"En, en voi kuvitella", sanoi tohtori. "Eikä kykene kukaan, joka ei ole sitä koettanut. Mutta onko teistä helpompaa syödä Simpsonin kanssa kuin sisar Rosemaryn? Hänhän on, kuten ymmärrätte, tottunut semmoiseen."
Garth punastui jälleen. "Niin kyllä, mutta Simpson ajaa partani, auttaa vaatteet ylleni ja riisuu ne, ja vaikka kaikki tämä aina tulee olemaan kiusallista, totun minä siihen sentään vähitellen. Kuinka selittäisinkään: Simpson on ruumiini silminä, neiti Gray henkeni silminä. Simpson on ainoa, joka koskettaa minuun sokeudessani. Tiedättekö, neiti Gray ei ole milloinkaan koskettanut minuun — ei edes antanut kättä. Olen kovin iloinen siitä. Saanko sanoa miksi. Sillä tavoin minä tunnen hänetsieluksijaääneksi, en miksikään muuksi. Mutta ihmeellisen ystävällinen ja avulias ääni se on. Minusta tuntuu, etten voisi elää ilman häntä."
Garth soitti ja Simpson tuli sisään.
"Viekää tohtori Deryck hänen huoneeseensa. Hän sanoo sitten, koska tahtoo aamiaista. Ja kun olette kaiken toimittanut, Simpson, niin minä tahtoisin mennä pienelle kävelylle. Minä tulen siksi takaisin, kun tekin joudatte, Brand. Mutta älkää minulle enää aikaanne uhratko nyt aamupäivällä, jos haluatte levätä tai mennä kävelemään nummelle, rauhaan sekä ihmisiltä että ajatuksilta."
Tohtori pesi ja pukeutui polvihousuihin ja norfolkilaisnuttuunsa. Sitten hän meni ruokasaliin ja söi oivallisen aamiaisen. Hän pohti yhä Janen tilaa ja ihmetteli samalla toisessa aivo-osastossaan, millä kojeilla vanha Margery mahtoi keittää erinomaisen kahvinsa, kun tämä kelpo nainen hyvin salaperäisen näköisenä astui sisään, ja tohtori teki heti kysymyksensä.
"Ruukkupannussa", vastasi vanha Margery. "Mutta tahtoisitteko olla hyvä ja tulla minun kanssani, herra tohtori — hiljaa — kun olette syönyt aamiaisenne."
"Hiljaa, hiljaa", sanoi Margery taas, kun he menivät hallin läpi ja tohtori kookkaana seurasi aivan pyylevän olennon kintereillä. Noustuaan muutaman askelen portaita kääntyi Margery ja kuiskasi tärkeänä: "Ei sillä niin ole väliä,milläsen keittää, vaankuinkasen keittää." Hän nousi taas muutaman askelen ja kääntyi sitten sanomaan: "Ei mikään saa olla seisonutta. Juuri paahdettua — juuri jauhettua — ja kiehauttaa nopeasti —", sanoi vanha Margery, kun koko lailla hengästyneenä pääsi portaiden päähän. Sitten hän kääntyi pitkänpuoleiseen, pimeänlaiseen käytävään, jonka lattialla oli paksu matto ja seinillä vanhoja aseita ja tauluja.
"Minne te minua viette, Margery emäntä?" kysyi tohtori koettaen sovittaa astuntansa hänen mukaansa — ottaen askelen, kun hän otti kaksi.
"Saatte nähdä, kun päästään perille, tohtori Deryck", virkkoi Margery. "Mutta ei saa koskaan sekoittaa metallilusikalla. Pankaa kahvi ruukkupannuun, kaatakaa kiehuvaa vettä päälle, sekoittakaa sitä puisella lusikalla ja antakaa hautua hellanreunalla kymmenisen minuuttia; poro laskeutuu pohjaan, vaikkette luulisi, ja sitten saa kaataa — hyvältätulevaa, väkevää ja kirkasta kahvia. Koko salaisuus: juuri paahdettua, juuri jauhettua ja juuri kiehautettua — eikähän siinä tietysti saa kitsastella papujakaan."
Vanha Margery pysähtyi käytävän päähän erään oven taakse ja koputti hiljaa. Sitten hän katsoi tohtoriin, käsi ovenrivassa ja uskollisissa skottilaisissa silmissä vakavanvaroittava ilme.
"Älkää vain unohtako: puinen lusikka, herra tohtori."
Tohtori katsoi alaspäin vanhoihin ystävällisiin kasvoihin, jotka hämärässä olivat kääntyneinä häneen päin. "En minä sitä unohda, Margery emäntä", sanoi hän vakavana. Ja raoittaen ovea kuiskasi vanha Margery salaperäisesti sisälle: "Tohtori Deryck, neiti Gray", ja johti tohtorin pieneen, kodikkaaseen huoneeseen.
Iloinen valkea paloi pesässä. Sen edessä, korkeaselkäisessä nojatuolissa istui Jane, jalat ristikolla. Tohtori saattoi nähdä ainoastaan hänen päälakensa ja harmaat polvensa, mutta tunsi hänet hyvin niistäkin.
"Voi Dicky!" huudahti Jane, äänessä suurta kiitollisuutta, "tekö siellä olette? Tulkaa sisään ja pankaa ovi kiinni. Olemmeko kahden? Kiertäkää pian tuolta ja antakaa minulle kätenne, ettei minun tarvitse kopeloida teitä etsimään."
Tuokiossa oli tohtori roihumatolla, laskeutui toiselle polvelleen suuren nojatuolin eteen ja tarttui häntä kohden ojennettuihin, haparoiviin käsiin.
"Jeanette!" virkkoi hän. "Jeanette!" Hämmästykseltä ja liikutukselta hän ei voinut muuta sanoa.
Janen silmät olivat siteissä. Musta, nelinkertainen silkki oli tiukasti sidottuna pään ympäri solmuun pehmeälle nutturalle. Oli jotakin liikuttavan avutonta hänen kookkaassa, voimakkaassa olennossaan, kun hän pienessä, iloisessa huoneessa istui näin yksinään, tekemättä mitään.
"Jeanette!" virkkoi tohtori kolmannen kerran. "Tämäkö on teidän matkustamistanne?"
"Rakas ystävä", sanoi Jane, "minä lähdin sokeain maahan loppuviikoksi. Voi, Deryck, minun täytyi. Tämä oli ainoa keino oppiakseni auttamaan häntä kaikissa tuskastuttavissa pikkuseikoissa. Ei minulla ole milloinkaan ollut paljon mielikuvitusta, mutta sen vähänikin olen jo tyhjentänyt. Eikä hän koskaan valita eikä selitä, mikä on vaikeinta. Siksi ainoa keino on kokeilla itse pari päivää. Vanha Margery ja Simpson tietävät tästä ja ovat minulle vallan erinomaisena apuna. Simpson pitää vaaria, että tie on vapaa, kun menemme joko alakertaan tai ulos, sillä siitähän tulisi koko sekamelska, jos me kaksi sokeata menisimme toisiamme päin. Margery auttaa minua kaikessa, missä olen avuton, ja voi, Dicky, te ette voi ajatella, kuinka paljon semmoista on! Ja tämä kauhea, kauhea pimeys — se on kuin mustana verhona aina edessä, toisinaan tuntuen kovalta ja lujalta kuin hiilikaivoksen seinä, toisinaan muuttuen pehmeäksi, pohjattomaksi syvyydeksi — penikulmittain äänetöntä, kauhistuttavaa pimeyttä, kunnes tuntuu siltä kuin täytyisi tupertua siihen, upota ja hukkua. Ja tuosta pimeydestä kuuluu ääniä. Jos ne puhuvat kovaa, sattuvat ne korvaan kuin vasarain kalkatus, ja jos ne kaikuvat hiljaisena epäselvänä muminana, tekevät ne hulluksi, kun ei voinähdä, mikä ne synnyttää. Ei voi nähdä, että puhujilla on neuloja suussa ja he mumisevat sen vuoksi, tai että he ovat puoliksi vuoteen alla etsimässä jotakin sinne kierinyttä, ja ääni tuntuu sen tähden tulevan jostakin maan alta. Ja kun ei näkemällä saa selkoa asioista, kiusaavat nuo moninaiset äänet. — Voi, ja herätä aamulla samaan pimeyteen, jota koko yön oli kestänyt! Minä olen äsken juuri kokenut, miltä se tuntuu — aloitin tämän pimeydessä-oloni eilen ennen päivällistä — ja vakuutan teille, Deryck, että ihan pelkään huomisaamua. Ajatelkaa, mimmoista mahtanee olla, kun herää aina sillä tavoin, ilman vähintäkään toivoa päivän näkemisestä enää milloinkaan! Ja sitten ruoka-ateriat — —"
"Mitä? Pidättekö te sidettä yhtä mittaa?" Tohtorin ääni kuulosti jännittyneeltä.
"Tietysti", sanoi Jane. "Ja te ette voi kuvitella, mitä nöyryytystä ihminen tuntee, kun hakee ruokaansa pitkin lautasta ja löytää sen sitten pöytäliinalta, tai kun on ihan varma, että oli vielä jäljellä palanen jossakin, mutta lakkaa etsimästä siirtyäkseen toiseen ruokalajiin, ja löytääkin mahdollisesti sen sitten helmastansa. En yhtään ihmettele, ettei poika parka sallinut minun syödä kanssansa. Mutta tämän jälkeen toivon, että hän sallii, ja nyt minä vallan hyvin tiedän, miten minun on tehtävä, jotta hän varsin pian pääsee kaikesta hankaluudesta. Voi, Dicky, minun täytyi tehdä näin! Ei ollut muuta keinoa!"
"Niin kai", sanoi tohtori tyynesti, "teidän täytyi niin tehdä." Jane ei pimeyteensä nähnyt, miten hänen kasvonsa värähtelivät, kun hän hiljaa lisäsi: "Koska te olitte juurite, rakas ystävä, niin ei ollutkaan muuta keinoa."
"Kuinka minä olen iloinen, että te ymmärrätte tämän välttämättömyyden, Deryck! Minä niin pelkäsin, että te pitäisitte sitä tarpeettomana tai hullutuksena. Ja sen täytyi tapahtua nyt tai ei ensinkään, sillä minä toivon — jos hän nimittäin antaa anteeksi minulle — että tämä on ainoa loppuviikko, jona minun täytyy olla erossa hänestä. Hyvä poika, luuletteko, että hän antaa anteeksi minulle?"
Oli onni, että Jane oli sokea. Tohtori nielaisi jonkin sanan ja virkkoi sitten: "No, johan nyt vallan, rakas ystävä! Te saatte minut kaipaamaan herttuattaren papukaijaa! Ja minähän en voi olla miksikään hyödyksi, jos Dalmainin varalta kärsivällisyyteni loppuu. Mutta sanokaapa nyt minulle: ettekö tosiaankaan ota välillä pois tuota sidettä?"
