Ja sitten, niin ihmeellisellä tavalla, — kuten usein muistamme raamatun sanoja aivan irrallansa siitä asiasta, jota ne alkuaan tarkoittivat, ja vallan toisessa merkityksessä, — johtuivat hänen mieleensä sanat: "Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän — — — sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta." "Jos Sinun ristisi teki näin juutalaisille ja pakanoille, eikö silloin rakkaani niin uljaasti kantama raskas risti voi tehdä samoin hänelle ja minulle? Ja niin me lopulta sittenkin voisimme, 'myös ristiin huulemme kurkoittaa'."
Aamiaisrumpu kumahteli kautta koko talon. Simpson oli ihastunut sen kumahduksiin. Hänestä ne olivat niin ylhäisiä, eikä hän niitä säästänyt.
Sisar Rosemary meni alakertaan aamiaiselle.
Garth astui sisään hyräillen jotakin laulua. Hän oli mitä iloisimmalla ja yllättävimmällä tuulella. Hän oli taittanut kullankeltaisen ruusunnupun kasvihuoneesta ja pistänyt sen napinreikäänsä. Kädessä hänellä oli keltainen ruusu.
"Hyvää huomenta, neiti Rosemary", sanoi hän. "Mimmoinen vappu! Simpson ja minä nousimme leivosen keralla — eikö niin, Simpson? Simpson parka taisi pian kuvitella olevansa jonkunlainen kevätkuningatar, kun sähkökelloni jo kello viideltä oikein soida päristi hänen huoneeseensa. Mutta minä en voinut pysyä vuoteessa. Heräsin siihen tunteeseen, että tänään tapahtuu jotakin. Jo ennen pikkupoikana, kun heräsin sillä tavoin, oli Margeryn tapana sanoa: 'No, nouskaa pian sitten, Garthie herra, niin se tapahtuu pikemmin.' Kysykää häneltä, eikö hän niin sanonut, Simpson. Neiti Gray, oletteko te koskaan osannut tuota laulua: 'Valvotkos, herätä ajoissa minutkin, herätä minutkin, kulta äitini?' Minä en voinut sietää sitä tyttöä! Hän olisi saanut itse, kun kerran oli niin innoissaan, nousta ennen äitiänsä, joka varmaan oli saanut aivan yötä myöten näännyksiin asti puuhata tyttöheilakallensa kevätkuningatarpukua."
Simpson oli ottanut ohjatakseen hänet paikoilleen pöytään. Sitten hän nosti ruoka-astioitten kannet ja lähti huoneesta.
Heti kun hän oli mennyt, kumartui Garth ja pani varmasti kuin näkevä puolipuhjenneen ruusun sisar Rosemaryn lautaselle.
"Ruusuja Rosemarylle", sanoi hän. "Pankaa se rintaanne, jos luulette, ettei se pahoita ystäväänne. Olen ajatellut häntä ja tätiänne. Toivoisin, että pyytäisitte molemmat tänne sen sijaan, että lähdette heidän luokseen torstaina. Saisittepa nähdä, meillä olisi vasta hurjan hauskaa. Minä pelaisin tädin kanssa, sillä aikaa kuin te selvittelisitte asioita nuoren herran kanssa. Ja kyllä minä teidät varjelisin tädin vaaninnalta, sillä minun kuuloni on tarkempi kuin ikinä minkä tädin silmät hyvänsä, ja jos te vain hiljaa yskäisisitte, niin minä heti tarjoaisin käteni tädille ja pyytäisin häntä viemään minut aivan päinvastaiselle taholle. Ja minä veisin hänet autolla ajelemaan, te ja nuori herra saisitte ottaa kahdenistuttavat kärryt. Ja kun kaikki taas olisi oikealla tolalla, antaisimme heidän mennä ja jäisimme yksiksemme tänne. Voi, neiti Gray, kutsukaa heidät tänne älkääkä lähtekö torstaina."
"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary hiukan nuhtelevasti ja kosketti teelautasen reunalla hänen oikeaa kättänsä, "luulen, että tämä vappuaamu on mennyt teidän päähänne. Parasta, että kutsun Margeryn. Hän tuntenee oireet jo vanhastaan."
"Ei siinä vikaa ole", sanoi Garth. Hän kumartui ja puhui luottavaisesti. "Tänään tapahtuu jotakin, pikku Rosemary. Kun minulla vain on sellainen tunne, tapahtuu jotakin. Ensi kerran tunsin samanlaista kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja kun silloin juoksin portaita alas halliin, oli siellä keinuhevonen! En ikinä unohda ensimmäistä ratsastustani sen selässä! Voi, sitä hihkuttavaa iloa, kun se meni taaksepäin, sitä peloittavaa kukerrusta, kun se meni eteenpäin, ja sen hetken ylpeyttä, jolloin minun ei enää tarvinnut pitää kiinni satulasta! Vähältä piti, etten lyönyt kuoliaaksi serkkuani, joka kiskaisi irti sen hännän. Minä sivahduttelin häntä pitkin ja poikin samalla hännällä, tyhmästi kyllä, sillä samalla kun tein pahaa serkulleni, tärvelin koko hännän. Seuraavalla kerralla — mutta taidan väsyttää teitä."
"Ette lainkaan", sanoi sisar Rosemary kohteliaasti, "mutta teidän on ruvettava syömään. Kirjeetkin tulevat tuossa tuokiossa."
Hän oli niin ruskettunut ja säteilevän näköinen, tämä nuori mies, kullanruskeine kaulaliinoineen ja keltaisine ruusuineen. Jane tunsi olevansa kalpea ja ahdistusta täynnä sanoessaan: "Kirjeetkin tulevat tuossa tuokiossa."
"Vähät me kirjeistä!" huudahti Garth. "Annetaan niiden olla näin vappuna! Te rupeatte kevätkuningattareksi ja Margery vanhaksi äidiksi. Minä olen murtunutsydäminen Robin, joka nojaa siltaan pähkinäpuun alla, ja Simpson voi sitten olla se urhea nuorukainen. Ja menemme kaikin 'kukista ja ruohoista, yrteistä myös muista seppeltä sitomaan'."
"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary nauraen vasten tahtoaankin, "ellette nyt ole järkevä, niin menen hakemaan Margeryn. En ole teitä koskaan nähnyt noin villinä."
"Ette ole koskaan nähnyt minua sellaisena päivänä, jolloin jotakin tapahtuu", sanoi Garth, eikä sisar Rosemary enää yrittänytkään hillitä hänen hyvää tuultansa.
Aamiaisen jälkeen hän meni pianon ääreen ja soitti "two-stepiä" ja kaikenmaailman rimputuksia niin sykähdyttävästi, että Simpson väkisinkin otti tanssiaskeleita ruokia pöydältä korjatessaan, ja sisar Rosemaryn oli vaikeata pitää jalkojansa paikoillaan istuessaan kalpeana ja miettivänä kirjekasa edessään.
"Two-stepin" tahdissa Simpson otti pöytäliinan ja meni ovesta, sulkien sen jäljestänsä. Sisar Rosemary ei ollut saanut vastausta postilaukkua ja kirjeitä koskevaan huomautukseen. "Kiiltomato loistossansa" raikui iloisena huoneessa, kun ovi aukeni ja vanha Margery astui sisään yllään musta satiiniesiliina ja sininen karttuunipäähine. Hän meni suoraan pianon luo ja tarttui keveästi Garthin käsivarteen.
"Garthie herra", sanoi hän, "ettekö tahtoisi näin kauniina vappuaamuna tulla vanhan Margeryn kanssa metsään kävelemään?"
Garth nosti heti sormensa koskettimilta. "Tietysti minä tulen, Margie", sanoi hän. "Ja uskokaa minua, Margie, tänään tapahtuu jotakin."
"Uskonhan minä, poikaseni", sanoi vanhus hellästi, ja hänen ilmeensä, kun hän katsoi sokean kasvoihin, sai vedet Janen silmiin. "Minullakin oli sellainen tunne herätessäni, Garthie herra, ja nyt me menemme metsään ja kuuntelemme maata, puita ja kukkia, ja ne kertovat meille, iloistako vai ikävääkö tapahtuu. Tulkaa nyt, poika kulta."
Garth nousi kuin unissaan. Sokeanakin hän näytti niin nuorekkaalta ja kauniilta, että Jane katsellessaan häntä tunsi sydämensä olevan pakahtumaisillaan.
Ikkunan luona Garth pysähtyi. "Mihinkähän se minun kirjuri-neitini joutui?" kysyi hän ikään kuin sivumennen. "Hän tuntui tahtovan pitää minut sisällä."
"Niin tuntui, niin tuntui", sanoi vanha Margery anteeksipyytävästi niiaten Janelle. "Näettekö, hän ei herätessään tuntenut, että 'tänään tapahtuu jotakin'."
"Voi, eikö tuntenut?" ajatteli Jane, kun he menivät ovesta. "Mutta Garthini kun on hiukan pyörällä päästään tänään ja lähti vielä kävelemään vanhan hoitajansa kanssa, niin ei mitään voi tapahtua juuri nyt." Ja Jane istui pianon ääreen ja soitteli hiljaa "Rukousnauhan" säestystä. Sitten hän meni pengermälle, mutta nähdessään pitkän valkopukuisen olennon pienen tumman rinnalla pääsevän jo melkein kukkulan laelle palasi laulamaan sitä vieläkin hiljemmin.
Vähän ajan päästä hän lähti kävelemään nummelle ja vahvisti hermojansa ripeään liikkumalla ja syvään hengittämällä mainiota ilmaa. Pari kertaa hän otti taskustaan sähkösanoman, pysähtyi ja luki sen ja lähti taas kulkemaan, mielessä ihmeelliset sanat: "Erikoislupa helposti saatavissa!" Voi, erikoislupa voi olla helposti saatavissa, mutta mitenkä on hänen anteeksiantonsa laita? Se on uusin saatava. Jos hänen olisi sovitettava ainoastaan tuo rakastettava poika, jolla virtasi vappuhullaannusta suonissa, saisi erikoislupa tulla vaikka heti paikalla ja kaikki tapahtuisi ilman viivytyksiä. Mutta Garthissa tämä on ainoastaan ohimenevää tuulta. Hänen on sovitettava kalpeakasvoinen mies, joka tyynesti sanoi: "Otan ristini" ja lähti kirkosta, jättäen hänet — vuosiksi. Rakastaen niinkuin Garth on häntä rakastanut ja kuitenkin jättäen hänet sanaa tai merkkiä antamatta kolmeksi vuodeksi. Hänelle oli tunnustettava ja hänen myös oli ratkaistava; ja kuinka olikaan, hän ei hämmästynyt, kun hiukan myöhään tullessansa näkitämänGarthin jo pöydässä.
