Tämän tarkotuksen saavuttamiseksi täytyy ihmisen tarkastaa sisäistä maailmaansa ja sitä tutkimalla pyrkiä sellaiseen maailmankatsomukseen, jonka avulla selvästi tajuamme vakaumuksemme sisäisen perustuksen ja henkisen välttämättömyyden. Mutta kun samallainen vakaumus on tärkeä myöskin ihmisten yhteiselämälle, niin pyrkii totuuden ystävä, saavutettuansa vakaumuksen, levittämään sitä muidenkin yhteisomaksi. Mutta silloin tulee vakaumuksen olla yleispätevä, se on niin muodostettu, että jokaisen, joka kykenee asiaa selvästi tajuamaan, täytyy tunnustaa se oikeaksi. Ja kun ihmisten mielipiteiden eroavaisuudet johtuvat heidän erilaisista elämänkokemuksistaan, on sitävastoinpuhtaanihmisluonnon lainmukaisuus (joka ilmenee esim. matemaatisissa totuuksissa) yleispätevyyden perusta ja tunnusmerkki. Filosofian voimme siis määritellä niin että se tieteellisesti esittää sellaista maailman- ja elämänkatsomusta, joka perustuu inhimillisen hengen puhtaaseen luontoon. Mutta kun tuohon puhtaaseen luontoon todellisuudessa aina sekaantuu jotakin yksilöllistä, niin on mainitun tarkotuksen täydellinen saavuttaminen luettava inhimillisten ihanteiden joukkoon, pidettävä tutkivan hengen loppumattomana tehtävänä, jolla kuitenkin on arvonsa yhtä hyvin kuin hyveeseen pyrkimisellä, vaikka täydellinen hyve ei olekaan saavutettavissa.
Kun siis filosofia tilapäisestä, kokemusperäisestä sivistyksestä pyrkii elämänkatsomukseen, jossa puhdas henkisyys täydellisesti kuvastuu, niin sen täytyy muodostaa järjestelmä, jossa ne käsitteet ja aatteet, jotka ovat korkeamman ja puhtaasti järjellisen maailmankatsomuksen perustana, asetetaan selvään yhteyteen sekä keskenänsä että sisäisen perustuksensa kanssa. Tätä tehdessään filosofia tosin ei voi sitoutua olemaan opettamatta muuta kuin vain semmoista, jota n.s. terve ihmisjärki tietää ja käsittää, sillä jos tämä ihmisjärki on tarpeeksi valveilla, se pian huomaa kietoutuvansa ristiriitoihin, jotka juuri tekevät filosofisen selvittämisen tarpeelliseksi. Mutta toiselta puolen filosofia ei voi joutua ehdottomaan ja täydelliseen ristiriitaisuuteen luonnollisen elämän kanssa, koska sen tehtävänä juuri on tämän elämän selvittäminen. Filosofian ei siis pidä luulotella että se vasta on kaiken totuuden luoja, ja että ihmishenki vasta tätä keinotekoista tietä voisi yleensä ajatella järjellisesti.
Se sisällinen maailma, jota filosofian tulee tarkastaa, esiintyy ensi sijassa tajuna (Bewusstsein). Tajuummehan me vetoamme, kun olemme vakuutetut jostakin, joko vakaumuksemme sitten koskee totta, hyvää tai kaunista. Taju on siis toista kuin tunteemme, pyrkimyksemme, käsitteemme ja aatteemme, koska se niille juuri antaa todellisuuden ja välttämättömyyden leiman. Taju vaikuttaa että jokin esiintyymeilleolevana; niitä tiloja ja toiminnan ilmauksia, jotka ovat tajuttomia, emme käsitä oleviksi. Taju on siis tajuavan osanottoa toimintaansa ja sen sisältöön.
Alkuperäisin tajun muoto onvälitöntaju. Se ei erota tajuavaa tajutusta ja on siis himmeää. Tuon eron toimittaa ajattelu (Reflexion), joka muodostaa käsitteitä, erottaen erilaisen ja yhdistäen yhtäläisen. Tästä syntyyvälillinentaju. Kun alkuperäinen ja välitön taju täten ajattelun välityksellä on saanut sisällölleen käsitteen varmuuden ja lujuuden, silloin esiintyy tajutietona.
Mutta käsitteetkin kaipaavat tajun vahvistusta esiintyäkseen meille olevina. Lähinnä on meillä siis aina välitön taju itsestämme. Vasta se vakuuttaa meitä kaiken sieluntoiminnan välttämättömyydestä, ja välitön itsetajumme on siis hengen elämän varsinaisena keskuksena ja tyyssijana sekä sinä sydämenä, joka tosin tarvitsee kehittyä kasvaaksensa tiedon puuksi, ja joka senvuoksi vaatii tai herättää ajattelua, jonka kautta tämä kehitys tapahtuu, mutta joka kuitenkin antaa kaikille kehittyneen tajun aineksille sen merkityksen tajuavaan nähden, joka ontotuudelleominaista.
Välitön taju esiintyytuntemisena. Mutta elävänä yksilönä ihminen huomaa omistavansa eri voimia, joiden kautta hän joutuu riippumaan vieraastakin toiminnasta. Siten ihmisen elonjännitys voi muuttua tavallista, normaaliastetta suuremmaksi tai pienemmäksi, ja tästä syntyy mielihyvän tai mielipahan tunteita, jotka siis eivät ole minkään erityisen peruskyvyn ilmauksia. Ja kun koetamme säilyttää mielihyvän ja poistaa mielipahan syitä, syntyyviettejä. Jos nyt ajattelu kohdistuu tunteihin ja vietteihin, vertaamalla niitä keskenään ja huomioon ottamalla vietin tyydyttämisen etäisemmätkin seuraukset, niin tapahtuu valinta eri nautintojen tai tekemisen ja tekemättä jättämisen välillä, eikä siis tahtokaan, joka tämän valinnan toimittaa, ole mikään erityinen sielunkyky.
Lopuksi on sanottava samaamielikuvituksestakin(Phantasie). Sitä ei voi erottaa muista sieluntoiminnan muodoista, se liittyy kaikkiin niihin, ja sen tarkotuksena on korvata niitä puutteellisuuksia, joiden huomataan olevan olemassa todellisuudessa.
Se sopusointuinen elämän- ja maailmankatsomus, johon valistunut ihminen pyrkii, se muodostuu siis niin että sieluelämän kaikki toimintamuodot kehittyvät keskinäisessä yhteydessä. Ajattelu muodostaa käsitteitä, hankkien siten tajuavalle puhtaasti henkistä omaisuutta. Käsitteet ryhmittyvät niin että niistä syntyy yhä yleisempiä käsitteitä, kunnes kaikki mikä voi olla tietämisen esineenä muodostaa yhtenäisen järjestelmän. Samaten ymmärrys erottaa eri pyrkimykset, samalla arvostellen niitä, ja niin eri pyrkimyksetkin liittyvät yhteen, kuten eri käsitteet, kunnes syntyy ihmiselämän koko alan käsittävä sopusointuinen yleispyrkimys, jota, kun se pukeutuu ymmärryksen ja kehittyneen itsensätuntemisen muotoon, sanotaantahdoksi(häikäilemättömän himon vastakohtana).
Tietämisellä ja pyrkimisellä on siis yhteinen päämäärä: nähdä lainmukaisuutta kokonaisessa ja sopusointua kaikissa sen osissa. Mutta tämän muodollisen yhteyden ohessa on olemassa yhteys sisältöönkin nähden, sillä oikea tietopuolinen käsitys on inhimillisten kykyjen oikean ja täysin luonnonmukaisen käyttämisen ehtona. Jos taas pyrkimystä, harrastusta puuttuu, niin kaikki ymmärryksen ohjeet eivät voi aikaansaada tahtoa.
Samaten mielikuvituksenkin toiminta riippuu muista sielun toimintamuodoista ja niiden hankkiman sivistyksen sisällöstä ja muodosta, sanalla sanoen mielikuvituksen tuotteiden laatu riippuu ihmisen kehityskannasta. Ja kun mielikuvitus liittyy toisiin toimintamuotoihin, täydentäen niiden tuloksia, niin täytyy sen tuotteiden myöskin mukautua noiden toiston toimintamuotojen lakeihin.
