"Pelkään niin, etteivät he anna sisarten olla kauan yhtä mittaa samassa paikassa, mutta ehkä tohtori Deryck voi järjestää niin, että tässä tapauksessa tehtäisiin poikkeus", sanoi Garth.
"Äh, mitä te johtajattarista ja tohtori Deryckistä välitätte", virkkoi tohtori Rob suorasukaisesti. "Jos tahdotte aina pitää hänet, niin varatkaa hänet itsellenne. Naikaa hänet, poikani! Minä takaan, että hän kyllä huolii teidät!"
Niin astui tohtori Rob kömpelöillä, rautakorkoisilla saappaillaan arkaluontoisen tilanteen varpaille.
Garth koetti saada pois mielestään koko ehdotuksen, mutta ei onnistunut. Hän rupesi tarkkaamaan sisar Rosemaryn tuumia ja askareita hänen hyväksensä, ja ne menivät pitemmälle kuin mitä hänen ammattivelvollisuutensa olisi vaatinut, niin että hänestä tuntui, että erikoisen hellä osanotto vaikutti tämän alttiuteen. Hän työnsi ajatuksen pois mielestään yhä uudelleen, kutsuen tohtori Robia vanhaksi höperöksi ja itseänsä itserakkaaksi aasiksi. Mutta yhä uudelleen hän tunsi sisar Rosemaryn lähestyessä joutuvansa vaalivan rakkauden herkkään ilmapiiriin.
Sitten hän eräänä yönä joutui suureen kiusaukseen ja voitti sen.
Miksi hän ei oikeastaan tekisi, niinkuin tohtori Rob oli neuvonut? Miksei hän voisi mennä naimisiin tämän miellyttävän, lahjakkaan ja hellän sairaanhoitajattaren kanssa, ja niin hän saisi pitää hänet ainiaan luonansa pimeydessänsä.Hänei pitäisi häntä "vain nuorena poikana"… Mitä hänellä oli tarjottavana hänelle? Kaunis koti, kaikki mukavuudet, runsas omaisuus, seuraa, joka tuntui häntä miellyttävän. Mutta silloin kiusaaja iski harhaan kuiskatessaan: "Ja ääni olisi aina Janen. Et ole milloinkaan nähnyt sairaanhoitajattaren kasvoja, etkä milloinkaan näe. Voit kuvitella sen äänen kuuluvan niihin kasvoihin ja siihen olentoon, jota ihailet. Voit mennä naimisiin pikku sisaren kanssa, mutta rakastaa yhä Janea…" Mutta silloin Garth huudahti kauhistuneena: "Mene tiehesi, kiusaaja!" ja hän selviytyi voittajana taistelusta.
Mutta hän oli sittenkin levoton, että oli jollakin tavoin häirinnyt sisar Rosemaryn sydämen rauhaa. Siksi puhe nuoresta miehestä jota sisar Rosemary rakasti, tuotti hänelle helpotusta herättäen samalla mieletöntä, hiipivää mustasukkaisuutta. Ja nyt hän kuuli, että tuo nuori mies oli syypää sisar Rosemaryn onnettomuuteen, kuten Jane oli syypää hänen omaansa — ei syypää, vaan sen aiheuttaja.
Hän päätti kerta kaikkiaan karkottaa ne ajatukset, jotka viime aikoina hänen omassa mielessään olivat tunkeutuneet heidän välillensä, ja laskea heidän ystävyydellensä vielä lujemman ja kiinteämmän perustan olemalla hänelle ehdottoman suora tässä asiassa.
"Neiti Gray", sanoi hän, kumartuen hänen puoleensa huulilla kaunis, poikamaisen avomielinen hymy, jota monet naiset olivat pitäneet aivan vastustamattomana, "on ollut kovin ystävällistä, että olette kertonut minulle itsestänne, ja vaikka myönnänkin tuntevani mieletöntä mustasukkaisuutta tuota onnen suosimaa nuorta miestä kohtaan, jolla on teidän koko sydämenne, olen kuitenkin iloinen, että hän on olemassa, sillä olemme kaikki jotakin vailla, ellemme ihmeellisestä kokemuksesta tunne tuota 'ainoata oikeata' naista tai 'ainoata oikeata' miestä. Ja minä kerron teille, rakas, uskollinen ystäväni, jotakin, mikä läheltä koskee sekä teitä että minua; mutta ennenkuin sen teen, antakaa kätenne minulle, jotta tunnen olevani lähempänä teitä kuin ennen milloinkaan. Te, joka olette käynyt pimeyden maassa, ymmärrätte, mitä kädenpuristus siellä merkitsee."
Garth ojensi kätensä pöydän yli; koko hänen olentonsa ilmaisi jännittynyttä odotusta.
"En voi antaa, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary hiukan värähtelevin äänin. "Satuin polttamaan käteni. No, ei se vaarallista ole. Älkää näyttäkö noin levottomalta. Tulitikulla vain. Niin, silloin kun olin sokeana. Kertokaa nyt minulle siitä, mikä koskee sekä teitä että minua."
Garth veti kätensä takaisin ja liitti molemmat yhteen polvensa ympäri. Hän heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja kohotti kasvonsa. Niillä oli niin puhdas ilme, sellainen alhaisemman luontomme kiusausten yläpuolelle kohonnut hengen ylevyys, että Janen silmät kostuivat, kun hän niitä katseli. Hän näki, mitä rakkaus häneen ja kärsimysten kova koulu olivat merkinneet hänen ystävällensä.
Garth alkoi puhua hiljaisesti, kääntymättä Janeen päin.
"Sanokaa minulle", virkkoi hän, "sanokaa, onko hän — kuinka rakas hän on teille?"
Jane ei voinut irroittaa silmiänsä noista rakkaista kasvoista tuosta rakkaasta olennosta. Janen liikutus värähdytteli sisar Rosemaryn ääntä.
"Hän on minun kaikkeni, kaikkeni", vastasi hän.
"Rakastaako hän teitä niin suuresti kuin te ansaitsette?"
Jane kumartui ja painoi huulensa siihen kohtaan pöytää, missä Garthin ojennettu käsi oli ollut. Sitten sisar Rosemary vastasi: "Hän rakasti minua paljon, paljon enemmän kuin ikinä ansaitsen."
"Miksi sanotte 'rakasti'? Eikö 'rakastaa' ole oikeampi muoto?"
"Oi, ei!" sanoi sisar Rosemary murtuneella äänellä. "Pelkään, että olen kadottanut hänen rakkautensa oman epäilykseni ja erehdykseni vuoksi."
"Ette koskaan! Ei ikinä!" sanoi Garth. "'Rakkaus ei koskaan häviä!' Rakkaus on kuolemaakin väkevämpi. Saattaapa jonkin aikaa näyttää siltä, kuin se olisi kuollut ja haudattu. Mutta sitten koittaa pääsiäisaamu, ja katso! rakkaus elpyy uudelleen! Onneton rakkaus, epätoivoinen, kärsivä, on kuin lintu, jonka siivet ovat kastuneet. Se ei voi lentää; se ei voi kohota. Se hypähtelee maassa ja piipittää surkeasti. Mutta jokainen siipienräpytys ravistaa pois vesipisaroita, jokainen hetki auringonpaisteessa kuivattaa hentoja sulkia, ja ennen pitkää se lennähtää puunlatvaan voimistuneena kylvystä, joka ensin näytti vieneen siltä koko sen lentokyvyn."
"Voi, — kunpa minun rakas ystäväni voisikin kuivata siipensä", huokasi sisar Rosemary. "Mutta pelkään niin, että tein vielä pahempaa. Minä leikkasin ne. Ei, vieläkin pahempaa — minä katkaisin ne."
"Tietääkö hän, että te nyt itse tunnette tehneenne pahasti?" kysyiGarth lämpimästi.
"Ei", vastasi sisar Rosemary. "Hän ei suo minulle tilaisuutta selittää eikä sanoa, kuinka väärin hän tekee sekä itseänsä että minua kohtaan ajatellessaan minun menettelystäni siten kuin hän nyt ajattelee."
"Tyttö parka!" sanoi Garth, äänessä ymmärtämystä ja osanottoa. "Minun omat kokemukseni ovat olleet niin surullisia, että voin ymmärtää niitä, joiden uskollisen rakkauden tie ei kulje myötämaata, vaan on okainen ja kiviä täynnä. Mutta seuratkaa neuvoani, neiti Gray. Kirjoittakaa hänelle ja tunnustakaa avoimesti kaikki. Älkää salatko mitään. Kertokaa koko asia aivan niinkuin se oli. Kuka tahansa mies, joka todella rehellisesti rakastaa, uskoo teidän selityksenne ja on kiitollinen siitä. Toivon vain, ettei hän ryntää heti tänne ja vie teitä minulta!"
Jane hymyili kyynelsilmin.
"Jos hän minut tahtoo, on minun mentävä hänen luoksensa", sanoi sisarRosemary.
"Kuinka minä pelkään sitä päivää", jatkoi Garth, "jolloin te tulette ja sanotte minulle: 'Nyt, nyt minun on mentävä.' Ja tiedättekö, olen toisinaan ajatellut — olettehan tehnyt niin paljon minun hyväkseni ja käynyt niin suuriarvoiseksi minulle — olen toisinaan ajatellut — voin sen nyt suoraan sanoa — että usein eräs keino on tuntunut sangen läheiseltä saadakseni pitää teidät ainiaan. Te olette ylenmäärin kaiken sen arvoinen, mitä mies voi teille tarjota, kaiken sen hellyyden, mitä hän voi osoittaa. Ja koska en teidän veroisellenne milloinkaan voisi tarjota muuta kuin parhaani, tahdon ilmaista teille, että sydämeni sisimmässä aina säilytän erään rakastamani naisen kuvaa. Kaikki muut himmenevät vähitellen. Sokeudessani tuskin enää selvästi muistan, minkä näköisiä olivat ne monet kauniit kasvot, jotka maalasin ja joita ihailin. Kaikki ne ovat, mitkä enemmän mitkä vähemmän, epäselvinä ja hämärinä mielessäni. Mutta pimeyden synkentyessä tämä kuva, Jumalan kiitos, käy yhä kirkkaammaksi. Se säilyy elämäni loppuun asti, vielä kuolinhetkelläni näensen naisen kasvot, jota minä rakastan. Te sanoitte 'rakasti' puhuessanne miehestä, jonka kuvaa sydämessänne säilytätte, kun ette ole varma hänen nykyisistä tunteistaan. Minä en voi sanoa 'rakastaa' enkä 'rakasti' hänestä, jolla sydämeni on. Hän ei ole koskaan minua rakastanut. Mutta minä rakastan häntä niin, että minun on mahdoton antaa 'parhaintani' toiselle naiselle. Jos minä arvottomista, itsekkäistä pyyteistä taipuisin pyytämään jotakuta toista vaimokseni, tekisin hänelle ääretöntä vääryyttä. Sillä hänen kasvonsa, joita en milloinkaan näkisi, olisivat tyhjän veroiset minulle. Aina vain nuo yhdet kasvot pysyisivät kirkkaina pimeydessäni. Hänen äänensä olisi vain sitä mukaa rakas, kuin se muistuttaisi sen naisen ääntä, jota rakastan. Ystäväni, jos te joskus rukoilette puolestani, rukoilkaa silloin, etten milloinkaan tulisi niin halpamaiseksi, että pyytäisin jotakuta naista avioliittoon, sillä vain akanoitahan minä enää voisin hänelle tarjota."
