lupasikin luovuttaa Stoffelin ja lisäksi viisikymmentä sveitsiläistä ratsumiestä Bellarionin kondottan kantajoukoksi. Tämänjälkeen he joivat lähtömaljan ja Facino lähti makuulle. Bellarion taas meni etsimään Stoffelia käsiinsä.
Stoffel suostui mielellään, kuultuaan Bellarionin ehdotuksen, rupeamaan hänen apulaisekseen.
"Ja miehistä jok'ainoa, joka oli mukana Trebbian taistelussa, lähtee kernaasti mukaan."
He valitsivat kuusikymmentä miestä, jotka Facinon suostumuksella seuraavana aamuna laittautuivat lähtökuntoon. Viivyttelyyn ei ollut mitään syytä. Kun Bellarion sitten oli järjestänyt raha-asiansa lähti hän heittämään jäähyväisiä.
"Voisin ehkä tehdä teille vielä palveluksen", sanoi hän Facinolle. "Suunnittelette lisäjoukkojen palkkaamista, vaikka tiedättekin, miten hankalaksi teille muodostuu suuremman joukon varustaminen ja muonittaminen."
"Jokaisella ei ole onnea saada joku Vignate vangikseen."
"Ettekö ole ajatellut liittoutumista kenenkään kanssa?" Facino naurahti melkein hilpeästi. "Kenen sitten? Milanon liepeillä vouhkivien koirienko? Estorren tai Gian Carlon?"
"Esimerkiksi Montferratin Theodoren kanssa", sanoi Bellarion.
"Tosiaan, siinä olisi voimakas, vanha kettu, mutta Theodoren hinta olisi varmasti liian korkea."
"Ehkäpä katsoisitte voivanne sen kuitenkin maksaa. Markiisi Theodorekin on kunnianhimoinen. Hän himoitsee Vercelliä ja Genovan herruutta. Milanon retkellä voisi helposti vallata Vercellin."
"Niin kyllä. Voisimme aloittaa taistelun Vercellin valtauksella. MuttaGenova…"
"Genova voisi odottaa, kunnes meidän työmme olisi tehty. Montferrat liittyy kyllä teihin sellaisilla ehdoilla."
"Haa! Jumalavita! Sinä olet kaikkitietävä."
"En varsin. Mutta tiedän sentään koko joukon. Tiedän esimerkiksi, että Theodore saapui Milanoon Gabriellon kutsusta tarjoamaan Gian Marialle liittoa äsken mainitsemillani ehdoilla. Hän palasi sieltä vihoissaan, sillä Gian Maria hylkäsi tarjouksen. Ja Theodore on kostonhimoinen. En usko että teidän ehdotuksenne kohtaisi suurtakaan vastustusta."
Ajatus oli suurenmoinen ja Facino hyväksyi sen innokkaasti.
"Poikkeaisinko Montferratissa valmistamassa asiaa?"
"Jäisin sinulle siitä suureen kiitollisuudenvelkaan."
"Samat sanat saanen kuulla Theodoreltakin."
"Olet hyvin toivehikas."
"Olen varma asiastani. Niin varma, että panen hänelle vieläpä ehdon. Hänen on lähetettävä markiisi Gian Giacomo teidän hoiviinne. Tarvitsette holhokin minun tilalleni."
"Mitä hittoa minulla on tekemistä Gian Giacomon kanssa?"
"Teidän pitää tehdä hänestä mies ja samalla pitää häntä panttina.Theodore alkaa vanheta ja sotaretkellä voi sattua mitä tahansa. Jos hänsattuisi kuolemaan ennenkuin se oikein sopisi laskelmiin, on teilläMontferratin hallitsija sivullanne jatkamassa liittoa."
"Tottavie! Sinä olet kaukonäköinen."
"Toivon jonakin päivänä näkeväni jotakin. Sanoin äsken, että markiisi Theodore on kunnianhimoinen. Kunnianhimoiset miehet luopuvat kovin vastahakoisesti vallastaan. Vuoden kuluttua on markiisi Gian Giacomo täysi-ikäinen. Pitäkää hänestä hyvää huolta." Facino katsoi häntä ja pullisti poskiaan. "Toisinaan saat minut aivan tolaltani. Sanot sadat asiaa yhtaikaa. Eivätkä ajatuksesi aina ole järin miellyttäviä."
Bellarion huokasi. "Ajatukseni ovat samanlaisia kuin asiat, jotka niitä askarruttavat."
XVII luku.
Ritari Bellarion palasi Casaleen toisin kuin hän oli sieltä lähtenyt. Hänen sydämensä oli kiintynyt maailmaan enemmän kuin hän itsekään aavisti.
