"Paviasta?" huudahti Bellarion. Hänen äänensävynsä muuttui. Kuitenkin riensi hän avittamaan vierastaan. Keskelle majaa nostetulla nelinurkkaisella pöydällä oli viinihaarikka ja muutamia kauniita maljoja. Bellarion täytti niistä yhden voimakkaalla, punaisella Valtelline-viinillä ja Venegono joi pitkin siemauksin. "Niin, olen johdonmukainen. Samoin on tuo helvetinsikiö Gian Maria."
Hän heittäytyi pehmustettuun kenttätuoliin ja laski maljan pöydälle.Bellarion nyökkäsi ja istuutui sohvalleen.
"Mitä kuuluu Paviasta?"
"Ei mitään. Sieltä nimittäin. Ratsastin sinne varoittaakseni Facinoa, mutta mieshän on sairaana. Hän ei pysty mihinkään, vaikka tahtoisikin, ja senvuoksi tulin tänne." Kumartuen eteenpäin ja vetäen henkeään syvään ilmoitti hän asiansa: "Della Torre on Gian Marian kutsumana palannut Milanoon."
Bellarion vartosi, mutta toinen ei jatkanut. "Hyvä. Eikö muuta?"
"Muuta? Eikö della Torren paluu merkitse mitään? Ettekö tiedä, että tuo kirottu guelfi, jonka Facino karkoitti sensijaan että hänen olisi pitänyt hirttää hänet, on Gian Mariaa yllyttänyt kaikkeen pahaan? Ettekö käsitä, että hänen paluunsa tietää onnettomuutta?"
"Mitä hän voi tehdä? Mitä voi Gian Maria tehdä? Heille saadaan pian tie pystyyn."
"Kyllä he sen taas tasoittavat." Venegono ponnahti! jaloilleen unohtaen kiihdyksissään väsymyksensä. "Della Torren saavuttua noin kuukausi sitten lähetettiin heti sanansaattajia Montferratin Theodoren, Vignaten, Esten ja Estorre Viscontin luo, kutsumaan heitä neuvotteluun."
Bellarion nauroi. "Neuvotelkoot ja liittoutukoot. Jos he ovat kylliksi hulluja tekemään sen, tuhoaa Facino koko heidän armeijansa niinpian kuin tämä Bergamon juttu on selvä. Unohdatte, että Facinolla on Italian tätänykyä voimakkain armeija. Luetteloissamme on yli kaksitoistatuhatta miestä."
"Hyvä Jumala! Tuntuu melkein siltä kuin istuisin kuuntelemassa Facinoa itseään." Venegono oli niin tuohtunut, että hän änkytti. Hänen silmänsä leimusivat. "Saman vastauksen sain häneltäkin."
"Miksi sitten vaivauduitte tulemaan tänne?"
"Toivoin teidän ymmärtävän, mitä hän ei ymmärtänyt. Puhutte aivan kuin armeija voisi tehdä ihmeitä. Unohdatte, että Gian Maria on yhtä myrkyllinen kuin hänen vaakunaansa kuvattu käärme. Kun ollaan tekemisissä myrkyn kanssa, on varovaisuus paikallaan. Jos Facinolle tapahtuisi jotakin, ei Milanon ghibellineille jäisi toivon kipinääkään."
"Mitäpä Facinolle tapahtuisi? Mitä te oikein vihjaatte?" Venegono silmäili häntä suuttuneesti. "Missä on Mombelli?" kysyi hän. "Miksi ei hän ole Facinon luona nyt kun Facino häntä tarvitsee? Tiedättekö?"
"Eikö hän ole Facinon luona? Eikö hän ole palannut vielä?"
"Palannutko? Herttuahan tahtoi nimittää hänet henkilääkärikseen. Veruke, hyvä ystävä. Gian Maria tahtoi vain poistaa taitavan miehen Facinon sairasvuoteen äärestä. Tiedättekö, ettei Mombellia ole nähty sitten hänen paluunsa Milanoon? Huhuillaan, että hän on kuollut, että herttua on murhauttanut hänet."
Bellarion mietti. Sitten hän kohautti olkapäitään. "Mielikuvituksenne vie teidät harhateille, Venegono. Jos Gian Maria tuumisi Facinon poistamista tieltään, keksisi hän varmasti tehokkaamman keinon."
"Myönnetään. Mutta teko osoittaa kuitenkin, minnepäin tuulet nyt käyvät."
"Niinpä niin", nyökkäsi Bellarion "Mutta te ette ole sanonut, mitä toivoisitte minun tekevän."
"Toivoisin teidän ottavan mukaanne vahvan joukko-osaston ja lähtevänMilanoon tekemään herttuan aikeet tyhjiksi sekä katsastamaan dellaTorrea hieman."
"Siihen olisi minun ensin saatava määräys Facinolta. Minulle on annettu tehtävä täällä, Venegono, eikä minun sovi unohtaa sitä. Asia saa odottaa kunnes Bergamo on valloitettu. Siihen ei kulu pitkälti aikaa."
"Ehkä kuitenkin liian pitkälti."
Mutta vuolaasta puhetulvastaan huolimatta ei Venegono saanut Bellarionia vakuutetuksi tai taivutetuksi. Ja vihdoin mies lähti pahasti mutisten ja syytellen sekä Bellarionia että Facinoa sokeudesta.
Bellarion piti Venegonon varoitusta vain yrityksenä saada henkilökohtaisia kalavelkoja suoritetuksi. Kolme päivää myöhemmin sai hän tietoja, jotka vielä vahvistivat tätä vakaumusta. Facino ilmoitti Melegnanosta kutsumansa puolison kirjoittamassa kirjeessä, että Momhelli vihdoinkin oli tullut takaisin ja että sairaus varmastikin pian saataisiin voitetuksi. Hän tunsi jo olonsa paremmaksi.
"Siinä nyt olivat Venegonon huhut", tuumiskeli Bellarion itsekseen ja naurahti tuon yltiöpään hupsutuksille. Hän tarkisti kuitenkin kantansa, kun muutamia päiviä tämänjälkeen sai uuden kirjeen, tällä kertaa kreivittären omasta aloitteestaan lähettämän.
"Puolisoni", kirjoitti kreivitär, "pyytää teitä heti tulemaan luokseen. Hän on niin heikkona, että Mombelli pelkää pahinta. Älkää hukatko hetkeäkään."
Kirje säikähdytti Bellarionia niin pahasti, ettei hän muistanut pelästyneensä sillä tavalla koskaan aiemmin. Jos ne, jotka syyttivät häntä kovuudesta ja sydämettömyydestä, olisivat nähneet hänen tuskansa tällä hetkellä, olisivat he varmastikin muuttaneet mielipidettään. Bellarion kutsui heti Carmagnolan puheilleen ja käski satuloida voimakkaan hevosen sekä varata kaksikymmentä keihäsmiestä saattueeksi. Hän lähti matkaan kuin tuulispää. Kolmessa tunnissa selvittiin Bergamon ja Pavian välisestä, neljänkymmenen englanninpenikulman pituisesta taipaleesta. Kaksi hevosta kuukahti, ennenkuin nuori kondottieri pääsi perille suureen linnanpihaan. Hoippuen ja tahriintuneena hän nousi portaita rakennukseen.
Jäämättä tapaamaan ruhtinasta riensi hän suoraa päätä Facinon huoneeseen. Verhojen takana, katosvuoteessa, makasi hänen kasvatusisänsä selällään, tylsänä, kasvot nahankarvaisina. Miespoloinen näytti melkein kuolleelta; vain rinta kohoili heikosti ja silmissä oli vielä himmeä loiste.
Bellarion laskeutui polvilleen vuoteen ääreen ja tarttui lämpimillä, voimakkailla käsillään sairaan peitteelle laskettuun käteen.
Harmaa pää kääntyi hieman pieluksella; jokin hymyntapainen häilähti kuihtuneilla kasvoilla, kylmät sormet puristuivat heikosti niitä pitelevän käden ympäri.
"Rakas poika, oletpa pitänyt kiirettä", sanoi vanha kondottieri heikolla korisevalla äänellä. "Mutta aika onkin täpärällä. Totisesti, ruumiini on jo kuollut. Mombelli sanoo, että leini lähestyy sydäntä."
Bellarion kohotti katseensa. Vuoteen takana seisoi kreivitär, nyreänä ja tuskaisena. Jalkopäässä odotteli Mombelli, ja ovensuussa palvelija.
"Niinkö on asianlaita?" kysyi Bellarion lääkäriltä. "Ettekö voi tehdä mitään?"
"Hän on Jumalan käsissä", mutisi Mombelli epäselvästi.
"Lähetä pois heidät", pyysi Facino osoittaen katseellaan lääkäriä ja palvelijaa. "Aikaa on niukasti ja minulla on monta asiaa sanottavana."
Mutta vähiin supistui Facinon sanottava. Hän pyysi nuorta kreiviä suojelemaan puolisoaan ja huolehtimaan myös Filippo Mariasta.
"Kuollessaan jätti Gian Galeazzo poikansa minun hoiviini. Lähden kohtaamaan hallitsijaani puhtain käsin. Jätän nyt saamani tehtävän sinulle. Muista aina, että Gian Maria on Milanon herttua ja, tapahtui mitä tahansa, pysy hänelle uskollisena, niinkuin toivot omien upseeriesikin pysyvän uskollisina sinulle."
Vihdoin Facino uupuneena ilmoitti haluavansa levätä. Bellarion lähti huoneesta ja tapasi Mombellin hallissa. Hän kehoitti lääkäriä menemään sairaan luo.
"Jään itse tänne siltä varalta, että hän kutsuisi minua", sanoi hän. Ja muistamatta omaa väsymystään alkoi hän astella edestakaisin tuossa merkillisessä huoneessa, jonka lattiamosaiikki kuvasi lintuja ja eläimiä ja jonka katto oli maalatusta lasista.
Hän oli yhä hallissa Mombellin palatessa puolta tuntia myöhemmin.
