"Theodore vaati myös, että pojan opettaja Corsario, suuri lurjus muuten, saisi seurata mukana, samoinkuin kamariherrakin, nuori, mutta jo sangen paatunut Fenestrella. En voinut panna vastaan, koska sopivana pidetään, että tällaista nuorukaista matkalla vaalivat opettaja ja toveri. Pyydän teitä kuitenkin kohtelemaan näitä molempia markiisi Theodoren kätyreinä, joita he itse asiassa ovat, pitämään heitä silmällä ja tuhoamaan heidät säälimättä, jos havaitsette heidän käyvän nuorelle markiisille vaarallisiksi. Tekisitte pojalle suuren palveluksen ja Jumalalle otollisen teon, jos katkaisisitte heidän kaulansa. Epäilemättä joutuisitte kuitenkin senjohdosta selkkauksiin Montferratin valtionhoitajan kanssa.
"Mitä nuoreen markiisiin tulee, olette huomaava, että hän on ruumiiltaan heikko. Sitäpaitsi on hän huonosti kasvatettu ja vaikuttaa typerältä. Huolimatta monista kiireistänne pitäisi teidän jalosukuisuutenne voida uhrata aikaa hänellekin tai ainakin jättää hänet sellaisten henkilöitten kasvatettavaksi, jotka todella voivat häntä kehittää ja opettaa ja pitävät hänestä muutenkin huolta.
"Minun tarvinnee tuskin muistuttaa, että panttivangin turvallisuus on tärkeä asia, enkä rohkenisi tästä mainitakaan, ellen pelkäisi, että häntä uhkaa vaara juuri sieltä, missä hänen pitäisi olla paraiten turvassa. Vielä kuuluu markiisin seurueeseen lääkäri ja kaksi henkivartijaa. Näistä en tiedä mitään, joten heitä on pidettävä yhtä tarkasti silmällä kuin edellä mainitsemianikin henkilöitä.
"Se kunnioitus, jota nautitte Montferratissa, oikeuttaa teidät määräämään omiakin palvelijoitanne markiisin palvelukseen montferratilaisen palvelusväen rinnalla. Lääkärin älköön sallittako antaa markiisille mitään lääkkeitä, joita hän ei itse ensin maista. Näin vapaudutte hänestä kyllä pian.
"Mieltäni pahoittaa, että teille koituu tällaisia hankaluuksia muutenkin kiireisenä aikana. Toivon kuitenkin, ettette pidä tätä hintaa sopimuksesta Montferratin kanssa liian kalliina. Montferrat voi heti lähettää sotanäyttämölle melkein kuusituhatta hyvinvarustettua miestä sekä ratsu- että jalkaväkeä. Olette nyt tarpeeksi voimakas voidaksenne vaatia kunnotonta herttuaa ja hänen riminiläisiä apureitaan tilille.
"Lähettäkää Wenzelin mukana minulle käskynne. Ne saapuvat minulleLuzerniin. Lähden huomenna heti kun markiisi Gian Giacomo on jättänytCasalen. Lähetän teille pian lisää uutisia.
"Suutelen kunnioittavasti rouva kreivittären kättä. Varjelkoon jasiunatkoon teitä, rakas herrani, hyvä Jumala. Sitä rukoilee poikanneja palvelijanne
Bellarion."
Kolmas kirja.
I luku.
Eräänä syyskuun päivänä Herramme vuonna 1409 ratsasti yltäpäältä pölyn peittämä lähetti erään Florensin Kolminaisuussillan läheisyydessä olevan linnan pihaan, hyppäsi satulasta ja ilmoitti tuovansa kirjeitä hänen ylhäisyydelleen, herra Bellarionille.
Vahtisotilas jätti hänet ovenvartijan hoiviin, ovenvartija uskoi hänet kamaripalvelijalle ja kamaripalvelija vuorostaan kutsui nuorta sihteeriä. Tästä voitte päättää, ettei Bellarion enää ollut mikään pikkuritari; hän oli menestynyt hyvin sen vuoden aikana, jonka oli ollut Facino Canesta erossa.
Kokoamansa kondottan etunenässä oli hän jo käynyt kuuden eri hallitsijan asioilla, voittaen loistavasti taistelunsa, yhtä ainoata lukuunottamatta. Mutta tämä tappiokin — se sattui hänen ollessaan Ferraran Estein palveluksessa — koitui hänelle kunniaksi. Valtava ylivoima oli pakottanut hänet puolustustaisteluun, mutta näppärällä tempulla oli hän tehnyt suuren Pandolfon saartoyrityksen tyhjäksi ja peräytynyt melkein menetyksittä, niin että Pandolfon voitto itse asiassa supistui kovin mitättömäksi.
Bellarionin kondotta oli viirinsä mukaan saanut nimekseen "Valkoisen koiran komppania", ja se oli nopeasti kasvanut kahdeksitoistasadaksi mieheksi. Suurin osa oli jalkaväkeä, niin tehokkaasti toimivaa, että Italian muut suuret sotapäälliköt olivat saaneet miettimisen aihetta. Bellarion kilpaili kuuluisuudessa jo itsensä Piccininon, jopa Sforzankin kanssa. Viimemainittua hän muuten oli avustanut tämän taisteluissa Buonterzoa vastaan. Ja fra Serafino kertoo kronikassaan, että juuri se väijytys, jossa Buonterzo menetti henkensä, oli Bellarionin suunnittelema. Viime aikoina oli Bellarion palvellut Firenzen tasavaltaa, nauttien kuukausipalkkaa, joka asteettain oli noussut, ollen nyt kaksikymmentätuhatta kultafloriinia.
Niinkuin muilla kuuluisuuksilla oli hänelläkin pärjääjänsä. Häntä syytettiin sydämettömyydestä ja säälimättömyydestä, joka loukkasi silloista italialaista sodankäyntitapaa, ja huhuiltiin, ettei hän voinut saada joukkoihinsa muita kuin sveitsiläisiä sotilaita.
Vihdoin kerrottiin, että häneltä puuttui erinäisiä sotapäällikölle välttämättömiä ominaisuuksia kokonaan, ja että hän ei koskaan osoittanut sellaista henkilökohtaista rohkeutta kuin esimerkiksi Carmagnola. Hän ei koskaan itse ollut rohkaisemassa hyökkääviä joukkojaan eikä liioin ottanut osaa kahakoihin. Subrison luona oli hän pysytellyt telttansa läheisyydessä ja noussut satulaan vasta kun taistelu oli ohi.
Näin leimattiin hänet araksi, vaikka toiselta puolen kunnioitettiinkin hänen strateegisia kykyjään.
Huolimatta arvostelusta oli hän kulkenut omia teitään, niittäen laakereita kaikkialla, missä näyttäytyi. Näillä laakereilla hän paraikaa lepäsi Liljojen kaupungissa.
Biandraten kreivin lähetin saapuminen oli hänelle yllätys. Saatuaan Facinon kirjeen ryhtyi hän heti ottamaan selkoa sen vaikeasti luettavasta sisällöstä.
"Rakas poikani", kirjoitti Facino. "Tarvitsen apuasi. Tule luokseni heti ja ota kaikki miehesi mukaan. Herttua on lähettänyt kutsun ranskalaisille. Boucicault on jo Milanossa kuudentuhannen miehen kera ja hänet on nimitetty herttuan holhoojaksi. Ellen iske pian, saan itse kuoliniskun, ja Milanosta tulee ranskalainen lääni. Leini vaivaa minua jälleen, juuri kun paraiten tarvitsisin kaikki voimani. Pane lähettini mukaan vastauksesi ja lupaa tulla ensi tilassa."
Bellarion pani kirjeen syrjään ja tuijotti auringon valaisemaa linnanpihaa. Hänen ruskettuneilla kasvoillaan karehti hymy ja vuoden aikana tavattomasti miehistynyt olemus ikäänkuin sai eloa. Häntä huvitti ja harmitti Gian Marian tuorein tyhmyys. Jopa oli mies joutunut pinteeseen kun oikein piti kutsua ranskalaiset avuksi.
Malatestan herruus ei ollut muodostunut pitkäikäiseksi. Guelfien kotka oli riehunut kaupungissa ennenkuulumattomalla tavalla, iskien kyntensä lopulta herttuaankin, joka nyt liian myöhään huomasi, että hän hylkäämällä Facinon oli tehnyt huonon vaihtokaupan. Vähääkään häpeämättä lähetti hän hädissään sanan Facinolle pyytääkseen tätä palaamaan. Mutta Malatestan urkkijat saivat lähetin käsiinsä ja herttuan oli paettava Porta Giovian linnoitukseen välttääkseen Malatestan koston. Tämänjälkeen lähti Malatesta Bresciaan ja otti kaupungin haltuunsa ja Pandolfo vannoi, että Gian Maria saisi kalliisti maksaa lupauksensa rikkomisen.
Pelko ajoi herttuan rikoksiin, joiden rinnalla hänen aikaisemmat törkeytensä näyttivät vähäisiltä, ja kun hän lopulta uskaltautui Porta Gioviasta palatsiinsa, ympäröi hänet nälän ja kurjuuden näännyttämä kansa.
"Rauhaa!" huudettiin. "Antakaa meille rauha, herra herttua! Antakaa meille Facino ja antakaa meille rauha! Rauhaa, herra herttua!"
Julman näköisenä ja vihaisesti mulkoillen oli herttua ratsastanut eteenpäin, välittämättä huudoista ja rukouksista, ja moni onneton oli jäänyt hänen hevosensa kavioiden tallattavaksi. Mutta huudot eivät tauonneet ja äkkiä pysäytti tuo hirvittävä nuorukainen ratsunsa.