Upeassa puvussa komeillen ratsasti hän kookkaalla harmaalla hevosella, sivullaan uskollinen Stoffel ja takanaan kuusikymmentä ratsumiestä, kaikki hyvissä varuksissa. Ratsujoukon johtajan keihäässä hulmusi viiri, johon oli ommeltu Bellarionin vaakuna, hopeainen koiranpää kirkkaansinisellä pohjalla. Jälkijoukon muodosti muulijono teltta-, varus- y.m. kantamuksineen. Nuori mies oli kaikesta päättäen huomattava henkilö ja sellaisena hänet myös otettiin vastaan Casalessa.
Valtionhoitaja osoitti hänelle kaikin tavoin suopeuttaan ja Bellarion vastasi kunnioittavalla kohteliaisuudella. Kuten muistanette, oli markiisi Theodore käynyt Milanossa juuri kun Bellarionin tähti oli nousemassa, eikä hän nyt tuntunut paljon muuta tietävänkään Facino Canen ottopojasta. Hän oli myöskin kuullut, mikä osuus Bellarionilla oli ollut Alessandrian valloituksessa, ja koko käytöksensä ilmaisi sitä arvonantoa, jota tunnetaan loistavaa sotapäällikköä kohtaan. Kertaakaan hän ei kosketellut erään nuoren miehen toimintaa Casalessa vuosi sitten. Myöskin hovi osoitti kaikin tavoin mieltymystään kuuluisan miehen kuuluisaan poikaan. Bellarion sai hetkisen levätä laakereillaan.
Lopulta oli hänen kuitenkin ryhdyttävä toimintaan. "Minun on pakko häiritä tätä suloista rauhaa", sanoi hän. "Tulen Biandraten kreivin lähettinä."
"Missä tarkoituksessa?"
"Suunnitelmat, joita teidän korkeutenne hautoi Milanon matkalla ja jotka sitten menivät myttyyn, voisivat saada parempaa vastakaikua Alessandriassa."
Theodore hengähti syvään.
"Hyvä, hyvä", sanoi hän. "Puhumme siitä, kun olemme syöneet. Tahdomme ensin huolehtia mukavuudestanne."
Bellarion ymmärsi sanoneensa kylliksi. Theodore tarvitsi aikaa harkita ehdotusta, ennenkuin ryhtyi siitä keskustelemaan.
He aterioivat suuren hallin vieressä olevassa pikku huoneessa, jonka avoimista ovista saattoi nähdä päivänpaisteiseen puutarhaan, samaan, johon Bellarion oli paennut podestàn miehiä. Läsnä oli vain perhepiiri: markiisi Theodore, ruhtinatar Valeria, markiisi Gian Giacomo, hänen opettajansa Corsario ja kamariherransa, nuori Fenestrallan herra. Kuluneen vuoden aikana ei hovissa ollut tapahtunut sanottavia muutoksia. Kuitenkin saattoi tarkkasilmäinen Bellarion havaita jotakin, nuori markiisi oli kasvanut aika tavalla. Hän oli parikin tuumaa pitempi kuin vuosi sitten, ja paljon kalpeampi ja laihempi. Hän vaikutti muuten levottomalta ja hänen ilmeensä oli ärtynyt. Valtionhoitajan antama kasvatus alkoi kantaa hedelmää.
Myös ruhtinatar Valeria oli entistä kalpeampi. Hänen tummat silmänsä katsoivat miettivinä etäisyyteen ja alakuloisuus oli lyönyt leimansa koko hänen olemukseensa.
Kun Bellarion yht'äkkiä oli markiisi Theodoren seurassa ilmestynyt hänen eteensä, pitkänä ja ryhdikkäänä, oli neito punastunut ja kiihtynyt huomattavasti. Hän oli puristanut huulensa yhteen ja leimuavin katsein silmäillyt valehtelijaa ja murhaajaa, joka hänen mielestään oli tuhonnut hänen tulevaisuutensa.
Valtionhoitajalla oli silmät päässä, ja huomattuaan ruhtinattaren mielentilan oli hän rientänyt esittelemään vieraan Gian Giacomolle.
Tämä katseli tulokasta veltosti. "Tervetuloa, herraseni", toivotti hän haluttomasti ja tarjosi ruhtinaallisen kätensä, jota Bellarion suuteli.
Neito tyytyi vain kumartamaan jäykästi. Fenestrella oli tuttavallinen ja Corsario naurettavan arvokas.