"Potilas nukkuu nyt", ilmoitti lääkäri. "Kreivitär on hänen luonaan."
"Vielä ei kaiketi loppu ole tullut?" kysyi Bellarion. "Ei. Loppu koittaa kun Jumala niin hyväksi näkee. Tämä voi vielä kestää muutamia päiviä."
Bellarion katsoi tohtoria tutkivasti ja huomasi nyt vasta hänen muuttuneen oudon näköiseksi. Mombelli oli iältään noin viidenneljättä vuotias ja hänellä oli aikaisemmin ollut hyvä ryhti, vahvat, valkoiset hampaat ja kirkkaat, tummat silmät. Nyt oli hän äärimmäisen laiha ja ryppyinen. Samettiviitta riippui kuin tyhjä säkki hänen harteillaan, kasvot olivat valjut ja silmät himmeät. Itse kasvojen muoto oli merkillisesti muuttunut. Yläleuka oli painunut sisään, niin että nenä ja leuka melkein koskettivat toisiaan, ja kun hän puhui, kuului vain epäselvää massutusta ja mutinaa. "Kautta pyhien, mies! Mitä teille on tapahtunut?" Mombelli säikähti sekä kysymystä että katsetta, joka tuntui tunkeutuvan hänen sielunsa syvimpiin sopukoihin. "Mi… minä olen ollut sairas", änkytti hän. "Kovin sairas. On ihme, että vielä olen hengissä."
"Mutta missä ovat hampaanne?"
"Tipahtaneet, kuten näette. Seuraus sairaudestani."
Kamala epäluulo heräsi Bellarionin mielessä. Hän muisti Venegonon kertomat huhut Mombellin kuolemasta. Tarttuen lääkärin hihaan talutti hän hänet ikkunan luo. Ja kun mies ilmeisestikin oli haluton antautumaan lähemmin tarkasteltavaksi, muuttuivat Bellarionin epäluulot varmuudeksi.
"Mikä tauti teitä vaivasi?"
Mombelli epäröi. Hän ei ollut valmistautunut sellaiseen kysymykseen."Se… se oli jotakin reumaattista särkyä", mumisi hän.
"Entä peukalonne? Miksi se on siteessä?"
Mombellin silmät kuvastivat äkillistä kauhua. Hänen hampaaton suunsa vääntyi. "Miksikö? Ah, tapaturma vain."
"Ottakaa side pois. Ottakaa pois se, mies! Tahdon nähdä haavan.Kuuletteko?"
Vapisevin sormin kääri Mombelli siteen auki. Bellarion kalpeni ja suuttumus leiskui hänen silmissään. "Teitä on kidutettu, tohtori. Gian Maria on antanut teidän 'paastota', niinkuin hän sitä nimittää."
Gian Marian "paasto" oli neljäkymmentä päivää yhtämittaa kestävä kidutus. Kunakin päivänä kiskottiin uhrilta yksi tai useampia hampaita, lisäksi kiskottiin päivittäin kynsi jostakin sormesta, lopulta revittiin silmät päästä ja sitten kieli suusta. Kun uhri vihdoin menetti järkensä, annettiin hänen armollisesti kuolla.
Mombellin värittömät huulet vapisivat, mutta ääntäkään ei kuulunut. Hän horjui, mutta sai tukea seinästä, ja Bellarion katsoi häntä tarkkaavasti.
"Mitävarten hän kidutti teitä? Mitä hän halusi teiltä?"
"En ole sanonut, että minua on kidutettu. Se ei ole totta."
"Ette ole sanonut niin, mutta teidän tilanne ilmaisee sen. Ette myönnä, koska ette uskalla. Mitä teiltä vaadittiin?" Bellarion tarttui häntä hartioista. "Vastatkaa."
"Oi, Jumala!" uikutti lääkäri painuen seinää vasten.
Häntä pyörrytti.
Mutta Bellarionin ilme oli armoton. "Tulkaa kanssani", sanoi hän ja vei melkein väkivaltaisesti tuon kurjan raukan käytävään sekä edelleen portaita alas suurelle linnanpihalle. Muutamassa holvikäytävässä maleksi Facinon henkivartijoita. Bellarion jätti Mombellin heidän käsiinsä.
"Tutkintohuoneeseen", sanoi hän lyhyesti.
Mombelli, joka oli aivan suunniltaan, huudahti surkeasti. Säälimätön Bellarion työnsi hänet luotaan ja sotilaat raahasivat hänet koillistornin alla olevaan kellarihuoneeseen. Siellä oli, keskellä epätasaista kivilattiaa, kidutuspenkki.
Bellarion oli seurannut jäljessä ja käski nyt sitoa lääkärin.
Sotilaat rupesivat hyvin vastahakoisesti kiduttajiksi, mutta Bellarion katsoi heihin kuin Vihan jumala itse, eivätkä he uskaltaneet olla tottelematta. Koko ajan kajahtelivat murtuneen miehen tuskanhuudot kellarissa. Vihdoin hän puolialastomana riistäytyi sotilaitten käsistä ja heittäysi Bellarionin jalkoihin.
"Kalliin Kristuksen nimessä, herra, säälikää minua! En voi kestää enempää. Hirttäkää minut, jos tahdotte, mutta älkää kiduttako minua enää."
Bellarion silmäili tuota kurjaa raukkaa, tuntien sielussaan mitä syvintä sääliä. Mutta armoton oli yhtä kaikki hänen ilmeensä ja kovana kajahti ääni.
"Teidän on vain vastattava kysymykseeni, niin täytän toivomuksenne.Hirtätän teidät enemmittä kidutuksitta. Miksi kidutti herttua teitä?Mihin tahtoi hän teitä taivuttaa?"
"Olette jo arvannut sen, herra. Senvuoksi näin minua koettelettekin. Mutta se on väärin. Olkoon Jumala todistajani — teette minulle vääryyttä! Jouduin ansaan ja minusta tehtiin välikappale, pahojen aikeitten täytäntöönpanija. Pysyin järkkymättömänä niinkauan kuin jaksoin, mutta lopulta en kestänyt enempää. Sellaista hintaa ei ollut, jota en olisi maksanut päästäkseni tuosta helvetistä. Olisin kernaasti kuollut, jos he olisivat vaatineet vain sitä. Ah, herra, jos olisin ollut roisto, ei minun olisi tarvinnut näitä kärsimyksiä sietää. He tarjosivat minulle aarteita, jotka olisivat tehneet minusta rikkaan miehen loppuiäkseni, mutta en huolinut niistä. He uhkasivat minua kuolemalla, mutta sitä en pelännyt. Vihdoin antoivat he minun 'paastota', kärsiä kaikki ne tuskat, joita tuohon herttuan keksimään pirullisuuteen sisältyy. He kiskoivat hampaat suustani, kaksi kunakin päivänä, kunnes niitä ei enää riittänyt. Olin nääntyä siihen. Senjälkeen he kävivät käsiksi kynsiini. Mutta kun he olivat kiskoneet irti vasemman peukaloni kynnen, olin kuitti. Suostuin heidän hirvittävään ehdotukseensa."
Bellarion viittasi sotilaille ja he nostivat Mombellin jaloilleen. Lääkäri ei kuitenkaan uskaltanut kohdata Bellarionin peloittavaa katsetta.
"Myönnyitte heidän vaatimukseensa ja lupasitte myrkyttää herraniFacinon, teeskennellen muka hoitavanne häntä. Siihen te suostuitte.Puhuitte 'heistä'. Keitä tarkoititte?"
"Herttua Gian Mariaa ja Antonio della Torrea." Bellarion muisti Venegonon varoituksen: "Hän on yhtä myrkyllinen kuin käärme hänen vaakunassaan."
"Heittiö-parka!" mutisi Bellarion. "Ansaitsette tosiaan armoa, mutta vain sillä ehdolla, että pelastatte kreivi Facinon."
"Voi, herra!" ulisi Mombelli väännellen käsiään. "Voi! Tuota myrkkyä vastaan ei mikään keino auta. Se vaikuttaa hitaasti, mutta varmasti. Hirttäkää minut, herra, ja tehkää tästä loppu. Jos en olisi ollut tällainen raukka, olisin hirttänyt itseni jo aikaisemmin. Mutta herttua uhkasi jatkaa kidutusta, ellen tottelisi häntä, ja sitä paitsi hän vannoi, että minun tottelemattomuutenikaan ei voisi pelastaa herra Facinoa. Hänellä kyllä riitti keinoja…"
Bellarion sekä inhosi että sääli miestä. Hän ei kuitenkaan edes ajatellut Mombellin surmaamista.
Tyynesti hän virkkoi: "Antakaa hänelle vaatteet takaisin ja viekää hänet säilöön, kunnes kutsun hänet luokseni uudelleen."
Näin sanottuaan hän kääntyi ja jätti hitaasti, mietteissään, maanalaisen kammion.
Päästyään linnanpihalle oli hän tehnyt päätöksensä. Vaikkapa henkensä uhalla tekisi hän nyt lopputilin Gian Marian kanssa. Ensimmäisen ja ainoan kerran näinä vaiherikkaina vuosina poikkesi hän viitoittamaltaan tieltä ja antautui seikkailuun, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen päämääränsä kanssa.
Ja pysähtymättä lepäämään tai syömään nousi hän satulaan, suunnaten matkansa kohti Milanoa.
Huhut olivat kuitenkin ehtineet ennen häntä ja ne olivat tienneet kertoa, ei ainoastaan, että Facino oli kuolemaisillaan, vaan että hän oli jo kuollut.
