The Project Gutenberg eBook ofRuhtinattaren ritariThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Ruhtinattaren ritariAuthor: Rafael SabatiniTranslator: Eino AuerRelease date: June 6, 2024 [eBook #73785]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1927Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUHTINATTAREN RITARI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Ruhtinattaren ritariAuthor: Rafael SabatiniTranslator: Eino AuerRelease date: June 6, 2024 [eBook #73785]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1927Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Ruhtinattaren ritari
Author: Rafael SabatiniTranslator: Eino Auer
Author: Rafael Sabatini
Translator: Eino Auer
Release date: June 6, 2024 [eBook #73785]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1927
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUHTINATTAREN RITARI ***
Kirj.
Rafael Sabatini
Englanninkielestä suomentanut
Eino Auer
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1927.
Ensimmäinen kirja.
I luku.
"Puoleksi jumala, puoleksi eläin", sanoi ruhtinatar Valeria kerran Bellarionia kuvatessaan, aavistamatta, että tämä määritelmä soveltuu mieheen yleensäkin.
Tuntematon kronikoitsija, joka on säilyttänyt hänen sanansa jälkimaailmalle, jatkaa vihjaamalla, että ruhtinatar samalla kertaa sanoi liian paljon ja liian vähän. Ja omasta puolestaan liittää hän kuvaukseen eräitä huomautuksia — jotka tässä jääkööt toistamatta — yrittäen todistaa, että mies, jos jumalalliset ja eläimelliset ominaisuudet ovat hänessä yhtä voimakkaita, ei ole enempää hyvä kuin pahakaan. Tämänjälkeen esittelee hän meille sikopaimenrukan, joka kohosi loistoon ja kunniaan, niin suuripiirteisen ja ylvään, että hänessä tuskin oli mitään inhimillistä, ja toiselta puolen mahtavan ruhtinaan — josta enemmän tässä tarinassa — niin eläimellisen, ettei hänessä ollut kipinääkään jumalasta. Nämä ovat äärimmäisyydet. Välimuotoja, joita on tusinan verran, havainnollistuttaa kronikoitsija historiallisilla muotokuvilla, jotka todistavat hyvää hänen tiedoistaan.
Kaikesta tästä, kirjoitustyylistä, viittauksista firenzeläisiin, ja sulavasta toskanalaisesta murteesta päättäen on nimetön kronikoitsija huomattava henkilö. On enemmän kuin luultavaa, että onnekkaan Bellarionin tarina (Bellarione Fortunato) kuuluu niihin Niccolò Macchiavellin kynästä lähteneisiin historiallisiin muotokuviin, joista ehkä tunnetuin on "Castruccio Castracanen elämä". Tutkijain ei ole kuitenkaan onnistunut päästä perille lähteistä, joista kronikoitsija on ammentanut. Ja vaikka monet kohdat tässä elämäkerrassa sopivatkin yhteen imolalaisen veli Serafinon laajassa teoksessa "Vita et gesta Bellarionis" annettujen tietojen kanssa, ovat yhtä monet molempien kirjoittajien väitteistä ristiriidassa keskenään.
Jo alussa Macchiavelli (jos hyväksymme minun olettamukseni) väittää, että Bellarion ei saanut nimeään pelkästään senvuoksi, että hän oli taistelun mies, vaan myöskin siksi, että hän oli todellinen sodan lapsi, ikäänkuin taistojen kohdusta syntynyt — "e di guerra propriamente partorito". Käyttäessään tätä metaforia ilmaisee hän tuntevansa tarun lapsen löydöstä melskeitten ja hälinän keskeltä. Veli Serafinon mielipide taas on eriävä ja ainoa, joka sopii tunnettuihin tosiasioihin. Itsessään pieni asia, mutta kuvaava esimerkki tämän ajan elämäkertakirjoituksesta.
Jatkaen huomautuksiaan ruhtinatar Valerian sanojen johdosta, toteaa Macchiavelli, että Bellarion oli luonne, jonka kuvausta ei niin vain mahduteta yhteen määritelmään. Tämä käsitys sai kronikoitsijan kirjoittamaan hänen elämäkertansa. Minun käsitykseni tästä elämäkerrasta on vuorostaan saanut minut käymään käsiksi täydellisempään kuvaukseen.
Pidän parhaana aloittaa ajankohdasta, jota Bellarion ehken itsekin olisi pitänyt tosiasiallisena elämänsä alkuna. Valitsen hetken, jolloin hän seisoo aineellisen maailman kynnyksellä, maailman, jonka hän tähän asti on tuntenut vain kirjoista käsin, tosin paremmin kuin monet, jotka ovat viettäneet koko elämänsä kanssaihmistensä parissa.
Bellarion oli lukenut vallan suunnattomasti. Hänen tiedonjanonsa oli ulottunut teologisten isien opetuksista aina Vegetius Hyginukseen, ja käytettävissä olevan tutkimusaineiston puute oli yhtenä syynä siihen, että hän jätti luostarin rauhan, joka hänet oli ympäröinyt lapsesta pitäen. Toisena syynä oli vissi kerettiläisyys, jota hänessä viime aikoina oli ilmennyt, ja josta toivottiin hänen parantuvan jatkuvien opintojen avulla. Hänen mielipiteensä erosivat niin suuresti isien opeista, että hän, jos olisi elänyt sata vuotta myöhemmin, ehdottomasti olisi joutunut tekemisiin Pyhän istuimen kanssa ja ehkä — Espanjassa varmastikin — lopulta roviolle. Tämä kauhea kerettiläisyys, seuraus paljosta mietiskelystä, oli synti siinä maailmassa, jossa synti ei voinut tulla kysyneeseenkään. Turhaan yritti apotti, jonka sydäntä lähellä hän oli, todistella, että hän oli väärässä.
"Voi, sinä viaton lapsi", sanoi kunnianarvoisa isä, "olet pian huomaava, että siinä maailmassa, jolta tähän asti olet ollut suojassa, on syntiä jopa ylenmäärin".
Bellarion vastasi syllogismilla, loogillisella kaavalla, johon oli oppinsa sisällyttänyt. Se oli kysymyksien muodossa, todistelutapa, jota hän aina kernaimmin käytti.
"Eikö kaikki tässä maailmassa ole Jumalasta? Eikö Jumala ole kaiken hyvyyden lähde? Voiko siis mikään Jumalan luoma olla muuta kuin hyvä?"
"Entä perkele?" uteli apotti.
Bellarion hymyili vaatimatonta, herttaista hymyä.
"Eikö ole mahdollista, että ne, jotka keksivät perkeleen, ehkä olivat opiskelleet Persiassa, missä yleensä on vallalla se käsitys, että pimeyden ja valon voimat, Ahriman ja Ormuzd, alituisesti taistelevat maailman herruudesta? Muutenhan heidän olisi pitänyt muistaa, että perkeleenkin, jos hän on olemassa, täytyy olla Jumalan luoma, mikä taas on Jumalan pilkkaamista, koska Jumala ei voi luoda mitään pahaa."
Säikähtynyt apotti kiiruhti muuttamaan puheenaihetta:
"Eikö varastaminen, tappaminen ja vääryydenharjoittaminen ole pahasta?"
"Tietysti. Mutta se on yhteiskunnasta irtautuneitten harjoittamaa pahuutta, joka on tukahdutettava, ettei yhteiskunta hajoaisi. Siinä kaikki."
"Kaikki! Kaikki?" Apotin syvälle painuneet silmät tarkastelivat surullisina nuorukaista. "Poikani, paholainen on antanut sinulle väärää viisautta voidakseen tuhota sielusi."
Ja varovin sanoin piti nyt tuo hyvä, isällinen mies hänelle nuhdesaarnan. Sitä seurasi toinen ja kolmas lähiseuraavina päivinä. Bellarioniin ei sanan voima kuitenkaan tehonnut, vaan hän jatkoi vastustustaan, nostaen kilveksi syllogisminsa, jonka apotti sydämessään tiesi harhapäätelmäksi, mutta jonka virhettä hän ei kyennyt paljastamaan. Kun ukkoparka lopulta alkoi pelätä, että tämä kerettiläisyys voisi matkaansaattaa vaikeuksia ja häiritä luostarin rauhaa, suostui hän jouduttamaan suojattinsa matkaa Paviaan jatkamaan niitä opintoja, joiden piti pelastaa Bellarion harhaopin kynsistä. Ja näin jätti Bellarion muuanna elokuun päivänä armon vuonna 1407 Pyhän neitsyen luostarin Ciglianossa.
Hän teki taivalta jalan. Mitä ruokaan ja yömajaan tuli, oli hän pääasiassa Paviaan vievän tien varrella olevien luostarien armoilla, ja apotti oli näitä varten antanut hänelle suosituksen, jonka hän oli kätkenyt laukkuunsa. Sitäpaitsi oli hänellä viisi tukaattia sisältävä kukkaro, kokonainen aarre ei ainoastaan hänen omasta vaan apotinkin mielestä, joka jäähyväisiksi oli lahjoittanut hänelle rahat. Hänen muu maallinen omaisuutensa käsitti karkean vihreän puvun, joka oli hänen yllään, sekä vyössä riippuvan veitsen, joka kelpasi niinhyvin paistin leikkaamiseen kuin itsepuolustukseenkin. Rohkaisuna seikkailumatkallaan Lombardian halki oli hänellä lisäksi apotin siunaus ja muisto vanhan miehen silmiin kihonneista kyyneleistä. Erotessa oli apotti vielä muistuttanut häntä luostarin rauhasta ja maailman melusta ja levottomuudesta.
"Pax multa in cella, foris autem plurima bella."
Vaikeudet alkoivat vasta matkan loppupuolella. Livornon kaupunkialue oli jo penikulman parin päässä hänen takanaan. Jokiäyrään rauha veti puoleensa nuorukaista, jota seitsemäntoista vuotta oli kasvatettu luostarin hiljaisuudessa, smaragdinvihreä nurmikko houkutteli, eikä hän lopulta malttanut olla laskeutumatta kovalta tieltä alas Pon rannalle. Sauva kädessä asteli hän sitten Montferratin matalia kukkuloita kiertävää jokivartta, kaavun huppukaulus niskaan työnnettynä. Hän oli pitkä ja norja, silmiinpistävän voimakas, tummapintainen ja tummatukkainen ja hänen mustat silmänsä tähystelivät kirkkaina ja pelottomina edessä avautuvaa maisemaa.
