"Niin, mutta, Deryck, teidän ei tarvinnut niitä aina nähdä vastapäätänne pöydässä", intti Jane vakavana vastaan.
"Valitettavasti ei. Mutta sitä enemmän nautin ateriasta, kun onnellinen sattuma toisinaan johti ne minua vastapäätä."
"Mutta, Deryck —teidän ei tarvinnut suudella niitä."
Tohtori heitti päänsä taaksepäin ja purskahti nauramaan, niin että Flower portaita noustessaan ihmetteli, mihin heidän puheensa oli mahtanutkaan kääntyä.
Mutta Jane oli aivan totinen eikä nähnyt asiassa mitään nauramista.
"Ei, rakas ystävä", sanoi tohtori vähän tyynnyttyänsä, "minun ansioluettelooni kannattaa todella merkitä, etten kertaakaan näin moneen vuoteen ole suudellut niitä."
"Dicky, älkää ärsyttäkö! Tämä on minulle elinkysymys, ja ellette nyt anna minulle viisaita ja harkituita neuvoja, meni koko minun vaikea tunnustukseni hukkaan."
Tohtori muuttui heti vakavaksi. Hän kumartui eteenpäin ja tarttui Janen ristissä oleviin käsiin.
"Rakas ystävä", sanoi hän, "antakaa anteeksi, jos tunnuin kovin välinpitämättömältä. Ajattelen vakavasti asiaanne ja olen altis kaikin tavoin teitä palvelemaan. Sallikaa minun tehdä muutamia kysymyksiä. Mitenkä te saitte Dalmainin uskomaan, että tämmöinen seikka voittamattomasti esti teitä menemästä naimisiin?"
"En minä sitä syyksi sanonutkaan."
"Millä perusteella te sitten hylkäsitte hänet?"
"Minä kysyin, kuinka vanha hän oli?"
"Jane! seisoessanne siinä hänen vieressään kuorissa, jonne hän oli tullut saamaan teidän vastaustanne?"
"Niin. Se tuntui kauhealta, kun sitä perästäpäin ajattelin. Mutta se vaikutti."
"Sitä minä en epäile. Entä sitten?"
"Hän sanoi olevansa kahdenkymmenenseitsemän. Minä sanoin olevani kolmenkymmenen, näyttäväni kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tuntevani olevani neljänkymmenen. Sanoin vielä lisäksi, että vaikka hän oli kahdenkymmenenseitsemän, hän näytti yhdeksäntoistavuotiaalta ja tunsi ihan varmasti usein olevansa vain yhdeksänvuotias."
"No, ja —?"
"Sitten minä sanoin, etten voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa."
"Ja hän tyytyi siihen?"
"Ensin hän näytti aivan tyrmistyneeltä. Sitten hän sanoi olevan vallan luonnollista, etten voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, kun kerran hänestä niin ajattelin. Hän sanoi nyt ensi kerran tulleensa ajatelleeksi itseään tässä asiassa. Hän sanoi myös alistuvansa minun päätökseeni, ja niin hän lähti kirkosta emmekä me ole sen jälkeen tavanneet."
"Jane", sanoi tohtori, "minä ihmettelen, ettei hän ollut tarkkasilmäisempi sillä kertaa. Te olette niin tottumaton käyttämään valhetta, että minä en usko teidän aivan alttarin juurella kyenneen kovinkaan vakuuttavasti valehtelemaan miehelle, jota rakastitte."
Hieno puna kohosi Janen kasvoille.
"Voi, Deryck, ei se ollut pelkkää valhetta. Se oli noita kauheita valheita, joissa on 'siteeksi totta' —."
"'Ja täysivalhetta vastaan voi aina voittoisasti taistella, mutta vaikeaksi käy voittaa valhetta, joka osaksi on totta', sanoo Tennyson jossakin", lausui tohtori väliin.
"Niin", vastasi Jane. "Hän ei voinut kumota sitä, sillä se oli osaksi totta. Hänoniältään minua kolmea vuotta nuorempi ja mieleltään vielä sitäkin nuorempi. Ja osaksi minä juuri hänen miellyttävän nuorekkuutensa vuoksi pelkäsin omaa kypsyneisyyttäni ja vakaantuneisuuttani. Voi, Deryck, se oli kyllä osaksi totta, mutta suurimmaksi osaksi petosta. Ja peräti valheellista oli minun sanoa häntä 'nuoreksi pojaksi' — miestä, jonka herruutta olin niin perin pohjin saanut tuntea edellisenä iltana. Siksi hän ei kyennyt panemaan vastaankaan, kun oli niin lopen hämmästynyt. Hän ei ollut koko aikana ensinkään ajatellut itseään, jota vastoin minä taas aivan sairaalloisesti tarkkasin omaa itseäni. Hän ajatteli vain minua. Minä ajattelin häntä ja — itseäni."
"Jane", virkkoi tohtori, "kaiken, mitä olette siitä asti kärsinyt, olette tinkimättä ansainnut."
Jane painoi päänsä alas. "Minä tiedän sen."
"Te petitte itseänne ettekä ollut suora hänellekään, joka rakasti teitä. Te riistitte jotakin kummaltakin, olitte vilpillinen kummallekin. Ettekö huomaa erehdystänne? Asia on hyvin yksinkertainen. Dalmain, kauneudenpalvoja, oli saanut tarpeekseen kauniista kasvoista. Hän oli leipurinpojan kaltainen, jolle ensin palvelukseen tullessa luvattiin torttuja ja muita leivoksia niin paljon kuin häntä vain halutti ja joka söikin niitä ensi viikolla niin paljon, että hänestä sittemmin aina tavallinen voileipä maistui paljon paremmalta: Te olitte Dalin voileipä. Olen pahoillani, jos vertaus ei miellytä teitä."
Jane hymähti. "Päinvastoin vertaus miellyttää minua", sanoi hän.
"Mutta te olitte paljon muutakin hänelle. Te olitte hänen naisihanteensa. Hän luotti teidän voimaanne ja hellyyteenne, teidän armauteenne ja vilpittömyyteenne. Särjitte hänen ihanteensa, petitte hänen luottamuksensa. Tämä haaveellinen ja valikoiva taiteilijaluonne, joka kuluttamattomin voimin kykeni uskollisesti ja hellästi rakastamaan, oli löytänyt sataman teidän rakkaudestanne, mutta kahdentoista tunnin kuluttua te ajoitte hänet jälleen tuuliajolle. Jane — te teitte rikoksen. Sen miehen suurenmoinen henkinen tarmo näkyy siitä, millä tavoin hän sen kesti. Hänen taiteellinen kehityksensä ei pysähtynyt. Hänen parhaat teoksensa valmistuivat sen jälkeen. Ei hän kiihdyksissään, omaa tuskaansa ilkkuaksensa, tehnyt mitään kevytmielistä liittoa, eikä myös, vain teitä uhmataksensa, nainut rikkautta ja etuja, rakkautta kun puuttui. Hän olisi voinut tehdä kummatkin — toisen tai toisen, tarkoitan. Ja kun minulle nyt selviää, mitä kaikkea tuo eilen näkemäni mies parka on jo saanut kestää teidän tähtenne! Hän taistelee niin uljaasti pimeydessänsä ja, päätänsä tyynyllä käännellen, riutuneilla kasvoilla heikko toivon kajastus, itseänsä lohduttelee: 'Sun ohjaukses' turvan tuo'. — Jane, jos olisitte mies, niin totisesti minä teitä suomisin."
Jane nytkähdytti olkapäitään ja kohotti päätään, hän sai hiukkasen takaisin entistä mielenlujuuttaan.
"Hyvä ystävä, olette jo pehmittänyt minua kelpo lailla. Niin pehmittävät vain rehellisen suuttumuksen sanat. Ja nyt tuntuu helpommalta: — Minun on kai vielä kerrottava, että yhtäkkiä, seisoessani suuren pyramidin huipulla, näin asiat toisessa valossa. Muistatteko sitä näköalaa selvine rajaviivoineen? Toisella puolella virta ja vihannuus, kasvillisuus ja hedelmällisyys, todellinen 'yrttitarha'; toisella puolella laajaa tasamaata silmän kantamattomiin, kultainen, taivaanrannalle ulottuva vapaus, mutta ei kasvillisuuden merkkiäkään, ei viljelyksen toivoa, ainoastaan karu, hedelmätön erämaa. Se oli mielestäni oiva kuva omasta nykyisestä elämästäni. Garthin rakkaus kun olisi virran tavoin sitä kostuttanut, olisi se muuttanut sen oikeaksi 'Herran yrttitarhaksi'. Vähemmän olisi ollut vapautta, mutta poissa myös yksinäisyys. Ja lopultakin, vapaus, joka merkitsee yksinomaan itseänsä varten elämistä, käy ajan mittaan taakaksi. Sitten selvisi minulle myös, että olin tuominnut hänetkin samanlaiseen erämaanelämään. Menin vanhan sfinksin luo ja kysyin neuvoa. Sen rauhalliset, viisaat silmät, jotka näkevät tulevaisuuteen, olivat sanovinaan, 'Se vain elää, joka rakastaa.' Samana iltana päätin jättää sikseen koko Niilin matkani, palata kotiin, lähettää sanan Garthille, tunnustaa kaiken hänelle ja pyytää, että aloittaisimme elämän uudelleen juuri siitä, mihin kolme vuotta sitten kuutamoiltana sen Shenstonen pengermällä keskeytimme. Kymmenen minuuttia siitä, kun olin tehnyt päätökseni, kuulin hänen onnettomuudestansa."
Tohtori varjosti kädellään kasvojansa. "Ajan pyörä", virkkoi hän hiljaa, "pyörii aina eteenpäin, taaksepäin ei milloinkaan."
"Kyllä, Deryck, kyllä joskus", huudahti Jane. "Te ja Flower tiedätte, että se joskus pyörii niinkinpäin."
Tohtori hymyili surumielisesti, mutta hellästi. "Tiedän kyllä", vastasi hän, "mutta poikkeus vain vahvistaa säännön." Sitten hän äkkiä jatkoi: "Mutta teihin nähden parantaa asiaa epäilemättä paljon se, että te jo ennen kuin kuulitte Dalmainin sokeudesta itsellenne tunnustitte olleenne väärässä ja myös päätitte luottaa häneen."
"En tiedä, oliko minulle niinkään selvänä, että olin tehnyt väärin, mutta varmasti tiesin, etten voinut kauemmin elää ilman häntä ja siksi olin valmis uskaltamaan mitä tahansa. Ja nyt tietysti, kun poika raukkaani on kohdannut tällainen onnettomuus, on kaikki epäileminen ja empiminen mennyttä, asia on siltä kohdalta nyt aivan yksinkertainen."