Gian Maria Viscontin kohtalo on mitä parhain todiste siitä, että rikosta seuraa rangaistus. Kuvaavampaa esimerkkiä tuskin voi historiasta löytääkään. Jo edellisenä perjantaina oli herttua saanut sekä Mombellilta että vakoojiltaan ilmoituksen, että myrkky oli tehnyt tehtävänsä ja että Facino makasi henkitoreissaan. Yhdessä della Torren ja Lonaten kanssa nautti Gian Maria tiedosta, ettei kondottierin rautainen kantapää enää painanut herttuaallista niskaa, eikä hän ylenpalttisessa riemussaan osannut pitää tietoa omanaan. Vielä mainitun perjantain iltana jutteli hän avoimesti hovissa Facinon kuolemasta; hovista levisi tieto kaupunkiin ja seuraavana päivänä tiesivät kaikki asiasta. Uutinen herätti suurempaa mielipahaa ja suuttumusta kuin ainakaan aikaisempi sitten Gian Marian herttuaksitulon. Facino oli ollut kansan turvana herttuan hirmuvaltaa ja ilkitöitä vastaan, ja poissaolevanakin milanolaisten tuki ja toivo. He olivat lujasti luottaneet siihen, että se päivä vielä valkenisi, jona hän palaisi. Facinon kuolema merkitsi herttuan hillittömän paheellisuuden vapaaksipääsyä ja kauhun aikojen koittoa milanolaisille. Mahdollisesti he hädissään liioittelivatkin onnettomuuttaan. Heistä tuntui kuin olisi maailmanloppu ollut käsissä. Sinä päivänä valtasi epätoivo kaupungin. Herttua olisi nauranut, jos hänelle olisi tästä kerrottu, sillä häneltä puuttui kokonaan kyky käsittää, että rehellisen miehen kuolemaa seuraa toivoton onnettomuus.
Mutta juuri kun oltiin vajoamassa epätoivon hetteeseen, havaitsivat eräät miehet, että nyt oli toimittava, jos koskaan. Nämä miehet kuuluivat johtaviin ghibellinisukuihin. Heidän joukossaan oli Bagioja, del Mainoja, Trivulzien jälkeläisiä, Aliprandeja ja monia muita. Heitä oli myös tuo samainen herttuallisen kaartin kapteeni Bertino Mantegazza, jonka kasvot Gian Maria oli ruhjonut rautaisella hansikkaalla, ja kiukkuisin kaikista oli Venegonon Giovanni Pusterla, jonka sukua herttua oli niin katkerasti vainonnut.
Ainoakaan heistä ei epäillyt, ettei herttua itse olisi ollut syypää Facinon kuolemaan. Tämä seikka vain lähensi Gian Marian tuhon hetkeä. Tuskinpa osasi tuo kurjimus aavistaa, että hän itse oli pannut päänsä pölkylle. Jos palautamme mieliimme kappaleen Viscontien historiaa, muistamme, että herttua eräänä toukokuun maanantaina uljaissa pukineissa lähti makuuhuoneestaan ollakseen läsnä messussa Pyhän Gothardin kirkossa, mutta tapasi eteisessä joukon aatelismiehiä, joita hän ei ollut hovissa nähnyt moniin aikoihin. Mantegazza, joka oli ollut vartiossa, oli laskenut heidät sisään.
Ennenkuin Gian Maria kuitenkaan ehti lausua julki hämmästystään, niin, ennenkuin hän kunnolla oli tilanteesta selvilläkään, hyökkäsi kolme miehistä hänen kimppuunsa.
"Tämän saat Pusterlalta!" huusi Venegono halkaisten tikarillaan herttuan kallon. Mutta ennenkuin Gian Maria kaatui, upotti Andrea Bagio veitsen hänen reiteensä, niin että valkoinen sääri hulvahti yhtä punaiseksi kuin sen kumppani.
Kun Bellarion iltahämyssä ehti Milanoon, tapasi hän Ticinon portin Paolo del Bagion ja hänen miestensä sulkemana. Nämä laskivat tulokkaan sisään vasta kun tämä ilmoitti olevansa Facinon luutnantti. Heti senjälkeen sai hän tietää, mitä oli tapahtunut. Nuori kondottieri purskahti peloittavaan nauruun. "Hullu miesparka!" sanoi hän. "Tuskinpa tiesi tuo narri kiduttaessaan Mombellia allekirjoittavansa oman kuolemantuomionsa." Nauru ja sanat saivat Bagion ihmeissään katselemaan hänen jälkeensä, kun hän jatkoi matkaansa.
Bellarion ratsasti läpi kansaa kuhisevien katujen. Melkein jokainen mies, jonka hän kohtasi, oli aseistettu. Muutaman taloraunion murskatun oven edessä roikkui raadeltu, verinen ruumis. Siinä kaikki, mitä oli jäljellä Squarcia Giramosta, julmasta koirienhoitajasta, jonka kansanjoukko oli tappanut ja ripustanut hänen oman revityn asumuksensa edustalle. Bellarion saapui vanhaan Brolettoon ja Pyhän Gothardin kirkolle, pysähtyen katsomaan herttuan ruumista, jolle joku portto oli siroitellut sylillisen ruusuja. Senjälkeen hän jatkoi matkaansa palatsin tallille ja ilmoitettuaan, ken oli, vaati itselleen levännyttä hevosta. Saatuaan ratsun suuntasi hän kulkunsa yhä taajenevien väkijoukkojen läpi takaisin Ticinon portille ja illan hämärtyessä aloitti hän toistamiseen tänä päivänä sen kahdenkymmenen penikulman taipaleen, joka on Milanon ja Pavian välillä.
Puoliyön jälkeen hän upiuupuneena hoippui Filippo Marian makuuhuoneeseen. Palvelija oli jo sitä ennen saanut ruhtinaan hereille.
Filippo Maria kohosi istualleen ja tuijotti silmiään räpytellen kammioon astunutta pitkää, nuorta miestä, joka oli ylt’yleensä loan peitossa.
"Tekö siinä, kreivi Bellarion? Oletteko kuullut, että Facino on kuollut— Jumala hänen sieluansa armahtakoon!"
Käheä, väsynyt ääni vastasi: "Kyllä, ja hänen kuolemansa on jo kostettu, herra herttua."
Valjut kasvot värähtivät ja turpeat huulet vapisivat. "Herra… herra herttua… sanoitte?" Kimeä ääni kuulosti hätäiseltä.
"Veljenne, herttua Gian Maria on kuollut, ja te olette nyt Milanon valtias."
"Milanon herttua? Minä…?" Rumissa kasvoissa kuvastui hämmennystä ja pelkoa. "Sanotte, että… Gian Maria on kuollut?"
Bellarion ei kaunistellut asiaa. "Eräät Milanon herrasmiehet lähettivät hänet tänään helvettiin."
"Jesus Maria!" ähkyi ruhtinas ja vapisi kuin haavanlehti. "Murhattu. Ja te…?" Hän kohensi asentoaan ja viittasi syyttävästi kädellään. Tosin hän ei rakastanut Gian Mariaa, mutta kukaan Visconti ei voinut sallia, että toinen Visconti otettiin hengiltä.
Bellarion nauroi. Muut olivat ehtineet ennen häntä, ja ehkä olikin parempi niin. Mutta hänen aikeistaan ei nyt ollut tarvis puhua.
"Herttua surmattiin hänen ollessaan matkalla messuun, juuri samaan aikaan kuin minä saavuin tänne Bergamosta."
Syyttävä käsi hervahti rentona peitteelle. Mustat, kiiluvat silmät olivat edelleenkin suunnatut kondottieriin.
"Luulinpa melkein… Vai on Giannino kuollut…? murhattu! Herra häntä armahtakoon!" Nämä viimeiset sanat hän lausui aivan koneellisesti. "Kertokaa minulle, miten se tapahtui."
Nuori mies kertoi, mitä tiesi, ja hoiperteli sitten huoneesta palvelijan tukemana. Tämä ohjasi hänet hänen omaan makuukammioonsa.
"Mikä maailma! Mikä lantakasa!" mutisi Bellarion itsekseen. "Ja miten hyvin apotti tämän tiesi. Pax multa in cella, foris autem plurima bella!"
VI luku.
Facino Cane, Biandraten kreivi, Novaran, Dertonan, Varesen, Rosaten, Valsassinan ja Maggiore-jarven alueitten (aina Vogognaan asti) herra, haudattiin suurin juhlallisuuksin San Pietro in Ciel d'Oro-kirkkoon.
Kaikki hänen kapteeninsa olivat Bergamosta kutsutut hautajaisiin.Hänen kirstunsa pääpuolessa seisoi hänen ottopoikansa Bellarion Cane,Gavin kreivi, ja alemmaksi olivat ryhmittyneet Carrriagnolan FrancescoBusone, Giorgio Valperga, Nicolino Marsalia, Werner von Stoffel jaburgundilainen Vaugeois.
Ainoastaan Koenigshofen ja piemontilainen Giasone Trotta olivat jääneet Bergamoon huolehtimaan armeijasta. Hautajaisten jälkeen kokoontuivat upseerit kuvastinsaliin kuulemaan Facinon viimeistä tahtoa ja määräyksiä. Facinon sihteeri luki ne sen pavialaisen notarion avustamana, joka kolme päivää aikaisemmin oli pannut paperille Facinon testamentin. Myöskin kreivitär, mustiin puettuna ja hunnutettuna, oli läsnä.
Saatiin tietää, että Facino oli jättänyt rikkaan ja kukoistavan Valsassinan ottopojalleen Bellarionille "osoitukseksi rakkaudestaan ja tunnustukseksi hänen uskollisuudestaan ja taidostaan." Carmagnola sai rahasumman, mutta loput omaisuudesta, maat ja palatsit ynnä neljäsataatuhatta tukaattia rahaa, oli määrätty leskelle. Vielä oli Facino ilmaissut toivomuksenaan, että Bellarion ottaisi johdettavakseen hänen kondottansa, ja muistuttanut upseereilleen, että yksimielisyys on voimaa, jonkavuoksi heidän tuli alistua Bellarionin päällikkyyteen ja viedä loppuun se tehtävä, jonka hän, Facino, oli aloittanut. Järjestys oli palautettava herttuakuntaan. Vihdoin jätti hän puolisonsa upseerien suojelukseen, kehoittaen heitä huolehtimaan siitä, että tämä voisi rauhassa ja huoletonna elää tiluksillaan.