"Mutta —", sanoi sisar Rosemary, "hän, jonka syy on, että muut voivat saada ainoastaan akanoita, mitä hän itse, hän, joka olisi voinut saada koko vehnänjyvän, sen hienon, täyteläisen sisuksen —?"
"Hän", sanoi Garth, "ei huolinut siitä. Ei se ollut kelvollinen. Oi hyvä Jumalani, te pikku tyttö —! Kunpa tietäisitte, miltä tuntuu olla mitätön sen naisen silmissä, jota rakastaa!" Voihkaisten peitti Garth kasvot käsiinsä. Täydellinen hiljaisuus vallitsi kirjastossa. Äkkiä Garth rupesi puhumaan, hiljaa ja nopeasti, kohottamatta päätään.
"Taas", sanoi hän, "minulla on ihan sama tuntemus, mistä kerroin Brandillekin, mutta nyt selvempänä kuin koskaan paitsi silloin kerran, kun olin yksinäni. Voi, neiti Gray! Älkää liikahtako! Älkää menkö mihinkään! Mutta katselkaa ympäri huonetta ja sanokaa, näettekö mitään. Katsokaa ikkunan luota. Katsokaa oven luota. Kumartukaa ja katsokaa varjostimen taakse. Minä en usko, että olemme kahden. En voi koskaan sitä uskoa. Minua petetään sokeudessani. Ja kuitenkin — minuaei voipettää. Minä tunnen, että nainen, jota rakastan, on lähelläni. Hänen silmänsä tarkastavat minua säälivinä, murheellisina ja osaaottavina. Hänen surunsa, kun hän näkee minun onnettomuuteni, on niin valtava, että se saartaa minut, niinkuin olin uneksinut hänen rakkautensa tekevän — — — Oi, Jumalani! Hän on niin lähellä — ja se on kauheata, sillä minä en tahdo häntä lähelleni. Soisin mieluummin tuhansia penikulmia välillemme — ja olen varma, ettei ole kuin muutama askel… Onko tämä mielikuvitusta? vai onko tämä totta? vai olenko tulemaisillani hulluksi?… Neiti Gray!Teette petä minua. Tarkastakaa huone! Herran nimessä, katsokaa kaikkialta ja sanokaa, olemmeko kahden? Ja ellemme ole, kuka on huoneessa paitsi teitä ja minua?"
Jane oli istunut kyynärpäitään pöytään nojaten, hellivät silmät kiinteästi luotuina Garthin painuneeseen päähän. Kun Garth toivoi hänen olevan tuhansien penikulmien päässä, painoi hän päänsä käsiinsä. He olivat niin lähellä toisiaan, että jos Garth olisi uudelleen ojentanut oikean kätensä, se olisi koskettanut Janen tuuheaa, pehmeää tukkaa. Mutta Garth ei ojentanut kättänsä, ja Jane istui kasvot käsiin kätkettyinä.
Garthin hätääntyneen kysymyksen jälkeen vallitsi kirjastossa tuokion syvä äänettömyys. Sitten Jane kohotti päätänsä.
"Ei huoneessa ole ketään muita, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary, "kuinteja —minä."
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.
"Te pidätte siis autolla ajamisesta, neiti Gray?"
He olivat ensi kerran olleet ajelemassa autolla ja joivat nyt kirjastossa teetä yhdessä, myöskin ensi kertaa, ja ensi kertaa sisar Rosemary kaatoi teetä potilaallensa. Oli vasta maanantai-iltapäivä, mutta Janen loppuviikolla saamat kokemukset olivat jo hankkineet hänelle monta uutta oikeutta.
"Kyllä, pidän siitä, herra Dalmain, erittäinkin kun on näin kaunis ilma kuin nyt."
"Oletteko ennen ollut sellaisessa paikassa, missä on auto?"
Sisar Rosemary epäröi. "Olen kyllä ollut perheissä, missä on auto, ja olen ajanut tohtori Brandin autolla. Hän oli kerran minua vastassa Charing Crossilla."
"Jaha, minä tiedän", sanoi Garth. "Hieno vehje. Olitteko silloin menossa jonkun potilaan luo vai palasitteko hoitamasta jotakuta?"
Sisar Rosemary hymyili ja puraisi huultaan. "Menossa", vastasi hän aivan totisena. "Käväisin vain tohtorin kotona saamassa lähempiä tietoja ja ohjeita."
"Mahtaa olla suurenmoista tehdä työtä semmoisen miehen johdolla kuin Brand", sanoi Garth, "ja minä olen kuitenkin varma siitä, että kaikki paras, mitä teette, on omaa keksimäänne. Eihän hän esimerkiksi neuvonut teille sitä loppuviikkoista vierailumatkaa? En usko. Ja mitä se jo on vaikuttanut! Mutta sanokaapa eräs asia! Kun me ajoimme autolla, ei koskaan yhtäkkiä vähennetty vauhtia päästäksemme jonkin ohi eikä toitotettu äkkiä, jotta saataisiin jokin tieltä pois, vaan te ilmoititte aina ennakolta, minkä ohi ajoimme tai mikä oli tiellä vähän matkan päässä. Kuten: 'Ensi käännöksessä meidän täytyy ajaa heinäkuorman ohi, siinä on ahdas paikka, mutta täytyy hiljentää vauhtia'; tai: 'Kas, vanha ruskea lehmä on tuolla keskellä tietä. Tottahan väistää, kun toitotamme.' Ja kun sitten tienmutkassa äkkiä vauhti hiljeni tai toitotettiin torvea, tiesin syyn jo ennakolta eikä mikään tullut yllättäen. Tiesittekö te, kuinka tuskallista on sokealle, että kiidettäessä täyttä vauhtia sitten aivan äkkiä hiljennetään kulkua eikä hän aavista syytä siihen, tai että kaarretaan tuntuvasti sivulle eikä hän tiedä, mitä väistetään? Tänään ajelumme oli sulaa yhtämittaista nautintoa, te kun piditte huolta siitä, ettei mitään semmoista tapahtunut. Tiesin jo etukäteen mitä tapahtuisi aivan yhtä hyvin, kuin jos minulla olisi ollut näköni."
Jane painoi käden povellensa. Oi, kuinka vähällä Garth pääsisi kaikista noista sokean tarpeettomista kärsimyksistä, jos hän saisi aina olla hänen rinnallansa.
"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary, "minä ajoin eilen tohtori Deryckin kanssa asemalle ja havaitsin kaiken sen, mitä juuri kuvasitte. En ole ennen koskaan ollut hermostunut autolla ajaessani, mutta eilen huomasin, miten suuressa määrin se riippuu juuri siitä, että ihan tietämättämme koko ajan pidämme silmällä asioita, mittaamme välimatkoja, tarkkaamme nopeutta ja tiedämme, mitä jokainen ohjauspyörän käänne tarkoittaa. Niin että kun vasta lähdemme ajelulle, täytyy teidän sen vuoksi suostua ottamaan minut silmiksenne."
"Kuinka hyvä te olette!" sanoi Garth kiitollisena. "Näittekö te siis tohtori Deryckin lähtevän?"
"En. Minä ennähnyttohtori Deryckiä ollenkaan. Mutta hän sanoi hyvästi, ja tunsin hänen ystävällisen, voimakkaan kädenpuristuksensa, kun hän nousi autosta. Ja minä istuin ja kuuntelin, kuinka hänen junansa lähti liikkeelle ja puhkuen etääntyi."
"Eikö tuntunut kovalta näin antaa hänen tulla ja mennä, saamatta nähdä hänen kasvojansa?"
Jane hymyili. "Tuntui kyllä", sanoi sisar Rosemary, "mutta halusin kokea, kuinka kovaa se oli."
"Tuntee niin kauheata tyhjyyttä, eikö niin?" sanoi Garth.
"Niin. Melkein toivoo, ettei ystävä olisi tullutkaan."
"Voi —". Garthin syvässä huokauksessa oli tyytyväistä ymmärtämystä, ja tuo uljas sydän, joka viimeiseen asti oli jaksanut kantaa sidettä, tunsi saaneensa liiankin suuren palkan.
"Entä ruoka-ateriat", sanoi sisar Rosemary nauraen. "Ne vasta ilkeän kiusallisia ovat, eikö niin?"
"Ovat, tietysti; olen unohtanut, että te sen nyt ymmärrätte. En voinut selittää sitä, miksi söin yksikseni. Tiedättehän sen haun ja kopeloimisen?"
"Kyllä", sanoi sisar Rosemary, "ja tavallinen loppu on kuitenkin se, että takaa-ajettu esine on tiessään, kunnes jälkeenpäin itsestään ilmestyy! Mutta, herra Dalmain, olen keksinyt monta helpottavaa apukeinoa. Jos suostutte aterioimaan minun kanssani pienessä pöydässä, saatte nähdä, kuinka hyvin kaikki käy. Ja sitten myöhemmin, jos minä vielä olen täällä, kun teillä rupeaa käymään vieraita, teidän täytyy antaa minun istua vasemmalla puolellanne, ja kaikki pienet avunantoni tapahtuvat niin sivumennen, ettei niitä kukaan huomaakaan."