Tohtori katsoi Janeen kohottaen äkkiä tasaisia kulmakarvojaan. "Aivan yksinkertainen?" sanoi hän.
Kun Jane näytti olevan tyytyväinen sanoihinsa eikä edes yrittänyt sen paremmin selittää niitä, nousi tohtori ja kohensi valkeata, jääden mietteisiinsä seisomaan sen eteen. Kun hän jälleen istuutui, oli hänen äänensä hyvin rauhallinen, mutta hänen sanontansa niin eloisaa, että Jane sen erikoisesti huomasi. Hän tunsi, että heidän keskustelunsa nyt oli tullut taitteeseen.
"Sanokaahan minulle, rakas Jeanette", lausui tohtori, "mitä nyt aiotte tehdä."
"Tehdäkö?" vastasi Jane. "Lähden tietysti suoraapäätä Garthin luo. Pyydän ainoastaan, että te neuvoisitte minulle, kuinka olisi parasta ilmoittaa hänelle minun tulostani, ja sanoisitte, voiko sen aiheuttamasta mielenliikutuksesta olla vaaraa hänelle. En sitä paitsi halua, että lääkäri tai sairaanhoitajatar kukaties estää minut pääsemästä hänen luoksensa. Minun paikkani on hänen luonansa. En pyydä elämältä muuta kuin saada olla hänen luonansa. Mutta sairaanhoitajattaret saattavat olla itsepintaisia, ja kiista sellaisissa olosuhteissa olisi sietämätöntä. Teidän sähkösanomanne päästäisi kaikesta."
"Niin kyllä", sanoi tohtori hitaasti. "Minun sähkösanomani avaisi epäilemättä teille Garth Dalmainin sairashuoneen oven. Ja kun olisitte siellä, mitä sitten?"
Kuvaamattoman hellä hymy ilmestyi Janen huulille. Tohtori näki sen, mutta käänsi pois katseensa. Ei hän eikä kukaan muukaan mies saanut nähdä sitä. Silmät, joiden olisi pitänyt se nähdä, olivat ainiaaksi sokeat.
"Mitä sitten, Deryck? Sen sanoo rakkaus sitten. Kaikki esteet häviävät, ja Garth ja minä saamme olla yhdessä."
Tohtori järjesti sormenpäänsä vastatusten perin täsmällisesti, ennen kuin hän mitään virkkoi. Kun hän sitten puhui, oli hänen äänensä hyvin tyyni ja ystävällinen.
"Voi, Jane", sanoi hän, "sellainen on naisen näkökanta. Se on varmasti yksinkertaisin ja kukaties oikeinkin. Mutta Garthin sairasvuoteen ääressä joudutte miehen näkökannan kanssa vastakkain, ja minä pettäisin luottamuksenne, ellen sitä nyt jo selvittäisi. Miehen kannalta teidän oma järjetön menettelynne kolme vuotta sitten on saattanut teidät melkein mahdottomaan asemaan. Jos te nyt menette Garthin luo ja ilman muuta tarjoatte rakkautenne hänelle — saman aarteen, mitä hän turhaan pyysi kolme vuotta sitten — otaksuu hän tietenkin, että nyt tarjoamanne rakkaus on pääasiallisesti sääliä, ja Garth Dalmain ei ole mies, joka tyytyy sääliin toivomansa rakkauden sijaan. Eikä hän liioin sallisi kenenkään naisen — kaikkein vähimmän juuri naisihanteensa — liittyvän häneen, nyt sokeana, ellei hän olisi varma, että tämä liittyminen on naisen suurin ilo. Kuinka saattaisitte otaksua, että hän voisi uskoa näin olevan, kun hylkäsitte hänet, lähetitte luotanne silloin, kun hän täytti kaiken, mitä naissydän saattoi toivoa. Jos te taas selitätte hänelle, kuten epäilemättä aiotte tehdä, hylkäämisenne syyn, on hänen vastauksensa oleva: 'Ette voinut luottaa rakkauteeni, kun olin näkevä. Nyt, kun olen sokea enkä enää kykene todistamaan uskollisuuttani, nyt te tulette luokseni. Ei pakko ole hyveen todiste. En voi milloinkaan tuntea omistavani teidän täyttä luottamustanne, sillä tehän tulitte luokseni vasta sitten, kun onnettomuuteni vuoksi ei enää ollut omassa vallassani joko tehdä kuten pelkäsitte tai sitten todistaa olevani parempi kuin luulitte.' Rakas tyttö, sellaisilta näyttävät asiat miehestä, omani mukaan päätän Garthin kannan, enkä erehtyne, sillä, minun täytyy se tunnustaa, hän on voimakkaampi mies kuin minä. Jos minä olisin ollut hänen sijassansa kirkossa silloin, olisin heittäytynyt jalkoihinne ja koettanut hellyttää teitä. Garth Dalmainin mielenlujuus oli vallan yletön, kun hän noin sanallakaan vastustamatta kääntyi ja meni sen tähden, että nainen, joka edellisenä iltana oli tavallaan jo tunnustanut hänet omaksensa, seuraavana aamuna hylkäsi hänet vähäpätöisen ikäeron vuoksi. Pelkään, ettei voi otaksua hänen ajattelevan toisin nykyisestä tilanteesta."
Janen kalpeiden kasvojen säikähtynyt ilme koski Deryckin sydämeen.
"Mutta, Deryck — hän rakastaa —"
"Juurisiksi, että hän rakastaa, rakas tyttö, vaatii hän teiltä kaikkein parasta, eikä hän vähempään voi tyytyä."
"Voi, rakas ystävä, auttakaa minua! Keksikää jokin neuvo! Sanokaa, mitä minun pitää tehdä!" Epätoivo kuvasti hänen silmistään.
Tohtori istui pitkän aikaa ääneti mietteissään. Vihdoin hän puhui: "Näen yhden ainoan mahdollisuuden. Jos saataisiin Dal jollakin keinoin ymmärtämään teidän silloinen näkökantanne edes mahdolliseksi ja myös lausumaan siitä omat ajatuksensa jollekulle — minulle esimerkiksi — niin että ne tulisivat teidän tietoonne, vaikkei niitä teidän tietoonne tarkoitettukaan, olisi teidän paljon helpompi tietää, miten menetellä. Mutta se on vaikeata. Jos voisitte olla niin sanoakseni kosketuksissa hänen henkensä kanssa, alituisesti häntä lähellä — poika parka, onhan se nyt helppoa — tarkoitan tietysti hänen sitä aavistamatta. Jos te esimerkiksi voisitte olla sairaanhoitajatar-seuralaisen tilalla, jonka aion sinne lähettää, ja saisitte tietää Garthin ajatukset asiasta, niin että hänen ei tarvitsisi epäillä, ettette te niitä tunne, kun sittemmin kaiken tunnustaisitte hänelle."
Jane nytkähti tuolillansa. "Deryck, nyt minä tiedän! Voi, lähettäkää minut hänen sairaanhoitajatar-seuralaiseksensa! Ei hän ikinä voi aavistaa minua siksi. Hän eiolekolmeen vuoteen kuullut ääntäni ja luulee minun olevan Egyptissä. Muutamia viikkoja sitten kerrottiin kaikkien lehtien perheuutisissa, että minä vietän talvea Egyptissä ja Syyriassa ja viivyn poissa kotimaasta toukokuuhun asti. Ei yksikään ihminen tiedä, että olen palannut. Te tiedätte parhaiten, minkä verran minulla on kokemusta ja kuinka kykenevä olen sairaanhoitajattareksi. Koko sodan ajan oli meidän työmme yhtä paljon hengen ja sielun vaalimista kuin ruumiin hoitamista. Muuten ei työmme olisi ollut paljon mistään kotoisin. Voi, Dicky, kyllä te voitte minua huoleti suositella, minulla on vielä pukunikin tallessa tarpeen varalta. Minä voin olla lähtövalmiina vuorokauden kuluessa ja voin lähteä minä sisarena tahansa ja syödä vaikka keittiössä, jos niikseen tulee."
