"Anteeksi", sanoi tohtori Rob. "Siirsin vain tuolin uunin luo ja join lasillisen vettä. Teidän kuulonne käy vallan luonnottoman tarkaksi. Nyt olen pelkkänä korvana. Mitä aioitte sanoa kuvasta?"
"Niin, aioin vain sanoa, että jos häntä, sairaanhoitajatarta nimittäin, huvittaa rouva Brandista maalaamani taulu, on tuolla ylhäällä työhuoneessani sen harjoitelmat, ehkä hän haluaa katsella niitä. Jos hän tuo ne tänne ja kuvaa niitä minulle, voisin selittää —. Mutta, hyvänen aika, eihän minun — sovi pyytää sieviä nuoria naisia tänne, kun itse olen makuulla. Mutta jos minä nousisin ja koettaisin sitä teidän uutta tuolianne? Käskekää Simpsonia tuomaan minun ruskea kotitakkini ja oranssinvärinen kaulaliinani. Jumalan kiitos! On onni, ettämuistanvärit ja tiedän, miten ne sopivat. Ajatelkaa niitä raukkoja, jotka ovatsyntyneetsokeina. Ja olkaa niin hyvä ja pyytäkää neiti Grayta menemään kävelemään joko männistöön tai kankaalle, tai ajelemaan autolla, tai lepäämään tai tekemään yleensä mitä vain miellyttää. Sanokaa, että hän koettaisi olla kuin kotonaan, mutta hän ei saa millään ehdolla tulla tänne, ennen kuin Simpson ilmoittaa minun olevan kunnossa."
"Olkaa huoleti, sisar Gray on hyvin hienotunteinen", sanoi tohtori Rob, jonka ääni yhtäkkiä kävi sangen särähteleväksi. "Mutta, poikaseni, olkaa varovainen noustessanne. Ei teidän voimanne vielä kaikkia sopivaisuuksia kestä. Mutta muuten katson teidän varsin hyvin voivan nousta, jos teitä vain haluttaa."
"Hyvästi siis, tohtori", sanoi Garth ja hapuili tohtorin kättä. "Minä olen kovin pahoillani, etten ikinä kykene maalaamaan rouva Mackenzietä."
"Silloin saisitte maalata hänelle villakarvaisen pään, neljä käpälää ja maailman lempeimmät ruskeat silmät", sanoi tohtori Rob hiukan heltyen, "ja silmistä kuvastuisi kaikista luoduista uskollisin ja hellin koiransydän. Kaikkina näinä vuosina, joina olemme yhteisesti taloutta pitäneet, on hän aina ollut minua vastassa tervetulleeksi toivottaen; ei ole kertaakaan minua vastustanut, ei milloinkaan tahtonut viimeistä sanaa eikä harmittanut minua millään, ei edes uuden hatun ostolla. Kas, siinä se vasta vaimo on! — No, niin, näkemiin, poikaseni, Jumala kaikkivaltias siunatkoon teitä. Olkaa varovainen. Älkää hämmästykö, jos vielä palatessani poikkean katsomaan, mitä pidätte tuosta tuolista."
Tohtori Mackenzie avasi oven. Jane hiipi ulos hänen editsensä. Hän viittasi Janea menemään edellänsä alas portaita.
Kirjastossa Jane kääntyi päin ja katsoi häntä suoraan silmiin. Tohtori tarjosi Janelle tuolin ja jäi seisomaan hänen eteensä. Tuuheiden kulmakarvain alla kirkkaat siniset silmät olivat kosteina.
"Hyvä sisar", sanoi tohtori, "tunnen olevani oikea vanha hölmö. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi. En ikinä ajatellut teille tällaista tulikoetta. Minä ymmärrän täydellisesti, että teistä tuntui koko uranne olevan vaarassa, kun hän epäili. Te olette itkenyt, näen minä, mutta älkää liiaksi antako käydä sydämellenne, että häntä niin vaivasi teidän äänenne, joka hänestä muistutti neiti Championin ääntä. Päivän, parin päästä hän unohtaa koko asian ja te olette hänelle enemmän arvoinen kuin tusina Championin neitejä. Ajatelkaahan, kuinka hyvää te jo olette tehnyt hänelle! Hän haluaa nyt nousta ja selittää teille taulujansa. Älkää suinkaan pelätkö. Pian te pääsette suosioon, ja minä saan ilmoittaa tohtori Deryckille, kuinka erinomaisesti te menestytte toimessanne. Nyt minun täytyy puhutella palvelijaa ja antaa hänelle tarkat ohjeet. Ja teitä minä neuvoisin tekemään pienen kävelyn nummelle ja niin hankkimaan itsellenne hyvän ruokahalun aamiaiseksi. Mutta pankaa jotakin lämpimämpää yllenne. Ei teille tule mitään sairashuonetöitä, ja johan minä olen selvästi nähnyt, että teillä kaikki on pesunkestävää ja käyttökelpoista, niin että voitte varsin hyvin käyttää jotakin, joka paremmin suojelee ylämaan viimoilta. Onko teillä lämpimämpiä vaatteita mukananne?"
"Meidän laitoksessamme on sääntönä käydä aina ammattipuvussa", sanoiJane, "mutta on minulla harmaa merinopuku."
"Jaha. No pankaa sitten se harmaa merinonne. Minä tulen takaisin parin tunnin kuluttua katsomaan, kuinka potilas voi tästä muutoksesta. Mutta älkää antako minun viivyttää teitä."
"Tohtori Mackenzie", sanoi Jane tyynesti, "sallikaa minun kysyä, miksi te kuvasitte minut vaaleaksi ja minun karkean, sileäksikammatun tukkani pehmeäksi, silkinhienoksi?"
Tohtori Rob oli juuri painamaisillaan sähkökelloa, mutta jätti Janen kysymyksen vuoksi sen tekemättä ja kääntyi Janeen päin. Tämän vakaa ja hänen oma älykäs sinivälkkeinen katseensa kohtasivat.
"Hyvänen aika, saattehan te kysyä, sisar Rosemary Gray", sanoi hän, "vaikka ihmettelenkin, että pidätte kysymystä tarpeellisena. Minusta oli päivänselvää, että tohtori Deryck, ja siihen hänellä lienee omat syynsä, tahtoi kuvata teidät potilaalle jonkin mielikuvan mukaan, nähtävästi niin paljon kuin suinkin jonkun hänen tietyn ihanteensa kaltaiseksi. Kun kuvaus oli niin perin eroava todellisuudesta, tein sen johtopäätöksen, että niiden kahden pikkupiirteen, joilla minun onnettomuudekseni oli pakko täydentää kuvaa, oli parasta olla yhtä erilaiset siitä, mitä edessäni näin, kuin oli erilaista muukin kuvaus. Ja suonettehan nyt — —"
Tohtori soitti kiivaasti.
"Mutta kuinka te rohkenitte ehdottaa, että hän koskettamalla tunnustelisi minua?"
"Koska tiesin, että hän on oikea herrasmies", ärähti tohtori Rob tuimasti. — "Tulkaa sisään, Simpson — tulkaa sisään, hyvä ystävä — ja pankaa ovi kiinni! Ja kaikkivaltiaan Jumalan olkoon kiitos, että hän teki teistä ja minustamiehiäeikä naisia!"
Neljännestä myöhemmin Jane näki hänen ajavan pois ja ajatteli: "Deryck oli oikeassa. Mikä hauska sekoitus tarkkanäköisyyttä ja lyhytnäköisyyttä, mutta vallan ihmeellisesti se vain edisti meidän suunnitelmaamme."
Mutta katsellessaan, kuinka gig-kärryt kiitivät hyvää vauhtia nummen poikki, olisi hän koko lailla hämmästynyt, jos olisi kuullut, mitä mietteitä tohtori Rob mutisi itsekseen kiristäessään ohjaksia ja hoputtaessaan oivaa hevostansa. Kulkiessaan näin sairaan luota toisen luo hänen oli tapana puoliääneen puhella itsekseen kokemuksistaan. Hänen melko vastakohtaisen luonteensa molemmat puolet vaihtoivat nähtävästi mielipiteitä keskenään. Tällä kertaa alkoi keskustelu näin:
"Mikähän on saanut jalosukuisen Janen tänne ylämaahan?" sanoi tohtoriRob.
"Pannahinenko sen tiesi", sanoi tohtori Mackenzie.
"Et saa kirota, poikaseni", sanoi tohtori Rob, "sinulla oli jumalinen äiti."
Kahdeskymmenes luku.
Jalosukuisen Jane Championin kirje tohtori Deryck Brandille.
Castle Gleneeshissä, Pohjois-Skotlannissa.
Rakas Deryck!Sähkösanomistani ja postikorteistani ette ole juuri muuta saanut tietää, kuin että olen onnellisesti perillä. Kun nyt olen ollut täällä jo pari viikkoa, on mielestäni aika antaa teille tietoja. Muistakaa vain, että minä olen huono kynänkäyttäjä. Lapsuudesta saakka minun on aina ollut vaikeata päästä tuota ainaista alkua pitemmälle: 'Toivon, että voit hyvin', ja vallan ylettömästi on minun nyt ponnistettava ryhtyäkseni kirjoittamaan oikein kirjallista selontekoa Teille. Toivoisin todellakin voivani täksi kerraksi lainata kynän joltakulta taitavalta kirjailijalta, sillä tunnen tosiaankin kokeneeni sellaista, mitä ei usein satu naisen osalle.
Sisar Rosemary Gray menestyy yhä paremmin ja paremmin. Hän käy vähitellen välttämättömäksi potilaalle, jonka täydellisen luottamuksen hän on saavuttanut, niin että hänen sydämensä on pakahtua ammattiylpeydestä.
