Pauline Listerin muotokuvaa, jonka Garth maalasi kuusi kuukautta Shenstonessa olonsa jälkeen, pidettiin hänen parhaana siihenastisena työnänsä. Viehättävä amerikatar oli kuvassa kermanvalkeassa silkkipuvussa, seisoen tummilla tammiportailla, toinen käsi kaidepuilla, toinen ojentamassa keltaista ruusuvihkoa jollekulle alhaalla näkymättömissä olevalle ystävälle. Hänen takanaan ja yläpuolellaan oli vanha, maalattu ikkuna, jossa ruusun- ja kullankarvaisena hohtivat talon jalosukuisen perheen vaakunamerkit ja valiolause. Taiteilija oli ihmeteltävästi saanut kuvaan tytön eloisuuden ja viehkeyden. Tämä oli teeskentelemätön amerikatar ja samalla pirteän nykyaikainen kuningatarmaisesti kohotetun pienen päänsä laelta aina valkeiden kenkiensä kärkiin saakka. Tytön asettaminen ympäristöön, josta huokui vanhojen ylhäiskotien parhaat perintätavat, tämän uuden maailman säihkyvän jalokiven sijoittaminen vanhan mitä upeimpaan kehykseen, mikä kaikki sitä vain tehosti, vanhan ja uuden maailman rohkea toisiinsa liittäminen oli ollut otollinen mielijohde, sillä vaikutus oli erinomainen. Ihmiset hymyilivät ja sanoivat, että taiteilija oli kankaalle kuvannut, mitä ennen pitkää aikoi tehdä todellisuudessa. Mutta taiteilijan ja mallin välinen suhde ei milloinkaan kehittynyt hyvää ystävyyttä läheisemmäksi, ja noiden portaiden sekä ikkunan jalosukuinen omistaja se sittemmin sai neiti Listerin jäämään siihen samaan ympäristöön, mikä sopi hänelle niin mainiosti.
Erään jutun tuosta muotokuvasta oli Jane useita kertoja kuullut niissä piireissä, joissa heidät molemmat tunnettiin. Ensi kertoja mallina istuessaan oli Pauline Listerillä ollut ihana helminauhansa kaulassaan, ja Garth oli maalannut sen erinomaisesti, kuluttaen tuntikausia jokaisen säteilevän helmen viimeistelemiseen. Yhtäkkiä hän otti eräänä päivänä veitsen ja raapi häthätää pois koko helminauhan kankaalta sekä selitti, että neiti Listerin oli pantava punaiset topaasinsa kaulaansa, sillä ne sopivat paremmin Garthin värisovitukseen. Topaasit olivat sitten Pauline Listerin kaulassa, kun Jane näki kuvan taulunäyttelyssä, ja sangen kauniilta ne näyttivätkin hänen hohtavan valkealla kaulallaan.
Mutta ne, jotka olivat nähneet Garthin maalaamat helmet, arvelivat, että raapeveitsi oli tuhonnut työn, joka sinä vuonna olisi herättänyt yleistä huomiota. Ja Pauline Listerin kerrottiin heti tämän tapauksen jälkeen kauniita olkapäitänsä kohauttaen sanoneen: "Värisovitukset voivat kyllä olla näinkin hyvät. Mutta hän raapi minun helmeni kankaalta sen tähden, että joku hänen katsellessansa kuvaa tuli sisälle ja hyräili muuatta laulua. Minä olisin sangen kiitollinen, jos ihmiset liikkuessaan hänen työhuoneensa lähettyvillä, kun minua maalataan, vastedes olisivat hyräilemättä mitään säveliä. En ensinkään halua, että hän taas raapii pois topaasini ja määrää sijalle smaragdini. Tekisi melkein mieleni luvata palkinto sille, joka ottaisi selon, mikä se laulu oli. Haluaisin todellakin tietää, mitä yhteyttä sillä ja minun kuvani värisovituksella on."
Kuullessaan jutun Jane oli parhaillaan muutaman päivän kyläilyllä Brandeilla Wimpole Streetillä. Se kerrottiin teetä juotaessa lady Brandin sievässä vierashuoneessa. Herttuattaren konsertista, jossa Garth oli kuullut hänen laulavan "Rukousnauhan", oli jo aikoja. Vuosi oli jo melkein kulunut siitä, kun he lopullisesti erosivat, ja nyt hän vasta ensi kerran sai tuntea Garthin häntä muistavan. Ei hän epäillytkään, ettei hyräilty laulu ollut "Rukousnauha".
"Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain ja helmi helmeltä tarkasti, niitä lasken rukousnauhassain."
Hän oli kuulevinaan Garthin äänen samanlaisena kuin se oli ollut pengermällä ensimmäisinä hämmennyksen hetkinä, jolloin hänelle itselleen alkoi selvitä, mikä lahja oli laskettu hänen jalkainsa juureen — "olen oppinut laskemaan helmiä, rakas."
Janen sydäntä oli tyhjyys alkanut kylmätä ja paleltaa. Kerrottu tapahtuma lämmitti ja elvytti sitä hetken, mutta herätti myös kirvelevää tuskaa. Kun vieraat olivat lähteneet ja lady Brand mennyt lastenkamariin, siirtyi hän pianon ääreen ja soitti hiljaa "Rukousnauhan" säestystä. Kauniit yllättävät soinnutukset monine sopusoinnuksi sulautuvine epäsointuineen sopivat hänen mielentilaansa ja muistoihinsa.
Äkkiä kuului ääni hänen takaansa: "Laulakaa se, Jane." Hän kääntyi nopeasti. Tohtori oli tullut sisään ja istui mukavasti takakenossa suuressa nojatuolissa aivan hänen vierellään, kädet ristissä pään takana. "Laulakaa se, Jane", sanoi hän.
"En minä voi, Deryck", vastasi Jane, yhä hiljaa soitellen säveltä. "En ole moniin kuukausiin laulanut."
"Mutta mistä syystä ette — moniin kuukausiin?"
Jane nosti sormensa näppäimiltä ja kääntyi äkkiä.
"Veikkonen", sanoi hän, "minä olen pilannut koko oman elämäni! Ja kuitenkin tiedän tehneeni oikein. Samoin vieläkin tekisin, ainakin — ainakin toivoisin tekeväni."
Tohtori istui aivan vaiti, katseli Janea ja mietti hänen lyhyitä, hätäisiä lauseitaan. Hän odotti jatkoa — tietäen, että sitä tuli helpommin, jos hän ääneti odotti.
Sitä tulikin.
"Veikkonen — minä luovuin toisen tähden jostakin, joka oli minulle itse elämää kalliimpaa, enkä pääse entiselleni. Tiedän, että tein oikein — mutta en sittenkään pääse entiselleni."
Tohtori kumartui ja otti hänen ristiin puristetut kätensä omiinsa.
"Ettekö voi sitä kertoa minulle, Jeanette?"
"En voi kertoa kenellekään, Deryck, en edes teille."
"Jos joskus tunnette, että teidän täytyy puhua jollekulle, lupaatteko silloin tulla minun luokseni?"
"Ilomielin."
"Hyvä! Nyt, tyttöseni, tämmöinen on minun määräykseni. Matkustakaa ulkomaille. Mutta muistakaa, etten minä tarkoita pistäytymistä Pariisiin tai menoa kesäksi Sveitsiin, syksyksi Rivieralle. Lähtekää Amerikkaan katsomaan jotakin suurenmoista. Menkää katsomaan Niagaraa. Ja koko vastaisen elämänne aikana, kun elämän arkisuus painostaa, muistelette mielellänne valtavaa, vihreää vesipaljoutta, joka syöksyy putouksesta alas, sen ukkosvoimaista ärjyntää, sen pilveilevien ryöppyjen kohinaa, sen ainaista jättiläismäistä edelleenvyörymistä. Kun teitä sitten joskus tuskastuttaa veden kaateleminen teekuppeihin ja taas niistä pois, muistelette mielellänne, että Niagara vyöryy yhä ennallaan. Asettukaa johonkin hotelliin niin lähelle putousta, että päivin ja öin kuulette sen mahtavan äänen pauhaavan voiman ja toiminnan laulua. Viettäkää tuntikausia kulkemalla sen rannoilla ja tarkastelemalla sitä joka puolelta. Käykää Tuulien luolassa hataraa siltaa myöten, jolla opas kääntyy katsomaan ja huutaa teille: 'Oletteko lujasti kiinni.' Oppikaa sivumennen ymmärtämään, mikä on Vuosisatain kallion oikea merkitys. Antakaa Niagaran tunkeutua elämäänne ja sieluunne, tulla omaksenne, ja kiittäkää siitä Jumalaa.
"Tutustukaa sitten muihin suurenmoisiin asioihin Amerikassa. Kokekaa sen henkisyyttä, ihmisystävällisyyttä, rakkautta ja elämää. Etsikää rouva Ballington Booth, kaikkien Amerikan vankien suuri 'Pikku äiti'. Minä tunnen hyvin hänet ja olen siitä ylpeä ja voin antaa teille suosituskirjeen. Pyytäkää, että hän ottaa teidät kanssansa Sing-Singiin tai Columbus-vankilaan ja sallii teidän kuunnella, kuinka hän puhuu parilletuhannelle pahantekijälle, kuinka hän julistaa toivon ja rakkauden evankeliumia — hänen omaa innoittunutta ja innoittavaa uskoansa toivottomimmankin alati uuteen nousun mahdollisuuteen.
"Menkää New Yorkiin katsomaan, kuinka mies, joka tarvitsee suuren rakennuksen, mutta omistaa vain pienen kaistaleen maata, käyttää sen nerokkaasti hyväksensä kohottamalla rakennuksen pilvien korkuiseksi. Oppikaa tekemään samoin. — Ja sitten kun suurisieluinen, aulissydäminen, nopea-ajatuksinen Amerikan kansa suurenmoisuudellaan on saanut teidät innostumaan, lähtekää Japaniin katsomaan, kuinka pieni kansa parhaansa mukaan ponnistelee tullaksensa suureksi. — Sitten Palestiinaan, ja viipykää siellä kuukausia seuraten jaloimman ihmiselämän jälkiä, jaloimman, mitä milloinkaan on eletty. Pistäytykää kotimatkalla Egyptiin, jotta muistaisitte, että tässä meidän perin uudenaikaisessa maailmassamme vielä on yhtä ja toista joltisesti vanhaakin — eräs hyvin säilynyt puinen miehenkuva esimerkiksi, silmät himmeätä valkoista kvartsia, teränä palanen vuorikidettä. Nämä kiiltävät silmät katselivat pronssisten silmäluomiensa alta maailmaa jo Abrahamin aikoina. Se on Kairon museossa. Ratsastakaa aasilla Mooskeessa, jos teitä huvittaa oikein urheilla; ja jos teitä hieman veltostuttaa, kiivetkää suurelle pyramidille. Kysykää Shehati nimistä arabialaista ja sanokaa hänelle, että haluatte suorittaa sen minuuttia lyhyemmässä ajassa kuin kukaan nainen ennen teitä.