"Neiti Gray", sanoi hän vakavana, kun kuuli Janen astuvan sisään, "minun täytyy pyytää anteeksi aamullista käytöstäni. Olin, kuten täällä sanotaan, 'poissa laidaltani'. Margery tietää, miltä tuntuu, ja yhdessä hänen kanssaan kuuntelemme maa-emon puhetta painaen kätemme sen pehmeälle verholle, ja se kertoi meille salaisuuksiansa. Sitten panin pitkälleni kuusten alle ja nukuin. Heräsin tyynenä ja tasaantuneena, valmiina ottamaan vastaan, mitä tulleekin. Sillä tänään tapahtuu jotakin. En erehdy. Tänään tapahtuu jotakin erikoista. Täytyy, sillä Margerykin tuntee sen."
"Kenties teidän kirjeissänne on joitakin tärkeitä uutisia", huomautti sisar Rosemary koetteeksi.
"Tosiaan", sanoi Garth, "unohdin ne. Mehän emme avanneet aamullisiakaan kirjeitä. Otetaan ne heti syötyämme. Onko niitä paljon?"
"Koko kasa", sanoi sisar Rosemary.
"Vai niin. Käydään ne sitten vähitellen lävitse."
Puolen tunnin kuluttua istui Garth tyynenä ja odottavana tuolissaan, kasvot kirjuriin päin. Hän oli käsin tunnustellut kirjeitä ja löysi niistä yhden sinetöidyn, ja sinetissä oli töyhtökypärä, jonka silmikko oli suljettu. Sisar Rosemary näki hänen kalpenevan, kun hänen sormensa tunsivat sen. Hän ei virkkanut mitään, mutta pani sen, kuten edelliselläkin kerralla, alimmaiseksi kasaan, jotta se luettaisiin kaikkein viimeiseksi.
Kun toiset kirjeet oli luettu ja sisar Rosemary otti viimeisen, oli huoneessa tuiki hiljaista. He olivat aivan kahden. Mehiläiset surisivat puutarhassa. Kukkain tuoksu tunki huoneeseen. Mutta mikään ei häirinnyt heidän yksinäisyyttään.
Sisar Rosemary repäisi kuoren auki.
"Herra Dalmain, tässä on kirje, joka on lakattu punaisella. Sinetissä on kypärä ja —"
"Tiedän", sanoi Garth. "Ei tarvitse selittää. Olkaa hyvä ja avatkaa."
Sisar Rosemary avasi sen. "Tämä on kovin pitkä kirje, herra Dalmain."
"Niinkö? Olkaa hyvä ja lukekaa se."
Seurasi hetkinen jännittävää hiljaisuutta. Sisar Rosemary piti kirjettä edessään, mutta ääni ei tahtonut totella. Garth odotti sen enempää virkkamatta.
"Mutta, herra Dalmain, tämä tuntuu olevan niin kovin yksityistä laatua.Minun on vähän vaikea lukea sitä teille."
Garth kuuli äänestä, että hän oli hädissään, ja sanoi ystävällisesti:
"Älkää siitä välittäkö, lapsi kulta. Eihän se teihin kuulu. Se on yksityinen kirje minulle, mutta saan siitä selon ainoastaan teidän silmäinne ja huultenne avulla. Sitä paitsi ei sillä neidillä, jonka tuo kypäräsinetti on, pitäisi olla mitään erikoisen salaista kirjoittamista minulle."
"On, on hänellä", sanoi sisar Rosemary värisevin äänin.
Garth mietti.
"Kääntäkää sivua ja lukekaa nimi."
"Tässä on monta sivua", sanoi sisar Rosemary.
"No, kääntäkää kaikki sitten", sanoi Garth tuimasti. "Älkää antako minun odottaa. Mikä nimi siinä on?"
"Sinun vaimosi."
Äänettömyydessä, mikä seurasi, oli jotakin kivettynyttä. Oli kuin olisi tuo Garthin pimeyteen kuiskattu sana muuttanut hänet kiveksi.
Vihdoin hän ojensi kätensä. "Neiti Gray, olkaa hyvä ja antakaa kirje minulle. Kiitos! Tahdon olla yksinäni neljännestunnin. Olen kiitollinen, jos istutte sillä aikaa ruokasalissa ettekä päästä ketään tänne. Minua ei saa häiritä. Neljänneksen kuluttua tulkaa takaisin, olkaa niin ystävällinen."
Hän puhui niin tyynesti, että Janen sydän aivan jähmettyi. Olisi ollut rauhoittavampaa, jos hänessä olisi näkynyt mielenliikutusta. Tämä oli sama mies, joka alttarin luona kumarsi päänsä ja sanoi: "Otan ristini." Tämä oli sama mies, joka varmoin askelin lähti kirkosta pitkin kuorikäytävää ja jätti hänet. Tämä oli sama mies, jolla oli ollut voimaa pitää heidän välistään kohtausta lopullisesti ratkaisevana, lausumatta ainoatakaan rukoilevaa sanaa, antamatta muistamisen merkkiäkään, soimaamatta vähintäkään. Ja tälle miehelle hän oli kirjoittanut: "Sinun vaimosi."
Jane ei ollut eläissään tuntenut pelkoa. Nyt hän tunsi.
Kun hän sanaa virkkaamatta nousi ja jätti hänet yksin, loi hän nopean silmäyksen hänen kasvoihinsa. Garth istui aivan hiljaa, kirje kädessä. Hän ei ollut kääntänyt päätänsä häneen päin, kun otti sen. Hänen kasvonsa olivat kuin valkoisesta norsunluusta veistetyt. Niissä ei ollut värin hiventäkään.
Jane lähti aivan hiljaa huoneesta ja painoi oven kiinni jälkeensä.
Sitten seurasi pisin neljännestunti, minkä hän oli ikinä elänyt. Hän ymmärsi, että tuolla huoneen hiljaisuudessa oli käymässä hirveä sisäinen taistelu. Garth oli tekevä ratkaisunsa kuulematta ainoatakaan hänen syytään. Oman onnettoman itsepäisyytensä vuoksi hän oli kuullut ainoastaan kaksi sanaa tuosta kirjeestä, tosin merkityksellisimmät — sanat, joihin koko kirje oli johdantona. Ne valaisivat hänelle heti koko kirjeen sisällyksen ja sen suhteen, missä sen kirjoittaja sydämessään tunsi olevansa häneen.
Epätoivoisena kulki Jane edestakaisin huoneessa palauttaen mieleensä niitä aatosten hetkiä, jolloin olivat syntyneet lauseet, joiden piti valmistaa Garthia siihen, mitä allekirjoitus ilmaisi.
Äkkiä, kesken levottomuutensa, hän muisti erään sisar Rosemaryn ja Garthin keskustelun tauluista. Edellinen sanoi: "Onko hän vaimo?" Ja Garth vastasi: "On." Jane oli heti ymmärtänyt, mitä tuo vastaus sisälsi ja ilmaisi. Koska Garth noina muutamina ihmeellisinä hetkinä Shenstonen pengermällä oli tuntenut hänet niin omaksensa, että voi katsoa häneen ja sanoa: "Minun vaimoni!" — ei kysyen, vaan selvää tosiasiaa vakuuttaen — piti hän häntä yhä omanaan, yhtä ehdottomasti kuin jos pappi, käsikirja ja sormus olisi heidät yhteen liittänyt. Hän asetti sielujen yhtymyksen kaikkea muuta korkeammalle, ja milloin se oli tapahtunut, kaikki, mikä sen jälkeen seurasi, oli vain tapahtuneen tosiasian ulkonaista vahvistusta. Hänen oman pelkonsa, epäilynsä ja valheellisuutensa vuoksi ei mitään ollut seurannut. Heidän elämänsä oli särkynyt, he kulkivat eri tahoilla. Garth otaksui, ettei hän ollut Janelle juuri suuriarvoisempi kuin kuka muu tahansa hänen miestuttavistansa. Näinä kuluneina vuosina hän oli uskonut, että Janen osa tuon illan sielujen yhdynnässä oli vain hänen mielikuvitustansa, ettei sillä ollut häneen ollut minkäänlaista sitovaa vaikutusta. Toisin oli hänen laitansa. Hänet se sitoi. Koska nuo sanat sisälsivät totuuden, lausui hän ne, ja koska hän kerran oli ne lausunut, piti hän häntä vaimonaan elämänsä loppuun saakka — ja senkin päätyttyä. Tämän Jane oli vaistomaisesti tuntenut, ja siksi hän oli myös rohjennut kirjeessä tätä nimitystä käyttää. Kuinka saattaisi Garth sovittaa toisiinsa tämän allekirjoituksen ja sen käsityksen, mikä hänellä koko ajan oli ollut hänen käytöksestään, hän kun ei vähääkään ottanut lukuun, että siitä voi toisenlainenkin käsitys olla mahdollinen.
Sitten Jane lohduksensa muisti, kuinka vastustamattomastitotuusvaikutti tähän taiteilijasieluun: viivojen totuus, värien totuus, sisällyksen totuus. Ja sävelmaailmassa sävelten, sointujen, esityksen ja käsitystavan totuus. Ja kun sisar Rosemary oli sanonut hänen "Vaimo"-taulustansa: "Siinä viettää taide voittojansa", oli Garth vastannut: "Totuus siinä viettää voittojansa." Ja Janen oma arvostelu siitä ilmeestä ja katseesta, minkä Garth oli nähnyt ja maalannut, kuului: "Totta — niin, se on totta!" Eikö hän nyt ymmärtäisi tämän allekirjoituksen totuutta, ja jos hän sen ymmärtää, eikö hän silloin yksinäisyydessään olisi iloinen, jos hänen vaimonsa tulisi hänen luoksensa, elleivät kirjeen suorat tunnustukset ja paljastukset päinvastoin vaikuta, että hän työntää hänet arvottomana luotaan?
Samassa Jane huomasi, mikä etu siitä oli, että Garth jo silloin tuntee allekirjoituksen, kun muu osa kirjettä hänelle luetaan. Hän näki Korkeimman johtoa tässä järjestyksessä ja ajatteli itsekseen, kun katseli kellonosoittimen hidasta kiertoa: "Hän on erottavan väliseinän purkanut", ja rauhallinen luottamuksen tunne valtasi hänen sielunsa.
Neljännestunti oli kulunut.