"Kiitos!" sanoi Garth. "Olen sanomattoman kiitollinen. Usein on tullut mieleeni eräs tuhma leikki, jota Overdenessa leikimme jälkiruokaa syödessä, kun meitä oli oikein vallaton ja iloinen seura koolla. Tunnetteko vanhan Meldrumin herttuattaren? Joka tapauksessa olette kai kuullut hänestä? Aivan oikein, tietysti, tohtori Deryckhän tuntee hänet. Herttuatar kutsui kerran hänet papukaijaansa katsomaan. Hän ei maininnut linnusta mitään puhelimessa, ja tohtori Deryck, luullen herttuattaren häntä tarvitsevan, jäi pois eräästä hyvin tärkeästä kokouksesta ja lähti heti paikalle. Onneksi oli herttuatar silloin kaupunkiasunnossaan. Ei silti, samoin hän olisi tehnyt, vaikka olisi ollut Overdenessakin. Soisin, että olisitte joskus ollut Overdenessa. Herttuatar pitää mainion hauskoja kutsuja, jolloin henkilöt, jotka todella viihtyvät toistensa seurassa, tapaavat toisensa. Siellä heidät majoitetaan, syötetään ja ruokitaan, pidetään hyvänä, ja kukin saa tehdä ihan mitä haluaa, herttuattaren vaellellessa ulos ja sisälle eriskummaisine elukkoineen ja lintuineen, tuoden hauskuutta ja viihtymystä, minne vain tuleekin. Viime kerralla, kun olin siellä, oli hänellä tapana aina iltaisin, päivällisen jälkeen, päästää vierashuoneeseen kuusi Egyptistä tuotua hyppyrottaa, hirveän hauskoja pikkuelukoita, aivan kuin pienoiskokoisia kenguruja. Ne hyppelehtivät pitkin huonetta takajaloillaan pelästyttäen muutama naisia puolikuoliaiksi piiloutumalla heidän pukunsa helmoihin, ja nuoria palvelijoita, niin että nämä pudottivat tarjottimensa kahvikuppeineen päivineen. Hänen viimeinen löytönsä on tukaani — etelä-amerikkalainen lintu, jonka nokka on kuin banaani ja ääni kuin vanhan hengenhätäisen lampaan. Mutta Tommy, punainen papukaija, on ylimmäinen suosikki, ja minun täytyy myöntää, että se on viisaampi ja ymmärtäväisempi kuin luulisikaan.
"No niin, Overdenessa me usein leikimme ajattelematonta leikkiä muskottirypäleillä. Me panimme jokainen viisi marjaa määrätyn välimatkan päähän lautasemme ympärille, sitten suljimme silmämme ja yritimme tavoitella niitä haarukkaamme. Kuka ensimmäiseksi sai ne kiinni ja syödyksi, pääsi voittajaksi. Herttuatar ei ottanut milloinkaan siihen osaa. Hän istui mieluummin sovintotuomarina ja huusi varoittavasti, jos joku yritti salaa tirkistellä. Neiti Champion ja minä — hän on herttuattaren sisarentytär, kuten ehkä tiedätte — leikimme aina rehellisesti, mutta melkein aina me sitten myöskin hävisimme surkeasti."
"Niinkö", sanoi sisar Rosemary. "Tunnen sen leikin ja muistelin sitä kerran, kun sidesilmäisenä aterioin."
"Voi, jos minä olisin aavistanut, en olisi sallinut teidän sitä tehdä!" huudahti Garth.
"Tiesin sen", sanoi sisar Rosemary. "Sen tähdenhän minä hankin loppuviikoksi vapautta."
Garth ojensi kuppinsa uudelleen täytettäväksi ja kumartui tuttavallisesti lähemmäksi.
"Nyt", virkkoi hän, "rohkenen kertoa teille pikkukiusoistanikin. Pelkään aina niin hirveästi, että ruoassa tai juomassa onkärpänen. Pienestä pojasta saakka olen kauhuissani ajatellut, että erehdyksessä voisin niellä kärpäsen. Ollessani noin kuuden vanha kuulin erään äitini naisvieraan sanovan: 'Oh, kerran vuodessa ainakintäytyymeidän itsekunkin niellä kärpänen! Minä nielin omani juuri äsken tänne tullessani!' Tämä jokavuotisen kärpäsen pelko jäi valtavaksi lapselliseen mieleeni. Olin melkein kiitollinen, kun satuin nielaisemaan kärpäsen ja niin siis pääsemään siitä. Muistan, kuinka sukkelaan kerran söin leipäpalasen, missä olin huomannut jalkain ja siipien jäännöksiä, sillä tavoin kun helpoimmin mielestäni sain sen syödyksi ja sain olla huoletta lopun vuotta; mutta kädet nyrkissä juoksin edestakaisin pengermällä sitä nieleskellessäni. Ja kun minulle selvisi, ettei vuosi ja kärpänen pitänytkään paikkaansa, rupesin yhtä onnettomasti pelkäämään satunnaista kärpäsen nielaisemista. Luulen, etten koskaan ole syönyt ravintolassa paahtoleipää ja sardiineja katsomatta, näkyikö leivän alla pöpöjäni, vaikka katsoessani tunsinkin olevani hyvin sen vanhan eukon kaltainen, joka aina vuoteensa alta etsi murtovarkaita. Mutta kyllä vieläkin olen tuon pikku elukan vuoksi saanut kiusaantua! En voi sanoa: 'Simpson, oletteko varma, ettei tässä liemessä ole kärpästä?' sillä Simpson vastaisi: 'Ei, herra, ei mitään kärpästä, herra', ja yskisi käteensä, enkä minä millään voisi toistamiseen kysyä häneltä samaa asiaa."
Sisar Rosemary kumartui ja asetti teekupin niin, että Garth helposti sai sen. "Aterioikaa aina minun kanssani", sanoi hän niin täydellistä ymmärtämystä ilmaisevalla äänellä, että se melkein hyväili, "ja minä lupaan teille, ettei milloinkaan ole kärpästä missään. Ettekö voi tässä suhteessa uskoa minun silmiäni?"
Ja Garth vastasi onnellisena ja kiitollisena hymyillen: "Voisin uskoa teidän silmiänne missä asiassa tahansa. Niin, ja tästä minä muistan: minun täytyy uskoa niiden huostaan eräs tehtävä, jota en antaisi kenellekään toiselle. Onko ja hämärä, neiti Gray, vai vieläkö on tunnin verran valoisaa?"
Sisar Rosemary vilkaisi ulos ikkunasta ja katsoi kelloansa. "Käskimme kovin aikaisin tuomaan teen", sanoi hän, "sillä meillähän oli niin kova nälkä ajelemasta palatessamme. Kello ei ole vielä viittäkään, ja tämä iltapäivä on hurmaava. Aurinko laskee puoli kahdeksalta."
"Siis valo on hyvä", sanoi Garth. "Joko olette juonut teenne! Valo tulee nyt vasemmanpuoleisesta ikkunasta työhuoneeseeni. Tiedättehän minun työhuoneeni yläkerrassa? Toittehan te sieltä rouva Brandin kuvan harjoitelmat. Huomasitte kaiketi silloin, että siellä oli iso joukko kehyksiin pingoitettuja kankaita nurkissa. Toisille ei ole maalattu mitään, toisilla on luonnoksia ja harjoitelmia, jotkut ovat valmiita tauluja. Neiti Gray, näiden viimeksi mainittujen joukossa on kaksi, jotka tahtoisin muista varmasti erottaa ja sitten hävittää. Annoin Simpsonin eräänä päivänä kuljettaa minut sinne. Koetin löytää ne tunnustelemalla, mutta en päässyt varmuuteen, ja lopulta menin vallan sekaisin päästäni hakiessani niitä semmoisesta määrästä. En tahtonut pyytää Simpsonin apua, sillä aiheet ovat — no niin, hiukan oudot, ja jos hän huomaisi minun hävittäneen ne, syntyisi siitä kaikenlaista puhetta ja arvelua, enkä voi sietää palvelijain uteliaisuutta. En liioin voinut kääntyä tohtori Deryckin puoleen, sillä hän tuntee henkilöt. Päähenkilö on hänen tuttujansa. Kun maalasin ne taulut, en voinut aavistaakaan, että paitsi minua joku toinenkin saisi ne nähdä. Sen tähden te, rakas ja luotettava kirjurini, olette ainoa, jonka puoleen voin kääntyä. Tahdotteko tehdä mitä minä pyydän? Ja tahdotteko tehdä sen nyt heti?"
Sisar Rosemary työnsi tuolinsa taaksepäin. "Kuinka en tekisi, herra Dalmain. Minähän olen täällä juuri tehdäkseni mitä te tahdotte, ja teen sen tietysti myös, milloin te vain tahdotte."
Garth otti liivintaskustaan avaimen ja laski sen pöydälle. "Tässä on työhuoneeni avain. Luulen, että ne taulut, joita tarkoitan, ovat nurkassa, ovea vastapäätä, keltaisen, japanilaisen verhon takana. Ne ovat suuret — noin viisi jalkaa korkeat ja kolme ja puoli leveät. Jos teidän on vaikea niitä kuljettaa, niin asettakaa ne vastatusten ja soittakaa Simpsonia kantamaan. Mutta älkää jättäkö häntä yksikseen niiden pariin."
Sisar Rosemary otti avaimen, nousi ja meni pianon luo, jonka avasi. Sitten hän veti kireälle punaisen rihman, jota myöten Garth osasi soittokoneen luo.
"Istukaa ja soittakaa", sanoi hän, "sillä aikaa kun minä olen toimittamassa asiaanne. Mutta sanokaa minulle eräs asia. Tehän tiedätte, kuinka suuresti teidän teoksenne kiinnostavat minua. Toivotteko te minun vain vilkaisevan niihin sen verran, että löydän ne, vai saanko oikein katsella niitä työhuoneen kauniissa valaistuksessa? Saatte olla varma, että teen aivan kuten toivotte."
Taiteilija Garth ei voinut vastustaa tätä pyyntöä, joka tarkoitti hänen teostensa katselemista ja ihailemista. "Saattehan te tietysti katsella niitä, jos haluatte", sanoi hän. "Ne ovat ehdottomasti parhaat työni, vaikka maalasinkin ne ulkomuistista vain. Minulla on — tarkoitan tietysti minulla oli ennen tapana usein niin tehdä. Eivätkä ne suinkaan ole mitään mielikuvia. Maalasin tarkalleen mitä näin — ainakin mitä naisen kasvoihin ja koko olentoon tulee. Ja niissä koko taulun sisältö onkin. Muu on vain täytteenä."