"Vai rauhaa te haluatte, koirat! Teette minut kuuroksi helvetillisellä kiljunnallanne. Saanko minä rauhaa teiltä? Häh? Mutta kyllä minä annan teille vielä rauhaa, jotta riittää!" Hän nousi seisomaan jalustimissaan ja huikkasi kapteenilleen: "Hei, sinä!" Pirullisen näköisenä ja punoittavana väänteli hän paksuja huuliaan. Niin peloittava oli hänen muotonsa että della Torre, joka ratsasti hänen vieressään, uskalsi rauhoittaen painaa kätensä hänen käsivarrelleen. Mutta äristen työnsi herttua käden syrjään ja peräytti hevosensa, kunnes oli aivan kapteeninsa rinnalla.
"Anna heille, mitä he pyytävät", käski hän. "Raivaa minulle tie tuon tunkion läpi. Pane keihäät heilumaan. Anna heille rauha, jota he pyytävät."
Lähinnä seisovat päästivät ilmoille surkean hätähuudon.
"Herra herttua! Herra herttua!" kajahteli joka taholta.
Nuorukainen nauroi pilkallisesti ja odotteli sairaalloisella nautinnolla kohta saavansa nähdä veren vuotavan virtoina.
"Käykää kimppuun!" usutti hän. "Kansa käy kärsimättömäksi."
Kaartin kapteeni, aatelismies Bertino Mantegazza istui hievahtamatta hevosensa selässä, kieltäytyen noudattamasta käskyä.
"Herra herttua…" aloitti hän, mutta ennenkuin hän ehti lisätä sanaakaan, iski herttua, joka oli nähnyt hänen pelokkaan ilmeensä, häntä teräkseen verhotulla kädellään suoraan vasten kasvoja. "Jumalan luut! Aiotko vastustaa minua?"
Mantegazza horjahti, veren pulputessa hänen murskautuneista kasvoistaan, ja olisi pudonnut satulasta, ellei muuan hänen miehistään olisi rientänyt avuksi.
Herttua nauraa hohotti ja ryhtyi itse komentamaan sotilaita. "Eteenpäin mars! Suoraan heidän kimppuunsa!" kiljui hän. Baijerilaiset palkkasoturit laskivat peitsensä ja ryhtyivät hyökkäykseen.
Kaksisataa onnetonta sai syntyneessä kahakassa surmansa ja pyytämänsä rauhan. Toiset pääsivät pakoon ja herttua ratsasti Brolettoon pitkin katuja, jotka kauhu oli tyhjentänyt.
Vielä samana iltana antoi hän julistuksen, jossa kuoleman uhalla kiellettiin "rauha"-sanan lausuminen Milanon alueella.
Ellei väkijoukko olisi rukoillut häntä pyytämään myös Facinoa palaamaan, olisi hän mahdollisesti lähettänyt uudet sanansaattajat tämän luokse. Mutta herttua tahtoi näyttää, että hänellä oli valta ja voima, ja siksi hän Facinon asemesta kutsui Boucicaultin.
Boucicault antoi myöntävän vastauksen ja nyt tuli herttuan alamaisille hätä. He kääntyivät Facinon puoleen itse, ja Facino vuorostaan lähetti heti sanan Bellarionille.
Bellarion ei epäröinyt hetkeäkään. Onneksi ei mikään estänyt häntä noudattamasta Facinon kutsua, sillä hänen sopimuksensa Firenzen tasavallan kanssa oli hiljakkoin päättynyt. Hän riensi heti ilmoittamaan signorialle lähdöstään ja neljä päivää myöhemmin oli hän jo armeijoineen Alessandriassa, missä Facino otti hänet avosylin vastaan.
Bellarionin saapuessa oli Facinon neuvosto paraikaa koolla pohtimassa toimintasuunnitelmaa. Läsnä oli myös Alessandrian herran liittolainen, markiisi Theodore, joka vartavasten oli saapunut Vercellistä.
"Olen rakentanut suunnitelman", virkkoi Facino, "siinä varmassa vakaumuksessa, että sinä tulisit vähintäin tuhannen miehen kanssa."
"Minulla on kaksitoistasataa, kaikki hyvin varustettuja."
"Kelpo poika, kelpo poika!" Facino taputti häntä olalle. "Käy sisään ja kerro se neuvostolle itse."
Nojaten raskaasti Bellarionin käsivarteen opasti hän ottopoikansa kivisiä kiertoportaita ylös. Näitä samoja portaita oli Bellarion aikanaan astellut käydessään puijaamassa Vignatea.
"Siis mestari Theodore on täällä", sanoi Bellarion. "Niin on. Hän on vetelehtinyt Vercellissä kiusaten minua yhtä mittaa auttamaan häntä pääsemään käsiksi Genovaan. Olen kuitenkin venyttänyt asiaa tähän asti. En luota Theodore-veikkoseen niin paljon, että suorittaisin koko sopimusosuuttani ennenkuin hän on tehnyt mitään."
"Mitä nuorelle markiisille kuuluu?" Facino nauroi. "Et tuntisi häntä.Hän on kehittynyt kaikin tavoin. Kyllä hänestä mies muokkaantuu."
Bellarion ihmetteli. "Jopas nyt… Miten se on selitettävissä?"
"Ajoin hänen opettajansa ja muut seuralaisensa hiiteen." Hän vaikeni toviksi. "Näin ensi silmäyksellä, mitä he olivat miehiään. Eräänä yönä he ryyppäsivät itsensä juovuksiin ja juottivat pojankin. Silloin lähetin heidät takaisin Theodoren luo ja kirjoitin hänelle samalla, että hän palkitsisi heidät heidän ansioittensa mukaan. Vähän myöhemmin lähetin pois myös lääkärin ja henkivartijat ja ilmoitin Theodorelle, että markiisia tästälähtien palvelisivat vain sellaiset henkilöt, joihin saatoin luottaa. Theodoren oli pakko kiittää. Mitä muutakaan olisi hän saattanut tehdä? Naurettavaa, eikö totta?"
Bellarion tiedusteli myös kreivitär Beatricen vointia. Facino vastasi puolisonsa olevan Casalessa, missä hän oli paremmassa turvassa kuin Alessandriassa. Lopulta astuivat he huoneeseen, missä neuvosto vartosi.
Pitkän tammipöydän ääressä istui viisi miestä, joista neljä nousi seisaalleen. Istumaan jäi ainoastaan markiisi Theodore, jonka sääty oikeutti hänet siihen. Hän kumarsi vain jäykästi tulijoille.
"Ah, herra Bellarion!" Facinosta tuntui, että äänessä soinnahti ivaa.Hän riensi senvuoksi ilmoittamaan:
"Hänellä on mukanaan tuhatkaksisataa miestä."
"Hän on sitäkin tervetulleempi", vakuutti valtionhoitaja. Theodore ei ollut parhaimmalla tuulellaan, totesi nuori sotapäällikkö.
Riennettiin tervehtimään tulokasta. Ensimmäisenä lähestyi muhkea Carmagnola, arvokkaana ja tärkeänä kuten aina. Hän oli sydämellisempi kuin koskaan aikaisemmin, mutta samalla hiukan isällinen ja alentuva.
"Ystävämme on nyt yhtä mainehikas sotapäällikkö kuin te, Francesco", huomautti Facino, istuutuen nojatuoliin lepuuttaakseen jalkaansa.
Carmagnola kumarsi. "Käynpä kohta itserakkaaksi."
"Oi Jumalani!" huokasi Facino.
Tumma, parrakas Koenigshofen tallusti esiin ja puristi voimakkaasti Bellarionin kättä. Häntä seurasi pieni, ovela piemontilainen, Giasone Trotta, ja vihdoin komea, tyyni nuorukainen, jota Bellarionin oli vaikea tuntea samaksi Gian Giacomoksi, jonka hän vuotta aikaisemmin oli tavannut Theodoren hovissa. Nuori markiisi muistutti tavattomasti sisartaan, jopa siinä määrin, että Bellarion hätkähti kohdatessaan hänen tumman, miettivän katseensa.
Raivattiin tilaa Bellarionille ja tehtiin hänelle selkoa suunnitelmasta. Kaikkiaan tulisi nyt Facinolla olemaan käytettävissään kahdeksantuhatta miestä, ja tämä määrä oli täysin riittävä. Varukset ja ratsut olivat moitteettomat. Jalka- ja ratsuväen lisäksi oli käytettävinä toistakymmentä tykkiä ja kymmenen pomminheittäjää.
"Entä taistelusuunnitelma?" kysyi Bellarion.
Siitäkin tehtiin selkoa. Luonnos oli hyvin yksinkertainen.Marssittaisiin Milanoon, jonka piiritykseen heti ryhdyttäisiin.Alessandrian muurien kupeella odotteli jo armeija täysin lähtövalmiina.
Bellarion mietti tuokion, ennenkuin lausui mielipiteensä.
"On toinenkin tapa", sanoi hän vihdoin, "jota ehkä ette ole vielä tulleet ajatelleeksi Boucicault on ahmaissut enemmän kuin hän jaksaa sulattaa. Saadakseen Milanon haltuunsa täytyi hänen viedä sotanäyttämölle koko armeijansa. Milanolaiset vihaavat ranskalaisia, jotka eivät suinkaan esiinny kovin hienotunteisesti. Te pidätte Milanoa vihollisena, kun itse asiassa Boucicault on ainoa vihollinen. Suojellakseen itseään Milanossa on hän jättänyt Genovan alttiiksi kenen hyvänsä käydä sisään. Miksi tähtäätte hänen sydämeensä, joka on kilven takana turvassa? Miksi ette tähtää päähän, jota ei suojaa edes kypäräkään?"
Kukaan ei vastannut. Ääneti tuijotettiin nuorta johtajaa ja katseet kehoittivat häntä itseään vastaamaan kysymykseensä.
"Älkää siis havitelko Milanoa nyt, vaan marssikaamme Genovaan.Ajattelemattomuudestaan saa Boucicault vielä vastata isännälleen,Ranskan kuninkaalle. Genovalaiset itse eivät pysty vastarintaan jakaupunki voidaan luultavasti vallata ampumatta laukaustakaan."