Äänettömin, mutta varmoin askelin Jane kulki hallin läpi, pysähtyi hetkeksi kynnyksen eteen koettaen tykkänään unohtaa oman itsensä, avasi oven, ja sisar Rosemary astui jälleen kirjastoon.
Kolmaskymmenesneljäs luku.
Garth seisoi avonaisen ikkunan edessä, kun sisar Rosemary astui kirjastoon, eikä kääntynyt heti.
Janen katse etsi levottomana kirjettä ja näki sen pannuksi pöydälle luettavaksi. Se näytti rypistyneeltä, aivan kuin se olisi rutistettu palloksi ja heitetty paperikoriin, mutta sitten kuitenkin otettu talteen. Sitä oli sitten kyllä huolellisesti silitetty ja se oli nyt pöydällä odottamassa lukijaa.
Kun Garth kääntyi ikkunan luota ja meni tuoliinsa istumaan, näkyi hänen kasvoissansa ankaran taistelun jälkiä. Hän näytti olennolta, joka sokeudestaan huolimatta oli aivan epätoivoisesti ponnistellut kyetäkseen näkemään. Norsunluumainen kalpeus oli tiessään. Hänen kasvonsa olivat kuumeiset, ja hänen paksu tukkansa, tavallisesti niin kauniisti laineissa ja huolellisesti harjattuna taaksepäin, oli nyt sekaisin ja pörröllään. Mutta ääntänsä hän hallitsi täydellisesti kääntyessään kirjurinsa puoleen.
"Hyvä neiti Gray", sanoi hän, "meillä on nyt vaikea tehtävä. Olen saanut kirjeen, joka minun on tärkeä kuulla. Minun täytyy pyytää teitä lukemaan se minulle, sillä ei tosiaan ole ketään muutakaan, jota voisin pyytää. Käsitän varsin hyvin, että tämä on teille vaikeata ja tuskallista, tunnette joutuvanne kahden haavoitetun ja toisistaan erotetun sydämen välittäjäksi. Ehkä teistä on helpompaa, kun vakuutan, ettei koko maailmassa ole toista, jonka huulilta tuskattomammin kuuntelisin tämän kirjeen sisällystä, ja kun omilla silmilläni en näe, niin ei ole toisia, joiden vähemmän vastahakoisesti sallisin ottavan siitä selkoa; ei ole toista ihmistä, jonka tiedän niin ymmärtävästi arvostelevan sekä minua että kirjoittajaa ja rehellisesti unohtavan kaiken, mikä ei ole annettu kolmannen henkilön tietoon."
"Kiitos, herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary.
Garth heittäysi takanojaan varjostaen käsillään kasvojansa.
"No, olkaa hyvä ja alkakaa", sanoi hän. Ja sisar Rosemary alkoi selvästi ja tyynesti lukea.
"Rakas Garth!Kun ette salli minun tulla luoksenne sanoakseni Teille suoraan kahden kesken, mitä sanottava on, minun on pakko kirjoittaa. Teidän on syy, Dal, ja molemmin saamme kärsiä rangaistuksen. Sillä kuinka voin avoimesti Teille kirjoittaa, kun tiedän, että Teistä joka sanaa kuullessanne tuntuu siltä, kuin minä sekoittaisin kolmannen henkilön sellaiseen, jonka mitä pyhimpänä tulisi olla vain Teidän ja minun välistäni. Ja kuitenkin minun täytyy kirjoittaa avoimesti, ja minun täytyy saada Teidät ymmärtämään, sillä Teidän vastainen elämänne samoin kuin omanikin on vastauksessanne tähän kirjeeseen. Minun täytyy kirjoittaa tämä kirje, ikään kuin saatuanne pitäisitte itse tätä kädessänne ja voisitte itse tämän lukea. Siis, ellette voi täysin luottavasti kirjurillenne uskoa sydämiemme salaista tarinaa, pyytäkää häntä antamaan kirje takaisin Teille kääntämättä ensi sivua, ja sallikaa minun itse tulla sanomaan Teille kaikki muu."
"Nyt olen sivun lopussa", sanoi sisar Rosemary ja odotti.
Garth ei liikahduttanut kättänsä. "Luotan teihin täydellisesti, eikä hän saa tulla", sanoi hän.
Sisar Rosemary käänsi sivua ja jatkoi lukemista.
"Pyydän Teitä muistamaan, että jokainen sana, minkä kirjoitan, on sulaa koristelematonta totuutta. Jos muistelette minua entisestään, myöntänette, etten ole luonnostani valheellinen enkä yleensä helposti taivu kieräilyyn. Mutta, Garth, minä olen kerran valehdellut Teille, ja tuo onneton valhe, ainoana poikkeuksena säännöstä, vahvistaa todeksi, että täydellinen ja pettämätön luottamus on aina vallinnut välillämme ja, suokoon Jumala, on vallitseva vastakin. Tunnustukseni tässä kirjeessä koskee juuri tuota valhetta, ja tuskin minun tarvinnee pyytää Teitä ottamaan huomioon, kuinka nöyryyttävää minun on pakottaa tunnustustani kuuntelemaan miestä, joka ei ystävänänsä ole suostunut minua vastaanottamaan. Muistatte kai, etten luonnostani ole nöyrä, vaan minussa on aimo annos ylpeyttä, ja kun huomaatte, miten ankaraa ponnistusta tämän kirjoittaminen minulta vaatii, saatte kenties myös aavistuksen minun rakkauteni suuruudesta. Jumala Teitä siihen auttakoon — ystäväni, rakkaani, oma onneton poikani!"
Sisar Rosemary lopetti äkkiä, sillä Garth, kuullessaan noin yht'äkkiä rakkautta mainittavan sekä Janen odottamattomat, hellät sanat, nousi ja otti pari askelta ikkunaan päin ikään kuin paetakseen jotakin liian suurta ja voimakasta, mitä ei voinut kestää. Mutta heti seuraavassa tuokiossa hän pääsi entiselleen ja istui takaisin paikalleen peittäen kokonaan kasvonsa kädellään.
Sisar Rosemary jatkoi kirjeen lukemista.
"Voi, kuinka väärin olen tehnyt sekä Sinulle että itselleni! Rakkaani, muistathan illan Shenstonen pengermällä, jolloin pyysit minua — jolloin kutsuit minua — jolloinolinvaimosi? Garth, jätän nämä lauseet sellaisiksi kuin ne tulivat paperille koettaessani saada sanotuksi totuutta. En pyyhi niitä pois, jätän ne sinun luettaviksesi, sillä näethän, Garth, pääsin lopulta totuuteen.
Minäolinsinun vaimosi. En sitä silloin ymmärtänyt. Olin vallan ylettömästi hämmästynyt, uskomattoman kokematon tunneasioissa ja sellaisen tunnetulvan pyörryttämä, että se vei pohjan jalkaini alta ja oli vähällä niellä minut kokonaan. Mutta silloinkin minun sieluni nousi ja kumarsi Sinua miehenäni ja valtiaanani. Ja kun pidit minua syleilyysi suljettuna ja rakas pääsi lepäsi sydämelläni, tunsin ensi kerran mitä tarkoittaa sana hurmaus, enkä olisi taivaalta muuta ihanampaa lahjaa osannut rukoilla kuin noiden silmänräpäysten pidentämistä tuntikausiksi."
Sisar Rosemaryn rauhallinen ääni katkesi äkkiä, ja lukeminen keskeytyi. Garth oli etunojallaan, kasvot käsien peitossa. Kyyneletön nyyhkytys värisytti häntä juuri, kun sisar Rosemaryn ääni petti.
Garth tointui ensin. Nostamatta päätään hän ojensi suojelevan osaaottavasti ja sydämellisesti kätensä pöydän yli.
"Tyttö parka", sanoi hän. "Olen kovin pahoillani. Tämä koskee liiaksi teihin. Kunpa kirje olisikin tullut Brandin ollessa vielä täällä. Pelkään, että teidän sittenkin täytyy jatkaa, mutta koettakaa lukea ajattelematta sitä laisinkaan. Jättäkää ajatteleminen tykkänään minun osakseni."
Ja sisar Rosemary jatkoi:
"Kun kuutamovalossa nostit pääsi ja katsoit minuun kauan ja vakavasti — oi noita rakkaita silmiäsi — herätti katseesi minussa yhtäkkiä itsetajunnan. Oman ilmeisen rumuuteni tietoisuus valtasi minut, ja tunsin liiankin selvästi, kuinka vähän nuo rakkaat silmät löysivät minusta sellaista, mikä saattoi aiheuttaa niiden ihailevan ilmeen. Kainostuen ja häpeissäni painoin pääsi takaisin povelleni, jotta sain silmäsi peittoon, ja nyt minulle on kyllä selvänä, että Sinä tietysti selitit tämän liikkeen aivan toisin. Garth, vakuutan Sinulle, että silloin, kun nostit pääsi toisen kerran ja sanoit: 'Minun vaimoni', silloin vasta ensi kerran johtui mieleeni, että se, mitä oli tapahtunut, tarkoitti — avioliittoa. Tiedän kyllä, että tämä kaikki saattoi tuntua suorastaan uskomattomalta ja oli pikemmin kahdeksantoistavuotiaan lapsen kuin kolmikymmenvuotiaan naisen mukaista. Mutta Sinun täytyy muistaa, että siihen hetkeen asti seurusteluni miesten kanssa oli supistunut kädenpuristukseen, sydämelliseen toveruuteen ja silloin tällöin saamaani tai antamaani olantaputukseen. Älä unohda, rakas, että aina edelliseen viikkoon asti Sinä itse kuuluit niihin nuorukaisiin, jotka sanoivat minua 'vanhaksi kelpo Janeksi', ja oikein tuttavallisesti kun tarinoitiin, sanoit 'oma veikkoseni'. Älä unohda, että aina olin pitänyt Sinua itseäni monta vuotta nuorempana, ja vaikka ihmeellisen suloinen side oli yhdistänyt meitä Overdenen konsertti-illasta asti, en ollut ymmärtänyt sitä rakkaudeksi. No niin — muistat, että pyysin kahtatoista tuntia saadakseni miettiä vastaustani, ja Sinä suostuit siihen heti. Sinä olit koko ajan niin hieno ja jalo, Garth, jätit minut, kun pyysin saada olla yksin, jätit minut tavalla, jota en unohda milloinkaan. Se valaisi minulle, miten Sinunlaisesi miehen rakkaus kohottaa naista, jonka osaksi se tulee. Sen pukuni lieve on siitä pitäen ollut pyhä minulle. Ja puku on aina mukanani, vaikk'en koskaan käytä sitä. — Toivon kerran saavani Sinulle tarkkaan kuvata niitä tunteja, jotka sitten seurasivat. En voi kirjoittaa niistä. Salli minun aivan lyhyesti ja koko typerään rumuuteensa tälle paperille paljastaa se kurja tosiasia, mikä meidät erotti, muuttaen kajastavan ilon pettymykseksi ja suruksi. Garth — näin asia oli. Minä en uskonut, että Sinun rakkautesi ajan mittaan kestäisi minun rumuuttani. Tiesin, mikä kauneuden ihailija Sinä olit, kuinka sen aina, muodossa tai toisessa, täytyi ympäröidä Sinua. Otin päiväkirjani, johon aivan sanasta sanaan olin kirjoittanut keskustelumme eräästä rumasta papista, jonka kasvot sisäisen innostuksen hehku oli kirkastanut kauniiksi. Ja Sinä lisäsit, ettet enää milloinkaan voisi pitää häntä rumana, mutta rumana hän pysyi silti. Ja sanoit, etteivät ne olleet sellaisen kasvot, joiden olisi suonut aina aterioilla olevan vastapäätä pöydässä, mutta ettei Sinulle onneksi pantu moista koettelemusta, mikä Sinulle olisikin ollut sulaa kärsimystä.