Mutta toiselta puolen pyrkii mielikuvitus täten kohoamaan semmoiseen toimintaan, jossa henkisen elämän puhdas lainmukaisuus eli alkuperäinen luonto mitä laajimmin ja innokkaimmin on vaikuttamassa. Ja kun mielihyvän tunne syntyy semmoisessa tilassa jossa elontoiminta on kohonnut tavallista astetta ylemmäksi, niin on luonnollista että mielikuvituksenkin toiminta synnyttää mielihyvää, siinä tunnetaan henkisten voimain leikin helppoutta, sopusointua ja elävyyttä. Mutta kun mielikuvitus samalla yhtyy muihin toimintamuotoihin, niin on yhtä luonnollista että se toiselta puolelta yhdistystensä lennokkuudella edistää käsittämistä ja helpottaa järjen yleiskatsetta, toiselta puolen luopi kuvan siveellisestä täydellisyydestä, jonka kautta hyvän aate tulee eläväksi ja vaikuttavaksi. Mitä likeisemmin pyrkimys mielihyvään, kauneuteen, liittyy toden ja hyvän esittämiseen, sitä enemmän täyttyy sija joka mielikuvituksella luonnonmukaisesti on sielullisten toimintamuotojen sarjassa.
Mutta myöskin ajatuksen ja tahdon tietä kohoaa ihminen korkeammalle alalle. Ihmisyys semmoisenaan on jo korkeampaa kuin pelkät luonnon esineet. Samoin henki voi kehittyä hallitsemaan aistillisuutta ja himoja, jotka määräävät eläinten toimintaa. Se arvon määrääminen, mikä tässä tapahtuu, ei kohdistu yksilöllisiin tarkotuksiin, ja siten herääihmisarvontunne, tunne siitä että ihminen ei ole luotu palvelemaan itsekkäitä pyrintöjä, eikä olemaan pelkkänä välikappaleena. Tämä ihmisarvon tunne taistelee itsekkäästä arvostelusta johtuvia pyyteitä vastaan, jos kohta se ei voi koskaan tukahuttaa aistillisia haluja. Alussa se tosin on heikko, mutta vähitellen se aikaansaa tajussa tosiasioita jotka yhä enemmän tulevat käytännöllisen ymmärryksemme ohjeiksi ja muodostavat omantunnon ensimäiset värähdykset, siveellisen itsetajun ensimäisen muodon. Ajattelun avulla tämä itsetaju kuitenkin voi kehittyä niin että toiselta puolen tunnemme oikeutemme, se on vaadimme riippumattomuutta muiden mielivallasta, toiselta puolen tunnemme itsemme velvotetuiksi säästämään ihmistä ja kohtelemaan häntä olentona jolla on oma tarkotuksensa, mutta samalla ottamaan myös osaa inhimillisen olevaisuuden kehittämiseen ja edistämiseen.
Jos täten toisella puolella käsitteiden, toisella puolella pyrkimysten järjestämisellä on saavutettu sopusointua ja huomattu lainmukaisuutta, niin puuttuu kumminkin äärimmäinen peruste, ehdoton perussyy kaikkeen. On ikäänkuin kuuntelisi eri soittimien sopusointuista säveltä olettamatta syytä, joka on sen kaiken tuottanut ja joka siinä kaikessa on määräävänä. Mutta samaten kuin tutkiskellessamme sitä henkeä, joka on luonut sopusoinnun, jätämme syrjään tämän sopusoinnun, samaten muodostaessamme ehdottoman perussyyn aatteen kohoamme ymmärryksen toiminnan yläpuolelle ja tulemme uskon piiriin. Uskonnollinen aate johtuu siis erityisestä henkisen elämän toiminnasta, jossa tämä elämä näyttäytyy korkeimmassa puhtaudessaan.
Uskonnollinen aate on pyrkimyksiinkin nähden tärkeä. Sillä jos inhimillisiä olosuhteita arvostellessamme lähdemme vain kokemusperäiseltä näkökannalta, niin on vaara tarjona, että siveellisen arvonmääräämisen täytyy väistyä itsekkään tieltä. Onhan ihmisen olemassa-olo, mainitulta kannalta katsottuna, vain lyhyt päivä, joka auttamattomasti häipyy takaisin ikuiseen yöhön, ja ainoa viisauden sääntö olisi kai silloin nauttia siitä niin kauan ja niin mieluisasti kuin mahdollista; ja samalla esiintyy ihminen kietoutuneena ulkonaisen maailman välttämättömyyteen. Mutta kun ihminen kohoaa tajuamaan ehdottoman perussyyn aatteen, joka on kaikki tehnyt ja hallitsee kaikki, niin henki samalla tajuaa oman toimintansa siinä toteutuvan ja sopivan yhteen sen kanssa. Henkisenä voimana tuo ehdoton perussyy esiintyy korkeampana kuin kokemusperäinen välttämättömyys, ja kohoten tuon voiman yhteyteen ihmishenki huomaa olevansa sukua jumalalliselle perussyylle, ja ihmisyyden kohtalo esiintyy samalla ehdottoman hengen johdon alaisena.
Mitä enemmän tämä ehdottoman perussyyn aate ihmiselle selviää, sitä enemmän hän omassa hengessään ja ihmishengessä yleensä huomaa korkeimman hengen heijastusta ja kuvaa. Johdumme siis siihen että koko ihmisyyden ja ihmiskunnan olemassaolo ja kehitys esiintyy yhtä paljon korkeampana itsekkäitä pyyteitä kuin kokonaisuus esiintyy tiedollemme osia suurempana.
Täten kehittyy ihmisen tajusta käsitteitä jotka tulevat inhimillisen elämän ja toiminnan johtaviksi periaatteiksi. Mutta kun ehdoton perussyy hallitsee myöskin luonnon valtakuntaa, niin avautuu henkemme katseelle täten näköala, jonka ulottuvaisuus ja kantavuus on mitä suurin, sillä se käsittää sekä koko maailman että sen perussyyn, ja sitä on siis pidettävä filosofian etsimänä korkeampana, sopusointuisena maailman- ja elämänkatsomuksena.
Gerlachin järjestelmän merkillisimmät kohdat ovat siis lyhyesti seuraavat:
Ihmisen tarkotus on pyrkiä sopusointuun itsensä ja muiden ihmisten kanssa.
Tämä tapahtuu yhtämittaisessa kehityksessä, jossa kaikki sielunkyvyt vaikuttavat yhdessä.
Ei mikään sielunkyky vie ihmistä pois todellisuudesta, jos kohta eri kyvyt kohottavat häntä aatteellisemmalle alalle kuin se minkä jokapäiväinen elämä tarjoo.
Sieluelämän keskuksena on välitön itsetaju, joka ilmenee tuntemisena. Eri sielunkyvyt ovat vain tämän itsetajun palvelijoita sen sisältöä selvitettäessä, järjestettäessä ja täydennettäessä.
Sentähden kaikkien sielunkykyjen kehitys riippuu yksilön personallisesta kehityksestä. Ja tämä osottautuu paraiten ihmisarvon tajuamisessa sekä himojen ja itsekkäiden pyyteitten voittamisessa.
Korkeimman sopusoinnun saavuttaa ihminen kohoamalla mielikuvituksen ja uskonnon aloille. Silloin hänelle esiintyy luontokin samoinkuin ihminen ikuisuuden heijastuksena.
Jos joku olisi kysynyt Runebergin mielipidettä tästä ohjelmasta, niin hän varmaan olisi vastannut yhtyvänsä siihen pykälä pykälältä, niin ihmeellisen hyvin se soveltuu hänen personallisiin taipumuksiinsa. Gerlachin kirjan lukeminen on siis selvittänyt ja vahvistanut hänen käsitystänsä, houkuttelematta häntä millään muotoa alalle joka ei olisi sopinut yhteen hänen runollisten taipumustensa ja tarkotustensa kanssa. Päinvastoin hänen myöhemmin runoudesta lausumansa periaatteet monessa kohden myös osottavat yhtäläisyyttä Gerlachin kanssa. Jopa eräs tärkeä kohta Mustasukkaisuuden öissä vasta Gerlachin kannalta katsottuna oikein selvenee.
Gerlach sanoo näetten että mielihyvän tai mielipahan tunteet syntyvät siitä että elonjännitys on tavallista suurempi tahi pienempi. Siitä johtuu että mitä enemmän ihminen kohoaa ihanteellisille aloille, se on, mitä suurempi hänen elonjännityksensä on, sitä vähemmän hän voi tuntea mielipahaa. Ja juuri tätä Runeberg nähtävästi tarkottaa, kun hän sanoo että vaivat, huolet, tuskat, kauhut ovat varjo-aaveita,
todellisia silmiss' ajatuksen, se kunis vanki pimeän on mailla, vaan tyhjiä, vaill' olemusta, voimaa, päin valoa se konsa kohouu.