Mieliala aterian aikana ei ollut kovin iloinen. Fenestrella muisti äkkiä, että hän oli nähnyt Bellarionin aikaisemmin, oikeuden istuntosalissa, ja alkoi tehdä vihjauksia, mutta valtionhoitaja keskeytti hänet ja vaihtoi puheenaihetta. Hän palautti mieliin Alessandrian valloituksen ja ihasteli Bellarionin nerokasta sotasuunnitelmaa. "Temppu toisensa jälkeen", huomautti ruhtinatar värittömällä äänellä. "Aivan", myönsi häpeämätön Bellarion. "Ei, vaan jotakin suurenmoisempaa", vastusteli Theodore. "Teillä on kerrassaan loistavat johtajanlahjat, ser Bellarion. Mutta niinpä olettekin jo niittänyt runsaasti mainetta."
"Ja satatuhatta floriinia", lisäsi Valeria.
Fenestrella nauroi. "Kylläpä arvioitte Vignaten kalliiksi."
"Toivoin, että lodilaiset, joiden kukkaroista korvaus otettaisiin, jälkeenpäin alkaisivat harkita, kannattiko niin kallisarvoista herraa pitää hallitsijanaan."
"Sitten olen tehnyt teille vääryyttä", sanoi ruhtinatar Valeria. "Minä näet otaksuin, että halusitte vain rikastuttaa itseänne."
Bellarion ei näyttänyt huomaavan letkausta. "Teidän korkeutenne olisi tehnyt minulle vääryyttä, ellette olisi sanonut tätä."
Valeria yksin ei vetänyt suutaan hymyyn: Hänen ruskeissa silmissään oli kova ilme.
"Minulle kerrottiin, että messer Carmagnola johti hyökkäystä. Hän on urhoollinen mies, aina siellä, missä miekkoja mitellään."
"Totta", myönsi Bellarion. "Muuta hän ei ymmärräkään. Härkä mieheksi."
"Teidän käsityksenne suorasukaisesta taistelijasta."
"Ehkäpä minulla on paremmat älyn aseet."
Neito kumartui eteenpäin väitelläkseen hänen kanssaan. Theodore kävi levottomaksi.
"Kyllä älyä tarvitaan turnajaispaikallakin. Muistanpa eräätkin asekisat Milanossa — Carmagnola oli päivän sankari. Mutta te ette ollutkaan läsnä. Teillä oli kuumetta, vai horkkako teillä oli?"
"Todennäköisesti horkka. Minä tutisen aina kun vain ajattelenkin yhteenottoa."
Yleinen nauru. Valeriakin hymyili, mutta suuttuneesti.
Bellarion oli ylen rauhallinen. "Miksi nauratte? Puhun totta."
"Tottako? Ja kuitenkin juuri te syöksitte Vignaten satulasta", tokaisiFenestrella.
"Sattuma. Livahdin sivulle hänen rynnätessään ohi ja käytin tilaisuutta hyväkseni."
Valeria katseli häntä melkein epäilevästi. Saattoiko mies olla noin häpeämätön? Tuo nuorukainen pyrki suorastaan hyppäämään nenälle. Neito käänsi vihdoin katseensa syrjään, eikä enää ottanut osaa keskusteluun.
Bellarion puhutteli nyt nuorta markiisia, ja kyseli kohteliaasti, miten hänen opintonsa edistyivät. Pitikö hän Virgiliuksesta?
"Virgiliosta?" ihmetteli poika laimeasti. "Tunnetteko tekin Virgilion?Varasteleva veitikka, mutta erinomainen koirien hoitaja."
"Tarkoitan runoilijaa."
"Runoilijaa? Mitä runoilijaa? Runoilijat ovat väsyttäviä. Valeria lukee minulle toisinaan heidän teoksiaan. Luoja tietää minkävuoksi, sillä niissä ei ole mitään järkeä."
"Jos lukisitte niitä itse, niin ehkä…"
"Lukisin? Taivahan taatto! Pidättekö minua pappina? Vai lukea tässä pitäisi!" Hän nauroi makeasti ja tarttui pikariinsa.
"Hänen korkeutensa on hidas oppilas", tuumi Corsario.
"Emme voi tunkea häneen tietoja väkisin", selitti Theodore. "Hänen terveytensä on heikonlainen."
Valerian huulet värähtivät. Bellarion huomasi, että hän vain vaivoin jaksoi pysyä ääneti.
Puhuttiin joutavuuksia, kunnes ateria lopultakin päättyi.Ruhtinattaren, nuoren markiisin ja Fenestrellan lähdettyä huoneestalähetti Theodore pois palvelijatkin ja messer Corsarion, jäädenBellarionin kanssa kahden.