Hän nousi ja meni pianon luo. Hänen sormensa harhailivat koskettimilla, loihtien hiljaa kuuluville "Veni, Creator Spirituksen" sointuja.
Sisar Rosemary meni ovea kohden. "Mitenkä minä ne tunnen?" kysyi hän ja odotti.
"Venin" soinnut laantuivat hiljaiseksi hyminäksi. Garthin ääni kuului selvänä ja kirkkaana pianon luota, aivan kuin hän olisi lausunut jotakin itse hiljaa säestäen.
"Nainen ja mies… kahden eräässä puistossa, mutta ympäristö on vain hahmoiteltu. Nainen on iltapuvussa, pehmeässä mustassa puvussa, jossa on laahustin ja pitsejä povella. Sen nimi on: 'Vaimo.'"
"Entä toinen?"
"Sama nainen, sama ympäristö, mutta ei miestä nyt tällä erää. Ei siihen tarvitse maalata miestä, sillä nyt hän on aina — näkyvänä tai näkymättömänä — hänen luonaan. Sylissään nainen pitää" — pianon sävelet vaikenivat, huoneessa oli aivan hiljaista — "pientä lasta. Taulun nimi on 'Äiti.'"
"Venin" sävelet yltyivät pauhaavaksi rukoukseksi:
"Pois kateet poista, rauha suo!"
ja ovi painui kiinni sisar Rosemaryn mentyä.
Kahdeskymmeneskahdeksas luku.
Jane nousi Garthin työhuoneeseen, avasi oven ja astuttuaan sisälle veti sen kiinni jäljestänsä.
Ilta-aurinko paistoi länsi-ikkunasta, hohdollaan kohottaen silkkiverhojen ja -varjostimien upeutta, japanilaisen koruompeleen sinipunervan vistarian väriloistoa samoin kuin tummanpurppuraiselta pohjalta erottuvan kultaisen, omaan loputtoman pitkään pyrstöönsä kietoutuneen Kiinan lohikäärmeenkin, jolla oli käyristyneitä kynsiä sekä mahdollisissa että mahdottomissa kohdin.
Jane oli käynyt jo monta kertaa Garthin työhuoneessa, mutta aina kiireesti hakemassa jotakin, Garthin innokkaasti odottaessa alhaalla, niin ettei hänen ollut sopinut viivähtää. Margeryllä oli toinen avain, sillä hän kävi joka päivä siellä itse avaamassa ikkunat, hellävaroen tomuttamassa kaikki arvokkaimmat taideteokset ja yleensä katsomassa, että kaikki oli samanlaisessa kunnossa kuin silloinkin, kun isännän kerkeät silmät vielä voivat tarkastella ympärillensä. Mutta avain oli aina Margeryn avainkimpussa, eikä Jane mielellänsä pyytänyt lupaa, olisi kenties vielä saanut kieltävän vastauksen. Nyt hänellä oli aikaa; ja hän istui matalaan ja syvään, tyynyillä hyvin mukavaksi verhoiltuun korituoliin. Se olikin kuin tehty häntä varten, käsille, polville ja jaloille oli mukavaa nojaa, niin että hän arveli kaikkien muitten tuolien vastaisuudessa aivan varmaan tuntuvan epämukavilta tämän rinnalla. Juuri samoin tahtoi hänkin sopia rakastamallensa olennolle! Olla joka suhteessa niin sopiva hänelle, että hänen läheisyytensä olisi hänelle ainaisen voiman, levon ja lohdutuksen lähteenä.
Hän katseli ympärilleen. Kaikki oli niin Garthin mukaista; joka pikkuseikka erinomaista; joka värivivahdus kohotti toista ja kohosi siten itse. Valoa tuli sekä katosta että ikkunoista; telineitä kaikenlaatuisia ja -kokoisia, tyhjää, missä tilaa ja ehdotonta tomuttomuutta tarvittiin, upeata mukavuutta uunin ympärillä; sopissa ja nurkissa; kaikki oli erinomaista. Ja yksinkertaiset, ruskeat seinäpaperit olivat kauniit, rauhalliset väriltään, ilman punaisen tai keltaisen vivahdusta, puhtaasti pähkinänruskeat. Eräillä telineillä, lähellä kauimmaista ikkunaa, oli keskeneräinen maalaus; värilautanen ja sivellin olivat vieressä, siinä mihin Garth oli ne jättänyt lähtiessänsä ulos eräänä aamuna kolme vuotta sitten, jolloin hän hyppäsi aidan yli pelastaakseen pienen eläinraukan tarpeettomista kärsimyksistä, mutta syöksyen itse mitä suurimpaan tuskaan ja onnettomuuteen.
Jane nousi ja tarkasteli kaikenmoisia merkillisiä pikkuesineitä, joita oli uuninreunuksella. Erikoisesti kiintyi hänen huomionsa pieneen ja hyvinvoipaan pronssiseen karhuun, joka samalla sekä tanakasti että keveästi ja luontevasti istui takakäpälillään, puristaen etukäpälillään pronssista pylvästä, pää käännettynä sivullepäin, pienet, anovat silmät tähdättyinä suoraan eteenpäin. Kahleista, joilla se oli sidottu pylvääseen, näki, että se oli vanki ja mahdollisesti myös vihainen. Jane arvasi heti, että sen päätä voi nostaa ja ruumista käyttää tulitikkusäiliönä, mutta oli myös varma, että jos hän sitä nostaisi, ei sisältä mitään tikkuja löytäisi. Tämä pikku karhu oli varmaan aikaisemmilta Victorian ajoilta, lapsuudenystävä, jota ei käytetty jokapäiväisiin tarpeisiin. Hän nosti päätä. Ruumis oli tyhjä. Hän asetti pikku karhun takaisin paikoilleen uuninreunukselle ja tunsi tahallansa viivyttävänsä koetusta, mikä hänen oli kestettävä.
Deryck oli hänelle kertonut Garthin maalaamista 'ainoan oikean' kuvista. Garth oli äsken itse kertonut lisää niistä. Turhaa oli siis enää viivytteleminen. Hän katsahti keltaiseen verhoon päin.
Sitten hän meni läntisen ikkunan luo ja avasi sen selko selälleen. Aurinko painui hiljalleen punertavia kukkuloita kohti. Taivaan tumma sini vaaleni, ja heikko rusoitus kohosi sitä mukaa sille. Jane loi katseensa taivaaseen ja painaen kätensä syvälle taskuihinsa puheli ääneen: "Jumala tietää", sanoi hän, — "ellen enää toiste kykene sitä ajattelemaan tai sanomaan, tahdon sen nyt sanoa —uskon tehneeni oikein. Ajattelin Garthin vastaista onnea ja myös omaani. Tein ratkaisuni meidän molempain tähden, ja sain uhrata nykyhetken onnen sen hirveäksi hinnaksi. Mutta, Jumala tietää, uskoin tekeväni oikein, ja —niin uskon yhä." Jane ei milloinkaan enää niin sanonut.
Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.
Keltaisen varjostimen takana oli taulunteelmiä sikinsokin, ja Jane näki, että sokean kädet olivat turhaan etsiä haparoineet ja sitten yrittäneet saada taas kaikkea järjestykseen ja paikoilleen. Hellävaroen Jane otti joka taulun kaatuneesta kasasta, käänsi sen oikeaan asentoon ja asetti kumolleen seinän nojalle. Kauniita töitä oli siellä; toiset valmiita, toiset puolivalmiita. Parit tutut kasvot, maalattuina vielä entistäänkin kauniimmat, katselivat häneen. Mutta etsimiänsä tauluja hän ei löytänyt.
Hän nousi ja silmäili ympärilleen. Toisessa nurkassa, osittain kairolaisen varjostimen peitossa, oli myös kasa tauluja. Jane meni sinne.
Melkein heti hän löysi ne, joita etsi. Ne olivat muita suuremmat, ja hän tunsi ne ensi silmäyksellä päähenkilön pehmeästä mustasta puvusta.
Tarkastamatta niitä sen enempää, vei hän ne läntisen ikkunan eteen ja asetti ne niin, että valo lankesi niihin edullisesti. Hän veti tuolin ikkunan luo, otti pronssisen karhun vasempaan käteensä ikään kuin taikakaluksi, jonka piti auttaa häntä kestämään, mitä nyt kestettävä oli, käänsi toisen taulun takanurin, ja istuutui rauhassa katselemaan toista.
Ylevä naisolento ylevästi kuvattuna oli ensimmäinen vaikutelma, mikä siirtyi silmästä aivoihin. Niin, ylevyyttä ennen kaikkea oli komeassa ryhdissä, uljaassa katsannossa, koko olemuksen arvokkuudessa. Sitten — kun katselija huomasi kookkaan vartalon, joka oli niin sopusuhtainen, ettei vaikuttanut kömpelöltä, vaikka oli suuri, täyteläinen ja hyvin kehittynyt, jäsenien pituuden, jalan lujan asennon ja isot, pystyvät kädet — tuli hänen kuvasta saamaksensa toiseksi vaikutelmaksi voima — voima toimia, voima olla ja elää, voima eloa jatkuvasti ylläpitää.
Sitten katse siirtyi kasvoihin. Ne tuottivat yllätyksen. Taulun kolmas vaikutelma oli rakkaus — korkein, pyhin, ihanteellinen rakkaus ja kuitenkin niin perin hellän inhimillinen — ja noista kasvoista se kuvastui.
Kasvot olivat suuret, mutta hyvin vartalon mukaiset. Ei niitä tavallisen mitan mukaan voinut kauniiksi sanoa. Piirteet olivat melko säännölliset, ei ainoatakaan suorastansa rumaa viivaa, mutta ei yksikään niistä ollut täysin kauniskaan, ja yleisvaikutelma oli, että ne eivät olleet minkään näköiset, mutta sittenkin miellyttävät, eikä niissä näkynyt jälkeäkään minkäänmoisesta laittelusta, jota olisi tarvinnut kaihtaa. Mitä kauemmin niitä katseli, sitä enemmän ne miellyttivät ja sitä enemmän täytyi vain ihailla niiden rehellisyyttä ja puhtautta, niiden mielevyyttä ja jaloa yksinkertaisuutta, ja niiden puutteet jäivät huomaamatta. Nämä ulkonaiset piirteet havaittuansa katselija loi katseensa muuanne miettiäksensä mitä oli nähnyt, siirsi sen taas takaisin kuvaan, ikään kuin varmistaaksensa mietteitänsä, ja näki silloin ihmeitä. Kasvoille oli valahtanut kirkkaus, "jota ei mailla eikä merillä nähty ole". Se loisti rauhallisista harmaista silmistä — kun ne hänen eteensä polvistuneen miehen pään yli taulusta katselivat — ilmaisten naisen koko sielun ylevää antaumusta tunteen valtaan, joka voimakkaana ja täydellisesti hallitsi häntä, mutta samalla myös antoi hänelle voimaa olla entistäkin todellisemmin oma itsensä. Pelokasta iloa, vielä käsittämättömän salaisuuden ihmetystä, kiihkeätä hellyyttä, melkein jumalaista myötätuntoa miehen hillittömän voimallista tunnetta kohtaan, mikä sai miehen polvistumaan hänen eteensä ja hakemaan tyyntä hänen poveltansa, kaipausta saada lohduttaa, antaa ja onnellistaa, kaikkia näitä oli tuossa ylenpalttisen ihanassa katseessa, ja vedet herahtivat katselijan silmiin.