Tämä oli minusta hyvin mielenkiintoista silloin, ja minua huvitti niin se välitön tapa, miten kerroit tästä kaikkein rumimmalle naistuttavallesi, että kirjoitin sen hyvin seikkaperäisesti päiväkirjaani. Kaikeksi onnettomuudeksi luin taas ne sanat tuona ratkaisevana yönä, luin uudelleen ja uudelleen, kunnes ne ihan syöpyivät aivoihini. Sitten — sellaista on naisessa heräävä itsensätarkkaaminen, kun hän tuntee olevansa rakastettu ja kaivattu — sytytin kaikki kuvastimeni ympärillä olevat valkeat ja tutkin arvostellen ja tarkasti kasvoja, joita Sinun vuodesta vuoteen joka päivä olisi katseltava vastapäätäsi aamiaispöydässä, jos minä seuraavana aamuna antaisin myöntävän vastauksen. Rakkahin, en katsellut itseäni Sinun silmilläsi silloin, kuten, Jumalan kiitos, olen tehnyt sittemmin. Enkä luullut Sinun rakkautesi kestävän koetusta. Luulottelin säästäväni meidät molemmat vastaisilta pettymyksiltä ja onnettomuudelta rohkeasti hylkäämällä olevaisen onnen. Rakkaani, tämä tuntuu Sinusta kylmän laskelmalliselta ja pikkumaiselta, niin arvottomalta sen suuren rakkauden rinnalla, jota minulle tuhlasit. Mutta muista, vuosikausia oli Sinun erinomainen miellyttävyytesi ja kauneutesi ollut minulle ilon lähteenä, ja olin kuvitellut Sinun menevän naimisiin esimerkiksi kukoistavan ja viehkeän Pauline Listerin kanssa. Sairaalloisesti itseäni tarkaten sanoin: 'Tämä nuori Apolloko sidottuna minunkaltaiseeni, joka en ole minkäännäköinen; hän käy vuosi vuodelta kauniimmaksi, minä vanhemmaksi ja rumemmaksi?' Voi, rakkaani! Tämä tuntuu nyt niin arvottomalta, kun tunnemme rakkautemme. Mutta sinä yönä se tuntui järkevältä ja oikealta. Ja lopuksi, vaikka sydämeni vuoti verta ja käteni vaipuivat raskaina ajatellessani iloa, mikä niiltä riistettiin, päätin vastata hylkäävästi. Usko minua, en vähintäkään aavistanut, miten se Sinuun koski. Luulin, että löytäisit heti toisen ihastuksen ja siirtäisit rakkauteni toiseen, joka kaikin tavoin paremmin vastaisi vaatimuksiasi. Rehellisesti, Garth, luulin yksin jääväni lohduttomaksi. — Sitten tuli kysymys: mitä sanoa syyksi. Tiesin, että jos sanoin todellisen syyn, kumoaisit sen mitättömänä ja selittäisit niin lämpimin sanoin minun olevan väärässä, että minun olisi ollut väkisinkin antautuminen. Kun siis aivan todenteolla tahdoin pelastaa sekä Sinut että itseni joutumasta vaaraan, valehtelin Sinulle, rakkahin ystäväni. Valehtelin Sinulle, jota koko olemukseni kunnioitti sydämeni kuninkaana, tahtoni hallitsijana, joka olit kaikkeni rakkaudessa ja elämässä — Sinulle sanoin: 'En voi mennä naimisiin nuoren pojan kanssa'! Rakkahin! En koeta silittää tekoani. En puolusta sitä. Tunnustan vain sen Sinulle luottaen jalouteesi, niin että myönnät, ettei mikään muu syy olisi Sinuun tehonnut. Voi Jane parka, yksin ja epätoivoisena! Olisitpa nähnyt hänet, kun hän pienessä kirkossa kutsui Sinua takaisin peruuttaen sanansa ja antaen lupauksensa, kaipauksesta kuolemantuskaisena, kuunnellen, etkö kääntyisi takaisin. Mutta minun Garthini ei kuulu niihin, jotka seisovat ja odottavat naisen epäröimisen kynnysmatolla.
Seuraava yksinäinen vuosi vei hermoni niin piloille, että Deryck Brand sanoi minun menevän vallan riekaleiksi ja määräsi lähtemään ulkomaille. Matkustin kuten tiedät, ja uudet olot voimakkaine vaikutelmineen muuttivat elämänkatsomukseni terveemmäksi. Viime marraskuussa Egyptissä suuren pyramidin huipulla minä lopullisesti tunsin, etten voinut kauemmin elää ilman Sinua. Ei minulle ollut selvää, että olin tehnyt väärin, mutta kaipasin Sinun rakkauttasi, kaipasin saada tuhlata omaani Sinulle, rakkaani, niin että tunsin omaavani uskallusta mihin tahansa. Päätin palata ensimmäisellä laivalla kotimaahan ja lähettää sanan Sinulle. Silloin — oi, oma rakkaani — minä sain kuulla. Kirjoitin Sinulle, mutta Sinä et sallinut minun tulla.
Tiedän varsin hyvin, että voit nyt sanoa: 'Hän ei luottanut minuun, kun olin näkevä. Nyt, kun en näe, ei hän pelkää enää.' Garth, voit niin sanoa, mutta se ei ole totta. Viime aikoina olen saanut kyllin tuntea, että olen ollut väärässä ja että minun ilman muuta olisi pitänyt luottaa Sinuun. Sanon Sinulle myöhemmin mitä nyt tarkoitan. Nyt voin sanoa ainoastaan, että jos Sinun rakkaat säteilevät silmäsi voisivat nähdä, näkisivät nenytnaisen, joka luottavana ja aivan epäilyksettä on kokonaan Sinun. Jos häntä kasvonsa ja muu ulkomuotonsa epäilyttääkin, sanoo hän vallan yksinkertaisesti: 'Muttahänpiti niistä ja ne ovathänen. Ei minulla ole oikeutta arvostella niitä. Jos hän ne haluaa, eivät ne olekaan enää minun, vaan hänen.' Rakkaani, en voi nyt kertoa, miten tulin tähän varmuuteen. Mutta olen saanut eittämättömiä todisteita Sinun uskollisuudestasi ja rakkaudestasi.
Nyt on siis aivan yksinkertaisesti kysymyksessä: Voitko antaa minulle anteeksi? Jos voit antaa anteeksi minulle, voin tulla heti luoksesi. Jos pidät menettelyäni anteeksiantamattomana, pysyn loitolla. Mutta oma rakkaani — povi, jolle kerran painoit pääsi, odottaa Sinua täynnä yksinäisten vuosien haikeata ikävöimistä. Jos sitä kaipaat, älä työnnä sitä luotasi.
Kirjoita minulle vain yksi sana, omin käsin: 'Anteeksiannettu.' Muuta en pyydä. Kun sen saan, tulen heti luoksesi. Älä kirjurillesi sanele kirjettä. En kestä sitä. Kirjoita ainoastaan — jos vilpittömästi voit sen tehdä — 'anteeksiannettu' ja lähetä se
Vaimollesi."
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, kun sisar Rosemary lopetti lukemisen pannen kirjeen pöydälle, ja odotti ääneti. Hän mietti silmänräpäyksen, voisiko mennä ottamaan lasillisen vettä häiritsemättä Garthia, mutta päätti kuitenkin olla menemättä.
Garth kohotti vihdoin päätänsä.
"Hän pyytää minulta mahdottomia", sanoi hän, ja vieno hymy kirkasti hänen liikutettuja kasvojansa.
Jane painoi kätensä ristiin rinnalleen.
"Ettekö voi kirjoittaa 'anteeksiannettu'?" kysyi sisar Rosemary katkonaisesti.
"En", sanoi Garth. "En voi. Tyttöseni, antakaa minulle arkki paperia ja lyijykynä."
Sisar Rosemary asetti ne hänen kätensä viereen.
Garth otti kynän, sai kiinni paperistakin, koetteli vasemmalla kädellään sen reunoja, mittasi sen sormillaan, niin että löysi keskustan ja kirjoitti suurin, selvin kirjaimin yhden sanan.
"Voiko sen lukea?" kysyi hän ja ojensi paperin pöydän yli sisarRosemarylle.
"Aivan hyvin", sanoi tämä, sillä hän vastasi, ennen kuin kyyneleet ennättivät tahrata sen.
'Anteeksiannetun' sijasta oli kirjoitettu 'Rakastettu'.
"Voitteko toimittaa sen heti postiin?" kysyi Garth hiljaa, mutta innokkaasti. "Ja hän tulee — Jumalani, hän tulee! Jos tämä ennättää iltajunaan, voi hän olla täällä ylihuomenna!"
Sisar Rosemary otti kirjeen ja sai melkein yliluonnollisin ponnistuksin hallituksi äänensä.
"Herra Dalmain", sanoi hän, "kirjeessä on jälkikirjoitus. Siinä on'Kirjoita osoitteeksi: Palace Hotel, Aberdeen.'"
Garth hypähti seisomaan, hän oli aivan kiihdyksissä.
"Aberdeenissa?" huudahti hän. "Jane Aberdeenissa! Oi, Jumalani! Jos hän saa tämän paperin huomenaamulla, voi hän olla täällä milloin tahansa jo päivällä. Jane! Jane! Rakas pikku Rosemary! Kuuletteko te? Jane tulee huomenna. Enkö minä teille sanonut, että tänään tapahtuu jotakin? Te ja Simpson olitte liiaksi brittiläisiä ymmärtääksenne, mutta Margery ymmärsi, ja metsä kertoi, että ilo oli tulossa tuskan takaa. Voiko sen saada heti postiin, neiti Gray?"