"En tahdo väsyttää teitä. Te tarvitsette lepoa. Mutta ennenkuin eroamme pyydän teitä tarkoin harkitsemaan kreivi Facinon ehdotusta, jotta voisin saada vastauksen vielä tänä iltana."
Bellarion tiesi hyvin kenen kanssa hän oli tekemisissä ja arvasi joutuvansa väittelyyn, jossa hän tarvitsisi kaiken älynsä, jos mieli selviytyä kunnialla.
"Lyhyesti sanoen", jatkoi hän, "teidän korkeutenne haluaa saada takaisin Vercellin ja samoin Genovan herruuden. Yksin ette kykene siihen. Facino puolestaan on noussut Milanon herttuata vastaan ja pystyy yksinkin puolustautumaan. Mutta hän ei tyydy tähän, vaan haluaisi hyökätä, tuhota Malatestan ja sanella ehtonsa herttualle. Liitto teidän välillänne tietäisi, että kumpikin voisi toteuttaa aikeensa."
Valtionhoitaja asteli edestakaisin huoneessa. Lopulta hän pysähtyi Bellarionin eteen pitkänä ja ryhdikkäänä. Hän tuijotti nuorukaista vaaleilla silmillään ja virkkoi:
"Mitä takeita Biandraten kreivi antaa minulle?"
"Takeita?" kertasi Bellarion. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet sydämessä asustavaa pelkoa.
"Takeita siitä, että hän suorittaa osuutensa, jos minäkin suoritan omani."
Bellarion hymyili avoimesti. "Herrani Facino ehdottaa, että retki aloitettaisiin Vercellin valtauksella. Vercellin joutuminen haltuunne on kaiketi parempi takuu kuin mikään muu. Se on maksu etukäteen."
Nuori mies oli huomaavinaan välähdyksen valtionhoitajan silmissä.
"Osamaksu", vastasi tämä. "Entä sitten."
"Seuraava toimenpide on luonnollisesti Milanon valloitus. Se on välttämätöntä teidänkin kannaltanne katsoen."
Valtionhoitaja nyökäytti päätään. "Tahdon harkita asiaa. Kutsun kokoon neuvoston ja punnitsemme ehdotusta joka puolelta. Olipa ratkaisu mikä tahansa, lausun julki suuren tyydytykseni ehdotuksen johdosta."
Näin jätti valtionhoitaja asian lepäämään antamatta sanallakaan ymmärtää, minkä päätöksen tekisi.
"Tekin kaipaatte lepoa, herraseni", lausui hän sitten, kutsuen kamaripalvelijansa, jonka huostaan jätti Bellarionin, vakuutettuaan, että palatsi ja palveluskunta olivat hänen käytettävissään.
XVIII luku.
Kultainen iltarusko levittäysi palatsipuutarhaan, yli valkean temppelin ja graniittikaiteiden, joiden vaiheilla ruusut kukkivat ja satavuotiaat pensasaidat ojentelivat oksiaan, yli vehmaan nurmikon, jolla koreat riikinkukot käyskentelivät.
Yllään ruosteenkarvainen, ruumiinmukainen puku, seuranaan Isotta ja Dionara, molemmat brokaadipuvuissa, oli ruhtinatar Valeria lähtenyt hengittämään raitista ilmaa puutarhassa. Sinne astelivat myös hiukan myöhemmin ritari Bellarion ja koulumestari Corsario.
Ritari keskusteli koulumestarin kanssa Lucretiuksesta, eikä koulumestari suinkaan kätkenyt kynttiläänsä vakan alle. Hän ei yleensä välittänyt suuria kirjallisuudesta, mutta tunsi sentään Apuleiuksen ja Petroniuksen sangen hyvin. Teeskentelevä hymy huulillaan lainaili hän ruokottomuuksia "Kultaisesta aasista" ja "Trimalchionin pidoista."
Bellarion jätti Lucretiuksen rauhaan ja kuunteli ihailevan näköisenä mestari Corsarion taidokasta lausuntaa. Samalla hän salaa tarkkasi pengertä, jolla ruhtinatar asteli.
Äkkiä teki hän vastaväitteen. Messer Corsario oli väärässä, siitä olisi hän voinut mennä vaikka valalle. Äsken mainittu säkeistö ei ollut Petroniuksen vaan Horatiuksen kirjoittama. Corsario piti puoliaan ja kiista kävi äänekkääksi.
"Trimalchionin pidot", intti Bellarion, "on kauttaaltaan suorasanainen."
"Totta kyllä, mutta siihen on siroteltu runosäkeitä." Messer Corsario säilytti vain vaivoin tyyneytensä.