Päivä oli helteinen. Myöhäiskesän voimakkaiden tuoksujen kyllästämä ilma tuntui painostavalta ja kaukaisen Monte Rosan sulavien lumien paisuttama Po virtasi vuolaana uomassaan.
Mietteisiin vaipuneena jatkoi Bellarion vaellustaan kunnes päivä hämärtyi auringon kierähtäessä vastarannan metsäisten kukkulain taa, ja kylmä viima suhahti äyräällä kasvavien puitten lehvistöissä. Silloin hän pysähtyi, katsellen valppaasti ympärilleen sileän, korkean otsan kurtistuessa ryppyihin. Vasemmalla oli synkkä metsä. Hän muisteli tien suuntaa, pani merkille, mistä aurinko oli laskenut ja totesi sitten, että hän jo melkoisen ajan oli kulkenut etelään päin, toisin sanoen aivan väärälle taholle. Noudattaessaan ruohikkorannan kutsua oli hän harhautunut tieltään. Tämän johdosta hän nyt filosofoi hiukan ja rauhoittui, sillä hän rakasti vertailuja ja antiteesejä, ja kaikkea tuota älyllistä joutavuutta, joka näihin aikoihin oli korkeassa kurssissa. Sitäpaitsi hän ei hetkeäkään ollut epätietoinen siitä, mitä hänen oli tehtävä. Arvioituaan ajan aina siitä asti, jolloin hän oli poikennut tieltä, ja kulkunopeutensa, saattoi hän suunnilleen määritellä taivaltamansa matkan pituuden. Tien täytyi olla jo siksi etäällä hänestä metsän takana, ettei hän enää ehtisi yöksi, kuten oli toivonut, augustiniläisisien majaan Sesiassa Milanon rajaseudulla.
Hän oli reippaalla tuulella, mutta nälkä alkoi jo kiusata. Pikku nälkä ei kuitenkaan suuresti huolestuttanut ankaraan paastoamiseen tottunutta.
Hän kääntyi metsään ja lähti päättävästi kulkemaan suuntaan, jota hänen oli noudatettava, jos mieli päästä takaisin tielle. Puolisen penikulmaa tai ehkä hieman enemmään paarusti hän polkua pitkin, joka kävi yhä epäselvemmäksi, mitä pitemmälle hän ehti, ja lopulta nielivät metsä ja pimeys hänet kokonaan. Jatkaminen johtaisi varmasti viimein umpisokkeloon. Parasta laskeutua pitkäkseen ja nukkua, kunnes aamu ja nouseva aurinko jälleen auttaisivat häntä määräämään suuntansa.
Hän levitti kaapunsa maahan ja havaitsi, ettei tämä vuode suinkaan ollut kovempi kuin se, johon hän oli tottunut. Pian oli hän nukahtanut rauhalliseen uneen.
Kun hän heräsi, paistoi päivä jo korkealla. Mutta toisenkin ja paljon mielenkiintoisemman seikan hän äkkäsi; hänen vieressään seisoi minoriittiveljen harmaaseen kaapuun pukeutunut mies. Vieras oli pitkä ja kumara ja kääntynyt puolittain selin häneen, aivan kuin olisi kivettynyt merkilliseen liikunta-asentoon. Tuntui melkein kuin olisi Bellarionin äkkinäinen herääminen keskeyttänyt hänen poistumisaikeensa.
Vain silmänräpäyksen emmittyään kääntyi mies jälleen kohti. Hän oli piilottanut kätensä pukunsa poimuihin ja hänen kasvoillaan oli leveä hymy. Tervehdittiin.
"Pax tecum."
"Et tecum, frater, pax", vastasi Bellarion koneellisesti, silmäillen vieraan kelminkasvoja ja pannen merkille irstaan suun ja ovelan vilkkeen pienissä mustissa silmissä, jotka olivat kuin upotetut savenkarvaiseen naamaan. Lähempi tarkastelu heikensi kuitenkin hänen epäluulojaan. Miehen kasvot olivat rumentavien rokonarpien peittämät, silmiä ympäröivä iho oli palkojen pingoittama, niin että hänen katseensa näytti oudon harhailevalta, ja kaiken kukkuraksi oli hän sairaankalpea.
Havaittuaan tämän ja että miehellä oli yllään munkin puku — jota ei Bellarion voinut sovittaa minkään huonon yhteyteen — ryhtyi hän oikaisemaan ensi silmäyksellä saamaansa käsitystä.
"Benedictus sis", mutisi hän, vaihtaen sitten latinansa kansankieleen. "Siunattu olkoon sallimus, joka lähettää sinut tieltään eksyneen vaeltajaraukan luo."
Munkki purskahti äänekkääseen nauruun ja hänen katseensa kävi varmemmaksi. Samalla muuttuivat hänen kasvonsa muutenkin siedettävämmän näköisiksi.
"Olin melkein astua päällesi ja aioin juuri livistää pakoon kuin mikäkin narri ja pelkuri. Luulin näet sinua nukkuvaksi rosvoksi. Tämä metsä on oikea varkaitten tyyssija. Täällä on roistoja yhtä viljalti kuin kaniineja kaniinitarhassa."
"Miksi sitten olet tänne uskaltautunut?"
"Miksikö? Ohoh! Mitäpä varastamisen arvoista minulla, köyhällä kerjäläismunkilla, olisi? Rukousnauhani? Vyöni?" Hän nauroi jälleen. Hupaisa veitikka, kaikesta päättäen, joka ikävissäkin tilanteissa keksi hurskaan ilon aiheen. "Ei, ei, veljeni. Minulla ei ole mitään syytä pelätä varkaita."
"Otaksuhan, että olisinkin varas — taitaisit kuitenkin pelätä, vai mitä?"
Miehen hymy kaikkosi. Tuon nulikan yksinkertainen logiikka tuntui hämäännyttävältä.
"Olisin pelännyt sinun pelkäävän minua", vastasi hän vihdoin hitaasti. "Pelko, niin miehen kuin eläimen, on hirveä tunne. Se tekee välistä miehestä murhaajankin. Jos olisit ollut rosvo, kuten luulin, ja äkkiä herätessäsi keksinyt minut vieressäsi, olisit varmasti luullut minun aikovan sinulle pahaa. Ja sangen helppo on arvata, mitä sitten olisi seurannut."
Bellarion nyökkäsi miettivästi. Selitys oli mahdollisimman täydellinen.Mies ei ollut ainoastaan hyveellinen, vaan myöskin älykäs. "Minne oletmatkalla, veli?" kysyi vieras sitten. "Paviaan", vastasi Bellarion."Santa Tendan kautta."
"Santa Tendan! Hei, sinnepä minunkin matkani. Aion aina Sesian augustiniluostariin saakka. Vuotahan vähän, poikaseni, niin jatkamme yhdessä matkaamme. Matkatoveri on aina hyvä olemassa. Odota vain silmänräpäyksen verran, kunnes saan kylvetyksi; tulin näet tänne sitävarten. En viivy kauan."
Hän harppoi tiehensä. Bellarion huusi hänen jälkeensä:
"Missä aiot kylpeä?"
Munkki vastasi olkansa yli: "Tuolla alhaalla on puro vähäisen matkan päässä. Älä liiku paikaltasi, jotta löydän sinut jälleen, poikani."
Bellarion piti hänen puhuttelutapaansa hiukan omituisena. Minoriittimunkki on kaikkien veli, mutta ei suinkaan isä. Hän hypähti pystyyn, ei kuitenkaan epäluuloisena, vaan siksi, että hän oli puhtautta rakastava nuorukainen ja halusi käyttää vettä hyväkseen, jos sitä kerran oli läheisyydessä. Hän nosti kaapunsa maasta ja lähti kulkemaan vikkelän munkin jälkiä.
Saavutettuaan hänet virkahti Bellarion: "Hitaasti kulkee se, joka terveydekseen kävelee."
"Ei koskaan täällä", vastasi toinen hieman huohottaen. "Ja purolle on sievoinen matka."
"Sievoinen matka? Mutta sanoithan…"
"Voi, voi. Olin väärässä. Tässä sokkelossa ovat kaikki paikat toistensa näköisiä. Pelkäänpä kohta olevani eksyksissä niinkuin sinäkin."
Niin olikin asianlaita, sillä he saivat tarpoa kokonaisen penikulman ennenkuin tulivat purolle, joka kapeana virtasi länteen, joelle päin. Sen uoma oli melko syvä ja kumpaakin rantaa reunustivat sammalpeitteiset vierinkivet ja lehtevät sananjalat, joita lehvien lomista pilkoittavat auringonsäteet kultasivat. Pian löysivät he kohtalaisen, harmaitten paasien ympäröimän lammen. Se oli kuitenkin niin matala, ettei siinä voinut kunnon kylpyä ajatella. Munkin vaatimukset supistuivat kuitenkin äkkiä ja hän huuhteli huolimattomasti kasvonsa ja kätensä vedessä. Bellarion puolestaan paljasti koko voimakkaan, kaunismuotoisen yläruumiinsa ja peseytyi niin perusteellisesti kuin saattoi.
Tämän jälkeen minoriittiveli onki eräästä säkintapaisesta taskustaan valtavan makkaran ja suuren leipämurikan.
Bellarionista, joka oli paneutunut nälkäisenä makuulle, tuntui kuin olisi hän nähnyt mannaa erämaassa.
"Pikku veli!" kukersi hän ihastuksissaan. "Pikku veli!"
"Ähäh! Meillä on konstimme, meillä Pyhän Fransiskuksen pienillä veljillä." Munkki jakoi makkaran kahtia. "Me osaamme kyllä varustautua matkaa varten."
He ryhtyivät syömään ja sitä mukaa kuin Bellarionin nälkä katosi, tunsi hän kiitollisuutensa laupiasta samarialaista kohtaan kasvavan. Kun munkki sitten ehdotti että he lähtisivät liikkeelle, jotta saisivat taakseen suurimman osan matkasta Casaleen ennen keskipäivää, ryntäsi Bellarion pystyyn karistaen muruset sylistään. Tällöin tuli hän koskettaneeksi laukkua, joka riippui hänen vyöstään.