Markiisi Theodore ilmaisi lämpimästi ihailunsa, mutta Facino keskeytti tuimasti:
"Odottakaahan! Odottakaa!" Häntä ei miellyttänyt ajatus, että Theodore saisi osansa saaliista, ennenkuin toinen sopimuspuoli oli saanut mitään. "Miten saattaisi Genovan valtaus Milanon meidän käsiimme?"
"Boucicault rientää heti Genovaan", vastasi Bellarion. "Hän astuu ulos linnoituksestaan, mutta hänen on pakko jättää varusväkeä Milanoon."
Strateegisesti katsoen oli suunnitelma niin hyvä, ettei Facino vastustellut enempää, vaikka hän ei malttanutkaan olla myöhemmin ilmaisematta Bellarionille epäilyjään Theodoren rehellisyydestä.
"Ette tee tätä Theodoren hyväksi, vaan omaksi hyväksenne", vastasiBellarion. "Ei teidän tarvitse kadehtia hänen näennäistä menestystään.Se voi käydä hyvin lyhytaikaiseksi. Hänenkin on maksettava jonakinpäivänä."
Facino naulitsi häneen tiukan katseen. "Mitä?" huudahti hän. "Mitä selvittämättömiä asioita sinulla on Montferratin Theodoren kanssa?"
"Tiedän vain, että hän on lurjus,"
"Jos aiot ruveta kaikkien Italian lurjusten rankaisijaksi, saat totisesti hommaa. Tuo tuollainen on suottapäiväistä haihattelua."
"Sanokaa sitä vain siksi, jos teitä haluttaa", mutisi Bellarion mietteliäänä.
II luku.
Löydätte perinpohjaiseen kuvauksen tästä sotaretkestä m.m. messer Corion jälkeensä jättämässä kronikassa. Voimakkaan armeijan etunenässä ratsasti Facino Genovaan, jonka hän tosiaan valloitti ilman että laukaustakaan ammuttiin. Suuren armeijan lähestyessä kaupunkia nousi siellä ensin aika melu, sillä pelättiin vihollisen heti ryhtyvän kaupungin ryöstämiseen. Genovalaiset lähettivät vaimonsa ja lapsensa satamassa oleviin laivoihin ja edustajansa Facinoa vastaan. Facinolle vakuutettiin, että hän oli tervetullut edellyttäen, ettei hän aikonut pitkiksi ajoiksi majoittaa joukkojaan kaupunkiin. Ranskalaiskomentoon oli kyllästytty.
"Jos niin tekisin", vastasi Facino paareiltaan, joille yhä yltynyt leini oli hänet pakottanut, "tapahtuisi se ainoastaan Montferratin markiisin etuja valvoakseni. Mutta jos tunnustatte hänet hallitsijaksenne, ei armeijani tarvitse lähestyä askeltakaan lähemmäksi. Päinvastoin marssimme Noviin ottaaksemme siellä vastaan vihaisen Boucicaultin hänen palatessaan Milanosta."
Ja niin kävi, että markiisi Theodore vain viidensadan miehen saattamana seuraavana aamuna ratsasti Genovaan, väestön tervehtiessä häntä vapauttajana. Facino taas peräytyi Noviin vartoakseen siellä Boucicaultia, johon uutinen Genovan tapahtumista vaikutti kuin vasaman isku.
Peloissaan ja raivostuneena hän lähti Milanosta ja pilasi liiaksi kiirehtimällä pienimmätkin mahdollisuutensa saada Genova uudelleen haltuunsa. Pikamarssissa lähestyi hän Novia kohdatakseen siellä vahvan esteen tiellään. Ja nyt teki hän toisen erehdyksen. Saatuaan kuulla, että leinin vaivaama Facino oli viety Genovaan hänen kasvattipoikansa Bellarionin sillävälin komentaessa armeijaa, päätti ranskalainen hyökätä, ennenkuin Facino itse ehtisi takaisin sotatoimia johtamaan.
Maasto oli ratsuväelle sangen edullinen, ja Boucicaultin iskujoukot olivat juuri ratsuväkeä. Armeijansa etunenässä ryntäsi hän vihollisen keskustaa vastaan, eikä Bellarionin jalkaväki ilmeisestikään uskonut kestävänsä hirvittävää painetta. Se lähti peräytymään odottamatta yhteenottoa, ja ranskalaiset painuivat jälkeen, aavistamatta syöksyvänsä suoraan satimeen. Sillä keskustan antaessa perään sulkeutuivat sivustat, joita johtivat Carmagnola ja Trotta, vastustajain selän takana kuin pussin suu.
Aina hitaammin ja hitaammin peräytyi keskusta. Herjaten ja kiljuen seurasivat ranskalaiset lasketuin keihäin. Bellarion, joka ratsasti jälkijoukossa, sivullaan torventoitottaja, antoi yht'äkkiä lyhyen käskyn. Sotilas puhalsi torveensa ja joukko pysähtyi. Koenigshofenin miehet, jotka muodostivat jälkijoukon, heittäytyivät äkkiä polvelle ja iskivät viidentoista jalan pituisten keihäittensä perät tanakasti maahan. Siinä silmänräpäyksessä katkaisi kallistunut keihäsmetsä ranskalaisten tien. Ratsuväki ei voinut pysähtyä heti ja puolisataa hevosta syöksyi suoraa päätä peitsiin. Ensimmäinen linja yritti pysähtyä, mutta takaa työntyvät sysäsivät sen uudestaan keihäitä kohti. Tuokiota myöhemmin oli pakokauhu vallannut koko ranskalaisen ratsuväen.
"Tämä", huomautti Bellarion kylmästi, "panee Boucicaultin kunnioittamaan jalkaväkeä."
Nyt sai Facinon ratsuväki, joka oli sivustoilla, hyökkäysmerkin, ja seuraavassa hetkessä ryntäsi se Boucicaultin armeijan kumpaakin siipeä vastaan mallikelpoisen yhtäaikaisesti. Turhaan yritti ranskalainen yllyttää joukkojaan. Ne lyötiin hajalle ja poljettiin maahan, ennenkuin ehtivät kääntyäkään. Boucicault, joka epätoivoisena huitoi ympärilleen, onnistui raivaamaan itselleen tien ja riensi etujoukkoaan kohti. Liian myöhään. Etujoukosta ei ollut sanottavia jäljellä. Henkiinjääneet olivat antautuneet ja Boucicault pääsi töintuskin joittenkin armeijansa rippeiden kanssa pakoon.
"Nopea toiminta ja hyvä yhteistyö", totesi Bellarion myöhemmin. Ja Novin luona saatu voitto lisäsi suuresti hänen jo ennestään loistavaa mainettaan.
Boucicault jatkoi matkaansa sen tien aina Ranskaan saakka, eikä häntäItaliassa sen koommin nähty.
Sataman takaisessa Fregoso-palatsissa Genovassa vietettiin voiton kunniaksi uljas juhla. Siinä olivat voittajien lisäksi läsnä valtion kahdentoista mahtavimman suvun edustajat. Nimellisesti oli Theodore päivän sankari, mutta todellisuudessa sai Bellarion kaiken kunnian.
Tyynesti ja pöyhistelemättä otti hän vastaan kiitokset, niin aatelismiehen ja Theodoren lausumat kuin kateellisen Carmagnolankin ilmaisemat.
"Olette tosiaankin Bellarion Onnekas", julisti tämä uljas soturi. "Ihmettelenpä kuinka olisi käynyt, jos Boucicault olisi äkännyt temppunne ajoissa."
Bellarion vastasi viileän ystävällisesti:
"Se on teille sangen hyödyllistä järjen voimistelua. Koettakaa samalla arvata, mitä Buonterzo olisi tehnyt, jos olisi aavistanut, kenen kanssa hän teki sopimuksen Alessandriassa."
Ja Bellarion jätti Carmagnolan pureksimaan huuliaan upseeritoverien nauraa hohottaessa.
Hiukan myöhemmin esitti Montferratin Theodore onnittelunsa ja tarjoutui palkkaamaan Bellarionin armeijoineen palvelukseensa. Hinta, jonka hän mainitsi, oli tavattoman korkea, mutta sitä ei Bellarion ihmetellyt. Theodore ei tällä hetkellä tahtonut heikentää voimiaan ja sitäpaitsi piti hän nuorta päällikköä — kuten Bellarion hyvin arvasi — edelleenkin häikäilemättömänä ja rohkeana onnenonkijana.
Theodore varmistui asiasta vielä nähdessään Bellarionin ilmeen. Tämä oli nuorukaisen tarkoituskin.
"Tarjoatte minulle…" aloitti Bellarion, mutta keskeytti. Hän antoi katseensa lipua pitkin kullalla koristettua huonetta, pysähtyen tuijottamaan punaisessa nojatuolissa istuvaa Facinoa. Sitten hän alensi ääntään. "Parveke on tyhjä. Olemme paremmin rauhassa siellä."
He menivät katetulle parvekkeelle, jolta oli mainio näköala sataman yli. Tähtien tuikkeessa häämöttivät laivojen mastot mustina varjoina. Hitaasti eteni lahdella muuan iso kaaleri kootuin purjein. Monien airoparien lavat hohtivat hopeana kuun valossa.
Matalalla äänellä, seuraten lipuvaa alusta katseellaan, Bellarion jutteli, pitkän, uljaan markiisin yrittäessä saada selkoa hänen kasvojensa ilmeestä.
"Tarjouksenne on suurenmoinen, herra ruhtinas…"
"Toivoakseni en koskaan aliarvioi miestä." Hän imarteli tarkoituksellisesti. "Olette suuri sotapäällikkö, Bellarion. Sen olette jo moneen kertaan todistanut."
Bellarion ei väittänyt vastaan. "En ymmärrä, mihin juuri nyt tarvitsisitte sotapäällikköä. Tosin tuntuu siltä kuin olisi teidän korkeudellanne jo valmiita suunnitelmia, mutta ellen tiedä niistä mitään, ellen voi päätellä kauanko suunnilleen minua tarvitsette, voi tarjouksenne suurenmoisuus jäädä vain näennäiseksi."