Ja jos ihminen on kohonnut niin korkealle, että hän lepää ikuisuuden helmassa, silloin ovat vaivat ja tuskat täysin olemattomia, ne ovat vain unelmia.
Mutta kun tuo ikuisuuteen kohoaminen tapahtuu (runoelmassa, samoinkuin Gerlachin mukaan) mielikuvituksen, puhdistuneen rakkauden ja uskonnon siivillä, niin mainitun käsityskannan saavuttaminen on runoilijalle ollut ylen tärkeä.
Ja seuraukset siitä tulevat pian näkyviin hänen runoudessaan.
Varsinkin rakkaus esiintyy nyt puhdistuneena, ihanteellisena. Runossa Tytölle kuvataan sen varsinaiseksi kodiksi taivasta; rakastavalla on korkeassa tähtikodissa ollut armas puoliso, ja tästä on mainen tyttö heijastus. Sentähden yhdistää nyt molempia "rakkaus suureen kaikkeuteen"; tyttö on rakastavalle maa ja taivas yhtaikaa. Ja voitonriemua täynnä on myöskin se uusi laulu Friggalle, joka nyt kirjotetaan; siinäkin on (toinen) Frigga korkeamman rakkauden maallinen kuva.
Ja kun semmoinen voitto on saavutettu, tuntee Runeberg olevansa runoilijaksi luotu. Hänellä on, sanotaan runossa Mua onnellista! "sydämeen osuva kieli, jos villi verhoton mua kuulkohon" ja tämä kieli on raikas rauha hänen seesteisellä otsallaan ja rakkaus hänen vapaan silmänsä katseessa. Sentähden on koko maailma hänelle avoinna, "kaunis tuhatmuoto ihanne" karkeloi hänen tiellään ja
aurinko kuolettuuden tyynnä kultaan mun intoni luo maalin ihanan, eik' epäilykset kehnot murra multa poveni uhmaa nuoren, uljahan.
Lienee nyt selvä minkä tähden Runeberg jäi vieraaksi Hegelille yhtä hyvin kuin ruotsalaiselle runoudelle. Kaikilla mainituilla kolmella suunnalla oli se vika että eristettiin yksi sielunkyky, tunne, tahto tahi järki, ja kohotettiin se hallitsevaksi, sensijaan että Runeberg pyrki kaikkien sopusointuun. Mutta täten nuo suunnat näyttivät hänen silmissään yksipuolisilta, vieläpä itsekkäisyyttä ja itserakkautta edistäviltäkin. Niiden tarkotuksena oli luoda maailma joka tyydytti vain muutamia valituita sieluja, ja niiden edustajat luulivat että ihmiselle oli mahdollista luoda "ainoa todellinen", sensijaan että hänen Runebergin mielestä tulee sitä etsiä, puhdistamalla omaa sieluaan.
Mutta sopii kysyä: mistä sai Runeberg voimaa puolustaa omintakeisuuttaan noita ajan valtaavia virtauksia vastaan? Eihän tietysti Gerlachin kirja yksistään olisi siinä kohden mitään aikaansaanut.
Tietysti ei. Mutta minkä vuoksi oli aikoinaan Gerlach määrätty tutkintokirjaksi? Epäilemättä sentähden että se vastasi sitä käsitystapaa, joka Turun yliopistossa vielä silloin katsottiin oikeaksi. Ja itse asiassa oli tässä yliopistossa ollut siveysopin opettaja joka olisi voinut hänkin pykälä pykälältä yhtyä Gerlachin ohjelmaan. Tämä opettaja oli Franzén. Jopa huomataan saman käsitystavan juuret aina Porthanin opeissa.
Mainitulla ohjelmalla oli siis Suomessa vankka kansallinen pohja. Sillä toiselta puolen sen sisällys liittyi kansamme korkeimpaan henkiseen elämään, kristilliseen katsantotapaan, toiselta puolen taas olivat sen muodostamiseen vaikuttaneet ne yleiseuroppalaiset henkiset virtaukset, joihin yliopistomme etevimmät miehet puolen vuosisadan kuluessa olivat tutustuttaneet oppinutta säätyämme.
Ohjelma oli valistunutta kristillisyyttä — siinä sen voima.
Ja merkillinen on edellisen ajan kehitys siinäkin kohden että ohjelman kolmesta kannattajasta Porthan oli melkein yksinomaan ajattelija, vaikka kirjotti runojakin; Franzén oli yhtä paljon runoilija kuin ajattelija; Runeberg taas melkein yksistään runoilija, mutta sen ohessa ajattelijakin.
Syvällä tammen juuret.
13.
Yleisaatteellisella alalla Runeberg täten Turun ja Paraisten aikanaan kehittyi Suomen kansan runoilijaksi. Mutta toistaiseksi varsinainen isänmaa ei esiinny hänen runoissaan muussa muodossa kuin luonnon kuvailemisessa. Mikä oli syynä siihen?
Vastaukseen on jo ylempänä viitattu. Ensiksi hän ennen kaikkea tarvitsi kehittää personallista tunne-elämäänsä sopusointuun, toiseksi eivät yleiset olot alussa herättäneet virkeämpää kansallista harrastusta.
Mutta koittihan jo siinäkin kohden uusi aika. Ero Ruotsista, jonka pysyväisyyttä ei alussa pidetty varmana, osottautui Napoleonin kukistumisen jälkeen lopulliseksi, ja nyt ruvettiin kysymään mitä uusi asema vaati.
Ensimäinen julkinen vastaus tähän kysymykseen on kirjotus siinä kirjassa, joka sekin oli uudestaan heräävän isänmaallisen harrastuksen esikoinen: kalenteri Aura, joka kahdessa vihossa ilmestyi Turussa 1817 ja 1818.
Auraa toimittivat muutamat nuorenpuoliset yliopistomiehet, ja varmana sopii pitää että kaikki toimittajat olivat hyväksyneet senkin kirjotuksen jota tarkotamme ja jonka otsakkeena oli "Muutamista Suomen kirjallisuutta ja kultuuria kohtaavista esteistä". Se on siis senaikaisten elinvoimaisien yliopistollisten ainesten ohjelma, ja koko sisällys onkin semmoinen että historia on osottanut tekijän selvänäköisyyttä. Eikä seuraavaan kymmeneen vuoteen olot sanottavasti muuttuneet, niin että kirjotus varmaan edustaa Runebergin ylioppilasajankin yleistä mielipidettä.
Kirjotuksen tekijä oli silloinen kirjastonhoitajan sijainen, myöhemmin filosofian professori Johan Jakob Tengström. Hänen isänsä oli tuo Vaasan kirkkoherra, jonka luona Runeberg kouluaikanaan joka sunnuntai söi päivällistä, ja hyvin luultavaa siis on että Runeberg jo silloin tutustui tähän kirjotukseen; mutta jollei, niin ainakin tämä varmaan tapahtui hänen ylioppilasaikanaan: toimihan Tengström vuodesta 1823 alkaen pohjalaisen osakunnan kuraattorina. Ja kun sitäpaitsi Aura sisälsi runojakin, niin on aivan mahdotonta että se olisi jäänyt Runebergille tuntemattomaksi.
Katsokaamme siis mitä Tengströmillä on sanottavaa.
Kuvaavasti kyllä alkaa tekijä puolustamalla sitä että kansalaiset lausuisivat mielipiteensä yleisistä asioista, vaikka semmoista oli siihen asti vain harvoin tapahtunut Suomessa. Mutta yhtä kuvaavaa on että keskusteltavien kysymysten piiristä kohta suljetaan pois ne jotka koskevat valtion ulkonaisia suhteita. Niitä ei suuri yleisö osaa oikein arvostella, ja syystä on siis "valtiollista kannunvalamista" katsottu "kunnottomien ja tietämättömien" tehtäväksi. Sitävastoin "valistunut, järkevä ja oikeamielinen kansalainen, kehittynyt ja sivistynyt ihminen" kyllä sisäisen kultuurielämän alalta löytää tärkeitä yhteiskuntaa tahi koko ihmiskuntaa koskevia kysymyksiä miettiäkseen ja varteen ottaakseen. Sentähden tekijä nyt esittää mietteitään, arvellen että pienestä kipinästä usein voi syttyä isokin tuli.
Tämän johdannon jälkeen tekijä kohta ryhtyy asiaan.