"Mutta, tyttö kulta", virkkoi tohtori levollisesti, "ettehän te voi 'minä sisarena tahansa'lähteä, paha kyllä. Voitte lähteä ainoastaan sisar Rosemary Grayna, sillä minä tein välipuheen hänen kanssaan tänä aamuna ja lähetin aivan yksityiskohtaisen kuvauksen hänestä tohtori Mackenzielle, joka ihan varmaan lukee sen potilaallensa. En milloinkaan vaihda potilaan hoitajatarta, ellei taitamattomuus siihen pakota. Ja sisar Rosemary Gray taitaisi helpommin kyetä lentämään kuin suorittamaan tehtäväänsä kelvottomasti. Ei hänen tarvitse keittiössä syödä. Hän on säätyläisnainen ja tietysti hänelle siellä kaikki järjestetään sen mukaan. Olisin tosiaankin sydämestäni suonut, että te olisitte ollut hänen sijassaan, vaikka vähän epäilenkin, kuinka olisitte osassanne onnistunut. — Ja nyt on minulla teille vähän kerrottavaa. Juuri ennen lähtöäni kysyi Dalmain teitä. Varovasti hän pujahdutti teidät herttuattaren ja Flowerin väliin, mutta ei voinut estää verta nousemasta laihtuneille poskillensa, ja lujasti hän pusersi peitettä koettaessaan puhua niin luonnollisella äänellä kuin mahdollista. Hän kysyi, missä te olitte. Sanoin, että luulin teidän olevan Egyptissä. Ja koska teidän piti tulla kotiin? Kerroin kuulleeni, että aioitte palata Jerusalemiin pääsiäiseksi sekä että otaksuin teidän tulevan kotiin joko huhtikuun lopulla tai aivan toukokuun alussa. Hän kysyi, kuinka te jaksoitte. Vastasin, että olitte hitaanlainen kirjeitä kirjoittamaan, mutta että sattumalta näkemistäni sähkösanomista ja postikorteista päättäen voitte sangen hyvin ja myös nautitte matkastanne. Sitten vielä lisäsin, että minä lähetin teidät ulkomaille, koska olitte aivan menehtymäisillänne. Hän teki nopean kädenliikkeen, melkein kuin olisi tahtonut lyödä minua, kun uskalsin käyttää moista sanaa. 'Menehtymäisillään? Hän!' Hänen äänensä ilmaisi sanomatonta ylenkatsetta sekä minua että minun otaksumisiani kohtaan. Sitten hän rupesi kiireesti tarkkaan kyselemään uutisia Flowerista. Hän oli jo ennen kysellyt herttuattaresta kaiken, mitä oikeastaan aikoi kysyä teistä. Saatuaan kuulla, että Flower oli kotona ja voi hyvin sekä oli lähettänyt hänelle sydämelliset terveisensä, pyysi hän minua selailemaan lävitse kirjeet, joita oli tavaton määrä odottamassa, että hän voimistuisi niin paljon, että ne voitiin lukea hänelle, ja sanomaan hänelle, mitä tuttuja käsialoja niissä oli. Kaikki ihmiset näkyivät lähettäneen hänelle osanottokirjeitä, poika paralle. Mainitsin hänelle toistakymmentä nimeä — siellä oli erään kuninkaallisenkin käsialaa joukossa. Hän tahtoi tietää, oliko jokin ulkomailta. Oli kaksi tai kolme. Tunsin niiden kirjoittajat ja mainitsin nimet. Hän ei jaksanut kuulla niitä luettavan. Kuninkaallinen kirje jäi avaamatta, vaikka hän pyysi sitä käteensä ja hypisteli pientä punaista kruunua. Sitten hän sanoi: 'Eikö siellä ole mitään herttuattarelta?' Oli kyllä. Sen hän halusi kuulla, niin että minä avasin sen ja luin. Se oli hyvin hänen armonsa luonteen mukainen, osaaottava ja sydämellinen ja samalla hienotunteinen. Mutta kesken kaiken hän kirjoitti: 'Mutta Janeen tämä koskee. Minä kirjoitan tästä hänelle niin pian kuin vain saan häneltä taas osoitteen. Tällä haavaa en edes aavista, missä maailman kolkassa minun rakas sisarentyttäreni oleilee. Viimeksi kuullessani hänestä oli hän menossa naimisiin erään pienen japanilaisen kanssa ja aikoi asettua asumaan Japaniin. Vaikka, jos Japanissa kaikki on osapuilleenkaan sikäläisten paperivarjostimien mukaista, en ymmärrä, mistä sieltä kääpiöiden maasta löytäisi talon tai miehen tai — miksi niitä nyt sanotaan, joissa ne ajelevat, joka olisi kyllin vankka Janelle.' Ihan vaistomaisesti minä hyppäsin yli koko japanilaisen naimisjutun. Kun lopetin lukemisen, kysyi hän ihan suoraan, eikö teiltä ollut kirjettä. Vastasin, ettei ollut, mutta että oli myös hyvin luultavaa, ettei uutinen ollut vielä ennättänyt teidän tietoonne, sillä siinä tapauksessa olisitte jo aivan varmasti kirjoittanut. Niin toivon teidän tekevänkin ja sisar Rosemary Grayn on määrä lukea hänelle kaikki hänen kirjeensä."
"Voi, Deryck", sanoi Jane murtuneena, "en kestä tätä! Minun täytyy mennä hänen luokseen!"
Puhelin soi kiivaasti tohtorin kirjoituspöydällä. Hän meni sinne ja otti kuulotorven.
"Halloo!… On, juuri tohtori Brand… Kuka puhuu? Sallikaa minun kysyä, kuka puhuu?… Vai niin, tekö, ylihoitajatar?" — Janesta oli vallan ikävää, ettei ylihoitajatar nähnyt, kuinka ystävällisesti tohtori hymyili. — "Kyllä? Minkä nimen te sanoitte? — — — Epäilemättä. Tänä aamuna, se oli valmiiksi sovittu asia. Hyvin vaikea tapaus. Hänen pitäisi tulla minun luokseni nyt illalla. — — — Mitä? — — —. Erehdys työjärjestyksessä? Jaha, minä ymmärrän. — — — lähtenyt, minne? Minne?… Olkaa hyvä, avatkaa se. — — — Austraaliaan! Ja on jo lähtenyt! — — — Niin, minä kuulin, että lääkäri on määrännyt hänet sinne — — — No, mutta hyväinen aika, eihän se teidän syynne ole — — —. Kiitoksia, mutta ei nyt tällä kertaa. Minulla on eräs toinen tiedossa — — —. Kyllä — — — Kyllä — — —. Epäilemättä hän sopisi. Kyllä minä ilmoitan teille, jos tarvitsen häntä — — —. Hyvästi ja hyvin paljon kiitoksia."
Tohtori laski kuulotorven paikoilleen. Sitten hän kääntyi Janeen; hieno, hiukan kahdenvaiheinen hymy kareili hänen suupielissään.
"Jeannette", virkkoi hän, "en luota onnensattumiin. Mutta uskon korkeimpaan johtoon, joka aikeitamme joko auttaa tai tekee ne tyhjiksi. Teidän on mentävä."
Kuudestoista luku
"Ja nyt miettimään, miten on meneteltävä", virkkoi tohtori, kun Jane oli vähän tointunut. "Teidän täytyy lähteä ylihuomenna, yöjunalla Eustonin asemalta. Ennätättekö valmiiksi siihen mennessä?"
"Minä olen heti valmis", vastasi Jane. "Teidän on lähdettävä sisarRosemary Grayna."
"Se ei minua miellytä", keskeytti Jane. "Ottaisin mieluummin tekaistun nimen. Kuvitelkaapa, että oikea Rosemary Gray ilmestyisi sinne tai joku, joka hänet tuntee."
"Rakas ystävä, hänhän on nyt jo puolimatkassa Austraaliaan, ettekä te muutenkaan siellä muita näe kuin tohtorin ja palvelusväen. Mahdollisempaa olisi, että joku matkoillaan osuisi poikkeamaan sinne ja tuntisi teidät. Mutta siihen vaaraan meidän täytyy alistua. Siltä varalta, että syntyisi jonkinlaisia sekaannuksia, annan mukaanne kirjeen, jonka tarpeen vaatiessa voitte näyttää ja jossa selitän, että samalla kun lupauduitte sisar Rosemary Grayn sijaiseksi suostuitte myös pyynnöstäni käyttämään hänen nimeänsä, jotta ei tarvitsisi antaa mitään selityksiä sairaalle, ne kun vain olisivat haitaksi hänen säännölliselle toipumisellensa. Näin voin vallan omatunto hyvänä vakuuttaa, sillä asiassa on enemmän perää kuin päältäpäin otaksuisikaan. Niin että teidän on nyt mukauduttava osaanne ja näyteltävä se niin luontevasti kuin vain teidän viisi jalkaanne yksitoista tuumaanne suinkin myöntää. Teidän on näet muistettava, että kuvasin teidät tohtori Mackenzielle pieneksi sieväksi olennoksi, hienoksi ja miellyttäväksi ja melkoista pystyvämmäksi kuin miltä näyttää."
"Dicky! Hetihän hän huomaa, etten minä ole kirjeessä kuvattu henkilö."
"Älkää hätääntykö! Muistakaa, että olemme tekemisissä skottilaisen kanssa, eikä skottilainen niin vain 'heti' pääse asiain perille. Gaeliläisen aivot toimivat hitaasti, vaikka ylen varmasti. Ja kun hän on vähän aikaa tarkastellut teitä, on hänestä oleva perin selvää, että minä olen 'vasta vaivainen naistentuntija' sekä että sisar Gray on kaikin tavoin paljon hienompi, kuin miksi minä hänet kuvasin. Mutta siihen mennessä on hän jo ennättänyt Dalmainille kuvata hoitajattaren minun kirjeeni mukaan, ja sehän juuri tärkeätä onkin. Meidän täytyy toivoa, että kaitselmus antaa apua, niin ettei vanha Robbie rupea täydentämään kuvausta omien havaintojensa mukaan. Koettakaa estää sitä. Jos kunnon tohtori näyttää epäilevän teitä, viekää hänet syrjään, näyttäkää kirje ja sanokaa suora totuus. Vaikka en sittenkään luule, että teidän tarvitsee näin tehdä. Mutta sairaaseen nähden teidän tulee muistaa, että sokeiden kuulo on äärettömän herkkä. Kulkekaa keveästi. Älkää päästäkö häntä arvioimaan kokoanne. Koettakaa muistaa, ettei teidän otaksuta ylettyvän viiden jalan korkuisen kirjakaapin ylimmälle hyllylle ilman tuolia tai tikapuita. Ja kun potilas pääsee nousemaan ja kävelemään, on teidän varottava, ettei hän huomaa hoitajattarensa olevan rahtusen häntä itseänsä pitempi. Sen ei pitäisi ollakaan vaikeata, hänen päähänpistonsahan on, ettei kukaan nainen saa koskettaa häneen, sokeaan. Hänen palvelijansa taluttaa häntä. Ja tiedättekö, Jane, en uskokaan, ettei jokainen, joka kerran on pitänyt teidän kättänne omassaan, tuntisi sitä toisella kerralla. Sen tähden neuvoisin teitä välttämään kädenantamista. Mutta kaikki tämä varominen ei päästä vaarallisimmasta ilmiantajasta — teidän äänestänne. Voitteko otaksuakaan, ettei hän sitä tunne?"
"Siinä tapauksessa minun on rohkeasti katsottava vaaraa silmästä silmään", sanoi Jane, "ja teidän täytyy auttaa minua. Selittäkää nyt minulle asiat ihan niinkuin selittäisitte ne, jos olisin oikea sisar Rosemary Gray ja ääneni muistuttaisi kovasti omaa ääntäni."
Tohtori hymähti. "Hyvä sisar Rosemary", virkkoi hän, "älkää suinkaan hämmästykö, jos potilas teille huomauttaa, että äänenne aivan merkillisesti muistuttaa erään yhteisen ystävämme ääntä. Alituisesti minäkin sen huomaan."
"Niinkö, herra tohtori", sanoi Jane. "Sallitteko minun kysyä, kenen ääntä minun ääneni sitten niin muistuttaa?"
"Jalosukuisen neiti Jane Championin", vastasi tohtori hymyillen ystävällisesti kuten aina sairaanhoitajattarille puhuessaan. "Tunnetteko hänet?"
"Jonkin verran", vastasi Jane, "ja toivon vuosien kuluessa oppivani häntä yhä paremmin tuntemaan."
He nauroivat molemmin. "Kiitoksia, Dicky. Nyt tiedän, mitä sanon potilaalle. — Mutta oi voi, kyllä se on vaikeata! Käyköhän lopultakaan mahdolliseksi näin pettää Garthia — älykästä, terävää Garthia! Saanko minä milloinkaan voimaa siihen?"
"Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa, riittää teillä kyllä voimaa, rakas ystävä. Ja nyt minun täytyy lähettää teidät kiireesti Portland Placeen, muuten tulette liian myöhään päivälliselle, ja, kuten hyvin tiedätte, sitä ei herttuatar siedä, ei vaikka myöhästynyt palaisi matkalta maan ympäri. Jos otatte minun neuvostani vaarin, kerrotte koko jutun vanhalle, järkevälle tädillenne, jättäen tietysti pois kaikki kuutamojutut, ja kysytte hänen mieltänsä meidän suunnitelmistamme. Hänen viisaat neuvonsa ovat suuriarvoisia, ja tuonnempana olette iloinen, että voitte saada häneltä apua."
He nousivat ja katselivat toisiansa seisten roihumatolla pesän edessä.
"Rakas poika", virkkoi Jane liikutettuna, "te olette ollut niin hyvä minulle, niin uskollinen. Mitä tapahtuneekin, ainian olen teille kiitollinen."
"Joutavia!" sanoi tohtori. "Älkää silloin, puhuko kiitollisuudesta, kun minä maksan vanhoja velkojani. — Huomenna minulla ei ole hetkeäkään aikaa, ja yhtä kiinni olen työssä, nähdäkseni, myös ylihuomenna. Mutta syödään yhdessä päivällistä Eustonin asemalla kello seitsemältä, ja niin minä olen teitä saattamassa samalla. Juna lähtee kahdeksalta, Aberdeenissa olette heti seitsemän jäljestä seuraavana aamuna ja Gleneeshiin ennätätte parhaiksi aamiaiselle. Saattepa nähdä, kuinka nautitte ajaessanne aamuvalaistuksessa ja miten nummituulet virkistävät vallan ihmeellisesti. — Kiitoksia, Stoddart. Neiti Champion on valmis lähtemään. Halloo, Flower! Katsokaa ylöspäin, Jane! Flower ja Dicky ja Blossom seisovat ylimmällä porrastaitteella ja heittävät teille kokonaisia suukkoskuuroja. Niin, niin, mainitsemanne virta voi tosiaan saada aikaan oikean 'Herran yrttitarhan'. Kas niin, nojatkaa nyt taaksepäin ja laskekaa harso silmillenne. Ah, niin, enhän minä muistanut, että te ette sellaisia käytä. Viisas tyttö! Jos kaikki naiset seuraisivat esimerkkiänne, kävisi silmälääkärien leipä sangen niukaksi. Mutta nojatkaa taaksepäin, eihän teitä saa kukaan nähdä, kun teidän kerran pitää yhä olla Kairossa, hankkeissa Niilinmatkalle. Ja kuulkaa, — tohtori pisti päänsä sisään vaunujen ikkunasta — muistakaa: hyvin vaatimattomasti matkakapineita mukaan! Ainoastaan pieni sairaanhoitajattarien matkalaukku ja siinä selvät kirjaimet R.G.!"
"Kiitoksia, rakas poika", kuiskasi Jane. "Kaikkea te ajattelettekin!"
"Minähän ajattelen teitä", sanoi tohtori. Monina raskaina hetkinä Jane sittemmin lohdutuksekseen muisteli näitä viimeisiä sanoja.
Seitsemästoista luku.
Sisar Rosemary Gray saapui Gleneeshiin. Kun hän matkalaukkuineen oli jäänyt erään sivuradan välisillalle, tuntui hänestä, kuin olisi hän siihen pilvistä pudonnut, jättänyt oman maailmansa ja oman itsensäkin jonnekin kaukaiseen kiertotähteen.
Auto odotti aseman edessä, ja hetkisen hän pelkäsi, että ohjaaja kunnioittavasti tervehtimällä ilmaisisi tunteneensa hänet. Mutta tämä mies oli yhtä jämeä ja turta kuin mikä muu auton osa ainakin eikä kiinnittänyt huomiota enemmän häneen kuin hänen matkalaukkuunsakaan. Sairaanhoitajatar ja tämän matkalaukku, molemmat vain matkatavaroita, jotka hänen oli määrä toimittaa Gleneeshiin. Sfinksin kaltaisena hän tuijotti nahkaisen lakinlippansa alta suoraan eteensä, hitaan ja juhlallisen asemamiehen auttaessa Janea ja hänen matkalaukkuansa autoon. Kun Jane oli antanut kantajalle kolme penceä, koettaen tunnollisesti suorittaa maksunsakin matkalaukun mukaisesti, teki ohjaaja, sanaa virkkamatta, toisella jalallaan ja käsillään aivan koneellisen liikkeen ja auto kiiti asemalta vuoristoon päin.
Kohti tuoksuvia kanervikkoja ja harmaita kallioita, penikulmanlaajuisia nummia, taivasta ja yksinäisyyttä. Voimakkaammin kuin milloinkaan ennen tunsi Jane siirtyneensä toiseen maailmaan. Ja niin mitätön pikkuseikka kuin se, että joku palvelija ei tavalliseen tapaan hyvin kunnioittavasti tervehtinyt häntä, herätti hänessä onnistumisen toiveita, luottamustakin onnistumiseen.
Hän oli usein kuullut puhuttavan Garthin vanhasta linnasta, joka oli perintöä äidin puolelta, mutta ei hän sittenkään ollut odottanut tämän veroista ihanuutta, ei näin juhlallista linnatietä eikä porttiholvia. Kun he vinhasti nousivat ylämäkeä ja harmaat tornit tulivat näkyviin, taustana ylhäällä ja alhaalla laajat, uhkeat havumetsät, soi Janen korvissa Garthin poikamainen, elämäniloa uhkuva ääni, kun hän puhui Overdenessa setripuun alla: "Toivoisin teidän näkevän Castle Gleneeshin. Te nauttisitte pengermän näköalasta ja metsästä ja nummista." Ja sitten hän oli nauraen selittänyt kutsuvansa luoksensa "hienoja vieraita" hänkin ja herttuattaren suojin. Silloin oli Janekin luvannut tulla sinne. Ja nyt oli hän, kaiken tämän ihanuuden omistaja, sokea ja avuton, ja Jane itse ajoi hänelle ja kaikille muillekin tuntemattomana Gleneeshin komeasta porttiholvista sisään jonkinmoisena sairaanhoitajatar-yksityiskirjurina. Jane oli sanonut Overdenessa: "Niin, kutsukaa, ja saadaan nähdä kuinka käy." Näin oli käynyt. Mutta miten oli käyvä vastedes?
Simpson, Garthin palvelija, oli vastassa ovella, ja taas oli yksi mahdollinen vaara onnellisesti ohi. Kolme vuotta sitten ei hän vielä ollut Garthin palveluksessa eikä nähtävästi tuntenut Janea ulkonäöltä. Jane katseli ympärilleen vanhassa hallissa, pitämättä kiirettä, aivan maalaisherraskartanoon ensi kertaa saapuneen talon ystävä tapaan. Hän tarkasteli suurta, erikoista tulisijaa ja komeita hirvensarvia, joita oli korkealla seinillä. Mutta sitten hän huomasi, että Simpson, itse jo puolivälissä leveitä tammiportaita, odotti, että sairaanhoitajatar hieman kiirehtisi. Niin tämä tekikin, ja portaiden yläpäässä tuli vanha Margery vastaanottamaan. Ilman batistimyssyä, mustaa satiiniesiliinaa ja lavendelinvärisiä nauhojakin Jane olisi tuntenut Garthin hoitajan, emännöitsijän ja äidillisen ystävän. Silmäys vakaviin, ystävällisiin kasvoihin, ryppyisiin mutta ruusuisiin — vanhuuden ja täydellisen terveyden kauniiseen yhtymään — riitti. Ei voinut erehtyä älykkäistä kirkkaista, pinnan allekin helposti näkevistä silmistä. Hän vei Janen tämän omaan huoneeseen koko ajan ystävällisesti ja arvokkaasti puhellen ja koettaen kaikin tavoin toivottaa hänet tervetulleeksi ja saada hänet tuntemaan, että hän voi siellä olla aivan kuin kotonaan silti unohtamatta synkkää surua, mikä lepäsi talon yllä ja teki tulijankin siellä tarpeelliseksi. Joka lauseen lopussa hän mainitsi häntä 'sisar Grayksi', äänen hieman kohotessa ja r:n sorahtaessa, mikä ihan liikutti Janea. Hänen teki mielensä sanoa: "Rakas vanha ystävä! Kuinka onnellista saada olla teidän kanssanne samassa talossa!" Mutta samassa hän muisti, että niin olisi jalosukuisen neiti Jane Championin käynyt sanominen, sehän olisi ollut vain Margerya imartelevaa alentumista hänen puoleltaan, mutta sisar Rosemary Grayn suusta se olisi tuntunut aivan liian tungettelevalta. Sen tähden hän meni vallan nöyrästi Margeryn perässä häntä varten järjestettyyn somaan huoneeseen, ihaili huonekalukangasta, vastaili kyselyihin yöllisestä matkastansa ja selitti, että hän olisi sangen kiitollinen aamiaisesta, mutta vielä kiitollisempi, jos hänen sopisi sitä ennen kylpeä.
Ja nyt Jane oli sekä kylpenyt että syönyt aamiaisenkin. Hän seisoi ikkunansa ääressä katselemassa suurenmoista näköalaa ja odotellen lääkäriä, jonka sitten piti viedä hänet Garthin huoneeseen.
Hän oli pukenut yllensä uusimman ja ohjesääntöjen mukaisimman ammattipukunsa, sinisen pumpulihameen, jossa oli valkoinen kaulus ja valkoiset kalvosimet, ja suuren valkoisen olkanauhallisen esiliinan. Hänellä oli myös pukeva päähine, jota siinä laitoksessa käytettiin, missä hän aikoinaan oli harjoitellut. Ei hän tosin aikonut sittemmin päähinettä käyttää, mutta tohtori Mackenzien varalta hän tahtoi tänä aamuna olla yksityiskohtia myöten niin asianmukainen kuin suinkin. Hänellä oli muuten kiusallinen vaisto siitä, että hän tässä perin vakaanyksinkertaisessa puvussa näytti tavallista pitemmältä huolimatta kumipohjaisten kenkiensä matalista koroista. Hänen täytyi vain toivoa, että Deryckin otaksumat tohtori Mackenzien huomionteoista osoittautuisivat oikeiksi. Kaukana, laaksosta valkeana nauhana kiemurtelevalla tiellä hän näki korkeiden gig-kärryjen ajavan aika vauhtia. Joku herra istui niillä, takana kyytipoika. Nyt oli hetki tullut.