Jane parka sitä vastoin ei ole päässyt sen pitemmälle, kuin että kuuli potilaan omilta huulilta olevansa viimeinen koko maailmassa, jonka tämä, ollessaan näin sokeana, soisi tulevan luoksensa. Kun vihjaistiin Janen mahdollisesta käynnistä, sanoi hän: 'Voi, hyvä Jumala, ei!' ja hänen kauhistuneet kasvonsa ilmaisivat vastalausetta. Niin että kyllä Jane nyt saa raippansa ja — viisaan ja harkitsevan tuomarin määräyksen mukaan jaetaan 'kissan' kolmekymmentä iskua kolmeen otteeseen, kymmenen kerrallaan — niin saa myös Jane rangaistuksensa pienten väliaikojen päästä. Ei kerralla enempää kuin hän kestää, mutta tarpeeksi, jotta sydän on aina verillä ja mieli alituisessa ahdistuksessa. Ja Te, hyvä, viisas tohtori, osuitte aivan oikeaan henkistä tutkimustanne tehdessänne. Hän sanoo, että Janen sääli olisi viimeinen oljenkorsi hänen jo muutenkin raskaalle ristilleen, ja lausetapa on kyllä sattuva, sillä Janen sääli onkin oljenkorren veroista hänelle. Jane säälii vain itseänsä, sillä hän on toivottomasti takertunut oman erehdyksensä verkkoon eikä pääse sen silmuista irti. Mutta miten saada Garth Dalmain tämä uskomaan, siinäpä vaikeus onkin.
Muistatteko, miten israelilaiset jäivät Migdolin ja meren väliin? Tiesin kyllä, että Migdol merkitsee 'tornia', mutta en ollut ymmärtänyt tätä kohtaa, ennen kuin itse seisoin kapealla erämaankaistaleella, Punainenmeri edessäni ja vasemmalla, oikealla Gebel Attikan vuoriharjanne pilviin kohoavine huippuineen kuin mikäkin eriskummainen, valloittamaton linnoitus. Ainoa kulkutie oli se tie, jota he juuri olivat tulleet Egyptistä, mutta jolla nyt Faraon heitä takaa-ajavat vaunut ja ratsumiehet tömistäen kulkivat. Samalla lailla, hyvä poika, vaeltaa Jane erämaantietä, joka päivä päivältä käy kaidemmaksi, niin että hän on menehtymäisillään epätoivoon. Migdol onGarthinvakaumus, ettäJanenrakkaus voi olla ainoastaan pelkkää sääliä. Punainenmeri on tunnustus, johon hänen ehdottomasti on syöksyttävä, kun ei voi Migdolin yli kiivetä; sen kylmään veteen hukkuu Garthin rakkaus, kun Jane vetää hänet siihen mukanaan, sillä epäilyksen ja epäluulon aallot vyöryvät hänen päänsä yli — epäilyksen, jota karkottamaan hänellä ei ole enää voimaa, epäluulon, jota hänet on niin vaikea saada huomaamaan vääräksi ja erehdykseksi. Ja takana tulevat Faraon joukot, sattumat, jotka työntävät liikkeelle tapausten pyörän. Minä hetkenä tahansa jokin sattuma saattaa pakottaa tunnustukseen, ja heti paikalla hän kapuaa Migdolin vuorirotkoihin kädet haavoissa, jalat verissä. Ja hän — Jane parka — syöksyy Punaisenmeren syvyyksiin. Mistä löytyisi Mooses, taivainen lähetti, joka ojentaisi ymmärtävän rakkauden sauvan ja ohjaisi turvaisesti aaltojen halki, niin että he yhdessä pääsisivät Luvattuun maahan! Rakas, viisas poika, ettekö uskaltaisi ruveta Moosekseksi?
Mutta nyt kirjoitan sivua Baedekeriin ja unohdan kertoa oikeita asioitani.
Hyvin ymmärtänette, että Jane laihtuu ja käy huononnäköiseksi Margeryn puurosta huolimatta — joka 'pannaan päälle' joka päivä jo heti aamiaisen jälkeen seuraavan päivän aamiaista varten; ja kuka vain kulkee ohi, sekoittaa sitä vähän. Tiesittekö Te, kuinka oikein puuroa keitetään, Deryck? Minä luulin aina, että se on valmista viidessä minuutissa. Margery sanoo, että se mahtaa olla jotakin englantilaista hökötystä, jota julkeasti nimitetään sillä nimellä. (N. B.) Olkaa hyvä ja pankaa merkille, kuinka itsetietoisesti ja halliten minä käytän skottilaisia sanontatapoja, ryhtymättä mihinkään eriskummaiseen merkintätapaan — vaivaan, joka minusta on vallan tarpeeton. Sillä jos kerran ennestään tiedätte, kuinka vanha Margery lausuu 'puuron', niin kuulette sen myös lukiessanne. Ja ellette sitä ennestään tiedä, ei mikään eriskummainen merkintätapa kykene antamaan muuta kuin irvikuvan siitä somasta skottilaisesta korosta, jota Margery käyttää sanoessansa: 'Sekoittakaa vähän puuroa, sisar Gray'! Olen tosiaankin hyvilläni ja ihmeissäni, että niin helposti ymmärrän syntyperäisiä paikkakuntalaisia ja että keskustelu heidän kanssaan tuottaa minulle hauskuutta, sillä päästyäni työläästi loppuun pari kolme nykyaikaista romaania, joiden aiheet olivat täältä ylämaasta, otaksuin heidän puheensa olevan jotakin tuiki tuntematonta kieltä. Mutta päinvastoin puhuvat vanha Margery, sisäkkö Maggie, puutarhuri Macdonald, metsänvartija Macalister, kaikki melkein puhtaampaa englantia kuin minä, ääntävät huolellisemmin ja muodostavat r:änsä selvemmin. Murre on omituisempaa kuin ääntäminen.
Mutta näitä kielitieteellisiä sivuhyppyjä! Voi, poika, haava sydämessäni on niin syvä ja kipeä, että pelkään siihen kajoamista, pelkään Teidänkin hellävaraista kajoamistanne. Missä minä olinkaan? Niin, puurostahan jouduin kiertotielle. No, kuten sanoin, Jane käy laihaksi ja huonoksi vanhan Margeryn puurosta huolimatta, mutta sisar Rosemary Gray on kukoistava ja yhä entinen pieni, sievä olento, jolla on pehmeä, silkinhieno tukka — tohtori Robin omavaltainen lisä ihastuttavaan kuvaan. Sivumennen sanoen, tämä tohtori oli minulle täydellinen yllätys. Opin paljon tohtori Mackenzieltä ja rakastan tohtori Robia, paitsi toisinaan, kun tekee mieleni ottaa häntä ruskean päällystakin kaulurista ja lennättää ulos ikkunasta.
Mitä taasen tulee sisar Rosemary Grayn ulkomuotoon, pidin parhaana puhua siitä suoraan palvelijoille. Ette voi kuvitella, kuinka hullunkurista usein oli; esimerkiksi kirjastossa, kun Garth tuli ensi kerran alakertaan; hän käski Simpsonin tuoda tikapuut neiti Graylle ja Simpson avasi jo huulensa huomauttaakseen, että sisar Gray varsin helposti varpailtaan muutenkin ulettuu ihan ylähyllylle asti, sen hän oli äsken juuri nähnyt. Onneksi englantilaisten miespalvelijain erinomainen koulutus pelasti minut tilanteesta, ja hän vastasi vain: 'Kyllä, herra, kyllä minä', ja katsoi minuun, joka seisoin aivan vaiti, kuten ihmiseen, jota selvästi huvittaa vaivata toista turhanpäiten. Jos siellä olisi ollut vanha hyvä Margery, jonka skottilainen kieli rupeaa hitaasti käymään, mutta vauhti lisääntyy käydessä niin, ettei sitä saa pysähtymään ennen kuin koko hänen ajatustulvansa on päässyt purkautumaan, olisi minun ollut pakko ottaa hänet hellään syliini ja viedä ulos.
Sen tähden käskin heti samana iltana Simpsonin ja Margeryn ruokasaliin, kun isäntä taatusti oli niin loitolla, ettei voinut mitään kuulla, ja sanoin heille, että syistä, joita en saattanut täysin selostaa, potilaalle oli annettu vallan kiero kuvaus minun ulkomuodostani. Hän luulee minua lyhyeksi ja hoikaksi, vaaleaksi ja hyvin sieväksi, ja pitkien selitysten välttämiseksi ja jotta ei turhaan häirittäisi hänen mielenrauhaansa, oli välttämätöntä pitää häntä tässä harhaluulossa. Simpsonin tavallinen huomaavainen ilme ei muuttunut, hän ainoastaan vakuutti: 'Aivan niin, neiti. Aivan niin.' Mutta vanhan Margeryn kasvoilla kuvastui monta epäilyksen varjoa minun puhuessani. Onneksi ne sentään olivat minun lopettaessani vaihtuneet hyväksyvään hymyyn. Hän kuitenkin lisäsi omat huomautuksensa: 'Parasta niin onkin, luullakseni. Sillä Garthie herra, poika rukka, halusi nähdä vain kaunista ympärillänsä. Garthie herra, oli minun tapana sanoa hänelle, kun hänelle oli vieraita tulossa, ja kaikki hänen puheensa päivällisestä koskivat vain vanhan hopean kiilloittamista ja Valentine-lasien ja Worstered-posliinin käyttöönottamista, Garthie herra, sanoin, kun oli mielestäni sopiva tilaisuus johtaa mieleen Sanaakin, te puhdistatte juoma-astian ja ruoka-astian ulkonaisesti, mutta ette lainkaan huolehdi siitä hyvästä, mitä ne sisältävät. Siksi on parasta antaa hänen pysyä harhaluulossaan.' Ja kun Simpson huomaavaisesti yski kätensä taakse ja vallan näkyvästi nyhkäisi häntä kylkeen kyynärpäällään, lisäsi hän ystävällisen jälkimietteen: 'Sillä vaikka tavalliset jokapäiväiset kasvot voivat näyttää tavallaan kauniiltakin ystävällisen ilmeensä vuoksi, eihän sitä kumminkaan voi ilmettä tehdä oikein selväksi sokealle.' Niin että tästä Te näette, Deryck, tämä vanha viisas eukko, joka on tuntenut Garthin pienestä pitäen, olisi täydellisesti hyväksynyt kolme vuotta sitten tekemäni ratkaisun.
No niin, palaan varsinaisiin tiedonantoihini. Äänestä meillä oli aluksi vastusta, kuten ennustittekin, ja koko suunnitelma oli muutaman kauhean hetken ihan hiuskarvan varassa. Sillä vaikka hän varsin helposti uskoi selityksen, minkä olimme suunnitelleet, lähetti hän minut pois huoneesta ja sanoi tohtori Mackenzielle, että minun ääneni tekisi hänet hulluksi. Mutta Rob tohtori hallitsi tilannetta ja pääsi voitolle sillä kertaa, ja kun Garth kerran oli mukautunut, ei hän enää lainkaan puuttunut siihen. Toisinaan näen hänen sentään kuuntelevan ja muistelevan jotakin.