Theodore hengähti syvään ja hymyili hiukan. Hän oli ollut oikeassaBellarionin luonteeseen nähden.
"Pidin kiirettä, jotta ei kukaan ehtisi ennen minua ja tarjoukseni käsittää kolmen vuoden sopimuksen", lausui hän. "Tosiaan mainiot ehdot."
"Hyväksyttekö?"
Bellarion naurahti. "Olisinpa hullu jos kieltäytyisin."
"Sopimuksen mukaan on; teidän oltava käytettävissäni tarvittaessa ja teidän on taisteltava kaikkia mahdollisia vihollisiani vastaan."
"Luonnollisesti", vastasi Bellarion. Mutta hän näytti epäröivän hieman. "Luonnollisesti…" Hän vaikeni tuokioksi ja lisäsi sitten: "Haluaisin, ettei sopimus edellytä minun tarvitsevan käyttää väkeäni kreivi Facinoa vastaan."
"Haluaisitte?" sanoi Theodore. "Panetteko sen ehdoksi?"
Bellarionin epäröinti vakiinnutti markiisin mielipidettä hänestä. Laimeasti sanoi nuori kondottieri lopulta: "Enpä tahtoisi mielelläni nostaa asetta häntä vastaan."
"Ette mielellänne! Sen kyllä ymmärrän. Mutta te ette vastannut kysymykseeni? Onko se ehto?"
Bellarion viivytteli vastausta.
"Peruuttaisiko tällainen ehto tarjouksen?"
Tällä kertaa näytti Theodore epäröivän. "Kyllä", tokaisi hän lopulta. "Mutta minusta ei tunnu todennäköiseltä, että Facinosta ja minusta tulisi vihollisia. Käsitättehän, etten voi palkata kondottieria, joka jossakin tapauksessa voisi jättää minut pulaan."
"Ymmärrän. Tajusin sen heti. Kaipa olen aika hupelo epäröidessäni kun kysymyksessä on näin hyvä tarjous." Hän huokasi. "Herra Facino tuskin voi paheksua minua tämän vuoksi…" Hän jätti lauseen kesken. Ja tehdäkseen lopun tuon lurjuksen epäröinnistä, kasasi Theodore lisää tavaraa vaakaan.
"Annan sitäpaitsi takeita", sanoi hän.
"Takeita? Ah!"
"Astin alueet Tanaron rannoilla, Revigliascosta aina Margariaan, yhdistetään läänitykseksi, joka uskotaan teille. Samalla saatte Astin kreivin arvonimen."
Bellarion pidätteli henkeään. Hän katsoi markiisin ja kuunvalossa näyttivät hänen kasvonsa aivan valkeilta.
"Herrani, te lupaatte enemmän kuin vallassanne on antaa."
"Minäpä aion juuri teidän avullanne ottaa tuon vallan käsiini. Kuten kuulette, puhun teille asiani kiertelemättä."
Bellarionia kauhistutti häikäilemättömyys, jota tuo mies osoitti. Oli ilmeistä, että hän aikoi vallata koko Ylä- ja Ala-Montferratin välisen alueen. Siis joutuisivat Alessandria, Valenza ja monet muut Milanon alueella nyt olevat kaupungit myöskin hänen haltuunsa. Theodore joutuisi väkisinkin sotaan Facinon kanssa, joka päiviensä päättymiseen asti varmasti tekisi kaikkensa herttuakunnan eheyden säilyttämiseksi. Ja kondottierille, jonka apua hän tähän tarvitsi, lupasi hän huikaisevan korvauksen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että suunnitelma toteutuisi.
Bellarion kosketti vapisevalla kädellä tuon viettelijän hihaa.
"Tarkoitatteko totta, hyvä herra? Tarjouksenne on vakavassa mielessä tehty?"
Theodore säilytti vain vaivoin arvokkuutensa. Olipa hän totisesti osannut lurjukseen.
"Valtakirjanne allekirjoitetaan samalla kuin sopimuskin."
Bellarion tuijotti merelle. "Bellarion, Astin kreivi!" mutisi hän kuin hurmiossa. Äkkiä hän purskahti nauruun ja jätti epäröimiset. "Milloin allekirjoitamme sopimuksen, herra ruhtinas?"
"Huomenaamulla, herra kreivi", vastasi Theodore, hymyillen muikeasti.Juttu oli loppuunkäsitelty ja he poistuivat parvekkeelta.
Aikaisin seuraavana aamuna he jälleen kohtasivat toisensa valtionhoitajan työhuoneessa allekirjoittaakseen notarion, kahden montferratilaisen aatelismiehen ja Werner von Stoffelin, Bellarionin luutnantin, läsnäollessa Theodoren saneleman sopimuksen.
Notario luki sopimuksen, jonka joka kohdan Bellarion hyväksyi, ja samoin nimityksen, jolla Theodore korotti hänet Astin kreiviksi ja jossa samalla määriteltiin hänen läänitysalueensa. Tämä ojennettiin Bellarionille allekirjoitettuna ja vasta senjälkeen valmistauduttiin pistämään nimiä kontrahdin alle. Notario katsoi kynän ja koetteli sen kelpoisuutta. Bellarion katsahti valtionhoitajaan.
"Asiakirjat voivat joutua hukkaan", sanoi hän, "ja tämä sopimus on kovin tärkeä. Olen senvuoksi ottanut mukaani todistajan, joka ehken voisi varmentaa sen."
Markiisi jäykistyi. "Antakaa siis messer Stoffelin tutustua siihen."
"En tarkoittanut messer Stoffelia. Todistajani vartoo odotushuoneessanne, teidän korkeutenne." Hän harppoi ovelle ja sysäsi sen auki. Kynnykselle ilmestyi Facino, joka nojasi sauvaansa.
Valtionhoitaja mörähti ja Facino kompuroi huoneeseen tarttuen papereihin, jotka Bellarion ojensi hänelle. Seurasi kauhistava hiljaisuus, jonka lopulta rikkoi suunniltaan joutuneen Theodoren karjaisu:
"Te kurja temppuilija! Alhaissyntyinen, tepasteleva petturi! Pitipäs nyt teitä uskoa! Olisihan minun pitänyt tuntea kavala, heikko luonteenne. Saastainen kettu!"
"Temppuilija! Petturi! Kettu!" Bellarion vetosi laupiaana läsnäolijoihin, ihmetellen moista epäoikeutettua parjaamista. "Miksi olette noin raivostunut? Tottakai olen kasvatusisälleni senverran kuuliainen, että tiedustelen hänen mielipidettään sopimuksesta, ennenkuin sen allekirjoitan."
"Pisteletkö, sinä halju koiran penikka?" Facino kohotti katseensa.Hänen ilmeensä oli kivikova ja hänen silmänsä leiskuivat.
"Käyttäkää siistimpää nimitystä, herraseni, koska minä aion nimittää teitä samalla tavalla kuin te häntä, ettekä ole vielä maininnut ainoatakaan puhuttelusanaa, joka ei tahraisi suuta."…
Theodore vaikeni hetkeksi, mutta yht’äkkiä hän säntäsi Facinoa kohti, sillä hän ei ollut se silkinsileä mies, jolta hän näytti. Bellarion riensi väliin katsoen rohkeasti häntä silmiin, ja nuoren miehen käsi haparoi vyössä riippuvaa, raskasta tikaria.
"Pysyisimmekö rauhallisina?" äänsi Bellarion, "jos mieluummin metelöitte, on minulle tusina miehiä tuolla odotushuoneessa."
Theodore astahti taaksepäin ja vaikka hänen silmänsä vielä hehkuivatkin, ponnisteli hän kovasti tyyntyäkseen. Vaikeata se oli, sillä Facino nauroi ja puhui suunsa puhtaaksi.
"Te petollinen kuhnustelija! Toimitin Vercellin käsiinne ja tein teistä Genovan ruhtinaan ennenkuin panitte kortta ristiin hyväkseni, ja nyt suunnittelette jo uuden valtanne käyttämistä minua vastaan! Aiotte ajaa minut Alessandriasta! Yritätte vietellä parhaimman upseereistani nousemaan minua vastaan. Jos Bellarion olisi ollut yhtä kiittämätön kuin te, ellei hän olisi pysynyt lujana ja uskollisena, en olisi tiennyt tästä mitään, ennenkuin liian myöhään. Tunnenpa teidät nyt, te kurja vallananastaja. Jumal’avita, päivänne ovat luetut! Vai te valmistelette sotaa Facino Canea vastaan? Valmistelkaa vain, sillä, kautta Ristin, se sota syttyy!"
Valjuna huuliaan myöten seisoi Theodore nolojen aatelismiestensä välissä. Hän ei vastannut sanaakaan. Irvistäen Facino katseli häntä.
"En olisi ikinä voinut tällaista uskoa, ellen olisi lukenut näitä rivejä", lisäsi hän, ojentaen paperit takaisin Bellarionille. "Anna hänelle hänen asiakirjansa ja lähtekäämme. Tuon elukan näkeminenkin inhoittaa minua." Ja puhumatta sanaakaan enää markiisille painui hän huoneesta.
Bellarion repi paperit pieniksi palasiksi, jotka heitti lattialle. Hän kumarsi ivallisen näköisenä ja olisi poistunut Stoffelin kanssa, mutta silloin koroitti valtionhoitaja äänensä.
"Kuulkaas, te kaksinaamainen temppuilija! Paljonko Facino maksaa teille tästä kavalluksesta?"
Bellarion pysähtyi kynnykselle. "Ei mitään herraseni. Hän on vain luvannut pitää huolta siitä, että teidän veljenpoikanne, markiisi Gian Giacomo, vihdoinkin pääsee oikeuksiinsa, koska hän jo on säädetyssä iässä, ja teidän vallastanne tehdään loppu."
Markiisi oli kuin puulla päähän lyöty. Hämmästyneenä hän kysyi:
"Ja mitä merkitsee Gian Giacomo teille, lurjus?"