"Silloin vain kun pesen kasvoni", vastasi Jane hymyillen. "Luotan niin paljon itseeni, että pari minuuttia voin olla raoittamatta silmiäni. Ja viime yönä, kun pääni kävi niin kovin kuumaksi, etten voinut nukkua, otin pois sen pariksi tunniksi, mutta sidoin takaisin ennen aamunkoittoa."
"Ja aiotte pitää sen aina huomisaamuun asti?"
Jane hymyili hiukan kahdenvaiheilla. Hän ymmärsi, mitä kysymys sisälsi.
"Aina ylihuomen-iltaan asti, rakas poika", vastasi hän hiljaa.
"Mutta Jeanette", huudahti tohtori närkästyneesti. "Tottahan minä saan nähdä teidät, ennen kuin lähden! Rakas tyttö, etteköhän te kokeiluissanne mene tarpeettoman pitkälle?"
"En, en", sanoi Jane kumartuen tohtorin puoleen silmät niin liikuttavalla tavalla sokeiksi tehtyinä. "Ettekö te ymmärrä, hyvä ystävä, että teidän avullanne juuri saan aavistuksen eräästä hänen kovimmista koetuksistaan, sen, kun sitten myöhemmin hänen rakkaimmat ystävänsä tulevat ja menevät ja hän kuulee heidän äänensä, tuntee heidän kosketuksensa, mutta ei näe heidän kasvojaan, muistaa ne vain hämärästi. Deryck, juuri siksi, ettäonniin kovaa kuulla teidän ääntänne saamatta nähdä teitä, minulle selviää, miten opettavaista tämä on minulle voidakseni helpottaa hänen vaikeuksiansa. Hän ei saa sanoa: 'Voi, mutta tehän näitte hänet, ennen kuin hän lähti!' Minä tahdon voida sanoa: 'Hän tuli ja meni — paras ystäväni — enkä minä nähnyt häntä ensinkään.'"
Tohtori meni ikkunan luo ja seisoi siellä vihellellen hiljakseen.Jane ymmärsi, että hän koetti tukahduttaa suuttumustaan. Jane odottikärsivällisesti. Viheltely taukosi, ja Jane kuuli hänen naurahtavan.Sitten hän tuli takaisin ja istui Janen viereen.
"Te olette sitten aina ollut itse ihastuttava läpikotaisuus!" sanoi hän. "Ei koskaan mitään puolinaista. Minä pelkään, että minun täytyy taipua."
Jane kurottautui tarttumaan hänen käteensä. "Kas niin, rakas poika", sanoi hän, "nyt te autatte minua. Mutta en minä ikinä aavistanut, että te voitte olla melkein itsekäs."
"Katsokaa, 'se toinen mies' on aina arveluttava pulma", sanoi tohtori. "Me miehet, kesyttömiä otuksia jo luonnostamme, tahdomme aina olla läheisten naistemme ylimpiä valtiaita, ei ainoastaan yhden, vaan kaikkien, joihin katsomme itsellämme olevan jonkinlaista oikeutta, usein perin häikäilemättömän omavaltaista vielä. Sen näette kaikkialla — semmoisia ovat isät tyttärillensä, veljet sisarillensa, ystävät ystävillensä. Kun 'toinen mies' tulee, saamme hänestä aina karvaan palan purtavaksi. Luontoa se on, luullakseni, mutta turmeltunutta luontoa, ja siksi siitä on päästävä. Mutta antakaa minun nyt mennä hakemaan teidän hattunne ja takkinne ja mennään kävelemään nummelle. Ei? Miks'en? Minä etsin usein Flowerin tavaroita, niin että kyllä minä hakea osaan. No niin, kuten tahdotte! Kyllä minä lähetän Margeryn. Mutta älkää viipykö. Ei teidän tarvitse pelätä, että Dalmain kuulee, sillä minä näin hänen äsken juuri reippaasti kävelevän edestakaisin pengermällä, väliin vain kepillänsä koettaen kivikaidetta. Mitä kaikkea te olette jo aikaansaanut! Me saamme paremmassa rauhassa puhella nummella, ja kun minä talutan teitä, voimme kenties havaita yhtä ja toista, mistä teille sittemmin on hyötyä, kun te vuorostanne talutatte 'toista miestä'. Mutta olkaa varovainen, kun menette alas portaita vanhan Margeryn kanssa! Ajatelkaa, jos te kaatuisitte hänen päällensä, Jane! Hän keittää niin erinomaista kahvia!"
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Syvä hiljaisuus vallitsi Gleneeshin kirjastossa. Garth ja Deryck istuivat ja polttelivat yhdessä, nauttien hyvänolontunteesta, mikä aina seuraa oivallista ateriaa ja päiväkautista oleskelua raittiissa nummi-ilmassa.
Jane istui yläkerrassa, vapaaehtoisessa pimeydessä, tekemättä mitään, kuunteli vain ja oli erottavinaan alla olevasta huoneesta äänten hyminää, hiljaista keskustelua, toisinaan yhtäjaksoista, toisinaan katkonaista.
Oli vahinko, ettei hän voinut nähdä heitä näin yhdessä istumassa, sillä kumpikin oli erinomaisesti edukseen — — Garth 'smokingissa', mikä sopi niin mainiosti hänen sorjalle vartalollensa, tohtori moitteettomassa, uusimmankuosisessa iltapuvussa, jonka oli ottanut mukaansa tietäen Janen iltapukujen suhteen vaativan herratuttaviltansa tarkkaa huolehtimista. Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, ettei Jane, aivan sananmukaisesti, edes nähnyt häntä.
Ja tohtori oli sitä paitsi itse hyvin tarkka vaatteistaan, aina huoliteltu ja ehdottomasti kuosikas, poikkeuksena ainoastaan hänen rakas norfolkilaisnuttunsa. Tämän hän pani yllensä aina, kun aikoi olla "oikein hullu ja hyväntuulinen", kuten itse sanoi, vaikkakin rouva Brand joka kerta uudestaan lempeästi koetti estellä.
Vanha norfolkilaisnuttu oli sinä aamuna päässyt kiertämään nummia Janen seurassa. Jane oli tuntenut sen, kun tohtori otti hänet käsikoukkuunsa, ja he olivat nauraneet yhdessä kaikille sen herättämille muistoille. Mutta nyt kääri Simpson sitä parhaillaan kokoon pannakseen sen matkakorjuuseen, ja perin moitteettomasti pukeutunut tohtori istui nojatuolissa valkean edessä, pitkät jalat ristissä ja leveät hartiat syvällä nojatuolissa.
Garth istui niin, että valkea lämmitti häntä, ja tällaisena kirkasta kevätpäivää seuranneena kylmänä kevätiltana se tuntuikin suloiselta. Hänen tuolinsa oli sivuittain, joten hän voi, jos tahtoi, kädellään varjostaa kasvonsa, niin ettei hänen vieraansa nähnyt niitä.
"Niin", puhui tohtori Brand miettiväisenä, "kyllä minä hyvin ymmärrän, että kaikki, mistä pimeydessänne saatte vaikutelmia, saa todellisuudesta vallan eriävät mittasuhteet ja myös tuntuvasti liioitellun merkityksen. Mutta luulen, että ajan mittaan, kunhan joudutte tekemisiin useampien ihmisten kanssa, tarkistatte vaikutelmanne ja arvostelunne ettekä enää ole niin arka äänille ja muitten ihmisten kosketuksille. Nyt teidän koko hermostonne on liikajännityksessä ja ottaa ylen herkästi vastaan kaikki ulkoapäin tulevat vaikutelmat. Kovin herkkä hermosto liioittelee tavallisesti. Kun ei enää ole silmiä välittämässä yhteyttä ulkomaailmaan, ottavat toiset välittäjäaistit, kuulo ja tunto, niiltä jääneen hermovoiman ja käyvät tuskallisen herkiksi. Vähitellen asia kyllä itsestänsä korjautuu, ja aistimet ovat ainoastaan tarpeellisen tarkat ja terävät. Mitä teidän pitikään sanoa, ettei sisar Rosemary milloinkaan anna teille kättä?"
"Niin", sanoi Garth. "Mutta ensiksi tahtoisin kysyä, onko joissakin hänen säännöissänsä tahi ohjeissansa tai siinä laitoksessa, mihin hän kuuluu, määrätty, etteivät sairaanhoitajattaret saa antaa kättä potilaillensa?"
"Ei minun tietääkseni", vastasi tohtori.
"No, sitten sen täytyy johtua siitä, että neiti Gray vaistomaisesti tuntee, mistä minä pidän, mistä en. Sillä siitä asti kuin hän tuli tänne, ei hän ole antanut minulle kättä eikä ole muutenkaan koskettanut minuun. En edes silloin, kun hän ojentaa minulle kirjeeni tai antaa milloin yhden, milloin toisen esineen, kuten hän tekee lukemattomia kertoja päivässä, ole tuntenut hänen sormiensa koskettavan omiini."
"Ja te olette siitä hyvillänne?" kysyi tohtori puhallellen savurenkaita ilmaan ja tarkaten tutkivasti sokean kasvoja.
"Minä olen niin kiitollinen siitä", sanoi Garth vakavana. "Tiedättekö, Brand, kun te ehdotitte minulle naishoitajaa, joka samalla olisi yksityiskirjurini, tuntui minusta aivan mahdottomalta sietää naisen kosketusta."
"Niin te sanoitte", myönsi tohtori rauhallisesti. "Enhän! Sanoinko minä? Minähän karhuna te oikein mahdoitte pitää minua!"
"En minään", sanoi tohtori, "mutta kyllä tavallista erikoisempana potilaana. Yleensä miehet —"
"Voi, niin kyllä", keskeytti Garth puolittain kärsimättömästi. "Oli aika, jolloin minäkin olisin suonut pienen, hellän käden olevan lähelläni. Ja minun täytyy sanoa, että minä kaiketi olisin ottanut sen omaani, pitänyt sitä siinä, vieläpä suudellutkin — kuka tietää? Niin saatoin ennen tehdä, ajattelemattomasti kylläkin. Mutta, Brand, kun mies kerran on tuntenut sen yhden naisen kosketuksen, sen ainoan oikean, ja tämä kosketus on jäänyt muistoksi vain, kun hän on sitten joutunut pimeyteen, ja tuo muisto on niitä harvoja asioita, jotka säilyvät mielessä ja joiden säilyminen tuottaa selittämätöntä lohtua, voitteko ihmetellä, että mies pelkää jokaista kosketusta, joka voisi tätä muistoa himmentää, sen karkoittaa tai viedä jotakin sen ihanasta pyhyydestä?"