"Pyhimysten nimessä!" huudahti hän pusertaen vihreää pussia lujemmin.
Minoriittiveli tuijotti häntä pippurisilmillään ja kysyi naama kirkkaana:
"Mikä hätänä, veli?"
Bellarion kopeloi tovin laukkua ja käänsi sen nurin, vakuuttautuakseen siitä, että se oli typötyhjä. Sitten katsoi hän toveriinsa epäluuloisesti ja pelokkaasti.
"Ryöstetty", kertasi toinen, huolekkaan, säälivän hymyn karehtiessa hänen huulillaan. "Hämmästykseni on pienempi kuin sinun. Enkö sanonut sinulle, poikani, että tämä metsä kuhisee varkaita? Kukatiesi on henkesikin ollut vaarassa. Kiitä siis Jumalaa, joka on jakanut sinulle armoansa onnettomuudessasi. Mitään niin pahaa ei meille tapahdu, ettei se samalla osoittaisi vielä pahempaakin olevan olemassa. Muista aina tämä totuus, poikaseni."
"Oi, voi!" marisi Bellarion pahantuulisesta katsoen yhä epäluuloisesti munkkia. "Helppo on filosofoida toista kohdanneen onnettomuuden johdosta."
"Lapsi, lapsi! Mikä sitten on hätänä? Suuriko onnettomuutesi oikein on?Mitä olet loppujen lopuksi kadottanut?"
"Viisi tukaattia ja kirjeen." Bellarionin vastaus oli suorastaan raivokas.
"Viisi tukaattia!" Minoriittiveli levitti hurskaan paheksuvasti kätensä. "Pilkkaat Jumalaa viiden tukaatin vuoksi!"
"Pilkkaan?"
"Eikö raivokas purkauksesi ole pilkkaa? Suutut menetyksesi johdosta, vaikka sinun pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä sinulla vielä on jälellä. Lisäksi pitäisi sinun olla kiitollinen sallimukselle siitä, että se ohjasi askeleeni luoksesi hädän hetkellä."
"Vai siitä pitäisi minun kiittää?" Bellarionin ääni ilmaisi edelleenkin epäluuloa.
Munkin ilme muuttui. Hän kävi surumieliseksi.
"Voin lukea ajatuksesi, lapsi, ja tiedän, että epäilet minua. Minua!" Hän hymyili. "Kuinka typerää! Minäkö varas? Vaarantaisinko sieluni autuuden viiden vaivaisen tukaatin vuoksi? Etkö tiedä, että me Pyhän Fransiskuksen pienet veljet elämme kuin taivaan linnut, emme huolehdi maallisista, vaan luotamme Jumalan armoon? Mitä minä tekisin viidellä tukaatilla enempää kuin viidelläsadallakaan? Omistamatta ropostakaan, vailla muuta omaisuutta kuin pukuni ja sauvani, voin matkata täältä Jerusalemin asti, eläen almuista, joita meiltä ei milloinkaan puutu. Mutta vakuutukset eivät tehoa siinä, missä epäluulot versovat." Hän levitti kätensä ja pani ne sitten ristiin rinnalleen, "Lapsi, etsi itse taskuistani ja varmistaudu siten vakuutukseni todenperäisyydestä. Tule!"
Bellarion karahti punaiseksi ja antoi häpeissään päänsä painua.
"Ei ole tarpeen…", mutisi hän väsyneesti. "Pukusi on paras takuu. Sinä et voisi olla se, mikä olet ja samalla…" Hän empi. "Pyydän sinua antamaan epäilyni anteeksi, veli."
Hitaasti antoi munkki käsivartensa vaipua. Hän hymyili jälleen.
"Älä puhu siitä enää". Hän laski pitkän, laihan kätensä, jonka sormet muistuttivat kotkan kynsiä, nuorukaisen olalle. "Heitä nuo ajatukset. Jatkakaamme matkaamme yhdessä. Pyhän Fransiskuksen viitta riittää suojaamaan meitä molempia, eikä sinun pidä oleman minkään puutteessa niinkauan kuin taivallamme yhdessä."
Kiitollisena kohotti Bellarion katseensa häneen. "Totisesti on sallimus lähettänyt sinut."
"Enkö sitä sanonut? Nyt huomaat sen itsekin. Benedicamus Domine."
Mihin Bellarion vastasi niinkuin säädetty on: "Deo gratias!"
II luku.
He kulkivat tietä kohti, ei suoraan, vaan noudattaen fra Sulpizion — kuten hän itseään nimitti — määräämää suuntaa. Hän tunsi metsän kaikesta päättäen sangen hyvin. Ja heidän kulkiessaan kiusasi fra Sulpizio Bellarionia kaikenlaisilla kysymyksillä.
"Sanoit, että sinulta paitsi rahoja on varastettu myöskin kirje."
"Ah, niin", huokasi Bellarion katkerasti. "Se kirje oli moninkertaisesti tuon rahasumman arvoinen."
"Moninkertaisesti…? Kirje?" Munkin hämmästys oli hullunkurinen."Mikäs ihmeen kirje se semmoinen oli?"
Bellarion, joka tunsi kirjeen sisällön, toisti sen sanasta sanaan.
Veli Sulpizio kynsäisi päätään. "Osaan latinaa kylliksi voidakseni hoitaa tehtäväni, mutta tuo oli hiukan liikaa", jupisi hän, ja lisäsi luottavaisesti, huomatessaan Bellarion kysyvän katseen: "Me Pyhän Fransiskuksen veljet emme ole järin oppineita. Oppineisuus turmelee vaatimattomuuden."
Bellarion huokasi. "Sen tiedän omasta kokemuksestani", sanoi hän, ja käänsi italiaksi loppuosan kirjeestä: "Tämä on meidän rakas poikamme Bellarion, talomme kasvatti, joka aikoo aina Paviaan asti lisäämään tietojansa. Me suljemme hänet Jumalan suosioon ja uskomme hänet omien sekä muidenkin veljien huomaan, niin että he hänelle antavat suojaa ja apua hänen vaelluksellansa Me huudamme avuksi kaikkea ja kaikkia, jotka voivat häntä edesauttaa pääsemään Herramme armosta osalliseksi."
Munkki nyykäytti päätään. "Olet tosiaankin kärsinyt ikävän vahingon. Mutta koska nyt näin on käynyt, niin tahdonpa tehdä sinulle saman palveluksen kuin kirjekin niinkauan kuin yhdessä olemme, ja kun tiemme eroavat, toimitan sinulle yhtä hyvän suosituksen Sesian augustiniluostarin esimieheltä. Hän kyllä laatii sen, jos minä häntä pyydän."
Nuori mies kiitti häntä lämpimästi, yhä vieläkin pahoillaan hautomiensa epäluulojen vuoksi. He kulkivat sitten tuokion ääneti, kunnes munkki taas puhkesi puhumaan:
"Sinun nimesi siis on Belisario, hä? Omituinen nimi!"
"Ei Belisario, vaan Bellario, tahi oikeamminkin Bellarione."
"Bellarione? Mutta sehän on vieläkin pakanallisempi kuin Belisario.Mistä sinä sellaisen nimen olet saanut?"
"En ainakaan kasteessa, siitä voit olla varma. Minut ristittiin Ilarioksi kelpo Pyhän Hilariuksen mukaan, joka muuten on suojeluspyhimykseni."
"No, mutta miksi sitten…?"
"Se on pitkä juttu, minun elämäntarinani", vastasi Bellarion, ja kertoi sitten hiukan kainosteltuaan, mitä aikaisemmista vaiheistaan tiesi.
Hän oli syntynyt, kuten otaksui, kuusi vuotta suuren skisman puhkeamisen jälkeen, toisin sanoen vuoden 1384 vaiheilla, kylässä, jonka nimestä enempää kuin vanhempiensakaan nimistä hänellä ei ollut mitään tietoa.
"En muista", jatkoi hän, "isästäni tai äidistäni paljon mitään. Ainoa, minkä isästäni varmuudella tiedän, on, että hän todella on ollut olemassa. Äitini oli äkäpussi, jota koko perhe, isä mukaanluettuna, pelkäsi. Varhaisimpia muistojani on kauhu, jonka hänen läpitunkeva äänensä aina aikaansai. Se oli ruikuttava ja samalla kimeä, tuo ääni; voin kuulla sen yhä vieläkin kutsuvan sisartani. Siskoni nimi oli Leocadia, ainoa omaisteni nimistä, jonka enää muistan, mistä päättäen se usein oli äidin huulilla. Meitä oli kokonainen liuta. Muistan hämärästi, että meitä oli kaikkiaan noin puolisen tusinaa rasavilliä. Tapanamme oli leikkiä suuressa, kylmässä huoneessa, joka oli keltaiseksi sivuttu ja jota valaisi lasiton ikkuna. Ulkona ropisi sade kapealle, ikävälle kadulle. Ilmassa kajahteli tuolloin tällöin merkillisiä helähdyksiä, aivan kuin olisi naapurissa työskennellyt joukko aseseppiä. Vaarinpito meistä oli uskottu Leocadialle, joka kaiketi oli vanhin joukosta. Muistan hänet tytönhuiskaleena, jonka paljaat sääret vilkkuivat räsyisen hameen alta. Kuin utuisena kuvana näen vielä hänen keltaisen pörrötukan ympäröimät kapeat kasvonsa, ja sitten kuulen raskaita askeleita ja kimeän, viiltävän äänen, joka huutaa 'Leocadia!' Se pani meidät aina kipittämään pakoon.
"Siinäpä onkin kaikki, mitä omaisistani osaan sinulle kertoa, veli. Huomautat ehkä, ettei minun kannattaisi muistaa tuon vertaa, kun en enempääkään muista. Ja mielellänihän minä noiden pikku muistojen sijasta kehittelisinkin itsestäni kauniin tarinan, kuvittelisin palatsia syntymäsijakseni ja kuuluisaa nimeä perinnöksi isältäni.