"Sitä mitä hän on. Luuletteko, että muuten olisin ponnistellut hänen vapauttamisekseen kynsistänne. Sitä vartenhan toimitin hänet panttivangiksikin. Olen työskennellyt hänen hyväkseen kauemmin kuin saatatte aavistaakaan."
"Te! Hänen hyväkseen! Kuka teidät siihen on palkannut?"
Bellarion huokasi. "Pidätte varmaankin minua liikemiehenä, vaikka olen vain onnensoturi." Ja hän lähti huoneesta Stoffelin seuraamana.
III luku.
Sinä aamuna ratsasti Genovasta vahva joukko-osasto, joka suuntasi kulkunsa ylämaahan Scrivian laaksoa pitkin päämääränään Novi ja Facinon leiri. Facino se matkasi joukon keskipaikkeilla, mukavasti muulinajoneuvoissa lojuen. Hän ajatteli puolisoaan, joka ei sittenkään tainnut olla väärässä väittäessään, ettei Facino ollut tarpeeksi kunnianhimoinen.
Novista lähetti hän Carmagnolan Casaleen huolehtimaan kreivittären pikaisesta toimittamisesta Alessandriaan. Häntä ei haluttanut jättää puolisoaan Theodoren käsiin jonkinlaiseksi vastapantiksi. Markiisi Gian Giacomo oli näet edelleenkin Facinon hoteissa.
Kolme päivää myöhemmin saapui Facinon armeija, joka oli vähentynyt Theodoren kolmellatuhannella miehellä, Vigevanoon, jonka ulkopuolelle leiriydyttiin. Facinon kivulloisuus oli tähän pääasiallisena syynä. Hän ei tahtonut marssia Ticinon yli, ennenkuin saattoi istua satulassa.
Viikon kuluessa kondottieri milanolaisen lääkärinsä Mombellin avulla parani melkoisesti, mutta yhä kielteli lääkäri häntä lähtemästä liikkeelle. Sillävälin saapui kuitenkin moni milanolainen hänen leiriinsä.
Ensimmäisten joukossa oli rauhanhäiritsijä Pusterla, joka palavan kostonhimoisena kehoitti Facinoa hirttämään Gian Marian ja huudattamaan itsensä Milanon herttuaksi. Hän vakuutti, että kaikki ghibellinit olivat valmiita antamaan apuaan. Facino kuunteli tyynesti, mutta ei luvannut mitään.
Lopulta saapui myös herttua itse aivan kuin muina miehinä. Tämä osoitti miekkosen olevan aivan toivottomassa asemassa ja avuttomana. Hänen seurassaan olivat pahahenki della Torre, Lonate-lurjus ja kaartin kapteeni Bertino Mantegazza sekä kurja sadan miehen saattue.
Facino vastaanotti herttuan ja hänen lähimmät miehensä Vigevanon maaherran palatsissa.
"Teidän korkeutenne", lausui hän suudellessaan timanttisormuksilla koristettua herttuallista kättä, "tämä on minulle suuri kunnia. Luotatte siis uskollisuuteeni."
"Uskollisuuteenne!" Herttuan rumat kasvot olivat aivan valkeat ja otsalle ilmestyi kurttu. "Uskollisuusko on teidät nostattanut minua vastaan?"
"En ole noussut teitä vastaan, herra herttua. En ole koskaan taistellut teitä vastaan. Teidän vihollistenne kanssa olen sotani käynyt. Minä en halaja mitään muuta kuin palauttaa rauhan valtakunnassanne."
"Kaunista puhetta kapinoitsijan suusta!" jupisi Gian Maria heittäytyen nojatuoliin.
"Jos pitäisitte minua kapinoitsijana, ette olisi tullut tänne."
"Ettenkö olisi uskaltanut, vai mitä? Herramme luut, mies! Mitä tarkoitatte? Minä olen Milanon herttua."
"Koetan muistaa sen, teidän korkeutenne", mutisi Facino ja hänen äänessään värisevä viha sai della Torren hypistelemään herttuan hihaa.
Gian Maria muutti puheenaihetta, mutta ei suinkaan käytöstään."Arvaatte kai, miksi olen saapunut."
"Toivottavasti ilmaisemaan myöntymyksenne siihen, että jälleen saan teitä palvella."
"Äh! Phyh! Teette minut kipeäksi koreilla sanoillanne." Hän kävi äkäiseksi. "Mikä on hintanne? Häh?"
"Hintani? Mitä luulee teidän korkeutenne minulla olevan myytävänä?""Hieman kärsivällisyyttä, herra kreivi", rukoili della Torre.
"Luulenpa sitä osoittaneeni", vastasi Facino. "Muuten tästä olisi jo noussut melu." Hän oli vakavasti suuttunut.
Ja nyt piti tietysti hullun herttuan saada hänet raivoihinsa.
"Mitä? Uhkailetteko? Röyhkeä koira!"
Facinon kasvot muuttuivat lyijynharmaiksi. Muuan pitkä, nuori, siniseen ja hopeaan pukeutunut ylimys hänen seuruessaan purskahti äänekkääseen nauruun. Gian Marian hailakat, mulkoilevat silmät tuijottivat uskalikkoa ilkeästi.
"Nauratko, nulkki?" kärisi hän, hypähtäen pystyyn. "Mitä naurettavaa tässä on?"
Bellarion naurahti uudelleen ja vastasi: "Te itse, herra herttua.Omasta ansiostanne ette ole mitään. Milanon herttua olette ainoastaanJumalan armosta ja Facino Canen luvalla. Ja kuitenkin rohkenettekapinoida, kumpaakin vastaan."
"Älä huoli, Bellarion", murahti Facino. "En tarvitse asianajajaa."
"Bellarion", kertasi herttua, tuijottaen nuorta miestä käärmeeellisen näköisenä. "Muistanpa teidät entuudestaan ja muistan vastakin… Kyllä minä teidät vielä opetan."
"Jumal'avita! Teidät tässä opetetaan!" ärjyi Facino. "Lähtekää takaisin Milanoon odottamaan, kunnes ehdin sinne antamaan teille oppituntinne, ja kiittäkää luojaanne että olette isänne poika ja että minä muistan sen. Muuten ette pääsisi täältä elävänä. Tiehenne, ja siistikää käytöksenne ennenkuin kohtaamme jälleen, tahi muuten, niin totta kuin Jumala elää, suomin teidät omakätisesti."
Pelästyneenä vetäytyi Gian Maria taaksepäin kolmen seuralaisensa turviin. Tutiseva della Torre yritti tyynnyttää riehuvaa kondottieria.
"Herra! Herra! Tuo ei sovi arvollenne!"
"Vai ei! Mutta tuon juonikkaan kakaran arvolle sopii nimittää minua koiraksi! Häipykää, herra! Tiehenne, jok'ikinen! Näytä heille ovi, Bellarion! Heitä ulos Milanon herttua!"
Herttua seurueineen ryntäsi tiehensä, peläten pääsevänsä hengestään, ellei pitäisi kiirettä. Mutta hän ei palannut Milanoon, vaan jäi Vigevanoon. Myöhemmin illalla tuli della Torre uudelleen Facinon puheille yrittääkseen rakentaa rauhaa. Facino oli jo tyyntynyt hiukan ja lupasi ottaa vastaan herttuan vielä kerran.
Nuori ruhtinas saapui, tällä kertaa kohteliaana, ilmoittamaan, että hän kernaasti sallisi Facinon marssia Milanoon rauhallisissa aikeissa ja että kondottieri palautettaisiin holhooja-asemaansa. Lyhyesti: hän suostuisi kaikkeen, koska hän ei muuta voinut.
Facinon vastaus oli kursailematon ja selkeä. Hän ottaisi jälleen vastaan tehtävänsä edellyttäen, että hänet pysytettäisiin siinä kolme vuotta ja että suuri neuvosto vannoisi hänelle uskollisuudenvalan. Lisäksi oli Porta Giovia luovutettava kokonaisuudessaan hänen käytettäväkseen ja podestàn viran haltija, guelfi Sanseverino samoinkuin muutkin valtion viroissa olevat guelfit oli erotettava. Vihdoin oli Antonio della Torre, jota Facino piti pääsyyllisenä melkein kaikkiin selkkauksiin, karkoitettava maasta samoinkuin Lonatekin.
Viimeksimainittua ehtoa ei Gian Maria tahtonut hyväksyä. Hän vannoi, että se oli yritys riistää häneltä hänen uskollisimmat ystävänsä.
Neuvottelu siis päättyi ilman että oltaisiin päästy sopimukseen. Mutta kolme viikkoa myöhemmin hyväksyi herttua kuitenkin Facinon ehdot sellaisinaan. Keskiviikkona, marraskuun kuudentena päivänä, ratsasti Facino Cane, Biandraten kreivi, mahtavan armeijansa etunenässä Milanoon, ottaakseen jälleen hallitusohjat käsiinsä, ohjat, jotka hän oli päättänyt pitää lopun ikänsä. Sateesta huolimatta olivat kadut tulvillaan kansaa, joka tahtoi tervehtiä pelastajaansa.
Mutta vanhassa Broletton linnassa istui nuori herttua kuunnellen alamaistensa ilakointia, pureskellen kynsiään ja kiehuen raivosta.
Tässä on meidän kuitenkin muistettava, ennenkuin; ehdimme syventyä liian hartaasti Viscontien historiaan, että kronikkamme tarkoituksena on kuvata Bellarionin vaiheita ja että meidän sen vuoksi on tyydyttävä seuraamaan Gian Marian ja Facino Canen edesottamisia, vain sikäli kuin niillä on tekemistä Bellarionin kohtalon kanssa.