"Tulkaa sitten kotiin, tyttöseni, soittakaa minulle ja pyytäkää yksityistä vastaanottoa. Taikka sanokaa Stoddardille ilman muuta, että hän päästää teidät potilaitten lomassa minun vastaanottohuoneeseeni, ja siellä sitten kerrotte minulle, mitenkä määräykseni on vaikuttanut. Parempaa en ole milloinkaan antanut, mutta ei teidän silti tarvitse maksaa minulle yhtään mitään. Minä autan vanhoja ystäviäni ilmaiseksi."
Jane nauroi ja tarttui hänen käteensä. "Rakas ystävä", sanoi hän, "minä luulen, että olette oikeassa. Kaikki minun ajatukseni ovat kohdistuneet vain itseeni ja omiin yksityisiin suruihini ja pettymyksiini. Minä teen kuten käskitte, ja taivas teitä palkitkoon sanoistanne. — Tuossa tulee Flower. Flower", sanoi hän, kun tohtorin rouva pukeutuneena pehmeäkankaiseen iltapäiväpukuun tuli sisään ja sivumennessään sytytti sähkön, "tuleeko tästä meidän pojastamme ikämiestä milloinkaan? Tässä hän nyt on ihan tosissaan neuvonut tukevaa, keski-ikäistä naista kiipeämään suurelle pyramidille, jotta tämä paranisi alakuloisuudestansa, ja päällepäätteeksi ennätysajassa."
"Ystävä kulta", sanoi tohtorin rouva istuen miehensä tuolin käsinojalle, "kenen sinä nyt olet tavannut, joka on tukeva tai alakuloinen tai keski-ikäinen? Jos tarkoitat rouva Parker Bangsia, niin ei hän ole keski-ikäinen, sillä hän on amerikatar, eikä amerikatar ole koskaan keski-ikäinen. Ja hän on alakuloinen vain siksi, ettei Garth Dalmain kosinut hänen suloista sisarentytärtänsä, vaikka maalasi hänen kuvansakin. Eikä ole lainkaan hyvä neuvoa häntä kiipeämään suurelle pyramidille, vaikka hän viettääkin ensi talven Egyptissä, sillä minä kuulin hänen eilen sanovan, että hänen on mahdoton kuvitellakaan sille kiipeämistä, ennen kuin israelilaiset, vai mitä ne alkuasukkaat ovat siinä ympärillä, ymmärtävät laitattaa hissin sinne."
Jane ja tohtori nauroivat, ja korjaten itseänsä vähän mukavampaan asentoon — tohtorin käsivarsi kun oli salavihkaa kiertynyt hänen uumallensa — sanoi Flower: "Jane, minä kuulin sinun äsken soittavan 'Rukousnauhaa', se on lempilaulujani, enkä ole moniin kuukausiin kuullut sitä. Laula se, rakas ystävä."
Jane katsoi tohtoriin ja hymähti rauhoittaen, kääntyi sitten empimättä ja täytti Flowerin pyynnön. Määräys oli jo tehnyt hänelle hyvää.
Laulun viimeisten sanojen kaikuessa kumartui tohtorin rouva ja painoi hellän suudelman miehensä ohimolle, juuri siihen, missä hänen tummassa tukassaan näkyi hopeahtavia viiruja. Mutta tohtorin ajatukset olivat Janessa, ja ennen kuin viime sävelet olivat häipyneet, hän oli täysin varmistunut siitä, että oli tämän suhteen osunut oikeaan. "Mutta parasta hänen on lähteä ulkomaille", mietti hän. "Se johtaa tykkänään hänen ajatuksensa pois hänestä itsestään, laajentaa yleensä hänen katsantokantaansa, mutta antaa myös tästä erikoistapauksesta hänelle oikeamman käsityksen. Eikä poika muutu; ja jos niin tapahtuisi, silloinhan Jane omaksi tyydytykseksensä huomaa todellakin olleensa oikeassa. Mutta, hyvä Jumala, jos näin on Janen laita, miten lieneekään Garthin! Jo minä ihmettelinkin, mikä häntä kalvoi, mikä vei koko hänen hilpeän nuorekkuutensa. Rakastaa Janea, se mahtaa olla kasvatusta; mutta saada Jane rakastamaan! Ja sitten menettää hänet! Miehen hermojen täytyy olla raudasta, jotta hän kykenisi elämään ensinkään. Mikä lieneekään se risti, joka on heidän välillään ja jota heidän kummankin täytyy oppia suutelemaan. Ehkäpä Niagara vie sen mennessänsä, ja Jane sähköttää sieltä Garthille."
Sitten tohtori otti rakkaan pienen käden, joka oli yhä hänen olallansa, ja suuteli sitä hellästi Janen ollessa vielä selin heihin. Sillä tohtorillakin oli menneitä kokemuksia rististä, ja nyt olivat helmet hänelle hyvin kallisarvoisia.
Niin seurasi Jane määräystä, ja pari vuotta siihen meni. Täällä hän nyt oli suuren pyramidin huipulla ja oli vielä päällepäätteeksi kiivennyt sinne ennätysajassa. Hän nauroi, kun ajatteli, miten kertoisi tästä Deryckille.
Hänen arabialaisensa loikoivat siinä ympärillä kuumissaan, kiiltävinä ja tyytyväisinä. Hyvät juomarahat oli tiedossa, ja he loivat häneen tyytyväisiä, omistavia katseita, ikään kuin he olisivat suorittaneet koko työn, huomaten tuskin lainkaan, kuinka suuri ansio hänen erinomaisen kehittyneillä ruumiinvoimillaan ja notkeilla, sopusuhtaisilla jäsenillänsä oli tämän nousun nopeassa onnistumisessa.
Ja Jane seisoi siinä, terveenä ruumiiltaan ja sielultaan, tuntien iloa hyvin suoritetusta ruumiillisesta ponnistuksesta, mikä aina virkistää mieltäkin.
Hän oli hauskannäköinen vihreään ja oranssiin häivähtävässä ruskeassa tweed-kankaisessa Norfolkpuvussaan, jossa oli runsaasti käytännöllisiä nahkavuorisia taskuja, nahkanapit ja leveä nahkalieste. Asiantuntija olisi heti tiennyt sanoa, mistä ainoasta liikkeestä se puku saattoi olla kotoisin, samaten myös, mistä hattukaupasta oli se pehmeä, vihreä tyrolilaishattu, joka sopi siihen niin mainiosti. Mutta Shehati ei ollut mikään pukujentuntija, vaikka olikin melko tarkka käytöstavan arvostelija, ja määritteli Janen näin: "Hyvä gentlemanlady! Anta hyvä bakshish, ei istu puoliväli ja sano: 'Ei loppu ollenkaan!' Mutta oikea ladygentleman! Anta bakshish ja näyttä iloinen, ei lähetä arabialaisparka Assuaniin."
Janen oli idän aurinko paahtanut hyvin ruskeaksi. Hän ei tarvinnut mitään harsoja tai päivänvarjoja, sillä hän nautti perinpohjaisesti päivettymisestään. Ja ilman minkäänlaisia noettuja silmälaseja hänen vahvat silmänsä kestivät erämaan kultaisen valon. Hän oli kuullut Garthin kerran sanovan, että hän voi suorastaan pahoin, kun hän takaapäin näkee autoharsoisen naisen, ja Jane oli nauraen yhtynyt häneen, sillä hänestä olivat kaikki harsot aina olleet turhia. Hänen suuri tukkansa ei milloinkaan irtautunut pieniin vallattomiin suortuviin, vaan pysyi siivosti paikoillaan, niinkuin hän sen aamulla muutamalla tanakasti pistetyllä hiusneulalla asetti.
Jane ei ollut koskaan näyttänyt hauskemmalta kuin tuona marraskuunpäivänä seisoessaan suuren pyramidin huipulla. Hän oli terve, päivettynyt ja roteva, terve sielu terveessä ruumiissa. Kasvojen kieltämätön arkipäiväisyys unohtui niiden valppaan ja elämänhaluisen ilmeen vuoksi, hänen avonaisen, miellyttävän hymynsä vuoksi, joka paljasti hänen valkeat hampaansa — hänen sekä sisäisen että ulkonaisen erinomaisen raittiutensa ja terveytensä todisteet.
"Hyvä gentlemanlady", mumisi Shehati taas. Jos Jane olisi kuullut arvostelun, ei se olisi häntä loukannut, sillä vaikka hänestä miesmäinen nainen oli vain hiukan siedettävämpi kuin naismainen mies, olisi hän pitänyt Shehatin yhdyssanaa vain tunnustuksena siitä, että hän oli hoitanut hyvin asiansa, oli omavarainen ja tahtonsa tietävä, sekä että, hän, kun niikseen tuli, pääsi lyhyimmässä mahdollisessa ajassa minne pyrki, ilman hätää, hoppua ja hermostumista.
Näitä naisellisia ominaisuuksia Jane halveksi, sillä hän tunsi olevansa muuten niin perin naisellinen, että hänellä oli varaa vähäpätöisimmissä asioissa olla rohkean epänaisellinen.
Tohtorin määräys oli tehonnut vallan erinomaisesti. Särkynyt katse ja ennenaikainen vanhettuminen, mitkä olivat koskeneet tohtoriin ja huolestuttaneet häntä, kun hän Janea katseli, olivat tykkänään poissa. Hän näytti rauhalliselta, hauskalta kolmikymmenvuotiaalta, josta vuosien vieriessä kehittyisi yhtä miellyttävä ja sopusointuinen nelikymmenvuotias ja joka ei, ajan tullen, pelännyt viidettäkymmentänsäkään. Rohkeana hän katseli maailmaa, ja hänen raitis mielensä muodosti siitä itselleen terveitä käsityksiä ja antoi suoria arvosteluja, joita miedonsi hänen harvinaisen auliin ja jalon sydämensä hyvänsuopuus.
Hän tarkasteli paraikaa näköalaa ja piti siitä. Sen voimakkaat, vastakohdat kiinnittivät hänen mieltänsä.
Toisella puolella oli hedelmällinen suistomaa huojuvine palmu-, oranssi- ja öljypuulehtoineen, joita oli runsaasti Niilin rannoilla. Toisella puolella erämaa siintävine taivaanrantoineen, silmänkantamattomiin ulottuvine, kullahtavine hiekka-aaltoineen; ei puuta, ei lehteä, ei ruohonkortta, vain rajaton vapaus, luotettava kultahohtoinen meri. Sillä aurinko oli laskemaisillaan ja taivas loimusi väriloistossa.