Asumme kauniissa maassa, joka on täynnä virtoja ja järviä, vuoria, harjuja ja metsiä. Se on siksi ihana, etteivät sen asukkaat voi olla sitä sydämestään ja ihastuksella rakastamatta. Tämmöisessäpä maassa mielipiteiden rehellisyys ja itsenäisyys, mielen vakavuus ja luotettavuus syntyvät ja viihtyvät. Sveitsin, Norjan ja Suomen tuntureilla, niiden notkoissa ja laaksoissa ovat nämä avut, jos missään, kuin kotonaan, siellä ne aina (älköön tämä toivo koskaan pettäkö!) tulevat olemaan turvatut, jos ne karkotettaisiinkin Europan muista osista. Semmoisessa ympäristössä eivät kotiseudun rakkaus ja isänmaantunne, tuo ylevinten hyveiden kantaäiti, koskaan kuole. Sillä kansakunnan samoinkuin jokaisen elimellisen tuotteen luonnetta määräämässä on toiselta puolen sitä ympäröivä ulkonainen luonto, toiselta puolen alkuperäiset, synnynnäiset, niin sanoaksemme idussa tahi juuressa piilevät taipumukset, ja ihminen, samoinkuin kasvi, saapi eri ilmanalojen ja eri asemien vaikutuksesta omituisen luonteensa. Semmoisessa maassa, semmoisten kansallisten avujen helmassa, rehottaa ja kukoistaa (edellyttäen muutkin olosuhteet edullisiksi) todellinen kultuuri. Semmoinen ympäröivä luonto pidentää sitä villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välistä tilaa, joka, samoinkuin nuoruudenaika yksityiselle ihmiselle, on ylen tärkeä kansakunnan kehitykselle. Melkein samallaisessa ympäristössä kreikkalaiset — samalla verrattomasti lauhkeamman ja iloisemman ilmanalan ja maan rikkaamman hedelmällisyyden suosimina — kohosivat kauneuden ja puhtaan inhimillisyyden harrastuksensa kautta sivistykseen, joka on ollut ja aina on oleva ihailun ja tulevien vuosisatojen huomion esineenä.
Sitävastoin on kylmä ilma vaikuttanut että ensimäisten ruumiillisten tarpeiden tyydyttäminen on meikäläisiltä vaatinut raskasta ja uutteraa työtä, eikä näin ollen korkeamman kultuurin siemen ole voinut niin helposti itää ja luoda niin komeata kasvua kuin etelässä. Tosin voimme empimättä väittää kultuurin olevan meillä yhtä raittiin ja eloisan kuin monessa viljavammassa ja lauhkeammassa maassa, mutta paljon on kuitenkin tekemättä, ja pahimmat esteet ovat kokonaisuudessaan voittamattomia, jos kohta niitä saattanee jossakin määrin vähentää.
Ensiksi me, vaikka olemme kieleltämme ja luonteeltamme erityinen kansallisuus, emme kuitenkaan ole muodostaneet, emmekä koskaan voi muodostaa omaa itsenäistä valtiota. Siitä johtuu että meiltä puuttuu se sisäisen tilamme itsetieto, jota on pidettävä kaiken valtiotiedon ja kaiken filosofian, kokonaisen kansan yhtä hyvin kuin yksityisen ihmisen, korkeimpana ratkaisua vaativana kysymyksenä. Sillä samoinkuin yksityinen ainoastaan sikäli kuin hän saa tilaisuuden kehittää monipuolisesti taipumuksiaan, pääsee sopusointuun itsensä kanssa ja oppii ymmärtämään maailmaa, samoin voi kansa ainoastaan mikäli se kansallisessa runoudessa ja esi-isien urotöissä saattaa kuvastaa itseänsä, taikka mikäli sillä on luontoon likeisesti liittynyt muinaisuus ja historia, saavuttaa selvän havainnon elämästään ja toiminnastaan. Niinkuin nero ja filosofi vasta kohottuaan ihmiskunnan korkeimmille sijoille voivat saada yleiskatsauksen ja oikean käsityksen maallisista oloista, niin kansakin vain suurimman kunniansa ja historiansa loistavimman ajanjakson jalustalta katsoen voipi tuntea itsensä, tehtävänsä ja olosuhteensa. Mutta tuo korkein näkökanta, ja vaikutus maailman kohtaloon ja aikakausien vaihdoksiin, eivät voi tulla jokaisen kansallisuuden, yhtä vähän kuin jokaisen henkilönkään osaksi. Toinen niinkuin toinenkin voipi sentään ahtaammissakin vaikutuspiireissä kehittää luonnettaan, jos sillä sitä on; ja ennen kaikkea juuri ihmisen määrätty luonne herättää mielenkiintoamme.
Yhdistymisemme vieraisiin kansakuntiin on lisäksi vaikuttanut että meillä käytetään ja täytyy käyttää eri kieliä, ja että meiltä puuttuu oma itsenäinen kirjallisuus. — Kun ruotsalaiset kolmannellatoista vuosisadalla vallottivat tämän maan, perustivat he sinne tänne rannikolle siirtokuntia, jotka sitä helpommin säilyttivät emämaansa kielen, luonteen ja tavat, kun ne kaupan ja merenkulun kautta olivat yhä edelleen likeisessä yhteydessä sen kanssa. Näistä siirtolaisista taikka heidän kansalaisistaan, jotka sivistyksen ja tiedon puolesta olivat maan alkuperäisiä asukkaita paljon etevämmät, täytyi valita ne sotapäälliköt, virkamiehet ja voudit, jotka Ruotsin kruunu tänne asetti. Siten ruotsinkieli tuli vallitsevaksi kaikissa julkisissa asiakirjoissa sekä vähitellen syntyneessä sivistyneessä säädyssä; senohessa suomenkieli ja kansallinen individisyys (omintakeisuus) kuitenkin säilyivät itse kansassa. Sivistyneet ja sivistymättömät säädyt vieraantuivat sen vuoksi toisistaan; edellisiltä puuttui se voima ja ryhti, joka tavataan niin sanoaksemme yhdestä kappaleesta valetussa kansassa, jälkimäisissäkin oli erilaisia aineksia, niiden sivistyttäminen hidastui ja kävi vaikeaksi. Tämä rikkoutunut väli vaikutti myöskin että maan kieli laiminlyötiin ja sen runous jätettiin oman onnensa nojaan kuihtumaan ja lopuksi häviämään, vaikka se, ollen kansallisena eli kansakunnan katsantotavan havainnollisena ilmauksena, olisi ansainnut maan hallitsijain huomiota. Täten kyllä vähitellen kansan järkiperäinen valistus karttui, mutta sen mielikuvituksen vaikutus supistui. Kieli on kumminkin säilyttänyt kuvaannollisen ja havainnollisen rikkautensa ja voimakkuutensa, mutta ainoastaan alempien kansanluokkien käyttämänä siltä aina tulee puuttumaan sellaisten käsitteiden ilmaisukeinot, jotka syntyvät ymmärryksen harjottamisesta ja kehittämisestä.
Kumminkin on kansan uskonnolliselle, siveelliselle ja yhteiskunnalliselle, sanalla sanoen koko sen korkeammalle sivistykselle yhtä tärkeätä että sen mielikuvitus säilytetään virkeänä, kuin että sen käsitteet laajentuvat. Sentähden olisi suotavaa että sivistyneet luokat rupeisivat harrastamaan kansanrunouden kokoilemista, jottei se pian muutu vain muinaistarinaksi että kansallista suomalaista runoutta kerran on ollut olemassa. Senohessa olisi suomenkielen viljelemistä harrastettava, täydellisempi sanakirja ja kielioppi hankittava; ja aivan luonnollista on että ne virkamiehet, joilla on tekemistä suomalaisten kanssa, osaisivat heidän kieltään.
Kirjotuksen lopussa sanotaan taas:
Että suomalaista kansallisuutta, joka, päättäen ulkomaalaisten luonteemme omituisuuksia koskevista arvosteluista, ainakin osaksi on sivistyneissäkin säädyissä säilynyt, ylläpidetään ja jalostetaan kotimaisen kirjallisuuden avulla, se on kohtuullinen vaatimus. Tämä tapahtuu parhaiten tutkimalla maamme historiaa ja maantietoa, unhottumattoman Porthanin jäljissä. Kuitenkin muistettakoon, että se rakkaus ja mieltymys kansallisiin ominaisuuksiimme ja etenkin historiaamme, jonka Porthan osasi herättää eloon ja jonka ahtaiden olojemme vuoksi ja arvokkaampien esineiden puutteesta usein täytyy kiintyä pikkuseikkoihin, pian saattaa käydä yksipuoliseksi ja takertua vähäpätöisyyksiin — onhan arvatenkin tästä saatu aihetta ruotsalaisten puolelta kuultuun lauselmaan, että meillä olisi ollut jonkunlainenfennomaniavaikuttamassa muutaman aikaa yliopistollisiin opintoihinkin.