Nainen istui marmorikaiteen leveällä jalustalla. Hän katsoi suoraan eteensä. Hänen polvensa työntyivät koko lailla pitkälle eteen, ja tumman puvun laahustin täytti oikean etualan. Vasemmalla, hiukan sivulla oli polvistuneena mies, pitkä, sorja, juhlapukuinen mies, kädet kiedottuina naisen vyötäisille, kasvot painettuina pehmeihin pitseihin hänen povelleen, näkyvissä vain hänen sileä, tumma niskansa. Ja kuitenkin koko olemus ilmaisi kiihkeätä tunnetta. Nainen oli painanut hänet itseänsä vasten, kuten näytti, liikkein, joissa tuntui naisen täydellistä antaumusta ja hellänä värähtelevää, äidillistä huolenpitoa, ja nyt olivat kädet kierrettyinä kaulaan, yhä pitäen polvistunutta kiinteästi povea vasten. Ei sanaakaan oltu lausuttu. Kätketyt kasvot olivat tietysti sanattomat, ja naisen huulet olivat tumman pään yllä lujassa puserruksessa, ilmaisten tyyntä itsensähillitsemistä, vaikka niillä jo väikähteli ääretöntä onnea kajastava hymy.
Vasemmalta helakanpunainen riipparuusu kiersi hämärästi erottuvaa pienausta, valuen ylänurkasta hehkuvana rykelmänä alaspäin ja ollen taulun ainoana värikkyytenä.
Mutta näistä vähäpätöisistä sivuseikoista silmä pian palasi rauhallisiin, helliin kasvoihin, jotka hohtivat rakkautta, voimakkaihin, pystyviin käsiin, jotka ensi kertaa oppivat saattamaan tuntuville naisen hellyyden suojelevaa lämpöä, ja sisäinen ääni kuiskasi, että ainoa mahdollinen nimi taululle oli "Vaimo".
Jane katseli sitä kauan aikaa. Ellei Garthin pikku karhu olisi ollut niin lujaa tekoa kuin oli, olisi se mennyt murskaksi Janen käden puserruksesta.
Hän ei voinut hetkeäkään epäillä, ettei katsellut omaa kuvaansa, mutta voi taivas! kuinka toisenlainen tämä oli kuin se, jonka hän näki omasta kuvastimestaan! Pari kertaa hänen ajatuksensa pysähtyivät tykkänään, ja hän katseli aivan tylsänä taulun mitättömiä sivuseikkoja. Mutta harmaitten silmien ilme veti puoleensa, elvyttäen voimakkaaksi jokaisen tunteen, jonka hän oli kokenut, kun tuo rakas pää niin odottamatta oli löytänyt lepopaikkansa hänen poveltaan. "Totta", kuiskasi hän, ja toisti vielä: "Niin, totta se on. En voi sitä kieltää. Tuollaiset olivat tunteeni; tuon näköinen lienen siis ollut."
Ja sitten hän vaipui yhtäkkiä polvilleen kuvan eteen. "Oi, Jumalani! Tuon näköinenkö minä olin? Ja silloin tuo rakas poika kohotti säteilevät silmänsä ja katsoi minuun kuutamovalossa. Tässäkö siis, mitä hän näki? Olinkominä tuonnäköinen? Ja nainenko, joka tuon näköisenä painaa hänen päätään rintaansa vasten, kieltäytyy seuraavana päivänä rupeamasta hänen vaimokseen hänen nuoruutensa ja mitättömän ikäeron vuoksi muka?… Oi, Garth, Garth!… Oi, Jumala, auta häntä ymmärtämään!… auta häntä antamaan minulle anteeksi!"
Jane otti toisen taulun ja asetti sen eteensä toisen päälle.
Sama nainen samassa paikassa istumassa, mutta miestä ei ollut. Sylissänsä hän piteli lasta, jonka hento, tumma pää lepäsi hänen täyteläisellä rinnallansa. Nainen ei katsonut pikku pään ylitse, vaan katseli pää kumarruksissa lapsosen kasvoja.
Punainen riippuruusu oli kasvanut niin, että muodosti hehkuvanpunaisen kaaren äidin ja lapsen yli taulun toisesta laidasta toiseen. Hellyyden majesteetillisuus kuvastui äidin voimakkaasta olemuksesta. Piirteiltään kasvot olivat entiset, jokapäiväiset, mutta nyt niitä kirkasti äidinrakkaus. Ymmärsi, että "Vaimo" oli ylenmäärin täyttänyt, mitä niin runsaasti oli luvannut. Siinä oli todella vaimo, äitiyden ihmeen täydellistämänä. Kaikki salaisuudet olivat valjenneet, kaikki ilot koettuina, ja hymy hänen rauhallisilla huulillansa ilmaisi sanomatonta tyytyväisyyttä.
Ruusu oli ruhjoutunut heidän kohdaltansa ja sen terälehtiä oli siroittunut äidin ja lapsosen päälle. Pienokaisen hennot sormet hypistelivät pehmeitä pitsejä äidin povella. Lehti oli pudonnut sen hennolle ranteelle. Äiti oli kohottanut kätensä ottaakseen sen pois, mutta katse tapasi tummat, säteilevät silmät, ja hän viivytteli hetkisen ja hymyili.
Jane purskahti katkerasti itkemään. "Nuori poika" oli paremmin älynnyt hänessä piilevän äidillisyyden kuin hän itse. Välähdykseltä kerran nähtyänsä hänet "Vaimona" hänen mielikuvituksensa oli kiitänyt tuonnemmaksi ja nähnyt hänet "Äitinä". Ja hänen oli jälleen myöntäminen: "Totta — niin, totta se on."
Ja sitten hän muisti tuon onnettoman puheen: "Eivät ne olleet sellaiset kasvot, joiden olisi suonut aina olevan vastapäätä pöydässä." Olivatko nämä sellaiset kasvot — nämä, jotka Garth oli tällaisiksi kuvitellut vuoden kestäneen avioliiton jälkeen? Voisiko kukaan mies kyllästyä niihin tai tahtoisiko kääntää katseensa pois niistä?
Jane katseli uudelleen ja kauan niitä. Pieni karhu heltisi hänen kädestänsä, ja hän peitti kasvot käsiinsä; hehkuva puna kohosi kasvoille aina hiusmartoon saakka ja kihisi aina sormenpäihin asti.
Hetkisen kuluttua Jane kuiskasi: "Oi, rakkahin, anna minulle anteeksi. Olin kokonaan väärässä. Tahdon tunnustaa, ja Jumalan avulla kaikki selviää. Oi, rakkahin, annatko sinä minulle anteeksi?"
Vielä kerran hän nosti päänsä ja katsoi taulua. Muutamia riippuruusunlehtiä oli maassa. Ne muistuttivat hänelle hänen poveltansa Shenstonen pengermälle pudonneita, muserrettuja ruusuja, hänen sinä yönä särkemiensä iloisten toiveitten ja rakkauden onnen sattuvia kuvia. Mutta yläreunassa koristivat taulua kasvavan riippuruusun upeat kukkakiehkurat.
Jane meni läntisen ikkunan luo ja seisoi siellä kädet ristissä pään päällä katsellen auringonlaskun sädeloistoa. Taivaanranta hohti kultaisena ja purppuraisena, kalpeni hiukan ylempänä vehmaankeltaiseksi ja sieltä täältä rusopilviseksi, mutta hänen päänsä yläpuolella oli tumma, ääretön sini.
Jane katseli punervien kukkuloiden kullanhohteisia huippuja ja lausui puoliääneen: "Ja kaupunki oli puhdasta kultaa; — eikä se tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sitä. Eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta, eikä parkua, eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt."
Voi, kuinka paljon entistä oli mennyt sen jälkeen kuin hän tunti sitten seisoi saman ikkunan edessä. Koko elämä tuntui päässeen entisille raiteilleen. Sen muodot olivat muuttuneet ja näköalat vaihtuneet.
Jane loi silmänsä sineä kohti, ja selittämättömän aavistuksellinen hymy väikkyi hänen huulillansa: "Elämä, jolla ei loppua ole!" mutisi hän. Sitten hän kääntyi, otti pikku karhun lattialta ja asetti sen uuninreunukselle, työnsi tuolinkin paikoilleen, sulki läntisen ikkunan ja otti molemmat taulut sekä lähti varovaisesti kuljettamaan niitä alhaalle.
Kolmaskymmenes luku.
"Kauanpa te viivyitte, neiti Gray. Olin jo vähällä lähettää Simpsonin katsomaan, mitä oli tapahtunut."
"Oli hyvä, ettette lähettänyt, herra Dalmain. Simpson olisi tavannut minut itkemästä työhuoneen lattialta, ja minun olisi silloin ollut nöyryyttävämpää pyytää hänen apuansa kuin teidän kysyä, onko liemessä kärpäsiä!"
Garth kääntyi äkkiä tuolillaan. Taiteilijakorva oli erottanut äänessä sävyn, joka ilmaisi teoksien ymmärtämistä.
"Itkemästä!" sanoi hän. "Minkä tähden?"
"Sen tähden, että ne ovat niin vaikuttavat", vastasi sisar Rosemary. "Nämä taulut ovat ihanat. Nehän järkyttävät sydäntä. Ja samalla ne ovat niin liikuttavat — voi, niin liikuttavat, sillä te olette tehnyt rumasta naisesta kauniin."
Garth hypähti seisoalleen ja käänsi kasvonsa sisareen päin. Ne olisivat leimunneet suuttumusta, elleivät silmät olisi olleet sokeat.