Kun testamentti oli luettu, nousivat kapteenit ja lähestyivät madonnaBeatricea, joka istui pöydän päässä jäykkänä kuin eebenpuuveistos.Carmagnola, suuri keikari ja teeskentelijä, veti sirolla liikkeelläesiin miekkansa ja laski sen pöydälle.
"Madonna, jätän käytettäväksenne asemani, joka minulla oli herrani Facinon palveluksessa, kunnes ehken suvaitsette jälleen minut siihen kohottaa."
Hänen tekonsa tempasi muutkin mukaansa. Valperga seurasi heti esimerkkiä ja pian oli pöydällä viisi paljastettua miekkaa. Hiukan emmittyään ja hieman ivallisen näköisenä, kuten aina nähdessään jonninjoutavaa touhuamista, laski Bellarionkin säilänsä pöydälle.
Kreivitär nousi paikaltaan ja kiitti heitä liikutuksesta väräjävällä äänellä sekä ojensi heille heidän miekkansa takaisin. Ainoastaan Bellarionin miekka jäi pöydälle, minkävuoksi nuori kondottieri hiukan ihmeissään jäi huoneeseen muitten poistuessa.
Hitaasti istuutui madonna Beatrice jälleen nojatuoliinsa. Hitaasti kohotti hän huntua kasvoiltaan suunnaten kissansilmistään katseen nuoreen mieheen. Hänen otsansa oli hienosti kurtussa.
"Te epäröitte äsken, Bellarion, muitten osoittaessa minulle kunnioitustaan. Miksi? Eikö teillä ollut siihen halua?"
"Se oli temppu, joka sopii tämän maailman Carmagnoloille. Uskollisuutta ei osoiteta tuollaisilla menoilla, ja kaikenlainen teeskentely on sinänsä minusta vastenmielistä. Elämäni, kaikkeni asetan tinkimättä käytettäväksenne."
Syntyi hetken hiljaisuus. Kreivitär katsoi Bellarionia miettivästi."Ottakaa miekkanne", virkkoi hän sitten.
Nuori mies liikahti, mutta pysähtyi samassa. "Te ojensitte itse muille heidän miekkansa."
"Te ette ole muitten kaltainen. Teidän harteillenne on laskettu Facinon viitta. Missä määrin aiotte sitä käyttää?"
"Siinä määrin kuin herrani Facino toivoi. Olette kuullut hänen viimeisen tahtonsa, madonna."
"Kyllä, mutta en teidän tulkintaanne siitä."
337
"Sanoinhan, että olen kokonaan käytettävissänne, aivan niinkuin isäntäni pyysi."
"Niin — palvelette minua uskollisesti." Kauniin lesken povi kohoili kiivaasti. "Ettekö toivo mitään vastapalvelusta, Bellarion?"
"Palvelen teitä, koska olen kiitollinen siitä, mitä jo olen saanut.Minä olen velkaa — ette te, madonna."
Jälleen kiusallinen hiljaisuus. Kreivitär huokasi. "Teette tämän minulle kovin vaikeaksi, Bellarion." Hänen äänensä sortui.
"Minkä teen vaikeaksi?"
Madonna Beatrice nousi ja lähestyi ujosti nuorta miestä. Arasti laski hän valkoisen kätensä mustalle samettihihalle. Hiljaa ja miettivän näköisenä hän lausui:
"Ajattelette ehkä, että olen huonosti valinnut hetken sanoakseni, mitä minulla nyt on sydämelläni… Mutta minusta juuri tämä hetki on oikea, sillä nythän on asiat lopullisesti ratkaistava. Nyt meidän on päätettävä, mitä tietä tästälähtien on kuljettava."
Pitkänä ja suorana seisoi Bellarion hänen edessään, niin lähellä, että tunsi heikon hajuveden tuoksun hänen vaatteistaan.
"Odotan määräyksiänne, madonna."
"Määräyksiäni? Määräyksiäni? Hyvä Jumala! Mitä määräyksiä minulla olisi teille annettavana?" Kreivitär siirsi tuokioksi katseensa syrjään, mutta kohotti sen jälleen ja tarttui toisellakin kädellään Bellarionin hihaan. Valjuille poskille nousi heikko puna. "Puolisoni on jättänyt minulle suuren omaisuuden. Tahtoisin antaa sen teille astinlaudaksi valtaan ja kunniaan."
Hienoinen hymy ilmestyi nuoren miehen kasvoille hänen katsellessaan mustiinpuettua naista, joka nyt oli melkein hänen sylissään ja henkeään pidätellen odotti hänen vastaustaan.
"Tarjoatte minulle…", aloitti hän, mutta puraisi äkkiä huultaan.
"Ymmärrätte kai, mitä teille tarjoan? Tämä on tärkeitten päätösten hetki, Bellarion, sekä teille että minulle." Hän hivuttautui yhä lähemmäksi, jälleen kuolemankalpeana. "Yksimielisyys on voimaa. Niin lausui Facinokin testamentissaan. Meidän yksimielisyytemme, Bellarion, merkitsisi mahtavaa voimaa. Takanamme on Facinon suuri armeija, ikäänkuin selkänojana. Teidän ei tarvitse panna mitään rajoja kunnianhimollenne. Jos tahdotte, voitte kohota Milanon herttuaksi… niin, te jopa voisitte toteuttaa Galeazzon unelman, huudattaa itsenne Italian kuninkaaksi."
Bellarion hymyili avoimesti, mutta tummat silmät pysyivät vakavina.
"Maailma ja te ette ole koskaan epäilleet", sanoi hän kohteliaasti, "etten minä olisi kunnianhimoinen. Olette nähneet minun neljässä vuodessa kohoavan nimettömästä poikapahasesta ritariksi ja kreiviksi, olette nähneet köyhän opiskelijan kapuavan kunnian kukkuloille, ja siksi olette otaksuneet minun kuuluvan niihin, jotka ponnistelevat saavuttaakseen maallista menestystä. Mutta niin ei ole asianlaita, madonna. Olen työskennellyt aivan toisenlaiset päämäärät silmieni edessä. Kunnia, rikkaus, turhuutta kaikki, tyhjiä kuplia, leikkikaluja maailman lapsille. Saavutin rikkauksia ja arvonimiä, mutta ne eivät sokaise silmiäni, enkä ollenkaan niitä havittele."
Madonna Beatrice peräytyi hiukan ja katseli häntä melkein kauhistuneena. "Taivas! Tehän puhutte kuin munkki!"
"Mahdollisesti ajattelen munkin tavoin, ja se on aivan luonnollista, kun ottaa huomioon, missä olen kasvatettu. On vain yksi ainoa asia, joka pidättää minua tässä maailmassa, yksi ainoa tehtävä. Kun olen sen suorittanut, palaan takaisin luostarikammion rauhaan."
"Te!" Kreivitär oli vetänyt pois kätensä hänen käsivarreltaan ja huohotti kiivaasti. "Vaikka koko maailma on jalkojenne juuressa, jos vain haluatte! Hylkäisitte kaiken! Palaisitte munkkiuden yksinäisyyteen ja ilottomuuteen? Bellarion, te olette hullu!"
"Pikemminkin viisas, madonna. Mutta kuka sen tietäisi?"
"Entä rakkaus, Bellarion? Eikö maailmassa ole rakkautta? Eikö se kuitenkin tee kaikkia noita asioita, joita te pidätte arvottomina, arvokkaiksi?"
"Sovittaisiko se kaiken turhuuden?" huudahti Bellarion tuskaisena. "Tiedän, että rakkaus on valtava voima. Rakkaus tekee miehet hulluiksi, pedoiksi. Rakkauden tähden he murhaavat ja pettävät toisiaan."
"Herjaaja!"
Tuo huudahdus tyynnytti hieman.
"Olemme puhuneet rakkaudesta, madonna, te ja minä. Jos olisin kuunnellut teitä, jos olisin antanut kauneutenne lumota itseni, tuntisin nyt olevani petturi Facinon silmissä. Ette kaiketi ihmetelle, että epäilen rakkautta niinkuin epäilen kaikkea muutakin, mitä maailma voi minulle tarjota."
"Niinkauankuin Facino eli…" Kreivitär keskeytti. Hänen katseensa oli painunut lattiaan ja kädet lepäsivät ristissä hänen sylissään. "Nyt…" Avuttomana levitti hän kätensä ja antoi Bellarionin arvata aivoituksensa.
"Nyt on minun meneteltävä aivan samoin kuin Facinon eläessä."
"Enkö minä ole osa Facinon testamentista? Eikö hän jättänyt minua teidän suojelukseenne?"
"Pysyn aina uskollisimpana palvelijananne, madonna."
Kärsimättömänä kääntyi kreivitär pois, vastaamatta mitään.
Tällä hetkellä häiritsi heitä sileäksi kammattu ja höyli sihteeri. Pavian kreivi halusi tavata herra Bellarionia kirjastossa. Milanosta oli vastikään saapunut lähetti, jolla, oli tärkeitä uutisia.
"Sanokaa hänen korkeudelleen, että tulen."
Sihteeri poistui.
"Sallitteko, madonna, että nyt jätän teidät?"
Kreivitär nojasi raskaasti pöytään, eikä kääntynyt kohti. "Ah, menkää vain." Ääni oli käheä.
Mutta Bellarion viivähti vielä tuokion. "Miekka, madonna? Ettekö omin käsin anna minulle asetta, jota aion käyttää palveluksessanne?"
Madonna Beatrice katsoi häntä suoraan kasvoihin vastatessaan:
"Luulin, että kaikkinaiset menot olivat teistä vastenmielisiä." Hän vaikeni, mutta jatkoi, ennenkuin toinen ehti sanoa mitään: "Ottakaa itse miekkanne, te, joka niin täydellisesti olette kohtalonne herra."
Odottamatta Bellarionin vastausta hän kääntyi ja poistui huoneesta pitkän laahustimen lipuessa pitkin kirjavaa mosaiikkilattiaa.