"Tienhaara", sanoi Jane "valintapaikka. Kuinka vaikeata tietää, minkä valitsisi — vapauden vai hedelmällisyydenkö. Pitäisi kysyä sfinksiltä, vanhalta, viisaalta vuosisatojen vartialta, aikakausien salaisuuksien mykältä säilyttäjältä, joka silmäilee tulevaisuuteen, niinkuin on aina tehnyt, tulevaisuuden vaihtuessa nykyisyydeksi, nykyisyyden siirtyessä menneisyyteen. — No niin, Shehati, lähdetäänpä alaspäin. Vai niin, tietysti minä haluan istua kivellä, jolla kuningas on Walesin prinssinä istunut. Kiitoksia, että mainitsitte siitä. Siitä saan sopivan keskustelunaiheen, kun hänen majesteettinsa ensi kerran kunnioittaa minua puhelemalla muutaman minuutin kanssani. Onneksi pääsen siten tekemästä kuluneita huomautuksia ilmasta. — Ja nyt, viekää minut sfinksin luo, Shehati. Tahtoisin tehdä sille erään kysymyksen, juuri kun aurinko vaipuu taivaanrannan taakse."
Kolmastoista luku.
Kuutamo erämaassa.
Jane tilasi iltapäiväkahvinsa hotellin pylväskatokseen, jotta häneltä ei menisi mitään hukkaan illan salaperäisestä ihanuudesta. Pyramidit näyttivät niin suurilta ja juhlallisilta kirkkaassa, kalpeassa valossa, ja sfinksi tuntui entistä salaperäisemmältä.
Jane oli päättänyt lähteä kävelylle kuutamoon. Paraikaa hän istui matalassa korituolissa mukaviin pehmeisiin tyynyihin nojaten, joi verkkaan kahviansa ja nautti haaveherkästä hyvänolontunteesta, mikä on tavallista terveelle ihmiselle voimakkaiden ruumiillisten ponnistuksien jälkeen.
Hellinä ja levollisina kiitivät hänen ajatuksensa tänä iltana Garthiin, liekö ollut kuutamon vaikutusta.
"Kirkas on yö: — oi, tällaisna yönä, kun tuuli puita hyväileepi hiljaa ja värähdä ei lehtikään — —"
Oi, suuri runoilija tiesi, mitä tunteiden muisto vaikuttaa sydämeen.
Ensinnäkin Garthin ääni oli kaikkialla laulavinaan:
"Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks' silmän sokeus!"
Ja taivaan tummasta sinestä sekä hopeanhohtoisesta valosta olivat Garthin hellät, ihailevat silmät katselevinaan häntä. Jane sulki omansa nähdäkseen ne paremmin. Tänä iltana ei hän arastellut niitä, ne olivat niin täynnä rakkautta.
Ei rahtuakaan mitään arvostelevaa ollut niissä. Voi, oliko hän tehnyt hänelle vääryyttä pelätessään tulevaisuutta? Hänen sydämensä tuntui tänä iltana niin luottavaiselta, uskaliaalta sekä itseensä että Garthiin nähden. Hänestä tuntui, että jos Garth olisi ollut siellä, olisi hän voinut lähteä hänen kanssaan ihanaan kuutamoon, istua jollekin vanhalle kivelle ja sallia hänen polvistua hänen eteensä ja katsoa ja yhä katsoa häneen tutkivalla tavallaan niin tarkoin ja kauan kuin häntä halutti. Kun hän näin hengessään näki nuo rakkaat silmät, ei niissä ollut mitään arastuttavaa. Hän tunsi, miten olisi sanonut: "Garth, sinun minä olen kokonaan, katso niin paljon kuin haluat. Sinun tähtesi olisin suonut kasvojeni olevan kauniit, mutta jos sinä, oma rakkaani, näinkin pidät niistä, niin miksi kätkisin ne sinulta?"
Mikä oli vaikuttanut tämän mielenmuutoksen? Oliko Deryckin määräys tehnyt tehtävänsä? Oliko tämä nyt oikeampi käsityskanta kuin se, joka kieltäymystä ja sieluntuskia vaatimalla oli pakottanut hänet tekemään päätöksensä? Sen sijaan, että lähtisi kulkemaan pitkin Niiliä ja sitten Konstantinopoliin ja Atenaan, astuisiko hän laivaan, joka seuraavana päivänä lähti Aleksandriasta, ennättäisi viikossa Lontooseen, pyytäisi Garthia luoksensa, tunnustaisi kaikki hänelle ja antaisi hänen ratkaista heidän tulevaisuutensa?
Janen ei juolahtanut mieleenkään epäillä, ettei Garth yhä häntä rakastaisi. Vain kun hän ajattelikin, miten kutsuisi Garthin luoksensa ja kertoisi suoran totuuden, oli tämä jälleen olevinaan niin lähellä häntä, että hän saattoi tuntea hänen kätensä vyötäisillänsä ja hänen päänsä sydämellänsä. Ja nuo rakkaat säteilevät silmät! Oi Garth, Garth!
"Yksi asia on minulle selvinnyt tänä iltana", ajatteli Jane. "Jos hän vielä kaipaa minua, haluaa minut — niin en voi kauemmin elää kaukana hänestä. Minun täytyy mennä hänen luoksensa." Hän avasi silmänsä ja katsoi sfinksiin. Parissakymmenessä sekunnissa hän kertasi mielessänsä koko syittensä ja vastasyittensä pitkän sarjan, mikä Shenstonessa oli saanut niin ratkaisevan vallan. Sitten hän sulki silmänsä uudelleen ja risti kätensä povelleen.
"Kyllä uskallan", sanoi hän, ja voimakas ilo syttyi hänen sydämeensä.
Äänekkäästi keskustellen tuli eräs englantilainen matkaseurue ruokailuhuoneesta pylväskatokseen. He olivat saapuneet iltapäivällä ja syöneet muita myöhemmin päivällistä. Tuskin Jane oli heitä edes huomannut. Seurueeseen kuului komea keski-ikäinen rouva ja hänen tyttärensä, kaksi nuorta herraa ja vanhempi, sangen sotilaallisen näköinen herra. Jane ei piitannut mitään heistä, mutta he keskeyttivät sittenkin hänen uneksimisensa, sillä he istuivat viereiseen pöytään ja jatkoivat, perin englantilaiseen tapaan, äänekästä puhettaan, niinkuin ei muita olisi ollutkaan. Pari, kolme muukalaista, jotka myös olivat tyytyväisinä uneksien juoneet kahviaan ja poltelleet savukkeitansa, nousi ja siirtyi rauhallisemmille istuimille palmujen juurelle. Janen teki mieli tehdä samoin, mutta hän istui todellakin liian mukavasti siirtyäkseen toisaalle ja pelkäsi myös menettävänsä suloisen tuntemuksensa Garthin läheisyydestä. Niin hän jäi paikoilleen. Vanhalla herralla oli kädessä kirje ja vastikään Englannista tullut Morning Post. He keskustelivat kirjeessä olleista tiedoista sekä eräästä uutisesta, jonka hän oli ääneen lukenut sanomalehdestä.
"Mies parka! Kuinka surullista!" sanoi vanhempi nainen. "Minä uskon, että hän olisi mieluummin suonut kuolevansa heti paikalla!" huudahti nuori tyttö. "Minä olisin ihan varmaan."
"Älä nyt", sanoi toinen nuorista herroista kumartuen tytön puoleen."Elämä on yhtäkaikki ihanaa."
"Niin, mutta sokea!" huudahti nuori tyttö, ääni väristen. "Ihan sokea koko loppuiäksensä! Kauheata!"
"Oliko se hänen oma pyssynsä?" kysyi vanhempi nainen. "Ja kuinka he olivat metsästysretkellä maaliskuussa?"
Jane hymyili kuutamossa melkein kovaa, ankaraa hymyä. Lämmin tunne kaikkea elollista kohtaan, välitön osanotto eläinten, pienimmän sääskenkin elämään oli hänelle samanlaista jumaluudenpalvelusta kuin Garthille kauneudenpalvelus. Hän ei milloinkaan teeskennellyt surua, kun kerrottiin metsästysretkillä tapahtuneista onnettomuuksista. Janesta tapahtui vain oikeudenmukainen rangaistus, kun niihin, jotka menivät kärsimyksiä tuottamaan, sattui, ja kun ne, jotka menivät sykkivää, uutteraa elämää lopettamaan, maksoivat sen omallaan. Hän ei tuntenut sääliä eikä sitä myös teeskennellyt. Niin hän nytkin ankarana hymyili itsekseen, tuumien: "Pari silmää vähemmän tähtäämässä pitkin pyssynpiippua ja estämässä jänöemon hätäistä pyrkimystä kotiin pienokaistensa luo. Kahta kättä vähemmän pudottamassa ilmoihin kohoavaa pientä olentoa verisenä ja kuolemankielissä maahan. Taas pieni pelastuksen mahdollisuus uljaalle kauriille, joka vinhasti kiitää laaksoon toverinsa luo."
Sillä välin sotilaallisen näköinen herra oli asettanut silmälasit nenälleen ja vei tiheään kirjoitetun kirjeen lähelle valoa. "Ei", sanoi hän hetken päästä, "ei enää ole mikään varsinaisten metsästysretkien aika. He olivat vain jäniksiä väijymässä."
"Ampuiko hänkin?" kysyi tyttö.
"Ei", vastasi kirjeen saaja, "ja siksi onnettomuus on vieläkin surullisempi. Hän oli jo vuoden tai pari ollut metsästämättä. Ei hän ollut koskaan siitä oikein pitänyt, sillä hän rakasti niin kovin elämän kauneutta ja kammoksui kuolemaa, oli se sitten minkä tapaista tahansa. Hänellä oli kaunis maatila Pohjois-Skotlannissa ja hän oli siellä maalaamassa. Hän sattui näkemään, kun muutamat miehet ampuivat jäniksiä ja pitelivät erästä haavoittunutta hänen mielestänsä raakamaisesti. Hän hyppäsi aidan yli nuhtelemaan ja myös pelastamaan eläinparkaa sen enemmistä tuskista. Ja silloin se tapahtui. Eräs miehistä, luultavasti säikähdyksissään, laukaisi pyssynsä. Panos osui muutaman jalan päässä olevaan puuhun, mutta osa myös häneen. Mutta ei toki koko panos. Kasvoissa on ainoastaan naarmuja ja aivot ovat vallan vahingoittumattomat. Mutta haulit puhkaisivat verkkokalvon, ja näkö on toivottomasti mennyttä."
"Se oli onneton sattuma", sanoi nuori herra.
"En voi käsittää, ettei joku nuori mies olisi innostunut metsästämiseen", sanoi toinen nuorukaisista, joka tähän saakka oli ollut ääneti.
"Mutta käsittäisit, jos olisit tuntenut hänet", sanoi sotilaallinen herra. "Hän oli pelkkää elämää. Ei voinut ajatella häntä kuolevana tai tuottamassa kuolemaa. Ja hän palveli kauneutta kuin jumaluutta. Minä en voi sitä selittää, mutta hänellä oli erikoinen taito saada toinen ihminen näkemään kauneutta sielläkin, missä ei ollut koskaan ennen sitä huomannut. Ja nyt hän, mies parka, ei näe sitä itsekään."