Jane polvistui ikkunan ääreen ja rukoili voimaa, viisautta ja rohkeutta. Hän ei saanut selvää näkemystä mistään. Hän oli ajatellut niin paljon ja niin herkeämättä, että hänen henkinen näkönsä oli aivan sumentunut. Garthinkin rakkaiden kasvojen piirteet olivat häipyneet hänen mielestänsä, hän ei saanut niitä selviksi, vaikka kiihkeästi ponnisti. Selvää oli hänelle sillä hetkellä ainoastaan, että muutaman minuutin kuluttua hänen oli mentävä huoneeseen, missä Garth makasi. Hän saisi nähdä kasvot, joita ei ollut nähnyt sen jälkeen kuin he olivat yhdessä seisoneet alttariaitauksessa — kasvot, joilta katosi iloinen luottamus ja sijaan tuli hyytävä pettymys. "Ah, armollasi virvoita." Pian hän saisi nähdä nuo rakkaat kasvot, mutta Garth, sokea, ei näkisi hänen kasvojaan, ja hänen oli siis helppoa uskotella hänelle olevansa kuka tahansa.
Kärryt olivat ennättäneet viimeiseen tienmutkaan, eikä ikkunasta voinut nähdä niiden saapumista pääportaiden eteen.
Jane nousi ja seisoi odottaen. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaksi lausetta hänen ja Deryckin keskustelusta. Hän oli sanonut: "Saanko minä milloinkaan voimaa siihen?" Ja Deryck oli vakavana vastannut: "Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa, riittää teillä kyllä voimaa."
Oveen koputettiin. Jane astui huoneen poikki ja avasi.
Simpson seisoi kynnyksellä.
"Tohtori Mackenzie odottaa kirjastossa."
"Olkaa hyvä ja opastakaa minut sinne", sanoi sisar Rosemary Gray.
Kahdeksastoista luku.
Uunin edessä karhuntaljalla, selin tulennokseen, seisoi tohtori Robert Mackenzie, jota tuttavien kesken mainittiin "tohtori Robiksi" tai "vanhaksi Robbieksi" aina sen mukaan, kuinka likeinen tuttava puhuja oli.
Janen ensi vaikutelma tohtorista oli: lyhyt, tanakka mies, yllä hylkeennahkaliivit, jotka lienevät nähneet parempiakin päiviä, ja kulunut, ohut päällysnuttu, tarpeeksi avara kolmellekin hänenmoisellensa, asento napoleonimainen — lyhyet lenkosääret harallaan, käsivarret ristissä rinnalla, olkapäät koholla — niin että olisi luullut vielä ylempänä näkevänsä norsunluunvalkean ihon, roomalaisen nenän, ylpeän suun ja ohuet huulet, joiden puserruksesta luki itsetietoista voimaa. Mutta päinvastoin olivatkin kasvot ruskeat ja pisamaiset, nenä pirteästi pystyssä taivasta kohti, leuka lihava ja punakka ja viikset punertavat, riippuvat. Ainoastaan silmät vetivät huomiota puoleensa, terävät, siniset silmät, jotka joutuivat melkein tykkänään piiloon tuuheiden, punertavien kulmakarvain alle, kun hän ne tutkivasti suuntasi johonkin, ja erottuivat vain pieninä sinisinä valopilkkuina.
Tuskin oli Jane ollut tohtorin kanssa pariakaan minuuttia, kun hänelle jo oli selvillä, ettei tämä syvästi jotakin miettiessään lainkaan tarkannut ruumistansa, joka siten saattoi suorittaa mitä omituisimpia tekoja aivan itsetoimivasti, niin että hänen ystävänsä olivat huomauttaneet: "Robbie pureskelee rikki tusinoittain hyviä kynänvarsia, sillä aikaa kun tohtori Mackenzie harkitsee jotakin erinomaista reseptiä."
Janen astuessa sisään hän luki erästä kirjettä, jonka Jane ihan vaistomaisesti tiesi olevan Deryckiltä, eikä kohottanut heti silmiänsä siitä. Kun hän sitten katsoi ylöspäin, huomasi Jane, kuinka hän aivan silminnähtävästi hätkähti hämmästyksestä. Hän avasi suunsa puhuakseen, ja Janen mieleen muistui väkisinkin kesy kultakala Overdenessa, joka kohosi pinnalle aina, kun herttuatar heitti veteen leivänmurusia. Tohtori sulki taas suunsa sanaakaan virkkamatta ja rupesi uudelleen tutkimaan Deryckin kirjettä. Jane tunsi olevansa leivänmurunen tai oikeammin sanoen kameli, jota tohtorin oli sangen vaikea niellä.
Jane odotti kunnioittavan ääneti, ja Deryckin sanat tyynnyttivät hänen levottomia ajatuksiansa. "Gaeliläisen aivot toimivat hitaasti, vaikka ylen varmasti. Hänestä on oleva perin selvää, että minä vasta olen vaivainen naistentuntija."
Vihdoin matolla seisova pieni mies kohotti katseensa Janen silmiin — ja voi, korkealle hänen täytyi se kohottaakin!
"Sisar —? Sairaanhoitajatar —?" kysyi hän, ja Janesta hänen tutkivat silmänsä näyttivät heinäsuovaan pudonneilta sinisen porsliinin sirpaleilta.
"Rosemary Gray", vastasi Jane nöyrästi ikään kuin äänellänsä niiaten. Hänestä tuntui siltä kuin olisivat he olleet Overdenessa jonkin seuranäytelmän harjoituksissa ja herttuatar olisi koputtanut kepillään lattiaan sanoen, että oli puhuttava selvemmin eikä oltava niin saamattomia. "Jaha", sanoi tohtori Mackenzie, "aivan oikein." Hän tuijotti erääseen nurkkamattoon, meni sitten poikki huoneen ja noukkasi sieltä mattohuiskasta irtautuneen varvun, palasi takaisin uuninedusmatolle ja tutki tarkasti varpua, pisti toisen pään hampaittensa väliin ja rupesi pureskelemaan sitä.
Jane mietti, miten oli sopivinta menetellä tämmöisessä tapauksessa, kun tohtori ei istu eikä itse liioin pyydä sairaanhoitajatarta niin tekemään. Hän toivoi, että olisi kysynyt sitä Deryckiltä. Mutta tuskinpa tämä olisi osannut valaista asiaa, sillä itse hän aina ensimmäiseksi sanoi hoitajattarille: "Hyvä sisar se ja se, istukaahan, olkaa hyvä. Ihmisten, joiden on pakosta seisottava niin paljon, täytyisi tottua ottamaan mukava istuinsija heti, kun vain suinkin on mahdollista."
Mutta lyhyt, tanakka herrasmies uuninedusmatolla ei ollut Deryck. Niin Jane jäi siis huomaavaisena seisomaan ja katseli, kuinka varpu viipotti ylös ja alas ja lyheni vähä vähältä. Kun se lopulta tykkänään katosi, puhui tohtori Robert Mackenzie jälleen.
"Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray", sanoi hän.
"Tosiaan, skottilaisen aivot toimivat hitaasti", ajatteli Jane, mutta oli kiitollinen, kun tohtorin äänestä huomasi, että tämä hyväksyi hänet. Deryck oli oikeassa; mikä helpotus, ettei hänen tarvinnut tuolle kummalliselle herralle uskoa heidän petossuunnitelmaansa.
"Niin, herra tohtori, täällä minä nyt olen", virkkoi hän. Jälleen vaitiolo. Palanen varpua ilmestyi näkyville uudelleen ja katosi jälleen, ennen kuin tohtori Mackenzie sanoi mitään.
"Olen iloinen, että tulitte, sisar Gray."
"Minäkin olen iloinen, että nyt olen täällä", vastasi Jane vakavasti, melkein odottaen kulissien takaa kuulevansa herttuattaren hyvillään naurahtavan: "Ha ha!" Näytelmä oli jo menossa.
Mutta yhtäkkiä hänelle selvisi, että tohtorin ajatukset olivat jossakin muualla. Eivät ne olleet hänessä ensinkään. Mutta seuraavassa tuokiossa ne siirtyivät häneen, ja kaksi tuuheiden kulmakarvain alista pilkettä hipoi häntä pitkin nopeaan ja valaisten kuin valonheijastajat. Tohtori Mackenzie rupesi puhumaan kiireisesti, sorahdutellen verrattomasti r:äänsä.
"Minun ymmärtääkseni, neiti Gray, olette tullut tänne pitämään enemmän huolta potilaan hengestä kuin ruumiista: Älkää suotta vaivautuko selittämään. Se on tohtori Deryck Brandin tarkoitus, hän määräsi sairaanhoitajattaren pääasiallisesti seuraksi potilaalle ja teki sopimuksen teidän kanssanne. Minä hyväksyn täysin hänen määräyksensä ja, sallikaa minun sanoa, todella ihaillen ihmettelen sen kokoonpanoa."
Jane kumarsi ja mietti, miten huvittavaa tämä olisi ollut herttuattaresta. Minkämoinen sietämätön pikkuolento! Janella oli aikaa näin miettiä sillä aikaa kuin tohtori meni pöydän luo, kumartui ja tarkasti pöytäliinassa olevaa vanhaa mustepilkkua. Sitten hänen silmäänsä sattui myös sen lähellä oleva steariinipilkku, sen hän irroitti peukalonsa kynnellä, vei varovaisesti pesään ja asetti sen hiilelle. Hän katseli sen sulamista, sirisemistä ja liekehtimistä, kiinnittäen siihen koko huomionsa; sitten hän kääntyi Janen puoleen ja kohtasi tämän raivostuneen katseen.
"Ja nyt minä luulen, ettei minulla ole paljonkaan sanomista hoitotavasta, neiti Gray", lausui hän lopuksi tyynesti. "Te olette arvatenkin saanut tarkat määräykset tohtori Deryckiltä itseltään. Tärkeintä tällä haavaa on, että saadaan potilaan mieli kääntymään häntä ympäröivään elämään. Äkkiä sokeiksi tulleiden vaarana on juuri se, että he ovat sangen taipuvaisia elämään vain yksinomaan omassa sisäisessä maailmassansa, muistojen ja mielikuvien maailmassa — muuten ainoa maailma todellakin, missä he voivat nähdä."
Jane teki nopean hyväksymistä ja mielenkiintoa ilmaisevan eleen. Ehkäpä hänellä lopultakin oli jotakin hyödyllistäkin opittavana tältä omituiselta skottilaiselta. Kunpa vain saisi hänen huomionsa pois mattojen roskista ja pöytäliinojen steariinipilkuista! "Niin", sanoi hän. "Kertokaa minulle enemmän siitä."