Nuori kondottieri jäi katsomaan hänen jälkeensä, kunnes ovi sulkeutui.Sitten hän huokasi ja työnsi miekkansa takaisin huotraan.
Hän ajatteli Facinoa, joka tuskin vielä oli ehtinyt kylmetä kirstussaan, Facinon leskeä, joka oli puolisonsa niin surkeasti häpäissyt ja vihdoin nuorta ruhtinasta, joka paraikaa vartosi kirjastossa. Ja jotenkin johtuivat hänen ajatuksensa tapahtumaan, joka oli sattunut muutamia kuukausia sitten. Hän näki jälleen hengessään himokkaan katseen, jonka Filippo Maria oli luonut Biandraten kreivittäreen.
Hän sai päähänpiston. Madonna Beatrice oli pyrkinyt Milanon herttuattareksi, ja kautta taivaan, hänestä tulisi Milanon herttuatar.
Tämä puolittain ivallinen tuuma mielessään astui hän kirjastoon. Filippo Maria istui erään ikkunan alle nostetun pöydän ääressä. Hänen edessään oli muutamia auki levitettyjä pergamentteja, kirjoitusneuvot ja kyynärän pituinen norsunluusta tehty yksisarviaisen sarvi.
Ruhtinas oli tavallista kalpeampi ja hänen katseensa oli epävarma. Hermostuneesti hän teki joitakin kysymyksiä Facinon testamentista, pyytäen samalla anteeksi sitä, ettei itse voinut olla läsnä sitä luettaessa. Sitten hän otti pergamenttiasiakirjan ja jatkoi:
"Tässä on uutisia. Estorre Visconti on huudettu Milanon herttuaksi." Hän pysähtyi ja katsoi pienillä, mustilla silmillään edessään seisovaa, pitkää, nuorta miestä kasvoihin. "Joko olette tästä kuullut?"
"En, teidän korkeutenne."
"Mutta kuitenkaan ette hämmästy ollenkaan."
"Se on rohkea veto, ja messer Estorre menettää luultavasti päänsä, mutta asia ei tule ensinkään odottamatta."
Tihrusilmät suuntautuivat jälleen pergamenttiin, joka vapisi turpeissa sormissa.
"Fra Berto Caccia, Piacenzan piispa, on puhunut kansalle, kertoen veljeni murhasta ja luvaten Estorren nimissä Milanolle kultaisen ajan verovapauksineen ja muine helpot uksineen. Tuon äpärän jalkoihin on nyt laskettu kaupungin avaimet, tasavallan lippu ja herttuallinen valtikka." Hän pudotti pergamentin pöydälle ja kallistui taapäin nojatuolissaan ristien kätensä vatsalleen. "Tämä vaatii nopeata toimintaa."
"Kyllä me saamme Estorren pian kyllästymään korkeaan asemaansa."
"Haa!" Lihava naama muuttui melkeinpä ystävälliseksi ja katse viipyi odottavana nuoren kondottierin kasvoilla. "Jos nyt teette minulle hyvän palveluksen, Bellarion, havaitsette kyllä, että osaan olla kiitollinen." Bellarion huitaisi kädellään ja kävi suoraan käsiksi asiaan. "Voimme siirtää Bergamosta kahdeksantuhatta miestä. Piiritys on nyt lopussa ja neljätuhatta miestä riittää kyllä antamaan Malatestalle armoniskun. Ehkei Estorre-herra ole ottanut sitä huomioon. Kahdeksallatuhannella miehellä me helposti ajamme hänet pois Milanosta."
"Annattehan määräyksen heti? Minulle on kerrottu että armeija nyt on uskottu teidän käsiinne. Olette perinyt Facinon aseman, ja upseeritoverinne ovat tunnustaneet päällikkyytenne."
"Tuskinpa vain, teidän korkeutenne. Facinon kapteenit ovat vannoneet uskollisuudenvalan madonna Beatricelle, mutta ei suinkaan minulle."
"Entä… entä te?" Uutinen ei oikein miellyttänyt hänen korkeuttaan."Missä on teidän paikkanne?"
"Teidän korkeutenne sivulla, jos niin haluatte."
"Hyvä, hyvä. Mutta missä asemassa muuten olette?"
"Olen armeijan päällikkönä ja tehtävänäni on toimia kaikkien kreivittären määräysten mukaisesti."
"Kreivittären?" Ruhtinas liikahti levottomasti tuolissaan. "Entä jos… ellei kreivitär tahtoisikaan…" Hän väänteli avuttomana käsiään.
"En usko, että kreivitär asettuisi vastustamaan toivomuksianne."
"Ette usko? Niin — taivahan taatto! — miksikäs ei?" Hän nousi kiihtyneenä: "Minun täytyy saada tietää… annan kutsua hänet tänne." Hän kurottautui ottamaan soittokellon pöydältä, mutta Bellarion ehkäisi hänen aikeensa.
"Silmänräpäys vain, teidän korkeutenne. Ennenkuin annatte kutsua madonna Beatricen tänne, olisi ehkä parasta tarkkaan harkita, mitä hänelle sanotte."
"Mitäpä tässä olisi muuta sanottavaa kuin tiedustella häneltä, miten hän aikoo suhtautua suunnitelmiini?"
"Ja sitäkö te epäilisitte, herra ruhtinas?" Bellarion nauroi. Filippo Maria veti takaisin kätensä. "Tiedän, että kreivitär on mitä parhain ystävänne. Jopa niin hyvä, että minä — sanon sen suoraan — kerran sain aihetta huomauttaa hänelle hänen velvollisuuksistaan puolisoaan kohtaan."
"Ah!" Kalpeitten, pöhöttyneitten kasvojen ilme kävi ilkeäksi. Ruhtinas muisti kreivittären äkillisen viileyden taannoin ja odottamattoman muuton Melegnanoon ja käsitti nyt Bellarionin sormien olleen pelissä. "Pyhä Ambrosius! Jopa rohkenitte…"
"Minua pidetään rohkeana", muistutti Bellarion tyynesti.
"Niinpä niin". Ruhtinas antoi hämillään katseensa painua. "Mutta jos kreivitär kerran on ystäväni…"
"Hän on ollut, teidän korkeutenne, ja hän voi tulla siksi taas. Mutta ehkei yhtä helposti kuin ensi kerralla."
"Yhtä helposti? Mitä tarkoitatte?"
"Facinon leskenä hän on yhtä rikas ja mahtava kuin moni Italian ruhtinas. Hän omistaa laajoja alueita…"
"Jotka Facino anasti siitä perinnöstä, minkä isäni, herttua, jätti."Suuttunut Filippo värisi kuin mahtava, hyydelmä.
"Ne voitaisiin ehkä palauttaa herttuakunnalle rauhallista tietä."
"Minkälaista rauhallista tietä? Puhukaa suunne puhtaaksi."
Mutta vielä ei ollut aika sanoa asiaa suoraan. "Eikä kreivittärellä ole ainoastaan laajoja maa-alueita. Oikullinen onnetar on hänelle suonut muutakin. Noin neljäsataatuhatta tukaattia. Tarvitsette rahaa, teidän korkeutenne, voidaksenne palkata suuren armeijan, ja itsellänne teillä sitä tuskin on liiemmälti tällä haavaa. Onhan verotus olemassa. Kuitenkaan ei vasta asemaansa kohonnut ruhtinas voi luottaa siihen liiaksi. Kreivittärellä on kaikkea sitä, mitä tarvitsette, jopa taitavia miehiäkin käytettävissään."
"Ei sitä ole tarvis sanoa niin monta kertaa." Bellarion katsahti häntä sivusta ja nauroi. "Harvoinpa löytää ruhtinaskaan rikkaampaa morsianta."
"Morsianta?" Filippo oli hämmästyneen, jopa pelästyneen näköinen.
"Tyytyisikö teidän korkeutenne vähempään? Riittäisikö teille vain kreivittären apu, kun voisitte saada haltuunne hänet ja kaiken hänen omaisuutensa?"
Ruhtinas tuijotti häntä suu auki. Sitten hän hitaasti nuolaisi huuliaan ja siristi pieniä silmiään. "Tarkoitatteko, että naisin Facinon lesken, joka on minua puolta vanhempi?" Hän lausui joka sanan hyvin hitaasti ikäänkuin tarkoin niitä punniten.
"En ehdota sitä. Se ei ole minun asiani. Sitäpaitsi en tiedä, mitä kreivitär itse sanoisi. Mutta jos häntä haluttaa ruveta Milanon herttuattareksi, voi hän myös turvata teidän asemanne Milanon herttuana."
Filippo Maria retkahti tuoliinsa. Hänen kalpea otsansa oli hiessä. Hitaasti kuivaili hän sitä kämmenellään ja sotki alas valahtaneen hiustupsun. Vihdoin hieraisi hän valtavaa ihraleukaansa ja katsahti ylös kiiluvin silmin.
Emmittyään vielä tuokion ojensi hän kätensä ja kosketti soittokelloa. Tällä kertaa ei Bellarion estänyt häntä. Hän antoi nuoren ruhtinaan itse ratkaista pulmansa.
Ja lähtiessään huoneesta tiesi hän tarkoin, että vallanhimoinen ja kevytmielinen nainen nyt pääsisi päämääräänsä.
Hän, Bellarion, oli suorittanut loppuun tehtävänsä. Kreivitär saisi, mitä oli himoinnut, ja siitä muodostuisi samalla hänen rangaistuksensa.
VII luku.
Vieläkin kerran sai Bellarion suunnitelmansa toteutetuiksi ja niin tapahtui, että Filippo Maria Visconti kahdentenakymmenentenätoisena ikävuotenaan talutti alttarille kolmekymmentäyhdeksänvuotiaan Biandraten leskikreivittären.