"Onko hänen äitinsä elossa?" kysyi vanhempi nainen.
"Ei, ei ole. Hän on aivan yksin. Lukemattomia ystäviä tietysti. Hän oli seurapiirin suosituimpia henkilöitä ja tervetullut melkein mihin perheeseen tahansa; ei hänen tarvinnut muuta kuin postikortilla ilmoittaa, koska saapui. Mutta ei mitään sukulaisia, luullakseni, eikä hän tahtonut milloinkaan mennä naimisiin. Poika parka! Soisi kai nyt olleensa vähemmän nirso. Hänellä taisi olla kauneimmat neitoset valittavina, useimpina kausina ainakin. Mutta ei huolinut! Vain sydämellistä ystävyyttä. Taide oli hänen morsiamensa. Ja nyt, kuten lady Ingleby kirjoittaa, hän on pimeydessä yksin ja avutonna."
"Voi, puhukaa jostakin muusta!" huudahti neitonen, nousi ja työnsi tuolin tieltään. "Minä tahdon unohtaa koko asian. Se on niin kauhean surullinen. Kuvitelkaa, miltä tuntunee herätä tietämättä, onko yö vai päivä, maata vain pimeydessä ja ihmetellä. Voi, tulkaa ulos ja puhutaan jotakin hauskaa."
He nousivat kaikin ja toinen nuori mies pisti kätensä neitosen käsikoukkuun iloissaan siitä, että mielenliikutus sangen sopivasti aiheutti heidän poistumisensa.
"Rakas, unohda se", sanoi hän hiljaa. "Mennään katsomaan vanhaa sfinksiä kuutamovalossa."
He lähtivät pylväskatoksesta, samoin muukin seura, mutta vanha herra pani Morning Postin pöydälle ja jäi sytyttämään sikariansa.
Jane nousi ja meni hänen luoksensa.
"Sallitteko minun katsoa lehteänne?" kysyi hän kiihkeästi.
"Olkaa hyvä", vastasi herra kohteliaasti. Katsoen sitten tarkemmin Janeen lisäsi hän: "Mutta totta tosiaan, neiti Champion. Mitä teille kuuluu? En tiennyt teidän olevan näillä main."
"Ah, kenraali Lorraine! Kasvot tuntuivat niin tutuilta, mutta en minäkään sentään tuntenut teitä. Kiitoksia, saanko pitää tämän vähän aikaa? Mutta älkää mitenkään minun vuokseni jääkö seurastanne. Kaiketi pian tapaamme."
Jane odotti, kunnes koko seurue oli päässyt näkyvistä eikä sen puhetta eikä nauruakaan enää erottanut. Sitten hän palasi paikalleen, missä oli tuntenut Garthin olleen niin lähellä häntä. Hän katsahti vielä kuun valaisemaan sfinksiin ja suureen pyramidiin.
Sitten hän otti sanomalehden ja avasi sen.
"Sä anna ikivalkeus tee kirkkaaks' silmän sokeus!"
Oli — Garth Dalmain se oli —hänensäteileväsilmäinen Garthinsa —, joka makasi kotonaan kaukana Skotlannissa sokeana, avuttomana ja yksinäisenä.
Neljästoista luku.
Vähitellen erottuivat Doverin vankat valkoiset kalliot yhä selvemmin, kunnes ne lujana valkoisena muurina kohosivat merestä Englannin eittämättömän kunnon vertauskuvana. "Voimaa ja valkoisuutta", ajatteli Jane kävellessään verkalleen laivan kannella. Kaksivuotisen poissaolon jälkeen hänen sydämensä kaipasi jo synnyinmaata. Sitten hänen silmänsä kiintyivät Doverin linnaan, se oli niin kaunis kevätillan helmenharmaassa valossa. Hänen mielensä läikähti iloiseksi, mutta väleen sen painoi apeaksi kovan iskun veres muisto, ja Jane ummisti silmänsä.
Kaiken kauniin näkeminen kirvelsi hänen sydäntänsä sen jälkeen, kun hänMena House-hotellin pylväskatoksessa oli lukenut tuon uutisen.
Tunnin kuluttua sen lukemisesta hän ajoi pitkää suoraa tietä Kairoon, astui seuraavana päivänä Aleksandriassa laivaan, laski maihin Brindisissä ja oli näin yötä päivää matkustettuaan saanut Englannin rannikon näkyviinsä. Muutaman minuutin kuluttua hän sai astua sille, ja sitten oli enää vain kaksi pysähdystä matkalla. Sillä aloitettuaan paluunsa Jane ei ollut hetkeäkään epäröinyt, mikä oli hänen matkansa määränpää — se huone, jossa hänen rakastamansa miehen siveellinen tarmo, henkinen terveys ja vaistomainen elämässä pysyttäytyminen ankarasti kamppailivat tuskia, pimeyttä ja epätoivoa vastaan.
Janelle oli selvänä, että hänen oli mentävä Garthin luo, mutta hän tunsi olevansa aivan kykenemätön suunnittelemaan, miten se tapahtuisi. Asia oli pulmallinen, sen sanoi hänen selvä ymmärryksensä, vaikka kaipaava syli ja särkevä sydän huusivat: Oi, Jumalani, eikö se ole aivan yksinkertainen? Sokea ja yksin!MinunGarthini!
Mutta hän tunsi, että puolueettoman arvostelun, luotettavamman kuin hänen omansa, oli pulma ratkaistava ja että tie Garthin luo kulki tohtorin vastaanottohuoneen kautta. Niin hän sähkötti Deryckille Pariisista, ja tällä haavaa hänen ajatuksensa pysähtyivät Wimpole Streetille.
Doverissa hän osti sanomalehden ja silmäili sen sivuja kävellessänsä välisillalla odottaen kantajaa, joka oli ottanut huostaansa hänen matka vaippansa ja pienen matkalaukkunsa. Perheuutisten osastosta hän löysi, mitä juuri oli etsinyt.
"Ikävin mielin meidän on ilmoitettava, että taiteilija Garth Dalmainin tila pari viikkoa sitten tapahtuneen vahingonlaukauksen vuoksi yhä vielä on arveluttava. Hän on kotonaan Deesidessä, Aberdeenshiressa. Hänen näkönsä palaamisesta ei ole mitään toiveita, mutta muut vammat ovat paranemaan päin ja minkäänlaisesta aivoviasta ei enää liene pelkoa. Viime päivinä on hänen tilansa kuitenkin huolestuttavassa määrin huonontunut, niin että on katsottu tarpeelliseksi kutsua tohtori Deryck Brand, kuuluisa hermolääkäri, neuvottelemaan silmälääkärin ja paikkakunnan oman lääkärin kanssa. Vilpitöntä surua ja osanottoa tunnetaan seura- ja taiteilijapiireissä, joissa herra Dalmain oli yleisesti tunnettu ja suosittu."
"Ohhoh, suur' kiitost', neiti", sanoi avulias kantaja, kun kouraansa silmättyään huomasi, ettei Janen antama kahdenshillinginraha ollutkaan penninrahoja. Hänellä oli kotona nuori sairas vaimo, jolle oli määrätty vahvistavaa ruokaa ja juuri kun matkustajat alkoivat rynnätä laivasta, oli hän luottavaisesti rukoillut taivaallista Isää, "joka tietää meidän kaikkia näitä tarvitsevan", auttamaan, että jonkun jalomielisen matkustajan silmät osuisivat häneen. Hän tunsi, että häntä todellakin oli "johdettu" tämän vaatimattoman, ruskettuneen ja hartiakkaan neidin luo, joka vain kaukaa nyökkäämällä oli tilannut hänet, kun hän muisti, kuinka vähältä piti, ettei hän totellut erään vähäläntäisen, hätäilevän rouvasihmisen huutoja, jolla oli paljon enemmän kimpsuja ja kampsuja sekä papukaijanhäkki, mutta joka näkyi nyt laskevan ranskalaisia kuparirahoja vaununsa ikkunasta. "Seitsemän ja puoli pencyä kaiken tuon töskän raahaamisesta ei ole paljon, minun mielestäni!" murisi hänen toverinsa, ja Janen nuori kantaja sai kokea kaksinkertaista iloa, hänen uskonsa vahvistui ja hänen altis palvelevaisuutensa palkittiin jalomielisesti.
Sähkösanomapoika kulki junan vieressä tuon tuostakin huutaen: "Jaalosukuinen Jain Champyun." Jane kuuli nimensä ja pisti kätensä ulos ikkunasta.
"Tänne, poikaseni! Se on minulle."
Hän repäisi sen auki. Se oli tohtorilta.
"Tervetuloa kotiin. Palannut juuri Skotlannista. Vastassa Charing Crossilla ja aikaa teitä varten niin paljon kuin haluatte. Juokaa kahvia Doverissa.
Deryck."
Syvä, kyyneletön kiitollisuuden ja helpotuksen huokaus pääsi Janelta.Hän oli ollut niin yksinäinen.
Sitten hän kääntyi ikkunaan päin. "Hoi! Tänne! Olkaa hyvä ja tuokaa minulle kupillinen kahvia!"
Kahvista hän nyt viimeksi välitti; mutta ei kenenkään mieleen juolahtanut olla tottelematon tohtorille, vaikka hän oli kaukanakin.
Nuori kantaja seisoi kuin vartija yhä Janen vaununosaston ovella ja riensi nyt kiireesti ravintolahuoneeseen sekä ojensi, juuri kun juna lähti liikkeelle, kupillisen höyryävää kahvia ja lautasen, jolla oli voileipiä, ikkunasta sisälle.
"Voi, paljon kiitoksia, hyvä mies", sanoi Jane pannen lautasen istuimelle ja kourien taskuansa. "Tässä on! Te olitte virkku asiamies. Ei, pitäkää vain. Noin väleen toimitetusta kahvista kannattaa maksaa kunnollisesti. Hyvästi!"
Juna lähti ja kantaja katseli sen menoa kyynelsilmin.
Jane istui mukavasti sohvansa nurkassa pidätellen helpotuksen kyyneleitä, jotka pyrkivät puhkeamaan, joi kahviansa ja tunsi siitä suurempaa virkistystä kuin oli pitänyt mahdollisenakaan. Hänkin siis tarvitsi yhtä ja toista. Ei tosin shillinkejä; niitä hänellä oli yllinkyllin. Mutta ennen kaikkea hän tarvitsi juuri nyt viisasta, voimakasta, avuliasta ystävää, eikä hän ollut pettynyt kääntyessään Deryckin puoleen.
Hän luki sähkösanoman toistamiseen ja hymyili. Kuinka hänen tapaistaan muistaa kahvia, ja voi, kuinka hänen tapaistaan tulla asemalle vastaan.