"No niin. Ensimmäisten muistojeni täytyy olla vuodelta 1389 tai 1390, päättäen siitä, mitä apotti on minulle kertonut ja omista myöhemmin toteamistani seikoista. Niinkuin tietänet, riehui siihen aikaan näillä main verinen sota ghibellinien käsissä olevan Montferratin ja guelfien Morean välillä. Taisteltiin juuri näillä seuduilla, joitten halki nyt kuljemme. Eräänä iltana hämäräaikaan sattui kotikylääni muonanhakumatkalla oleva Montferratin ratsuväkiosasto. Kuten voit kuvitella, syntyi siinä hirmuinen metakka sotilaitten ryhtyessä ryöstöön. Joka talossa pantiin kaikki nurin narin ja kauhu valtasi ihmiset. Niin minunkin kotonani, vaikka taivas tietää, ettei meillä ollut aihetta pelätä ryöstöä, kun ei meillä mitään ryöstettävääkään ollut. Muistan meidän yön tullessa värjöttäneen pimeässä, kuulostellen meteliä naapuristossa. Äitini hengitti raskaasti jossakin läheisyydessä. Tällä kertaa hän ei herättänyt meissä pelkoa, sillä hän oli itse kauhun lamauttama ja vaikeni visusti. Hirmuisena painoi pelko meitä kaikkia. Kuulin Leocadian ja muitten lasten arasti vikisevän. On kumma, miten paljon selvemmin muistan kuulemani äänet kuin sen, minkä tällöin näin. Mutta aina tästä hetkestä asti käyvät muistoni paljon selvemmiksi ja johdonmukaisemmiksi. Tämä ensimmäinen suuri tapahtuma elämässäni herkisti äkkiä aistejani, ja tajusin tämänjälkeen asioita paremmin kuin ennen.
"Joku vaisto pani minut ajoissa väistymään lähestyvän onnettomuuden ulottuvilta. Livahdin salaa huoneesta. Muistan hapuilleeni jyrkkiä lahoja portaita alas, nousseeni kolmea kivistä porrasta portille ja siitä puikahtaneeni kuraiselle kadulle, kompastuen liejuun.
"Nousin likaisena ja märkänä. Tällä kertaa en purskahtanut itkuun. Tärkeämmät asiat askarruttivat aivojani. Äänet olivat ulkosalla paljon selvemmät. Kuulin laukauksia ja kerran niin kaamean karjunnan, että vereni jähmettyi. Oikealla puolellani loimusi taivas punaisena. Se oli jossakin yhteydessä uhkaavaan vaaraan ja minä pistin vinisten juoksuksi kujaa alaspäin. Talot jäivät taakse ja varjoista jouduin nousevan kuun valoon. Tie tuntui johtavan lakeuden yli jonnekin avaruuteen. Tästä olen myöhemmin päätellyt, ettei kylässä ollut portteja enempää kuin muurejakaan, tai että ainakin meidän korttelimme oli niiden ulkopuolella.
"En ole voinut olla viittä vuotta vanhempi tähän aikaan. Olin kuitenkin rohkea poika ja vahva, sillä pienet sääreni kuljettivat minut useiden penikulmien päähän kodistani tuona yönä. Lopulta lienen kuitenkin uupuneena kuukahtanut tien oheen ja nukahtanut, sillä seuraava muistoni on herääminen. Päivä oli jo ehtinyt pitkälle ja minua piteli kookas, partasuu mies, joka kiireestä kantapäähän oli pukeutunut teräkseen ja nahkaan. Hänen vieressään pärskyi voimakas raudikko, jonka selästä hän juuri oli laskeutunut, ja taaempana seisoi viitisenkymmentä keihäsmiestä virnistelevänä, tuijottavana, meluavana joukkona.
"Mies rauhoitti minua lempeällä äänellä ja kyseli kuka olin ja mistä tulin, mutta minä en pystynyt antamaan mitään kunnollista vastausta. Luultavastikin saadakseen minut luottavaisemmaksi antoi hän minulle syödäkseni hedelmiä ja leipää — leipää niin hyvää, etten sellaista ollut koskaan aikaisemmin maistanut.
"Emme voi jättää sinua tänne, lapsukainen! sanoi hän. Ja koska et tiedä mistä olet, on kai minun pidettävä sinusta huolta.
"En enää pelännyt häntä enempää kuin hänen seuralaisiaankaan. Mitäpä pelon syytä minulla olisi ollutkaan? Tämä mies oli hyväillyt minua ja antanut minulle ruokaa. Hän oli kohdellut minua ystävällisemmin kuin kukaan muu sitä ennen. Ja kun hän vihdoin nosti minut eteensä satulannupille, olin peräti tyytyväinen kohtalooni.
"Myöhemmin samana päivänä me saavuimme kaupunkiin, jonka asukkaat nöyrän pelokkaina ottivat meidät vastaan. Mutta koska joukkomme oli verrattain pieni lukumäärältään, käyttäytyivät sotilaat varovasti, välttäen herättämästä pahennusta.
"Kuukauden verran, ehkä hieman kauemmin olin pelastajani hoteissa. Vihdoin oli hänen pakko Morean retken vuoksi päästä minusta eroon ja näin toi hän minut Ciglianon lähellä olevaan Grazien luostariin augustini-isien hoivaan. He huolehtivat minusta ikäänkuin olisin ollut prinssi enkä maantieltä talteen otettu orpo. Tämänjälkeen kävi iso ystäväni aina silloin tällöin minua katsomassa, ja näitä käyntejä kesti sitten kolme neljä vuotta, kunnes emme enää hänestä kuulleet mitään. Joko oli hän kuollut tahi sitten kadottanut mielenkiintonsa pelastamaansa lasta kohtaan. Augustini-isät olivat nyt ainoat ystäväni. He kasvattivat minut ja opettivat minua, toivoen minun jonakin päivänä liittyvän heidän veljeskuntaansa. He yrittivät myös saada selkoa synnyinpaikastani ja omaisistani, mutta tuloksetta. Ja tässäpä onkin", lopetti hän, "koko tarinani."
"Ah, ei suinkaan", muistutti munkki. "Miten olikaan nimesi laita?"
"Aivan niin. Ollessani ensimmäisiä päiviä sotilasystäväni hoteissa poikkesimme muuanna aamuna erääseen majataloon siinä kaupungissa, josta äsken mainitsin. Ystäväni jätti minut majatalon emännän siistittäväksi ja tämä pesi minut ja varusti minut vaatteilla. Vasta nyt olen tullut ajatelleeksi, ettei sellaista tekoa hevillä olisi saattanut odottaa ystäväni tapaiselta mieheltä, mutta näin kuitenkin kävi: istuessani matkaa jatkettaessa hänen käsivarrellaan, sanoi hän aikovansa ottaa minut kasvatikseen. Miehet ovat ihmeellisiä toisinaan: raaka eikä varsin tunteellinen onnensoturikin saattaa heltyä nähdessään orporukan maantietä kulkemassa." Hän vaipui mietteisiin.
"Entä nimi?" tiukkasi munkki.
Bellarion nauroi. "Kun emäntä talutti minut pelastajani eteen puhtaaksihinkattuna ja puettuna vihreään mekkoon, jotenkin samantapaiseen kuin minulla nytkin on ylläni, olin kaiketi melko herttaisen näköinen. Ystäväni tuijotti minua hieman ihmetellen. Näen hänet vieläkin hengessäni sellaisena kuin hän silloin istui kolmijalkaisella tuolilla, toinen käsi polvella, toinen kähärää, mustaa partaa haromassa. Kumman ystävällisesti katseli hän minua harmailla silmillään. 'Tuleppas tänne, poikaseni', pyysi hän, ojentaen kättään."
"Pelkäämättä ja kainostelematta menin lähemmäksi. Hän veti minut polveaan vasten, pani toisen kätensä päälaelleni ja hyväili hiuksiani."
"Minkä sanoitkaan nimeksesi?" kysyi hän.
"Ilario", vastasin.
"Tuokion tuijotti hän minua ja sitten puolittain ivallinen hymy levisi hänen ahavoituneille kasvoilleen. 'Ilario — sinä? Vakavine kasvoinesi ja suurine, surumielisine silminesi?' Hän jatkoi puhumistaan ja muistan vieläkin hänen sanansa, vaikka silloin tuskin aavistin, mitä hän tarkoitti. 'Onko koskaan ollut olemassa vähemmän hilpeätä Ilariota? Sinä tuskin hilpeyttä tunnetkaan, lapsi, Ilario! Äh! Paremminkin Bellario. Eikös vain olekin kultainen poju?' Hän katsoi toivehikkaasti emäntää, joka kiiruhti hymyillen hyväksymään hänen mielipiteensä. 'Bellario!' kertasi hän, maiskutellen nimeä ylpeänä kuin suunkin keksijä. 'Se nimi sopii totisesti hänelle paljon paremmin. Ja, kautta kunniani, Bellario hänestä tehdäänkin. Kuuletkos, poika? Tästälähtien on nimesi Bellario.'"
Näin, lopetti hän, otettiin tämä nimi käytäntöön, ja myöhemmin, ehkäpä senvuoksi, että hän kasvoi nopeasti ja pian kehittyi voimakkaaksi nuorukaiseksi, alkoivat Grazien munkitkin kutsua häntä Bellarioneksi tahi isoksi Bellarioksi.
Keskipäivä oli vielä tunnin takana kun he pääsivät metsästä maantielle. Kuljettuaan vähän matkaa saapuivat he riisipeltojen ja viiniviljelysten ympäröimälle maatilalle. Iloisia, laulavia miehiä ja naisia puuhaili viininkorjuussa. Ja nyt sai Bellarion nähdä, miten P. Fransiskuksen veljet vastaanottavat almuja, ilman että heidän olisi edes tarvis niitä pyytää. Heti nähtyään vilahduksen munkin harmaasta kaavusta loikkasi muuan miehistä viinitarhasta tielle, selitti olevansa tilan omistaja ja pyysi heitä jäämään taloon päivälliselle, jonka aika kohta oli käsissä.
He istuutuivat tilavassa keittiössä yltäkylläisen, vaikkakin yksinkertaisen aterian ääreen. Tarjottiin ensin velliä, laajaan kulhoon mätettynä, jota syötiin suoraan kulhosta puulusikoilla, ja sitten lammaspaistin viipaleita keitettyjen viikunain kera. Nihkeä leipä oli kiinteää kuin juusto. Juomana oli kirpeänlainen, mutta terveellinen punaviini, joka vasta kellarista tuotuna oli raikkaan kylmää. Munkki kulautti sitä kurkkuunsa suunnattomat määrät.