"Sama vaikeus on meillä juuri herra Dalmainiinkin nähden. Näyttää ihan mahdottomalta saada häntä kiinnostumaan yleensä maailman menoon. Hän kieltäytyy ottamasta vastaan vieraita; hän ei tahdo edes kuulla luettavan kirjeitänsä. Tuntikausiin hän ei virka sanaakaan. Ellette kuulisi hänen puhuvan minulle tai kamaripalvelijalle, luulisitte, että potilas on menettänyt sekä näkönsä että puhelahjansa. Jos hän sanoisi haluavansa puhella vain minun kanssani, kun olemme hänen luonansa, älkää lähtekö huoneesta. Menkää uunin luo ja jääkää siihen. Toivoisin teidän näkevän, että jos hän vain tahtoo nousta ja hiukan ponnistaa, on hänellä siihen kyllin voimia. Teidän tärkein tehtävänne, sisar Gray, on päivä päivältä kiinnyttää häntä uudelleen elämään — niin, sokean miehen elämään tosin, mutta eihän sen silti tarvitse välttämättä olla toimetonta elämää. Nyt kun haavojen tulehtumisvaara on ohitse, saa hän nousta ja liikkua sekä opetella kulkemaan äänen ja kosketuksen avulla. Hän oli taiteilija. Hän ei enää koskaan voi maalata. Mutta voihan taiteilijalahjoja toisinkin käyttää."
Äkkiä hän vaikeni, oli luultavasti nähnyt toisen steariinipilkun, koskapa meni suoraapäätä pöydän luo, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kääntyi Janen puoleen kysyen:
"Soittaako hän?"
Mutta Jane piti varansa äkkinäisissä yllätyksissäkin.
"Tohtori Deryck ei sattunut mainitsemaan, onko herra Dalmain musikaalinen vai eikö."
"Jaha", sanoi pikku tohtori ja asettui entiseen napoleonimaiseen asentoonsa uuninedusmatolle, "teidän täytyy ottaa selvä siitä. Ja — näin puheen ollen, soitatteko te itse?"
"Vähäisen", vastasi Jane.
"Jaha", sanoi tohtori Rob. "Otaksun, että te myös laulatte vähäisen."
Jane myönsi.
"Siinä tapauksessa, hyvä neiti, minun täytyy nimenomaan kieltää teitä sekä soittamasta että laulamasta vähäisenkään herra Dalmainille. Me, joilla on näkömme, voimme töintuskin sietää ihmisten, jotka soittavat 'vähäisen', näyttävän meille, kuinka vähäisen he osaavat soittaa, ja mehän saatamme sentään katsella ympärillemme ja ajatella vallan muita asioita. Mutta sokean, varsinkin herkkäsieluisen taiteilijan mahtaisi sellainen kokeilu tehdä hulluksi. Sitä mahdollisuutta emme uskalla ottaa vastuullemme. Olen pahoillani, että voin tuntua teistä sangen epäkohteliaalta, mutta minun on katsottava potilaani parasta ennen kaikkea."
Jane hymyili. Hän rupesi jo pitämään tohtori Robista.
"Koetan kyllä varoa, etten soita enkä laula herra Dalmainin kuullen", sanoi hän.
"Hyvä on", virkkoi tohtori Mackenzie. "Mutta suokaa minun vielä huomauttaa, mitä teidän kuitenkin vähitellen on koetettava tehdä. Ohjatkaa hänet pianon luo. Ahtakaa hänen istua jollekin tuolille, joka on tukeva, eikä kaikenmoisille vaapperoille kiertotuoleille. Pankaa jokin merkki koskettimiin, jotta hän helposti sen avulla löytää yksiviivaisen c:n. Sallikaa hänen lievittää pakahtuvaa sydäntänsä maalaamalla sävelkuvia niin sanoakseni. Saattepa nähdä, tuntikausia hän viettää sillä tavoin onnellisena. Ja jos hänessä ennestään on hiukankin soittotaituria — mitä kyllä tuo suuri piano, ihan ilman kaikennäköisiä koruja todistaisi — alkakoon vain heti siten soitella, ennen kuin hänet ikävystytetään Braillen tai muitten sokeainsoittojärjestelmillä. Koettakaa keksiä jokin helppo keino — esimerkiksi pieni uurros puuhun koskettimen päähän — jonka avulla hän oitis empimättä ja tuskastumatta löytää yksiviivaisen c:n. Muista koskettimista välittäkää viisi. Se on ainoa, mikä hänen on tarvisnähdä, kun hän vain kerran pääsee pianon ääreen. Ha, ha! Ei ole mies hullumpi ollakseen skottilainen, vai mitä, sisar Gray?"
Janea ei naurattanut, vaikkakin hän jostakin kaukaa oli hengessään kuulevinaan herttuattaren naurun ja kättentaputuksen. Janen mielestä pila oli kaukana — hänen sokea Garthinsa pianon ääressä, pää kumarruksissa koskettimien yli, sormin tunnustelemassa pientä, liikuttavaa uurrosta, joka hänen itsensä täytyi sinne tehdä yksiviivaisen c:n kohdalle. Hän inhosi tuota olentoa, joka rupesi kokkapuheisiin Garthin sokeudesta, ja hengessään hän näki Tommyn herttuattaren lähellä keikkuvan edestakaisin orrellaan ja kirkuvan: "Lennätä ulos! Tuki suus'!"
"Ja nyt", sanoi tohtori Mackenzie äkkiä, "lähin tehtävä on esittää teidät potilaalle."
Jane tunsi kalpenevansa ja kaiken veren tunkevan sydämeen. Mutta hän kesti sen ja odotti ääneti.
Tohtori Mackenzie soitti kelloa. Simpson tuli sisälle.
"Sherrypullo, viinilasi ja pari korppua", käski tohtori Rob.
Simpson poistui.
"Aika elävä!" ajatteli Jane. "Yhdentoista aikaan aamupäivällä!"
Tohtori Rob seisoi ja odotti, salamielisenä pureskellen punertavia viiksiään ja tuijottaen ulos ikkunasta.
Simpson ilmestyi jälleen huoneeseen, laski pöydälle pienen tarjottimen ja poistui ääneti, painaen oven kiinni mentyänsä. Tohtori Rob kaatoi lasiin sherryä, veti tuolin pöydän viereen ja sanoi: "Kas niin, sisar, istukaa ja juokaa tämä ja syökää vähän korppua."
Jane vastusteli. "Mutta, herra tohtori, en minä milloinkaan —."
"En minä epäilekään, että te 'milloinkaan' niin teette", sanoi tohtori Rob, "ette ainakaan yhdentoista aikaan aamupäivällä. Mutta tänään teidän täytyy, niin että älkää turhaan kuluttako aikaa väittelyyn. Te olette matkustanut koko yön ja kohta teidän on mentävä tuonne ylhäälle, missä näky on niin surullinen, että se kyllä kysyy hermoja. Minun kanssani on teillä ollut väsyttävä keskustelu, joten kiitätte Luojaa, että se nyt on päättynyt. Mutta hartaammin vielä kiitätte Luojaa, jos nyt juotte tuon sherryn. Ja sitä paitsi te olette seisonutkin kaksikymmentäkolme ja puoli minuuttia. Minä seison itse aina, kun puhun, ja suon myös mielelläni, että nekin seisovat, jotka sanojani kuuntelevat. Minun on mahdotonta puhua ihmisille, jotka istuvat ja vetelehtivät lähelläni. Mutta nousette paljon vankemmin portaita, sisar Rosemary Gray, jos nyt istutte pöydän ääressä jonkin viitisen minuuttia."
Jane totteli nöyryytettynä ja liikutettuna. Vanhojen hylkeennahkaisten liivien alla taisi loppujen lopuksi sittenkin sykkiä hyvä, osaaottavainen sydän. Omituisen, jonkin verran arveluttavan kuoren alla oli ihmisten ja asioitten terävää ymmärtämystä. Sillä välin kuin Jane joi viiniänsä ja söi korppujansa, hieroi tohtori silkkisellä nenäliinallaan ahkerasti ikkunaa toisella puolen huonetta ja surisi koko ajan kuin ikkunaa vastaan töyttäilevä mehiläinen. Hän näytti tykkänään unohtaneen hoitajattaren, mutta juuri kun tämä laski tyhjää lasia kädestänsä, hän kääntyi ja meni suoraapäätä lattian poikki ja laski kätensä hoitajattaren olalle.
"Kas niin", sanoi hän, "seuratkaa minua nyt yläkertaan ja puhukaa aluksi siellä niin vähän kuin suinkin. Muistakaa, että jokainen pimeyteen tunkeva uusi ääni tuottaa tuskaisaa levottomuutta sairaille. Puhukaa vähän ja hiljaa, ja suokoon Jumala kaikkivaltias teille taitoa ja viisautta."
Arvokkuutta ja itsetietoista voimaa oli pienessä merkillisessä olennossa, joka Janen edellä nousi portaita. Seuratessaan häntä huomasi Jane henkisesti nojaavansa häneen, saavansa häneltä tukea ja vahvistusta. Hänen viimeinen odottamaton lauseensa, niin vanhanaikainen sanonnaltaan, vaikutti melkein rukoukselta ja rohkaisi Janea. "Suokoon Jumala kaikkivaltias teille taitoa ja voimaa", sanoi hän, vähääkään aavistamatta, miten suuresti Jane tunsi niitä ominaisuuksia nyt tarvitsevansa. Ja sitten erottui toinen ääni, joka urkujen säestyksin lauloi: "Sun ohjaukses turvan tuo." Ja varmoin, vaikka äänettömin askelin seurasi Jane tohtori Mackenzietä huoneeseen, jossa Garth makasi avuttomana, sokeana ja muotopuolena.
Yhdeksästoista luku.
Tumma pää tyynyllä. Muuta ei Jane aluksi nähnytkään, sen vain, ja aurinko paistoi siihen.
Ei hän itsekään ymmärtänyt, miten aina oli kuvitellut tätä huonetta pimeäksi, aivan unohtaen, että Garthille nyt oli sekä valo että pimeys yhdentekevää ja ettei hyödyttänyt mitään estää auringonvalon parantavaa, puhdistavaa ja elähdyttävää vaikutusta pääsemästä sisälle huoneeseen.
Sairas oli siirrättänyt vuoteensa vallan nurkkaan — siihen nurkkaan, joka oli kauimpana ovesta, uunista ja ikkunoista — vasen sivu seinäänpäin, niin että hän saattoi käsin tunnustella seinää ja kääntyä niin lähelle sitä, ettei kukaan voinut tarkastaa hänen kasvojaan. Siinä asennossa hän makasi nytkin eikä kääntynyt, kun he astuivat sisään.
Rakas tumma pää tyynyllä. Muuta ei Jane aluksi nähnytkään. Näki sitten, miten vuoteessa-olija, yhä vasemmalla kyljellään, yllä sininen silkkinen makuunuttu, ojensi laihaa, valkeata oikeata kättänsä taaksepäin, jättäen sen voimattomana ja avuttomana peitteelle virumaan.