Hän otti hatun päästään ja nojasi sohvan selkämystään. Hän oli matkustanut yötä ja päivää tulisen kiireisesti ja oli viimein ennättänyt Deryckin käden ulottumiin ja Deryckin luotettaviin hoiviin. Hänen sielunsa kamppailu vaimeni; lieventävä rauha tuli sijalle, ja Jane vaipui rauhalliseen uneen. "Teidän taivaallinen Isänne tietää teidän kaikkia näitä tarvitsevan."
* * * * *
Jane oli pessyt ja puhdistanut itsensä ja oli nyt oikein virkeä, kun seisoi vaununosastonsa ikkunan edessä junan vieriessä Charing Crossille.
Tohtori seisoi aivan hänen ovensa edessä, kun juna pysähtyi, pelkän sattuman vuoksi tietysti, mutta sittenkin Janesta tuntui, että hänen asettumisensa täsmälleen oikealle paikalle pitkällä välisillalla oli niin hänen tapaistaan. Eräs ihaileva naispotilas oli kerran sanonut Deryck Brandista sangen sattuvasti, vaikkakin virheellisesti: "Tiedättehän, hän on aina ihan juuri siinä paikalla." Ja tämän ominaisuutensa vuoksi oli tohtori monelle ollut suureksi avuksi juuri avuntarpeen hetkellä.
Hän tunki kantajien ohi ja tarttui Janen ovenripaan. Seisoessaan ikkunassa tämä tarkasti noita tarmokkaita, laihoja kasvoja, joita nyt valaisi jälleennäkemisen ilo, ja luki lapsuudenystävänsä hyväntahtoisista, luotettavista silmistä pelkkää ystävyyttä ja ymmärtämystä. Hänen takanaan hän näki tätinsä lakeijan ja oman kamarineitsyensä, joka oli hänen poissaolonsa ajaksi saanut paikan herttuattaren luona. Seuraavassa tuokiossa hän oli välisillalla, käsi Deryckin kädessä.
"Kas noin, rakas ystävä", sanoi tämä. "Mainiossa kunnossa, näen minä. Antakaa nyt avaimet tänne. Ei suinkaan teillä ole mitään kiellettyä tavaraa, otaksun minä? Soitin herttuattarelle, että hän lähettäisi jonkun ottamaan teidän tavaroitanne, ja sanoin myöskin, ettei hän odottaisi teitä ennen kuin päivälliselle, sillä tehän juotte tietysti meillä teetä. Niinhän teidän ainakin piti, eikö niin? Tätä tietä. Aidakkeen tälle puolelle. Mikä sohina! Ei kukaan välitä vähääkään säännöistä ja määräyksistä, jokainen vain pyrkii ensimmäisenä vuorolleen. Muilla ihmisillä olisi todellakin aikalailla oppimista rautatieläisten kärsivällisyydestä ja säyseydestä."
Näin koko ajan puhellen tohtori raivasi Janelle tietä tungoksen läpi, avasi siron auton oven, auttoi häntä siihen, istui hänen viereensä, ja niin he kiitivät vinhasti Strandille ja kääntyivät sieltä Trafalgar Squarelle.
"No", sanoi tohtori, "Niagara on suurenmoinen, eikö olekin? Kun ihmiset sanovat minulle: 'Ettekö tuntenut pettymystä Niagaran nähdessänne?Metunsimme!' — niin minun tekisi mieleni toivottaa, että maa heidän allansa aukenisi ja nielisi heidät, niin minua raivostuttaa. Ihmisten, jotka tuntevat pettymystä Niagaran nähdessään ja vielä puhuvat siitä, ei pitäisi saada tallata tämän maailman kamaraa. Entä, mitä kuuluu 'Pikku äidille'? Maksoi vaivan tutustua häneen, eikö niin? Toivoakseni hän lähetti minulle terveisiä? Entä New Yorkin satama! Sanokaahan, oletteko milloinkaan nähnyt mitään samanveroista kuin näitte sieltä laivalla lähtiessänne auringon laskiessa?"
Jane huoahti äkkiä; sitten hän kääntyi tohtoriin päin silmät kyynelettöminä.
"Eikö ole mitään toivoa, Deryck?"
Tohtori laski kätensä hänen kädelleen. "Hän jää ainaisesti sokeaksi, ystäväni. Mutta elämä ei ole yksinomaan näön vuoksi. Emme saa koskaan sanoa: 'Ei mitään toivoa.'"
"Jääkö hän eloon?"
"Ei ole syytä toisinkaan otaksua. Mutta riippuu suuressa määrin siitä, mitä lähimpinä kuukausina voidaan poikaparan hyväksi tehdä, tuleeko elämä olemaan hänelle elämisen arvoista. Hänen henkensä on sairaampi kuin hänen ruumiinsa."
Jane riisui käsineensä, nielaisi jotakin ja laski kätensä tohtorin polvelle. "Deryck — minä rakastan häntä."
Tohtori oli ääneti kotvan aikaa, ikään kuin olisi miettinyt tätä oudostuttavaa tunnustusta. Sitten hän nosti hienon, voimakkaan käden polveltansa ja kumartui suutelemaan sitä — miehen kunnianosoitus naisen ylevälle suoruudelle.
"Siinä tapauksessa, ystäväni", sanoi hän, "tulevaisuudella on niin paljon hyvää Garth Dalmainin varalle, että minä luulen hänen tulevan toimeen näöttäkin. — Mutta kaiketikin teillä on paljon minulle kerrottavaa ja tietysti olette myös oikeutettu kuulemaan kaiken, vähäpätöisimmänkin, mitä minä asiasta tiedän. Nyt olemme Wimpole Streetillä. Mennään minun vastaanottohuoneeseeni. Stoddardille on sanottu, ettei millään ehdolla saa häiritä meitä."
Viidestoista luku.
Tohtorin vastaanottohuone oli kaikin puolin rauhallinen. Jane istui hänen nahkapäällyksisessä nojatuolissaan, jalat jakkaralla, kädet pusersivat sivunojia.
Tohtori istui pöytänsä ääressä kiertotuolissa, jota tavallisesti käytti, siinä kun saattoi yhtäkkiä helposti pyörähtää katsomaan potilasta suoraan silmiin tai myös hälinättä kääntyä ja kumartua pöytänsä yli.
Nyt juuri hän ei katsonut Janeen päin. Hän oli tarkalleen selostanut käyntinsä Castle Gleneeshissa, josta oli palannut vasta edellisenä iltana. Hän oli ollut viisi tuntia Garthin luona. Tuntui sydämellisimmältä kertoa kaikki Janelle. Mutta hän katseli suoraan eteensä puhuessansa, sillä hän tiesi, ettei mikään lopulta pidättänyt Janen kyyneliä, ja hän tahtoi, ettei tämä luulisi hänen niitä huomanneenkaan.
"Ymmärrättehän siis, rakas ystävä", puhui hän, "että ulkonaiset vammat ovat tyydyttävästi paranemaan päin. Omituista kyllä, aivot eivät vioittuneet lainkaan, ja vaikka kummankin silmän verkkokalvo on puhki ja näkö ehdottomasti mennyttä, ei kasvoissa muuten ole juuri mitään vikaa. Nykyinen vaara aiheutuu hermotärähdyksestä ja niistä äärettömistä sieluntuskista, joita hän tunsi, kun hänelle selvisi hänen koko onnettomuutensa. Ruumiilliset tuskat ovat ensi päivinä ja öinä olleet kauheita. Poika parka, hän on vallan murtuneen näköinen. Mutta hänen ruumiinrakenteensa on erinomainen, ja hänen elämänsä on ollut niin puhdasta, tervettä ja kohtuullista, että hänellä, jos kellään, olisi ollut hyvät parantumisen toiveet, ellei olisi käynyt niin, että sitä mukaa kuin kivut vähenivät ja hän joutui alituisesti mielessään hautomaan sokeuttaan, hänen henkiset kärsimyksensä kävivät ylenmääräisiksi. Näkö merkitsi hänelle niin äärettömän paljon — muotojen kauneutta, värien kauneutta. Taiteilija oli vallalla hänessä. Sanottiin hänen puhuvan kovin vähän. Hän on uljas mies ja voimakas. Mutta hänen mielentilansa vaihteli huolestuttavasti. Hänessä näkyi henkisen häiriön merkkejä, joitten yksityiskohtia en rupea teille kertomaan, ja hermolääkäri tuntui hänelle silmälääkäriä tarpeellisemmalta. Sen tähden on hän nyt minun hoidossani."
Tohtori vaikeni, korjaili muutamia pöydällä olevia kirjoja paikoilleen ja veti pienen orvokkimaljakon lähemmäksi. Hän tarkasteli vähän aikaa kukkia, työnsi ne sitten siihen, mihin hänen vaimonsa oli ne asettanut, ja jatkoi puhettaan.
"Suurin piirtein minä olen tyytyväinen. Hän tarvitsi ystävän ääntä pimeyteensä. Hän tarvitsi kättä, jonka puserruksessa tuntui luotettavaa ymmärtämystä. Hän ei tarvinnut sääliä, ja ne, jotka puhuivat hänen surkeudestaan ymmärtämättä sitä, kykenemättä sen äärettömyyttä mittaamaan, olivat saattamaisillaan hänet hulluksi. Hän tarvitsi veljellistä ystävää, joka tuli ja sanoi: 'Edessäsi on taistelu — hirveä, epätoivoinen taistelu. Mutta Jumalan avulla pääset voitolle. Paljon helpompaa olisi kuolla; mutta kuoleminen olisi häviölle joutumista; sinun täytyy elää voittaaksesi. Ihmisvoimat eivät siihen riitä; mutta Jumalan avulla pääset voittajana taistelusta.' Kaiken tämän minä sanoin hänelle ja vielä paljon muutakin, ja sitten tapahtui jotakin ihmeellisen kaunista. Teille voin kertoa sen ja tietysti Flowerille, mutta en kenellekään muulle maailmassa ilmaisisi sitä. Oli ollut vaikeata saada minkäänmoista vastausta häneltä. Tuntui siltä kuin hän ei olisi kyennyt seuraamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Mutta nuo sanat 'Jumalan avulla' näyttivät pystyneen häneen ja saaneen vastakaikua hänen sielussansa. Minä kuulin hänen toistavan niitä parisen kertaa ja sitten vaihtavan ne sanoihin 'Ah armollasi virvoita'. Sitten hän verkkaan käänsi päätänsä tyynyllä ja, sen verran kuin hänen kasvojansa näki, hänen ilmeensä oli vallan muuttunut. Hän sanoi: 'Nyt minä sen muistan, ja sävel on tämmöinen', ja hän liikutti käsiänsä peitolla, niinkuin olisi soittanut sointuja. Sitten hän hyräili 'Veni Creator Spirituksen' toista säkeistöä hiljaa, mutta aivan selvästi. Minäkin tunnen sen, olin kuorossa laulamassa sitä kotona isäni kirkossa. Muistatteko?
"'Sä anna ikivalkeus, tee kirkkaaks' silmän sokeus! Tää muoto tomun tahrima, ah, armollasi virvoita, pois kateet poista, rauha suo, sun ohjaukses turvan tuo.'