Tämä oli nuorena tyttönä ollessaan, valtaa ja kunniaa himoiten, suostunut puolisoksi kahtakymmentä vuotta vanhemmalle miehelle; samasta syystä hän nyt, keski-ikäisenä naisena, meni naimisiin melkein yhtä paljon nuoremman miehen kanssa. Hän ei ollut tarpeeksi älykäs käsittääkseen, että ne edut, jotka suuri ikäero oli suonut hänelle Facinoon nähden, nyt olivat ovelan ja julman ruhtinaan puolella. Mutta tämä asiahan ei oikeastaan kuulu tarinaamme.
Estorre Visconti yritti turhaan puolustaa anastamaansa asemaa Gian Marian laillista seuraajaa vastaan. Filippo Maria piiritti Carmagnolan avustamana seitsemäntuhannen miehen kanssa Milanon, sillävälin kuin Bellarion lopullisesti valloitti Bergamon. Päästäkseen tästä jutusta niin pian kuin mahdollista, soi nuori kondottieri Malatestalle helpot antautumisehdot. Hän palautti nopeasti järjestyksen kaupungissa, jätti sinne vankan varusväen luotetun upseerin johtoon, ja kiirehti armeijoineen Filippo Marian avuksi. Tämä johti sotatoimia Monte Lupariosta käsin, kolmen penikulman päässä Milanosta. Jo neljä viikkoa oli ruhtinas vetelehtinyt täällä saamatta juuri sanottavia aikaan. Estorre puolestaan oli kutsunut aseisiin jokaisen kynnelle kykenevän miehen. Oli välttämätöntä päästä ratkaisuun pian, ja muutaman uskollisen sotilaan seuraamana riensi Bellarion heti perille saavuttuaan Porta Giovian linnoitukseen, jonka vouti, Vimercati, oli uljaasti taistellut Estorrea vastaan. Linnan muureilta kutsutti hän torventoitotuksilla kansaa kokoon ja luki senjälkeen Filippo Marian julistuksen, jossa ruhtinas vakuutti, ettei ollut mitään pahaa pelättävissä, jos kaupunki heti antautuisi. Siinä tapauksessa säästyisivät asukkaat ryöstöltä ja teloituksilta, eikä ketään rangaistaisi.
Tieto tästä levisi joka suunnalle sillä seurauksella, että illan pimetessä kaikki Estorren kannattajat olivat hänestä luopuneet. Hänellä ei ollut enää muita kuin palkkasotureita käytettävissään. Näiden avulla hän seuraavana aamuna raivasi itselleen tien Comasinan portin kautta kaupunkilaisten paraikaa ottaessa vastaan uutta herttuaansa Milanon toisella laidalla.
Filippo Maria ratsasti kaupunkiin kuormastojonon jäljessä ja verrattain pienen saattueen seuraamana. Eläköönhuudot, joilla hänet otettiin vastaan, rohkaisivat häntä jonkunverran matkalla läpi kaupungin Porta Giovian linnaan, jonne hän aikoi majoittua. Filippo Maria ei tahtonut kuulla puhuttavankaan vanhasta Brolettosta ja hovihumusta. Hän oli sellaiseen liian hiljainen ja arka.
Herttua palkitsi kaikkia upseereitaan suurenmoisesti, mutta Bellarion oli kuitenkin se, joka sai uljaimman tunnustuksen. Hänen oikeutensa Valsassinaan vahvistettiin, jopa tehtiin perinnölliseksi ja lisäksi korotettiin Valsassina ruhtinaskunnaksi.
Bellarion jäi marsalkkana herttuan palvelukseen. Kesällä ja syksyllä 1412 hän lopullisesti puhdisti herttuakunnan kaikista vallantavoittelijoista ja kapinoitsijoista, jotka tähän asti olivat milloin siellä, milloin täällä kohottaneet päätään.
Rauha palautettiin valtakuntaan ja teollisuus vapautui vihdoinkin niistä kahleista, joissa se oli ollut Gian Galeazzon kuolemasta lähtien. Hitaasti palasi jälleen vauraus Milanoon, ja kansa kiitti taivasta, jonka vallanpitäjä ilmeisesti oli muistanut heitä kovin vähän näihin asti.
Filippo Maria olisi mahdollisesti tyytynyt Milanon takaisinvaltaamiseen ja rintamaitten jättämiseen sillensä; hän olisi kaiketi kernaasti lähettänyt pois kalliit palkkajoukot, mutta Bellarion yllytti häntä yhä uudestaan toimintaan ja nitisti hänen aran vastahakoisuutensa älykkäällä todistelulla.
"Jättäisittekö tyynesti rauhaan kaikki nuo kapinoitsijat, jotka ovat ryöstäneet omaisuutensa isältänne? Häpäisisittekö näin hänen muistonsa ja oman nimenne, herra herttua?"
Hän teeskenteli kiihkeyttä, jota todellisuudessa ei ollenkaan tuntenut. Hän ei välittänyt enempää Gian Galeazzon valtakunnan kuin Englannin kuningaskunnankaan eheydestä. Hänelle merkitsi jotakin vain se, että jokaisen kapinoitsijan tuho oli kuolinkellon helähdys Montferratin Theodorelle. Tätä tietä pääsisi hän suorittamaan loppuun oman tehtävänsä, sen, jonka oli aloittanut viisi vuotta sitten, ja jonka hyväksi oli työskennellyt, mihin ikinä oli ryhtynytkin. Hän oli kärsivällisesti odottanut aikaansa. Kyllästyneenä hänen alituisiin huomautuksiinsa kutsui herttua lopulta virkamiehet ja kondottierit neuvottelemaan asioista.
Bellarion ehdotti heti, että aloitettaisiin Vercellin takaisinvaltaamisella, Vercelli kun oli valtion turvallisuuden kannalta katsoen aivan tärkeimpiä kaupunkeja.
Herttuan pääministeri, Beccaria, pani vastalauseensa.
"Ehdotuksenne on perin kummallinen, herra Bellarion, kun muistamme, että te itse yhdessä Biandraten kreivin kanssa toimitte Vercellin markiisi Theodoren käsiin."
Bellarion murskasi hänet logiikallaan. "Mitä kummaa siinä on?Päinvastoin on ehdotukseni vallan luonnollinen. Olin silloin toisellapuolella ja pidin Vercellin valtaamista markiisi Theodorelle tärkeänä.Nyt kun olen vastakkaisella puolella, on minusta yhtä tärkeätä, ettäVercelli otetaan markiisilta pois."
Hänen sanojaan seurasi tuokion hiljaisuus. Suuresta nojatuolistaan tähyili Filippo Maria uneliaasti läsnäolevia. "Mikä on upseerien mielipide?" kysyi hän. Joku kapteeneista oli tehnyt vastaväitteen tapaisen. Suorasukainen Koenigshofen vastasi:
"Minun mielipiteeni on sama kuin Bellarionin. Tunnen hänet tarpeeksi hyvin luottaakseni häneen joka suhteessa."
Giasone Trotta ilmaisi kysymättä olevansa samaa mieltä. Filippo Maria kääntyi Carmagnolaan, joka istui mietteisiin vaipuneena. "Entä te, herraseni?"
Carmagnola pudisti vaaleata päätään ja Bellarion valmistautui jo taisteluun. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen oli Carmagnola ensi kerran koko heidän tuttavuutensa aikana aivan samaa mieltä kuin hän.
"Kannatan herra Bellarionia, teidän korkeutenne. Me, jotka seurasimme kreivi Facinoa hänen liittoutuessaan Montferratin Theodoren kanssa, tiedämme, että markiisi on voimakas ja hillittömän kunnianhimoinen mies. Niinkauankuin Vercelli on hänen hallussaan, on se ainaisena vaarana Milanolle."
Valperga ja Marsilio, jotka tähän asti olivat epäröineet, ilmaisivat tämänjälkeen myös kantansa. Upseerit olivat loppujen lopuksi aivan yksimielisiä. Filippo Maria punnitsi asiaa hetkisen. "Ette kaiketi unohda, hyvät herrat, että minulla on valtti, jolla markiisi Theodore kyllä pidetään kurissa, nimittäin panttivanki, hänen oma veljenpoikansa Gian Giacomo. Miksi nauratte, Bellarion?"
"Panttivanki otettiin yksinomaan sitä varten, että Montferratin ruhtinas saataisiin pelastetuksi. Carmagnola on jo kertonut, että Theodore on voimakas mies ja kunnianhimoinen. Hänen päämääränään on saada nimiinsä Montferratin valtaistuin. Nyt hän on vain valtionhoitaja. Päättäkää itse, teidän korkeutenne, mahtaisikohan Theodore panna kovinkaan pahakseen, jos panttivangille jotakin tapahtuisi."
Keskusteltiin pitkän aikaa. Vihdoin ilmoitti Filippo Maria, että hän tahtoi harkita asioita itsekseen ja antaisi tuonnempana tiedon päätöksestään. Tämänjälkeen hän lopetti neuvottelun.
Kokoushuoneesta poistuttua tekivät upseerit oudon havainnon. Bellarion näytti hierovan ystävyyttä Carmagnolan kanssa. Valssassinan vastaleivottu ruhtinas pisti nimittäin kätensä Francesco Busonen kainaloon ja vei hänet syrjään.
"Tekisitte suuren palveluksen, Francesco, jos lähettäisitte sanan ruhtinatar Valerialle ja hänen veljelleen ja kehoittaisitte heitä ensi tilassa tulemaan Milanoon. Heidän olisi heti pyydettävä herttuaa asettamaan Gian Giacomo Montferratin valtaistuimelle. Hän on jo täysi-ikäinen ja vain hänen poissaolonsa Montferratista tekee Theodorelle mahdolliseksi toimia oman päänsä mukaan."
Carmagnola katsoi häntä epäluuloisesti. "Miksi ette lähetä sanaa itse?"
Bellarion kohautti olkapäitään ja levitti käsiään. "Ruhtinatar ei oikein luota minuun. Hän epäilisi minun lähettämääni sanomaa."
Carmagnolan siniset silmät tuijottivat nuorta ruhtinasta miettivästi."Minkälaista peliä pelaatte?"