Vanhan Corion sekavissa asiakirjoissa tehdään yksityiskohtaisesti selkoa Facinon Milanoon paluun seurauksista. Niinpä sanotaan, että tieto hänen armeijansa vahvuudesta teki lopun Malatestan vallananastussuunnitelmista. Vanha guelfi tyytyi hallitsemaan Bresciaa ja Bergamoa, kunnes Facino kaksi vuotta myöhemmin lähti häntä vastaan Bergamoon. Facino olisi kukistanut hänet jo aikaisemmin, mutta hänellä oli kiireellisempiäkin asioita. Vignate oli jälleen aseissa, samoin Estorre Visconti ja hänen veljenpoikansa Giovanni Carlo sekä muuan kapinallisjoukko, jota johti herttuan oma veli, Pavian kreivi Filippo Maria Visconti. Malatestan ja Boucicaultin herruuden aikana Milanosta paenneet ghibellinit olivat Filippo Marialle uskotelleet, että hän nyttemmin oli Pohjois-Italian ghibellinien ainoa tuki ja turva. Tämä riitti Filippo Marialle hänen ruvetakseen havittelemaan herttuallista kruunua. Facinon palatessa Milanoon varustelihen Pavian kreivi paraikaa sotaretkeä varten, ja Facino sai tästä tiedon ollessaan kukistamassa joitakin kapinayrityksiä Desiossa ja Gorgonzolassa. Hän ei kuitenkaan hätiköinyt, vaan palautti ensin järjestyksen lähellä Milanoa olevilla seuduilla ja kiinnitti sitten vasta huomionsa Filippo Mariaan. Nopeasti marssitti hän armeijansa Paviaan, valloitti kaupungin rynnäköllä ja ryösti sen. Tämä tapahtui jouluyönä.
Pavian hävitys on hirvittävimpiä hävitysten historiassa ja tämä teko lienee suuren sotapäällikön elämässä ainoa, joka ei ole hänelle kunniaksi.
Facino kohteli Filippoa suunnilleen samoin kuin herttua-veljeä. Hän nimitytti itsensä Filippon alueitten holhoojahallitsijaksi ja määräsi valtion virkoihin miehiä, joihin saattoi luottaa.
Pavia jäi Facinon päämajaksi. Hän järjesti itselleen asunnon linnoituksessa ja haetti vaimonsa Alessandriasta. Biandraten kreivittären mukana saapui myös Valeria, Montferratin prinsessa, joka vihdoinkin sai kohdata Facinon hoivissa yhäti olevan veljensä. Valeria oli lähtenyt Casalesta yhtäaikaa kreivittären kanssa, ensi sijassa tavatakseen jälleen rakkaan veljensä, mutta myös päästäkseen markiisi Theodoren läheisyydestä. Mahdollisesti toivoi hän kaikessa hiljaisuudessa voivansa taivuttaa Facinon kukistamaan valtionhoitajan.
Mutta Facinolla oli tällä hetkellä kiireellisempää tehtävää. Valtionhoitajan asia sai jäädä odottamaan. Toukokuussa marssi suuri kondottieri Canturioon ja sieppasi kaupungin kädenkäänteessä. Pian seljälkeen otti hän haltuunsa Creman. Sillävälin oli Bellarion viidentoistasadan miehen kanssa ja Koenigshofenin tukemana lähtenyt Vignatea vastaan, tuhoten hänet tällä kertaa lopullisesti. Tämän tehtyään palasi hän Milanoon, missä hän Facinon muutettua Paviaan oli ollut kasvatusisänsä lähettiläänä.
Kaikesta tästä kertovat Corio ja Imolan veli Serafino sangen yksityiskohtaisesti ja laajasti, mainiten m.m., että Facino palkitakseen Bellarionin uskollisuuden ja korvatakseen hänen menettämänsä Astin kreivin arvonimen, taivutti Gian Marian korottamaan nuoren sankarin Gavin kreiviksi ja Milanon neuvoston kiinnittämään hänen kondottansa palvelukseensa kahdeksi vuodeksi kolmenkymmenentuhannen tukaatin kuukausipalkkaa vastaan.
IV luku.
Pavian autioissa puistoissa kohosivat puut lehdettöminä ja mustina lumen peittämästä, jäätyneestä maasta. Ticino-joki virtasi kohisten viidensadan jalan pituista siltaa kannattavien graniittipylväiden lomitse ja taaempana tavoittivat kaupungin lukuisat lumihuippuiset tornit harmaata joulukuun taivasta. Kaupungin tuolla puolen, syvän vallihaudan ympäröimänä, lepäsi jykevä, nelikulmainen, korallinpunainen linna, raudanluja, melkein valloittamaton varustus ja verraton palatsi, muuan mahtavien Viscontien loistavimpia muistomerkkejä, Petrarcan Italian ruhtinaallisimmaksi rakennukseksi kiittämä.
Linnan ylpeytenä oli kirjasto, avara nelikulmainen huone eräässä rakennuksen neljästä tornista. Huoneen lattia oli värillistä mosaiikkia, joka esitti lintuja ja eläimiä, katto taivaansininen, kultatähtien koristama, ja seinillä kaappeja, joissa säilytettiin noin yhdeksääsataa käsikirjoitusta ja samettiin, kulta- tai hopeabrokaadiin sidottua pergamenttikokoelmaa. Ne sisälsivät kaiken, mitä tunnettiin teologian, astrologian, lääketieteen, musiikin, geometrian, retoriikan ja muiden tieteiden alalta. Tässä huoneessa viihtyi suuren Gian Galeazzon nuorempi poika, arka ja tutkisteluihin innostunut Filippo Maria, parhaiten.
Nytkin hän istui kirjastossa räiskyvän hirsivalkean ääressä, pelaten shakkia uuden ystävänsä, herra Bellarion Canen, Gavin kreivin kanssa. Peremmällä huoneessa, kaksiosaisten ikkunain alla, istuivat Biandraten kaunis kreivitär, ylväs ruhtinatar Valeria ja hänen veljensä.
Ruhtinatar oli kumartunut syvään ompeluksensa, San Pietro in Ciel d'Oro-kirkkoon tarkoitetun kullan ja sinisenkirjavan alttariliinan yli, ja kreivitär haukotteli kauniisti kuvitetun Petrarcan "Trionfo d'amore"-jäljennöksen takana. Nuori markiisi istui toimettomana heidän välissään, katsellen sisarensa nopeita sormia. Äkkiä hän nousi, asteli pelaajien luo, istahti ja antautui seuraamaan heidän ajanvietettään.
Bellarionin vieressä oli kainalosauva ja hän oli ojentanut jäykän säärensä edessään olevalle jakkaralle. Siinä selitys, miksi hän istui rauhallisesti shakkia pelaten, vaikka paraikaa taistelu Malatestaa vastaan riehui Bergamon vuoristossa. Nuori kondottieri oli kokeilujensa uhri. Todistettuaan aikalaisilleen, että hyvin harjoitettu ja johdettu jalkaväki saattoi mainiosti pitää puolensa ratsuväkeä vastaan, oli hän kääntänyt huomionsa tykistöön. Kaksi kuukautta sitten oli hän tykistöllä yrittänyt tuhota Bergamon muurit, mutta tällöin oli muuan pomminheittäjä räjähtänyt, tappaen kaksi tykkimiestä ja murskaten hänen säärensä. Facino oli tästä saanut vettä myllyynsä, hän kun aina oli väittänyt tykistön olevan vaarallisinta käyttäjilleen.
Lääkäri Mombelli, joka oli jäänyt Facinon palvelukseen, oli sitonut säären, minkäjälkeen Bellarion oli nostettu muuliajoneuvoihin ja kuljetettu sateitten liottamia teitä Paviaan paranemaan. Hänen poistumistaan sotanäyttämöltä valittivat kaikki, lukuunottamatta Carmagnolaa, joka nyt sai vapaasti käytännössä toteuttaa omaa sotataitoaan, ja Filippo Mariaa, joka pian huomasi Bellarionin pelaavan shakkia mestarillisesti ja havaitsi hänessä muitakin miellyttäviä ominaisuuksia. Ruhtinatar Valeria, joka voittamattomien ennakkoluulojensa sokaisemana edelleenkin vihasi ja epäili Bellarionia, oli pahoillaan joutuessaan viettämään päivänsä saman katon alla. Turhaan Gian Giacomo, joka oli oppinut kunnioittamaan Bellarionia, koetti karkoittaa sisarensa syvälle juurtuneita epäluuloja.
Kun hän penäsi, että Bellarionia yksin oli kiittäminen hänen vapautuksestaan Theodoren kynsistä, suuttui neito pahanpäiväisesti.
"Meidän kiitollisuuttammehan tuo temppuilija vain havitteleekin. Hän toimi vain Biandraten kreivin antamien määräysten mukaan. Koko hänen elämänsä on todistus hänen kierosta luonteestaan."
"Eipähän, Valeria; ei ollenkaan. Sinä et voi kieltää hänen olevan, mitä koko Italia tietää hänen olevan. Hän on aikansa suurimpia sotapäälliköitä."
"Entä miten hän on asemansa saavuttanut? Onko hänessä ritarin miehekkyyttä, sotilaan urheutta? Koko maailma tietää hänen turvautuvan oveluuteen ja silmänkääntötemppuihin."
"Olet kuunnellut Carmagnolan juttuja", sanoi veli. "Hän antaisi vaikka silmänsä Bellarionin älystä."
"Sinä olet vielä poikapahanen", muistutti neito hieman tylysti.
"Ja Carmagnola on luonnollisesti kaunis mies." Ruhtinatar punastui. Satunnaisten käyntiensä aikana Paviassa oli Carmagnola osoittanut hänelle suurta huomaavaisuutta, teiskaroiden hänen läheisyydessään kuin paras riikinkukko.
"Hän on kunnioitettava herrasmies", vastasi hän kiivaasti. "Parempi on luottaa suorasukaiseen, reiluun sotilaaseen kuin viekkaaseen kiipijään, joka sitäpaitsi on antanut toisenkin todisteen kieroudestaan."
"Jos hän toimisi setäni hyväksi, niin jopa olisivat kummat nämä hänen keinonsa."