Hän oli jälleen vapputuulella. Hänen kasvonsa loistivat. Hänen koko olennossaan oli sähköistä odotusta. Sisar Rosemary istui pöydän vieressä käsi poskella katsellen häntä. Hellä hymy leikki huulilla, mutta se ei ollut niiden kasvojen eikä sen vartalon mukainen, jollaiset Garth kuvitteli hänellä olevan; siitä uhkui täysin kypsän ja ylevän rakkauden kirkkaanhehkuisaa odotusta.
"Menen itse viemään sen postiin, herra Dalmain", virkkoi hän. "Kävely tekee hyvää ja ennätän takaisin teen ajaksi."
Mutta postiasemalle päästyään hän ei lähettänytkään Garthin kirjoittamaa sanaa. Hän oli kätkenyt sen poveensa. Mutta hän lähetti kaksi sähkösanomaa. Toinen kuului:
"Meldrumin Herttuatar.Palace Hotel, Aberdeen.Tulkaa kaikella muotoa tänä iltana 5.50-junalla."
Toisessa:
"Tohtori Deryck Brand.Wimpole Street, London.Kaikki hyvin."
Kolmaskymmenesviides luku.
"Herra Dalmain", sanoi sisar Rosemary lempeästi, mutta päättävästi, "minä tosiaankin toivon, että pysytte alallanne ja pidätte mielessänne, että teidän nyt on juotava teenne. Ettehän te voi muistaa, missä mikin on, jos tuolla tavoin nousette ja alinomaa siirtelette tuolianne. Ja kun äsken koputitte pöytään kiinnittääkseni huomioni — vaikka muutenkin jo aivan levottomana seurasin liikkeitänne — olitte vähällä kaataa teenne, ja minunkin kupistani läikkyi jo melkolailla lautaselle. Ellette nyt heti ole kauniisti, pyydän Margeryltä leukatilkkua ja panen teidät korkeaan lastentuoliin."
Garth suoristi jalkansa, nosti kätensä koholle päänsä yli ja heittäytyi makeasti nauraen takakenoon.
"Ja silloin minä sanoisin: 'Hyvä, kulta sisar, päästäkää minut pois!' Teistä vasta äreä on tullut viime aikoina! Ja te kun olitte ennen vallan kiusoittavan huomaavainen! Te varmaankin vastaisitte: 'Kyllä, Garthie herra, jos vain luette kauniisti ruokarukouksenne!' Oletteko te kuullut tarinaa Tommystä, jonka piti lukea ruokarukouksensa?"
"Te olette kertonut sen minulle jo kahdesti viimeisten neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa", sanoi sisar Rosemary säyseästi.
"Voi, mikä vahinko! Olisin nyt juuri niin mielelläni kertonut sen teille. Jos te olisitte ollut sellainen lempeä ja osaaottavainen olento, millaiseksi tohtori Deryck teidät kuvasi, olisitte vastannut: 'En, mutta olisi oikein hauskaa kuulla se.'"
"En, mutta olisi oikein hauskaa kuulla se!" sanoi sisar Rosemary.
"Vasta minun neuvostani! Jotta tuolla tuommoisella olisi jonkinlaista arvoa, täytyy sen tulla ihan itsestään. Mutta lastentuoleista muistan — kun te noin hulluttelette, on äänenne aivan kuin Janen ja koko puhetapanne aivan kuin Janen — kas mun peruukkini! Tiedättekö, se on herttuattaren ainoa omintakainen pikku kirous. Kaikki muu on lainatavaraa. Ja kun hän sanoo: 'Kas mun peruukkini!' koetamme kaikki olla katsomatta siihen. Se kun on tavallisesti hieman kallellaan. Tukaani nykii sitä. Se on niin kovin hellä, tuo lintu kulta!"
"No, tehkää hyvin ja antakaa minulle paahtoleipää", sanoi sisar Rosemary, "älkääkä enää kertoko minulle kaikenmaailman juttuja herttuattaresta. Ei! Siinä on ohuita voileipiä. Sanoinhan minä, että te hukkaatte johtomerkkinne! Paahtoleipä on lämpimässä astiassa oikealla puolallanne. Otaksutaan nyt, että minä olen neiti Champion, ja ojentakaa se minulle aivan yhtä hienon kohteliaasti, kuin ojennatte sen huomenna tähän aikaan hänelle."
"On helppoa luulotella teitä Janeksi, kun kuulee äänenne" sanoi Garth, "ja kuitenkin — en minä oikein tiedä. En ole teitä koskaan oikeastaan vertaillut Janeen. Vanha Rob sanoi kerran lauseen, joka antoi minulle teistä vallan erilaisen kuvan. Hän sanoi, että teillä on vallaton ja vaalea, silkinhieno tukka. Eikä kukaan ihminen voi kuvitella Janella olevan vallattoman, silkinhienon tukan! Ja minä luulen, että ne sanat pelastivatkin koko tilanteen. Sillä teidän äänenne olisi muuten tehnyt minut hulluksi noina ensi päivinä. Väliin ihmettelin itsekseni, oliko mahdollista, että milloinkaan voin tottua siihen. Nyt ymmärrätte mistä syystä, eikö niin? Ja taas toisaalta, ei se ole hänen äänensä kaltainen. Hänen on syvempi, ja toisinaan hän niin herttaisen hauskasti venyttää puhettaan eikä suinkaan säästä höystäviä letkauksiakaan, ja te olette niin kovin siivo pikku olento, jolla on, kuten joku opettaja sanoisi, 'perin selvä ääntämistapa'. Olisi tosiaan hauskaa kuulla teidän ja Janen keskustelevan! Ja kuitenkin — en minä oikein tiedä. Minä olisin kuin tulisilla hiilillä koko ajan."
"Minkä tähden?"
"Pelkäisin niin kauheasti, että te ette pitäisi toisistanne. Katsokaahan,teolette eräällä tavalla ollut minulle suurempiarvoinen kuin kukaan muu koko maailmassa, mutta, muttahän— niin, hän on minun koko maailmani", sanoi Garth välittömästi. "Ja minua niin peloittaisi, ettei hän täysin tuntisi teidän suurta arvoanne ettekä te oikein ymmärtäisi häntä. Hänellä on erikoinen tapa silmäillä ihmistä ihan kiireestä kantapäähän, eivätkä naiset voi sietää sitä, eivät erittäinkään sellaiset somat, pienet hepeneiset. He tuntevat, että hän näkee kaiken, mikä lähtee helposti irti!"
"Ei minulta mitään helposti lähde irti", mutisi sisar Rosemary, "paitsi potilaani, joka ei pysy paikoillaan tuolissaan."
"Kerran", jatkoi Garth, äänessä rattoisuus, joka tiesi aina juttua, missä Janellakin oli osansa, "kun meitä oli iso joukko vieraita Overdenessa, oli siellä eräs pieni kauhean hupsu naikkonen. Emme voineet keksiä muuta syytä siihen, miksi hänet oli kutsuttu herttuattaren 'hienojen vieraitten' seuraan, kuin sen, että herttuatar ylen mielellään matki häntä ja kertoi juttuja hänestä. Emmekä me taas olisi mitenkään älynneet, kuinka verratonta matkinta oli, ellemme olisi nähneet itse ihmistä. Hän oli koko lailla hauskannäköinen, käherretty, vahanukkemainen ja levoton hupsakka, joka ajatteli aina ulkomuotoansa eikä sallinut juuri muidenkaan sitä unohtaa. Melkein jokainen hänen lauseensa viittasi siihen. Me saimme siitä kylliksemme ja pyysimme Janea jollakin keinoin pitämään huolta, että hän olisi vaiti. Mutta Jane sanoi: 'Ei se, pojat, teille pahaa tee, ja hänestä se on hauskaa. Antakaa te hänen olla!' Jane oli aina aivan erikoisen ystävällinen henkilöille, joita hän otaksui herttuattaren kutsuneen saadakseen jälkeenpäin aihetta pilantekoon. Jane inhosi sellaista. Hän ei voinut niin kovin paljon sanoa tädilleen, mutta meidän ei ollut hyvä yllyttää herttuatarta Janen kuullen. No niin — eräänä iltana, teen jälkeen, pieni joukko meitä odotti Janea alahallissa, valkean ympärillä: oli vähän puhumista hänelle. Oli joulunaika. Puut räiskyivät iloisesti uunissa. Punaiset samettiuutimet olivat alaslaskettuina ja peittivät pengermälle vievän oven ja sen molemmin puolin olevat ikkunat. Tommy istui orrellaan keskellämme ja piti tarkasti silmällä savukkeiden päitä. Ulkona oli kaikki lumen peitossa; vallitsi omituinen hiljaisuus, niin että puhe ja nauru sisällä tuntui juuri vastakohdan vuoksi tavallista hilpeämmältä ja rattoisammalta — tiedättehän tuonläpitunkevanhiljaisuuden, jolloin puita ja peltoja ja polkuja peittää jalan vahvuinen, kimalteleva valkovaippa. Joka vuosi minä aina yhtä hartaasti odotan — mutta minähän unohdin!… Ajatelkaa, en koskaan enää näe lunta!… Mitä siitä. On jo jotakin sekin, että muistaa nähneensä sitä, ja nyt minä kuulen tuon ihmeellisen lumenhiljaisuuden selvemmin kuin ennen. Ennen kuin muut vetävät sälekaihtimet ikkunoista, voin minä jo kenties sanoa: 'Tänä yönä on satanut lunta!' Mistä minä kerroinkaan. Jaa — niin, jo muistankin. Pikku rouva Hupsakasta. Niin, kaikki naiset olivat menneet pukeutumaan, paitsi Jane, joka ei milloinkaan tarvinnut siihen enempää kuin puoli tuntia, ja Hupsakka oli veikeän iloinen, teennäisesti nimittäin, luullen itseänsä siksi vetovoimaksi, joka meitä hallissa pidätteli. Asianlaita oli näet sellainen, että me odotimme Janea puhuaksemme hänelle eräästä uutisesta, jonka juuri olimme kuulleet. Se koski erästä nuorta kaartilaista, joka oli joutunut selkkauksiin, jotka vaativat ankaranpuoleista rangaistusta. Hänen everstinsä oli Janen hyvä tuttava, ja me arvelimme, että Jane kyllä puhuu hänen puolestaan ja parantaa hiukan Billy paran asioita. Niin että rouva Hupsakka oli oikeastaan pahana haittana, vaikk'ei tiennyt sitä. Jane istui selin meihin, jalat uuninristikolla, liepeet käärittyinä polville. Niin, katsokaa, toinen hame oli alla, kaunis, silkkinen, missä oli monen monet poimurivit — sitä olisikin luullut pidettävän päälläpäin. Mutta Janen paras ei koskaan ollut päälläpäin, — hän piti sen aina piilossa. En tarkoita nyt vaatteita, vaan häntä itseään. No niin, pikku Hupsakka rupatti — ei hän koskaan puhunut — itsestään ja omista valloituksistaan aavistamatta lainkaan, kuinka me toivottelimme häntä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Jane luki yhä iltalehtiä, mutta tunsi ilmassa jotakin levotonta. Ja kesken kaiken — mutta sitähän minä en saakaan kertoa. Jane vaati näet meiltä lupauksen, ettemme koskaan kertoisi sitä. Hän piti sitä sopimattomana tuota toista naista kohtaan. Hätimmiten ennätimme tehdä hänelle selkoa asiasta, ja hän joudutti vielä iltapostiin kirjeen, joka pelasti Billyn rangaistuksesta, mutta hän tuli silti ajoissa päivälliselle ja oli paremmin pukeutunut kuin yksikään toinen. Meistä oli koko harmillista, että meidän oli täytynyt antaa lupauksemme, sillä jok'ikinen meistä oli toivonut pääsevänsä ensimmäisenä kertomaan jutun herttuattarelle. Mutta nähkäähän, täytyy aina tehdä niinkuin Jane sanoo."