Kun Bellarion sitten purskahti nauruun, päätti hänen seuralaisensa lähteä etsimään kirjaa, todistaakseen väitteensä. Bellarion taas suuntasi askeleensa ylempänä olevalle penkereelle.
Ruhtinatar näki hänen lähestyvän ja otti hänet hyvin kylmästi vastaan.
"En luule kutsuneeni teitä, herraseni." Bellarion pysyi järkkymättömän rauhallisena.. "Madonna, antaisin paljon, jos saisin teidät vakuutetuksi siitä, että olen palvelijanne."
"Yhä entiset puheet, huomaan ma. Mitäpä muuta voisi odottaakaan?"
"Tahtoisitteko lähettää seuranaisenne pois tuokioksi, jotta saan puhua pari sanaa kanssanne. Messer Corsario palaa pian. Olen lähettänyt hänet asialle mukamas, ja toista tilaisuutta tuskin ilmestyy."
Neito näytti epäröivän, mutta lähetti sitten Dionaran ja Isottan kuulomatkan ulkopuolelle.
Siekailemiseen ei ollut aikaa. Bellarion kävi suoraan asiaan. "Aion varoittaa teitä, vaikka tiedänkin, että te helposti käsitätte minua väärin. Jos onnistun aikeissani, lähetetään veljenne huomenna tai ylihuomenna Facinon hoitoon Alessandriaan."
Ruhtinatar kalpeni. "Jumalani! Mitä nyt? Mitä ihmeessä tarkoitatte?
"Aion siirtää veljenne pois valtionhoitajan läheisyydestä jonnekin, missä hän on turvassa, siksi kunnes hänen aikansa on tullut."
"Tuo on joku sadin. Ansa…" Neito oli pahoin pelästynyt.
"Kertoisinko mitään teille, jos niin olisi? Te ette voi enempää auttaa kuin estääkään minua. Teen tämän teitä palvellakseni. Olen saapunut tänne ehdottamaan Biandraten kreivin ja Montferratin välistä liittoa. Tämä liitto olisi tarpeellinen kahdestakin syystä: Facino on avun tarpeessa ja valtionhoitaja on tuhottava. Jotta veljenne olisi turvassa, aion panna ehdoksi, että hänet lähetetään panttivankina Facinon luo."
"Ah, nyt alan ymmärtää."
"Tarkoitatte, että alatte ymmärtää minut väärin. Olen uskotellut Facinolle, että markiisi otettaisiin panttivangiksi yksinomaan sitä varten, että Theodore saataisiin pitämään sanansa, ja valtionhoitaja puolestaan saadaan kyllä vakuutetuksi siitä, että tämä on ainoa tarkoitus. Todellinen tarkoitus on kuitenkin se, jonka jo teille ilmaisin: veljenne on päästävä turvalliseen paikkaan. Facinon hoteissa saa hän säätynsä mukaisen kasvatuksen ja hännystelijät saavat pitkän nenän. Uskokaa minua mielenrauhanne vuoksi." Hän oli vakava ja painosti jokaista sanaansa.
"Vaaditte, että minun olisi uskottava!" huudahti neito hätääntyneestä "Onko siihen mitään syytä? Valheilla ja temppuilulla olette päässyt nykyiseen asemaanne. Ja minun pitäisi siitä huolimatta uskoa… Miksi te tekisitte kaiken tämän? Miten luulette hyötyvänne?" Bellarion katsoi häntä, tummissa silmissään syvä tuska.
"Jos tahtoisin vahingoittaa veljeänne, puhuisinko aikeistani teille?Kysyn sitä vieläkin?"
"Miksi kerrotte aikeistanne ollenkaan?"
"Säästääkseni teitä pelolta, jos suunnitelmani onnistuisi. Vakuuttaakseni teille, että tahdon teitä auttaa, vaikka yritättekin vaikeuttaa toimintaani kaikin tavoin."
Tällä hetkellä loikki messer Corsario heitä kohti kirja kädessään. Äänettömänä, tietämättä, mitä ajatella, seisoi ruhtinatar kaiteeseen nojaten, toivoen sydämessään, että voisi luottaa Bellarioniin.
"Jos pysyn hengissä, madonna", virkkoi Bellarion ääntään alentaen, "pyydätte vielä kerran anteeksi epäluulojanne."
Hän kääntyi mennäkseen Corsariota vastaan ja myöntääkseen koulumestarille olleensa väärässä.
"Ei varsin niin suuri oppinut kuin väittää olevansa", ilmoitti Corsario neidolle, Bellarionia tarkoittaen. Ja viimemainitulle hän sanoi: "Väitelkää tästälähtien sotilaitten kanssa. Tässä ovat säkeet, katsokaa. Tämä kirja on 'Trimalchionin pidot', katsokaa. Näettekö?"