"Huomaan, että tekin epäilette minua."
"Olen aina epäillyt teitä."
"Lausuitte suuren kohteliaisuuden", vastasi Bellarion.
"Niinkö? En ainakaan oman käsitykseni mukaan."
"Jos olisitte ymmärtänyt, ette olisi sitä lausunutkaan. Olette suora, Carmagnola, ja senvuoksi kunnioitan teitä, Minä en ole suora, ja siksi te ehken vielä kunnioitatte minua, jos sattuisitte kerran maailmassa ymmärtämään, mikä on ollut kysymyksessä. Tiedustelitte, minkälaista peliä pelaan. Vastaan: muuatta peliä, joka alkoi aikoja sitten ja jossa tämä on viimeinen siirto. Liitto, jonka sain aikaan Facinon ja Theodoren välillä, oli pelisiirto sekin; Gian Giacomon ottaminen panttivangiksi tönien siirto, samoin kuului peliin Vercellin valtaus ja Genovan herruuden toimittaminen Theodorelle. Kiihoitin hänen vallanhaluaan, niin että hän lopulta kävi vaaralliseksi herttuakunnalle, kunnes nyt on koittanut päivä, jolloin herttuan sivulla seisten saan hänet lopullisesti tuhotuksi. Minullahan täytyi olla jokin syy voidakseni aloittaa taistelun häntä vastaan."
Silmät suurina tuijotti Carmagnola häntä. "Pyhä Ambrosius, jopas pelaatte korkeata peliä!" Bellarion hymyili. "Puhun teille vilpittömästi. Selitän, mihin pyrin. Pitkäpiimäistä juttua tietysti kaikki tämä, mutta miten saisin muutenkaan epäluulonne hälvennetyksi? Tarvitsen, nähkääs, apuanne."
"Pistääksenne minut talonpojaksi shakkilaudallenne?"
"Älkää sanoko niin. Francesco Busone on paremman arvoinen."
"Niin on, jumaliste. Olen iloinen, että käsitätte sen."
"Olisinko puhunut asioistani mitään, ellen olisi sitä ymmärtänyt?" virkkoi Bellarion ikäänkuin vahvistaakseen toveriaan uskossa, vaikka huomasi, ettei tällä ollut harmaata aavistustakaan, mistä oli kysymys.
"Kertokaa minulle, mitä varten olette tehnyt kaikki nämä suunnitelmat."
Bellarion huokasi. "Ehkäpä vain omaksi huvikseni. Tämä on minusta perin mielenkiintoista hommaa. Facino sanoi minua synnynnäiseksi strateegiksi. Tällainen suurpiirteinen strategia elämän taistelutantereella antaa ikäänkuin väljemmän liikkumatilan taipumuksilleni." Hän nojasi mietteliäänä leukaansa käteen. "Ei tässä luullakseni ole mitään muuta." Äkkiä hän kysyi: "Lähetättekö sanan?"
Carmagnola mietti myös. Olipa hänkin uneksinut, haaveillut pelistä, jossa Bellarion vuorostaan saisi näytellä talonpojan osaa.
"Lähden itse Melegnanoon", vastasi hän.
Tuskaisena ja kärsimättömänä oli ruhtinatar Valeria odotellut kohtalon kääntymistä. Carmagnolan tulo herätti hänessä toiveita siitä, että sietämätön tilanne vihdoinkin päättyisi.
"Madonna", sanoi Carmagnola, "tulen pyytämään, että ryhtyisitte toimeen omien ja veljenne laillisten oikeuksien palauttamiseksi. Ei tarvita muuta kuin anomus herttualle. Hän on heti valmis seuraamaan antamaani neuvoa: marssimaan vallananastaja Theodorea vastaan ja tuhoamaan hänet."
Ruhtinatar hengähti syvään. "Tekö olette neuvonut häntä siihen, herrani? Antakaa kun kutsun veljeni tänne, että hän saa kiittää teitä ja tutustua rohkeaan ja rehelliseen ystävään."
"Olen hänen ystävänsä ja teidän palvelijanne, madonna." Carmagnola kohotti valkean käden huulilleen. Kyyneltynein silmin katseli ruhtinatar Valeria kumartunutta, kaunista päätä. "Niin, madonna, nyt kantavat minun teidän hyväksenne tekemäni suunnitelmat vihdoinkin hedelmän."
"Teidän suunnitelmanne?"
Neito rypisti kulmiaan ja Carmagnola naurahti. Hyvin hauska ja naurunhaluinen herrasmies, tämä Francesco Busone.
"Juuri niin. Nyt on hetki lyönyt. Anomus vain Filippo Marialle ja armeija lähtee liikkeelle. Niin totta kuin johdan sitä, olette te nyt saapa oikeutta, te ja veljenne."
"Kukapa muukaan armeijaa johtaisi kuin te?"
Carmagnolan kasvot synkistyivät. "Onhan siellä Bellarion Canekin."
"Tuo pojanjolppi!" Neito kimpaantui pahanpäiväisesti. "Hän on sitäpaitsi valtionhoitajan miehiä. Juuri hän auttoi markiisi Theodorea pääsemään Vercellin ja Genovan herraksi."
"Siihen hän ei koskaan olisi kyennyt, ellen minä olisi avittanut", vakuutti Carmagnola. "Tein sen vain saadakseni jonkin syyn aloittaa taistelun markiisi Theodorea vastaan, jos myöhemmin asettuisin herttuan puolelle."
"Ah! Sepä oli nerokasta! Kiihoititte hänen vallanhimoaan, niin että hän lopulta menetti arvostelukykynsä kokonaan."
Carmognola pöyhistelihen. "Korkeata peliä. Mutta kaikki on tähän asti sujunut hyvin. Jos epäilette Bellarionia…"
"Epäilen?" Ruhtinatar naurahti katkerasti ja kertoi, miten Bellarion Theodoren vakoojana oli koettanut saada sisarukset satimeen ja kuinka hän oli murhannut uskollisen kreivi Spignon.
Carmagnola teki parhaansa hänkin saadakseen Bellarionin mahdollisimman huonoon valoon, ja parjasi häntä kaikin tavoin matkalla Milanoon, missä hän heti hankki sisaruksille pääsyn herttuan puheille.
Filippo Maria otti heidät vastaan pienessä huoneessa, joka hieman muistutti hänen kirjastoaan Paviassa. Täälläkin oli kirjoituspöytä kirjaniteineen ja pergamenttikääröineen, vieläpä tuo kuuluisa yksisarvisen sarvikin, joka, kuten kaikki tietävät, on mitä parhain ruumiin ja sielun tautien torjumiskeino. Ikkuna antoi San Donato-pihalle, missä lokakuun aurinko kultasi muurin punaiset tiilet.
Herttua tervehti tulokkaita ystävällisesti ja istuutui sitten tutkimattomana kuin paksu epäjumalankuva kuuntelemaan, mitä ruhtinattarella oli sanottavana.
Kun neito oli esittänyt pyyntönsä, nyökkäsi herttua hitaasti ja kutsutti Valsassinan ruhtinaan puheilleen. Nimi ei ilmaissut Valerialle mitään, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt kuulla Bellarionin uusimmasta arvonimestä.
"Annan vastaukseni hiukan myöhemmin, madonna. Olen jo oikeastaan tehnyt päätökseni toivomaanne suuntaan, mutta minun on keskusteltava Valsassinan ruhtinaan kanssa eräistä käytännöllisistä asioista. Sillävälin ohjaa herra Carmagnola teidät ja veljenne herttuattaren luo. Hän ilahtuu suuresti saadessaan tavata teidät." Hän rykäisi. "Näkemiin siis."
Kumarrettiin kohteliaasti, mutta ennenkuin neito ehti poistua, avautui toinen ovi ja sihteeri ilmoitti: "Valsassinan ruhtinas."
Tämä astui sisään suorana ja ryhdikkäänä, vaikka vielä ontuikin hiukan. Hänen yllään oli musta, ruskealla nahalla reunustettu samettiviitta, rinnalla riippuivat raskaat kultavitjat ja kullasta taottu vyö kiristi uumia. Säärykset olivat sinivalkoraidalliset.
Jo kynnyksellä hän kumarsi syvään, ensin herttualle ja sitten ruhtinatar Valerialle, joka äkillisen pelon valtaamana tuijotti häntä.
Neito niiasi melkein tahtomattaan ja kiiruhti sitten Carmagnolan ja veljensä jäljessä huoneesta. Hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalta. Jos herttuan päätös riippui tämän miehen neuvosta, niin mitä toivoa enää oli olemassa suunnitelman onnistumisesta? Hän ilmaisi Carmagnolallekin pelkonsa, ja tämä koki häntä rauhoittaa.
"Loppujen lopuksi ei Bellarionkaan ole kaikkivaltias. Me olemme vannoneet uskollisuutta herttuatar Beatricelle, emmekä Bellarion Canelle. Kun vain voitatte herttuattaren puolellenne, sujuu kaikki toivomustenne mukaisesti, varsinkin jos minä johdan yritystä."
Mies, jota ruhtinatar epäili enemmän kuin ketään muuta, istui tyynenä herttuan huoneessa keskustelemassa sotasuunnitelmasta. Filippo Maria kertoi hänelle ruhtinattaren pyynnöstä.
"Hän toivoo meidän auttavan nuorta markiisia. Montferratilaiset ovat kuitenkin uskollisia Theodorelle. He eivät tunne Gian Giacomoa ollenkaan ja jos asevoimin toimittaisimme hänet valtaistuimelle, saisimme Montferratista ainaisen vastuksen."
"Vaikkapa niinkin olisi, mitä en kuitenkaan usko, neuvoisin yhtäkaikki teidän korkeuttanne suostumaan ruhtinattaren pyyntöön. Theodore on naapuri, jota alituisesti täytyy pelätä. Gian Giacomo on lempeä ja jalo nuorukainen, joka päästyään pois irstaasta ympäristöstään mieluummin pohtii uskonnollisia asioita kuin uneksii sotaisista urotöistä. Toimittakaa hänet valtaistuimelle, joka hänelle muuten kuuluukin, niin saatte ystävän ja kiitollisen liittolaisen naapuriksi."