"Minä ymmärrän", sanoi tohtori hitaasti. "Itse en ole kokenut semmoista, mutta kyllä ymmärrän. Mutta — hyvä ystävä, saanko puhua suoraan? — jos tuo 'ainoa oikea' — todellakin on olemassa — teihin nähden on epäily luvallista, sillä niitähän on niin monta — olisi hänen paikkansa ehdottomasti oleva täällä eikä hänen kosketuksensa saisi olla vain säilynyt muisto."
"Voi, sanokaa muuta", vastasi Garth sytyttäen toisen savukkeen. "Minun on niin mieluista kuulla teidän siitä noin puhuvan, mutta itse asiassa voisitte yhtä hyvin sanoa, että jos pengermältä on jonkinmoinen näköala, minun pitäisi voida se nähdä. Aivan oikein, näköala on olemassa, mutta silmäini sokeus estää minut näkemästä sitä."
"Toisin sanoen", virkkoi tohtori kumartuen matolta noukkaisemaan tulitikkua, jota Garth ei tällä kertaa heittänyt yhtä varmasti kuin tavallisesti, niin että se ei osunutkaan uuniin, "toisin sanoen, vaikka hän oli 'ainoa oikea' nainen, te ette ollut 'ainoa oikea' mies."
"Niin", sanoi Garth katkerasti, mutta melkein kuulumattomasti. "Minä olin vain 'nuori poika'."
"Tai te luulottelitte, että te ette ollut", jatkoi tohtori, ikään kuin ei olisi kuullutkaan viimeistä huomautusta: "On aivan selvää, että te olette 'ainoa oikea' mies tuolle 'ainoalle oikealle' naiselle, ellei joku toinen ole ennättänyt ennen teitä. Mutta tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä osoittamaan hänelle, että niin on asian laita."
Garth suoristautui ja käänsi ylen hämmästyneet kasvonsa tohtoriin päin.
"Sepä on omituinen käsitys! Tarkoitatteko todellakin, mitä puhutte?"
"Ehdottomasti", vastasi tohtori tyynen vakuuttavasti. "Jos erotettaisiin kaikki sellaiset asiat kuin rahat, maaomaisuudet, arvot, tuttavuussuhteet, ulkonaiset viehätykset — toisin sanoen toisensa pelkkien ulkonaisten etujen ihailu, mikä lopulta oikeastaan onkin vain vertailevaa anatomiaa; jos voitaisiin asettaa mies ja nainen, vapaina kaikista näistä yhteiskunnallisista ja tavanmukaisista rajoituksista, henkiseen Eedeniin näkemään toisensa kasvoista kasvoihin, ilman teennäisyyttä ja sovinnaisuutta, sielu sielua vastaan, alastomina ja vailla turhaa häpeämistä, ja jos nainen sellaisissakin olosuhteissa on miehen mieleinen, niin että kaikki, mitä miehessä on jalointa, yhtyy huutamaan: Hän on 'se ainoa oikea!' silloin, niin silloin, väitän minä, on mies varmasti myös naisen 'ainoa oikea'; mutta miehellä täytyy olla itseluottamusta osoittaakseen sen naiselle. Miehen tämä tietoisuus valtaa ilmestyksen tavoin, naiselle se valkenee vähitellen kuin sarastava päivä."
"Oi, Jumalani", kuiskasi Garth murtuneesti, "juuri niin se oli. Eedenin yrttitarha, sielu sielua vastassa, ilman ehtoja, ei mitään pelkoa, ei mitään salattavaa. Minä tunsin, että hän oli minunvaimoni, nimitin häntä siksi. Ja seuraavana aamuna hän sanoi minua 'nuoreksi pojaksi', jota hän ei voinut ajatellakaan ottavansa puolisokseen. Niin että mitä teidän hullu teorianne merkitsee, Brand?"
"Pitää paikkansa", vastasi tohtori tyynesti. "Eeva säikähtyi onnensa suuruutta, epäili itseänsä, peläten pettävänsä miehen ihanteen, pakeni Aatamia ja piiloutui paratiisin puitten sekaan. Älkää puhuko hulluista teorioista, poikaseni. Aatami todella hullu oli, kun ei paikalla lähtenyt tavoittamaan häntä kiinni."
Garth istui etukumarassa, lujasti puristaen käsillään tuolin sivunojia.
Tuo tyyni, tasainen ääni sai hänet epäilemään, mahtoiko hänen käsityksensä asemasta ollakaan oikea. Tämä tapahtui ensi kerran hänen lähdettyänsä Shenstonen kirkosta kolme vuotta takaperin. Hänen kasvonsa olivat harmaankalpeat, ja kun valo sattui niihin, näki tohtori hikipisaroiden helmeilevän hänen otsallansa.
"Voi, Brand", virkkoi hän, "minä olen sokea. Olkaa armollinen! Kaikki on niin vaikeata näin sokeana."
Tohtori mietti. Jos hänen sairaanhoitajattarensa ja oppilaansa olisivat sillä haavaa nähneet hänen kasvojensa ilmeen, olisivat he sanoneet, että hän oli ryhtymäisillään kovin vaikeaan ja hengenvaaralliseen leikkaukseen, missä pienimmästäkin veitsen luiskahduksesta olisi kuolema seurauksena sairaalle. He olisivat olleetkin oikeassa, sillä kahden ihmisen koko tulevaisuus oli kysymyksessä. Se riippui tänä ratkaisevana hetkenä tykkänään tohtorin käden lujuudesta ja myös hellävaraisuudesta. Noita kalpeita, äärimmäisen tuskan jännittämiä kasvoja, joita nyt tulennos valaisi, noita niin liikuttavasti vetoavia sanoja: 'Brand, minä olen sokea', ei tohtori ollut ottanut lukuun laskelmissansa. Hän ei voinut heltymättä nähdä tätä 'toista miestä'. Mutta ajatellessaan sitä kärsivällistä olentoa, joka silmät siteissä, toivon ja epätoivon vaiheilla istui yläkerrassa, kurottaen rakkaita, avuttomia käsiänsä häntä kohden, terästyivät hänen hermonsa. Hän siirsi katseensa tulennokseen. "Tosin te olette sokea, mutta en soisi teidän olevan hullun", sanoi tohtori tyynesti.
"Olenko minä — olinko minä — hullu?" kysyi Garth.
"Mitenkä minä voin sen päättää?" vastasi tohtori. "Kertokaa minulle koko asia sellaisena kuin se teistä näyttää, minä sanon sitten oman mielipiteeni." Hänen puheensa oli niin perin pohjin levollista ja suorasukaista, että se vaikutti tyynnyttävästi Garthiinkin ja herätti hänessä turvallisuutta. Tohtori olisi yhtä hyvin voinut puhua tulehtuneesta kurkusta tai mahdollisesta lonkkaviasta.
Garth nojasi tuolinsa selkämystään, pisti kätensä povitaskuunsa ja koetti erästä kirjettä, joka oli siellä. Uskaltaisikohan hän? Voisikohan hän kerran edes, lohtua saadakseen, puhua surustansa miehelle, johon hän saattoi täysin luottaa, niin ettei tämä, joka tunsi naisen niin läheisesti, mitenkään pääsisi selville, kenestä oli kysymys.
Garth harkitsi tätä aivan kuin shakinpelaaja mahdollisia siirtojansa. Voisiko hän kertoa kyllin selvästi, jotta asia todella valkenisi, eikä kuitenkaan vähinkään viite johtaisi epäilemään Janea siksi 'ainoaksi oikeaksi'.
Jos tohtori olisi sanallakaan kehoittanut tai udellut, olisi Garth päättänyt olla puhumatta. Mutta tohtori oli vaiti. Hän kumartui, otti hiilihangon ja kohensi erityisen huolellisesti ja säännönmukaisesti tulta. Hän pani pihkaisen halon loimuavaan valkeaan ja vihelteli hiljakseen 'Veni Creator Spirituksen' loppusäkeitä.
Garth, taistellen omaa sisäistä taisteluaan, ei tarkannut ulkoapäin tulevia ääniä eikä käsittänyt, miksi nämä sanat näin ratkaisevana hetkenä juuri olivat niin itsepintaisesti tulleet hänen mieleensä:
"Pois kateet poista, rauha suo.Sun ohjaukses' turvan tuo."
Hän piti niitä enteenä. Ne ratkaisivat vaa'assa.
"Brand", sanoi hän, "jos minä nyt teidän ystävällisestä kehoituksestanne huojennan mieltäni uskomalla teille asiani, lupaatteko, että ette koetakaan arvata, kuka on tuo 'ainoa oikea'?"
Tohtori hymyili; ja hymyä oli hänen äänessäänkin kun hän vastasi, ja se yhä lisäsi Garthin turvallisuuden tunnetta.
"Ystäväni", sanoi hän, "en koskaan koeta arvailla ihmisten salaisuuksia. Se on jonkinlaista henkistä huvittelua, joka ei miellytä minua eikä niin sanoakseni anna minulle mitään. Jos ne tunnen jo ennestään, ei minun tarvitse arvailla. Ellen tunne niitä ja niiden omistajat haluavat kätkeä ne minulta, voisin yhtä hyvin ajatella varastavani heiltä heidän kukkaronsa kuin urkkivani heidän salaisuuksiaan."
"Kiitos", sanoi Garth. "Itse puolestani en välitä, mitä tiedätte. Mutta velvollisuuteni häntä kohtaan vaatii, ettei hänen nimeänsä mainita."
"Ehdottomasti", sanoi tohtori. "Paitsi jos hän itse tahtoo sen ilmaista; muuten 'ainoan oikean' nimi pysyy ainiaan salaisuutena. Jatkakaa, hyvä mies. Minä en keskeytä."
"Teen sen niin lyhyesti ja yksinkertaisesti kuin voin", alkoi Garth. "Ja ymmärrätte, että on yksityiskohtia, joita ei kukaan mainitsisi. — Olin tuntenut hänet monta vuotta, seurustelimme samoissa perheissä ja tapasimme usein kaikenlaisissa tilaisuuksissa, missä yleensä samoihin piireihin kuuluvat tapaavat toisensa. Olin aina pitänyt hänestä, viihdyin hänen seurassansa, annoin arvoa hänen mielipiteillensä ja niin edespäin. Hän oli oikein hyvä ystävä ja seuratoveri minulle — ja monelle muulle nuorelle miehelle myöskin. Mutta ei kenenkään päähänkään olisi pälkähtänyt ruveta liehittelemään häntä. Hän olisi nauranut kaikille niille typeryyksille, joita ladellaan tavallisille naisille. Jos hänelle olisi lähettänyt kukkia povelle pistettäviksi, olisi hän asettanut ne maljakkoon ja ihmetellyt, kenelle ne oikeastaan mahtoivat olla aiotut. Hän tanssi hyvin ja ratsasti hyvin, mutta tanssittajan täytyi olla taitava, muuten hän sai pian tuntea, että tanssitettava se ohjasikin häntä pyörivien parien vilinässä, ja miehen, joka halusi lähteä ratsastamaan hänen kanssansa, ei auttanut arkailla, tuli vastaan mikä aita tai este tahansa. Vaikka en tosin nähnyt häntä milloinkaan metsästysretkiltä, sillä hän rakasti elämää ja kaikkea elävää niin, ettei kaiketi voinut ottaa osaa niihin. Oli aina hauskaa tavata häntä vieraisilla tai kutsuissa, vaikkei itsekään tietänyt mistä syystä. Häntä on aivan mahdoton kuvata. Hän oli — niin, hän oli —"
Tohtori näki Garthin huulilla pyörivän: "vain Jane", ja tiesi myös hyvin, kuinka vaillinaisesti millään laatusanalla voi korvata tätä nimeä. Hän ei tahtonut, että Garthin vuolaana alkanut luottamus pääsisi tyrehtymään, niin että hän täydensi lauseen: "Vain sitä oikeata lajia. Niin, minä ymmärrän. No?"