Suomalaista jumalaistarustoakin voitaisiin ajatella käytetyksi runoudessa suomalaisen kansallisuuden vireillä pitämiseksi sivistyneissä säädyissä, mutta mikäli sitä on tunnettu, näyttää siitä puuttuvan tarkkoja kansallisia piirteitä; onhan suomalaisten "Jumala" aivan sama kuin kristittyjen.
Näistä otteista nykyajan lukija jo huomaa, että Tengströmillä oli selvillä koko se kansallinen ohjelma, jonka toteuttamiseksi seuraava aika sitten on työskennellyt, mutta että tämä ohjelma herätti hänessä jotensakin vähäisiä toiveita.
Sitä vähemmin on meillä siis syytä kummeksia ettei Runebergkaan antautunut toteuttamaan ohjelman supisuomalaisia pykäliä. Ruotsia puhuva kun oli, ei hänellä ollut tilaisuutta tehdä työtä suomenkielen ja kansanrunouden hyväksi; historia vähäpätöisyyksineen ei häntä houkutellut, varsinkin kun hänestä ei ollut tiedemieheksi. Mutta täyden myötätuntoisuutensa hän siltä saattoi näille harrastuksille antaa — niinkuin itse asiassa tekikin — sillä olivathan ne periaatteellisessa yhteydessä muiden ohjelman osien kanssa, jotka hänelle paremmin soveltuivat.
Saarijärvellä hän oli tutustunut Suomen luontoon ja sen yhteydessä suomalaiseen kansanluonteeseen. Ja kun hän kirjotuksessaan Saarijärven oloista sanoo ihmistä ympäristöjensä kuvastimeksi ja sisämaan luontoa tarkasti yksilöistyneeksi, niin voimme siitä päättää että hän jo aikaisemmin oli saanut selville kansallisen individisyydenkin.
Tässä kohden Runeberg on selvästi kansallinen, mutta tavalla joka on yhteydessä suuren ajanvirtauksen kanssa. Muissakin maissa oli — vastakohtana edellisen vuosisadan yleismaailmallisuudelle — herännyt kansallisuusaate, ja Suomessa on sen ensimäinen itu etsittävä Porthanin ja Franzénin ajoista. Yleinen oli sekin käsitys että kansanluonne riippuu ympäröivästä luonnosta: Ruotsissa esitti tätä aatetta hyvin nerokkaasti Geijer, ja Tegnérin runoissa se samaten esiintyy.
Mutta mitenkä saada tämä kansallinen individisyys ilmaistuksi? Ruotsissa tämä luonnollisesti tapahtui ensiksi valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa harrastuksissa, toiseksi ylistämällä suurten esi-isien muistoa, kolmanneksi elvyttämällä muinaisskandinavialaisten sankarirunojen henkeä. Mutta kaikki nämä kolme tietä olivat meillä siihen aikaan suljetut, niin sanoo Tengström nimenomaan ja luultavasti juuri verrattuaan mielessään Suomen oloja ruotsalaisiin.
Mitä meiltä silloin puuttui, sen olemme myöhemmin saaneet: 1835 Kalevalan, 1848 Vänrikki Stoolin tarinat, 1863 valtiopäivät. Mutta mitä oli silloin mahdollista tehdä?
Siihen kysymykseen Tengström antaa toisenkin vastauksen, joka sekin sopi juuri Runebergille.
Puhuttuaan koko kansan sivistyksestä Tengström kääntyy tarkastamaan niitä esteitä, jotka kohtaavat korkeamman kultuurin leviämistä erittäinkin niin sanottuihin sivistyneihin säätyihin.
Silloin hän ensiksi huomauttaa että näissä säädyissä vallitsee pintapuolisuus ja haluttomuus vakavaan työhön. Näiden puutteiden juurena taas on edellisen vuosisadan ranskalainen sivistys, jonka leviämistä Ruotsiin ja Suomeen Kustaa III suuressa määrin edisti. Tosin tämä sivistys oli poistanut monta ennakkoluuloa, mutta samalla vähentyi perusteellisuuden, innokkaisuuden ja luontevuuden harrastus, usko pyhään ja yliaistilliseen rupesi horjumaan, löyhä itserakkauteen ja itsekkäisyyteen perustuva siveysoppi levisi. Kirjallisuudessa suosittiin keveyttä, sukkeluutta, loistoa, ja ihmiset luulivat ajan saavuttaneen ehdottoman etevämmyyden entisiin aikoihin verraten. Tuon uuden kultuurin tunnusmerkiksi sopii siis sanoa "itsekkäisyyttä, taikka omanhyödyn harrastamista, ja itserakkautta, näiden käsitteiden laajimmassa merkityksessä".
Kun siten ainoa päämäärä oli käytännöllinen hyöty, niin ihminen vaipui maan tomuun ja päätyi elämään vain katoavaisia ja eläimellisiä tarkotuksia varten; isänmaanrakkaus, uskonto ja hyve jäivät merkityksettömiksi sanoiksi. Ja kumminkin aikakausi epäjumaloi itseänsä, halveksi muilta kansoilta ja ajoilta oppimista, ja siitä seurasi että ylenkatsottiin ikuisia aatteitakin, joista ihmisen jalostuminen kuitenkin on lähtenyt ja aina lähtee.
Tästä katsantotavasta johtuu nautinnonhimo, joka on erittäin turmiollinen pohjolassa, sillä täällä jos missään tarvitaan, ihmisen sekä ruumiillista että siveellistä olemassaoloa varten, uutteruutta ja kärsivällisyyttä, uhrautuvaisuutta, neuvokkuutta ja kestävyyttä. Kirjalliseen sivistykseenkin katsoen on mainittu katsantotapa ollut Suomelle enemmän haitaksi kuin isommille maille. Uskoen ruotsalaisten kirjailijoiden etevämmyyteen oli yleisö laiminlyönyt tutustua vieraaseen, vanhojen ja uusien kansojen kirjallisuuteen. Mutta siten saavutettu sivistys ja valistus on nyt jo vanhentunut ja kulunut, eikä kukaan, jolla on sielu ja sydän, niiden sanojen korkeammassa merkityksessä, siihen enää voi tyytyä, koska se itsessään on pintapuolinen ja väärä.
Ruotsissakin on korkeampien säätyjen sivistyksessä ja koko kotimaisessa kirjallisuudessa alkanut uusi mullistus, joka tosin näyttää sekavalta ja meluiselta tahi malttamattomalta, mutta joka varmaan on lopullisesti herättävä uutta henkeä. Mutta siitä tulee luultavasti koitumaan meille hyvin vähän hyötyä, koska tuo uusi luoma osaksi perustuu Ruotsin kansan individisyyteen, joka on meille vieras, osaksi taas ulkomaalaiseen, meillä tuntemattomaan filosofiaan ja taiteeseen, jota paitsi se aikaa myöten, kun yhteys Ruotsin kanssa vähenee, on yhä enemmän katoava näköpiiristämme.
Kaikkiin Tengströmin ohjelman nyt kerrottuihin kohtiin saattoi Runeberg täydestä sydämestä yhtyä. Jo lapsuudestaan saakka hän oli vastustanut itsekkäisyyttä ja itserakkautta kaikissa sen eri muodoissa. Ikuisia aatteita, joita edellinen aikakausi oli halveksinut, tahtoi hän palvella ja puolustaa. Ja lopuksi on osotettu minkä tähden häntäkään ei tyydyttänyt Ruotsissa ilmennyt uuden katsantotavan muoto.
Mutta millä keinoilla oli uudistus Suomessa aikaansaatava?
Yksi kohta on jo mainittu. Yksistään järkiperäinen sivistys ei ole kansalle kylliksi, kansan mielikuvituksen vireillä pitäminen ja kehittäminen on yhtä tärkeä. Mutta Runeberg oli runoilija, siis tämä tehtävä oli hänelle kuin luotu, ja me tiedämme jo mikä merkitys mielikuvituksella oli hänen koko maailmankatsomuksessaan.
Mutta Tengström suosittaa vielä yhtä keinoa uuden sivistyksen edistämiseksi, ja se on kasvatus. Että täysi-ikäinen sukupolvi luopuisi niistä taipumuksista ja mielipiteistä, jotka ovat sille vereen juurtuneet, ja omistaisi uusia, se ei ole toivottavissa. Mutta jos se ymmärtää kultuurinsa puutteet, jos sillä on rohkeutta tunnustaa ne ja voimaa koettaa korjata niitä jälkeläisissään, niin se voi kasvattaa uuden jalostuneen sukupolven. — Ja Runebergin elämäntyö oli juuri kasvattajan.