Bellarion uskoi. Hän teeskenteli hämmästystä. "Valitan, messerCorsario, että aiheutin teille vaivaa. Näppärä temppu, tämä."
Varomaton sana. Valeria luuli Bellarionin tarkoittavan Corsarion karkoittamista äsken.
Neito poistui ja Bellarion sai tyytyä koulumestarin tärkeään seuraan siksi kunnes illallispöytä katettiin. Myöhemmin illalla vei Theodore hänet työhuoneeseensa keskustelemaan Facinon ehdotuksesta ja sen yksityiskohdista.
Hänen korkeutensa oli tehnyt päätöksensä ja valmistautunut väittelemään ehdoista. Hän edellytti kaikinpuolin tyydyttävää korvausta. Mutta Bellarion teki hänen toiveensa tyhjiksi.
"Teidän korkeutenne on kaiketi saanut neuvoston suostumuksen?"
"Neuvoston?" Valtionhoitaja rypisti otsaansa. "Kun asia on näin tärkeä, haluaa kreivi Facino olla varma myös neuvoston kannatuksesta, jottei jälkeenpäin tulisi mitään peruutuksia."
"Siinä tapauksessa", sanoi markiisi viileästi, "olisi teidän ehkä esitettävä asianne henkilökohtaisesti neuvostolle huomenna."
Tätä Bellarion juuri toivoikin, vaikka markiisi luonnollisesti ei voinut aavistaa hänen aivoituksiaan. Hänellä ei enää ollut mitään sanottavaa Theodorelle.
Seuraavana aamuna hän astui reggimenton, viidenneuvoston, eteen. Suuren pöydän päässä istui markiisi Theodore valtaistuimella. Hänen kummallakin puolellaan istuivat sihteerit ja näiden alapuolella neuvoston jäsenet, toisella puolella kaksi, toisella kolme. Kaikki he kuuluivat Montferratin jaloimpaan ylimystöön ja yksi heistä, valkopartainen, arvokas Carreto-suvun päämies, oli kerran riidellyt Palaeologien kanssa Milanon herruudesta.
Kun Bellarionin asia oli tavanmukaisia muotoja noudattaen esitetty, ilmoitettiin lyhyesti, suuriko armeija Montferratilla oli käytettävissään ja pantiin sopimuksen solmiamisen ehdoksi, että Vercelli vallattaisiin ensinnä.
Näin ilmaistiin, että Montferrat halusi neuvotella liitosta ja että oltiin kiitollisia Facinon tekemästä ehdotuksesta. Bellarion nousi nyt paikaltaan ja onnitteli neuvostoa päätöksen johdosta Hän huomautti, ettei suunnitelma suinkaan käsittänyt ainoastaan Vercellin valtausta ja Genovan herruuden palauttamista, vaan että se oli paljon laajempi. Tätänykyä muodosti Montferratin kaksi maakuntaa, jotka erotti toisistaan vieraalle valtiolle kuuluva maakaistale. Tämä maa-alue oli myös vallattava ja maakunnat yhdistettävä. Tämänjälkeen ei mikään estäisi Montferratia laajentamasta aluettaan alppeja kohti ja etelässä aina mereen saakka.
Montferrat voisi ottaa käsiinsä koko Pohjois-Italian herruuden.
Tuo tuollainen nousi neuvoston jäsenten päähän, ja kun Bellarion istuutui, alkoivat he puolestaan kiihkeästi vaatia sopimuksen solmiamista. He eivät enää tiedustelleet, mitä Facino suostuisi tekemään, vaan kerskuivat ja mahtailivat voimillaan ja varoillaan.
Näin muovautui sopimus vähitellen, pykälä pykälältä, ja kirjurien kynät rapisivat pergamentilla. Sekä neuvostosta että markiisista tuntui siltä kuin olisi Montferrat tässä tehnyt paremman kaupan.
Mutta kun asiakirja vihdoin oli valmis, nousi messer Bellarion valamaan kylmää vettä neuvoston niskaan.
"Nyt puuttuu vain takuu, jota Biandraten kreivi vaatii."
"Mikä takuu?" Äänistä saattoi päätellä, että sana oli tehnyt epämiellyttävän vaikutuksen.
"Haluamme varmuutta siitä, että Montferrat omasta puolestaan täyttää sopimuksessa mainitut ehdot."
"Jumalavita, herra! Epäilettekö rehellisyyttämme?"