"Minussa oli sokean hullun vikaa, usein ja paljonkin", jatkoi innokas, nuortea ääni. "Ajattelin ainoastaan naisten ulkomuotoa. Kaikki kauniit naiset — olivat he minkäkaltaisia tahansa — hurmasivat minut hetkeksi. En ajatellut naimisiinmenoa, halusin ainoastaan maalata heidän kuvansa. Heidän äitinsä, tätinsä ja muut seurapiirin vanhat arvon naiset otaksuivat tavallisesti, että minä ajattelin avioliittoa, mutta nuoret itse tiesivät paremmin. Enkä minä luule, että tämän matoisen maan pinnalla vaeltaa ainoatakaan nuorta naista, joka voisi syyttää minua suoranaisesta kosiskelemisesta. Ihailin heidän kauneuttaan, ja sen he tiesivät ja tiesivät myös, että siihen minun ihailuni pysähtyikin. Ne olivat hauskoja kokemuksia aikoinaan ja johtivat usein myöhemmin oikein hyviin avioliittoihin. Pauline Listeria pidettiin minun nimissäni kokonaista pari seurakautta, mutta hänkin meni sitten myöhemmin naimisiin sen saman miehen kanssa, jonka kartanon vanhoilla portailla hän seisoi, kun hänet maalasin. Kuinka en minä itse joutunut kenenkään pauloihin? Heitä oli liian monta, luullakseni. Sitä paitsi, viehätys oli niin pinnallista. Puhuakseni oikein suoraan: ainoa, jonka kauneus tuotti todellakin minulle sydämenahdistusta, oli rouva Brand. Mutta kun olin saanut hänet maalatuksi ja koko maailma oli nähnyt hänen ihanuutensa, olin tyytyväinen. En minä muuta naisilta pyytänytkään kuin saada maalata heidät ja vaadin ainoastaan, että he olisivat soveliaita maalattavaksi. Enhän minä voinut tätä selittää kaikille aviomiehille, äideille ja muille kaitsijoille, mutta naiset itse sen kyllä älysivät aika hyvin. Ja kun nyt näin istun pimeydessäni, ei herää ainoatakaan muistoa, mistä tässä suhteessa soimaisin itseäni."
"Kelpo poika", virkkoi Deryck Brand nauraen. "Kylläpä teitä sitten on aika tavalla väärinymmärretty, mutta minä uskon teitä."
"Näettehän", jatkoi Garth, "kun kaikki tämä oli niin pinnallista, ei se koskenut syvemmälle. Ainoat naiset, jotka oikein tunsin, olivat äitini, joka kuoli ollessani yhdeksäntoista, ja Margery Graem, jota aina sekä kotiin tullessani että kotoa lähtiessäni syleilin ja syleilen, kunnes painan viimeisen suudelman hänen vanhoille kasvoillensa, kun hän lepää arkussansa, tai hän hoivaa minut levolle omaani. Nämä lapsuuden ja nuoruuden aikaiset siteet ovat elämän lujimpia ja pyhimpiä. Niin olivat asiat aina erääseen kesäkuun iltaan asti muutamia vuosia sitten. — Hän — 'ainoa oikea' — ja minä olimme vieraisilla eräällä kauniilla vanhalla maatilalla. Eräänä iltana puhelimme hyvin tuttavallisesti ja avomielisesti, mutta aivan sattumalta. Yhtä vähän ajattelin pyytää häntä vaimokseni kuin kosia Margeryä. Silloin — tapahtui jotakin — en voi kertoa sitä, sillä siitä pääsisitte selville, kuka hän on. Mutta se, mitä tapahtui, paljasti parissa ihmeellisessä hetkessä hänessä olevan naisen minulle: vaimon, äidin, hänen voimansa, hänen hellyytensä, hänen rehellisen ja puhtaan sielunsa koko kallisarvoisen ihanuuden. Nuo muutamat tuokiot saivat minut isoamaan häntä niin, ettei mikään voinut eikä voi isoamistani tyydyttää, ennen kuin seison hänen rinnallansa tuolla kultaisessa kaupungissa, missä ei enää isota, ei janota, missä ei enää ole pimeyttä, ei auringon, ei kuun, ei kynttiläin tarvista, Jumalan kirkkaus sitä valaisee; siellä ei enää ole surua, ei tuskia, sillä ne kaikki ovat jo menneitä."
Sokean kasvot loistivat takkatulen valossa. Kun Garth näin loi silmänsä menneihin, ilmestyi myös näkyjä tulevaisuudesta.
Tohtori istui aivan hiljaa ja katseli näkyjen haihtumista Sitten hän sanoi: "No, ja —?"
"Niin", jatkoi varjosta kuuluva nuori ääni sävyllänsä ilmaisten, että oli joutunut takaisin tänne maan päälle ja havainnut sen murheiden asuinsijaksi. "En hetkeäkään epäillyt, mikä minun oli. Tunsin rakastavani häntä; tunsin haluavani hänet omakseni; tunsin, että hänen läsnäolonsa merkitsi minulle päivää, hänen poissaolonsa koleata yötä, ja jokainen päivä oli silloin kirkas, sillä hän oli siellä."
Garth pysähtyi hengähtääkseen ja viivähtääkseen hetkisen menneiden hiljaisessa muistelemisessa.
Tohtori kysäisi yhtäkkiä selvään ja suorasti: "Oliko hän sievä nainen?Kaunis?"
"Sievä nainen?" matki Garth hämillään. "Taivasten tekijä, ei! Kaunis?Siinä sitä ollaan, kautta kunniani, en osaa sanoa."
"Minä tarkoitan, olisitteko tahtonut maalata hänet?"
"Minäolenmaalannut hänet", sanoi Garth hiljaa, äänissä liikuttavan hellä väre, ja "molemmat hänen kuvansa, vaikka maalasinkin ne lopen alakuloisena ja muistista vain, ovat parhaat kaikista aikaansaannoksistani. Ei kenenkään muun silmät, paitsi omani ole nähneet niitä, eivätkä näe, paitsi hänen, jolle minun täytyy uskoa niiden hakeminen ja jota minun täytyy myös pyytää tuomaan ne minun hävitettävikseni."
"Ja kuka se on —?" uteli tohtori.
"Sisar Rosemary Gray", sanoi Garth.
Tohtori potkaisi halkoa, ja valkea leimahti iloisesti. "Kyllä valintanne hyvä on", sanoi hän ja hänen täytyi ponnistaa koko tahtonsa, jotta ei kasvoilla ilakoiva hymy ilmennyt hänen äänessänsä. "Sisar Rosemary osaa kyllä pitää asioita takanansa. Hyvä on. Ja niin saamme pitää siis tuota 'ainoata oikeata' kauniina?"
Mutta Garth näytti hämilliseltä. "En minä tiedä," vastasi hän verkalleen. "En voi katsella häntä muiden silmin. Minä näin hänet tuona valoisana hetkenä siinä järjestyksessä, jonka Sana mainitsee: hengen, sielun ja ruumiin. Hänen henkensä oli puhdas ja ihana, hänen sielunsa kaunis, ylevä ja naisellinen, niin että ruumis, joka oli niiden asuntona, pääsi niiden ihanuudesta osalliseksi ja kävi minulle sanoin selittämättömän rakkaaksi."
"Ymmärrän sen", sanoi tohtori hiljaa. "Niin, rakas ystäväni, minä ymmärrän sen." (Jane, Jane! Olit silloin sokea, vaikkei ollut sidettä silmilläsi!)
"Kului muutamia ihania päiviä", jatkoi Garth. "Huomaan nyt silloin eläneeni siinä oman varmuuteni onnessa, että hän oli se 'ainoa oikea'. Minusta se oli niin selvää, suloista ja ihmeellistä, ettei mieleeni juolahtanutkaan, ettei se olisi ollut yhtä selvää hänestäkin. Me lauloimme ja soitimme yhdessä, omaksi ratoksemme, puhelimme ihmisistä, sen tähden että oli hauskaa puhella, me iloitsimme toistemme mielipiteistä ja katsantokannoista ja annoimme arvoa niille, mutta emme puhuneet itsestämme, sillä metunsimme— ainakin minä tunsin ja, Jumala tietää, luulin hänenkin tunteneen. Joka kerta kun näin hänet, tuntui hän minusta yhä jalommalta ja ihanammalta. Moni pikkuseikka, jota en ollut ymmärtänyt siihen asti, valkeni minulle nyt. Me nuoret miehet, jotka kaikki järjestään ihailimme häntä, laskimme silti aina toisinaan pilaa siitä, että hän käytti kovia kauluksia, kaulussaappaita ja lyhyitä hameita, että hän lyödä läimäytti sääreensä ratsupiiskalla ja korjasi puuta uunissa kenkänsä kärjellä. Sen illan jälkeen minulle selvisi, että kaikki tämä oli vain verho, jonka taakse hän piilotti valiohienon naisellisuutensa, sillä se oli syvällisempää laatua kuin ainoakaan mies, joka ei ollut nähnyt häntä pintaa syvemmältä, saattoi ymmärtää tai edes aavistaa. Ja kun hän illalla hienossa, vartalonmyötäisessä mustassa puvussa tuli seurusteluhuoneeseen, povella runsaasti pehmeitä vanhoja pitsejä, jotka kohoilivat hänen jalon, hellän sydämensä sykinnästä, voi, silloin minun sieluni riemuitsi ja minun silmäni täyttyivät ihastuksen kyllyydestä! Näin hänet sellaisena, jommoisena koko päivän olin tiennyt hänen olevan — ylvään ja suloisen naisellisena."
"Eikö hän tosiaankaan itse huomaa, kuinka tämä hänen sanoin maalaamansa kuva on Janen näköinen; ei voisi erehtyä", mietti tohtori.