Mutta kannattaa seurata Tengströmiä vielä kappaleen matkaa.
Kasvatuksen tarkotuksena, sanoo hän, ei ole vain käytännöllisen hyödyn saavuttaminen, eikä ulkonainen hienostuminen, eikä järkiperäisten muistitietojen kokoileminenkaan. Mutta yhtä vähän sopii sanoa että tiedot, niinkuin Rousseau väitti, ovat yhteiskunnalle haitaksi. Tosin aikakausista, jolloin katsotaan pimeyden ja raakuuden vallinneen, voi löytää ylevimpienkin hyveiden esimerkkejä; mutta se tietää vain että silloin itse asiassa on ollut sivistys korkeampi kuin mitä jälkimaailma on tahtonut tunnustaa. Jos kohta ne siis muutamissa kohden näyttävät meitä paremmilta, niin ihmiskunta ei voi pysähtyä niiden kannalle; se pyrkii aina eteenpäin.
Ja tätä kehitystä tarkottaa se kasvatus, jonka yhteiskunta antaa. Yhteiskunnan tehtävä ei siis ole vain yksityisen kansalaisen suojeleminen ja hyöty. Siitä ei koskaan voi johtua todellinen isänmaanrakkaus.
Jollei kansalaista yhteiskuntaan liittäisi synnynnäinen rakkaus maahan, jossa hän on syntynyt ja kasvanut, kansaan, jonka elämän- ja toiminnantapa on hänelle luontaiseksi tullut, ja yhteiskuntalaitokseen, joka on suojellut ja kasvattanut häntä, jollei hän tuntisi kiitollisuutta niitä kohtaan siitä jalostumisesta, josta hän on ihmisenä päässyt osalliseksi, ja jollei hän siis semmoisesta korkeammasta syystä katsoisi tätä ympäristöä itselleen kalliiksi, niin hän jäisi kylmäkiskoiseksi isänmaata kohtaan ja ajattelisi ainoastaan omaa yksityistä viihtymistään ja turvallisuuttaan. Jos isänmaanrakkauden synnyttäjänä olisi vain eläimissäkin huomattava vietti säilyttää ja puolustaa ruumiillista elämää, torjua ulkonaista väkivaltaa ja sortoa, ja jollei sen lähteenä olisi tunne siitä että oma yhteiskunnallinen järjestys ja kansallinen individisyys ovat ehtoja sielumme välttämättömien vaatimusten täyttämiselle, niin ei isänmaantunne varmaankaan voisi innostuttaa kansalaisia yhteisen hyvän puolesta uhraamaan omaisuuttaan ja henkeään, eikä se ilmenisi niin ihmeteltävissä urotöissä kuin ne, jotka nykyaika asettaa katseltaviksi ja noudatettaviksi.
Mutta juuri semmoisena kuin Tengström vaatii ilmaantuu isänmaanrakkaus myöhemmin Runebergin teoksissa.
Jos siis yhteinen päämäärä on kultuurin ja ihmiskunnan yhä enenevä jalostuminen, niin kirjallisuus ja tiede itsessään myöskin ovat valtiolle tärkeitä. Ja kun niiden harrastaminen on korkeampien säätyjen asia, niin näiden säätyjen tulee olla muiden esimerkkinä näyttämällä mitä tosi sivistys vaikuttaa ja hankkimalla siten, eikä arvonimillä ja sukuperällään, itsellensä muilta säädyiltä sitä kunnioitusta, jonka yhteiskunnan onnikin tekee tarpeelliseksi.
Mutta miten saavutetaan tosi sivistys?
Se syntyy ainoastaan todellisesta, raittiista ja elävästä maailman ja ihmisten havaitsemisesta. Se on siis yhtä vähän kuivettunutta, hengetöntä oppineisuutta kuin pintapuolista "maailmantuntemista", joka kyllä saattaa tehdä ihmisen älykkäämmäksi ja viekkaammaksi, mutta ei koskaan jalommaksi ja viisaammaksi. Tosi sivistys on vapaata, sopusointuista, filosofista. Kauniin ja jaloin luonnon tuote on ihminen, ja sen tunteminen on sivistyksen tärkein tehtävä. Mutta emme missään huomaa ihmistä niin monipuolisesti kehittyneenä taiteen ja tieteen yhtä hyvin kuin yhteiskunnallisen toiminnan kautta, eivätkä kansallisuus ja ihmisyys ole missään niin likeisesti yhtyneet, kuin vanhassa maailmassa, kreikkalaisten ja roomalaisten keskuudessa. Etevimmät kirjailijat eivät siihen aikaan kuuluneet eri säätyyn, eivätkä oppineitten ammattikuntaan, jossa koneelliset sielunharjotukset useinkin takerruttavat ihmisen abstraktisten ja teoreettisten käsitteiden määrättyihin kaavoihin, vaan he olivat vapaasti kehittyneitä ihmisiä, jotka sisällisestä kutsumuksesta jakoivat aikalaisilleen mitä he julkiselle toiminnalle omistetussa elämässään olivat sodan ja rauhan aikana kokeneet, taikka mitä he joutilaina ulkonaisista tehtävistä ja niistä häiriytymättä olivat luoneet sielun ja mielikuvituksen vapaan toiminnan avulla.
Eikö tämä tosi sivistyksen ja etevän kirjailijatoimen kuva taas samalla ole Runebergin sivistyksen ja kirjailijatoimen kuva?
Mutta vanhan maailman tunteminen on vihdoin, jatkaa Tengström, hyödyllinen siitäkin syystä että se kelpaa mittakaavaksi, jonka mukaan sopii arvostella niitä usein pintapuolisia mietteitä, jotka nykyaikana syntyvät. Siten voidaan parhaiten toteuttaa ajan tehtävä, joka on klassillisen muodon yhdistäminen uuden ajan rikkaampaan sisälliseen olentoon; voidaan, riippumatta muotifilosofiasta, itsenäisesti erottaa ikuinen totuus ja kauneus väärästä, tyhjästä, loistavasta ulkokuoresta ja sillä tavoin sulattaa kaikki se mitä tunnemme ja tiedämmeyhdeksikaikkine osineen sopusointuiseksikokonaisuudeksi.
Ja juuri tätä samaa päämäärää kohti Runeberg pyrki.
En voi lopuksi olla mainitsematta kuinka Tengström puolustaa julkisia kouluja. On ikäänkuin hän siinä kuvailisi Runebergia Vaasan koululaisena.
Julkisissa oppilaitoksissa kehittyy nuorukainen helpoimmin ja voimakkaimmin kunnioittamaan vertaistensa oikeuksia, olemaan inhimilliselle ja yhteiskunnalliselle järjestykselle kuuliainen, ottamaan tarkasti huomioonsa velvollisuudet ja yhteiskunnan olemassaololle tarpeelliset, vaikka välistä satunnaiset ulkonaiset muodot. Yhteiskuntahenki kehittyy hänessä, ja hän oppii pitämään arvossa ansioita, taitavuutta ja kykyä. Samoin hän seurustellessaan joka päivä luonteeltaan, tavoiltaan ja kasvatukseltaan erilaisten toverien kanssa helpoimmin saavuttaa sen elämänkokemuksen, ja tottuu siihen itsetoimintaan, neuvokkuuteen ja kärsivällisyyteen, jotka elämän moninaisissa vaiheissa ovat välttämättömiä.
Vieläpä Tengström moittii liian kuivia oppikirjoja esim. luonnontieteellisiä, sillä nämä eivät voi palauttaa eivätkä herättää sitä ihmiselämän raitista havaitsemista tahi sitä likeistä tuttavuutta ulkonaisen ympäristön kanssa, minkä itsekseen jätetty luonnonihminen omistaa. Ja kun hän sen johdosta suosittelee voimistelua kouluihin, niin joudumme ajattelemaan että Runebergin urheiluelämä vaikutti aivan samaan suuntaan.
Mitä kaikki nämä yhtäläisyydet merkitsevät?
Tietysti ei sitä että Runeberg olisi järjestänyt elämäntoimintansa Tengströmin vaatimusten mukaan. Mutta ne merkitsevät että hänen personalliset tarpeensa ja pyrintönsä olivat sopusoinnussa ylevän isänmaallisen sivistysohjelman kanssa ja että hän siis tässäkin kohden, kehittyen luonteensa mukaisesti, samalla yhä täydellisemmin edusti ja toteutti kansansakin ylevimpiä tarpeita ja pyrintöjä.