"Mitä sanoitte?" huudahti hän.
"Rumasta naisesta kauniin", vastasi sisar Rosemary tyynesti. "Tiesittehän itse, ettei malli ollut kaunis. Ja siinäpä juuri taulun ihmeellinen teho onkin. Vaimonaolo on hänen kaunistuksensa, äitiys hänen ihanuutensa, niin että mitä kauemmin häntä katselee, sitä enemmän unohtaa hänen rumuutensa. Rakastavana ja rakastettuna ja rakkauden arvoisena hän on kaunis ja viehättävä. Taide viettää siinä voittojansa."
Garth istui ja pani ojennetut kätensä ristiin.
"Totuus viettää voittojansa", sanoi hän. "Maalasin, mitä olin nähnyt."
"Maalasitte hänen sielunsa", sanoi sisar Rosemary, "ja se kirkasti hänen rumat kasvonsa."
"Minä näin hänen sielunsa", sanoi Garth melkein kuiskaten, "ja se näky oli niin loistava, että se on valaissut pimeätä elämääni. Sen muisto luo vieläkin valoa pimeyteeni, nytkin vielä."
Herkkä hiljaisuus vallitsi kirjastossa.
Hämärä yhä tummeni.
Sitten sisar Rosemary puhui hiljaa: "Herra Dalmain, sallikaa minun pyytää teiltä jotakin. Älkää hävittäkö noita tauluja."
Garth kohotti päätänsä. "Hyvä lapsi, minun täytyy ne hävittää", sanoi hän. "En voi antaa niiden olla, ne voisi kenties nähdä joku, joka tuntisi minun — sen — sen naisen, joka niihin on maalattu."
"Mutta joka tapauksessa täytyy erään henkilön nähdä ne, ennen kuin ne hävitetään."
"Ja kuka hän on?" kysyi Garth.
"Tuo nainen itse", sanoi sisar Rosemary rohkeasti.
"Kuinka te tiedätte, ettei hän ole jo nähnyt niitä?"
"Onko hän?" kummasteli sisar Rosemary.
"Ei", vastasi Garth lyhyesti, "eikä koskaan saakaan nähdä."
"Hänen täytyy!"
Äänessä oli jotakin salaisen itsepintaista, mikä herätti Garthin huomion.
"Miksi?" kysyi hän ja odotti innokkaasti vastausta.
"No sen tähden, että naiselle, joka tietää olevansa ruma, olisi suuriarvoista nähdä itsensä noin kauniina."
Garth istui muutaman hetken hyvin hiljaa.
"Nainen — joka tietää — olevansa — ruma?" toisti hän ihmetellen.
"Niin", sanoi sisar Rosemary rohkaistuneena. "Luuletteko, että tuo nainen on omasta kuvastimestaan milloinkaan nähnyt lähimainkaan teidän tauluanne muistuttavaa kuvaa? Kun me yleensä seisomme kuvastimen edessä, herra Dalmain, tarkastamassa hattujamme, ruusukkeitamme ja hiuslaitteitamme, niin olemme tavallisesti rumimmillamme, ja tuo nainen ei rumimmillansa ilahdu itsensä nähdessään."
Garth istui aivan ääneti.
"Ei hän milloinkaan näe siitä itseänsä 'Vaimona' eikä 'Äitinä'. Onko hän vaimo?"
Garth empi silmänräpäyksen. "On", sanoi hän hyvin tyynesti.
Jane painoi kädellä sydäntänsä, sen täytyi rauhoittua, Garth kuulisi muuten sen sykinnän.
Sisar Rosemaryn ääni värähti vain hiukkasen, kun hän taas puhui.
"Onko hän äiti?"
"Ei", sanoi Garth. "Kuvasin vain, minkälainen äiti hänestä olisi voinut tulla, jos —"
"Jos —?"
"Jos niikseen olisi käynyt", vastasi Garth nopeasti.
Sisar Rosemary tunsi olevan parasta lopettaa. "Hyvä herra Dalmain", virkkoi hän alistuvaisesti, "huomaan, että olen tuntunut teistä varmaankin kovin tungettelevalta kaikkine kysymyksineni ja otaksumisineni. Mutta syyttäkää taulujenne minuun tekemää voimakasta vaikutusta. Ah, ne ovat ihanat — ihanat!"
"Niinkö", sanoi Garth, ja taiteilijan herkkä ilo saadusta tunnustuksesta virkosi hänessä. "Neiti Gray, olen osittain unohtanut ne. Ovatko ne siinä? Hyvä on. Asettakaa ne eteenne ja kuvatkaa ne minulle. Sanokaa, mitenkä ne maalauksina miellyttävät teitä!"
Jane nousi ja meni ikkunan luo. Hän avasi sen; ja hengittäessään raitista ilmaa hän palavasti rukoili, että hänen hermonsa, äänensä ja itsensähillitsemiskykynsä eivät tänä ratkaisevana hetkenä pettäisi. Itse hän oli päässyt vakaumukseen näiden taulujen avulla. Nyt oli Garth saatava vakuuttuneeksi niitä kuvaamalla. Hänet täytyi saada luottamaan siihen rakkauteen, jota hän oli kuvannut.
Sitten sisar Rosemary istui, ja tasaisella, miellyttävällä äänellään hän tarkalleen kuvasi hartaana kuuntelevalle sokealle taiteilijalle, mitä Jane oli nähnyt ylhäällä työhuoneessa.
Kuvaus oli verratonta. Se oli säälimätöntä. Garthin koko epätoivoinen, kalvava Janen kaipuu pääsi valloilleen, hulluksitekevä tietoisuus siitä, että hän oli hänen, eikä nyt kuitenkaan hänen, että jos hän sinä iltana olisi pakottanut hänet antamaan vastauksensa, se ei olisi voinut olla hylkäävä, että myöhempää kylmää harkintaa ei ollut olemassa noina unohduksen hetkinä. Ja kuitenkin, — hän oli menettänyt hänet — menettänyt hänet! Miksi? Voi, miksi! Olisiko mahdollisesti siihen voinut olla toinenkin syy kuin se, minkä hän ilmoitti?
Sisar Rosemary jatkoi rauhallisin äänin kuvausta ottamatta lainkaan huomioon hänen ahdistustansa. Mutta kuvaus oli loppumaisillaan. "Ja kuinka kaunis tuo riipparuusu on, herra Dalmain", puhui hän. "Minua niin miellyttää ajatuksenne antaa sen olla pieni ja nupullaan toisessa, samalla kuin se toisessa on täyteen loistoonsa puhjenneena." Garth riistäytyi irti ajatuksistaan ja hymyili. Tuo tyttö ei saanut nähdä hänen liikutustansa.
"Olen iloinen, että huomasitte sen", sanoi hän. "Ja kuulkaa, emme hävitä niitä heti. Kun ne nyt löytyivät, niin ei ole kiirettä. Minä vaivaan teitä nyt kovin paljon, mutta oletteko hyvä ja pyydätte ruskeata pinkopaperia ja kääritte taulut siihen ja kirjoitatte päällykseen: 'Ei saa avata. Käskekää sitten Margeryn viedä ne takaisin työhuoneeseen. Kun minä sitten joskus haluan saada ne, löydän ne helposti."
"Olen oikein iloinen", sanoi sisar Rosemary. "Ehkäpä se ruma nainenkin sitten —"
"Minä en salli hänestä noin puhuttavan", sanoi Garth leimahtaen. "En tiedä, mitä hän ajatteli itsestään — epäilen, mahtoiko hän koskaan omaa ulkomuotoansa ajatellakaan. Enkä edes tiedä, mitä te olisitte pitänyt hänestä. Voin ainoastaan sanoa, että hänen kasvonsa olivat ainoat, jotka pimeydessäni erotan. Kaikki kaunis, mitä olen maalannut, kaikki kaunottaret, joita olen ihaillut, haihtuvat muistostani kuin sumu, irtautuvat mielestäni kuin syksyiset lehdet. Vain hänen kasvonsa säilyvät; rauhallisina, kirkastuneina, hellinä, kauniina näen ne aina edessäni. Ja minuun tekee kipeätä, kun joku, joka on nähnyt hänet ainoastaan sellaisena, jommoiseksiminunkäteni on hänet kuvannut, voi mainita häntä rumaksi."
"Antakaa anteeksi", sanoi sisar Rosemary nöyrästi. "Tarkoitukseni ei ollut pahoittaa teitä, herra. Ja osoittaakseni, mitä kuvat minuun vaikuttivat, saanko kertoa, minkä päätöksen tein työhuoneessanne? Enhän voinut olla tuntematta, mitä ne kuvasivat — elämän suloisimpia iloja — ja toivoisin itselleni voimaa tunnustaa olleeni väärässä, nujertaa ylpeyteni ja olla suora ja nöyrä. Kirjoitan pojalleni ja tunnustan avomielisesti, miten minä omasta puolestani olen syyllinen meidän väliseemme väärinymmärrykseen. Luuletteko, että hän ymmärtää? Luuletteko, että hän antaa anteeksi?"
Garth hymyili. Hän koetti saada mieleensä kuvaa somista, levottomista kasvoista, joita vaalea, pehmyt ja tuuhea tukka kehysti. Kuva ja ääni eivät tosin olleet sopusointuiset, mutta sellaisenahan hänet muut näkivät.
"Sitten hän on vallan hirveä otus, ellei anna", sanoi hän.
Kolmaskymmenesensimmäinen luku.
Päivällisen syönti sinä iltana — he söivät nyt ensi kertaa pikku pöydässä — onnistui erinomaisesti. Sisar Rosemaryn pienet keinot olivat suureksi hyödyksi. Garth oli ihastuksissaan kaikesta, sillä hän ei enää tuntenut olevansa niin avuton.
Iltapäiväinen jännitys laukesi hauskuudeksi. Muutama sopiva kysymys viekoitteli Garthin kertomaan yhä uusia juttuja herttuattaresta ja hänen suosikeistaan, ja molempain mielihyväksi mainittiin neiti Championin nimi tuontuostakin.