"En ole koskaan kuullut mitään niin liikuttavaa."
Tohtori vaikeni, sillä Jane oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti vavahdellen. Kun hänen nyyhkytyksensä hiukan laantui, jatkoi tohtori tyynesti: "Ymmärrättehän, että minä tästä sain jonkinlaista johtoa. Kun tällainen isku kohtaa ihmistä, jää uskonto hänen ainoaksi turvaksensa. Ruumis kestää henkisen kehityksen mukaan. Dalmainissa on paljon enemmän elämän vakavuutta kuin se, joka tuntee hänet vain pintapuolisesti, saattaisi luulla. No niin, sen jälkeen me keskustelimme vallan harkitsevasti, ja minä sain hänelle vakuutetuksi muutamain toimenpiteiden tarpeellisuuden. Tehän tiedätte, ettei hänellä ole omaisia paitsi joitakuita serkkuja, jotka eivät ole milloinkaan olleet erittäin ystävällisiä. Hän on vallan yksin siellä. Ystäviä hänellä on tosin joukoittain, mutta nykyisin voi vain hyvin läheinen ystävä päästä hänen luokseen. Ja vaikka hän tuntui niin poikamaiselta ja jokainen luuli helposti hänet tuntevansa, niin olen alkanut epäillä, mahtoiko kukaan meistä tuntea oikeata Garthia — hänen syvällä olevaa miehen sieluansa."
Jane kohotti päätään. "Minä tunsin", sanoi hän lyhyesti.
"Niinkö", sanoi tohtori, "vai niin. No, kuten sanottu, tavallisia ystäviä ei voi päästää sisälle. Lady Ingleby, herttaiseen, välittömään tapaansa, oli tullut sinne ilmoittamatta mitään tulostansa. Ilman kamarineitsyttä hän oli lähtenyt matkaan, vain pieni matkalaukku mukanaan, ja ajaa tupsahti portaiden eteen. Robert Mackenzie, paikkakunnan lääkäri, joka on karaistunut naisvihaaja, pelästyi ensin, että hän oli joku Dalin salaa vihitty vaimo. Hän näkyi uskovan, että kaikkien naisten, jotka noin vain ilman muuta saapuvat vuokravaunuissa, täytyy väenväkisin olla senlaatuisia rouvia, joita sangen vähän kaivataan. Minä otaksun, että siellä mahtoi olla hauska kohtaus. Mutta pianhan lady Ingleby vanhan Bobbien hellytti, vähältä piti, ettei tämä hullaantunut — kukapa ei häneen ihastuisi? Mutta eivät he tietysti uskaltaneet päästää häntä Dalin huoneeseen, niin että hänen lohduttajatoimensa lienee supistunut siihen, että hän salli Dalin vanhan emännöitsijän itkeä kauniin olkapäänsä nojassa. Oli melko hullunkurista kuulla kerrottavan siitä, kun tuntee heidät kaikki ja vieläpä paremmin kuin he itse tuntevat toisiansa. Mutta palatkaamme asiaan. Hänellä oli oikein taitava miehinen hoitaja, ja myöskin hänen oma palvelijansa osasi vaalia häntä. Hän ei millään ehdolla huolinut ketään meidän lontoolaisista tutkinnonsuorittaneista sairaanhoitajattaristamme, jotka olisivat tuoneet mukanaan hiukan kodikkuutta ja naisellista hellyyttä hänen sairashuoneeseensa. Hän sanoi, ettei hän kestä naisen kosketusta, ja niin asia jäi. Saatiin kumminkin taitava mieshoitaja. Mutta nyt tultaisiin toimeen ilmankin, ja minä olen pakottanut Garthin suostumaan siihen, että lähetän täältä sairaanhoitajattaren, oman valintani mukaisen. Ei siellä tarvitsisi niin paljon vaalia häntä eikä tehdä muutenkaan tavallisia hoitotöitä — hänen oma palvelijansa pitää kyllä niistä huolen, ja hän tuntuikin olevan huolellinen nuorukainen — mutta hoitajattaren pitäisi olla hänen kanssansa, lukea hänelle, hoitaa hänen kirjeenvaihtonsa — siellä on kokonaisia avaamattomia kirjekasoja, joita pitäisi lukea hänelle — toisin sanoen auttaa häntä jälleen elämään sokeanakin. Tähän tarvitaan sekä taitoa että hienotunteisuutta, ja tänään iltapäivällä minä tein sopimuksen erään mielestäni erittäin sopivan henkilön kanssa. Hän on syntyään säätyläisnainen, on ennenkin hoitanut minun potilaitani ja on hyvin selvillä tällaisten hermosairaitten erikoisista hoitotavoista. Hän on sitä paitsi soma, miellyttävä pikku olento, sellainen hieno nainen, jommoisen Garth varmasti pitäisi mielellään lähellänsä, jos olisi näkevä. Hän oli sitten vasta tarkkasilmäinen ulkonaiseen olemukseen nähden ja kauniiden kasvojen oikea asiantuntija. Minä kirjoitin tohtori Mackenzielle kuvauksen tästä hoitajattaresta, jotta hän tietäisi valmistaa potilastansa tätä vastaanottamaan. Hän lähtee sinne ylihuomenna. Saamme olla kiitollisia, että saimme hänet, sillä hän on ihan ensiluokkainen ja on aivan vastikään päässyt hoitamasta erästä keuhkotautista, joka on paranemaan päin ja määrätty matkustamaan ulkomaille. Kuten huomaatte, Jeanette, kaikki on hyvin päin. — Ja nyt, hyvä tyttöseni, teidän on kerrottava itsestänne minulle, kuuntelen alttiisti. Mutta ensin minä soitan teetä meille, juomme sitä kahden kesken rauhassa täällä. Suottehan anteeksi, että poistun muutamaksi hetkeksi yläkertaan vähän asioimaan Flowerille."
* * * * *
Janesta oli ihan luonnollista, että hän kaatoi teetä tohtorille ja katseli, kuinka kosolta tämä riputti suolaa ohuelle voileivälle ja taittoi sen kaksinkerroin, hyvin säntillisesti, kuten hänellä oli tapana tehdä vähäpätöisinkin työnsä. Hän oli ylimalkaan sangen vähän muuttunut niistä ajoista, jolloin hän parikymmenvuotiaana nuorukaisena, viettäessään loma-aikojaan pappilassa, kävi kartanossa ja usein ilahdutti yksinäistä tyttöä tulemalla teelle hänen kouluhuoneeseensa, jossa heillä sitten tavallisesti, jos he vain jollakin keinoin saivat kotiopettajattaren tiehensä ja voivat jäädä kahden, oli kovin rattoisaa istuessaan tulennoksen edessä roihumatolla paistaen kastanjoita ja keskustellen kaikenmoisista asioista, jotka kumpaakin huvittivat. Jane muisti vielä, miten kirpeätä iloa hän tunsi käännellessään sormin kuumia kastanjoita pesän suussa, ja miten hän kuitenkin aina kiirehti toimittamaan sen työn itse, jottei hänen vieraansa itseään polttaisi. Hän oli aina pitänyt tämän käsistä ja ihaillut niitä. Sormet olivat ruskeat ja hoikat, pehmeästi koskettavat, mutta sentään herkän voimakkaat. Mielellään hän katseli niitä Deryckin teroittaessa hänen kyniään tai piirustellessa merkillisiä kuvioita hänen vihkoihinsa, ja ajatteli usein samalla, miten vastedes, kun tämä toimittaisi vaarallisia leikkauksia, moni ihmiselämä oli niiden taidon ja näppäryyden varassa. Siihen aikaan Deryck oli tuntunut niin paljon häntä vanhemmalta. Ja sitten tuli aika, jolloin hän itse nopeasti kehittyi nuoreksi naiseksi ja he olivat mieleltään samalla tasolla ja tuntuivat samanikäisiltä. Vähitellen, vuosien vieriessä, Jane alkoi pitää itseänsä ystäväänsä vanhempana ja rupesi sanomaan tätä "pojaksi" ikään kuin asiaa tähdentääksensä. Ja sitten tuli — Flower; — ja sekaannuksia. Ja Janen täytyi nähdä hänen kasvojensa laihtuvan ja riutuvan, hänen hiuksiensa ohimoilta harmaantuvan. Ja hän murehti hänen kanssansa, mutta ei uskaltanut näyttää osanottoansa. Viimein kääntyivät tohtorin asiat parhain päin, ja kaikki hyvä näytti koituvan hänen osalleen sekä hänen toimessaan ja suhteissaan ihmisiin että, ennen kaikkea, sydämenasioissansa, joiden johtolangat olivat aina olleet Flowerin somissa käsissä. Ja Jane iloitsi, mutta tunsi olevansa entistä yksinäisempi, kun ei ollut enää toveria yksinäisyydessä. Ja heidän ystävyytensä kesti yhä, Flower otettiin siihen kolmanneksi — vaiteliaaksi, kiitolliseksi kolmanneksi, joka ponnisti kaikkensa oppiakseen siltä naiselta, jonka ystävyys oli hänen miehellensä niin kallisarvoinen, miten onnistua siinäkin, missä hän siihen asti oli ollut puuttuvainen. Ja Janen jalo sydän oli rehellinen ja uskollinen molemmille, vaikka hänen oma yksinäisyytensä vain kasvoi heidän eheän onnensa näkemisestä.
Ja nyt hänen tuskanhetkellänsä oli Deryck hänen ainoa turvansa; ja tohtori tiesi sen ja järjesti asiat sen mukaan, sillä vihdoinkin oli hänen suotu maksaa vastavuoroa elinkautisesta uskollisesta ystävyydestä. Tämäniltainen keskustelu oli oleva heidän ystävyytensä vaikein tulikoe. Mitä jokapäiväisimpien ulkonaisten pikkuseikkain vaikutuksen henkisiin asioihin hän näiden erikoistuntijana hyvin oivalsi. Siksi oli hän käskenyt tuomaan lehikäisiä ja panemaan kasarin tulelle sekä pyytänyt Janea laittamaan teetä.
Kasarin kiehuessa he muistelivat kastanjoitansa ja nauroivat vanhan "Fräuleinin" vastuksia hänen yrittäessään pitää heitä kurissa ja omia juoniansa päästäkseen hänen silmälläpidostansa. Ja vuodet vierivät taaksepäin, ja Jane oli kuin kotonaan lapsuudentoverinsa luona.
Siitä huolimatta syntyi jännittävä hetki, kun tohtori nosti teepöydän syrjään ja he istuivat aivan vastatusten nojatuoleissaan molemmin puolin tulennosta. Kumpikin tarkasti toisen luonteenomaista asentoa.
Jane istui etukumarassa, jalat lujasti roihumatolla, kyynärpäät polvilla ja kädet ristissä edessä.