Mutta sisar Rosemary Gray viettää ihania hetkiä, kun levoton, kaihoava Jane on unohduksissa. Sillä potilas kiintyy yhä enemmän häneen, kääntyy hänen puoleensa, luottaa häneen ja keskustelee hänen kanssaan, koettaa tunkea hänen sieluunsa, paljastaa omansa ja on yleensä ihmeellinen ja ihana olento, jonka kanssa nyt saan elää ja jota saan oppia tuntemaan. Kulkiessaan ulkona viluissaan ja kuullessaan näiden puhelevan huomaa Jane, kuinka vähän hän ymmärsi sen ihanan lahjan arvoa, joka laskettiin hänen jalkainsa juureen, kuinka vähän hän oli selvillä sen miehen luonteen sisimmästä, jonka "nuorena poikana" oli työntänyt luotaan. Sisar Rosemary oppii kaiken tämän istuessaan tuntikausia hänen seuranaan, ja epätoivon siroccotuulta kokien vaeltaa Jane rauhattomana edestakaisin kapeata erämaanpolkua.
Ja nyt minä tulen kirjeen pääasiaan, ja vaikka olenkin nainen, en pane sitä jälkikirjoitukseen.
Deryck, ettekö voi tulla tänne häntä katsomaan ja keskustelemaan minun kanssani? Minä en luule jaksavani kauempaa, ellen saa tukea joltakulta; ja hän iloitsisi niin saadessaan Teidät tänne ja voidessaan näyttää Teille, kuinka hän on edistynyt ja mitä kaikkea hän on jo oppinut. Voisitte myös samalla puhua hiukkasen Janen puolesta tai ainakin tunnustella hänen mieltään tämän Janen suhteen. Voi, hyvä poika, koettakaa uhrata neljäkymmentäkahdeksan tuntia! Raikas nummi-ilma tekee Teille hyvää. Ja minulla on sitä paitsi oma pieni suunnitelmani, jonka toimeenpano riippuu suuressa määrin Teidän tulostanne. Voi, tulkaa, rakas poika!
Teitä tarvitseva
Jeanette.
Tohtori Deryck Brandin kirje Sisar Rosemary Graylle Castle Gleneeshiin,Pohjois-Skotlantiin.
Wimpole Streetillä.
Rakas Jeanette!Tietysti minä tulen. Lähden Eustonin asemalta perjantai-iltana. Voin olla koko lauantain ja suurimman osan sunnuntaita Gleneeshissä, mutta maanantaina minun täytyy olla ajoissa työssä.
Teen parhaani, mutta enhän minä ole mikään Mooses eikä minulla ole hänen ihmeitätekevää sauvaansa. Sitä paitsi osoittavat viimeiset tutkimukset, etteivät israelilaiset voineet kulkea meren yli siltä kohtaa kuin Te mainitsette, vaan pohjoisempaa Suolaisen meren luota; sangen vähäpätöinen sivuseikka muuten, eikä lainkaan vähennä kuvanne sattuvaisuutta, pikemmin päinvastoin, sillä pelkäänpä, että Teille, tyttö parka, on vielä paljon suolaista varalla.
Sittenkin minä olen sangen toiveikas, niin, enemmänkin kuin toiveikas — luottavainen. Usein olen viime aikoina ajatuksissani sovitellut Teihin lupausta, joka sanoo, että kaikki vaikuttaa parhaaksemme. Kuka tahansa voi saada hyvät asiat vaikuttamaan parhaaksemme, mutta taivaallinen Isä ainoastaan voi kääntää pahankin hyväksi, ja kaikki erehdyksemme, rikoksemme ja mielettömyytemme Hän kääntää parhaaksemme. Mitä monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi tämä inhimillisen elämän arvoitus käy, sitä tarpeellisempi on meille tämä selvä elämänohje: 'Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi, äläkä nojaa omaan ymmärrykseesi. Kaikilla teilläsi katso Häneen, ja hän on tasoittava polkusi.' Vanha, kulunut ja yksinkertainen ohje, mutta tosi ja siksi myös ikuinen.
Olen iloinen, että sisar Rosemary niin erinomaisesti menestyy toimessaan, ja toivon, ettei meille tule uusia odottamattomia vastuksia. Ajatelkaahan, miten kävisi Janen silloin, jos potilaamme rakastuisi somaan pikku sisar Rosemaryhin? Pelkään, että erämaa aukaisisi uumenensa ja nielaisisi hänet. Meidän täytyy koettaa estää sellaista onnettomuutta. Eikö pikku Rosemary mitenkään suostuisi tekemään hiukan virheitä puheessaan ja ääntämisessään tai tunnustamaan olevansa hiukan niinkuin ihastunut Simpsoniin?
Voi, tyttö kulta! En minä näin laskisi leikkiä, ellen aivan pian saapuisi avuksenne.
Kuinka hullua tämä on! Ja itse te olette korvaamaton! Mutta useimmat miehet ovat joko hulluja tai sokeita, yksi on sekä hullu että sokea. Luottakaa siihen, että sen kyllä hänen mieleensä taon — sekä omaksi tyydytyksekseni että hänen onnekseen — jos suinkin vain saan tilaisuuden.
Teidän alati uskollinen ystävänneDeryck Brand.
Tohtori Deryck Brand tohtori Robert Mackenzielle.
Hyvä tohtori Mackenzie!Pidättekö suotavana, että piakkoin käyn katsomassa potilastamme Gleneeshissä ja annan lausuntoni hänen nykyisestä tilastaan?
Voisin viikon lopulla päästä lähtemään sinne pohjoiseen.
Toivon, että olette tyytyväinen sairaanhoitajattareen, jonka teille lähetin.
Kunnioittaen
Deryck Brand.
Tohtori Robert Mackenzie tohtori Deryck Brandille.
Kunnioitettava tohtori Deryck!Kelpo neiti, jonka lähetitte tänne sairaanhoitajattareksi, täyttää potilaan kaikki mahdolliset vaatimukset. Ei minua enää tarvita. Eikä teitäkään — potilaan vuoksi. Mutta pidän ylen suotavana, että mitä pikimmin käytte katsomassa hoitajatarta, joka käy hoikemmaksi ja ohuemmaksi kuin oikeastaan on sopivaa hänen kokoisellensa neidille.
Jokin salainen huoli sen aivan ymmärrettävän huolen ohella, mitä tuottaa edesvastuu hoidosta tällaisessa tapauksessa, hiuduttaa hänet aivan loppuun. Ehkä hän luottaa Teihin. Hänen on vaikea täydelleen luottaa.
Teidän nöyrään palvelijaanne
Robert Mackenziehin.
Kahdeskymmenesensimmäinen luku.
Sisar Rosemary istui potilaansa kanssa Gleneeshin päivänpaisteisessa kirjastossa. Pieni pöytä oli heidän välillänsä, sillä oli kasa kirjeitä, — potilaan aamuposti — joita hoitajattaren piti avata, lukea ääneen, ojentaa hänelle, jos niiden joukossa sattui olemaan jokin, jota hän halusi kosketella tai jonka halusi pistää taskuunsa.
He istuivat lähellä ikkunaovea, joka aukeni pengermälle. Vieno tuulenhenki toi kevätkukkien tuoksua, ja aamuinen päivänpaiste tulvi sisään.
Garth, yllään valkea flanellipuku, vihreä kaulanauha ja esikolta napinreiässä, nojasi mukavasti taaksepäin tuolissaan ja nautti nopeasti elpyvin tunnoin kukkien tuoksusta ja auringonsäteiden hyväilystä.
Sisar Rosemary lopetti oman kirjeensä lukemisen, taittoi sen kokoon ja pisti taskuunsa, tuntien kiitollista helpotusta. Deryck tuli. Hän ei ollut turhaan luottanut häneen.
"Kirje joltakulta mieshenkilöltä, eikö niin, neiti Gray?" sanoi Garth aivan odottamatta.
"Aivan oikein", vastasi sisar Rosemary. "Kuinka sen tiesitte?"
"Se oli kirjoitettu ainoastaan yhdelle arkille. Tärkeitä asioita sisältävään naisen kirjeeseen olisi mennyt ainakin kaksi ellei kolmea. Ja tuossa kirjeessä oli tärkeitä asioita."
"Myöskin oikein", sanoi sisar Rosemary hymyillen. "Mutta kuinka senkin tiedätte?"
"Koska huokasitte helpotuksesta luettuanne ensimmäisen rivin ja toistamiseen, kun taitoitte sen ja panitte takaisin kuoreen."
Sisar Rosemary nauroi. "Te edistytte niin nopeaan, herra Dalmain, että kohta ei voi pitää mitään salassa teiltä. Kirje oli —."
"Ei, älkää sanoko", huudahti Garth hätäisesti ja teki torjuvan kädenliikkeen. "En minä tosiaankaan halua näyttää uteliaalta teidän yksityiseen kirjeenvaihtoonne nähden, neiti Gray. On vain niin hauskaa näyttää teille edistystänsä sellaisissa asioissa, joiden perille itse pääsee, ilman toisen huomauttamista."
"Mutta minä aioinkin kertoa sen teille joka tapauksessa", sanoi sisar Rosemary. "Kirje on tohtori Deryckiltä, ja hän sanoo siinä mm. tulevansa katsomaan teitä ensi lauantaina."
"Ah, hyvä!" sanoi Garth. "Ja minkälaisen muutoksen hän saa nähdä! Ja minä saan ilokseni kertoa sairaanhoitajattaresta, kirjurista, ääneenlukijasta ja kuvaamattoman kärsivällisestä opettajasta ja toverista, jonka hän minulle toimitti." Sitten hän äkkiä levottomana lisäsi: "Eihän hän vain tule viemään teitä pois täältä?"
"Ei", sanoi sisar Rosemary, "ei vielä. Mutta, herra Dalmain, tahtoisin kysyä teiltä, ettekö tule neljääkymmentäkahdeksaa tuntia toimeen ilman minua, tohtori Brandin käynti tarjoaa niin sopivan tilaisuuden. Minun olisi helpompi jättää teidät, kun tietäisin hänen olevan teidän seurassanne. Jos saan lähteä loppuviikosta, perjantai-iltana, voisin palata aikaisin maanantaiaamuna, niin että ennättäisin kyllä hyvin avaamaan aamupostin. Tohtori Brand kyllä lukee lauantain ja sunnuntain. — Tottakin, minä unohdin, eihän sunnuntaina tule mitään postia. Ei minulta siis jäisi kuin yksi posti; ja muuten hän korvaa kyllä joka suhteessa minun poissaoloni."