Samaan tulokseen olemme ennenkin ehtineet, tarkastaessamme Runebergia ympäröivää elämää ja aikakauden yleisinhimillisiä pyrintöjä. Voimme siis nyt sanoa että Runeberg koko sivistykseltään ja kehitykseltään oli kansallinen: hän oli itsellensä omistanut sen omintakeisen sivistysmuodon, joka oli Suomessa kehittynyt aina Porthanin ja Franzénin ajoista lukien, ja joka nyt esiintyi muuttuneiden olojen vaatimassa uudessa muodostuksessa.
Tämän kansallisen sivistysmuodon edellytykset olivat seuraavat.
Koska Suomi ei ole riippumaton valtio, niin sen asukkaat eivät pyri millään muotoa vaikuttamaan muiden kansojen kohtaloon.
Sitävastoin, koska yliopisto on sivistystyön keskustana, pyritään henkisessä kehityksessä pysymään muiden kansojen tasalla, omistamaan parasta mitä ihmiskunta on henkisellä alalla luonut ja löytänyt.
Mutta kun maa on köyhä ja sen asukkaat ovat suuressa keskinäisen avun tarpeessa, niin henkinen sivistys ei irtaudu tarmokkaasta käytännöllisestä työstä.
Kaikista näistä edellytyksistä seuraa että pääpykälänä kansallisen sivistystyön ohjelmassa on itsekkäisyyden voittaminen ja kansalaisten keskinäinen hyväntahtoisuus. Muita kansoja kohtaan ei aseteta mitään vaatimuksia; ikuisten aatteiden maailma on kaikille avoinna, luokkaetuja ei harrasteta, puolueita ei ole.
Mutta mitä enemmän itsekkäisyys voitetaan, mitä enemmän liitytään toisiin uhrautuvassa rakkaudessa, sitä enemmän henkinen ja siveellinen elämä esiintyy ainoana korkeammassa merkityksessä todellisena.
Tälle henkiselle elämälle on kuitenkin hankittava kansallinen pohja siten että kansallinen individisyys säilytetään ja kehitetään. Mutta tämä individisyys ei sekään voi olla muuta kuin henkistä laatua. Ja kun sen määrääjänä on ympäröivä luonto ja kun se ilmenee kansan mielikuvituksen luomissa tuotteissa, niin tosikansallinen on se joka, samalla kun hän voittaa itsekkäisyytensä, kuuntelee ja ymmärtää ikuisten aatteiden, ikuisen rakkauden, luonnon ja runon kieltä.
Että Runeberg jo oli kehittynyt tätä kansallista ohjelmaa edustamaan ja toteuttamaan, sitä todistavat muutamat hänen tämänaikaiset runonsakin.
Ensiksi Matka Turusta. Luonnon ylistäminen on runon pääsävynä, mutta luonnon helmasta ikäänkuin kehittyvät esiin rakkaus, laulu — luonnonlapsen ja Choræusen — ja uhrautuva kuolema isänmaan puolesta.
Ikuisten aatteiden alalle runoilija taas siirtyy runossa Jalouden voitto.
Hänen "pyhä laulunsa" soi "kansoille maan", mutta "veljillekin" — niinkuin jo runossa Kaitselmus. Hän näkee vääryyden, väkivallan ja sorron hirmutöitä, mutta niiden johdosta "luonnontempli huokaa saastutustaan". Sentähden "jalo", tuo jumallapsi, suoriutuessaan sotaan noita hirmuvaltiaita vastaan, juo vapautta ja valoa, mutta vannoo viettävänsä "valon voittoa vapautuneenluonnonkanssa". Luonto on siis kaiken vapaudenkin lähde ja kaiken vääryyden vastakohta.
Ja kun taistelu on alkanut, kun jumallapsi on lyönyt kilpeensä ja tähdännyt nuolensa tirannia vastaan, niin "jalo" yhtäkkiä — "kaartuu rauhan taivahaksi", ja vapaana "siunaava maa syliss' asuvi sen".
Minkätähden runoilija ei pysykään ensin omaksumassaan kuvassa? Nähtävästi siitä syystä että "jalo" on hänestä kuitenkin kaikitenkin puhtaasti henkinen voima, joka ei taistele ihmisen tavoin, vaan joka syleilee koko maailmaa. Mutta mitä muuta siis "jalo" on kuin se kirkastunut rakkaus, joka Mustasukkaisuuden öiden lopussa avaa sylinsä koko maailmalle?
Semmoisen henkisen voiman voitot ovat siis oikeastaan sisäisiä; ne saavutetaan ihmisten sydämissä. Ja niitä voittoja ylistää runo Laulaja.
Tässäkin on luonto lähtökohtana; laulaja on luonnon kasvatti, luonto on tutustuttanut häntä ihmisten tunteisiin. Ja koko maailmalle hänkin laulaa. Mutta vaikutus on sisällinen, henkinen: hänen laulaessaan orjat unhottavat kahleensa, kuninkaitten otsat seestyvät. Ja kuollessaan laulaja antaa henkensä "hengen isänmaalle".
Niin esiintyy kaikkialla tuo Runebergille ominainen yleisinhimillinen aatteellisuus ja sen yhteydessä luonnon ylistäminen. Tarkotukseltaan on kuitenkin hänen runoutensa jo kansallinen, ja pian hän Joutsen laulussaan nimenomaan ylistääPohjolaaluonnonihanuuden, rakkauden, uskollisuuden ja runon kotimaaksi. Ja sitä ennen hän jo oli siirtynyt luonnosta kansaan runoillen Saarijärven Paavosta.
Mutta kun tämä tapahtui, oli jo alkanut uusi ajanjakso Runebergin elämässä, josta ensin on kerrottava.
14.
Lopulla syyskuuta vuonna 1828 suoriutuivat Paraisiin kokoontuneen akatemillisen siirtokunnan jäsenet matkalle uuteen yliopistokaupunkiin, Helsinkiin, missä yliopisto taas oli avattava 1 päivänä lokakuuta. Matkustavien joukossa oli myöskin kamreerin rouva Tengström, joka ritarikseen matkalla oli saanut maisteri Runebergin. Molemmat ajoivat samoissa kääseissä, Fredrika mamsseli ja vanha palvelijatar Lisette toisissa, joissa kyytimies oli ajurina. Maisteri ei kuitenkaan jättänyt jäljestä tulijoita silmällä pitämättä, ja niin hän eräällä taipaleella huomasi että toiset kääsit välistä jäivät paljon jäljelle, välistä taas hurjaa vauhtia lähenivät. Pian hän sai selville että kyytimies siten juonitteli pelottaakseen vallassaan olevia heikkoja naisia. Maisterin veri rupesi kuohumaan, mutta hän odotti aikaansa. Vihdoin, kun vastamäessä molemmat ajopelit olivat tulleet lähekkäin, hän hyppäsi maahan ja meni toisten luo, ja suuttumuksesta "valkoisena kuin liinavaate", hän säihkyvin silmin ja vapisevin ylähuulin tarttui kyytimiehen kaulukseen, aikoen kourintuntuvasti kurittaa häntä. Mies kuitenkin jo tästä säikähtyi ja lupasi vastedes ajaa kunnollisesti. Mutta Fredrika oppi täten tuntemaan muuten sävyisää Runebergia uudelta, eikä hänelle suinkaan epäedulliselta puolelta; näkyihän selvästi että suuttumuksen syynä oli huolenpito heikommista ja kaiken väkivallan vihaaminen.
Helsinkiin tultuaan matkue hajosi. Tengströmeillä oli asunto Kruunuhaassa, jossa perheen poika, ylioppilas, myöhemmin yhtyi heihin; Runeberg taas oli silloisen kaupungin toisesta päästä, Iso-Robertinkadun varrelta, vuokrannut, yhdessä Fredrik Cygnaeusen kanssa, salin ja kaksi kamaria.