Janesta oli omituista kuulla Garthin vilkkaasti ja elävästi kuvaavan häntä. Tuohon onnettomaan iltaan saakka Shenstonessa hän oli vallan merkillisen vähän tarkannut itseänsä, eikä hänellä ollut aavistustakaan, että hänen oli tapana katsoa ihmisiä suoraan silmiin, kun he puhuivat hänen kanssaan, ja että se juuri "kuohutti" moniaita yksinkertaisia naikkosia, jotka sanoivat pelkäävänsä häntä ja hänen hermostuttavan heitä! "Näettekö, hän katsoo suoraan heidän tyhjiin, raukkamaisiin pikkusieluihinsa, jotka ovat täynnä liioiteltuja ajatuksia heistä itsestään ja pahansuopia, pikkumaisia ajatuksia hänestä. Onko sitten ihme, että he pelkäävät ja pakenevat ja puhuvat hirveästä neiti Championista! Minä en milloinkaan huomannut hänen olevan 'hirveän', mutta kyllä minun täytyy sanoa, että olin tosiaan kiitollinen, ettei minulla ollut mitään hävettävää, kun joskus sain tilaisuuden puhella oikein vakavasti hänen kanssansa. Ne kirkkaat silmät koskettivat pohjaa, kuten ranskalaiset niin sattuvasti sanovat."
Ei Jane liioin tiennyt, että hän aina puhuessaan — jos suinkin mahdollista — piti hiilihankoa kädessänsä, kohennellen valkeata, kun selitti omaa mielipidettänsä, ankarasti koputellen hiiliä, kun tahtoi kumota vastustajansa, että hän kenkänsä kärjellä korjasi valkeata, mutta etteivät hänen varsin hienot jalkineensa näyttäneet siitä sen pahemmiksi käyvän, tai että hän jotakin vaikeata asiaa ajatellessaan piti oikealla kädellä kiinni leuastansa, kunnes pääsi selvyyteen. Kaikkia näitä pikkuseikkoja Garth kuvaili elävästi, ja Janen täytyi ihmetellä, miten tarkasti hän kaiken oli mielessänsä säilyttänyt, ja hänelle selvisi Garthin suhde häneen kolme vuotta sitten aivan uudessa valossa.
Garthin rakkaus oli niin äkkiä ilmennyt hänelle, ja siihen oli ollut joko suostuen tai hyläten suhtauduttava, niin että kun hän teki ratkaisevan päätöksensä, ei se ollut vielä ennättänyt voimakkaana tekijänä tunkeutua hänen elämäänsä. Hän oli nähnyt sen, tuntenut, mitä se olisi voinut antaa, ja hylännyt sen.
Mutta nyt hän käsitti, kuinka toisin oli ollut Garthin laita. Edellisellä viikolla ennen tunnustusta oli Garthille jo selvinnyt heidän yhä läheisemmän tuttavuutensa merkitys, ja sitä mukaa kuin hänen varmuutensa kasvoi, liitti hän myös hänet omaan elämäänsä. Hänen kerkeä mielikuvituksensa oli heti ensi hetkestä pitänyt häntä rakastettunansa ja omanansa, vaikka he olivat vain hyvät tuttavat, sukulaissielut, ystävät.
Janea liikutti sanomattomasti, että Garth näin muisteli häntä ja sydämessänsä säilytti hänet. Se antoi suloista, varmuutta lähentelevää toivoa, ettei hänen olisi vaikeata saada siellä kotia, jäädä sinne ainiaaksi asumaan, sitten kun kaikki esteet oli raivattu heidän väliltänsä.
Päivällisen jälkeen Garth istui kauan pianon ääressä soitellen. Pari kolme kertaa hän aloitti "Rukousnauhan", ja levottomana kuunnellen Jane odotti jatkoa, mutta melkein heti Garth vaihtoi sen johonkin toiseen sävelmään. Se oli ikään kuin muita mieleen tuomassa vain eikä itse pääaiheena.
Kun Garth sitten nousi ja punaisen rihmansa avulla löysi tuolinsa, sanoi sisar Rosemary: "Herra Dalmain, voittekohan te suoda minulle pari päivää vapautta loppuviikosta?"
"Mitä varten?" sanoi Garth. "Lähtisittekö te jonnekin? Ja kuinka pitkäksi aikaa? Hm, tiedän kyllä, että minun pitäisi sanoa: 'Tietysti! Mielelläni!' kaiken teidän hyvyytenne takia. Mutta en, suoraan sanoen, voi! Ette te voi käsittää, minkälaista tämä elämä oli ilman teitä, silloin kun te olitte poissa sen loppuviikon! Se aika tuntui vähintään kuukaudelta, vaikka Brandkin oli täällä. Oma syynne, ette olette tehnyt itsenne niin välttämättömäksi."
Sisar Rosemary hymyili. "Minä lupaan, etten ole kauan poissa", sanoi hän. "Toisin sanoen palaan heti, kun te tahdotte. Mutta herra Dalmain, aion tänä iltana kirjoittaa sen kirjeen, josta teille puhuin. Panen sen postiin huomenna. Itseni minun täytyy lähteä pian sen perästä. Minun täytyy olla kirjeen saajan luona sen saapuessa tai heti sen jälkeen. Luulen — ja toivon, että hän haluaa tavata minua heti. Tänään on maanantai. Saanko lähteä torstaina?"
Garth näytti vallan hätääntyneeltä.
"Onko sairaanhoitajattarien yleensä tapana tällä tavoin jättää potilaansa ja juosta tiehensä ihailijainsa luo nähdäkseen, minkä vaikutuksen heidän kirjeensä tekevät?" kysyi hän puolittain leikillä, puolittain ärtyneenä.
"Ei yleensä ainakaan, herra Dalmain", vastasi sisar Rosemary teennäisen vakavana. "Mutta tämä on poikkeustapaus."
"Minä sähkötän Brandille."
"Ja hän lähettää teille varmasti taitavamman ja luotettavamman henkilön."
"Äh, te olette sitten vasta pikkuinen häijynilkinen olento!" tohahti Garth. "Olisipa neiti Champion täällä, kyllä hän teitä ravistelisi! Te tiedätte niin erinomaisen hyvin, ettei teitä kukaan voi korvata!"
"Olette kovin ystävällinen, herra Dalmain, kun niin sanotte", vastasi sisar Rosemary säyseästi. "Onko neiti Champion sitten niin halukas ravistelemaan ihmisiä, herra Dalmain?"
"Älkää minua yhtä mittaa sanoko 'herraksi'. On hän; kun ihmiset ovat oikein väsyttäviä, sanoo hän usein, että hänen tekisi mielensä ravistaa heitä; ja ihan mielessänsä näkee, kuinka heidän hampaansa silloin löisivät loukkua. Meillä on eräs yhteinen tuttava, jota sanomme 'rouva Kyllä-Eiksi'! Hän ei kuulu varsinaiseen seurustelupiiriimme, mutta käy joskus vieraisilla ja toisinaan hänet kutsutaan aamiaisille hauskuuden vuoksi. Jos kysytte, pitääkö hän jostakin asiasta, vastaa hän: 'Minä sekä pidän että en pidä!' Jos kysytte häneltä, aikooko hän suorittaa sen ja sen tietyn asian, sanoo hän: 'Kyllä, en minä aio.' Ja jos lähetätte hänelle kirjeen ja pyydätte selvää vastausta johonkin asiaan, tulee vastaukseksi: 'Kylläjaei!' Neiti Championin oli tapana sanoa, että hänen tekisi mielensä tarttua hänen untuvaiseen kaulapuuhkaansa ja ravistaa häntä, aina välillä kysyen: 'Joko lopetan?, jotta kerran edes saisi rouva Kyllä-Eiltä selvän vastauksen."
"Olisiko neiti Champion kyennyt täyttämään uhkauksensa? Onko hän niin kovin roteva?"
"Kyllä, olisi kyllä, mutta hän ei koskaan tahtonut. Hän on niin äärettömän hyväntahtoinen ja suvaitsevainen, vaikka väliin nauraakin ihmisten pikku heikkouksille. Mutta ei hän ole roteva. Ei se sana häneen sovi. Hän on kyllä nuori ja kauniskasvuinen. Tunnetteko Milon Venusta? Niin, juuri Louvressa. Hauskaa, että tunnette Pariisin. No niin, kuvitelkaa Milon Venusta, yllä yksinkertainen aistikas kävelypuku — ja silloin saatte käsityksen neiti Championista."
Sisar Rosemary nauroi hermostuneesti. Naurun aiheutti joko Milon Venus tai neiti Champion tai se, että nämä molemmat pantiin toistensa yhteyteen.
"Pikku Dicky Brandin määrittely rouva Kyllä-Eistä ei ollut hullumpi", jatkoi Garth. "Tämä oli vieraisilla Brandeilla rouvan vastaanottopäivänä. Ja Dicky, mustassa samettipuvussaan ja valkoisissa liiveisään, ihan tohtori Deryckin pienoiskuva, puhui minun kanssani. Hän osoitti rouva Kyllä-Eitä, joka istui eräällä sohvalla jonkin matkan päässä meistä, ja huomautti: 'Tuo rouva ei koskaantiedä, hän ainaluulee. Kysyin häneltä, saisiko hänen pikku tyttönsä tulla minun lastenkutsuihini, ja hän sanoi: 'Kyllä minä luulen.' Jos hän olisi kysynyt minulta, tulenko hänen kutsuihinsa, olisin sanonut: 'Kiitoksia, tulen.' On niin surkean ikävää, kun ihmiset ainoastaan luulevat, vaikka on puhe tärkeistä asioista, kuten pikkutytöistä ja heidän kutsuistansa, sillä silloin asiat aina menevät myttyyn. Ei ole ollenkaan väliä, mitä he ajattelevat muista asioista — ilmasta esimerkiksi. Se on semmoinen kuin se on, ajattelevatpa he tai ovat ajattelematta. Äiti kysyi siltä rouvalta, satoiko hänen tänne tullessansa, ja hän sanoi: 'En luule.' En ymmärrä, mitä varten äiti aina tahtoo vierailtansa tietää, mimmoinen heidän mielestänsä ilma on. Kuulin hänen tänään seitsemältä vieraalta kysyvän, satoiko ulkona. Jos isä tai minä tahdomme tietää, sataako, menemme ikkunaan ja katsomme ulos, palaamme takaisin ja puhelemme jostakin hauskemmasta. Mutta äiti kyselee aina, satoiko, sataako tai rupeaako satamaan, ja kun on saanut sen yhdeltä tietää, kiiruhtaa hän taas toisilta kyselemään. Minä kysyin tuolta luulevalta rouvalta, tiesikö hän, keitä sen neidin isä ja äiti olivat, jonka kanssa Kain meni naimisiin, ja hän sanoi: 'Kyllä, en minä tiedä.' Minä sanoin: 'Jos tiedätte, sanokaa. Jos ette tiedä, niin olkaa ystävällinen ja antakaa kätenne minulle, niin menemme yhdessä kysymään tuolta piispalta, jolla on kultainen risti kaulassa ja joka puhelee äidin kanssa.' Mutta hän luuli, että hänen täytyi kiireesti lähteä. Minä näinkin hänen menevän pois ja menin yksin kysymään piispalta. Piispat ovat kaikkein mukavimpia ihmisiä, sillä he ovat aivan varmoja kaikista asioista. Ihmiset tekisivät viisaasti, jos pyytäisivät heitä kotiopettajiksi."