"No niin", sanoi Garth koettaen estää tyytymättömyyttänsä näkymästä. "Olisin suonut meidän kolmisin yhdessä puhelevan. Mutta eihän ole ihmeellistä, että te haluatte vähän vapautta. Lähdettekö kauaksi?"
"En, tänne lähelle tuttavien luo. Mutta nyt kai haluatte kuulla kirjeenne?"
"Kyllä", vastasi Garth ojentaen kättään. "Odottakaahan hiukan. Siellä on jokin sanomalehti joukossa. Tunnen painomusteen hajun. En minä sitä huoli. Mutta olkaa hyvä ja antakaa kirjeet."
Sisar Rosemary otti sanomalehden erilleen. Sitten hän työnsi kirjekasaa, kunnes se sattui Garthin käteen.
Garth otti sen. "Paljonhan niitä on!" virkkoi hän hymyillen hyvillään jo ennakolta. "Sen minä sanon, neiti Gray, että jos te otatte oppia, niinkuin teidän pitäisi, näin monien, kirjoitustavaltaan sekä mahdollisten että mahdottomien kirjeiden lukemisesta, niin pystytte piakkoin toimittamaan melko ymmärrettävän 'Täydellisen kirjeiden kirjoitusoppaan'. Muistatteko rouva Parker Bangsin osanottokirjettä? Silloin me taisimme ensi kerran oikein makeasti nauraa yhdessä. Hyväntahtoinen olento! Mutta ei hänen olisi pitänyt mainita mitään sokeasta Bartimaeuksesta, joka sukelsi seitsemän kertaa Siloamin lammikkoon. On aina viisainta välttää lainauksia vanhoista kirjoista, eritoten Raamatusta, ellei osaa niitä ihan viidellä sormellaan. Nyt —." Garth vaikeni.
Hän oli koetellut kirjeitä, toista toisensa jälkeen, tarkasti sormeillen jokaista, ennen kuin laski sen pöydälle viereensä. Hän oli juuri ottanut erään, joka oli kirjoitettu ulkomaiselle paperille ja sinetöity. Hän pysähtyi kesken lauseensa, piteli hetkisen ääneti kirjettä ja tunnusteli sitten sinettiä sormillaan.
Sisar Rosemary tarkasti häntä levottomana. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta kotvan päästä hän pani pois kirjeen ja otti seuraavan. Mutta kun hän työnsi kirjekasan takaisin sisarelle, pisti hän sinetöidyn kirjeen alimmaiseksi, niin että sisar joutui lukemaan sen viimeiseksi kaikista.
Sitten alkoi tavallinen meno. Garth sytytti savukkeen — ensimmäisiä asioita, joita hän oli oppinut toimittamaan omin neuvoin — ja poltteli tyytyväisenä, asetti tuhkakupin huolellisesti paikoilleen ja varisti, melkein erehtymättä, tuhkan oikeaan aikaan ja paikkaan.
Sisar Rosemary otti ensimmäisen kirjeen, luki postileiman ja selitti, minkälaista käsialaa oli kuorella. Garth arvioi, keneltä kirje oli, ja tuli kovin hyvilleen, jos oli arvannut oikein. Tänään niitä oli yhdeksän, 'hyvin erilaisia sisällöltään — muutamia miesystäviltä, pari herttaisilta naisilta, jotka selittivät mielellään tulevansa häntä tervehtimään niin pian kuin hän vain halusi vieraita, yksi eräästä sokeainlaitoksesta, jolle pyydettiin kannatusta, lyhyt ilmoitus tohtori Deryckiltä hänen tulostansa ja kaulanauhalasku eräästä liikkeestä Bond Streetiltä.
Sisar Rosemary Grayn sormet vapisivat, kun hän pani kahdeksatta kirjettä takaisin koteloon. Kasan viimeinen oli pöydällä. Kun hän otti sen, heitti Garth yhtäkkiä nopeasti savukkeenpätkän ulos ikkunasta ja heittäysi takanojaan, varjostaen käsillä kasvojaan.
"Heitinkö oikeaan, sisar?" kysyi hän.
Tämä kumartui katsomaan ja näki ohuen savuviirun nousevan sannoitukselta.
"Aivan oikeaan", sanoi hän. "Herra Dalmain, tässä kirjeessä on egyptiläinen postimerkki ja se on leimattu Kairossa. Se on suljettu punaisella lakalla ja sinetissä on töyhtökypärä, silmikko suljettuna."
"Entä käsiala?" kysyi Garth välinpitämättömästi ja perin levollisesti.
"Se on jokseenkin varmaa ja hyvin selvää, ilman minkäänlaisia kiemuroita ja koukeroita. Se on kirjoitettu paksulla terällä."
"Olkaa hyvä ja avatkaa se, sisar, ja sanokaa minulle kirjoittajan nimi, ennen kuin luette sen."
Sisar Rosemarylla oli vastusta kurkustansa, joka uhkasi tukahduttaa hänen äänensä. Hän avasi kirjeen, silmäsi viimeiselle sivulle ja löysi nimikirjoituksen.
"Alla on Jane Champion, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary.
"Olkaa hyvä ja lukekaa se", sanoi Garth tyynesti. Ja sisar Rosemary aloitti:
"Hyvä Dal!Mitä minävoinkirjoittaa? Jos olisin luonanne, olisi minulla paljon puhumista Teille, mutta kirjoittaminen on niin vaikeata, niin, aivan mahdotonta.
Tiedän, että sellainen sallimus on kovempaa Teille kuin kenellekään meistä, mutta Te kestätte sen myös uljaammin kuin ainoakaan meistä olisi kestänyt, ja siksi on elämä Teistä vielä kerran tuntuva ihanaltakin, ja saattepa sen ihanuuden selviämään vielä muillekin. En itsekään sitä ymmärtänyt, ennen kuin vasta silloin kesällä Overdenessä ja Shenstonessa, kun Te opetitte minut kauneutta tajuamaan. Sittemmin sekä auringon noustessa että laskiessa, Atlantin sinivihreillä aalloilla, vuorten purppurahohteessa, Niagaran pärskeissä, kirsikkakukkaisessa Japanissa, Egyptin kultaisilla aavikoilla ajattelin Teitä, ja niiden kauneus selvisi minulle paremmin juuri Teidän avullanne. Voi, Dal, tahtoisin mielelläni tulla kertomaan teille niistä kaikista ja saada Teidät näkemään ne kaikki minun silmäini välityksellä, ja Te avartaisitte minun ahdasta ymmärtämystäni ja näyttäisitte ne minulle uudestaan entistä ihanampina.
Kuulin, ettette ota vastaan vieraita, mutta ettekö voisi tehdä yhtä ainoata poikkeusta ja sallia minun tulla?
Olin suuren pyramidin luona, kun sain tiedon. Istuin pylväskatoksessa päivällisen jälkeen. Kuunvalo herätti muistoja. Olin vastikään päättänyt luopua Niilinmatkasta, palata suoraapäätä kotiin ja kirjoittaa Teille sekä pyytää Teitä käymään luonani, kun kenraali Loraine ilmestyi pylväskatokseen tuoden englantilaisia lehtiä ja kirjeen Myralta — ja niin sain tietää.
Olisitteko tullut, Garth?
Ja nyt, ystäväni, kun Te ette voi tulla minun luokseni, enkö minä saa tulla Teidän luoksenne? Jos Te vain sanotte: 'Tulkaa!', niin minä tulen, missä maailman ääressä lienenkin, kun viesti minut saavuttaa. Älkää välittäkö tämän egyptiläisestä leimasta. En ole enää siellä, kun tämä Teille luetaan. Lähettäkää vastauksenne tätini Lontoon-asuntoon. Kaikki kirjeeni menevät sinne ja osoitetaan avaamatta minulle.
Sallikaa minun tulla. Ja voi, uskokaa, että minä tunnen, kuinka raskasta Teidän on. Mutta Jumala voi 'kirkastaa'. Ja uskokaa, että täydellisemmin kuin sanoin voin ilmaista, olen
TeidänJane Champion."
Garth otti käden kasvoiltansa.
"Ellette ole väsynyt, neiti Gray, kun olette lukenut jo niin monta kirjettä, sanelisin mielelläni heti vastauksen, niin kauan kuin se on vereksenä mielessäni. Onko teillä paperia siinä? Kiitos! Voimmeko aloittaa? — Hyvä neiti Champion… Tulin syvästi liikuttuneeksi Teidän ystävällisestä, osaaottavasta kirjeestänne… Oli erityisen ystävällistä, että kirjoititte minulle niin kaukaa, vaikka siellä tietysti on paljon kaikenlaista, mikä helposti voisi vieroittaa Teidät kotoisista ystävistänne."
Pitkä pysähdys. Sisar Rosemary odotti, kynä kädessä, ja toivoi, että hänen sydämensä tykintä kuului vain hänen omiin korviinsa eikä toiselle puolelle pientä pöytää.
"Olen iloinen, että Te ette luopunut Niilinmatkasta, mutta —."
Aikainen mehiläinen lensi hyasinttimaasta ja surisi ikkunaruudulla.Muuten oli huoneessa aivan hiljaista.
"— mutta, jos Te olisitte kutsunut minua, olisin tietysti tullut."
Mehiläinen hyrräsi kiukkuisena ylös ja alas ikkunaa useita minuutteja, sitten se löysi avonaisen ruudun ja lentää surahti iloisena päivänpaisteeseen.
Huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, kunnes Garth sen keskeytti ruveten hiljaisella äänellä jatkamaan sanelua.
"Olette myös ylen ystävällinen, kun tahdotte tulla minua katsomaan, mutta —"
Sisar Rosemaryn kynä putosi. "Herra Dalmain", sanoi hän, "sallikaa hänen tulla."
Garth käänsi häneen kasvonsa, jotka olivat täynnä hämmästystä.
"Minä en tahdo", sanoi hän tinkimättömän ratkaisevasti.
"Mutta ajatelkaa, kuinka kovalta mahtaisi tuntua kenelle tahansa, kun haluaisi olla jonkun — jonkun kärsivän ystävän luona, eikä tämä sallisi edes hänen tulla."