Kaikkiaan oli heitä tusinan verran siinä pöydän ympärillä; vanha maamies ja hänen vaimonsa, veljenpoika ja seitsemän täysi-ikäistä lasta, joista kolme kuului kauniimpaan sukupuoleen. Viehkeitä nuoria neitoja he olivatkin istuessaan siinä avokaulaisissa puvuissaan, tummaihoisina ja punahuulisina, ruskeat käsivarret paljaina ja kirkkaat silmät luotuina Bellarioniin.
Kerran kohtasi Bellarion munkin katseen vilkaistessaan pöydän yli. Siinä katseessa samoinkuin velton suunkin vaiheilla oli epämiellyttävä ilme. Munkki nähtävästi nautti hämmennyksestä, jonka vallassa naisiin tottumaton nuorukainen oli. Hiukan myöhemmin oli viini jo nostanut punan fra Sulpizion poskille ja hänen pippurisilmänsä kiiluivat himokkaasti. Bellarion huomasi munkin luovan tyttöihin sellaisia katseita, että hänen epäluulonsa jälleen heräsivät, ja nyt niin voimakkaina, ettei enää munkkius enempää kuin harmaa kaapukaan voinut niitä hälventää.
Aterian jälkeen täytyi fra Sulpizion asettua hetkeksi lepäämään ja Bellarion meni siksi aikaa viinitarhaan isännän tyttärien mukana. Siestan, lepohetken, aikana ei kukaan tee työtä. Neidot juttelivat innokkaasti, mutta Bellarionista oli heidän rupattelunsa harmillisen pitkäpiimäistä ja typerää.
Jo tämän vuoksi ja kun viinitarha oli tien varrella, olisi Bellarionin tuttavuus munkin kanssa hyvin voinut päättyä tähän. Jos hän olisi jatkanut matkaansa yksin, olisi koko hänen elämänsä muodostunut aivan toisenlaiseksi kuin todellisuudessa kävi. Minoriittiveljen lepo loppui odottamattoman lyhyeen ja kun hän noin tunnin kuluttua oli valmis jälleen jatkamaan matkaansa oli hän siinä määrin unen ja viinin pökerryttämä, ettei ollenkaan muistanut kumppaninsa olemassaoloa. Ellei Bellarion olisi yht'äkkiä havainnut fra Sulpiziota taapertamassa tietä pitkin Casaleen päin, olisi hän ihan varmasti saanut kulkea loppumatkan omin päinsä.
Munkki ei järin riemastunut huomatessaan Bellarionin taas kulkevan rinnallaan. Hänen kasvonsa kuvastivat tyytymättömyyttä. Mutta hän pyyteli kuitenkin anteeksi ja selitteli olevansa vielä puolinukuksissa.
Hän alkoi kulkea ripeästi, harppoen eteenpäin pitkin askelin. Silloin tällöin vilkaisi hän taakseen.
Bellarion huomautti jotakin tarpeettoman kovasta vauhdista, muistuttaen, että Casale oli vain parin penikulman päässä ja että heillä oli koko iltapäivä aikaa. Hän sai töykeän vastauksen.
"Jos kuljen mielestäsi liian nopeasti, niin voithan seurata niin hitaasti kuin tahdot."
Bellarionia halutti ensin seurata neuvoa, mutta sitten osaksi uteliaisuus, osaksi itsepintaiset epäluulot voittivat hänen ylpeytensä.
"Älähän nyt, kyllä minä sovittelen askeleeni sinun astuntasi mukaan."
Munkki vain mörähti, eikä tämänjälkeen tosiaan enää monta sanaa vaihdettu, Bellarionin keskusteluyrityksistä huolimatta. Vaellus iltapäivän auringonpaisteessa tietä pitkin, joka halkaisee Trinon ja Casalen välisen hedelmällisen lakeuden, ei ollut hauskimpia.
Kuitenkaan ei heidän tarvinnut kulkea jalan kovin pitkää matkaa.Pian saavutti heidät muulijono ja nyt sai Bellarion nähdä, miten P.Fransiskuksen pieni veli käyttää ilmaiseksi ratsua. Kun jono lähestyi,asettui fra Sulpizio keskelle tietä ja levitti kätensä.
Muulinajaja, ruskeaihoinen, mustapartainen mies, pysähtyi kyynärän päähän.
"Mitäs nyt, pieni veli? Miten voin auttaa?"
"Siunatkoon sinua Jumala, veljeni! Tahtoisitko haavoitetun Fransiskuksen nimessä avittaa meitä? Elleivät muulisi ole ylen raskaasti kuormitetut, voisi ehken pari niistä kantaa helläjalkaisen fransiskaanin ja tämän ylhäisen nuorukaisen Casaleen asti."
Muulinajaja viskasi koipensa elukan selän yli ja liukui maahan, auttaakseen matkamiehiämme kevyimmin kuormitettujen eläinten selkään. Pyydettyään ja saatuaan sitten fra Sulpizion siunauksen, kapusi hän jälleen satulaansa ja nyt pistettiin raviksi.
Satula tai oikeastaan satulan virkaa tekevä vehe oli Bellarionille jotakin uutta ja tuskallista, ja hänen huomionsa oli seuraavina hetkinä täydellisesti kiintynyt tähän uuteen kokemukseen. Tämä oli hänen ensimmäinen ratsastusoppituntinsa ja ennen pitkää oli epämiellyttävä heiluminen ja töyssytys pannut hänen jokaisen lihaksensa ja nikamansa kolottamaan inhoittavalla tavalla. Lisäksi harmitti häntä se hilpeys, jolla munkki ja muulinajaja suhtautuivat hänen yrityksiinsä pysyä satulassa.
Hän oli sydämestään kiitollinen kun Casalen ruskeat muurit ilmestyvät näkyviin. Ne putkahtivat esiin äkkiä muutaman tienmutkan takaa. Kaupungin asema oli sellainen, ettei vähän matkan päästä arvannut kaupunkia lähestyvänsäkään. Tie johti suoraan San Stefanon portille, jolle he pääsivät leveän vallihaudan poikki lasketun sillan yli. Portin holvissa oli vahtikoju, jonka ovi lekotti avoinna. Kolme neljä sotilasta vetelehti kojussa. He eivät ottaneet vartioimista kovin vakavalta kannalta, sillä ajat olivat rauhalliset. Muuan heistä, nahkatakkiin pukeutunut, lakitta oleva nuori mies vaivautui aina kynnykselle saakka huikatakseen tervehdyksen muulinajajalle. Tie kaupunkiin oli avoinna.
Viileästä porttiholvista he joutuivat eräälle Montferratin pääkaupungin kadulle. Nyt ei enää kiirehditty. Mutkikkaalla kadulla, jonka molemmin puolin rakennukset kallistelivat toisiaan kohti päästäen auringonsäteet vain keskikäytävälle, tunkeili kansaa kaikenlaista. Tällä San Stefanon portilta Katedraaliaukiolle johtavalla tiellä oli aina vilkas liike, ja kaikkinielevällä mielenkiinnolla katseli nyt Bellarion satulastaan hyörinää, josta hänellä tähän asti oli ollut vain heikko, oman mielikuvituksen luoma käsitys.
Casalessa oli tänään markkinapäivä, ja kauppojen edessä ulottui myyntipöytien rivi melkein tien yli. Kauppiaat kehuskelivat tavaroitaan ja näyttelivät niitä, yrittäen kaikin tavoin kiinnittää yleisön huomiota puoleensa.
He pyrkivät yhä eteenpäin, matalien, kapeitten holvien alitse aina vain vilkkaampaa keskikaupunkia kohti, päätyen lopulta aukiolle tuomiokirkon eteen. Bellarion tiesi, että tuo uljas rakennus oli lombardien kuninkaan Liutprandin rakennuttama jo seitsemisensataa vuotta sitten. Hän kääntyi katsomaan punavalkoisen julkisivun kaunista arkkitehtuuria ja hoikkia torneja, jotka päättyivät kuusikulmaiseen, suippoon kattoon. Hänen tarkastellessaan ikkunoita pysähtyi muuli.
Jonkun askeleen päässä fra Sulpizio paraikaa laskeutui satulasta kiitellen muulinajajaa ja toivottaen hänelle Jumalan siunausta. Bellarionkin hyppäsi maahan, hiukan jäykkänä vielä ja kiitollisena siitä, että matka oli päättynyt. Muulinajaja luikkasi olkansa yli "Jumalan haltuun" ja jatkoi sitten matkaansa.
"Ja nyt, veljeni, on meidän aika saada illallisatria, jos sinulle sopii", tuumiskeli munkki.
Tuskinpa sitä niinkään helpolla saisi, ajatteli Bellarion, siitä aukion toisella puolella olevasta majatalosta, jota kohti munkki nyt lähti kulkemaan.
Talon oven yläpuolella riippui lakastunut oksa jonkinlaisena kylttinä. Kynnyksellä nuorukainen pysähtyi ja huomautti, että joku luostari olisi paljon soveliaampi lepopaikka munkille.
"Äläst’", jutteli fra Sulpizio. "Tämän talon isäntä, vanha Benvenuto, on serkkuni, ja hän antaa meille kyllä ilmaisen aterian. Samalla saan kuulla uutisia. Eikö ole aivan luonnollista, että menen hänen luokseen?"
Tietenkin oli Bellarionin vastattava myöntävästi. Mutta samalla hän muisti, että munkki jo ennenkin oli osannut selittää kaikki asiat tyydyttävästi, vastata kaikkiin kysymyksiin täydellisesti, ja hänen epäluulonsa kytivät edelleen.
III luku.
Se tapahtuma, joka niin äkkiä ja julmalla tavalla riuhtaisi Bellarionin rauhalliselta opin tieltä ja haihdutti hänen unelmansa päästä oppimaan kreikankieltä Paviassa kuuluisan messer Chrysolaraan johdolla, yllätti hänet niin odottamatta, että hän selvisi hämmennyksestään vasta kun kaikki oli ohi.