"Pian sen jälkeen erosimme kolmeksi päiväksi", jatkoi Garth, "ja tapasimme jälleen eräällä toisella maatilalla, missä oli paljon muitakin vieraita. Siellä oli myös eräs seurakauden kaunottarista, ja yleisesti ja vallan kaihtamatta mainittiin meidän nimemme aina yhdessä, ja kun hänkin — 'ainoa oikea' — puhui jotakin sen suuntaista minulle ja kun noina kolmena loppumattoman pitkänä päivänä tuntemani tyhjyys oli ollut vallan kauheata, päätin viipymättä puhua hänelle. Pyysin häntä tulemaan pengermälle samana iltana. Olimme kahden. Oli kuutamoinen ilta."
Pitkä vaitiolo. Tohtori ei keskeyttänyt sitä. Hän tiesi, että hänen ystävänsä nyt hengessään uudelleen eli asioissa, joista ei mies puhu toiselle miehelle.
Viimein sanoi Garth yksinkertaisesti: "Minä puhuin hänelle."
Tohtori ei virkkanut mitään, hän muisti elävästi, miten Jane oli sanonut: "Sitten — se tapahtui", kunhänoli ennättänyt tähän kohtaan. Äänettömyyttä kesti vielä tuokion. Garth uneksui muistojen kuutamossa, tohtori paikkaili hätimiten Janen kuvausta. Sitten alakuloinen nuori ääni jatkoi:
"Luulin hänen täydellisesti ymmärtäneen minut. Sittemmin huomasin, ettei hän ollut ymmärtänyt laisinkaan. Hänen menettelystänsä päätin, että olin voittanut hänet, että hänen suuri rakkautensa omaksui minut, niinkuin minun rakkauteni ympäröi hänet kokonaan. Syy ei ollut hänen, oi, ei, ei, hän vain ei käsittänyt, ei voinut käsittää, mitä hänen vähäisinkin kosketuksensa merkitsi minulle. Hänen elämäänsä ei ollut toinenkaan mies päässyt tunkeutumaan, sen verran tiesin erehtymättömän vaistoni avulla ja myös hänen omista puheistaan. Olen toisinaan ajatellut, että hänellä lienee aivan nuorena tyttösenä ollut joku ihanne, johon hän myöhemmin on verrannut kaikkia, ja kun nämä eivät kestä sitä vertailua, pitää hän heidät tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta, jos olen oikeassa, on mies ollut sokea hullu, joka ei ole älynnyt, mikä korvaamaton rakkaus olisi voinut tulla hänen osaksensa, jos hän vain olisi koettanut voittaa sitä. Sillä minä olen varma, että siihen iltaan asti miehen rakkaus ei ollut milloinkaan täyteen leimuunsa puhjenneena ympäröinyt häntä. Hän ei ollut milloinkaan noin valtaansa kiehtovana saanut tuntea miehen tulista, sanatonta, selittämätöntä, rajatonta tarvetta saada omistaa hänet. Luoja tietää, minä luulin hänen ymmärtäneen ja suostuneen, eikä hän ymmärtänyt vähääkään, koetti vain olla osaaottavainen ja ystävällinen."
Tohtori muutti asentoa, heitti toisen jalkansa toiselle ja katsoi tutkivasti sokean kasvoihin. Ei hän ollut odottanut, että se, mitä hänelle nyt uskoi 'toinen mies' tekisi hänelle näin kipeätä.
"Oletteko varma siitä?" kysyi hän hiukan äreästi.
"Aivan varma", sanoi Garth. "Kuulkaa. Kutsuin häntä siksi — mikä hän oli minulle silloin juuri, minkä toivoin hänen eteenkinpäin olevan, mikä hän yhäon, mitä minuun tulee, ja on myös oleva kuolemaani asti. Se sana — ei, kaksi niitä oli — ne sanat saivat hänet ymmärtämään. Nyt se kyllä on minulle selvänä. Hän nousi äkkiä ja työnsi minut luotaan. Hän sanoi, että minun täytyi suoda hänelle kaksitoista tuntia ajatusaikaa ja lupasi tulla seuraavana aamuna kylän kirkkoon antamaan minulle vastauksensa. Brand, te voitte pitää minua hulluna, mutta ette niin suurena hölmönä kuin minä itse nyt pidän itseäni. Olin niin ehdottoman varma, että hän oli minun, niin varma, että kun hän tuli ja me olimme kahden Herran huoneessa, en minä rakastuneen ihailijan tavoin, levottomana, kiireesti rientänyt häntä vastaan, vaan käskin hänen tulla minun luokseni alttarin luo, aivan kuin olisin ollut hänen miehensä ja minulla olisi ollut oikeus käskeä häntä. Hän tuli ja ikään kuin täyttääkseni mieluisan muodollisuuden vain ennen kuin painoin hänet syliini, kysyin hänen vastaustansa. Se oli: 'En voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa.'"
Garthin ääni tarttui kurkkuun viime sanoissa. Hänen päänsä oli vaipunut käsiin. Hän oli ennättänyt siihen kohtaan, mihin useimmat asiat hänestä päättyivät, mistä asti kaikki lakkasi olemasta sellaista, kuin oli ennen ollut.
Huone tuntui oudon hiljaiselta. Intoutuneessa äänessä purkautui rakkautta, toivoa ja kaihoa; siinä ilmeni sielu, jonka todellinen kauneudenrakkaus teki ikuisesti nuoreksi, sydän, jonka korkeat ihanteet olivat pitäneet erillään kaikesta alhaisesta rakkauden leikittelystä, mutta joka tulivuoren voimaisena purkautui, kun oikea rakkaus lopulta sen tapasi.
Tohtoria värisytti, aivan kuin olisi tyhjän kirkon kylmä ruumiissa kierrellyt. Hän tiesi, kuinka paljon vaikeampaa kaikki oli ollut kuin mitä Garth kertoi. Hän oli jo kuullut kauhean, nöyryyttävän kysymyksen: "Kuinka vanha te olette?" Jane oli sen tunnustanut. Hän tiesi, kuinka ihailevan rakkauden ulkonainen hehku oli sammunut, kun Garthin ajatukset niin äkkiä oli käännetty sisäiseen itsensätutkisteluun. Hän oli tiennyt kaiken tämän. Nyt hänellä oli näkyvä todellisuus edessänsä. Hän näki Janea rakastavan, murtuneen miehen, joka kumarruksissa ja sokeana eli niiden näkyjen ja äänien muistoissa, joita ei mikään lieventävän unhotuksen verho milloinkaan voinut peittää eikä tukahduttaa.
Oli tohtorissakin vikoja, mutta ei samoja kuin Pietarissa. Hän ei koskaan puhunut sen vuoksi, ettei tiennyt, mitä hänen oikein piti sanoa.
Hän kumartui ja laski hyvin sydämellisesti kätensä Garthin olalle."Poika raukka", virkkoi hän, "voi, rakas poika raukka!"
Ja sitten he istuivat pitkän aikaa aivan ääneti.
Kahdeskymmenesviides luku.
"Niin, te ette siis lainkaan sanonut omaa mielipidettänne? Ette selittänyt mitään? Jätitte hänet siihen uskoon? Voi, Dicky! Ja te olisitte voinut sanoa niin paljon!"
Pyhäaamun hiljaisuudessa olivat Jane ja tohtori polveilevaa jalkatietä pengermän toisesta päästä nousseet kuusimetsässä olevalle aukeamalle. Kaksi lähekkäin kaatunutta puuta tarjosi heille sopivat istuinsijat keskellä auringonpaistetta ja vielä niin, että he saivat nauttia suurenmoisesta näköalasta, mikä avautui syvälle rotkoon, yli laakson ja kauaksi punertavien kukkuloiden taakse. Tohtori opasti Janen päivänpaisteisemmalle rungolle ja istui hänen viereensä. Sitten hän tyynesti ja täsmällisesti selosti eilisiltaisen keskustelun.
"En lausunut mitään mielipidettä. En selittänyt mitään. Annoin hänen pitää omat luulonsa, sillä se on ainoa keino pysyttää teidät sillä korkealla jalustalla, minne hän on teidät asettanut. Osoittakaa tai otaksukaa käytökseenne jokin muu syy kuin teidän melkein lapsellinen ihmisten ja asioitten tuntemisenpuutteenne, niin te sieltä putoatte, Jane parkani, ja putoattekin pahasti. Minä en kädelläni teitä sieltä suinpäin alas töyttää. Kuten sanoitte minä olisin voinut paljonkin sanoa, mutta ikäni olisin sitä kukaties myös saanut katua."
"Hänen syliinsä olisin pudonnut", sanoi Jane välittömästi, "ja siinä olisin mieluummin kuin millään jalustoilla."
"Suokaa anteeksi, hyvä tyttö", vastasi tohtori. "Luultavinta on, että olisitte rientänyt suoraapäätä ensimmäiseen etelään menevään pikajunaan. Oikeastaan en ole vallan varma, olisitteko enää edes pikajunaa odottanut. Melkein jo hengessäni näen jalosukuisen Janen lähtevän asemalta tyhjässä hiilivaunussa. No! Älkää nyt tuolla tavalla rynnätkö ja lähtekö haparoimaan havuneulasia", jatkoi tohtori puhettaan ja painoi Janen takaisin viereensä istumaan. "Astutte vielä kävylle ja syöksytte päistikkaa tuonne rotkoon. Ei kannata koetella putoamisen esimakua."
"Voi, Dicky", huokasi Jane, pisti kätensä tohtorin käsikoukkuun ja painoi sidotut silmänsä karkeata kangasta vasten hänen olalleen, "en ymmärrä, mikä teidän on tänään. Te ette ole hyvä minulle. Olette raastanut sielu parkaani kertomalla kaiken, mitä Garth illalla sanoi, ja tuon kauhistuttavan hyvän muistinne avulla saitte minut melkein kuulemaan hänen äänensä kaikki eri väreetkin. Ja sitten sen sijaan, että lohduttaisitte minua, syytätte, että olen tehnyt väärin, ja jätätte minut täydellisesti oman onneni nojaan."
"Niin — väärin te teitte", sanoi tohtori, "mutta kuka on sanonut, että jätän teidät oman onnenne nojaan. Minä en sanonut, etten tekisi jotakin tänään. Sanoin ainoastaan, etten eilen voinut mitään tehdä. Kun toivotimme toisillemme hyvää yötä, sanoin ajattelevani asiaa ja lausuvani siitä mielipiteeni tänään. Jos tahdotte, niin kerron teille, kuinka minun kävi. Sain silmätä mitä harvinaisimman ja ylevimmän luonteen salaisimpiin kätköihin ja näin, mitä hävityksen jälkiä nainen voi jättää sen miehen elämään, joka häntä rakastaa. Voin vakuuttaa teille, ettei minulla eilisiltana ollut mitään hauskaa ajankulua. Olin tänä aamuna herätessäni kuin raippoja saanut, kuvaannollisesti puhuen."
"Ja mitä te luulette minun tunteneen?" kysyi Jane liikuttavasti.