Sisar Rosemary nauroi. "Tuo on niin Dickyn tapaista!" sanoi hän. "Saatoin ihan kuulla hänen vakavan, lapsellisen äänensä ja nähdä hänen nykivän pikkuliivejänsä!"
"Tunnetteko te sen pikku miehen?" kysyi Garth.
"Tunnen", vastasi sisar Rosemary, "olen ollut heidän luonaan. On perin opettavaista puhella Dickyn kanssa, ja pikku Blossom on oikein kultainen pikku viiriäinen. Tuossa tulee Simpson. Kuinka pian tämä ilta on kulunut. Saanko siis lähteä torstaina?"
"Minkä minä teille mahdan", sanoi Garth. "Enhän voi sanoa: 'Ette.'Mutta ajatelkaa, ellette te enää tulekaan takaisin?"
"Silloin voitte sähköttää tohtori Brandille."
"Minä luulen, ette te mielellänne tahtoisitte päästä minusta", sanoiGarth moittivasti.
"Tahdon ja en tahdo!" nauroi sisar Rosemary ja väisti häntä kohti ojennettuja käsiä.
* * * * *
Kun Jane aikaisemmin iltapäivällä oli lukinnut postilaukun ja antanut sen Simpsonille, oli hän samalla pistänyt sinne kaksi omaa kirjettänsä. Toisen osoitteena oli:
Georgina, Meldrumin herttuatar. Portland Place.
toisen:
Tohtori Deryck Brand.Wimpole Street.
Molempiin oli kirjoitettu:Tärkeä. Jos vastaanottaja on matkoilla, on kirje viipymättä osoitettava hänen nykyiseen olinpaikkaansa.
Kolmaskymmenestoinen luku.
Tiistai kului näennäisesti ilman mitään erikoista.
Garthille ei vähinkään seikka ilmaissut, että hänen kirjurinsa oli valvonut melkein koko yön, kirjoittaen kirjeitä, ja vaihteeksi aina välillä katsellut pitkät ajat hänen taulujansa, jotka matkallaan takaisin työhuoneeseen olivat poikenneet väliaikaiseen suojaan Janen huoneen suureen kaappiin, jonka avain oli hänen hallussaan.
Vaikka sisar Rosemary, jota omatunto vähän soimasi, kenties huomasikin Garthin väsyneet kasvot, joista näkyi, että sisäinen levottomuus oli karkottanut unen häneltä, ei hän virkkanut siitä mitään.
Niin kului tiistai tapauksettomasti ja yksitoikkoisesti.
Aamulla sisar Gray oli saanut kaksi sähkösanomaa. Toinen tuli hänen lukiessaan Garthille Timesin pääkirjoitusta. Simpson toi sen sisälle sanoen: "Sähkösanoma, neiti Gray."
Myöhemmin Simpson aina kehui, että hän melkein heti ensi hetkestä oli vainunnut, ettei tätä hoitajatarta sopinut sanoa "sisareksi", vaan "neidiksi". Vieläpä hän vähitellen uskoi heti alunpitäen huomanneensa hänet "jalosukuiseksikin", mutta sitä ei Margery millään ehdolla voinut myöntää. Hänellä itsellään kyllä oli ollut omat epäilynsä, joista hän ei hiiskunut kenellekään, mutta Simpsonin kaikista arvosteluista oli aivan yleisesti juteltu ja niistä aprikoitu emännöitsijän huoneessa, eikä Simpson koskaan ollut sanaakaan maininnut jalosukuisista. Rouva Graem antoi hänelle sen tähden aika ripityksen siitä, että hän oli niin taipuvainen "erhetyksiin ja valhetta puhumaan". Mutta sisäkkö oli aina ollut varma, että Simpson tiesi enemmän kuin ilmaisi. "Ilmaisi enemmän kuin tiesikään, tahdoit sanoa", pisti vanha Margery väliin. "En", väitti tyttö, "tiedän mitä sanoin, ja sanoin mitä tarkoitin." "Olkoon vain, että sanoit, mitä tarkoitit, mutta et tarkoittanut mitä tiesit", intti Margery, "ja jos joku vielä sanoo sanankaan tästä asiasta, niin minä luen ruokarukouksen ja lähden pöydästä", lisäsi vanha Margery ja käytti valtaansa tavalla, jota sekä Simpson että sisäkkö, jotka mielellään olisivat vielä ottaneet juustoa, jälkeenpäin sanoivat "typeräksi".
Mutta tämä tapahtui pitkän aikaa tuon tapauksettoman tiistain jälkeen, jolloin Simpson tuli sisälle ja sanoi, kun ei Jane häntä Timesin lukemiseltaan huomannut: "Sähkösanoma, neiti Gray."
Sisar Rosemary otti sen, pyysi anteeksi keskeytystä ja avasi sen. Se oli herttuattarelta ja kuului:
Perin sopimattomaan aikaan, kuten hyvin tiedät, mutta lähden Eustonista illalla. Odotan lisää tietoja Aberdeenissa.
Sisar Rosemary hymyili ja pisti sähkösanoman taskuunsa. "Ei mitään vastausta; kiitoksia, Simpson."
"Toivon, ettei se tuonut ikäviä tietoja", sanoi Garth.
"Ei", vastasi sisar Rosemary, "mutta se tekee torstaisen matkani aivan välttämättömäksi. Se on eräältä vanhalta tädiltäni, joka aikoo lähteä ystäväni kotiin. Minun täytyy ennättää sinne ennen häntä, tai syntyy vallan tavaton sekamelska."
"En minä usko, että hän sitten enää päästää teitä tänne, kun hän kerran saa teidät takaisin", huomautti Garth alakuloisesti.
"Niinkö luulette?" sanoi sisar Rosemary hellästi hymähtäen ja otti sanomalehden jatkaakseen lukemista.
Toinen sähkösanoma tuli aamiaisen jälkeen. Garth istui pianon ääressä ja soitti Beethovenin "Surumarssia sankarin kuoleman johdosta". Huoneessa kaikuivat mahtavat sävelet, ja Simpson ilmestyi sangen sopimattomaan aikaan ovelle. Sisar Rosemary nosti sormen huulilleen ja meni varmoin, äänettömin askelin lattian poikki ottamaan sähkösanoman. Hän palasi takaisin paikalleen ja odotti, kunnes sankarin hautaus oli toimitettu ja rummun viime pärinä häipynyt kuulumattomiin. Sitten hän avasi sinipunervan kuoren. Ja hänen avatessansa tapahtui jotakin omituista. Garth alkoi soittaa "Rukousnauhaa". Helmeileviä säveliä loihtivat hänen sormensa, ja sisar Rosemary luki sähkösanomansa. Se oli tohtorilta ja siinä oli:
Erikoislupa helposti saatavissa. Flower ja minä tulemme koska tahdotte. Sähköttäkää uudelleen.
"Rukousnauha" läheni vienoa, alakuloista loppuansa.
"Mitä minä nyt soitan?" kysyi Garth äkkiä.
"Soittakaa Veni, Creator Spiritus", sanoi sisar Rosemary ja kumarsi päänsä aivan kuin rukoukseen.
Kolmaskymmeneskolmas luku.
Keskiviikko valkeni, ihana vappu.
Garth oli puutarhassa ennen aamiaista. Jane kuuli hänen laulavan ikkunan ohi kulkiessaan:
"En impein suloutta pysty laulamaanja sielua, mi loistaa katseestaan."
Jane kumartui katsomaan.
Garth käveli siellä hohtavan valkoisessa flanellipuvussaan. Hänen askelensa olivat keveät ja joustavat, hänen joka liikkeensä notkea ja miellyttävä. Ainoa, mikä viittasi hänen sokeuteensa, oli ruokokeppi, jolla hän toisinaan koetteli ruohokentän reunaa tai rakennuksen seinää. Jane näki ainoastaan hänen tumman päälakensa. Samoin kuin kolme vuotta sitten Shenstonen pengermällä, hänen teki niin kovin mielensä huutaa ikkunasta: "Rakkahin! Hyvää huomenta! Jumala siunatkoon sinua tänään!"
Voi, mitä mahtoikaan tämä päivä tuoda tullessaan — tämä päivä, jolloin Garth saisi lukea hänen rehellisen tunnustuksensa ja selityksensä ja anteeksiantonsa? Hän oli monessa suhteessa oikein poikamainen, niin hilpeä, helläsydäminen, taiteellinen, runollinen ja lamaantumaton, aina nuorekas suuresta surustansa huolimatta. Mutta kun oli kysymyksessä hänen miehekkyytensä, rakkautensa, oikeutensa valita ja päättää, jonkin hänen mielestään oikean mielipiteen puolustaminen tai toisten vääräperusteisen ajatuskannan syrjäyttäminen, tiesi hän hänen olevan luja ja järkähtämätön. Tuska oli karaissut häntä, tehnyt polttavan rakkauden pehmittämästä ihailijasta teräksisen miehen.
Kun Jane sinä aamuna oli polvillaan ikkunansa ääressä, ei hän vähintäkään aavistanut, oliko hän illalla Aberdeenissa astuakseen etelään menevään yöjunaan, vaiko vastaisessa kodissansa, Garthin rakkauden hänelle avaamassa onnelassa.
Ja alhaalla Garth kulki hiljaa hyräillen:
"Mut askeleissaan häntä seurajan, viitteitään vaihein kaikin noudatan, suitsutan alttarillaan rakkauttain, etäältä kunnioittain palvon vain."
"Oi, rakas, rakas!" kuiskasi Jane, "ei 'etäältä'. Jos tahdot hänet, jos kutsut häntä, on hän lähintä lähempänä, lähemmäksi ei rakkaus liitä. Ei ole mitään sinua ja minua erottamassa."