Jane pani kätensä ristiin selkänsä taakse. Hän tunsi voimakasta halua syöstä polvilleen vuoteen viereen, ottaa tuo voimaton käsi omiin voimakkaitansa ja peittää se suudelmin. Oi, varmaankin, ihan varmaan tumma pää silloin kääntyisi häneen päin eikä enää etsisi piiloa kovan, kylmän seinän turvista, vaan sokeat kasvot kätkeytyisivät hänen sylinsä rajattoman hellään suojaan. Mutta varoittavana ja vakaana kaikui Deryckin ääni hänen korvissaan: "Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa —." Sen vuoksi piti Jane yhä käsiään selkänsä takana.
Tohtori Mackenzie meni vuoteen viereen ja laski kätensä Garthin olalle. Kun hän sitten hitaasti ja rauhallisesti puhui, muuttui hänen luonnostaan melko karkea äänensä uskomattoman pehmeäksi, joten Janen oli kutakuinkin vaikea uskoa häntä samaksi mieheksi, joka vast'ikään kokonaista puolituntia oli pommittanut ja ahdistanut häntä kaikenlaisilla kysymyksillä, huomautuksilla ja määräyksillä.
"Hyvää huomenta, herra Dalmain. Simpson kertoi yön olleen aivan erinomaisen, parhaan tähänastisista. No, sehän on vallan mainiota. Olette varmaankin hyvillänne, kun pääsitte Johnsonista, sillä vaikka hän oli sangen taitava, niin oman palvelijanne apu on teistä sittenkin mieluisampaa. Nuo erikoisesti toimeensa valmistuneet hoitajat eivät milloinkaan tyydy tekemään ainoastaan sitä, mikä on tarpeellista. He haluavat aina tehdä hiukan enemmän, ja tuo 'hiukan enemmän' väsyttää sairasta. — Mutta tänään tuon kanssani teille erään, joka auliisti tekee kaikki, mitä tarvitsette, mutta ei, siitä olen varma, ikävystytä teitä yrittämällä tehdä enemmän kuin toivotte. Tohtori Deryck Brandin toimesta sisar Rosemary Gray on nyt täällä, ja minun luullakseni saatte hänestä oivallisen seuralaisen, kirjurin, ääneenlukijan ja minkä vain haluatte. Saatte oikeastaan itsellenne, herra Dalmain, uuden silmäparin, jonka takana on teräväjärkiset aivot, joita taas ohjaa ja pitää kurissa hyvä ja lämmin naisen sydän. Sisar Gray saapui tänä aamuna, herra Dalmain."
Vuoteesta ei kuulunut vastausta. Mutta Garthin käsi hapuili seinää, kosketti sitä ja hervahti jälleen alas vuoteelle.
Jane ei kyennyt oikein käsittämään, ettähänitse oli "sisar Gray". Hän vain toivoi, ettei hänen poika parkaansa kiusattaisi tuon naisen läsnäololla! Sillä hetkellä hänestä sekä Garth että hän itse olivat aivan syrjäisiä tässä asiassa.
Tohtori Mackenzie virkkoi jälleen: "Sisar Rosemary Gray on täällä huoneessa, herra Dalmain."
Silloin Garthin luontainen kohteliaisuus virkosi. Hän ei kääntänyt päätään, mutta teki oikealla kädellänsä pienen ystävällisen tervehdyseleen ja sanoi hiljaa, mutta selvästi: "Tervetuloa! Olitte kovin ystävällinen, kun tulitte näin kauaksi tänne. Toivon, että teidän matkanne sujui hyvin." Janen huulet liikkuivat, mutta hän ei saanut sanaakaan lausutuksi.
Tohtori Rob vastasi kiireesti, katsomatta Janeen: "Neiti Grayn matka sujui varsin hyvin, ja hän onkin niin reippaan näköinen, kuin olisi maannut yönsä vuoteessa. Näkee kyllä, että hän on kylmää vettä rakastava nuori nainen."
"Toivon, että emännöitsijäni pitää huolta hänen mukavuudestansa täällä. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle siitä", puhui Garth väsyneesti ja painautui entistä lähemmäksi seinää, ikään kuin lopettaakseen keskustelun.
Tohtori Rob veteli viiksiänsä ja katseli hetkisen ääneti sinistä silkkihihaa.
Sitten hän kääntyi ja virkkoi Janelle: "Tulkaa tänne ikkunan luo, sisar Gray. Tahtoisin näyttää teille tätä erikoistuolia, jonka hankimme herra Dalmainille. Siinä hänen on varsin mukava olla, sitten kun hän haluaa nousta istumaan. Näettehän? Tässä on tällainen sovellutettava päännoja; ja kaikki nämä asettimet, nojat ja pienet siirtopöydät voidaan kädenkäänteessä järjestää kuinka vain parhaiten sopii. Minusta se on vallan erinomainen, ja tohtori Deryck piti siitä myöskin. Oletteko nähnyt tämmöisiä ennen, sisar Gray?"
"Meillä oli samanlainen sairashuoneella, mutta ei se ollut vallan noin täydellinen", vastasi Jane.
Aurinkoisen huoneen hiljaisuudessa kuului vuoteesta yht'äkkiä ääni, joka aivan säikähdytti heidät. Se oli pimeään kuiluun syöstyn onnettoman epätoivoista avunhuutoa.
"Kuka täällä huoneessa on?" huusi Garth Dalmain.
Hänen kasvonsa olivat yhä seinään päin, mutta hän oli kohonnut vasemman kyynärpäänsä varaan; asennosta näki, että hän kuunteli jännittyneenä.
Tohtori Mackenzie vastasi: "Ei täällä ketään muita ole kuin minä ja sisar Gray."
"On, täälläonjoku muukin!" sanoi Garth kiivaasti. "Kuinka te saatatte valehdella minulle? Kuka puhui äsken?"
Jane astui nopeasti vuoteen luo. Hänen kätensä vapisivat, mutta äänensä hän täydellisesti hillitsi:
"Herra Dalmain, minä äsken puhuin", sanoi hän, "sisar Rosemary Gray. Ja minä luulen tietävänikin, miksi minun ääneni oudostuttaa teitä. Tohtori Brand huomautti minulle, että niin voisi tapahtua. Hän sanoi, etten saisi hämmästyä, jos minun ääneni teistä usein aivan merkillisesti muistuttaisi erään teille molemmille tutun naisen ääntä. Hän sanoi hyvin usein kiinnittäneensä siihen huomiota."
Garth ei liikahtanutkaan, kuunteli ja mietti vain. Vihdoin hän kysyi hitaasti: "Sanoiko hän kenen ääntä?"
"Sanoi, sillä minä kysyin. Hän sanoi sen muistuttavan neiti Championin ääntä."
Garthin pää vaipui takaisin tyynylle. Sitten, yhä kääntymättä, äänessä sävy, josta Jane tiesi rakkailla, häneltä piilotetuilla kasvoilla hymyn väreilevän, hän sanoi Janelle: "Neiti Gray, teidän täytyy antaa anteeksi, että minä noin tyhmästi ja anteeksiantamattomasti kiivastuin. Mutta ymmärrättehän, sokeus on minulle yhä vielä niin uutta, ja jokainen tämän ikuisen yön tumman verhon läpi tunkeva uusi ääni merkitsee minulle äärettömän paljon enemmän kuin puhuja aavistaakaan. Teidän äänenne ja tohtori Deryckin mainitseman neidin ääni ovat niin toistensa kaltaiset, että, vaikka tiedänkin hänen tällä haavaa olevan Egyptissä, olin melkein varma, että hän oli tässä huoneessa. Ja todellakin, tuskin mikään maailmassa olisi niin vähän otaksuttavaa kuin se, että hän olisi tässä huoneessa. Siksi minä pyydän sekä teiltä että tohtori Mackenzieltä sydämestäni anteeksi kiihtymistäni ja epäilemistäni." Hän ojensi oikean kätensä, kämmen ylöspäin, Janea kohti.
Jane pusersi vapisevia käsiään yhteen selkänsä takana.
"Olkaa hyvä ja tulkaa tänne, sisar Gray", virkkoi kesken kaiken tohtori ikkunan luota. "Minulla on vielä yhtä ja toista lähemmin selitettävää teille täällä."
He keskustelivat kotvan aikaa potilaan keskeyttämättä, kunnes tohtoriRob huomautti: "Nyt minun on jo aika lähteä."
Silloin Garth sanoi: "Tahtoisin puhua kahden kesken teidän kanssanne muutaman minuutin."
"Odotan teitä alhaalla, tohtori", sanoi Jane ja aikoi poistua, mutta tohtori Robin käskevä kädenliike pysähdytti hänet, ja hän kääntyi ja meni ääneti uunin luo. Ei hänestä ollut mitään syytä tällaiseen salakähmäisyyteen eikä hän pitänyt siitä, ja siksi se vaivasi häntä. Mutta ei ollut hyvä olla tottelematon nummimaiden pisamaiselle pikku Napoleonille. Tämä meni ovelle, avasi sen ja pani kiinni jälleen, palasi takaisin vuoteen viereen, veti tuolin siihen ja istuutui sille.
"No, herra Dalmain", sanoi hän.
Garth nousi istumaan ja kääntyi kiihkeästi häneen päin.
Silloin Jane näki ensi kerran hänen kasvonsa.
"Tohtori", sanoi hän, "kertokaa minulle jotakin tästä hoitajattaresta.Kuvatkaa minulle, kummoinen hän on."
Ääni ja asento ilmaisivat ylenmääräistä jännitystä. Hänen kätensä olivat ristissä, oli kuin hän olisi rukoillut saada katsella tohtorin silmillä. Hänen laihat, kalpeat, kärsimysten uurtamat kasvonsa olivat sokeudesta huolimatta ilmeikkäät.
"Kuvatkaa hänet minulle, tohtori", sanoi hän, "tuo sisar Rosemary Gray, joksi te häntä nimitätte."
"Mutta ettehän toki, hyvä herra, luule, että minä olen antanut hänelle moisen hyväilynimen", sanoi tohtori Rob rauhallisesti. "Se on tämän neidin oikea nimi, ja sievä se onkin. Rosemary? Shakespearessa se esiintyy jossakin, eikö niin?"
"Kuvatkaa hänet minulle", pyysi Garth kolmannen kerran.
Tohtori Mackenzie vilkaisi Janeen. Mutta tämä oli kääntynyt selin salatakseen poskille vierineet kyynelensä. Oi, Garth! Oi, kaunis, kirkassilmäinen Garth! Tohtori vetäisi Deryckin kirjeen taskustaan ja tutki sitä.