"Te tunnette yhä olevanne oikeassa — osaksi ainakin", vastasi Deryck. "Ja niin kauan kuin luulette nimeksikään olevanne oikeassa ja pidätte siitä kiinni, on kaikki toivotonta. Aivan yksinkertaisesti teidän on sanottava ilman muuta: 'Tunnustan olleeni väärässä. Voitteko antaa anteeksi?'"
"Mutta menettelinhän parhaani mukaan", sanoi Jane. "Ajattelin häntä ennen itseäni. Olisi ollut paljon helpompaa nauttia olevain hetkien onnesta ja heittää tulevaisuus sattuman varaan."
"Ei tuo nyt ole aivan rehellistä, Jeanette. Ajattelitte ensi sijassa itseänne. Te pelkäsitte sitä tuskaa, jota olisitte tuntenut, jos hänen rakkautensa olisi kylmentynyt tai hänen ihailunsa laimentunut. Kun oikein ajattelee, niin kaikki inhimillinen rakkaus — äidinrakkautta lukuunottamatta — on pohjaltaan itsekästä. Onnellisinta Dalmainille olisi, jos hänen avuton sokeutensa elvyttäisi teissä äidinrakkauden. Silloin itsekkäisyys menisi menojaan."
"Voi minua!" huoahti Jane. "Minä en jaksa, olen ymmällä ja sekaisin tässä hämmentävässä pimeydessä. Ei mikään ole selvää, ei mikään ole oikein. Kun edes näkisin teidän ystävälliset silmänne, rakas poika, ei äänenne kovuus viiltäisi niin kipeästi."
"No mutta, ottakaa pois side ja katsokaa", sanoi tohtori.
"Ei, en tahdo!" huudahti Jane tuimasti. "Olisinko kaiken tämän kestänyt, jotta viime tingassa väsähtäisin?"
"Hyvä tyttö, tämä ehdontahtoinen sokeutenne käy hermoillenne. Pitäkää varanne, ettei siitä tule enemmän harmia kuin hyvää. Väkevät lääkkeet —"
"Hiljaa!" kuiskasi Jane. "Kuulen askeleita."
"Kuulette aina metsässä askeleita, jos niitä kuuntelemaan rupeatte", sanoi tohtori; mutta puhui hiljaa ja istui ääneti, kuunnellen.
"Kuulen Garthin askelet", kuiskasi Jane. "Voi, Dicky, menkää katsomaan tuonne kallionkärjelle. Sieltä näette tielle."
Tohtori nousi levollisesti ja meni katsomaan tielle päin, jota he olivat nousseet. Sitten hän tuli takaisin Janen luo.
"Aivan oikein", sanoi hän. "Onni suosii meitä. Dalmain nousee tietäSimpsonin kanssa. Parissa minuutissa he ovat täällä."
"Onni suosii? Dicky rakas, eihän tämän onnettomammin voi käydä?" Jane oli sieppaamaisillaan pois siteen, mutta tohtori ennätti estää.
"Älkää toki", virkkoi hän. "Älkää viime tingassa pilatko asiaa. Kyllä minä voin pitää teidät molemmat sokeat erillänne. Luottakaa minuun, pysykää sokeana — tarkoitan, istukaa hiljaa. Ettekö te voi ymmärtää, miksi sanoin onnen suosivan meitä? Dalmain tulee kuulemaan minun mielipiteeni asiasta. Saatte kuulla sen samalla. Minulta säästyy aikaa, ja te saatte itse kuulla, miten se häneen vaikuttaa. Nyt, olkaa hiljaa. Minä lupaan, ettei hän istu syliinne. Mutta jos liikahdatte, täytyy minun sanoa, että te olitte jänis tai orava, ja heittää käpyjä niskaanne."
Tohtori nousi ja asteli tietä kohden.
Jane jäi sokeana istumaan.
"Halloo, Dalmain", kuuli hän tohtorin huutavan. "Osasitte tulla tänne ylhäälle? Ihanteellinen paikka. Simpson saa kaiketi mennä pois? Ottakaa minun kädestäni kiinni."
"Kuten näette", vastasi Garth. "Minulle sanottiin, että te olette täällä ylhäällä, ja tulin jäljessänne."
He kiersivät yhdessä viimeisen polvekkeen ja astuivat aukeamalle.
"Oletteko yksin?" kysyi Garth ja pysähtyi. "Luulin kuulleeni puhetta."
"Niin kuulittekin", vastasi tohtori. "Puhuin erään nuoren naisen kanssa."
"Minkä nuoren naisen kanssa?" kysyi Garth.
"Sangen mukavan ja hauskan nuoren naisen kanssa", vastasi tohtori, "mutta koko lailla itseensäottavaisen, luullakseni."
"Tiedättekö nimeä?"
"Jane", sanoi tohtori välinpitämättömästi.
"Ei Jane", sanoi Garth nopeasti — "vaan Jean. Tiedän hänet — puutarhurin vanhin tytär. Tyttö raukka, häntä kaikenlaiset perhehuolet painavat."
"Hän näyttikin alakuloiselta. En tietänyt, että perhehuolet olivat syynä. Istukaamme tälle puunrungolle. Vieläkö saatte mieleenne kuvaa tästä näköalasta?"
"Kyllä", vastasi Garth, "tunnen sen niin hyvin. Mutta ihan minua kauhistaa, kun huomaan, miten kuvat mielestäni katoavat: kaikki, paitsi yksi."
"Ja mikä se on —?" kysyi tohtori.
"'Ainoan oikean' kasvot", sanoi sokea Garth. "Niinkö, ystäväni", sanoi tohtori. "En ole unohtanut, että lupasin tänä aamuna sanoa mielipiteeni kertomanne johdosta. Olen ajatellut sitä sangen tarkkaan ja tehnyt useita johtopäätöksiä. Istummeko tuolle kaatuneelle puulle? Haluatteko polttaa? Hyvä tupakantuoksu saattaa paremmalle puhetuulelle."
Garth otti savukelaatikkonsa, valitsi savukkeen, sytytti sen huolellisesti ja heitti palavan tikun suoraan Janen ristissä oleville käsille.
Ennen kuin tohtori ennätti apuun, oli Jane jo hymyillen heittänyt sen menemään.
"Jopa on hermot!" ajatteli Deryck ihastuneena. "Yhdeksänkymmentäyhdeksän naista sadasta olisi kirkaissut ja niin ilmaissut läsnäolonsa. Totisesti, hän ansaitsee voiton."
Äkkiä Garth kavahti pystyyn. "Luulen, että meidän on parempi tuolla toisella rungolla", sanoi hän odottamatta. "Siellä on ainakin päivänpaisteisempaa". Ja hän meni Janea kohden.
Yhdellä harppauksella tohtori ennätti väliin, tarttui lujasti Janeen ja veti hänet taaksensa, sitten hän ohjasi Garthin Janen paikalle.
"Kuinka tarkasti te jo arvostelette välimatkoja", huomautti hän ja kuljetti Janea toiselle puunrungolle. Sitten hän istui Garthin viereen auringonpaisteeseen. "Palatkaamme puheeseemme", sanoi tohtori jotensakin hengästyneenä.
"Olemmeko me varmasti kahden?" kysyi Garth. "Minusta tuntuu kuin täällä olisi joku."
"Hyvä ystävä", sanoi tohtori, "koska metsässä on yksin tai kahden? Lukemattomat pikku oliot ympäröivät meitä. Pirteitä silmiä tirkistelee oksien välistä, karvaisia häntiä puikkii edestakaisin koloihin, näkymättömiä pienen pieniä olentoja liikkuu kuivuneilla lehdillä jalkaimme alla. Jos yksinäisyyteen haluatte, karttakaa metsää."
"Niin kyllä", vastasi Garth, "kyllä minä sen tiedän ja mielelläni kuuntelen niitä. Minä tarkoitan, että joku ihminen on täällä. Brand, usein minua vaivaa tunne, että joku ihminen on lähelläni. Tässä eräänä päivänä, tiedättekö, olisin voinut vannoa, että hän — 'ainoa oikea' — lähestyi hiljaa, katseli minua pimeydessä-olijaa, sääli minua, kuten hänen jalon, hellän sydämensä odottaisi tekevänkin, ja poistui myös ääneti."
"Milloin se tapahtui?" kysyi tohtori.
"Muutamia päiviä sitten. Tohtori Rob oli juuri kertonut meille, kuinka hän oli tavannut hänet — ei, en saakaan sanoa, missä. Sitten hän ja neiti Gray jättivät minut yksin, ja yksinäni pimeydessäni tunsin hänen katseensa."
"Hyvä mies", sanoi tohtori, "ette saa ruveta pelkäämään moisia näkymättömiä vieraita. Muistakaa, että usein hengessämme tunnemme niiden läsnäoloa, jotka syvästi ja uskollisesti ovat meihin kiintyneet, vaikka he ovat hyvin kaukanakin, ja erittäinkin silloin, kun he tietävät meillä olevan vastuksia ja meidän tarvitsevan heitä. Älkää siis ihmetelkö, jos useinkin tunnette 'ainoan oikean' läsnäoloa, sillä luulen — ja tätä en sano harkitsematta, Dalmain — luulen että hänen koko sydämensä, rakkautensa ja elämänsä kuuluu teille."
"Hyvä Jumalani!" huudahti Garth, nousi ja läksi umpimähkään kävelemään.
Tohtori tarttui hänen käsivarteensa. Seuraavassa tuokiossa hän olisikin jo muuten langennut Janen jalkoihin.
"Pysykää paikallanne, mies", sanoi tohtori, "ja kuulkaa minua. Ette sillä mitään voita, että noin ryntäilette pimeydessä. Minä todistan puheeni. Mutta teidän täytyy kuunnella rauhallisena. Kuulkaa siis nyt. Meillä on tässä sielutieteellinen kysymys, jommoiseen ette varmaankaan koskaan ole kiinnittänyt huomiotanne. Tahtoisin, että vähäksi aikaa loisitte mieleenne kuvan 'ainoasta oikeasta' naisesta, jonka kanssa kuvittelisitte seisovanne silmätysten Eedenin yrttitarhassa tai kuutamossa — missä tahansa — missä mieluimmin haluatte. Voitteko silloin havaita asian olevan näin? Rakastunut mies unohtaa oman itsensä kokonaan. Toisaalta nainen, jota hän rakastaa ja haluaa omakseen ja jossa itsessään on vastarakkautta ja vastakaihoa, käy entistä itsetietoisemmaksi. Mies, haluten vain voittaa ja omistaa, ajattelee yksinomaan naista. Nainen, jonka asia on antautua ja antaa, kääntää yht'äkkiä huomionsa omaan itseensä. Vastaako hän miehen toiveita? Onko hän kaikessa sellainen, miksi mies luulee? Voiko hän häntä täysin tyydyttää, ei ainoastaan nyt, vaan vastaisinakin pitkinä vuosina?"