Hän oli munkin kanssa aterioinut epäsiistissä ja tungokseen asti täynnä olevassa ruokailuhuoneessa. Majatalon isäntä, joka Montferratin hallitsijain kunniaksi — heidän vaakunassaan oli hirven kuva — oli antanut laitokselleen nimen "Uroshirvien majala", palveli serkkuaan niin alttiisti kuin suinkin voi vaatia. Hän oli antanut fra Sulpiziolle ja Bellarionille paikat hiukan syrjässä muista meluavista vieraista, korkean, kapean, avoimen ikkunan alla, missä raikkaan ilman tuulahdukset karkoittivat pahimman ruuankäryn ja ihmisistä uhoavan hien katkun. Ser Benvenuto antautui sitten kuiskaavaan keskusteluun munkin kanssa, mutta Bellarion ei voinut kuulla heidän sanojaan. Pöydälle kannettiin parasta, mitä talo saattoi tarjota, jopa sitkeä kananpaistikin, ja kellarista noudettiin pullo Valtelline-viiniä kerrassaan oivallista lajia.
Väsynyt ja nälkäinen Bellarion söi hyvällä ruokahalulla, sallien närkästymättä munkin kerskua suorittamillaan laupeudentöillä. Tuskinpa hän muuten kuuli puoliakaan fra Sulpizion jutuista. Munkki rupatteli ja syödä matusteli yhtaikaa, ja huoneessa olevat vieraat melusivat lisäksi korvia huumaavalla tavalla. Joukossa oli muutamia talonpoikia Romagliasta ja Torcellasta, kukatiesi Terranovastakin Pon takaa. He olivat kaikki saapuneet markkinoille. Enimmäkseen olivat he vantteria, tummaihoisia miehiä — toisilla oli paljaskinttuiset vaimotkin mukanaan. Myöskin muutamia kaupungin työmiehiä vetelehti huoneessa ja pari nuorukaista, jotka nahkaesiliinoista päättäen olivat käsityöläisiä. Erään pöydän ääressä istui neljä sotilasta nahkaisissa takeissa, vyöllään raskaat tikarit, pitäen seuraa naiselle, joka oli maalannut poskensa ja puhui vuoroin kimakalla, vuoroin käheällä äänellä. Bellarionia puistatti hänen vaakkumisensa.
"Hänen naurunsa", huomautti hän fra Sulpiziolle, "on kuin paholaisen nauru."
Munkki siristeli silmiään vastauksen asemesta ja tuntui pidättelevän hymyään.
Vähitellen tottui nuorukainen meluun ja menoon ympärillään ja kun hän vihdoin lopetti ateriansa, nojautui hän taaksepäin tuolissaan kylläisenä ja hieman unisena. Edellisen yön oli hän viettänyt taivasalla ja koko päivän oli hän ollut jalkeilla. Eipä ihme siis, että hän lopulta vaipui horteeseen, munkin jatkaessa mutisevaa keskusteluaan serkkunsa kanssa.
Puolisen tuntia hän siinä lienee torkkunut, kun äkkiä havahtui. Varjot jo laskeutuivat muureille, jotka saattoi nähdä ikkunasta. Tämän hän muisti jälkeenpäin. Herätessään näet hän oitis joutui kohdistamaan huomionsa munkkiin, joka oli noussut tuoliltaan, ja avoimessa ikkunassa fra Sulpizion takana näkyviin miehen kasvoihin. Vieras oli luultavasti kavunnut aivan hiljaa vakoilemaan huoneessa olijoita, ja kannatteli nyt itseään käsiensä varassa. Bellarion kohtasi hänen kysyvän katseensa, joka äkkiä ikäänkuin laajeni ja muuttui hämmästyneeksi. Suu loksahti auki. Mutta ennenkuin Bellarion ennätti päästää ääntäkään tai edes liikahtaa, oli vakoilija kadonnut. Ja nyt muisti Bellarion kasvojen kuuluvan sille talonpojalle, joka heille oli tarjonnut päivällisen samana päivänä.
Munkki huomasi oudon ilmeen Bellarionin kasvoilla ja katsahti nopeasti taakseen. Mutta ikkuna-aukko oli jo tyhjä.
"Mikäs nyt?" kysyi hän valppaasti. "Mitä sinä näit?"
Bellarion kertoi ja fra Sulpizio päästi niin rivon sadatuksen, että nuorukainen melkein haukkoi henkeään. Munkin muoto oli aivan muuttunut. Hänen ilmeensä oli kiukkuisen pelokas ja katse synkkä. Hän liikahti rajusti kuin lähteäkseen, mutta pysähtyi sitten yhtä äkkiä.
Huoneen kynnyksellä seisoi pelon aiheuttaja, talonpoika, ja hänen takanaan tungeksi miesjoukko.
Fra Sulpizio vaipui tuolille ja järjesteli kasvonpiirteitään.
"Tuossa se munkkiroisto istuu. Varas." Näin tervehti talonpoika.
Huudahdus ja huoneeseen sulloutuvat uudet tulokkaat aikaansaivat äkillisen hiljaisuuden tässä pienoisbaabelissa. Etumaisena lähestyi nuori, ryhdikäs mies, yllään teräshaarniska ja kypärä, saappaissa kannukset, vyössä heilahteleva miekka ja kupeella tikari. Punainen sulka hänen päähineessään ilmaisi hänen palvelevan upseerina Casalen poliisiväessä. Häntä seurasi pari peitsillä asestettua miestä.
Talonpoika opasti heidät suoraan ikkunakomerossa olevan pöydän luo. "Tuossa hän on. Sama mies." Hän tunki taistelunhaluisesti naamansa melkein kiinni munkin kasvoihin ja nojautui kyynärpäillään pöytään. "Nyt, roisto…" sähähti hän, mutta vaikeni fra Sulpizion kohdistaessa häneen lempeän, hämmästyneen katseen. Munkki virkkoi:
"Noinko sinä minua puhuttelet, pikku veli? Sanotko sinä minua roistoksi? Minua?" Hän hymyili alakuloisesti, ja niin tyyni ja viaton oli hänen ilmeensä, että maamies hetkeksi tyrmistyi. "Syntinen ehkä olen, sillä syntisiä olemme kaikki, mutta en tiedä rikkoneeni sinua vastaan, veli, joka niin auliisti tänään ravitsit minua."
Fra Sulpizion hurskas esiintyminen sai miesparan ymmälle. Upseeri työnsi hänet syrjään.
"Mikä on nimesi?"
Fra Sulpizio katsoi häntä nuhtelevasti.
"Mutta, veli!" huudahti hän.
"Lähde mukaan", ärähti upseeri. "Tämä mies syyttää sinua varkaudesta."
"Varkaudesta!" Fra Sulpizio huokasi. "En anna tuon syytöksen houkutella itseäni vihan syntiin. Tämä on järjetöntä, suorastaan naurettavaa. Miksi minä varastaisin, kun Pyhän Fransiskuksen suojeluksessa ollen saan pyytämälläkin mitä tarvitsen? Mitä minä maallisella tavaralla tekisin? Mitä väittää hän minun sitten varastaneen?"
Talonpoika itse puuttui puheeseen. "Kolmekymmentä floriinia, kultaisen kotelon ja hopeaisen ristin eräästä laatikosta siinä huoneessa, jossa lepäsit."
Bellarion muisti, miten munkki oli yrittänyt livistää yksin tiehensä ja miten pelokkaasti hän oli vilkuillut taakseen heidän kulkiessaan maantietä pitkin. Sitten oli muulinajaja saavuttanut heidät, ja juuri tämän avulla oli nyt päästy heidän jäljilleen. Upseeri oli tietysti ollut vahtikojussa portin luona ja kertonut talonpojalle munkin ja vihreäpukuisen nuorukaisen saapuneen muulijonon mukana kaupunkiin. Talonpoika taas oli etsinyt käsiinsä muulinajajan ja loppu oli selvä. Yhtä selvä kuin että fra Sulpizio oli varasteleva roisto ja että hänen, Bellarionin, viisi tukaattia oli joutunut sinne, minne talonpojankin rahat olivat kadonneet.
Hän vannoi itsekseen vastaisuudessa turvautuvansa vain omiin aisteihinsa ja vaistoihinsa. Sillävälin vastasi munkki:
"Et siis syytä minua ainoastaan varkaudesta, vaan myös siitä, että olisin palkinnut hyvän pahalla, rikkonut sitä vastaan, joka on ollut minulla armelias Tämä on raskas syytös, veljeni, ja perin harkitsematon."
Joukosta kuului myötätuntoista mutinaa. Munkki levitti kätensä ja jatkoi:
"Puolustautuessanikin täytyy minun muistaa nöyryydenlupaukseni. Siksi en sanokaan mitään. Herra, etsi vaatteistani niitä tavaroita, jotka minun väitetään varastaneen, koska satuin levähtämään hetkisen siinä huoneessa, josta ne ovat kadonneet."
"Kehtaavatkin syyttää pappia!" paheksui joku.
Nuori upseeri hymähti. Hän kääntyi kannoillaan ja silmäsi puhujaa.
"Pappia!" virnisteli hän. Ja äkkiä tokaisi hän väläyttäen silmiään munkille: "Milloin sinä viimeksi olit messussa?"
Tämä kysymys saattoi fra Sulpizion tuokioksi tolaltaan. Antamatta hänelle aikaa vastata, ampaisi upseeri toisen kysymyksen: "Mikä sinun nimesi on?"
"Nimeni?" Munkki tuijotti häntä synkästi, pienten silmien kiiluessa ilkeinä arpisessa naamassa. "Jotta minua taas epäiltäisiin. Ei, en sano sitä, mutta voin näyttää sinulle mustaa valkoisella. Pidä hyvänäsi." Hän kaivoi taskustaan paperin ja piteli sitä sotilaan nenän alla.
Upseeri silmäili paperia tuokion ja katsahti sitten sen yli fraSulpiziota.
"Miten voisin lukea sitä, kun pitelet sitä ylösalaisin?"
Munkki riensi äkkiä kääntämään paperin. Hänen kätensä tärisi. Tällöin Bellarion huomasi ensiksikin, että upseeri oli puijannut munkkia ja toiseksi että paperi oli hänen oma suosituskirjeensä. Fra Sulpizion kääntäessä paperia näki hän nimittäin vilahdukselta apotin sinetin.