"Hänen harvinainen hyväsydämisyytensä kehoittaa häntä tulemaan, neiti Gray. Me olemme kauan olleet hyviä ystäviä ja tovereita. Häneen koskisi liiaksi, kun hän näkisi minut tällaisena."
"Ei hän niin ajattele", puolusti sisar Rosemary. "Voi, ettekö te osaa lukea rivien välistä? Vai tarvitaanko naisen sydän ymmärtämään naisen kirjettä? Luinko sen huonosti? Luenko vielä kerran?"
Garthin kasvot kuvastivat todellista suuttumusta. Hän puhui hillityn tuimasti, ja suorat tummat kulmakarvat olivat rypyssä.
"Te luitte sen vallan hyvin", sanoi hän, "mutta ette tee oikein väittäessänne vastaan. Minun täytyy mieltäni myöten saada kirjurilleni sanella kirjeeni, tarvitsematta selitellä niitä."
"Suokaa anteeksi, herra", sanoi sisar Rosemary nöyrästi.
"Tein pahasti." Garth ojensi kätensä pöydän yli ja piti sitä siinä hetkisen, mutta toista kättä ei laskettu siihen.
"Älkää olko tietävinänne", sanoi hän hymyillen voittavaa hymyänsä, "te minun hyvä pikku holhoojani ja hoivaajani. Te voitte useimmissa tapauksissa ohjata minua, mutta ette tässä. Lopettakaamme nyt siis kirje. Mihin jäimmekään? — Niin — tulla minua katsomaan. Panitteko ylen ystävällinen vai kovin ystävällinen?"
"Ylen ystävällinen", vastasi sisar Rosemary murtunein äänin.
"Hyvä on, sillä se on tottakin ylen ystävällistä. Ainoastaan hän ja minä käsitämme, kuinka ylenmäärin ystävällistä. Mutta jatketaan — —. Mutta en ota vastaan ketään vieraita enkä kaipaakaan niitä, ennen kuin pääsen sen verran uusien olosuhteitteni herraksi, ettei painisillaoloni niiden kanssa tunnu kiusalliselta muista ihmisistä. Täällä Gleneeshissä, aivan eristettynä, opettelen kesän kuluessa vähä vähältä elämään tätä uutta elämääni. Olen varma, että ystäväni pitävät arvossa tätä toivomustani. Minun luonani on nyt eräs, joka yli toiveiden kärsivällisesti auttaa minua — odottakaa!" huudahti Garth äkkiä. "Ei niin. Hän voisi luulla — voisi käsittää väärin. Joko aloitte kirjoittaa sitä? Ette? Mikä oli viimeinen sana? 'Toivomustani'! Jaha. Aivan niin. Piste 'toivomustani' sanan jälkeen. Odottakaa, kun vähän mietin."
Garth painoi kasvot käsiinsä ja istut pitkän aikaa mietteisiinsä vaipuneena.
Sisar Rosemary odotti. Oikea käsi piteli kynää paperin kohdalla. Vasemmalla hän painoi sydäntään. Hänen silmänsä tähystivät tummaa, kumartunutta päätä, katseessa sanoin selittämätöntä kaihoa ja kiihkeätä hellyyttä.
Vihdoin Garth kohotti kasvonsa. "Vilpittömästi kunnioittaen TeidänGarth Dalmain", sanoi hän. Ja ääneti sisar Rosemary kirjoitti niin.
Kahdeskymmenestoinen luku.
Ahdistavan hiljaisuuden, mikä vallitsi kirjeen sulkemisen ja osoitteen kirjoittamisen jälkeen, keskeytti tohtori Robin iloisa ääni.
"Kumpi on tänään potilaana? Neitikö vai herra? Ahaa, ei kumpikaan, nähdäkseni. Molemmat näyttävät itse terveydeltä ja saavat tohtorin ymmälle. Ulkona kevät, sisällä kesä", jatkoi tohtori iloista puheluaan ihmetellen, miksi kummankin kasvot olivat kalpeat ja hämmennyksissä ja miksi ilmassa oli kärsiväin sydänten tuntua. "Flanellipuku tuo mieleen vene- ja muut huviretket, ja mitä näen, sisar Gray on luopunut merinostansa ja ottanut sievän sinisen pesupukunsa. Onhan se paljon pukevampi, ehdottomasti, mutta älkää kylmetyttäkö itseänne ja pitäkää kaikella muotoa huolta ruokahalustanne. Tässä ilmastossa ihmisen täytyy syödä kovasti, mutta teidän painonne on ilmeisesti vähentynyt viime aikoina. Emme me saa sentään pyrkiäliiaksikeijukaiskevyeen kokoon!"
"Miksi te aina ärsytätte neiti Grayta hänen pienuudellaan, tohtori Rob?" kysyi Garth melkein suuttuneesti. "Ei suinkaan siinä mitään pahaa ole, että on pienikasvuinen."
"Voinhan minä ärsytellä häntä hänen suuruudellaan, jos niin haluatte", sanoi tohtori Rob pikkuviekkaasti vilkuttaen silmää hoitajattarelle, joka todella kookkaana seisoi ikkunan luona ja kylmänmoittivasti katsoi takaisin häneen.
"Soisin, ettei minkäänmoisia vihjauksia tehtäisi hänen ulkomuodostaan", virkkoi Garth lyhyesti, ja lisäsi sitten ystävällisemmin: "Näettehän, minulle hän on ääni — ystävällinen, ohjaava ääni. Aluksi koetin mielessäni muodostaa kuvaa hänestä, hämärää tietysti, mutta nykyään tyydyn siihen, mitätiedänhänestä, ja annan olla kuvittelematta, mitä en tiedä. Ettekö ole huomannut — että hän on ainoa — lukuunottamatta kamalaa Johnsonia, joka kuuluu siihen painajaisaikaan, mikä jo onneksi on minulta unohtumaisillaan — niin, hän on ainoa, joka nyt on ollut luonani, mutta jota en ollut nähnyt ennen sokeuttani; ainoa kuulemani ääni, jota en mielessäni ole voinut liittää mihinkään kasvoihin enkä vartaloon. Ajan kuluessa niiden luku tietysti kasvaa. Mutta nyt hän on siinä suhteessa ainoa."
Tämän selityksen aikana tohtori Robin terävät silmät kiertelivät pitkin huonetta etsien jotakin tarkemman tutkimisen arvoista. Yhtäkkiä ne keksivät tuon ulkomaisen kirjeen aivan vierestä pöydältä.
"Kas!" virkkoi hän. "Pyramideja? Egyptiläinen postimerkki? Sepä mielenkiintoista. Onko teillä siellä tuttuja, herra Dalmain?"
"Kirje on Kairosta", vastasi Garth, "mutta luulen, että neiti Champion tällä haavaa on jo lähtenyt Syyriaan."
Tohtori Rob hypisteli viiksiään ja tuijotti kirjeeseen miettiväisenä. "Champion?" kertasi hän. "Champion? Se on harvinainen nimi. Ettehän vain, sattumoisin, ole kirjeenvaihdossa jalosukuisen neiti Janen kanssa?"
"Miksen, kirje on juuri häneltä", vastasi Garth hämmästyneenä."Tunnetteko hänet?" Hänen äänensä värähteli tuntuvasti.
"Tunnen", vastasi tohtori Rob hitaanmietteliäästi. "Tunnen kasvot ja tunnen äänen; tunnen hyvin muutenkin ulkomuodolta ja koko lailla luonnettakin. Olen tuntenut hänet täällä kotona ja olen tuntenut hänet vieraalla maalla. Olen nähnyt hänet verisen taistelun tuoksinassa, ja siitä näystä kai harva hänen miestuttavansa voi kerskua. Mutta tuntematonta ihan kerrassaan oli minulle hänen käsialansa aina tähän hetkeen saakka. Saanko katsella tätä kuorta?" Hän kääntyi ikkunaan päin — niin, tuo pieni, piittaamaton skottilainen teki kysymyksensä sisar Rosemarylle. Mutta hänen kysyvä katseensa kohtasi vain leveän sinisen selän. Sisar Rosemary tutki maisemaa. Tohtori kääntyi siis takaisin Garthiin päin, joka kaikesta päättäen oli jo antanut suostumusmerkin ja jonka kasvoista selvästi luki, että hän toivoi saavansa kuulla lisää, mutta myös, että hänestä oli perin vastenmielistä pyytää sitä.
Tohtori Mackenzie otti kirjekuoren ja tarkasti sitä.
"Jaha", virkkoi hän viimein, "se muistuttaa häntä — on selvää, varmaa ja oikoista; tietää, mitä tahtoo sanoa, ja sanoo sen; ei turhia mutkistele. Voi, hyvä mies, hän on suurenmoinen nainen, ja jos jalosukuinen Jane on ystävänne, vähänpä te muita tarvitsettekaan."
Helakka puna kohosi Garthin painuneille poskille.
Hän oli pimeyteensä kovin kiihkeästi halunnut edes pienintä tietoa Janesta, siitä valoisasta maailmasta, missä hän liikkui. Hänestä oli tuntunut niin toivottomalta, ettei hänellä ollut minkäänlaista mahdollisuutta kuulla hänestä mitään. Ja nyt, jos hän vain olisi sen tiennyt, olisi vanha Robbie kaiken aikaa voinut kertoa hänestä. Hänen oli täytynyt kysellä Brandilta varovaisesti, jottei paljastaisi omaansa ja Janen salaisuutta, mutta tohtori Robin ja sisar Grayn suhteen ei sellainen varovaisuus ollut tarpeen. Hän saattoi huoleti säilyttää salaisuutensa ja kuitenkin kuunnella ja puhella.
"Missä — milloinka?" kysyi Garth.
"Minä kyllä kerron teille missä ja milloin", vastasi tohtori Rob, "jos teitä näin leppoisena kevätaamuna haluttaa kuulla sotatarinoita."
Garth ihan paloi halusta. "Onko teillä tuolia, tohtori?" kysyi hän. "Ja onko neiti Graylla tuolia?"