"Haa! Uskotte siis, että kiitollisuutta on olemassa, Bellarion?"
"Varmasti, koska minäkin osoitan kiitollisuuttani paraikaa."
Sinä iltana pidettiin upseerien neuvottelu ja koska he nimellisesti olivat herttuattaren palveluksessa, oli tämä myös läsnä. Markiisi Gian Giacomo ja ruhtinatar Valeriakin kutsuttiin, asian laatuun katsoen, kokoukseen.
Pitkän pöydän päässä istui herttua, oikealla puolellaan herttuatar ja vasemmalla Bellarion. Hän ilmoitti aikovansa heti julistaa sodan Montferratin Theodorea vastaan kahdestakin syystä: koska tämä piti Milanolle kuuluvaa Vercelliä hallussaan ja koska hän ei suostunut luovuttamaan hallitusohjia markiisi Gian Giacomolle vaikka markiisi jo oli täysi-ikäinen. Upseereilta hän nyt tiedusteli, halusivatko he ottaa sotaretkeen osaa ja kehoitti niitä, jotka aikoivat vastata myöntävästi, tekemään ehdotuksia sotasuunnitelmaksi.
Carmagnola oli tehnyt laskelmia ja ilmoitti, että Theodore luultavasti saisi palkatuksi noin viisituhatta miestä, siis huomattavan armeijan. Oli senvuoksi arvioitava, suuriko armeija tarvittaisiin hänen voittamisekseen. Milanolaisia joukkoja tarvittiin näihin aikoihin muuallakin.
Bellarion lausui hieman mietittyään mielipiteenään, että Theodorea vastaan riittäisi armeija, joka muodostettaisiin Koenigshofenin saksalaisista, Stoffelin sveitsiläisistä, Giasone Trottan italialaisista palkkasotureista ja Marsilion kondottasta. Kaikkiaan kertyisi täten kokoon seitsemäntuhatta miestä. Valpergan ja Carmagnolan kondottat sekä Ercole Bellunon ja Ugolino da Tendan miehet voitaisiin käyttää muihin tarkoituksiin.
Carmagnola puolestaan ehdotti, että hänen kondottansa asetettaisiinBellarionin joukon sijaan, koska herttua ehken voisi tarvitaValsassinan ruhtinasta täällä kotipuolessakin. Carmagnola ottaisi itsejohdon käsiinsä.
Herttuan kalpeilla kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään hämmästyksestä. Hän katsoi Carmagnolasta Bellarioniin miettivän näköisenä, ja ruhtinatar Valeria pidätteli henkeään.
Lopulta Filippo Maria virkkoi: "Onko teillä tämänjohdosta mitään sanottavaa, Valsassina?"
"Ei, jos teidän korkeuttanne ehdotus tyydyttää. Ottanette huomioon, että Theodore on taitavimpia sotapäällikköjämme, ja että teidän, jos haluatte selvitä voittajana, on lähetettävä parhaat miehenne häntä vastaan."
Ovela hymy levisi lihaville, rauhallisille kasvoille.
"Tarkoitatte itseänne muitten muassa."
"Minä puolestani", sanoi Koenigshofen, "en mielelläni taistele kenenkään muun kuin Bellarionin päällikkyyden alaisena."
"Minä taas", lisäsi Stoffel, "en seuraa muita niinkauan kuin Bellarion elää."
Herttua kohdisti katseensa Carmagnolaan.
"Siinä kuulette, herra."
Carmagnola lehahti punaiseksi. "Tämä yritys on erikoisen lähellä sydäntäni, teidän korkeutenne."
Ruhtinatar Valeria tuli väliin.
"Merkitseekö minun toivomukseni mitään tässä asiassa, teidän korkeutenne?"
"Varmasti, madonna. Kehoitan sekä teitä että veljeänne lausumaan mielipiteenne."
"Siinä tapauksessa, herra herttua, toivon, niin, pyydän, että armeijan johto uskottasiin herra Carmagnolalle." Herttuatar katseli häntä kummissaan. Bellarionin ilme oli tutkimaton.
Neidon sanat koskivat häneen kipeästi, mutta ne eivät ihmetyttäneet häntä. Hän tiesi, että Valeria yhä hautoi epäluulojaan. Hiljaisuudessa oli hän toivonut vihdoinkin saavansa osoittaa, miten epäoikeutettu ruhtinattaren viha oli, mutta jos siihen ei kertakaikkiaan tilaisuutta annettaisi, ei asialle sen enempää voinut.
Herttuan kirkkaat, mustat silmät tuijottivat kiinteästi ruhtinatarta. Tovin äänettömyyden jälkeen hän sanoi: "Tuntuu siltä kuin ette luottaisi Valsassinan ruhtinaan taitoon."
"Ah, siihen luotan kyllä!"
"Mitä sitten epäilette?"
Kysymys oli pulmallinen. Neito katsahti veljeensä ja tämä vastasi hänen puolestaan.
"Sisareni muistaa, että Valsassinan ruhtinas kerran oli markiisiTheodoren ystävä."
"Oliko? Milloin?" Herttua loi silmäyksen Bellarioniin, mutta nuori markiisi vastasi taaskin.
"Silloin kuin hän Theodoren liittolaisena auttoi tätä pääsemäänVercellin ja Genovan herraksi."
"Facino oli Theodoren liittolainen, mutta ei suinkaan Valsassina.Valsassina oli vain Facinon palveluksessa. Niin oli muutenCarmagnolakin."
"Herra Carmagnola suunnitteli jo silloin veljeni auttamista", sanoi ruhtinatar. "Jos hän auttoi markiisi Theodorea, teki hän sen vain saadakseen syyn nousta Theodorea vastaan herttuan riveihin astuttuaan."
Bellarion naurahti hiljaa. Hän huomasi Carmagnolan kyntäneen toisen vasikalla.
"Pilkkaatteko, herra?" kihahti Carmagnola. "Uskallatteko väittää, etten ajatellut tätä taistellessani Theodoren puolella?"
"Olen kunnioittanut teitä suoruutenne vuoksi, Carmagnola. Näyttää siltä, että osaatte tarvittaessa olla ovelakin."
"Ovela?" Carmagnola punastui. "Missä suhteessa?"
"Ovela auttaessanne Theodorea markiisi Gian Giacomon ilmaisemassa tarkoituksessa." Carmagnola tuijotti Bellarionia typerän näköisenä. "Niin, niin. Mitä oikeastaan luulitte minun ajattelevan?" Bellarion nauroi viattomasti.
Herttua koputti pöytää rystysillään. "Herrat, herrat. Poikkeamme asiasta." Bellarion ehdotti: "Ehkä teidän korkeutenne voisi hyväksyä tällaisen ratkaisun: Valpergan ja hänen kondottansa asemesta otan myötäni Carmagnolan ratsujoukon, joka vahvuudeltaan on suunnilleen yhtä suuri. Lähdemme molemmat ja taistelemme yhdessä."
"Mutta ellei ylintä päällikkyyttä anneta Bellarionille, suvainnee teidän korkeutenne vaihtaa minun kondottani johonkin muuhun", sanoi Koenigshofen, ja Stoffel valmistautui jo seuraamaan hänen esimerkkiään, kun herttua äkkiä kadotti kärsivällisyytensä ja kivahti:
"Hiljaa! Hiljaa! Minä olen Milanon herttua ja minun määräyksiäni täällä kaiketi on noudatettava. Teitä on pyydetty tekemään ehdotuksia, mutta ei suinkaan hyppäämään nenälleni. Olkoon niinkuin Valsassina sanoo. Carmagnola lähteköön mukaan, koska asia kerran on hänen sydäntään lähellä, mutta ylipäällikkönä toimii Valsassina. Asia on päätetty. Neuvottelu on lopussa."
VII luku.
Carmagnolan ja Bellarionin väliset erimielisyydet lykkäsivät lähdön päivästä päivään. Täten sai Montferratin Theodore hyvää aikaa varustaa Vercelli piirityksen varalta, hankkia elintarpeita ja keskittää joukkoja kaupunkiin. Lisäksi hän kiireen kaupalla rakennutti ja lujitti varustuksia, kaivautti vallihautoja ja valmistutti asemia, joista ajan tullen voisi torjua hyökkäyksen.
Milanoon tiedoitettiin hänen toimenpiteistään, ja tämä tiedoitus antoi aihetta uusiin erimielisyyksiin. Carmagnola vaati, että Mortara, joka myös oli Theodoren hallussa, oli vallattava ennen Vercelliä, koska Mortara muka muuten olisi alituisena uhkana Milanon armeijan selkäpuolella. Bellarionin mielestä taas vaara oli niin pieni, että siihen tuskin kannatti kiinnittää huomiota. Jos haaskattaisiin aikaa Mortaran valloittamiseen, ehtisi Theodore vain varustautua sitä paremmin, kun taas Vercellin kukistuminen merkitsisi Mortarankin tuhoa. Upseereista olivat toiset Carmagnolan, toiset Bellarionin puolella. Koenigshofen, Stoffel ja Trotta kannattivat viimemainittua. Ercole Belluno, joka komensi Carmagnolan jalkamiehiä, ja ratsuväen komentaja Ugolino da Tenda taas olivat Carmagnolan kanssa yhtä mieltä. Bellarion olisi kyllä saanut heidät taivutetuiksi, elleivät ruhtinatar Valeria ja hänen veljensä olisi olleet läsnä jokaisessa neuvottelussa. Sisarukset olivat kumpikin ehdottomasti Carmagnolan puolella. Lopulta päästiin kuitenkin sopimukseen. Päätettiin, että Koenigshofen ja Trotta miehineen suojaisivat armeijan selkäpuolta Mortarasta mahdollisesti uhkaavaa vaaraa vastaan.