Neito silmäili veljeään säälivästi. "Bellarion ei näytä siltä mitä hän on. Niin sanoo maailma, enkä suinkaan yksin minä."
"Ja mitä luulet hänellä olevan mielessä nyt?" Ruhtinattaren katse kävi miettiväksi. "Kuka tietää, vaikkapa hän auttaisi setäämme tuhotakseen meidät, jotta hän sitten kukistaisi sedän päästäkseen itse hänen paikalleen? Mitäpäs, jos hän unelmoisi valtaistuimesta?" Gian Giacomosta oli mokoma ajatus mieletön. Hän nauroi.
"Jos olisit tarkannut hänen menettelytapojaan, Giannino, et puhuisi tuolla tavalla. Katsoppas, miten hän on kiivennyt nykyiseen asemaansa. Neljässä lyhyessä vuodessa on tämä tuntemattoman isän poika kohonnut ritariksi, Valkoisen Koiran komppanian kapteeniksi ja vihdoin Gavin herra kreiviksi."
Biandraten kreivitär olisi voinut oikaista ruhtinatar Valerian käsitykset Bellarionista monessa kohdin, sillä hän tiesi mikä oli alkusyynä neidon katkeruuteen. Kerran heidän keskustellessaan Bellarionista kreivitär oli sanonut:
"Vihaatte häntä kovasti."
"Ettekö te sitten vihaisi, jos olisitte minun sijassani?"
Mihin kreivitär, tuijottaen uneliailla silmillään ja hymyillen salaperäisesti oli vastannut: "Hyvin mahdollista."
Facinon puolison äänensävy ja hymy olivat askarruttaneet ruhtinattaren mieltä monta päivää. Hän oli kuitenkin joko liian ylpeä tai liian arka udellakseen enempää.
Kahdeksan viikkoa myöhemmin saattoi Bellarion jo sauvansa varassa liikuskella linnan ulkopuolella. Ruhtinatar ei voinut välttää kohtaamasta häntä, mutta hän varoi visusti lähtemästä yksin minnekään, missä Bellarion voisi hänet yllättää. Ja kun he kohtasivat toisensa, käyttäytyi hän aina kylmän kohteliaasti ja luotaantyöntävästi nuorta miestä kohtaan.
Bellarion ei ollut tietääkseenkään. Hän oli — ja siitäpä suurelta osalta hänen menestymisensä johtuikin — sangen kärsivällinen mies. Hän odotti päivää, jolloin voisi esittää laskunsa Theodorelle. Sinä päivänä ymmärtäisi ruhtinatarkin, ketä nuori mies oli palvellut. Mutta siihen mennessä sovitti hän käytöksensä tarkoin neidon oman esiintymisen mukaan. Hän ei etsinyt tämän seuraa, eikä kenenkään muunkaan, lukuunottamatta Filippo Marian, jonka kanssa pelasi shakkia tai keskusteli, käyttäen silloin tällöin tiedonlähteinään kirjaston aarteita. Aina Bellarionin saapumiseen asti oli Pavian kreivi pitänyt itseään taitavana shakinpelaajana. Mutta Bellarion otti häneltä luulot pois. Selviydyttyään aikaisemmin helposti voittajana otteluissaan sai hän nyt ähkiä ja hikoilla tarpeekseen, kyetäkseen edes puolustautumaan kunnialla.
Pelattiinpä taas kerran. Kreivi oli murissut tavallista vähemmän, sillä olipa hän saanut aikaan hyvinvalmistellun hyökkäyksen Bellarionin sivustaa vastaan, ja ensimmäisen kerran koko viikon aikana — peliottelut olivat aloitetut jo Bellarionin vielä ollessa makuulla — näki hän voiton häämöttävän. Leveästi hymyillen nosti hän juoksijan eteenpäin ja kuvitteli tekevänsä vastustajastaan matin kolmella tai neljällä siirrolla.
Vaikka hän oli vasta kaksikymmenvuotias, oli hän tavattoman lihava ja vetelä. Hän ei ollut pitkä, vaikka hän istuessaan siltä näytti, sillä hänen raajansa olivat kovin lyhyet. Kasvot olivat pyöreät kuin täysikuu ja yhtä kelmeät. Hänellä oli mahtava ihraleuka ja niska paksuilla palkeilla. Musta tukka oli sileä kuin samettikalotti ja etupuolella riippui pitkä suortuva melkein mustiin kulmakarvoihin asti, peittäen jalomuotoisen, älykkään otsan. Isältään hän ei ollut perinyt muuta kuin pitkän kyömynenän. Suu oli muodoton ja raaka ja pienet, mustat silmät kiillottomat kuin käärmeellä. Kaikkien tämän suvun jäsenten piirteet ilmaisivat julmaa luonnetta.
Vastatakseen Filippon siirtoon antoi Bellarion toisen hevosensa edetä.Ruhtinaan kimeä, melkein naisellinen nauru kajahteli huoneessa. Sittenhän huomautti: "Teidän on alistuttava välttämättömyyteen, Bellarion."Ja kätevästi koppasi hän hevosen pois pelistä.
Bellarionin kuningattarelle oli kuitenkin tie täten auennut. Hän ojensi kapean kätensä ja siirsi nappulaa. "Shakmatti, herra ruhtinas."
Uskomatta silmiään tuijotti Filippo Maria pelilautaa. Hänen suunsa loksahti auki ja lihavat posket värisivät. Tuntui melkein kuin olisi hän ollut purskahtamaisillaan itkuun.
"Antakoon Jumala teidän mädäntyä, Bellarion! Aina vain sama juttu! Suunnittelen ja harkitsen ja te olette vain ajattelevinanne puolustautumista, ja samalla kuitenkin pohditte kuoliniskun antamista." Hän lisäsi puolittain vakavasti, puolittain leikillisesti: "Te liukas ankerias! Aina teillä on jokin temppu tiedossa!"
Ruhtinatar Valeria kohotti katseensa alttariliinastaan. Bellarion aavisti saaneensa silmäyksen ja arvasi neidon ajatukset ja senvuoksi hän vastasi:
"Taistelukentällä olen kuullut nuo sanat vastustajieni suusta, mutta omat mieheni kiittävät taitavuuttani." Hän naurahti. "Totuus on kumma asia, teidän korkeutenne. Asian laatu riippuu aina siitä, mistä kulmasta sitä katselee."
Filippo Maria istui takakenossa, mahtava leuka rinnalla, lihavat kädet tuolin käsinojilla, mieli apeana.
"Enpä viitsi pelata enää tänään", sanoi hän.
Kahisevaan kullan- ja mustankirjavaan pukuun pukeutunut kreivitär lähestyi huoneen poikki.
"Antakaahan kun siirrän pöydän pois", sanoi hän. "Typerä peli.Ihmettelen totisesti, että viitsitte kuluttaa tuntikausia sen ääressä."
Filippo Maria rävähytti silmiään. Ne alkoivat tuikkia hänen katsellessaan kaunottaren täyteläistä, sopusuhtaista vartaloa. Bellarion oli huomannut tuollaisen katseen hänen silmissään jo aikaisemmin.
"On aivan inhimillistä väheksiä sitä, mitä emme ymmärrä", letkautti nuori kondottieri.
"Puolustatte luonnollisesti peliä senvuoksi, että aina voitatte.Teillehän, Bellarion, voittaminen ja loistaminen on kaikki kaikessa."
"Sama lienee laita muittenkin. Eikö teidänkin ylpeytenänne, madonna, ole juuri se mahti, jonka kauneutenne teille suo?"
Kreivitär vilkaisi Filippoa. Tämän katse painui. "Jopas hän nyt on kohtelias. Hän havaitsee minut kauniiksi."
"Muuten hän olisi sokea", virkkoi lihava nuorukainen, ja seuraavassa hetkessä käsittämätön ujous pani hänet punastumaan.
Kreivitär katsoi maahan.
"Bellarion sanoi", huomautti nuori Gian Giacomo, "että tämä on todellinen ruhtinaitten peli."
"Hän tarkoittaa", opetti Filippo, "että se paljastaa heille katkeran totuuden: valtio on riippuvainen hallitsijasta, mutta hallitsija puolestaan on riippuvainen toisista, ollen joskus itse merkityksettömämpi kuin mitättömin talonpoika."
"Antaakseen tämän opetuksen eräälle itämaiselle itsevaltiaalle", lisäsiBellarion, "keksi muuan filosofi tämän pelin."
"Ja tärkein pelin nappuloista on kuningatar, joka symbolisoi naista", sanoi Filippo Maria katsahtaen jälleen kreivitärtä.
Bellarion nauroi. "Haa! Tuo pelin keksijä, filosoofi, oli tosiaan asioista selvillä."
Mutta hän ei nauranut enää seuraavina päivinä nähdessään Pavian kreivin mielenkiinnon Facinon puolisoa kohtaan yhä kasvavan ja havaitessaan, että kreivitär sen kernaasti suvaitsi.
Vihdoin hän, yllättäessään kreivittären muutamana päivänä kirjastossa, päätti puhua suunsa puhtaaksi. Hän kompuroi ikkunaholvin luo, nojasi pieleen ja katsahti autioon puistoon. Lumi oli sulanut, mutta maa oli jäässä, harmaana kuin rauta.
"Bergamon leirissä tällainen pakkanen ei tunnu hauskalta", sanoi hän.
"Eipä suinkaan. Facinon olisi pitänyt majoittua talvileiriin."
"Siinä tapauksessa olisi keväällä pitänyt aloittaa alustatyö, joka nyt on jo puoliksi tehty."
"Ehkä se kuitenkin, ottaen hänen ikänsä ja leininsä huomioon, olisi ollut viisaampaa."
"Jokaisella ikäkaudella on omat kärsimyksensä, madonna. Muutkin kuin vanhat tarvitsevat sääliä."
"Teistä nokkuu viisautta yhtä helposti kuin muista hikeä." Ääni oli kirpeä. "Jos olisin kronikoitsijanne, kertoisin muutamasta filosoofisotilaasta."