Tohtori istui takakenossa, toinen jalka heitettynä toiselle, kyynärpäät tuolin käsinojalla, sormenpäät vastatusten, aivan hiiskahtamatta, kooten pontevasti ajatuksiansa.
Heidän välisensä vaitiolo muistutti pientä, tyyntä, syvää sisäjärveä.
Jane hyppäsi ensiksi veteen.
"Deryck, minä kerron teille kaikki. Minä puhun teille sydämestäni, mielestäni, tunteistani, ihan niinkuin ne olisivat luita, jänteitä tai keuhkoja. Toivon, että olette samalla sekä lääkäri että rippi-isä."
Tohtori oli tarkastellut sormenpäitään. Nyt hän vilkaisi Janeen ja nyökkäsi päätään; sitten hän kääntyi katsomaan tulennokseen.
"Deryck, minun elämäni on ollut kokolailla yksinäistä. Minä en ole milloinkaan ollut kenellekään kaikki kaikessa, eikä kukaan liioin ole milloinkaan ylettynyt minun syvimpiin kätköihini. Tiesin, että niitä minussa oli, mutta myös, että ne olivat muilta piilossa, vielä pohjaamatta."
Tohtori avasi huulensa ikään kuin jotakin sanoakseen, pusersi ne heti jälleen yhteen entistä tiukempaan ja nyökkäsi vain äänetönnä.
"Minua ei kukaan ollut milloinkaan rakastanut sillä rakkaudella, joka tekee toisen ihmisen toiselle ehdottomasti ylimmäiseksi, enkä minä itse ollut milloinkaan niin rakastanut. Minä olen tosin kyllä — pitänyt hyvin monesta, mutta pitäminen ei ole rakastamista. — Voi, rakas poika, nyt minäkin sen tiedän!"
Tohtorin kasvot näyttivät kovin kalpeilta hänen tuolinsa tummanvihreää taustaa vasten; mutta hän hymyili vastatessaan: "Ei, hyvä ystävä, se on varma. Suuri ero niillä on."
"Minulla oli paljon ystäviä, niiden joukossa monta kelpo nuorta miestä, useimmat minua nuorempia, jotka puhuttelivat minua 'neiti Championiksi', mutta selkäni takana 'vanhaksi kunnon Janeksi'."
Tohtori hymyili. Hän oli usein kuullut nimityksen, ja hänen korvissaan soi vieläkin sanojain sydämellistä ihailua ja kiintymystä ilmaiseva äänensävy.
"Miesten kanssa sovin yleensä paremmin kuin naisten", jatkoi Jane. "Kun olen näin suuri ja roteva ja kun tavallisesti sanon lapiota lapioksi enkä 'työkaluksi, jota puutarhassa tarvitaan', niin naiset pitävät minua kovin järkevänä ja vähin arastelevat minua. Nuoret miehet tietävät, että he voivat luottaa minuun. Minä olen heidän uskottunsa, ja he pitävät minua jonkunlaisena hauskana vanhempana siskona, joka tietää heistä enemmän yhtä ja toista kuin oikea sisar ja joka luultavasti myöskin alttiimmin kuuntelee, mitä he kulloinkin suvaitsevat kertoa. Mies-ystäviäni oli myös Garth Dalmain, Deryck."
Jane vaikeni, mutta sanaa virkkamatta tohtori odotti, että hän jatkaisi.
"Olin aina pitänyt hänestä, osittain sen tähden, että hän oli niin itsenäinen ja eloisa puheissaan, osittain sen tähden, että" — heleä puna nousi hänen ruskettuneille poskilleen — "no niin, sen tähden, että hänen tavaton kauneutensa viehätti minua, luullakseni, vaikken minä sitä silloin älynnyt. Sitä paitsi meidän olosuhteemme olivat muutenkin monissa kohdin niin samanlaiset — molemmat olimme orpoja ja varakkaita; emme kumpikaan kenellekään vastuussa teoistamme; meillä oli paljon yhteisiä ystäviä ja vierailimme alituisesti samoissa perheissä. Näin kehittyi välillemme läheinen ystävyys. Ja miehenä ja veljenä, niin sanoakseni, oli hän yläpuolella muiden ystävieni. Me puhelimme monen monista naisista, kaikista hänen ihastuksistaan vuoron perään, ja mitenkä kunkin kauneus tehosi häneen, ja minä olin kovin utelias näkemään, mistä hänen harhaileva mielikuvituksensa lopultakin löytäisi tyyssijansa. Mutta eräänä kohtalokkaana iltana kaikki muuttui puolessa tunnissa. Olimme silloin molemmat Overdenessa. Siellä oli paljon vieraita, ja Georgina-täti oli järjestänyt konsertin, mihin puolen lähiseutua piti tulla. Rouva Velma peruutti tulonsa viime tingassa. Gina-täti joutui suunniltaan ja lainasi sanoja papukaijalta. Kyllähän te ne tunnette. Hän sanoo aina vain matkivansa 'lintu kultaa'. Jotakin oli tehtävä. Minä tarjouduin laulamaan Velman sijasta; ja minä lauloin."
"Ah", sanoi tohtori.
"Minä lauloin 'Rukousnauhan' — sen, jota Flower pyysi minua viimeksi täällä ollessani laulamaan. Muistatteko?"
Tohtori nyökkäsi. "Kyllä."
"Sen jälkeen oli kaikki muuttunut Garthin ja minun välillä. En sitä ensin oikein ymmärtänyt. Huomasin kyllä, että laulu oli syvästi liikuttanut häntä, sävelten kauneus kun vaikuttaa häneen jokseenkin yhtä paljon kuin värienkin. Mutta minä otaksuin laulun vaikutuksen yön mittaan haihtuvan. Mutta päivät kuluivat ja yhä minä tunsin saman suloisen eron entisestä. Muut eivät sitä huomanneet, mutta yhtäkkiä minä tunsin, ensi kerran elämässäni, toisen ihmisen todella välittävän minusta. Astuessani huoneeseen tunsin, että hän heti huomasi läsnäoloni, lähtiessäni sieltä tunsin, että hän heti huomasi poistumiseni ja kaipasi minua. Tulollani ja läsnäolollani ikään kuin täydensin kaikkea, poistuessani jätin jälkeeni tyhjyyden, jota ei voinut täyttää. Tiesin tämän, enkä sentään ymmärtänyt — niin uskomattomalta kuin saattaa tuntuakin — että tämä kaikki olirakkautta. Minä pidin sitä harvinaisen herkkänä ystävyyssuhteena, harvinaisena toinen toisensa ymmärtämisenä, mikä johtui etupäässä siitä, että nautimme toistemme soitannollisista lahjoista. Me vietimme tuntikausia musiikkisalissa. Ja niin minä todellakin uskoin, mitä kerroin, vaikka hän ei silmillänsä ainoastaan katsellut minua, vaan kosketti minuun, ja se kosketus oli ylen hellää ja ihmeellistä. Enkä minä koko aikana sentään ajatellutkaan rakkautta. Minähän en ollut minkään näköinen ja olin jo melkein keski-ikäinen; hän sitä vastoin niin säteilevän kaunis nuori mies. Hän oli kuin nuori auringonjumala, jonka läheisyys lämmitti ja elähdytti minua. Melkein aina hän olikin lähelläni. Näin, totta puhuen,minäkatselin asioita konsertin jälkeisinä päivinä. Muttahän!Deryck, hän kertoi minulle jälkeenpäin, että kuullessaan minun laulavan 'Rukousnauhaa' hänelle yhtäkkiä valkeni jotakin, sekä lauluun että myösminuunnähden. Hän sanoi aina pitäneensä minua hyvänä toverina, mutta silloin kohotettiin jotakin verhoa, siltä tuntui, ja hän näki, älysi ja tunsi minut naiseksi. Ja hän sanoi — tämä tuntuu teistä epäilemättä vallan mahdottomalta, ja niin se minustakin tuntui — mutta hän sanoi, että tämä hänen löytämänsä nainen oli hänen naisihanteensa ja ettei hän ikinä ollut mitään niin halunnut kuin nyt siitä pitäen minua omaksensa."
Jane vaikeni ja katsoi hehkuvaan tulennokseen. Tohtori kääntyi hitaasti ja katseli Janeen. Hän oli itse kokenut, mikä valtava tenho hänen naisellisuudessaan piili — ja miten vastustamattomaksi se kävi, jos kerran sen perille pääsi, se kun ei ollut pinnalla. Hän oli itse tuntenut, mikä äidillinen hellyys hänessä uinui. Hän oli tajunnut, millainen turvapaikka oli hänen sylinsä, miten virkistävää lepo hänen povellansa ja mikä selittämätön lohtu hänen rakkaudessansa. Ennen, yksinäisyyden ja vastoinkäymisten päivinä, oli tohtorin täytynyt paeta tätä Janen kätkettyä olemusta - tätä kallista aarretta, joka olisi ollut niin helposti otettavissa, sillä hän itse ei tiennyt sen arvoa. Mutta se oli aarre, josta hänellä ei ollut oikeutta ammentaa. Sen vuoksi hän täysin ymmärsi, kuinka suuri valta tällä kaikella oli mieheen, joka sen oli oppinut tuntemaan ja jota ei mikään estänyt voittamasta sitä omakseen.
Mutta ääneensä hän sanoi vain: "En minä sitä ensinkään mahdottomana pidä."
Jane oli tykkänään unohtanut tohtorin. Hän siirsi äkkiä katseensa pois tulennoksesta.
"Tuntuu hyvältä, ettette pidä", sanoi hän, "mutta kyllä minä pidin. No niin, me lähdimme molemmat Overdenesta samana päivänä. Minä tulin teille, hän meni Shenstoneen. Silloin oli tiistai. Perjantaina minä saavuin Shenstoneen, ja me tapasimme taas toisemme. Tällaisesta lyhytaikaisesta erosta meidän 'yhteistunteemme' oli käynyt entistä syvemmäksi ja vienommaksi. Eräs kaunis amerikatar, Pauline Lister, oli Shenstonen vieraiden joukossa. Garth oli aivan haltioissaan hänen kauneudestaan ja kovin innostunut häntä maalaamaan. Kaikki olivat vallan varmoja, että Garth kosisi häntä. Niin minäkin luulin, ja vielä päälle päätteeksi kehoitin häntä siihen. Minä olin siitä niin mielissäni ja seurasin sydämestäni iloiten asiain kehitystä, vaikka hänen katseensa kyllä yhä viipyi minussa ja minä tiesin, että hänen päivänsä alkoi vasta meidän tavattuamme ja päättyi, kun olimme toisillemme toivottaneet hyvää yötä. Tunsin, että hän ensimmäiseksi ja viimeiseksi muisti minua, ja tämä tunne kultasi kaiken, teki elämän niin rikkaaksi, ja sittenkin minä pidin sitä vain harvinaisen kauniina ystävyytenä. Mutta samana iltana, jolloin saavuin Shenstoneen, pyysi hän minua päivällisen jälkeen kanssansa pengermälle, hänellä oli jotakin tähdellistä puhuttavaa minulle. Minä luulin hänen vanhaan tapaan uskovan minulle jonkin salaisuuden, ja varsinkin luulin saavani kuulla lähempiä tietoja hänen aikeistansa neiti Listeriin nähden. Siinä uskossa minä aivan levollisena lähdin hänen kanssaan. Oli kirkas kuutamo, minä istuin kaidepuulle odottamaan, että hän alkaisi puhua. Silloin — voi, Deryck! Silloin se tapahtui!"