"Ei ole kysymys siitä. Toivoakseni en ole loukannut teitä. Olemme tehneet kaupan ja käsiraha on pantava pöytään. Teidän korkeutenne itse mainitsi takuun ensiksi."
Neuvosto kohdisti katseensa valtionhoitajaan. Valtionhoitaja muisti ja tunsi olonsa hieman vaikeaksi.
"Teidän korkeutenne tiedusteli eilen minulta, mitä takeita kreivi Facino voisi antaa. Minä en suinkaan pannut pahakseni, vaan sanoin, että Vercellin valtaus olisi meidän takuumme. Miksi siis pahastutte, jos minäkin uskallan vaatia takeita siitä, että todella autatte Facinoa ottamaan Milanon haltuunsa heti kun Vercelli on vallattu?"
"Ja kun Milano on vallattu", tuhahti valtionhoitaja, "mistä me tiedämme, haluaako Facino jatkaa marssia Genovaa kohti?"
"Olisihan teillä ainakin Vercelli hallussanne. Ja mukavuussyistä ehken loppujen lopuksi tyytyisitte siihen."
"Niinkö luulette?" virkkoi Carreton markiisi.
"En, ollakseni rehellinen Eikä Facinokaan luule. Mutta koettaahan voi mitä hyvänsä."
Kaikkia harmitti tämä keskeytys mainiosti sujuneissa neuvotteluissa. Joku lausui: "Eikö meidän pitäisi tiedustella, mitä takeita Biandraten kreivi haluaa?"
Kun Theodore nyökkäsi, kuunneltiin innokkaasti Bellarionin vastausta.
"Kreivi Facino haluaa panttivangin, joka riittää korvaukseksi, sattuipa sitten mitä tahansa. Jos esimerkiksi markiisi Gian Giacomo joutuisi valtaistuimelle ennenkuin sopimuksemme on päättynyt, voisi hän ehkä peruuttaa sen. Yhtä helposti voisi joku muukin selkkaus syntyä. Kaikki tämä saataisiin vältetyksi, jos, sanokaamme, vaikkapa juuri markiisi Gian Giacomo luovutettaisiin kreivi Facinon hoiviin siksi kunnes retki on päättynyt."
Theodore oli raivostuneen näköisenä syöksynyt pystyyn, mutta sitten hän istuutui jälleen hilliten vaivoin suuttumuksensa. Joku toinen olisi hänen asemassaan riehunut ja noitunut ja syytänyt suustaan sanoja, joita jälkeenpäin olisi ollut vaikea peruuttaa, mutta Theodore Palaeologo ei ollut mielijohteittensa orja. Hän harkitsi asiansa moneen kertaan ja joka puolelta, antaen neuvostonsa löpistä.
Ehdotusta tietysti vastustettiin. Sanottiin, ettei ollut mitään ennakkotapausta olemassa. Bellarion poimi silloin esimerkkejä historiasta, nolaten vastustajat pahoin. Nyt he muuttivat äänensävynsä uhmaavaksi ja ilmoittivat, etteivät he missään tapauksessa suostu luovuttamaan nuorta markiisia.
Valtionhoitaja ei puhunut juuri mitään. Hienosti epäluuloisena hän kuunteli neuvosmiesten kiihkeitä vastalauseita ja tuumiskeli, mahtoikohan tuo vastustus jollakin tavoin johtua häneen itseensä kohdistetuista epäluuloista. Olisiko sittenkin, kaikesta varovaisuudesta huolimatta, kansa aavistanut hänen aikomuksiaan veljenpojan suhteen, ja epäiltiinkö ehkä, että hän salassa oli sopinut Facinon kanssa nuorukaisen poistamisesta näyttämöltä?
Muuan neuvoston jäsenistä kääntyi äkkiä hänen puoleensa:
"Teidän korkeutenne ei sano mitään."
Valtionhoitaja oli vakavan näköinen. "Olen yhtä hämmästynyt kuin te.Olette jo ilmaisseet minunkin käsitykseni ehdotuksesta."
Bellarion veti suutaan hymyyn ja virkkoi salaperäisen näköisenä:
"Sallikaa minun sanoa, että kummastutatte minua. Biandraten kreivi otaksui tämän ehdotuksen miellyttävän teitä."
"Vai miellyttävän?" huudahti Carreto.
"Vieraiden seutujen näkeminen ja opiskelu kotiseudun ulkopuolellakin on, kuten tietänette, tärkeä puoli ruhtinaan kasvatuksessa. Kun markiisi Gian Giacomo nyt saisi siihen tilaisuuden samalla kuin Facinon asettama ehto tulisi täytetyksi, ei ymmärtääkseni teillä olisi mitään syytä panna vastaan."