"Miksi niin?"
"En minä tiedä. En osaa selittää. Jos tuntisitte hänet, ei teidän tavitsisi kysyä. Kaakkua, neiti Gray?"
"Ei kiitos. Oikein tällä kertaa."
"Taas! Noin juuri olisi Janekin sanonut: 'Oikein tällä kertaa.' Ei olisi lainkaan outoa, jos nyt neljä viikkoa pidettyäni teidän ääntänne hänen äänensä kaltaisena huomenna ajattelisin, että hänen äänensä muistuttaa teidän ääntänne."
"Voi, ette ensinkään", sanoi sisar Rosemary. "Kun hän on teidän kanssanne, ette muuta muistakaan."
"Muistan maarin", huudahti Garth. "Ja hyvä pikku Rosemary, kaipaan teitä kauheasti. Ei kukaan — eihänkään— voi täyttää teidän sijaanne. Ja tiedättekö", hän nojasi eteenpäin, ja huolestunut ilme varjosi hänen iloisia kasvojansa, "minä alan käydä levottomaksi. Hän ei ole nähnyt minua onnettomuuden jälkeen. Pelkään, että hän kauhistuu. Luuletteko minun hänen mielestään kovasti muuttuneen?"
Jane katsoi sokeata, jonka kasvot niin huolestuneen näköisinä olivat häneen päin. Hän muisti sen aamun samassa huoneessa, jolloin Garth, luullen olevansa kahden tohtori Robin kanssa, käänsi kasvonsa seinästä päin ja kohosi istualleen puhelemaan, ja jolloin hän ensi kerran näki hänen kasvonsa. Hän muisti kääntyneensä uuniin päin, jotta ei tohtori Rob näkisi kyynelten vierivän pitkin hänen poskiansa. Hän katsoi uudelleen Garthiin — ensi kerran todella tajuten, että tämän kasvot olivat tärviöllä; ja kaikki vain hänen tähtensä — ylen valtava hellyys täytti hänen sydämensä. Hän vilkaisi kelloon. Hän ei kestäisi tätä enää kauan.
"Ovatko ne perin kauhean näköiset?" kysyi Garth ja ääni värisi.
"En voi mennä toisen puolesta takuuseen", sanoi sisar Rosemary, "mutta luulisin, että aivan tuollaisinaan teidän kasvonne ovat hänelle ainaiseksi iloksi."
Garth punastui. Hän tunsi iloa ja helpotusta, mutta samalla myös pientä hämmästystä. Sisar Rosemaryn äänessä oli sävy, jonka perille hän ei oikein päässyt.
"Mutta sitten vielä, hän ei ole tottunut minun sokeantapoihini", jatkoi hän. "Pelkään, että näytän hänestä kovin avuttomalta ja kopelolta. Hän ei ole käynyt pimeyden maassa niinkuin te ja minä. Hän ei tunne kaikkia meidän rihmojamme, loviamme ja muita laitteitamme. Hyvä pikku Rosemary, luvatkaa, että te ette jätä minua huomenna. Minä kaipaan häntä — Jumala yksin tietää, kuinka häntä kaipaan — mutta minua alkaa puolittain peloittaa. Kaikki on tietenkin oleva ihmeellisen ihanaa, mutta jokapäiväisen elämä pikkuasioissa tarvitsen sentään teitä vielä. Ensiksi tuntui varsin sopivalta, että olitte järjestänyt lähtönne juuri siksi, kun hän tuli, mutta nyt, juuri sen tähden, että hän tulee, en voi antaa teidän mennä. On oleva aivan sanoin selittämättömän ihanaa, että hän on luonani, mutta se ei ole samaa kuin teidän läsnäolonne."
Sisar Rosemary sai näin palkkansa, ja se oli hänestä vallan ylellinen.
Heti kun hän kykeni puhumaan, sanoi hän hiljaa: "Älkää nyt liioitelko, herra Dalmain. Uskokaa minua, kun olette ollut hänen kanssansa viitisen minuuttia, tuntuu teistä siltä, kuin minäkin olisin ollut luonanne. Ja mistä tiedätte, vaikka hänkin olisi käynyt pimeyden maassa? Sairaanhoitajatar tekee sellaista ammattiharrastuksesta, sillä hän tahtoo onnistua hoidossaan. Nainen, joka rakastaa teitä, tekee sen rakkaudesta teihin."
"Se olisi kyllä hänen tapaistaan", sanoi Garth nojaten taaksepäin, kasvoilla suuren tyytyväisyyden ilme. "Voi Jane! Jane! Hän tulee! Hän tulee!" Sisar Rosemary katsoi kelloa.
"Varmasti! Hän tulee", virkkoi hän, ja vaikka ääni oli luja, kädet vapisivat. "Ja koska tämä nyt on viimeinen ilta, jonka vietämme yhdessä vallan samanlaisissa olosuhteissa kuin näinä kuluneina viikkoina, niin suostutteko erääseen ehdotukseen? Minun täytyy nyt mennä yläkertaan panemaan tavaroita matkalaukkuun ja järjestelemään yhtä ja toista. Mutta ettekö voisi pukeutua jo aikaisin? Minäkin tekisin sitten niin, ja jos voisitte tulla kirjastoon puoli seitsemän aikaan, niin voisimme hiukan soittaa ennen päivällistä."
"Miksen, vallan hyvin", sanoi Garth. "Minulle on yhdentekevää, milloin pukeudun, ja kun on soitosta puhe, olen aina valmis. Mutta uskokaa nyt, minä en tahdo, että te panette tavaroita matkalaukkuun."
"No, minähän oikeastaan vain asettelen kaikenlaista tieltä pois korjuun."
"Samaahan se on, lähtövalmistusta. Mutta te olette luvannut, ettette lähde, ennen kuin hän tulee."
"Enkä lähde — ennen kuin hän tulee."
"Ja kerrotte hänelle kaikki, mitä hänen tarvitsee tietää?"
"Kaikki, mitä minä tiedän ja mikä tuottaa teille mukavuutta."
"Ettekä jätä minua, ennen kuin olen todellakin — kuinka sanoisin — oikein raiteillani."
"En jätä teitä niin kauan kuin te tarvitsette minua", sanoi sisar Rosemary Gray. Ja jälleen Garth oli huomaavinaan omituisen sävyn hänen äänessään. Hän nousi ja meni sinne päin, missä luuli sisaren seisovan.
"Tiedättekö, te olette sitten oikea aarteiden aarre", sanoi hän liikutettuna ja ojensi molemmat kätensä neiti Grayta kohden. "Antakaa kerran kätenne minulle, pikku Rosemary. Tahtoisin koettaa kiittää teitä."
Sisar Rosemary epäröi. Kaksi voimakasta, jäntevää kättä — voimakkaat ja jäntevät, vaikka parhaillaan vapisivatkin — oli painumaisillaan Garthin käsiin, mutta peräytyivät viime tingassa. Ei ollut vielä Janen aika. Oli sisar Rosemaryn menestyksen ja voiton hetki. Sitä ei saanut riistää häneltä.
"Tänä iltana", sanoi hän lempeästi, "kun olemme vähän aikaa soitelleet — puristamme toistemme kättä. Mutta olkaa varovainen. Ette löydä oikeaan. Odottakaa. Kas tässä on puutarharihma, heti vasemmalla. Menkää hiukan raittiiseen ilmaan pengermälle ja laulakaa se sama laulu, jota kuulin teidän aamulla laulavan ikkunani alla. Ja nyt, kun tiedätte mitä 'tapahtuu', kuluu tämä kaunis vappuilta suloisen odotuksen vallassa. Näkemiin, herra Dalmain — tunnin kuluttua."
"Mikä pikku Rosemaryn oikein on?" kummeksi Garth kouriessaan keppiänsä ikkunanpuoleisesta nurkasta. "Tuskin me kauankaan aikaa olisimme voineet jatkaa entiseen tapaan sen jälkeen, kun hän palasi postista."
Hän käveli synkkä, levoton ilme kasvoillaan. Yht'äkkiä se kirkastui, hän pysähtyi ja nauroi. "Hölmö!" sanoi hän. "Olet sinä oikea hölmöjen hölmö! Hän ajattelee tietysti tuota nuorta miestänsä. Hän menee huomenna hänen luokseen ja ajattelee nyt yksinomaan häntä, niinkuin minä ajattelen Janea. Hyvä, rakas, ymmärtäväinen Rosemary! Toivon, että mies on hänen arvoisensa. Ei, se on mahdotonta. Toivon miehen tietävän, ettei hän ole hänen arvoisensa. Se on kohdallisempaa. Kunpa mies nyt vain ottaisi hänet vastaan niinkuin hän toivoo. Mutta joka tapauksessa minua harmittaa, että Rosemary menee hänen luokseen. 'Hirteen koko mies!' sanoisi Tommy."
Kolmaskymmeneskuudes luku.
Simpson kulki hallin läpi vähän ennen puolta seitsemää. Hän oli jättänyt isäntänsä kirjastoon. Hän kuuli kahinaa kohdaltansa ylhäältä, ja katsoessaan sinne hän näki kookkaan olennon tulevan alas leveitä tammiportaita.