Jane nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja kätki kasvonsa ristiin pantuihin käsiinsä.
"Minä en voi kertoa — yksityiskohtia. Hänen rakkautensa vuoti ylitseni kuin juokseva kulta. Se kirvoitti minun sulkeutuneisuuteni, se mursi minun vakaumusteni jääkuoren, se tempasi minut myötänsä kuin ihmeellinen tulivirta. En tiennyt maasta enkä maailmasta, tiesin vain, että tämä rakkaus oli minun, minua varten. Ja sitten — voi, Deryck! minä en voi sitä selittää — en tiedä itsekään, miten kaikki tapahtui — mutta tämä kuohuva tunnevirta tyyntyi minun povellani. Hän polvistui eteeni, kiersi kätensä ympärilleni, ja niin olimme ääneti sylityksin. Sillä hetkellä olin kokonaan hänen, ja hän tunsi sen. Siinä hän olisi saanut levätä vaikka tuntikausia, ellei olisi liikahtanut ja puhunut, mutta hän nosti päätään ja tarkasti minua. Sitten hän sanoi pari sanaa. En saata kerrata niitä, mutta ne saivat minut jälleen älyihini ja minulle valkeni, mitä kaikki tämä tarkoitti. Garth Dalmain pyysi minua vaimoksensa."
Jane vaikeni odottaen, että tohtori jotenkin ilmaisisi hämmästystään.
"Mitä muuta hän olisi voinut tarkoittaa?" sanoi Deryck Brand aivan tyynesti. Hän nosti kätensä huuliensa varjoksi tuntien niiden hieman värähtelevän. Janen tunnustus kävi häneen kovemmin kuin hän oli luullutkaan. "No, hyvä ystävä, mitä te sitten —?"
"Minä nousin", sanoi Jane, "sillä niin kauan kuin hän oli siinä edessäni polvillaan, oli hän minun herrani, niin sieluni kuin ruumiinikin. Vaistoni sanoi, että jos hän suostuttaisi minut puolisoksensa, niin järkeni oli siihen myöntyvä ennen kuin koko muu olemukseni. Sanassa sanotaan 'henki, sielu ja ruumis', eikä 'ruumis, sielu ja henki', kuten ne usein käännetään, ja minä uskon, että tuo innoituksen sanelema järjestys on oikea."
Tohtori teki nopean ymmärtämystä osoittavan liikkeen, "Hyvä Jumala, Jane!" sanoi hän. "Teille on valjennut totuus ja te ilmaisitte sen juuri niinkuin minä olisin tahtonut monesti ilmaista, mutta en ole kyennyt löytämään oikeita sanoja. Te löysitte ne, Jeanette."
Jane katsoi häntä silmiin ja hymyili surullisesti. "Niinkö, poika?" sanoi hän. "Minä olen saanut niistä kalliisti maksaa. — Minä työnsin luotani hänet, joka minua rakasti, ja sanoin tarvitsevani kaksitoista tuntia asiaa tyynesti harkitakseni. Hän oli niin varma kaikesta — varma minusta ja varma itsestään — että hän ilman muuta suostui siihen. Pyynnöstäni hän jätti minut heti yksin. En voi kuvata, miten hän meni, en edes teille, Dicky. Lupasin seuraavana aamuna tulla häntä tapaamaan kirkkoon ja antaa vastaukseni. Hänen piti siellä kello yhdeltätoista koetella uusia urkuja. Tiesimme siellä saavamme olla kenenkään häiritsemättä. Minä menin. Hän lähetti pois polkijan. Sitten hän viittasi minua luoksensa kuoriin. Ympäristö oli niin tunnelmallinen. Hänen taiteilijasielunsa oli riemukasta odotusta tulvillaan. Hänen loistavista silmistään kuvastui täydellinen varmuus, mutta muuten hän oli kovin hillitty. Hän ei edes koskettanut minuun pyytäessään vastaustani. Sitten — minä aivan ilman muuta hylkäsin hänet, syyn sanoin semmoisen, ettei hän voinut sitä kumota. Hän kääntyi ja lähti pois kirkosta. Emmekä me siitä päivästä tähän hetkeen ole sanaakaan vaihtaneet."
Pitkä vaitiolo tohtorin vastaanottohuoneessa. Miehen sydän tunnestautui toisen sydämen tuskaan ja koetti hillitä suuttumustaan, kun ei vielä ollut kuullut asiaa loppuun saakka.
Jane oli taas samassa mielentilassa kuin tuona kohtalokkaana hetkenäkin, ja taaskin hän uskoi sittenkin tehneensä oikein.
Viimein tohtori keskeytti vaitiolon. Hän tarkasti Janea eikä irroittanut katsettaan hänen silmistänsä.
"Ja miksi te hylkäsitte hänet, Jane?" Tavallisesti niin ystävällinen ääni oli nyt melkein tyly.
Jane ojensi ymmärtämystä anoen käsiään. "Voi, hyvä ystävä, minun täytyy saada teidät ymmärtämään! Mitenkä olisin toisinkaan voinut tehdä, vaikka kyllä tiesin, että siten luovuin elämäni suurimmasta onnesta? Deryck, itsehän tunnette Garthin kyllin hyvin tietääksenne, kuinka hän on kauneudesta riippuvainen; aina pitää kaiken olla kaunista hänen ympärillänsä. Ennen kun meissä ilmeni tuo selittämätön toistemme kaipuu, hän puhui minulle tästä aivan avoimesti, sanoen muun muassa eräästä rumanpuoleisesta henkilöstä, jonka luonnetta ja lahjoja hän suuresti ihaili, mutta jonka kasvoista hän vasta samassa suhteessa oppi pitämään: 'Mutta eivät ne kasvot olleet sellaiset, joiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä pöydässä. Mutta ei ihmiselle ollut toki pantu moista koetusta. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä.' Voi, Deryck! Kuinka minä olisin saattanut kahlita Garthia rumiin kasvoihini? Olisinko minä voinut ruveta jokapäiväiseksi, jokahetkiseksi koetukseksi tuolle päivänpaisteiselle, kauneutta rakastavalle sielulle? Tiedän kyllä sanottavan: 'Rakkaus on sokea!' Mutta se pitää paikkansa vain niin kauan kuin rakkaus ei vielä ole astunut hallitsijana valtakuntaansa. Kaihoava rakkaus näkee rakastetusta vain sen, mikä herätti kaihoamisen. Mutta kun rakkaus on päässyt toiveittensa perille, saa se näkönsä jälleen, ja jokapäiväisen, jokahetkisen harjoituksen kautta se tarkentuu ja käy ajan kuluessa — suurennuslasia ja kaukoputkea tarkemmaksi. Naimisissa oleva rakkaus ei ole sokea. Pyh! Kun näin ulkopuolinen oleilee pariskuntien luona, saa hän kyllä kuulla, mitä rakkaus näkee, molemmin puolin, ja varmasti karisevat uskottelut sen sokeudesta. Garth oli sokea noina ihanina päivinä, sen minä kyllä tiedän, eikä nähnyt, että minulta puuttui kaikki ulkonainen viehätys, sillä hän tahtoi yleensä vain minut. Mutta kun minä olisin ollut hänen omansa ja hän olisi mielin määrin saanut ammentaa sitä kauneutta, jota minun henkeni ja sieluni saattoi hänelle tarjota, kun olisi alkanut elämän yksitoikkoinen arki, joka sekin kaikkineen päivineen on elettävä, kun olisimme istuneet aamiaispöydässä ja minä olisin nähnyt hänen vilkaisevan minuun ja sitten kääntävän kasvonsa poispäin minusta, kun minä olisin siinä kahvikannun takana istuessani tuntenut olevani jotakuinkin ruma ja siis myös tiennyt että oman ystäväni kärsimys oli alkanut — olisinko minä voinut kestää sitä? Eikö tuo onneton tunne, että ihan syyttäni alituisesti kiusasin häntä, olisi vähitellen tehnyt minua rumaa rumemmaksi, kunnes katkeruus ja pettymys ja, kukaties, mustasukkaisuus, kaikki yhdessä olisivat tehneet minut vallan jolsaksi? Sanokaa, Deryck, olisinko minä voinut kestää sitä?"
Tohtori tarkasteli Janea kuin potilasta.
"Mutta osuinpa minä diagnoosissani oikeaan, kun määräsin teidät lähtemään ulkomaille", virkkoi hän miettiväisenä. "Tosiaan, vaikka minulla oli niin vähän tietoja taudin oikeasta laadusta ja —"
"Oih, poika", huudahti Jane tehden kärsimättömän kädenliikkeen, "älkää puhuko minulle kuin millekin potilaalle. Pitäkää toki minua ihmisenä ja sanokaa minulle suoraan — niinkuin mies miehelle — olisinko minä voinut kiinnittää Garth Dalmainia rumiin kasvoihini? Tiedättehän, etteivät ne ole minkään näköiset."
Tohtori nauroi. Häntä huvitti se, että sai Janen suutahtamaan. "Mutta, hyvä tyttöni", sanoi hän, "jos puhuisin kuin mies miehelle, käyttäisin yhdestä ja toisesta koko ankaria sanoja. Mutta nyt puhuu mies naiselle — ja vielä mies, joka kauan on kunnioittanut ja ihaillut todella ihailtavaa ja jaloa naista — ja hän vastaa suoraan teidän kysymykseenne. Sanan tavallisessa merkityksessä te ette ole kaunis, eikä kukaan, joka teistä todella pitää, teille toisin sanoisi, sillä ei kenenkään, joka teidät tuntee ja teistä pitää, juolahda mieleenkään puhua kierosti teille. Me voimme myöntää, jos niin tahdotte, että te olette rumakin, vaikka minä tunnen puolen tusinaa nuoria miehiä, jotka heittäisivät minut ulos niistä sanoista, ja minun täytyisi puolustuksekseni selittää, että he kuulivat väärin ja että minä sanoin vain: 'Te oletteJane', ja siihen he olisivat täysin tyytyväisiä. Niin kauan kuin te olette oma itsenne, ovat ystävänne tyytyväisiä. Ja koska nyt kerran on puhe näistä rakkaista kasvoista, voin minä lisätä, että muistan aikoja, jolloin olisin voinut taivaltaa monia penikulmia saadakseni nähdä ne; kun ne olivat kaukana, kaipasin niitä lähelleni, kun ne olivat lähelläni, en koskaan toivonut niitä loitommalle."