Tohtori vilkasi Janeen, joka istui puunrungolla neljän metrin päässä. Tämä oli kohottanut ristissä olevat kätensä ja nyökkäsi tohtoriin päin, kasvot helpotusta ja kiitollisuutta loistaen.
Tohtori tunsi olevansa oikealla tolalla. Mutta sokean kasvot hänen vieressään vetäytyivät pilveen ja synkkenivät synkkenemistään tohtorin jatkaessa puhettaan:
"Näettekö, rakas ystävä, itse te minulle sanoitte, ettei hänen kauneutensa ollut sitä lajia, jota teidän tiedettiin ihailevan. Eikö ollut siis mahdollista, että hän pelkäsi, ettei hänen ulkomuotonsa jonkin ajan kuluttua enää tyydyttäisi teidän vaatimuksianne?"
"Ei", vastasi Garth, äänessä ehdoton varmuus. "Sellainen otaksuma on liiaksi alentavaa. Sitä paitsi, jos sellainen ajatus mahdollisesti olisi tullut hänen mieleensä, olisi hänen tarvinnut vain kysyä minulta. Päätökseni oli joka tapauksessa peruuttamaton ja vastaukseni olisi rauhoittanut hänet."
"Rakkaus on sokea", huomautti tohtori tyynesti.
"Ne, jotka niin sanovat, valehtelevat", huudahti Garth tuimasti. "Rakkaus on niin tarkkanäköinen, että se näkee kuoren alle ja riemuitsee kauneudesta, jota eivät muiden silmät erota."
"Ette siis hyväksy minun teoriaani?" kysyi tohtori.
"En selitykseksi omaan kohtaani", vastasi Garth, "sillä minä tiedän, että hänen ylevä mielensä olisi auttanut hänet moisten arvelujen yläpuolelle. Mutta yhdyn siihen, että rakastunut mies unohtaa kokonaan oman itsensä. Kuinka me muuten ikinä uskaltaisimmekaan pyytää naista vaimoksemme? Voi, Brand, kun kaikkea oikein ajattelee — kuinka tunkeudumme hänen persoonalliseen elämäänsä, kuinka pyydämme oikeutta saada mieltä myöten kajota häneen, vaikkapa vain käteen — ei mies voisi sitä tehdä, ellei juuri se, että mies rakastaa häntä ja ajattelee häntä, saisi miestä niin tyyten unohtamaan oman itsensä. Katsellessani nyt taaksepäin sitä aikaa huomaan täydellisesti niin olleen minun laitani. Ja kun hän kirkossa sanoi minulle: 'Kuinka vanha te olette?' — niin, en kertonut sitä teille illalla — vaikutti tämä äkkinäinen ajatusteni johtaminen omaan itseeni niin väkevästi, että koko onneni tuntui peräti kutistuvan ja kuolevan oman mitättömyyteni kauhistukseen."
Hiljaista metsässä. Tohtori tunsi olevansa pelissä häviön puolella. Hän ei uskaltanut katsoa vastapäätä istuvaan, äänettömään olentoon. Viimein hän lausui:
"Dalmain, tässä ongelmassa on kaksi ratkaisua mahdollista. — Luuletteko, että tässä oli vain neitseellisen kainostelevana vastaanpaneva Eeva, joka uskoi Aatamin kyllä omansa etsivän?"
"Ooh, ei", sanoi Garth painokkaasti. "Paljon pitemmälle olimme jo päässeet. Ettekä sellaiseen edes vihjaisisi, jos tuntisitte hänet. Hän on liian rehellinen, perin pohjin suora ja vilpitön pettääkseen minut. Ja lisäksi, jos asia niin olisi ollut, olisi hän näiden yksinäisten vuosien kuluessa, kun näki, etten antanut merkkiäkään itsestäni, lähettänyt jonkinlaisen tiedon siitä, mitä oli todella tarkoittanut."
"Olisitteko mennyt hänen luoksensa?" kysyi tohtori,
"Olisin", sanoi Garth verkkaisesti. "Olisin mennyt ja olisin antanut anteeksi — sillä hän on minun omani. Mutta samaa se ei enää olisi ollut. Se olisi ollut ala-arvoista meille kummallekin."
"No niin", jatkoi tohtori, "toinen ratkaisu on vielä. Te myönsitte, että tuo 'ainoa oikea' ei täyttänyt tavanmukaisen kauneuden mittoja. Teidän kauneudenihailunnehan yleensä tunnettiin. Ettekö luule tuona pitkänä yönä — muistakaa, mitenkä uutta tällainen ylenpalttinen, kaihoava rakkaus hänelle oli — rohkeuden häneltä uupuneen? Häntä peloitti tietysti, että kauneusvaatimuksenne pian muuttuisivat niihin kasvoihin ja siihen olemukseen nähden, joka aina oli istuva teitä vastapäätä pöydässä, ja huolimatta omasta suuresta rakkaudestansa ja teidän rakkaudestanne hän piti viisaampana välttää vastaisia pettymyksiä luopuen nykyhetken onnesta. Juuri siksi, että hän teitä todella rakasti, riitti hänellä voimaa sellaiseen ratkaisuun."
Vastapäätä oleva äänetön olento nyökkäsi ja istui kädet ristissä, odottaen. Deryck ajoi hänen asiaansa paremmin kuin hän itse olisi osannutkaan.
Hiljaista metsässä. Koko luonto tuntui ääneti odottavan vastausta.
Se tuli. "Ei", sanoi Garthin nuorekas ääni empimättä. "Siinä tapauksessa hän olisi puhunut minulle pelostansa ja minä olisin heti hänet rauhoittanut. Teidän otaksumanne on alentavaista rakastamalleni naiselle."
Tuuli huoahti puissa. Pilvi peitti auringon. Kumpaakin sokeata, jotka eivät mitään nähneet, värisytti, ja he olivat vaiti.
Tohtori puhui. "Rakas poika", virkkoi hän kovin sydämellisesti, "minun täytyy sittenkin yhä pysyä horjumattomassa vakaumuksessani, että tuolle 'ainoalle oikealle' naiselle te olette yhä 'ainoa oikea' mies. Pimeydessänne on hänen oikea paikkansa teidän vieressänne. Kenties hän nytkin parhaillaan toivoo tänne luoksenne. Ettekö voi sanoa minulle hänen nimeänsä ja sallia minun mennä etsimään häntä ja kuulla hänen omasta suustansa hänen käsitystänsä asiasta, ja jos se on sellainen kuin arvelen, tuoda hänet tänne, niin että hän teille tässä ankeudessanne saisi todistaa rakkautensa ja hellyytensä?"
"Ei ikinä!" sanoi Garth. "Ei elämässäni! Ettekö käsitä, että kun en kerran silloin, kun minulla oli näköni, mainetta ja kaikkea kyllin, kun en silloin voinut saavuttaa hänen rakkauttaan, niin nyt hän saattaisi tuntea minua, avutonta sokeana kohtaan pelkästään sääliä! Ja hänen sääliinsä en tyydy. Jos olin 'vain nuori poika' kolme vuotta sitten, olen nyt 'vain sokea mies', hyväsydämisen säälin kohde. Jos taasen olette oikeassa ja hän silloin epäili rakkauttani ja uskollisuuttani, en nyt enää kykene osoittamaan hänen olleen väärässä enkä myös todistamaan uskollisuuttani. Mutta en päästä tällaisia arveluja himmentämään rakastettuni kuvaa. Hän tarvitsi täydennykseksensä niin paljon parempaa, kuin mitä minä saatoin tarjota. Hän hylkäsi minut, koska en ollut hänen arvoisensa. Ajattelen sen asian mieluimmin niin. Jätetään se nyt."
"Ja te jäätte yksinäisyyteenne", sanoi tohtori surullisesti.
"Pidän yksinäisyyttä turhia toiveita parempana", vastasi Garth. "Kas niin! Kuuluu soitettavan aamiaiselle, Brand. Margery tulee pahalle tuulelle, jos annamme hänen pyhäruokansa odottaa."
Hän nousi ja käänsi sokeat kasvonsa näköalaa kohti.
"Voi, kuinka hyvin sen tunnen", virkkoi hän. "Kun neiti Grayn kanssa istumme täällä ylhäällä, kertoo hän minulle kaikki, mitä näkee, ja minä kerron, mitä hän ei näe, mutta minkä minä tiedän siellä sentään olevan. Hän harrastaa taidetta ja häntä huvittaa samat asiat kuin minuakin. Minun täytyy pyytää teitä antamaan kätenne, Brand, vaikka tie on leveä ja tavallaan hyväkin. Täytyy olla varovainen. Olen pari kertaa ollut menemäisilläni nurin ja lupasin neiti Graylle — — — Tie on leveä. Niin, me voimme kyllä kulkea kaksi rinnatusten, kolmekin, jos tarvis vaatisi. Oli hyvä, että tämä tie tuli tehdyksi. Tätä oli ennen vaikea kiivetä."
"Kolmekin rinnatusten", sanoi tohtori. "Niin voisikin — jos tarve vaatisi." Hän astui muutaman askelen Janen luo, nosti hänet istumasta ja pisti hänen kylmän kätensä vasempaan käsikoukkuunsa. "No, ystäväni, vasen puoli on teille sopivampi, niin saa keppi olla oikeassa kädessä."
Ja niin he lähtivät kulkemaan metsästä tuona kevätkesäisenä, kauniina pyhäaamuna; ja tohtori kulki ryhdikkäänä noiden kahden särkyneen sydämen välissä yhdistäen ne toisiinsa, mutta myös erottaen ne toisistansa.
Yht'äkkiä Garth pysähtyi ja kuunteli. "Olin kuulevinani muitakin askelia kuin teidän ja minun", sanoi hän.
"Metsä on täynnä askelten ääniä", sanoi tohtori, "aivan samoin kuin sydän on täynnä kaikuja. Jos seisotte ja kuuntelette, kuulette mitä haluatte niin toisaalta kuin toisaaltakin."
"Ei seisota sitten", sanoi Garth, "sillä kun entisaikaan vähän myöhästyin aamiaiselta, sain Margeryltä aika kyytiä."
Kahdeskymmeneskuudes luku.
"En milloinkaan, neiti Gray, kykene ilmaisemaan, mitä ajattelen kaikesta siitä, mitä te olette minun hyväkseni tehnyt."
Garth seisoi avonaisen ikkunan edessä kirjastossa. Aamuaurinkoa tulvehti sisään. Ilmassa tuntui kukkain tuoksu ja kajahteli lintujen laulu. Kun hän noin soreana seisoi auringonpaisteessa, kuvastui hänen olentonsa joka piirteessä uutta voimaa ja toiveikkuutta. Hän ojensi innokkaasti kätensä sisar Rosemaryä kohden, enemmän tosin osoittaakseen, kuinka suuressa arvossa hän piti häntä, kuin vähintäkään odottaen, että sisar Rosemary painaisi omansa niihin.