Paljastus saattoi hänet aluksi ymmälle. Munkki oli siis todellakin varas, joka oli tyhjentänyt hänen pussinsa; toiseksi täytyi hänen olla vielä vaikeammassa asemassa kuin mitä Bellarion oli otaksunut, koska yritti kätkeytyä munkkikaavun suojaan, ja kolmanneksi oli hän syöksynyt päistikkaa upseerin asettamaan ansaan, tämän väittäessä, että kirje oli ylösalaisin. Munkki ei osannut lukea!
Upseeri nauroi äänekkäästi, tyytyväisenä omaan oveluuteensa. "Tiesin, ettet ole pappi", irvisti hän. "Minä enemmän kuin aavistan kuka sinä todellisuudessa olet. Vaikka oletkin varastanut munkin puvun, et voi kätkeä rokonarpista naamaasi ja palkoa niskassasi. Sinä olet Lorenzaccio da Trino, ystäväiseni; olemme ikävöineet sinua jo kauan."
Upseerin mainitsema nimi pani huoneessaolijat haukkomaan ilmaa, ja he astuivat hieman lähemmäksi ikkunan alla olevaa ryhmää. Tuon nimen tunsi täällä jokainen, Bellarionia lukuunottamatta. Lorenzacciolla oli huono maine koko Montferratissa ja Savoijissa. Tämän aavisti Bellarionkin nähdessään miesten ilmeet. Eniten huolestutti häntä kuitenkin tällä hetkellä apotin suositus.
"Tuo pergamentti on minun", huudahti hän. "Se varastettiin minulta tänä aamuna."
Yleinen huomio kiintyi nyt häneen. Tuijotettuaan häntä hetkisen purskahti upseeri jälleen nauramaan. Bellarion alkoi vihata hänen hilpeyttään.
"Mitä, eikö Pekka enään tunnekaan Paavoa? Apuri tahtoo pelastaa saaliin, kun mestari on kiikissä. Ei vetele, nuori kukonpoika!"
Bellarionin harjakset nousivat pystyyn. Arvokkaan näköisenä virkkoi hän: "Nuori herra, saatte katua sanojanne. Minä olen tuossa pergamentissa mainittu mies, kuten Ciglianon Grazie-luostarin apotti voi todistaa."
"Ei ole tarvis vaivata herra apottia", virnisti upseeri. "Kosketus kidutuspyörän köyteen vain ja ehkäpä pieni hyppäys ilmaan, niin kyllä sinusta totuus erkanee, poikaseni."
"Kidutuspyörä!" Bellarionin selkää karmi jo tuo sanakin.
Häntä pidettiin siis rosvona pelkästään sen nojalla, että hän oli ollut yhdessä tuon väärän munkin kanssa. Katkaistaisiinko hänen nikamansa, jotta saataisiin hänet syyttämään itseään? Näinkö oikeutta jaettiin?
Hän pelästyi. Yht'äkkiä päästi talonpoika hirvittävän kiljunnan ja sitten tapahtui salamannopeasti yhtä ja toista.
Sillävälin kuin upseeri oli puhutellut Bellarionia, oli varas hiipinyt yhä lähemmäksi ikkunaa. Talonpoika huomasi hänen aikeensa ensiksi ja nosti metelin.
"Ottakaa hänet kiinni!" huusi hän peläten, että hänen floriininsa ja muut varastetut esineensä jälleen menisivät sen tien, ja samalla säntäsi hän eteenpäin, hapuillen Lorenzaccion käsivartta. Rosvo kihisi kiukusta ja näytti keltaisia hampaitaan kuin raivostunut eläin. Hänen oikeassa kädessään välähti ase, joka seuraavassa silmänräpäyksessä iskeytyi ahdistajan vatsaan; se oli kehno, takaperoinen, epätoivoinen huitaisu, joka repi kuin villisian torahammas ja paiskasi talonpoikaparan kahden apuunrientävän sotamiehen syliin. Enempää ei Lorenzaccio tarvinnut. Hän hyppäsi syrjään ja keinotteli ihmeteltävän vikkelästi itsensä kapeaan ikkuna-aukkoon, empi hiukan ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadonnut.
Huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto. Ylinnä kajahtelivat kuitenkin podestàn nuoren upseerin komentosanat ja määräykset. Muuan sotilas tuki pyörtynyttä talonpoikaa, toisen typeränä kömpiessä ikkunan kautta muka Lorenzacciota pidättämään.
Kauhistunut ja puolittain pökertynyt Bellarion tuijotti talonpoikaa, peläten hänen heittävän henkensä. Hän havahtui tuntiessaan jonkun nykivän hänen hihaansa. Käännyttyään huomasi hän takanaan saman maalatun naisen, jota hän äsken oli inhonnut sydämensä pohjasta. Naikkonen katsoi häneen luonnottoman kirkkain silmin ja kähisi kuumeisesti: "Tiehesi, tiehesi! Pidähän kiirettä!"
"Kiirettä!" kertasi Bellarion.
Ensin tunsi hän masentuvansa — tuo nainenkin siis piti häntä rikollisena —, sitten valtasi hänet halu jäädä paikoilleen, selittämään, vaatimaan oikeutta. Kuitenkin todisti kaikki häntä vastaan…
"Joudu nyt, lapsi", huohotti nainen. "Pian, ennenkuin kaikki on myöhäistä."
Bellarion katsahti joukkoon naisen takana ja kaikkialla kohtasi hän kehoittavia katseita. Muuan mies, itse isäntähän se oli, iski hänelle silmää ja osoitti paksulla peukalollaan ovea. Tuota elettä ei voinut käsittää väärin. Sitten, ikäänkuin olisi hänen päätöksensä äkkiä valjennut muille, repeytyi joukko kahtia, miehet ja naiset tyrkkivät toisiaan antaakseen hänelle tietä. Hän syöksyi eteenpäin. Joukko sulkeutui hänen takanaan, avautuen edessäpäin ja sulkeutuen taas, ja pian oli hän ennättänyt ovelle. Takanaan kuuli hän upseerin komentosanat tämän kehoittaessa sotilaita raivaamaan itselleen tietä peitsillään ja pitämään huolta siitä, että ainakin toinen rosvoista joutuisi kiinni.
Roskajoukko oli nähtävästi tilanteen tasalla. Olihan joukossa muutamia kunniallisiakin miehiä, mutta köyhään kansaan kuuluvina nämä eivät katsoneet voivansa estää kovan onnen vainoamaa poikaparkaa pakenemasta. Sillävälin eräät, jotka tyytyivät muka vain olemaan huolissaan talonpojan kohtalosta, sulkivat tien upseerilta ja sotilailta, niin etteivät nämä päässeet käyttämään aseitaan.
Bellarion pikemminkin arvasi kuin näki kaiken tämän. Hän loi vain pikaisen silmäyksen taakseen ja harppasi sitten kynnyksen yli haisevasta huoneesta raikkaaseen ulkoilmaan. Aukiolla kääntyi hän vasempaan ja juoksi kohden tuomiokirkkoa, aikoen ensin etsiä suojaa sieltä. Pian huomasi hän kuitenkin näin joutuvansa satimeen, ja poikkesi siksi muutamaan kujaan. Tällöin oli jo upseeri ehtinyt majatalon ovelle ja säntäsi huutaen hänen peräänsä. Kaksi peitsimiestä ja muut sotilaat seurasivat hieman taaempana.
Paetessaan kuin hirvi koiria muisti Bellarion apotin jäähyväissanat "pax multa in cella, loris autem plurima bella", ja hän toivoi äkkiä, ettei olisikaan jättänyt luostarin rauhaa.
Turhalta ja tarkoituksettomalta tuntui tämä pako. Vaikka hän tiesikin miksi pakeni, ei hän aavistanut minne askeleensa ohjasi. Saattoi hyvinkin joutua ojasta allikkoon. Järki puhui näin, mutta vaisto lennätti yhä vain eteenpäin. Onneksi, sillä hetken kuluttua huomasi hän, etteivät sotilaat kömpelöissä varusteissaan jaksaneet pysyä hänen kannoillaan. Välimatka piteni pitenemistään. Jos hän jaksaisi vielä ponnistella rupeaman, päätyisi hän kaupunkia ympäröivälle muurille, löytäisi portin ja olisi vapaa. Tosin oli jo päivänlaskun aika, mutta arvatenkin olivat portit vielä avoinna.
Toivehikkaana lisäsi hän vauhtiaan. Vain kerran, hänen juostessaan kauniin, harmaan rakennuksen edustalla olevan aukean yli, puristi pelko sydäntä. Aukealla käyskenteli ihmisiä, jotka hämmästyneinä kääntyivät katsomaan vihreäpukuista karkulaista. Kun ei kuitenkaan kukaan asettunut hänen tielleen, riensi hän hiljentämättä eteenpäin, puikahtaen aukean takana olevalle kapealle kadulle. Ympärilleen vilkaisematta jatkoi hän juoksuaan ja havahtui vasta jouduttuaan ruohoa kasvavaan kujaan, jonka molemmin puolin ruskeat muurit sulkivat näköalan. Nyt malttoi hän hellittää pikkuisen, päästäkseen hengästymisestään, ja totesi vihdoin, että oli jo pahoin uupunut. Lopulta oli hänen kokonaan herettävä juoksemasta ja tyydyttävä kävelemään. Läähättäen ja pyyhkien kämmenselällä hikeä kasvoiltaan hoippui hän kujaa alaspäin, tietämättä vieläkään, oliko päässyt vainoojistaan.
Äkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan, nojaten selkäänsä korkean muurin syvennyksessä olevaan oveen. Hänen hämmästyksekseen ovi tällöin aukeni ja hän oli vähällä kaatua leikattujen puksipuitten ympäröimään kukkalavaan.
Hänestä tuntui kuin olisi ihme tapahtunut, kuin olisi sallimus pitänyt ovea avoinna, jotta hän voisi pelastua. Eikä hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi, että hän sulkiessaan oven takanaan ja nostaessaan salvan eteen ehkä olikin lukinnut oman satimensa. Muurin sisäpuolella oven edessä oli korkea kynnys. Tälle Bellarion istuutui nauttiakseen tuokion äärettömän helpotuksen tunteesta. Mutta pitkää lepoa ei hänelle suotu. Kujanteelta kuului jo nopeita askeleita ja hengästyneitä ääniä.