"Ei, ei minulla ole tuolia", virkkoi tohtori Rob, "sillä minä aion oikein perinpohjin nauttia omasta kaunopuheisuudestani, ja silloin minulla on tapana seisoa. Sisar Graylla ei ole tuolia, sillä hän seisoo ikkunan edessä hartaana maisemaa ihailemassa. Hän on aivan ilmeisesti unohtanut sekä teidät että minut. Sangen harvoinhan te tapaatte naisen, joka kiinnostuneena kuuntelee toisesta naisesta kerrottavan. Mutta nojatkaa tuolinne selkämystään, poikaseni, ja sytyttäkää savuke. On ihan ihmeellistä nähdä, kuinka se teiltä jo käy, ja onhan se paljon hauskempaakin kuin teidän seinänkourimisenne. Eikö vain? Mistä kaikesta meidän onkaan kiittäminen erästä neitiä, joka nyt ei välitä meistä vähääkään, tarkastelee mieluummin näköaloja! No, eihän minussa, herra paratkoon, paljon katsottavaa olekaan, ja teitä hän saa katsella pitkin päivää. Mutta näitä kannattaa polttaa! Mitä nämä ovat? 'Zenithiä'? Ahaa, ja 'Marcovitchiä'. Jaa, jaa, parempia ette juuri saa, poltatte niitä sitten seurusteluhuoneessa tai puutarhassa. Haju ei erotu kukkain tuoksusta. Nojatkaa taaksepäin ja nauttikaa, sillä aikaa kuin minä haistelen ruudinsavua. Sillä tahdon kertoa, missä ensi kerran näin jalosukuisen Janen. Kaukana Etelä-Afrikassa, keskellä buurisodan tuoksinaa. Minä olin vapaaehtoisena haavainhoitoa oppimassa. Hän oli siellä sairaanhoitajattarena ja olikin vasta hoitaja, voitte uskoa. Eikä niitä semmoisia, jotka pitsinenäliinoja hajuvedessä viruttelivat, kauniita naamoja pesivät, kun käskyläiset ne ensin olivat puhdistaneet, keskustelivat viehkeästi miesten kanssa, jotka olivat jo paranemaisillaan, mutta pakenivat kauhuissaan kuolemaisillaan olevien luota. Ei, hän ei ollut sitä lajia, eikä hän semmoisia suvainnut osastollaankaan; sillä neiti Champion oli osastonhoitaja, ja minä voin vakuuttaa, että hänen alaisensa olivat työssä kiinni. Hän teki työtä kymmenen edestä ja tahtoi muita tekemään samoin. Sekä lääkärit että käskyläiset jumaloivat häntä. Häntä nimitettiin yleisesti 'jalosukuiseksi Janeksi'. Entä ne haavoittuneet sotilaat sitten! Monen moni nuorukainen siellä, kaukana kodista ja ystävistä, kuoli hymy huulilla, tuntien äidin ja kodin läheisyyttä, kun jalosukuisen Janen käsivarsi oli kiertyneenä hänen ympärilleen ja hänen kuoleva päänsä sai levätä tämän naisellista rintaa vasten. Ja hänen äänensä, kun hän puhui heille? En, — sitä en ikinä unohda. Kuulla, kuinka hän pani kiirettä naisille ja jakeli käskyjä miehille ja kääntyi samassa puhelemaan jollekulle sairaalle Tommylle, niinkuin tämän äiti tai morsian varmaan toivoi puhuttavan hänelle, kas se oli sellaista ripeyden opetusta, että minulle on siitä hyötyä vielä tänä päivänä. Ja kyllä hänen voimakas, rakastava sydämensä mahtoi sentään usein olla tuskasta pakahtumaisillaan; mutta aina hän oli uljas ja iloinen. Kerran hän sentään murtui. Hän oli tehnyt kaikkensa pelastaakseen erään nuorukaisen — lienee ollut nuorin kaikista. Hän oli pidellyt kiinni häntä leikattaessa, sillä leikkaus oli ollut ainoa pelastuksen toive, ja kun ei siitä ollut mitään apua ja sairas makasi tajuttomana nojaten häneen, lannistui hän ja sanoi: 'Voi, tohtori, tohtori, hänhän on vasta nuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin ja kuolla tällä tavalla!' ja hän sulki hänet kiinteämmin syliinsä ja itki häntä, niinkuin äitikin varmaan olisi itkenyt. Lääkäri itse kertoi minulle siitä. Hän sanoi, että kovettuneimmatkin mielet teltassa pehmenivät ja tulivat liikuttuneiksi. Mutta se olikin ainoa kerta, jolloin jalosukuinen Jane masentui."
Garth varjosti kasvojansa kädellään. Hänen puoliksipoltettu savukkeensa putosi hänen huomaamattaan lattialle. Käsi, jossa se oli ollut, tarrasi tiukasti polveen kiinni. Tohtori Rob noukkasi savukkeen lattialta ja hankasi huolellisesti kärventynyttä maton kohtaa jalallaan. Hän katsahti ikkunaan päin. Sisar Rosemary oli kääntynyt ja nojasi ikkunapieleen. Hän ei katsonut tohtoriin, vaan piti tuskallisen hätäisenä silmällä Garthia.
"Satuin usein ja eri tilaisuuksissa hänen tielleen", jatkoi tohtori Rob, "mutta emme olleet samassa osastossa, niin että hän ainoastaan kerran puhui minulle. Olin ratsastanut kaupunkiin hakemaan pääsairaalasta lisää kloroformia sinne, missä väliaikaisesti annoimme ensi apua suoraan taistelukentältä tuoduille pahimmin haavoittuneille. Sillä aikaa kuin sitä haettiin, kiersin ympäri salia ja näin eräässä nurkassa neiti Championin polvillaan erään miehen vieressä, jonka viime hetki näytti olevan sangen lähellä, puhellen hänelle lempeästi ja koettaen samalla lievittää hänen kärsimyksiänsä. Yhtäkkiä kuului rysähdys — korviasärkevä rysähdys — ja vielä toinen rysähdys, ja neiti Champion sekä hänen potilaansa joutuivat tomun ja pirstaleiden peittoon. Buurien kranaatti puhkaisi katon juuri heidän päänsä päältä. Mies nousi istumaan huutaen henkensä takaa. Mies parka, eihän häntä sovi moittia, hän oli kuolemaisillaan ja morfiinista höperryksissä. Mutta jalosukuinen Jane ei hievahtanutkaan. 'Pankaa maata, hyvä ystävä', sanoi hän, 'ja pysykää aivan hiljaa.' 'Ei täällä', vaikeroi mies. 'Kuinka vain', sanoi jalosukuinen Jane, 'me muutamme teidät sitten heti.' Hän kääntyi ja näki minut. Minulla oli mitä kurjin khaki, semmoinen lyhyt likaisenharmaa kersantinnuttu, jonka olin siepannut ylleni teltasta lähtiessäni, ja surkeannäköisiksi olivat käyneet sodassa muutkin vaatteeni. Olin myös tullut aikalailla pölyiseksi ratsastaessani. 'Kuulkaahan kersantti', sanoi hän, 'tulkaa kanssani nostamaan tätä miesrukkaa. En minä voi jättää häntä nyt tänne. Sen enempää ei Jane virkkanut, vaikka kranaatti oli vastikään lentänyt hänen päänsä päällitse vain muutaman jalan päästä. Ihmettelettekö sitten, että miehet häntä jumaloivat? Hän asetti kätensä hartioitten alle ja viittasi minua kietomaan käteni polvien alitse, ja yhdessä me kannoimme miehen salista pois pieneen käytävään, sitten tulimme pieneen, rauhalliseen huoneeseen, jossa oli mukava vuode ja valokuvia ja kirjoja eräällä pöydäntapaisella. Jane sanoi: 'Tänne, olkaa hyvä', ja me panimme miehen vuoteelle. 'Kenen se on?' kysyin. Hän katsoi minuun pitkään, mutta kun huomasi, että olin outo, vastasi hän ystävällisesti: 'Minun.' Ja huomattuaan, että mies kantaessamme oli mennyt tainnoksiin, lisäsi hän: 'Ei hän enää, poika rukka, vuodetta kaipaa, kun minä puolestani tarvitsen.' Ne vasta hermot olivat! — Se olikin ainoa kerta, jolloin siellä puhuin jalosukuisen Janen kanssa. Pian sen jälkeen sain kylikseni ja palasin kotiin!"
Garth kohotti päätään. "Ettekö tavannut häntä milloinkaan kotimaassa?" kysyi hän.
"Tapasin", vastasi tohtori Rob. "Mutta ei hän muistanut minua. Ei rahtustakaan. Enkä sitä voinut toivoakaan. Siellä minulla oli parta, ei ollut aikaa ajella; ja nuttuni ilmoitti minut kersantiksi eikä miksikään lääkäriksi. Ei ollut hänen syynsä, ettei hän otaksunut tapaavansa rintamatoveria keskellä — Lontoon sydäntä", lopetti tohtori Rob välinpitämättömästi lauseensa. "Kas niin, minä olenkin jo venyttänyt juttua niin pitkälle, että täytyy lähteä teidän puutarhurinne tuvalle katsomaan hänen kelpo vaimoansa, joka sai tässä, kuten hän liikuttavasti sanoo, 'vähän perheen lisää'. Minun mielestäni 'vähennys' olisi sopinut paremmin sen talon oloihin. Mutta ensin minun on mentävä puhuttelemaan Margery emäntää ruokasaliin. Hän on kovin huolissaan, 'kun ei saa alas liikkiötä!' Hän sanoo, että se karkaa hartioitten väliin. Niin suuri harha liikkiön tavalliselta tieltä vaatii epäilemättä tarkkaa tutkimista. Teidän luvallanne soitan siis tuota kelpo rouvaa."
"Älkää ihan vielä, tohtori", virkkoi rauhallinen ääni ikkunan luota. "Haluaisin puhella kanssanne ruokasalissa ja tulen heti sinne. Ja sillä aikaa kun te tutkitte Margeryä, juoksen hakemaan hattuni ja tulen kanssanne vähän matkaa metsän halki, jos herra Dalmain suostuu olemaan tunnin verran yksinään."
Kun Jane tuli ruokasaliin, seisoi tohtori Robert Mackenzie roihumatolla napoleonimaisessa asennossaan, aivan samoin kuin silloin aamulla heidän siellä ensi kertaa tavatessaankin. Hän katsahti epävarmana ylöspäin, kun jalosukuinen Jane astui sisään.