Tämä yksinkertainen toteaminen tukki heidän suunsa tuokioksi.
"Mutta jos hänelle tapahtuisi jotakin siellä, kaukana kotoa?" äkkäsi lopulta joku.
"Luuletteko, ettei Facino käsitä, minkä vastuun hän ottaa niskoilleen? Luuletteko, ettei hän ryhdy kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin vieraan turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaamiseksi?"
He olivat hieman epävarman näköisiä.
"Koska teidän näyttää olevan kovin vaikea suostua ehdotukseen, hyvät herrat, niin pyydän teitä esittämään kreivi Facinolle jotakin muuta takuuta." Bellarion huomasi neuvoston huoahtavan helpotuksesta.
"Aika kuluu siinä hukkaan ihan suotta", uskalsi kuitenkin Carreto valittaa.
Neuvoston jäsenet katsoivat toisiaan ja lopulta kysyi valtionhoitaja:
"Eikö Biandraten kreivi itse maininnut mitään vaihtoehtoa?"
"Hän ei osannut aavistaa teidän kieltäytyvän. Sitäpaitsi olisi kaiketi kohteliaampaa, että ehdotus tulisi teidän taholtanne, kun samalla voisitte selittää, miksi ette hyväksy hänen ehdotustaan."
"Syyn te jo tiedätte", vastasi Theodore. "Me emme halua panna tulevaa hallitsijaamme sodan vaaroille alttiiksi."
"Sellaisiin vaaroihin hänen ei tarvitsisi joutua. Mutta olen ehkä liian itsepintainen tässä asiassa. Hyväksyn ilmoittamanne syyn. On turhaa väitellä enempää."
"Aivan turhaa", myönsi Theodore. "Emme voi luovuttaa markiisia."
"Kuitenkin…", aloitti Carreto.
Valtionhoitaja keskeytti kärsimättömästi:
"Ei yhtään mitään."
Neuvoston herrat katsoivat taas toisiaan. He olivat ilmeisesti sangen levottomia. Montferratin loistava tulevaisuus uhkasi haihtua ilmaan.
Syntyi kiusallinen hiljaisuus. Bellarion arvasi heidän ajatuksensa ja nousi.
"Pohditte varmaankin takuu-asiaa mieluimmin minun kuulemattani", sanoi hän kumartaen. "Olisi kovin ikävää, jos näin suurenmoinen suunnitelma jonkun mitättömän asian takia ajaisi karille. Palvelijanne, hyvät herrat."
Toinen sihteereistä avasi hänelle oven. Astellessaan huoneesta kuuli hän oikean Baabelin sekamelskan pääsevän alkuun pöydän takana. Hymyillen itsekseen riensi hän huoneeseensa, tyytyväisenä neuvottelun tulokseen. Olipa totta tosiaan onni, ettei hän maininnut panttivangista mitään, ennenkuin neuvoston edessä. Valtionhoitaja olisi heti tehnyt kaikki toiveet tyhjiksi. Nyt oli Theodore joutunut taisteluun, jossa hänen tietoisuutensa omista aikeistaan oli vastustajan tukena. "Jumalattomat pakenevat, vaikka ei kukaan heitä ajaisi takaa", mutisi Bellarion itsekseen. "Jumalaton Theodore ei taistele tätä taistelua loppuun."
Runsaan tunnin kuluttua kutsuttiin hänet kuulemaan neuvoston päätöstä. Tämä päätös on kerrottu parhaiten Bellarionin omassa kirjeessä, joka on säilynyt meille Vatikaanin kirjastossa. Hän kirjoitti Facinolle samana iltana kuin ratkaisu tapahtui ja kirjeen sisältö on jotakuinkin seuraava.
"Rakas herrani: Nämä rivit tuo teille Wenzel, joka lähtee täältä Alessandriaan huomisaamuna Montferratin nuoren markiisin seurassa ja kymmenen sveitsiläisen saattamana. Jotta saattue olisi kyllin arvokas, liittää markiisi Theodore siihen kymmenen montferratilaista peitsimiestä. Wenzel tuo myös Montferratin kanssa tehdyn sopimuksen, jonka olen solminut teidän nimissänne. Asettamiini ja teille ilmoittamiini ehtoihin suostuttiin. Oli sangen vaikeata saada markiisi Theodoren suostumus Gian Giacomon luovuttamiseen panttivangiksi ja asia ratkesi vasta pitkän, neuvoston kanssa käydyn, taistelun jälkeen. Neuvoston mielestä oli liitosta teidän kanssanne koituva vain hyvää.