Nojaten sauvaansa ja terveeseen koipeensa tarkkaili Bellarion häntä pää kallellaan. "Te olette kovin kaunis, madonna." Kreivitär ällistyi. "Herra meitä varjelkoon!" huudahti hän. "Olisiko sotilasfilosoofi loppujen lopuksikin vain tavallinen mies?"
"Tuollaiseen on toki suunne liian kaunis."
"Parhaat hedelmät, herraseni, ovat hieman hapahkoja. Onko minussa mitään muuta, mikä löytäisi armon silmissänne?"
"Minun silmissäni, madonna? Minun silmäni ovat varovaiset. Ne eivät nälkäisinä vaani toisten laitumia." Kreivitär katsoi häntä suuttuneena, mutta sitten kohosi puna hitaasti hänen kasvoilleen. Hän oli ymmärtänyt. Bellarion istuutui hitaasti nojatuoliin ojentaen huolellisesti jalkansa, joka päivä päivältä parani.
"Sanoin, madonna, että tämä talvi käy Bergamossa oleville raskaaksi. Viime yönä oli ankara pakkanen ja pian tulevat sateet, jotka muuttavat laakson kuravelliksi." Hän huokasi. "Olisitte varmasti pahoillanne madonna, jos teidän pitäisi vaihtaa Pavian mukavuudet leirielämään."
"Teillä on kuumetta taas. En ole ajatellutkaan poissiirtymistä."
"Ette. Mutta minä olen ajatellut teidän puolestanne."
"Te. Pyhä Maria! Olenko minä teidän käskettävissänne?"
"Siellä on sangen kylmä, madonna. Mutta te tarvitsettekin jäähdytystä. Velvollisuutenne puolisoanne kohtaan muistuvat varmasti siellä mieleenne."
Raivosta vapisten ponnahti kreivitär jaloilleen. Bellarion luuli saavansa lyönnin.
"Oletteko tullut tänne vakoilemaan minua?"
"Luonnollisesti, Nyt tiedätte, miksi katkaisin jalkani."
Kiehuvan kiukkuisena tuijotti kreivitär häntä. "Ruhtinatar Valerialla on teistä aivan oikea käsitys."
Bellarion kävi alakuloiseksi. "Jos olisitte jalomielinen, madonna — ei, jos olisitte edes rehellinen — ette antaisi hänen olla uskossaan, vaan oikaisisitte hänen käsityksensä. Te tiedätte totuuden. Mutta te ette ole rehellinen…"
"Ja tekö puhutte rehellisyydestä?" Kreivittären ääni oli masentunut ja hänen silmissään kimalsi kyyneleitä. "Luoja tietää, että olen ollut vilpitön teitä kohtaan, Bellarion. Juuri tämän vilpittömyyden te tulkitsette väärin. Voi minua!" Vaipuen tuoliin peitti hän silmänsä. Sääliessään itseään unohti hän kaiken muun. "Jos konsanaan ken, olen minä säälin tarpeessa, mutta te, Bellarion, te vain osoitatte julmuuttanne ja halveksumistanne."
Bellarion ei säikähtänyt ensinkään. Tuo väite oli aivan liiaksi epäjohdonmukainen tehdäkseen mitään vaikutusta.
"Teitä suututtaa, madonna, ettei Facino tahdo tehdä teistä herttuatarta. Ehkä hän sen kuitenkin tekee, jos olette kärsivällinen."
Kyynelet kuivuivat äkkiä.
"Tiedättekö jotakin?" huohotti kreivitär.
Bellarion tuuditti hänet ruusuisiin unelmiin, mutta varoi käyttämästä sanoja, jotka myöhemmin saattaisivat tuottaa ikävyyksiä.
Kreivitär kuivaili hitaasti silmiään ja poisti huolellisesti kaikki kyynelten jäljet. Sitten hän nousi ja tarttui nuoren miehen käteen.
"Kiitos, Bellarion-ystävä." Hänen äänensä oli hiljainen ja pehmeä. "Älkää olko peloissanne minun tähteni. Mitä on mieheni sanonut aikomuksistaan?"
"En voi paljastaa mitään salaisuuksia", hymähti Bellarion. "Sanotte, ettei minun tarvitse pelätä puolestanne. Mutta se ei riitä. Ruhtinaat ovat häikäilemättömiä. En tahdo jättää teitä vaaroille alttiiksi."
"Oi, mutta Bergamo! Asua leirissä talvella!"
"Ei teidän ole tarvis lähteä niin etäälle, eikä teidän ole pakko asua teltassa. Teidän sijassanne, madonna, vetäytyisin Melegnanoon. Linna on käytettävissänne. Se on paljon miellyttävämpi kuin tämä nykyinen asuntonne."
"Miellyttävämpi! Siellähän vallitsee täydellinen hiljaisuus."
"Seurahan tämänkin paikan hauskuutena on. Ottakaa ruhtinatar Valeria ja hänen veljensä myötänne. Tulkaa, madonna. Uhmaisitteko kohtaloa tällaisella hetkellä? Vaarantaisitteko loistavan tulevaisuuden paksun prinssipojan vuoksi?"
Kreivitär mietti. "Sanokaa", pyysi hän uudelleen, "mitä puolisoni on kertonut aikeistaan."
"Enkö ole jo sanonut tarpeeksi?" Tällä hetkellä keskeytti Filippo Maria heidän juttelunsa. Bellarion ei välittänyt vähääkään ruhtinaan synkästä ilmeestä. Kreivitärtä oli varoitettu. Hänen kunnianhimonsa oli voimakkaampi kuin hänen kevytmielisyytensä ja hän lähtisi varmasti matkalle Melegnanoon. Bellarion tunsi samanlaista tyydytystä kuin voitettuaan taistelun, eikä hänen tekaisemansa juttu painanut hänen mieltään ollenkaan.
V luku.
Talven rautainen käsi oli hellittänyt otteensa ja Pavian laajassa metsässä, jossa Gian Galeazzo niin mielellään oli metsästellyt, puhkesivat lehdet puihin. Yhä vielä oli Bellarion Filippo Marian linnassa, mutta hänen säärensä oli jo melkein terve ja vain heikko ontuminen ilmaisi, että se oli ollut kipeänä.
Nuori kondottieri puhui lähdöstään Bergamoon. "Tämä uneksiminen on jo kestänyt liiankin kauan", sanoi hän ruhtinaalle, joka kovin vastahakoisesti erosi uudesta ystävästä. Filippo Marian yksinäisyys oli käynyt vieläkin tuntuvammaksi senjälkeenkuin Biandraten kreivitär yhdessä Montferratin markiisin ja hänen sisarensa kanssa oli lähtenyt Melegnanoon.
Mutta kirjoitettu oli, ettei Filippo Marian pitänyt jäädä yksin, sillä samana iltana, jona Bellarion aikoi lähteä matkalle, tuotiin Facino vakavasti sairastuneena Paviaan. Ankara leinikohtaus oli pakottanut hänet lähtemään leiristä juuri kun pitkäaikainen piiritys näytti lupaavan tuloksia.
Vanha kondottieri oli laihtunut ja hänen kasvonsa olivat käyneet harmaankalpeiksi. Tukka oli melkein valkea. Mutta yhä oli hän täysissä hengenvoimissa, tulinen ja kärsimätön kuin ennen.
Heti perille päästyään meni hän vuoteeseen ja vannoi, että leini, jota hän nimitti jos jonkinlaisilla herjasanoilla oli siirtynyt aina vatsaan asti. "Mombelli ennusti sitä."
"Missä Mombelli on?" kysyi Bellarion. Hän seisoi Filippo Marian kanssa katosvuoteen ääressä.
"Mombelli — vieköön piru hänen sielunsa — jätti minut kuukausi sitten, jolloin vielä olin verrattain hyvissä voimissa, lähteäkseen herttua Gian Marian luo. Tällä lienee ollut aikomus nimittää hänet henkilääkärikseen. Senjälkeen on muuan pavialainen lääkäri hoidellut minua." Kivut panivat hänet voihkaisemaan. Tuokion kuluttua hän jatkoi: "Minua ilahduttaa, että olet terve jälleen, sillä sinua tarvitaan Bergamossa. Carmagnola on nyt päällikkönä, mutta hän on saanut määräyksen luovuttaa johto sinulle kun palaat."
Tästä määräyksestä Carmagnola tosin ei pitänyt, mutta hän ei rohjennut olla tottelematta kun Bellarion pari päivää tämänjälkeen saapui leiriin.
Bellarion tarkasti asemat eikä toimeenpannut mitään muutoksia. Hän ryhtyi vain kehittämään Facinon suunnitelmaa edelleen. Piiritystä ei enää voitu jatkaa, ja Malatesta oli siksi pahassa pinteessä, että hyökkäyksestä ja taistelusta tuskin muodostuisi kovin veristä. Viikon päivät Bellarionin saapumisen jälkeen ratsasti leiriin uupunut, loan tahrima mies. Vahdit pidättivät hänet ja ohjasivat hänet Serion rannalle pystytettyyn kauniiseen ja tilavaan majaan, jossa Facino oli asunut. Täällä havaittiin, että mies oli alati levoton Venegonon Giovanni Pusterla.
Bellarion nousi mustalla karhuntaljalla peitetyltä leposohvalta ja sulki kauniisti kuvitetun "Satiirien" jäljennöksen, jonka oli saanut lahjaksi Filippo Marialta. Hän viittasi pertuskamiestä poistumaan. Venegono oli pahanilmanlintu ja pahaa ennusti hänen kasvojenilmeensä nytkin.
"Huonoja uutisia, herra kreivi."
"Olette johdonmukainen", vastasi Bellarion. "Se on suuri hyve."
Venegono tuijotti häntä pitkään. "Antakaahan minulle juotavaa", pyysi hän "Taivas! Olen ratsastanut lepäämättä Paviasta asti. Caravaggiossa vain vaihdoin hevosta."