"No?" virkkoi hän. "Nyt kai saan kuulla kunniani?" Jane meni suoraan hänen luokseen, molemmat kädet ojennettuina. "Voi, kersantti!" virkkoi hän. "Te vanha, kultainen, uskollinen kersantti! Katsokaa, semmoista se on, kun käy toisen miehen vaatteissa. Ja minä olen pulassa, kun käytän toisen naisen nimeä. Te siis tiesitte koko ajan, kuka minä olin, heti ensi hetkestä, kun astuin huoneeseen?"
"Ensi hetkestä, kun astuitte huoneeseen", myönsi tohtori Rob.
"Miksette sanonut sitä?" kysyi Jane.
"No, sen tähden, että ajattelin teillä olevan omat syynne esiintyä 'sisar Rosemary Grayna', eikä sitä paitsi kuulunut minun tehtäviini ottaa selkoa, oliko teillä oikea nimi."
"Voi teitä, rakas tohtori!" sanoi Jane. "Onkohan ikinä ketään niin terävää, niin viisasta ja hämmästyttävän kaukonäköistä miestä seisonut kahdella jalalla roihumatolla kuin te olette! Ja kun minä muistan, kuinka te sanoitte: 'Jaha, te olette siis jo saapunut, sisar Gray?' ja te olisitte voinut sanoa: 'Hyvää päivää, neiti Champion. Mikä teidät tänne tuo ja vielä vierasta nimeä käyttäen?'"
"Olisinhan minä voinut niin sanoa", myönteli tohtori Rob miettiväisenä, "mutta onneksi en niin tehnyt."
"Mutta sanokaa", sanoi Jane, "miksi nyt puhuitte?"
Tohtori Rob laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Ystäväni, olen vanha mies ja ikäni kaiken olen koettanut päästä asioista tolkulle kenenkään niitä kertomatta minulle. Te olette elänyt jännityksessä, pitkäaikaisessa jännityksessä, milloin kovemmassa, milloin lievemmässä, mutta ei se milloinkaan ole ollut lauenneena — sellaista ei moni nainen olisi kestänyt. Teidänhän oli näyteltävä meille kaikille, ei ainoastaan hänelle. Minä käsitän, että jos tätä jatkuisi, teidän täytyi saada helpotusta uskomalla salaisuutenne jollekulle — jollekulle, jonka seurassa aina silloin tällöin saisitte olla oma itsenne. Ja kun sain selville, että olitte kirjoittanut hänelle täältä, lähettäen kirjeen Kairoon postiin pantavaksi (kuinka naisten tapaista: siivilöidä hyttysiä, vaikka on niellyt moisen kamelin) päivä päivältä odottaen sen paluuta, ja kun teidän sitten oli pakko itse lukea se hänelle, hänen sanelunsa mukaan kirjoittaa vastaus, jonka minä teidän kummankin ilmeestä luin sisältäneen kiellon teidän pyyntöönne saada tulla katsomaan häntä, niin minusta oli jo aika, jolloin teidät oli saatava huomaamaan, että kyllä vallan hyvin voitte luottaa vanhaan jöröjukkaan, joka, samoin kuin kaikki muutkin miehet, jotka Etelä-Afrikassa oppivat tuntemaan teidät, ilomielin antaisi oikean kätensä jalosukuisen Janen puolesta."
Jane katsoi häneen silmät tulvillaan kiitollisuutta. Sinä hetkenä hän ei kyennyt puhumaan.
"Mutta, ystäväni, sanokaa minulle", virkkoi tohtori, "sanokaa minulle, jos voitte, miksi poika noin ehdottomasti työntää luotaan sellaisen hyvän, joka, jos hän sen saisi, merkitsisi hänelle jotakin niin suurta, ihanaa ja lohdullista?"
"Voi, tohtori", sanoi Jane, "syynä on surullinen tarina epäilystä ja erehdyksestä, ja epäilyyn ja erehdykseen olin minä, onneton, syypää. Mutta sillä aikaa kun te tutkitte Margerya, laitan itseni kuntoon ja sitten metsän läpi kulkiessamme koetan kertoa teille, mikä se surullinen asia oli, joka tuli meidän välillemme ja erotti meidät niin kauaksi toisistamme. Teidän viisaat neuvonne ehkä auttavat minua, ja tarkkana ihmisten ja ihmissydänten tuntijana löydätte kenties jonkinlaisen pelastustien, sillä me olemme todellakin ahdistettuina Migdolin ja meren väliin."
Kun Jane meni hallin läpi ja oli juuri nousemaisillaan portaita, vilkaisi hän kirjaston suljettuun oveen. Hänet valtasi äkkiä pelko, että tohtori Robin kertomuksen kuunteleminen oli ollut liikaa Garthille. Kukaan muu ei voinut tietää, mitä muistoja hänessä heräsi, kun niin elävästi kerrottiin kuolevista sotureista, joitten päät lepäsivät hänen povellansa, ja kun sanat niin oudosti sattuivat olemaan samat: "Vasta nuori poika ja hänen täytyy kärsiä näin." Hän ei voinut lähteä saamatta varmasti tietää, että Garth voi hyvin ja oli rauhallinen. Ja kuitenkin hän vaistomaisesti pelkäsi häiritsevänsä, jos menisi sisälle nyt, kun Garth otaksui tunnin ajaksi jääneensä yksikseen.
Silloin Jane ahdistuksissaan teki, mitä ei ollut ennen tehnyt. Hän avasi hiljaa pääoven, kiersi rakennuksen ympäri pengermälle ja kun tuli lähelle avonaista kirjaston ikkunaa, astui nurmikolle ja niin aivan kuulumattomasti ikkunan taakse. Hän ei ollut milloinkaan ennen yllättänyt Garthia, sillä hän tiesi, että jo pelkkä ajatuskin siitä, että joku siten voisi tunkeutua hänen asioihinsa, suututti ja peloitti Garthia.
Mutta nyt — vain tämän kerran.
Jane kurkisti sisään ikkunasta.
Garth istui sivuittain tuolilla, kyynärpäät pöydällä ja kasvot käsiin painuneina. Hän voihki niinkuin Jane oli joskus kuullut sotilasten tekevän tuskallisten leikkausten jälkeen, jotka he äännähtämättä kestivät, kunnes pahin oli ohi. Garth valitti tuskissansa:"Oi, minun vaimoni — vaimoni — minun vaimoni!"
Jane hiipi tiehensä. Miten se tapahtui, ei hän ikinä itsekään tajunnut. Jokin vaisto sanoi hänelle, että jos hän nyt, Garthin heikkona hetkenä, kun tohtori Robin kertomus oli järkyttänyt ja masentanut häntä, ilmaisisi itsensä, olisi kaikki hukassa. "Jos panette arvoa omalle ja hänen mahdolliselle onnellensa", soivat alati varoittavina hänen korvissaan Deryckin sanat. Tyynten, vakavien ajatusten saadessa sijaa tämän myrskyn jälkeen oli Garthissa lopulta kaipuu pääsevä voitolle. Kirje, jota ei vielä ollut pantu postiin, kirjoitettaisiin uudestansa. Garth sanoisi: 'Tulkaa! ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäisi hän Garthin sylissä.
Siksi riensi Jane hiljaa pois.
Kun hän tunnin päästä palasi, oltuaan kävelyllä tohtori Robin kanssa, sydän täynnä iloista odotusta, seisoi Garth ikkunan edessä kuunnellen lukemattomia ääniä, joita opetteli erottamaan. Hän näytti niin sorjalta ja kookkaalta ja suoralta valkeassa puvussaan, molemmat kädet pistettyinä syvälle takin taskuihin, että Janesta tuntui, kun Garth hänen lähelle tullessansa kääntyi, ikään kuin säteilevien silmäin olisitäytynytolla ennallaan.
"Oliko kaunista metsässä?" kysyi Garth. "Simpson saa viedä minut sinne sitten, kun olemme syöneet. Mutta onkohan meillä vielä sitä ennen aikaa lopettaa aamullinen työmme, ellette te ole väsynyt, neiti Gray?"
Kirjoitettiin viisi kirjettä ja yksi pankkiosoitus. Sitten Jane huomasi, että hänen kirjeensä Garthille oli hävinnyt muiden joukosta. Mutta Garthin kirje hänelle oli pöydällä odottamassa postimerkkiä. Hän empi.
"Kuinka sen neiti Championille menevän kirjeen laita on?" virkkoi hän."Haluatteko lähettää sen semmoisenaan, herra Dalmain?"
"Kyllä, totta kai", vastasi Garth. "Emmekö jo lopettaneet sitä?"
"Minä vain ajattelin", sanoi Jane hermostuneesti ja katsoi toisaanne, "minä vain ajattelin, että — sen jälkeen, mitä tohtori kertoi — kenties — halusitte —"
"Tohtori Robin puhe ei voinut mitenkään vaikuttaa hänen tulemiseensa tai tulemattomuuteensa", sanoi Garth kovin painokkaasti. Sitten hän lisäsi lauhkeammin: "Se vain sai minut ajattelemaan —"
"Mitä?" kysyi Jane painaen kätensä sydämelleen.
"Miten ihana nainen hän on", sanoi Garth Dalmain ja puhalsi pitkän, sakean savutuprun kesäiseen ilmaan.
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Kun Deryck Brand astui junasta pohjoisen sivuradan pienellä asemalla, tähysteli hän pitkin hiekoitettua välisiltaa odottaen jokseenkin varmasti näkevänsä siellä Janen. Oli tosin sangen varhaista, mutta Janen tapana oli sanoa: 'sitä parempi' aina, kun oli kysymyksessä jokin suunnitelma, joka vaati nousemaan tavallista aikaisemmin. Mutta muuta hän ei erottanut kuin matkan päässä olevan matkalaukkunsa — näytti siltä kuin olisi se siihen yksinäiseen paikkaansa, mihin oli heitetty, juuttunut iäksi — ja vitkallisen asemamiehen, jota tieto siitä, että oli yksin vastaanottamassa ja lähettämässä junaa, näytti kovasti paisuttavan.
Muita matkustajia ei ollut jäänytkään asemalle, eikä muuta matkatavaraa ollut näkyvissä. Junailija hyppäsi vaunuunsa, kun juna lähti liikkeelle.