"Ja täällä minä kuljin ja kuvittelin teillä olevan hauskaa ystävienne luona, tuumien keitä ja missä he täällä lähistöllä saattoivat olla. Ja te istuittekin koko ajan silmät siteissä huoneessanne. Voi, sehän on vallan selittämätöntä hyvyyttä! Mutta ettekö sentään väliin tuntenut olevanne pieni petturi, neiti Gray?"
Ainahan hänellä se tunne oli — Jane paralla. Siksi hän heti vastasikin: "Tunsin kyllä. Vaikka sanoinhan teille, etten mennyt kauaksi. Ja lähistöllä asuvat ystäväni olivat Simpson ja Margery, jotka auttoivat ja rohkaisivat minua. Ja tottahan puhuin myöskin, kun sanoin lähteväni pois, sillä meninhän pimeyteen, ja siellä on vallan toinen maailma kuin päivänvalossa."
"Kuinka se on totta!" huudahti Garth. "Ja kuinka vaikeata on saada ihmisiä käsittämään, miten yksinäistä siellä on, ja kuinka tuntuu siltä, kuin he itsekin aivan odottamatta tulisivat jostakin toisesta maailmasta, laskeutuisivat luoksemme jostakin kaukaisesta taivaankappaleesta, osaaottavasti puhellen, ystävällisesti käteen tarttuen, ja lähtisivät jälleen muuanne jättäen meidät äärettömään yksinäisyyteen pimeyden maahan."
"Niin", myönsi sisar Rosemary, "vieläpä melkein pelkäämme jonkun tulevan, sillä hänen mentyänsä tuntuu pimeys entistä pimeämmältä, yksinäisyys entistä yksinäisemmältä."
"Voi, tunsitteko tekin sen?" sanoi Garth. "Tiedättekö, nyt kun tekin olette käynyt pimeyden maassa, ei siellä minusta enää tunnu niin yksinäiseltä kuin ennen. Voin aina sanoa: 'Eräs rakas ja uskollinen ystävä on myös ollut täällä.'"
Hän nauroi niin poikamaisen iloisesti, että kaikki, mikä oli äidillistä Janen rakkaudessa, virkosi voimakkaana eloon ja vaati häneltä ääretöntä ponnistusta. Hän katseli valkopukuista, sorjaa olentoa, joka niin miehekkäänä, yhä niin kauniina nojasi ikkunapieleen, mutta joka kuitenkin oli niin avuton ja sen äärettömän hellyyden tarpeessa, jota hänellä oli antaa. Sitten, seisoessaan yhä katsellen häntä, Jane levitti sylinsä, ikään kuin tämän näin lähelle valmistetun ihanan lepopaikan olisi täytynyt aivan magneetin tavoin vetää hänet hänen luokseen; ja näin seisoen auringonpaisteessa Jane puhui.
Oliko hän kaunis? Kannattiko hänet maalata? Saattaisiko mies milloinkaan kyllästyä moiseen katseeseen, moisiin häntä kohden ojennettuihin käsiin? Voi, liian myöhäistä! Siitä asiasta ei kukaan rakastava mies enää milloinkaan voisi arvosteluansa lausua. Se katse oli vain yhtä miestä varten. Hän ainoastaan kykeni sen katseen loihtimaan noihin rakkautta säteileviin kasvoihin. Mutta hän ei voi onnesta väräjävin äänin kertoa sen kauneudesta. Hän ei voi arvostella. Hän ei voi nähdä. Hän on sokea!
"Herra Dalmain, on paljon yhtä ja toista, mistä kyllä puhelemme sitten, mutta ensin tahtoisin kertoa teille, mikä mielestäni oli tärkein, mitä opin pimeyden maassa." Mutta huomaten mielenliikutuksen vaikuttavan hänen äänensä sävyyn, mikä mahdollisesti liian selvästi johti mieleen "Rukousnauhan" sävelet, pysähtyi hän ja jatkoi hiukan korkeammassa ja vienommassa äänilajissa, jommoista sisar Rosemary tavallisesti käytti.
"Herra Dalmain, opin mielestäni ymmärtämään, että se, mikäyhdelletuntuu kuvaamattomalta yksinäisyydeltä, voikahdelletuntua sangen ihanalta paratiisilta. Minulle selvisi, että joissakin tapauksissa pimeydestä voisi tulla sielujen ihana kohtauspaikka. Jos rakastaisin miestä, joka on menettänyt näkönsä, iloitsisin omastani voidakseni olla hänen silminänsä, kun hän niitä tarvitsee, aivan samoin kuin jos olisin rikas ja hän köyhä, pitäisin rahojani jonkin arvoisina ainoastaan siksi, että hänellä olisi hyötyä niistä. Mutta tiedän kyllä, että päivänvalo usein kiusaisi minua sen tähden, ettei hän sitä näe ja siitä kerallani nauti, ja kun ilta lähestyy, tekisi mieleni sanoa: 'Sammuttakaamme valkeat, älkäämme päästäkö kuunvaloa sisään, istukaamme yhdessä pehmeässä, tenhoavassa pimeydessä, joka kykenee paremmin liittämään yhteen kuin päivänvalo.'"
Janen puhuessa Garth kuunteli ja hänen kasvonsa kalpenivat ja niiden ilme kävi oudon jäykäksi. Sitten, ikään kuin jonkinlaisesta vastavaikutuksesta, hänen kasvonsa leimahtivat poikamaisen punaisiksi aina hiusmartoa myöten. Hän haparoi oranssinväristä rihmaa, joka johti hänen tuolilleen.
"Sisar Rosemary", sanoi hän, ja Janen kädet vaipuivat, kun hän kuuli hänen äänensä sävyn, "on hyvin ystävällistä, että kerrotte minulle, mitä kauniita ajatuksia teissä heräsi pimeydessä. Mutta toivon, että sitä onnellista miestä, jolla on teidän sydämenne tai joka voittaa sen kerran omakseen, ei koskaan kohtaisi niin kova onnettomuus kuin on näkönsä menettäminen. Hänen on parempi elää teidän kanssanne näkevänä kuin joutua käyttämään hyväkseen teidän jaloa uhrautuvaisuuttanne. Mutta mitenkä kirjeiden avaamisen käy?"
Hänen kätensä liukui pitkin oranssinväristä rihmaa, ja hän löysi tuolinsa.
Ja Jane huomasi selittämättömäksi kauhukseen, mitä oli tehnyt. Hän oli kokonaan unohtanut sisar Rosemaryn ja käyttänyt häntä vain välikappaleena saadakseen Garthin tajuamaan, mitä hänen rakkautensa — Janen rakkaus — voisi merkitä hänelle — sokealle. Hän unohti, että Garthin mielestä oli keskustelussa kysymyksessä ainoastaan sisar Rosemary, hän, joka äsken juuri oli osoittanut olevansa niin osaaottavainen ja uskollinen. Ja — voi, rakas Garth parka! Ja senkin rohkea, julkea sisar Rosemary! — Garth tietysti teki sen johtopäätöksen, että sisar Rosemary koetti mielistellä häntä. Jane tunsi olevansa Skyllan ja Kharybdiksen välissä ja teki perin nopean ja hänelle luonteenomaisen keikauksen asiassa.
Hän meni toiselle puolelle pientä pöytää ja istuutui paikalleen. "Minä luulin, että juuri siksi, että ajattelin häntä, tämä selvisi minulle", sanoi hän, "mutta juuri tällä haavaa poika ja minä emme ole vallan hyvissä väleissä. Ei hän edes tiedä, että minä olen täällä."
Garth kohottautui ja taas poikamainen puna osoitti hänen häpeävän äskeistä ajatustansa.
"Hyvä neiti Gray", sanoi hän innokkaasti, "älkää vaan pitäkö minua tungettelevana tai epähienona, mutta tiedättekö, olen usein tuuminut, eiköhän vaan liene olemassa tuo onnellinen mies."
Sisar Rosemary nauroi. "No niin, mutta ei häntä tällä haavaa juuri onnelliseksi voi sanoa", virkkoi hän, "ainakaan siihen katsoen, mitä hän minusta ajattelee. Minun sydämeni on niin kokonaan hänen, jos hänet vain saataisiin se uskomaan. Mutta väärinymmärrystä on tullut välillemme — kokonaan minun syyni — eikä hän salli minun selittää sitä."
"Mutta hän on typerä hullu!" huudahti Garth. "Oletteko te ja hän kihloissa?"
Sisar Rosemary empi. "Emme me oikeastaan kihloissa ole", sanoi hän, "vaikka asia kyllä sittenkin samaa tarkoittaa. Ei kumpainenkaan meistä tahtoisi ajatellakaan ketään muuta." Garth tiesi, että joissakin kansankerroksissa asianomaiset avioliiton ensi havitteluksi "pitävät seuraa keskenään", askelta korkeampi tapa kuin sisäkön, joka sanoo menevänsä "vähän ulos kävelemään", molemmat varsin kuvaavia lausetapoja, sillä jos kaunis Phyllis armaansa kanssa lähtee iltaisin syrjäteille ja pensasaitojen suojaan tai kaduille ja puistoihin, niin nuo toiset pitävät seuraa keskenään tuttujen ja omaistensa vierashuoneissa tai lehtimajoissa. Joka tapauksessa Garth oli aina ajatellut sisar Rosemaryn kuuluvan samaan yhteiskuntaluokkaan kuin hän itsekin. Ehkä tuo tomppeli, jota hän nyt jo sydämestänsä inhosi, kuului alempiin kerroksiin, tai ehkäpä se sairaanhoitajataryhdistys, mihin sisar Rosemary kuului, ei sallinut julkista kihlausta, mutta ei ollut tietävinään "julkisesta salaisuudesta". Oli miten tahansa, hyväsydämisellä, lahjakkaalla ja miellyttävällä pikku neidillä, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, oli oma "poikansa"; ja tämä todettu tieto helpotti Garthin mieltä. Hän oli viime aikoina niin pelännyt, ettei hän ehkä aina ollut täysin rehellinen sisar Rosemarylle eikä itselleen. Sisar Rosemary oli käynyt hänelle välttämättömäksi, aivan elinehdoksi, ja oli taidollansa ja uhrautuvaisuudellansa saavuttanut hänen suuren kiitollisuutensa. Heidän suhteensa oli niin välitön, heidän seurustelunsa toverillista ja vaivatonta, ja tätä ihanteellista asiaintilaa oli tohtori Rob muutamana päivänä tullut sotkemaan tekemällä erään ehdotuksen. Garth oli kahden kesken selittänyt, miten hänen onnensa ja hauskuutensa oli neiti Gray n varassa ja mitenkä hän pelkäsi, että laitoksen johtajatar kutsuisi hänet pois.