"No niin", sanoi hän verkalleen, "hän on pieni, sievä olento, juuri sellainen hieno nuori nainen, jommoisen te haluaisitte lähellenne, jos näkisitte hänet."
"Tumma vai vaalea?" kysyi Garth.
Tohtori vilkaisi Janen poskeen, jota ei tosin paljon nähnytkään, ja hänen ruskettuneihin käsiinsä, joilla hän oli tarttunut uuninreunukseen.
"Vaalea", sanoi tohtori hetkeäkään tuumimatta.
Jane hätkähti ja vilkaisi sivulleen. Kuinka tuo pikku mies valehteli ilman muuta?
"Entä tukka?" kysyi tukahtunut ääni.
"Tukkako", sanoi tohtori Rob muka miettien. "Sitä ei paljon näykään pienen, vaatimattoman päähineen alta; mutta taitaa se olla semmoinen pehmeä, silkinhieno tukka, jommoinen sievää ja miellyttävää naista vasta somistaakin."
Garth heittäytyi takaisin pitkälleen raskaasti huokaisten ja painoi kätensä pimenneille silmilleen.
"Tohtori", sanoi hän, "minä olen tuottanut teille niin paljon huolta, ja tänään te kai pidätte minua vallan mielettömänä. Mutta ellette tahdo, että minusta tulee aivan täysihullu, lähettäkää pois tuo neiti. Älkää antako hänen enää tulla tähän huoneeseen."
"No mutta, herra Dalmain, harkitaan vähän tätä asiaa", sanoi tohtori Mackenzie kärsivällisesti. "Eihän teillä ole muuta tätä nuorta naista vastaan, kuin että hänen äänensä sattumalta muistuttaa erään tällä hetkellä varsin kaukana olevan tuttavanne ääntä. Eikö tuo tuttavanne ollut miellyttävä?"
Garth naurahti, mutta katkerasti; siinä naurahduksessa oli nyyhkytystä."Oli kyllä", virkkoi hän, "hän oli hyvin miellyttävä nainen."
"No niin, ja miksi ei sisar Rosemary Gray saisi elvyttää miellyttäviä muistoja? Minusta hänen äänensä sitä paitsi vaikuttaa ystävälliseltä, herttaiselta ja naiselliselta, ja nykypäivinä saamme siitä olla kiitolliset, sillä nykyään moni nainen puhuu niin, että sitä variksetkin pelkäisivät; kalkattavat, kalkattavat ja kalkattavat kalin, kalin, kalin — panevat kuin pienet kivet tinarasiassa."
"Mutta, hyvä tohtori, ettekö te sitten voi ymmärtää, että juuri tuota äänten yhtäläisyyttä ja sen herättämiä muistoja en minä näin sokeana voi kestää? Ei minulla hänen ääntänsä vastaan sinänsä mitään ole, sen Jumala tietää! Mutta tietäkää, kun ensin sen kuulin, luulin että — että — hän —, se toinen — oli tullut tänne — luokseni — ja —." Garthin ääni katkesi äkkiä.
"Se miellyttävä nainenko?" sanoi tohtori Rob. "Kyllä ymmärrän. No niin, herra Dalmain, tohtori Deryck sanoi, että kaikkein parasta tässä olisi, jos te rupeaisitte haluamaan vieraita. Kaikesta päättäen teillä on paljon ystäviä, jotka mielellään tulisivat pitkiltäkin matkoilta teitä tervehtimään, jos se vain teitä lohduttaisi. Enkö saa lähettää sanaa sille miellyttävälle naiselle? Minä en epäilekään, etteikö hän tulisi? Kun hän sitten istuisi vieressänne ja puhelisi kanssanne, ei sairaanhoitajattaren ääni enää lainkaan kiusaisi teitä."
Garth oli kohonnut istumaan, kasvot ilmaisivat vimmaista vastaanpanoa.Jane kääntyi ja seurasi tarkoin häntä silmillään.
"Ei, tohtori", sanoi Garth. "Hyvä Jumala, ei, ei! Kaikista maailman ihmisistä soisin hänen viimeiseksi astuvan tähän huoneeseen?"
Tohtori kumartui tarkastaakseen erästä tuskin huomattavissa olevaa vikaa paperissa. "No ja minkätähden?" kysyi hän hillityn voittoisesti.
"Sen tähden", sanoi Garth, "että sillä miellyttävällä naisella — mainitsitte häntä sattuvalla nimellä —, on jalo sydän, joka olisi pakahtumaisillaan säälistä minun sokeuteni tähden; ja hänen sääliänsä minä en kestä. Raskaan ristini painon lisänä se lyyhistäisi minut maahan asti. Minä jaksan kantaa ristini. Ainakin toivon aikaa myöten jaksavani miehuullisesti kantaa sen, kunnes Jumala sallii minun heittää sen harteiltani. Mutta viimeinen oljenkorren lisäys — hänen saalinsa — murtaisi minut kokonaan. Vaipuisin pimeyteen, mistä en ikinä pelastuisi."
"Kyllä ymmärrän", sanoi tohtori Rob ystävällisesti. "Poika parka! Ei se miellyttävä nainen saa tulla."
Hän istui vaiti muutamia minuutteja, työnsi sitten tuolinsa taaksepäin ja nousi.
"Joka tapauksessa minä toivon teidän olevan ystävällinen sisar Rosemary Graylle, herra Dalmain, niin ettei hänen tehtävänsä käy ylenmäärin vaikeaksi. En uskalla lähettää häntä noin vain takaisin. Hän on tohtori Brandin suosittama ja lähettämä. Sitä paitsi — ajatelkaa, miten loukkaavaa se olisi hänelle sairaanhoitajattarena. Ajatelkaa, hyvä mies! — ilman muuta saada lähteä tiehensä, kun on ollut muutaman minuutin potilaan huoneessa, vain sen tähden, että, totta tosiaan, hänen äänensä muka vaivaisi tätä! Tyttö parka! Siitäpä tulisi mainio suositus hänen papereihinsa! Ja kuvitelkaa, mimmoista hänen olisi mennä moisine todistuksineen johtajattaren luo! Totta kai teissä on niin paljon jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, että kestätte tuommoisen vähäpätöisen yhtäläisyyden tuottaman ärsytyksen?"
Garth empi. "Tohtori Mackenzie", virkkoi hän viimein, "voitteko vannoa, että kuvauksenne tuosta nuoresta naisesta oli kaikin puolin aivan oikea?"
"Ei sinun pidä vannoman", saneli tohtori Rob tekohartaana. "Minulla oli hurskas äiti, poikaseni. Sitä paitsi voin toisella tavoin tyydyttää teitä paljon paremmin. Kerron teille koko salaisuuden. Minä luin sen tohtori Deryckin kirjeestä. En ole itse mikään naisten tuntija ja olen ikäni pitänytkin hevosia ja koiria hölläpaulaisempana ja hauskempana seurana. Siksi en luottanut omiin silmiini, vaan pidin tohtori Deryckin kuvausta varmempana. Täytyyhän teidän myöntää, että hän pystyy arvostelemaan naisia. Olettehan kai nähnyt tohtorinrouva Brandin?"
"Nähnytkö? Totta kai", sanoi Garth innostuen, vienon punan kohotessa hänen poskilleen, "minähän olen maalannut hänen kuvansa. Ah, sitä kuvaa! — Hän seisoo pöydän vieressä, auringonpaiste sattuu hänen tukkaansa, ja hän järjestää kullankeltaisia narsisseja vanhaan venetsialaiseen maljakkoon. Näittekö te taulua Uudessa Galleriassa pari vuotta sitten?"
"En", sanoi tohtori Rob. "Ei minua gallerioissa nähdä, ei uusissa eikä vanhoissa. Mutta" — hän katsoi kysyvästi Janeen, ja tämä nyökkäsi myöntävästi — "sisar Gray äsken juuri kertoi nähneensä sen."
"Niinkö?" sanoi Garth kiinnostuneena. "Yleensä ei tule ajatelleeksikaan sairaanhoitajattaria ja taulunäyttelyjä toistensa yhteydessä."
"En voi ymmärtää, miksikä ei", sanoi tohtori Rob. "Täytyyhän heidänkin jonnekin mennä lomahetkinään. Eiväthän hekään voi aina vain, oli ilma minkälainen tahansa, seisoa kauppojen ikkunoita tutkimassa. Saattavathan he toki pistäytyä teidän taulujannekin katsomaan? Sitä paitsi neiti Rosemary on lahjakas nuori nainen. Tohtori Deryck sanoo hänen olevan säätyläisperheestä, paljon lukeneen ja älykkään. — No, poikaseni, kuinka käy?" Garth mietti ääneti.
Jane kääntyi uuniin päin ja tarttui sen reunukseen. Seuraava tuokio toisi ratkaisun.
Vihdoin Garth puhui hitaasti ja empien. "Kunhan minä vain voisin mielessäni erottaa hänen äänensä — tuosta toisesta henkilöstä. Kun minä saattaisin pitää varmana, ettei hän, vaikka ääni onkin niin omituisesti samanlainen, ettei hän itse ole —", hän vaikeni ja Janen sydän lakkasi sykkimästä. Häntäkö Garth nyt alkaisi kuvata? — "ole lainkaan niiden kasvojen ja piirteiden ja sen muodon kaltainen, jotka minun muistissani kuuluvat tuohon ääneen."
"No", sanoi tohtori Rob, "siitähän me minun mielestäni helposti selviämme. Sairaanhoitajattaret tietävät kyllä, että potilaita on pidettävä hyvällä tuulella. Käsketään hänet takaisin ja pyydetään häntä polvistumaan vuoteenne viereen — Herra varjelkoon! mutta olenhan minä tässä kolmantena, niin ettei hän siitä mitään ajattele — ja te sivelette käsin hänen kasvojansa ja tukkaansa ja hänen hoikkaa uumaansa. Siten itse koskettamalla saatte tuntea, miten hienostunut ja soma olento hän on sinisessä puvussaan ja valkeassa esiliinassaan."
Garth purskahti nauramaan, ja äänessä oli sävy, jota ei siinä ollut ennen. "Se vasta parasta kaikesta olisi!" sanoi hän. "Taivas varjelkoon! Minä olen mahtanut käyttäytyä kuin aasi! Rupean jo uskomaan, että olen niiden yhdenkaltaisuutta liioitellut. Parin päivän päästä en sitä kukaties enää huomaakaan! Ja katsokaa, tohtori, tuolla on, jos se kuva häntä todellakin huvittaa — mihin te menette?"