Vanha asemamies, varjostaen silmiään vielä sangen alhaalla olevan auringon säteiltä, katseli, kuinka juna vieri käänteestä ja hävisi näkyvistä; kääntyi sitten vitkalleen ja katseli vastakkaiselle suunnalle — ikään kuin varmistuakseen, ettei toista junaa ollut tulossa — huomasi matkalaukun ja tallusteli sitä kohden. Hän seisoi ja katseli sitä miettiväisenä, käänteli sitä ja tutki nähtävästi niiden mannermaan eri hotellien nimiä ja tiedonantoja, joissa matkalaukku oli hiljattain ollut omistajansa mukana.
Tohtori Brand ei milloinkaan hoputtanut ihmisiä. Hän sanoi aina: "Ajan pitkään on parasta antaa heidän ottaa oma aikansa. Hoputtamalla voitettu minuutti ei lopulta itse asiassa koidu eduksi." Mutta tämä koski pääasiallisesti potilaita vastaanottohuoneessa, levottomia nuoria lääkärikokelaita sairashuoneissa tai sairaanhoitajattaria, jotka aluksi olivat liian elävästi tietoisia siitä, että hän puhui heille, niin etteivät täysin älynneet, mitä hän heille sanoi. Hänen tapansa vielä viime tingassa antaa ihmisille niin paljon aikaa kuin halusivat oli kerran maksanut hänelle päällystakin, toisen kerran hän oli vähällä jäädä junasta, mutta oli hän sillä myös voittanut, mitä eniten oli toivonut maailmassa. Mutta se kuuluu toiseen juttuun.
Joka tapauksessa hän kaipasi aamiaista tänä raikkaana kevätaamuna. Ja hän kaipasi päästä tapaamaan Janea. Sen tähden, kun ei asemamies eikä matkalaukku tulleet hänen luokseen, asteli tohtori niitä kohden.
"No, kuulkaa, hyvä mies!" huusi hän.
"Mitä herra tahtoo?" sanoi skottilainen asemamies.
"Minä tahtoisin matkalaukkuni."
"Olisikohan tämä teidän?" kysyi asemamies epäillen.
"On se", sanoi tohtori. "Ja me lähtisimme yhdessä kiireimmän kaupalla Castle Gleneeshiin, jos te vain olisitte niin hyvä ja kantaisitte sen tuonne autoon, joka näkyy odottavan tuolla edustalla."
"Minä käyn vain hakemassa kärryt", sanoi mies. Mutta kun hän palasi varovaisesti vetäen kärryjä perässään, olivat sekä tohtori, matkalaukku että auto jo tiessään.
Asemamies varjosti silmiään ja tähysti tielle päin. "Tottahan se nyt vain mahtoi olla hänen laukkunsa", sanoi hän ja meni kotiin puurovadin ääreen.
Tohtori kiiti sillä välin ylös mäkeä innokkaasti haluten mitä pikimmin tavata Janea ja kuulla, miten asiat olivat viime päivinä kehittyneet. Hän oli kumman levoton, kun ei tätä näkynyt asemalla. Olisi ollut hyvin Janen tapaista olla siellä, jotta he olisivat saaneet puhella kahden ennen perille saapumista. Hän oli jo mielikuvituksessaan nähnyt Janen odottamassa välisillalla — iloisena, vilkkaana, reippaana, täynnä raikasta, tervettä voimaa, mikä todistaa hyvästä yölevosta, miellyttävästä, aikaisesta heräämisestä aamulla ja vastikään otetun kylmän kylvyn tuottamasta nautinnosta — ja tuntemansa pettymys, kun ei häntä siellä nähnytkään, täytti hänet oudoin aavistuksin. Mitähän, jos hänen hermonsa eivät olleetkaan kestäneet jännitystä?
He kääntyivät eräässä tien mutkassa, ja Gleneeshin harmaat tornit tulivat näkyviin korkealta toiselta puolen laaksoa nummen ulottuessa kauaksi sen taakse ja yläpuolelle. Kun he laaksosta nousivat nummitielle, saattoi tohtori kirkkaassa aamuvalossa erottaa Gleneeshin laajan nurmikon ja pengermän iloisine kukkaryhmineen, sen tasaiset hiekkakäytävät ja leveän kivikaiteen melkein äkkijyrkän syvyyden partaalla.
Simpson oli häntä vastassa hallin ovella ja hädintuskin ennätti tohtori ajoissa suoria sanansa, sillä vähältä piti, ettei hän kysynyt neiti Championia. Tästä onnettoman erehdyksen mahdollisuudesta hän huomasi, kuinka erinomaisen varovainen hänen täytyi olla sekä sanoissaan että teoissaan siinä talossa, missä Jane oli onnellisesti välttänyt kaikki salakarit. Hän ei olisi ikinä antanut itsellensä anteeksi, jos nyt olisi tuottanut Janelle harmia.
"Herra Dalmain on kirjastossa, herra tohtori", sanoi Simpson. Ja perin valpas ja tarkka-ajatuksinen oli se tohtori, joka seurasi palvelijaa hallin läpi.
Garth nousi tuoliltaan ja astui häntä vastaan käsi ojennettuna, hymy huulilla, ja niin suoraan ja haparoimatta, että tohtorin täytyi oikein tarkastaa hänen sokeita kasvojansa ollakseen varma, että tämä vilkas olento, joka liikkui niin vapaasti ja luontevasti, todellakin oli sama sokea mies, jota hän oli tullut katsomaan. Samassa hän huomasi pitkän ruskean silkkirihman kulkevan Garthin tuolin käsinojasta oveen. Garthin vasen käsi oli hänen kävellessään keveästi liukunut sitä myöten.
Tohtori tarttui ojennettuun käteen ja pusersi sitä sydämellisesti.
"Rakas ystävä! Mikä muutos!"
"Eikö olekin?" vastasi Garth tyytyväisenä. "Ja kaiken tämän, ihan kaiken, on saanut aikaan se verraton pikku neiti, jonka lähetitte tänne. Minun täytyy kertoa teille, kuinka verraton hän on." Hän palasi takaisin tuolilleen ja löysi ja veti tohtorille sen tuolin, jolla Jane tavallisesti istui. "Tämä on hänen keksintöään." Hän irroitti rihman ja antoi sen pudota lattialle, hieno säie jäi yhdistämään rihmaa tuoliin, niin että hän voi nostaa sen, kun halusi. "Tällä puolella on toinen, pianon luo johtava ja tuossa kolmas ikkunan luo. Sanokaa, kuinka te ne erotatte?"
"Ne ovat ruskea, punainen ja oranssinvärinen", vastasi tohtori.
"Niin", sanoi Garth. "Te tunnette ne väristä, mutta minä erotan ne hienosta vahvuuden ja punonnan erosta, jota te ette näe, mutta jonka minä tunnen. Ja minä nautin myös värien kuvittelemisesta. Toisinaan minä käytän kaulaliinoja ynnä muita, jotka sopivat niihin. Katsokaa, minä tiedän ihan tarkalleen, minkä näköiset ne ovat. Tavallinen hoitajatar olisi pannut punaista, viheriäistä ja sinistä, ja minä olisin istunut ja kiusaantunut ajatellessani, kuinka huonosti ne sopivat persialaiseen mattooni. Mutta hän ymmärtää, miten suuri merkitys väreillä on minulle, vaikka en voi nähdä niitä."
"Otaksun, että te 'hänellä' tarkoitatte sisar Rosemarya", sanoi tohtori. "Olen iloinen, että olette tyytyväinen häneen."
"Tyytyväinen!" huudahti Garth. "No, mutta hänhän auttoi minut jälleen elämään! Minua vallan hävettää, kun ajattelen, minkämoinen minä olin, kun te viimeksi olitte täällä, tohtori — makasin vain ja kourin seinää, kuten vanha Robbie sanoo. Te mahdoitte pitää minua tuiki hulluna ja raukkamaisena."
"En kumpaakaan, hyvä ystävä. Teillä oli ankarampi taistelu kuin on ollut kenenkään meidän muiden osalla. Jumalan kiitos, että olette voittanut."
"Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa, tohtori Brand, mutta vielä suuremmassa neiti Graylle. Olisin suonut hänen olevan täällä, jotta olisitte tavannut hänet. Mutta hän matkusti pois loppuviikoksi."
"Pois? J-juuri nyt?" huudahti tohtori niin hämmästyksissään, että oli toisen kerran puhua varomattomia.
"Niin, hän lähti eilen illalla. Hän viipyy loppuviikon jossakin täällä naapuritalossa. Ei hän sanonut menevänsä kauaksi ja lupasi olla täällä varhain maanantai-aamuna. Hän tuntui haluavan hiukan vaihtelua ja piti nyt tilaisuutta sopivana, kun te olette luonani suurimman osan aikaa. Minun täytyy sanoa, Brand, että te olette aivan liian hyvä, kun tulitte tänne näin kauaksi katsomaan minua. Teidän kaltaisenne miehen teoksi se on melkein masentavaa minulle."
"Ei kannata masentua, poikaseni, ja vaikka minä oikeastaan tulin katsomaan teitä, on minulla täällä lähellä hoidossani toinenkin vanha ystävä, johon olen hyvin kiintynyt. Mainitsen tämän vain ollakseni täysin rehellinen ja lievittääkseni teiltä sen ajatuksen painoa, että olisitte ainoa potilaani."
"No niin, kiitos!" sanoi Garth. "Se lievittää omaatuntoani, mutta ei vähennä kiitollisuuttani. Ja nyt te varmaan haluatte sekä hiukan puhdistaa itseänne että myös aamiaista, ja minä sangen itsekkäästi pidätän teitä molemmista. Ja hyvä Brand —" Garth lehahti punaiseksi ja epäröi — "olen pahoillani, ettei teillä ole seuraa ateriain aikana, kun neiti Gray on poissa. Ei minusta ensinkään ole mieluista ajatella teidän istuvan yksinänne pöydässä, mutta minä — minä syön aina yksin. Simpson ainoastaan on tarjoamassa."
Hän ei voinut nähdä tohtorin ymmärryksellistä silmäystä, mutta hänen myötätuntoinen äänensä, kun hän ilman muuta sanoi: "Niin, niin tietysti", sai Garthin lisäämään: "En voi pitää edes neiti Grayta kanssani. Aterioimme aina erikseen. Te ette voi kuvitella, kuinka kauheata on hakea ruokaansa pitkin lautasta, eikä koskaan tiedä varmasti, eikö se loppujen lopuksi sittenkin ole pöydällä tai kaulaliinalla, kun sitä ajaa takaa kaikkialta muualta."