Bellarion kuunteli tarkkaavasti ja hymyili hiukan. He eivät voisi koskaan aavistaa, että muurin ovi äsken oli ollut raollaan. He kulkisivat ohi, jatkaen hyödytöntä etsimistään, ja hän saattaisi piileskellä muurin suojassa aina yön tuloon asti. Ehkäpä viettäisi hän yönsäkin täällä ja poistuisi vasta päivänkoitossa, kaupungin porttien auetessa.
Näin hän tuumi. Mutta äkkiä pysähtyivät askeleet muurin toisella puolen, ja hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä.
"Jossakin näillä paikoin hän pysähtyi", kuului karkea ääni lausuvan."Katselkaahan jälkiä."
"Jopa on tarkkasilmäinen otus", ajatteli Bellarion.
"Entä sitten?" tivasi joku toinen. "Tähänkö me jäämme odottamaan, että hän pääsisi turvaan? Lähdetään. Tästä hän juoksi."
"Tuki suusi, pölkkypää!" Karkeaääninen mies puhui jälleen. "Hän tuli kyllä tätä tietä, mutta hän ei mennyt edemmäksi. Hiljaa, älä väitä vastaan. Eikö sinulla ole silmiä päässä? Tämän oven ohi ei kukaan ole kulkenut tänään. Hän on täällä." Ja samassa jysähti oveen raskas isku, joka sai Bellarionin jalkeille aivan kuin olisi se osunut häneen.
"Ovihan on lukossa. Tuskinpa tuo poika on päässyt muurinkaan yli."
"Hän on läheisyydessä, sanon minä. Älä väittele kanssani. Kaksi miestä jää vartioimaan ovea, muut seuraavat minua. Lähdemme palatsiin." Hänen äänensä oli käskevä. Kukaan ei vastannut. Askeleet rapisivat nopeassa tahdissa kujaa ylöspäin. Oven takaa kuului parin miehen hiljaista mutinaa.
Bellarion ihmetteli, mahtaisikohan rukous auttaa. Mitään muutakaan keinoa ei hän enää voinut keksiä.
IV luku.
Hän ei voinut nähdä kovin etäälle suljetusta puutarhasta. Mutta jossakin läheisyydessä täytyi varmaankin olla piilopaikaksi kelpaava sopukka, jonne kätkeytyä, kunnes takaa-ajo olisi ohi.
Hän lähti liikkeelle, astellen varovasti puksipensaikkoon leikattua holvia kohti. Täällä hän pysähtyi ihailemaan näkyä, joka toi mieleen paratiisin. Laajan nurmikentän takana kimalteli lampi ja ruohikossa asteli kaksi ylpeätä riikinkukkoa. Keskellä lampea kohosi valkea marmoripaviljonki, joka solakoine pylväineen muistutti pientä roomalaista temppeliä. Rannalta johti paviljonkiin marmorista rakennettu holvikaarisilta, jonka rintasuojalla punaiset kukat hehkuivat laskevan auringon loimussa.
Lammen tällä puolen laskeutui maa kahtena penkereenä ja graniittikaiteitten yli vaahtosi vesi kummassakin penkereessä olevaan kivialtaaseen. Säleristikoissa kiemurteleva viiniköynnös purppuraisine hedelmäterttuineen reunusti altaita ja alempana levisi smaragdinvihreä nurmi aina kolmelta puolelta ympäröivään marjakuusiaitaan saakka. Tämä pensasaita oli taidokkaasti leikattu ja vähäisen matkan päähän toisistaan oli sen syvennyksiin asetettu marmoriveistoksia, jotka hohtivat valkeina tummaa vehmautta vasten.
Avoimella sivulla oli myöskin penger, ja sen yläpuolella suuri punainen rakennus, puoleksi linna, puoleksi linnoitus. Tämän rakennuksen kummallakin puolen kohosi korkeuksiin mahtava, pyöreä, sakarahuippuinen torni.
Näin paljon ehti Bellarion nähdä ennenkuin jälleen pelästyi. Hänen korviinsa kantautui pensaitten takaa kuuluvien askelten ääni. Tuokiota myöhemmin ilmestyi nuori, ikäänkuin arkaillen liikkuva nainen pensasaidan aukkoon, hätkähti ja pysähtyi.
Muutaman siunaaman verran seisoivat he vastakkain tuijottaen toisiaan, ja tämä tuokio riitti syövyttämään neidon kuvan ainaiseksi Bellarionin mieleen. Neito oli keskikokoinen ja hoikka, pukeutunut safiirinsiniseen, kullalla kirjailtuun ruumiinmukaiseen pukuun. Hänen olemuksessaan oli jotakin arvokasta ja käskevää. Kapeita kasvoja kehysti kullanruskea tukka, hiukan jalokivillä koristettua otsaripaa tummempi, nenä oli suora, ehkä hieman pitkä, ilme uhmaava. Outoa kauneutta kohottivat vielä suuret, miettivät, ruskeat silmät, jotka tällä hetkellä hämmästyneen kysyvinä tarkkasivat Bellarionia. Tuo katse tutki ja käski. Se pakotti hänet tunnustamaan oitis.
"Rouva!" änkytti hän. "Armahtakaa! Minua ajetaan takaa."
"Ajetaan takaa!" Neito liikahti ja hänen ilmeensä muuttui. Suuret silmät tummenivat.
"Minut luultavasti hirtetään, jos joudun kiinni", lisäsi Bellarion hieman rohkaistuneena.
"Kuka teitä etsii?"
"Poliisiupseeri miehineen."
Hän olisi halunnut kertoa enemmän. Hän olisi halunnut selittää olevansa viaton, huonon onnen vainoama, mutta neito kohotti torjuvasti kapeat, hienot kätensä, jolloin pitkät hihat solahtivat taapäin. Nopeasti vilkaisi hän taakseen piha-aukealle.
"Tulkaa", sanoi hän sitten. "Piilotan teidät." Ja hän lisäsi huolestuneemmalla äänellä, mikä sai Bellarionin siunaamaan hänen säälivää sydäntään: "Jos teidät keksitään täältä, on kaikki hukassa. Kumartukaa ja seuratkaa minua."
Kuuliaisena kompuroi nuorukainen melkein nelinkontin hänen jälessään, pitäen visusti päänsä penkereen harjalla olevan rintasuojan reunaa alempana.
Hänen edellään astui neito levollisesti, osoittaen kunnioitettavaa itsehillintä- ja harkintakykyä. Vain narri, tuumi Bellarion, olisi nyt pitänyt kiirettä. Turha hoppu olisi vain aikaansaanut uteliaisuutta ja kysymyksiä.
Turvallisesti pääsivät he sillalle asti. Bellarion huomasi, että se nousi portaina aina holvikaaren huipulle ja laskeutui jälleen toisella puolella marmoritemppelin juurelle.
"Odottakaahan, nyt pitää meidän olla varovaisia." Neito antoi katseensa lipua pitkin puutarhaa. Bellarion huomasi hänen vavahtavan ja kullanruskeitten silmien laajenevan pelosta. Hän ei voinut nähdä, mitä neito näki: palatsista purkautuvaa, aseellista miesjoukkoa. Mutta hän arvasi totuuden, ennenkuin hänen suojelusenkelinsä huudahti: "Liian myöhään! Jos nousette sillalle niin teidät varmasti nähdään." Silmänräpäystä myöhemmin lisäsi neito: "Kumartukaa ja ryömikää nelinkontin sillalle. Kuljen jälessänne ja koetan estää heitä näkemästä teitä."
"Toiveeni ovat paljon vähäisemmät kuin se suoja, jonka hoikka vartenne tarjoaa, rouva", virkkoi Bellarion. Hän painautui mahdollisimman latteaksi maahan. "En aprikoisi hetkeäkään, jos taivas olisi suonut teille leveyttä samassa mitassa kuin laupeutta. Mutta koska nyt kerran näin on, luulen tietäväni paremman keinon."
Neito tuijotti häntä rypistäen hiukan otsaansa. Mutta sitten hän jälleen osoitti pystyvänsä nopeasti erottamaan pääasian sivuseikoista.
"Paremman keinon? Minkä sitten?"
Bellarion oli tarkkaillut ympäristöä. Paviljongin takana työntyi vähäinen, kypressejä kasvava niemeke lampeen. Niemen kärjessä laahasi suojaava leppäpensas oksiaan vedessä.
"Tämän", vastasi Bellarion kiemurrellen kuin ankerias lampea kohti.
"Minne aiotte?" huusi neito. "Tuo lampi on syvä, matalimmassakin kohdassa on vettä parisen syltä."
"Sitä parempi", vastasi Bellarion. "Tuskinpa osaavat ruveta minua sellaisesta paikasta etsimäänkään."
Hän veti henkeään syvään ja valmistautui sukeltamaan.
"Ah, odottakaa nyt!" huusi neito tukahtuneesti. "Sanokaa nyt vihdoinkin…"
Hän vaikeni hengen salpautuessa kurkkuun. Nuorukainen oli kadonnut, pulahtanut veteen kuin saukko. Pari laajenevaa rengasta vedenpinnalla oli kaikki, mitä hän jätti jälkeensä.
Henkeään pidätellen odotti neito hänen päänsä ilmestymistä vedenpinnalle. Turhaan. Hetket kuluivat. Takaapäin kuului äänekästä puhetta. Peitsimiehet lähestyivät nopeasti ja uteliaita hoviherrojakin oli lyöttäytynyt mukaan katselemaan ihmismetsästystä. Äkkiä pyrähti niemen kärjessä olevan pajupensaan juurelta pelästynyt liejukana rääkäisten lentoon, räpytteli vähän matkaa pitkin vedenpintaa ja laskeutui jälleen. Pensaan oksat taipuivat, heilahtelivat hetkisen ja sitten oli taas kaikki hiljaista. Neito oli nähnyt ja ymmärtänyt.
Hän kietaisi oravannahkapäärmeisen viitan tiukemmin hartiainsa ympäri ja kääntyi viattoman hämmästyneenä sotilaita kohti. Heitä oli neljä saman nuoren upseerin johdossa, joka oli etsinyt Lorenzacciota Uroshirven majalasta.