Simpson seisoi kuin puusta pudonneena. Ei häntä niinkään hämmästyttänyt pehmeä musta iltapuku laahuksineen ja hienoine povipitseineen kuin rauhallisten kasvojen varma ja hallitseva ilme.
"Simpson", sanoi Jane, "minun tätini, Meldrumin herttuatar, ja hänen kamarineitsyensä ja palvelijansa sekä melkoinen määrä matkakapineita saapuu Aberdeeniin noin puoli kahdeksalta. Rouva Graem tietää kyllä laittaa huoneet kuntoon, ja James on saanut käskyn toimittaa asemalle vastaan sekä vaunut että tavarakärryt. Herttuatar ei pidä autoista. Kun hänen armonsa saapuu, voitte viedä hänet kirjastoon. Päivällisen syömme ruokasalissa neljännestä yli kahdeksan. Sillä välin herra Dalmainilla ja minulla on erikoisia asioita, eikä meitä saa millään ehdolla häiritä ennen herttuattaren tuloa. Ymmärrättehän?"
"Kyllä, neiti — armollinen neiti", änkytti Simpson. Hän oli aikoinaan, uraansa aloittaessaan, ollut kengänkiilloittajana eräässä herttuallisessa perheessä ja piti herttuattaren sisarentyttäriä henkilöinä, joille oli kumarrettava hyvin syvään.
Jane hymyili. "Neiti riittää, Simpson", sanoi hän ja meni kirjastoon.
Garth kuuli hänen astuvan sisään ja vetävän oven kiinni, ja puvun kahina sattui heti hänen tarkkoihin korviinsa.
"Hoho, neiti Gray", sanoi hän. "Joko teidän ammattipukunne nyt on matkalaukussa?"
"Jo", vastasi Jane. "Sanoinhan, että menin laittamaan kuntoon matkalaukkuja."
Hän kulki hitaasti huoneen poikki, pysähtyi roihumatolle ja katseli Garthia. Tämä oli iltapuvussa aivan samoin kuin tuona unohtumattomana iltana Shenstonessakin, ja kun hän istui takakenossa syvässä nojatuolissaan, toinen polvi ristissä toisella, näki Jane hänen silkkisukkiensa punaisen raidan.
Jane seisoi ja katseli häntä. Vihdoin oli hänen hetkensä koittanut. Mutta nytkin hänen täytyi, Garthin vuoksi, olla varovainen ja kärsivällinen.
"En kuullutkaan teidän laulavan", virkkoi hän.
"Ette", vastasi Garth. "Ensiksi minä unohdin. Ja kun muistin, askartelivat ajatukseni jo samassa toisaalla, ja muutenkin — voi, neiti Gray! En voi laulaa tänä iltana. Minun sieluni on kaipauksesta mykkänä."
"Arvaan sen", sanoi Jane lempeästi, "mutta minä laulan teille."
Garthin kasvot kuvastivat heikkoa hämmästystä. "Laulatteko te?" kysyi hän. "Miksette sitten ole ennen laulanut?"
"Kun tulin", sanoi Jane, "kysyi tohtori Rob, soitanko minä. Sanoin:'Vähäisen. Siitä hän päätti, että laulankin vähäisen, ja hän kielsivarsin jyrkästi minua sekä soittamasta että laulamasta teille vähäisen.Hän sanoi, ettei hän tahdo, että teistä tehdään hullu."
Garth purskahti nauramaan.
"Niin vanhan Robbien tapaista", sanoi hän. "Ja hänen kiellostaan huolimatta te aiotte nyt tänä iltana uskaltaa 'laulaa vähäisen' minulle?"
"Ei, ei siihen mitään uskaltamista tarvita", sanoi Jane. "Laulan vain yhden laulun. Tässä on punainen rihma oikealla puolellanne. Ei ole mitään teidän ja pianon välillä, ja te istutte aivan päin sitä. Jos tahdotte, että lopetan — voitte tulla."
Hän meni soittokoneen luo ja istui kiertotuolille.
Pianon yli hän voi nähdä Garthin; iloinen hymy leikki tämän huulilla. Häntä näyttivät vieläkin huvittavan tohtori Robin varovaisuustoimenpiteet.
"Rukousnauhassa" on vain yksi alkusointu. Jane soitti sen tarkaten Garthia. Hän näki tämän heti paikalla suoristautuvan, ja kasvot ilmaisivat hämmästystä, odotusta, aivan käsittämätöntä yllätystä.
Jane alkoi laulaa. Hänen syvä, laaja äänensä kaikui täyteläisenä ja värehtivänä kuin sellon pehmein ääni huoneen herkässä hiljaisuudessa.
"Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain, ja helmi helmeltä tarkasti niitä lasken rukousnauhassani.
Joka helmi on rukoushetkinen —"
Jane keskeytti.
Garth oli noussut. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta lähti umpimähkään pianon luo. Jane kääntyi kiertotuolilla ja levitti kätensä häntä vastaanottamaan. Garth tavoitti jo soittokoneen. Käsi sattui bassokoskettimiin, Ja hän löysi Janen. Hän polvistui, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen. Jane sulki hänet syliinsä — ikävöiden, hellänä, kuluneiden kovien viikkojen tukahdutetun kaihon vallassa.
Garth kohotti hetkeksi sokeat kasvonsa häntä kohti. "Sinäkö?" sanoi hän."Sinäkö— koko ajan?"
Sitten hän kätki kasvonsa pehmeihin pitseihin Janen povelle.
"Oi, oma poikani, rakkaani!" sanoi Jane hellästi ja painoi rakasta päätä tiukempaan povellensa. "Niin, minä koko ajan, koko ajan hänen lähellänsä, hänen yksinäisyydessänsä ja tuskissansa. Kuinka olisin voinut pysyä poissa? Mutta Garth! Saan vihdoinkin pitää sinut tässä, koskettaa sinua, tuntea sinun olevan siinä! Minäolenluonasi. Voi rakkaani, etkö ole oikein varma? Kuka muu sitten voisi näin pitää sinua sylissään?… Varo, rakkaani! Tule istumaan sohvalle, minun viereeni!"
Garth nousi ja nosti myös Janen tuolilta, ja he menivät mukavammalle istuinpaikalle. Mutta siellä Garth taas heittäysi polvilleen, kiersi kätensä Janen uumille ja kätki kasvonsa hänen povellensa.
"Oi, rakkaani, oma rakkaani", sanoi Jane hiljaa ja otti suojelevan hellästi hänen päänsä käsiinsä, "on ollut suloista odottaa omaa poikaani, auttaa häntä hänen pimeydessänsä ja varjella häntä tarpeettomilta kärsimyksiltä. Mutta en voinut tulla — minä en itse voinut tulla — ennen kuin hän tiesi kaikki, ymmärsi ja antoi anteeksi — ei, ei antanut anteeksi, ymmärsi ja sentään yhä rakasti. Sillä nyt hän ymmärtää? Ja antaahan hän anteeksi!… Oi, Garth!… Hiljaa, oma rakkaani!… Sinä pelästytät minut!… En, en jätä koskaan sinua, en koskaan, koskaan!… Etkö voi sitä ymmärtää?… Silloin minun täytyy sanoa se sinulle selvemmin. Nyt, rakkaani, hiljaa ja kuuntele. Vielä muutamia päiviä meidän täytyy olla — niinkuin tähänkin asti, mutta nythän oma poikani tietää, että minä olen hänen lähellänsä. Gina täti tulee tänä iltana. Hän on täällä puolen tunnin kuluttua. Sitten hankimme niin pian kuin suinkin erikoisluvan, menemme naimisiin, ja sitten —" Jane pysähtyi, ja mies, joka oli polvillaan hänen edessään, kuunteli henkeään pidättäen. — "Ja sitten", jatkoi Jane hiljaisella, hellällä äänellä, jossa värehti pyhien salaisuuksien tuntua, mutta joka ei silti takerrellut — "sitten on minun suurin iloni saada aina olla mieheni luona, yötä ja päivää."
Pitkä, hyväilevä hiljaisuus. Tunnekuohu Janen sylissä oli viihdytetty rauhaan. Täydellisen rakkauden ikuinen ääni oli kuiskannut: "Vaikene, ole hiljaa!" ja niin tuli aivan tyven.
Vihdoin kohotti Garth päänsä. "Ainiaan, ainiaan yhdessä?" sanoi hän."Voi, sehän on jo ikuista valoa!"
* * * * *
Kun Simpson tehtävänsä tärkeydestä aivan kalpeana avasi kirjaston oven ja ilmoitti: "Hänen armonsa Meldrumin herttuatar", istui Jane pianon ääressä hiljaa soitellen haaveellisia säveleitä, ja sorea iltapukuinen nuori mies nousi ja kiiruhti tervehtimään vierastaan, lausuen hänet sydämellisesti tervetulleeksi.
Herttuatar joko ei nähnyt tai ei ollut näkevinään opastavaa rihmaa. Hän tarttui Garthin ojennettuun käteen ja puristi sitä lämpimästi molemmin käsin.
"Taivas varjelkoon, rakas Dal! Kuinka te minut ällistytätte! Luulin teidän olevan sokean! Ja täällä te vaeltelette ihan ilman muuta aivan kuin entinen kaunis Garth ainakin!"
"Rakastettava herttuatar", sanoi Garth ja kumartui suutelemaan vanhoja ystävällisiä käsiä, jotka yhä pitelivät hänen kättänsä, "surukseni minun täytyy sanoa, etten voi nähdä teitä. Mutta tänään en paljon huomaa sokeuttani, sillä pimeyttäni valaisee nyt sanoin kuvaamaton ilo."
"Oho! Vai sieltä se tuuli nyt puhaltaa! No, kenen te sitten aiotte naida? Sairaanhoitajattarenneko — otaksun, että hän on sangen kunnioitettava nuori nainen ja omaa mitä parhaimmat suositukset, tietysti — vai tuon Jane heilakanko, joka ilman vähintäkään omantunnonvaivaa komentaa täti parkansa valtakunnan toisesta päästä toiseen vain sen tähden, että näin on hänelle itselleen mukavinta."
Jane tuli pianon luota ja pisti kätensä rakastettunsa käsikoukkuun.
"Rakas Gina täti", sanoi hän, "mielellännehän te tulitte, sen tiedätte itsekin, sillä te pidätte kaikesta, missä vain on jotakin salaperäistä, ja olette iloinen, jos sopivana hetkenä voitte ruveta vanhaksi, herttaiseksi 'Deus-ex-machinaksi'. Ja Garth taas aikoo naida molemmat; sillä he rakastavat molemmat häntä aivan liian paljon voidakseen erota hänestä, ja hänenkin näyttää olevan vaikea luopua niin toisesta kuin toisestakin."
Herttuatar katseli molempia onnesta säteileviä kasvoja; toisen olivat sokeat, toisen iloiset, ylpeät silmät näkivät kahdenkin edestä, ja hänen omansa täyttyivät kyynelistä.
"Voi, sun vietävä!" sanoi hän. "No, kyllähän me aina ajattelimme, ettei Dalille yksi tyttö riitä; hänen oli saatava usean avut yhtyneinä, ja hän luulee nyt ne löytäneensä. Jumala teitä molempia siunatkoon, teitä mielettömän onnellisia, ja kyllä minäkin teille siunaukseni annan, mutta sitten vasta, kun olen saanut päivällistä. Soita nyt sitä hermostuttavaa olentoa, jolla oli poskiparta, ja sano, että haluan saada neitsyeni ja huoneeni sekä myös tietää, minne minun tukaanini joutui. Niin, minun täytyi se tuoda, Jane. Se on niin hellä, lintu kulta! Tiedän kyllä, että se teistä on vain tiellä, mutta en tosiaankaan voinut jättää sitä."
Kolmaskymmenesseitsemäs luku.
Sanomalehtien perheuutisissa olisi kutsuttu varsin hiljaisiksi vihkiäisiksi sitä tilaisuutta, jolloin Garth ja Jane muutamaa päivää myöhemmin julistettiin mieheksi ja vaimoksi pienessä episkopaalisessa kirkossa ylhäällä vuoristossa.
Läsnäolijat muistelevat niitä pikemminkin ehkä erikoisina kuin hiljaisina vihkiäisinä.
Garthista ja Janesta oli pääasia, että heidät niin nopeasti kuin mahdollista vihittiin ja jätettiin kahden. He eivät välittäneet yksityiskohdista, miten päämäärään päästiin. Jane jätti koko asian tohtorin huostaan sangen käytännöllisesti ja kuvaavasti virkkaen: "Pitäkää huolta, että kaikki käy kunnolleen, Dicky, ja lähettäkää sitten lasku meille."
Herttuatar, oikein uskollisena vanhan ajan ihmisenä, alkoi ajoissa puhua hunnuista, oranssinkukista ja valkoisesta silkistä, mutta Jane sanoi: "Täti kulta! Kuvitelkaapa minulle oranssinkukkia! Johan minä näyttäisin joltakin jouluilveilyn esittäjältä! Enkä minä myös milloinkaan käytä huntuja enkä harsoja, en edes autolla ajaessani, ja minulla on aina ollut kyllin älyä karttaakseni pukeutumista valkoiseen silkkiin."
"Missä puvussa sinä sitten oikein aiot mennä vihille, luonnoton tyttö?" kysyi herttuatar.
"Mikä sattuu olemaan ylläni sinä aamuna", vastasi Jane, punoen punaista rihmaa, ja vilkaisi ikkunasta sinnepäin, missä Garth istui polttamassa pengermällä.
"Onko sinulla aikataulua?" kysyi Meldrumin armo vaarallisen tyynesti."Ja voitko toimittaa minulle vaunut iltapäivällä asemalle?"
"Kun vain annatte käskyn, saatte vaunut asemalle milloin tahansa", sanoi Jane tarkastellen, miltä kultainen lanka näytti, jota hän oli punonut rihmaansa. "Mutta minne te aiotte lähteä, rakas Gina täti? Tiedättehän, että Deryck ja Flower tulevat tänne tänä iltana."
"Minä pesen käteni ja lähden eteläänpäin", sanoi herttuatar suuttuneena.
"Älkää huoliko, täti", sanoi Jane levollisena. "Te olette jo monen monta kertaa saanut pestä kätenne minun tähteni, ettekä te saa minua kuitenkaan lähtemään niistä."
Sitten hän korotti ääntänsä: "Garth, jos tahdot lähteä kävelemään, niin huuda vain minulle. Istun täällä Gina tädin kanssa keskustelemassa kapioistani."
"Mitä niistä?" kysyi Garthin iloinen ääni.
"No, niiden täytyy olla valmiina, ennen kuin menee naimisiin", sanoiJane.
"Valmista ne pian sitten", huusi Garth innokkaasti. "Täti rakas", sanoi Jane, "emmekö voisi tehdä tällaista sopimusta? Minulla on tuolla ylhäällä muutamia aika sieviä pukuja. Antakaa kamarineitsyenne tarkastaa ne, ja minkä ikinä te niistä valitsette ja hän tuo minulle hääaamuna, sen lupaan pukea ylleni."
Näin oli Janella, kun hän astui kirkkoon, sininen verkapuku, kullalla kirjailtu ja pitkälaahuksinen, mikä mainiosti sopi hänen kookkaaseen vartaloonsa; liivissä oli syvä, kultakuteinen silkkiedusta ja hienoja vanhoja pitsejä kaulassa sekä hihansuissa.
Garth huolehti yhtä paljon vihkipuvustaan kuin Jane oli välinpitämätön omastansa. Hän oli niin usein ollut pääkaupunkilaishäissä sulhaspoikana, ettei Simpsonin ollut ensinkään vaikeata saada häntä aivan viimeisteltyyn vihkiasuun. Ja kaunis hän oli odottaessaan tai oikeammin sanoen kuunnellessaan kuorin portaiden vieressä, koska morsian saapuisi, ja kun tämä tuli Deryckin käsikoukussa, käänsi Garth hiukan päätään ja hymyili.
Herttuatar — loistavassa purppuranpunaisessa, kärpännahkareunusteisessa silkkipuvussa, hatussa valkoisia sulkia ja kaulassa jalokivikoristeisia vitjoja, jotka välkkyivät ja kilisivät, kun hän kirkon hiljaisuudessa vähänkin liikahti — istui ensi penkillä vasemmalla, valmiina "luovuttamaan" sisarentyttärensä, hän kun oli morsiamen lähin sukulainen.
Vastaavalla paikalla toisella puolella, niin lähellä sulhasta kuin suinkin, istui Margery Graem mustassa silkkipuvussa, päässä pieni silkkinen laskoshattu ja harteilla hieno valkoinen palttinaliina, jonka päät olivat ristissä povella, missä uskollinen sydän niin lämpimästi oli sykkinyt Garthille aina tämän lapsuusvuosista asti. Hän käänsi levottomana päätänsä joka kerta, kun herttuatar helisytteli, mutta seurasi muuten tarkasti vihkitoimitusta harvapainoisesta käsikirjasta, jota piti helmassaan. Margery ei ollut tottunut episkopaalisiin kirkontoimituksiin ja hänellä oli omat epäilyksensä niistä. Ja kun toimitus sitten alkoi, kasvoi vannan Margeryn levottomuus todella niin tuskaiseksi, että se puhkesi kuuluviin, ja painokkaasti kuiskaten hän toisti morsiusparin perässä kaikki vastaukset.
Tohtori Rob, ainoa saatavissa oleva nuorimies, oli sulhaspoikana, vaikka Jane oli tosin pannut ehdoksi, ettei mitenkään annettaisi sormusta hänelle, sillä entisistä havainnoistaan hän sanoi päättävänsä, että tohtori aivan tietämättään pistäisi sen luultavasti omaan sormeensa ja etsisi sitten sitä ensin kaikista omista taskuistaan, sitten Garthin, vieläpä tirkistelisi alttarimaton aitakin, ennen kuin hoksaisi vilkaista omaan sormeensa. Jane ei olisi virkkanut asiasta mitään sen lupaaman pienen hauskuuden vuoksi, mutta hän vastusti pienintäkin viivytystä. Niin kulki siis sormus kirkkoon Garthin liivintaskussa, missä oli ollutkin siitä asti kun Jane toi sen Aberdeenista, ja ilman minkäänlaista kopeloimista tai empimistä Garth asetti sen rauhallisesti aukinaiselle kirjalle.
Tohtori Robin asiana oli lukkarin, suntion, soittajien ja yleensä kaikkien maksaminen, joilla oli jotakin tekemistä näissä kirkollisissa menoissa. Onnessansa Garth oli antelias ja innokas tekemään kaiken tavalla, mikä oli sen suuren lahjan mukaista, jonka hän sinä päivänä itse sai täysin omaksensa. Senpä vuoksi olikin tohtori Robille varattu runsaasti rahaa, ja niin pian kuin pappi rupesi puhumaan, alkoi hän kilistellä kolikoita taskussansa. Hän näet hartaana seurasi toimitusta, mutta ilmaisi mielenkiintonsa noin onnettoman hajamielisellä tavalla. Sillä tavoin hän ja herttuatar esittivät kaksinhelistystä, kumpikin kuuli toisen äänen, mutta ei omaansa. Niin herttuatar sinkautteli tuimia silmäyksiä tohtori Robiin, ja tohtori Rob rypisteli silmäkulmiansa herttuattarelle; ja vanha Margery katsoi kyynelsilmin vuoroin kumpaankin.
Deryck Brand, pisin mies kirkossa, yllä silkkikäänteinen pitkätakki, jossa hänen kaunis vartalonsa esiintyi kovin edukseen, palasi istumaan vaimonsa viereen, aivan vanhan Margeryn taakse, heti kun oli saattanut Janen Garthin rinnalle. Vetäessään kätensä tohtorin käsikoukusta Jane kääntyi ja hymyili hänelle, ja he vaihtoivat pitkän katseen. Vuosikausien kaikki muistot, kaikki keskinäinen ymmärtämys, kaikki luottamus ja kiintymys näytti keskittyneen siihen katseeseen, ja rouva Brandin silmistä tipahti kyyneleitä hänen sirolle, valko- ja kultasiteiselle virsikirjalleen. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut mustasukkaisuutta; tohtori ei ollut milloinkaan antanut vähintäkään aihetta moisiin kauheihin kokemuksiin. Mutta Flower ei ollut koskaan oikein täysin ymmärtänyt miehensä ja Janen välistä syvällistä ystävyyttä, joka perustui lapsuuden ja nuoruuden aikaisiin muistoihin ja harrastuksiin sekä eräänlaiseen luonteiden samankaltaisuuteen, mikä avioliitossa ei kukaties olisi ollut onneksi, mutta lujitti ystävyyttä, joka oli koitunut voimanlähteeksi heille kummallekin. Viime aikoina Flower oli vakavasti koettanut yhtyä heidän ystävyysliittoonsa, vaikka ei ollutkaan kyennyt ymmärtämään sitä.