Sisustus tässä ylioppilaskortteerissa oli mahdollisimman yksinkertainen. Saliin olisi sopimuksen mukaan Cygnaeusen pitänyt hankkia huonekaluja, mutta ei siinä muuta ollutkaan kuin iso pöytä keskellä lattiaa. Nurkkaan oli Cygnaeus sensijaan jättänyt kapsäkkinsä ja siinä olevan vaatevarastonsa; seinää vasten ladottuina olivat hänen kirjansa runollisessa epäjärjestyksessä. Ei edes omaan kamariinsa Cygnaeus hankkinut huonekaluja, vaan se oli aivan tyhjä, ja isäntä makasi yöt Runebergin sängyssä. Muutamia viikkoja samana syksynä Snellmankin vieraili Runebergin luona ja nukkui hänkin Runebergin kamarissa, johon vuode tehtiin tuoleille tahi lattialle. Mutta jo ennen kello kahdeksaa aamulla piti hänen ja Cygnaeusen poistua kamarista, sillä silloin tulivat Runebergin yksityisoppilaat. Snellman sentähden hankki itsellensä tuolin, jonka hän asetti Cygnaeusen kamariin, jotta saattaisi oleskella siellä kunnes oppilaat kello kymmenen lähtivät. Sillä välin oli tuotu ja salin pöydälle asetettu tuoppi tilattua maitoa, ja myöhemmin tuli leivänkaupustelija, jolta ostettiin kaksi Ranskan leipää. Siinä oli sitten suurus; muut ateriat syötiin kaupungilla jossakin ruokapaikassa.
Joulunaikana Snellman lähti kotiopettajaksi Vihtiin, mutta Cygnaeus jäi vielä muutamaksi kuukaudeksi, vaikka hän oli jo itselleen vuokrannut toisen mukavan ja hyvin sisustetun asunnon. Hän viihtyi hyvin Runebergin kanssa, vaikka tämä ei voinut tukahuttaa synnynnäistä kujeilun haluaan. Niin hän esimerkiksi huomasi että Cygnaeus iltasin, kun Runeberg jo oli pannut maata, ensin istui salin pöydän ääressä ja sitten rupesi kävelemään edes takaisin, koettaen pukea runolliseen muotoon niitä suuremmoisia aatteita, jotka hänen aivoissaan kuohuivat. Saadaksensa nähdä tätä hauskaa peliä Runeberg oli nukkuvinaan; mutta kerran kävi näytelmä hänelle liiankin hauskaksi ja hän purskahti nauruun. Silmänräpäyksessä Cygnaeus sammutti kynttilän — ja ennen pitkää hän painautui veljellisesti Runebergin viereen nukkumaan.
Toiselta puolen oli tovereilla lupa mielin määrin käyttää Cygnaeusen kirjoja sekä vaatevarastoakin, joka oli paljon runsaampi ja hienompi kuin heidän. Eikä oltukaan niin tarkkoja erottamaan mikä oli minun, mikä sinun; ja kerrotaan sentähden että, kun Cygnaeus tuli kotiinsa Pietariin, niin hänen äitinsä, piispan rouva, kauhistui nähdessään mitä kummallisia muutoksia, vaatekappalten sekä kokoon että laatuun nähden, oli Helsingissä tapahtunut.
Tätä ylioppilaselämää Runeberg jatkoi vuoden 1829 loppuun. Sillä välin olivat hän ja Fredrika 19 päivänä joulukuuta 1828 vaihtaneet sormuksia, vaikka kihlaus aluksi oli pidettävä salassa. Millä tunteilla vanha Lisette otti tämän uutisen vastaan näkyy siitä että, kun se hänelle kerrottiin ehdolla ettei hän sitä muille ilmottaisi, hän vastasi: "minulla ei ole tapana puhua pahaa herrasväestäni". — Kun sitten vuoden 1830 alusta rouva Tengströmillä oli huone käytettävänä — johon oli käytävä keittiön kautta! — niin Runeberg muutti siihen ja lausui silloin toivovansa että ennenkuin vuosi menisi umpeen hän voisi perustaa oman kodin.
Sitä varten oli kuitenkin varma tulolähde tarpeen, ja semmoisen Runeberg saikin, kun hän 24 päivänä helmikuuta 1830 nimitettiin yliopiston konsistorin amanuensiksi. Tässä toimessa hänen kuitenkin tuli istua puhtaaksikirjottamassa neljä tuntia joka arkipäivä vuoden umpeensa, eikä sentään saanut palkkaa sen enempää kuin, nykyisessä rahassa laskettuna, 570 markkaa vuodessa. Hän hakikin sentähden jo 1832 virkavapautta, jota sittemmin nautti melkein yhtä mittaa, kunnes hän 1834 pyysi ja sai eron koko virasta.
Mutta toisellakin tapaa Runeberg koetti saada jalansijaa yliopistossa. Hän julkaisi ja puolusti 16 päivänä kesäkuuta 1830 latinankielisen väitöskirjan ja nimitettiin sen johdosta 25 päivänä elokuuta "kaunopuheliaisuuden" (Rooman kirjallisuuden) dosentiksi. Väitöskirjassaan hän oli vertaillut kahta Euripideen ja Senecan murhenäytelmää, jotka molemmat kuvailivat Medeaa. — Dosenttina Runeberg tosin ei nauttinut muuta vakinaista palkkaa kuin "oikeuden saada kutsun rehtorin kemuihin", mutta ylioppilaille antamastaan yksityisopetuksesta hän saattoi vähän ansaita, ja dosentintoimi oli ensimäinen askel akatemisella opettajauralla, jota hän aikoi edelleen jatkaa.
Niin hän myöskin uskalsi toteuttaa äsken mainitun toivomuksensa oman kodin perustamisesta. Häät olivat 23 päivänä tammikuuta 1831 ja vietettiin ilman minkäänlaista prameutta. Fredrika oli omalla työllään ansainnut neljäsataa riksiä, ja ne hän nyt käytti yhteiseen talouteen. Kaksi pientä huonetta vuokrattiin samasta talosta, mutta Runeberg käytti yhä edelleen työhuoneekseen entistä keittiöntakaista kamariaan. Uusi "huoneusto" oli ennen ollut puusepän työhuoneena ja oli kauhean näköinen, lattia oli kulunut, liima-, lakka- ja nokitahroja kaikkialla. Mutta niitä koetettiin peittää matoilla ja huutokaupasta ostetuilla huonekaluilla, joita morsian ja hänen veljensä korjailivat. Seinät ja katot Fredrika itse paperoitsi ja maalasi. Niin saatettiin "huomenpäivää" viettää iloisesti nuoren pariskunnan luona. Useimmat häävieraat — niitä oli ollut yhdeksäntoista — ja muutamat muut Runebergin ystävät "tulivat aamulla, ja koko päivä siellä pidettiin surinata, naurettiin, laulettiin ja niin edespäin", niinkuin nuori rouva itse kertoo ystävättärellensä.
Pian sen jälkeen, 15 päivänä maaliskuuta 1831, avattiin Helsingissä uusi yksityiskoulu, "Helsingin lyseo", ja siinä oli Runebergkin opettajana; alussa hän opetti raamatunhistoriaa, maantietoa ja historiaa, myöhemmin latinaa ja kreikkaa. Vuodesta 1832 alkaen hän senohessa otti vielä yhden toimen lisää, ryhtyen toimittamaan uutta, kaksi kertaa viikossa ilmestyvää sanomalehteä, Helsingfors Morgonbladia. Samaan aikaan hän haki yliopistollista "apurahaa nuoria kirjailijoita varten", 250 hopearuplaa (= 1,000 markkaa), mutta konsistori antoi sen toiselle; tosin oli Runeberg saanut puolet äänistä, mutta puheenjohtaja oli häntä vastaan, ja se ratkaisi asian.
Seuraavana syksynä tehtiin uusi yritys tulojen kartuttamiseksi. Vuokrattiin tilavampi huoneusto — se saatiin halvalla, siinä kun vuotta ennen oli ollut kolerasairaala, jonka tähden ihmiset sitä kammoivat — ja siihen otettiin 1 päivänä lokakuuta 1832 kuusi täysihoitolaista, jotka samalla saivat yksityisopetusta kouluaineissa, ja kaksi vuokralaista, joille annettiin vain lämpö ja passaus. Edelliset, joiden joukossa oli nuori Zakarias Topelius, maksoivat 500 riksiä mieheen; mutta yritys ei näyttänyt kannattavan, jonka tähden seuraavana syksynä taas vuokrattiin pienempi huoneusto.
Syksyllä vuonna 1833 Runeberg julkaisi ja puolusti toisen latinankielisen väitöskirjan, joka koski antiikkisen murhenäytelmän kuoroa. Tällä hän osotti hakukelpoisuuttansa avoinna olevaan Kreikan ja Rooman kirjallisuuden apulaisen virkaan, ja molemmat asiantuntijat, mainittujen aineiden professorit, asettivatkin hänet ensimäiselle sijalle. Mutta heihin yhtyi vain kaksi muuta konsistorin jäsentä, jota vastoin kymmenen antoi toiselle hakijalle etusijan. Seuraavana vuonna Runeberg sentään sai tuon ennen hakemansa apurahan, ja senohessa hän jonkun aikaa oli jäsenenä ylioppilastutkinto-valiokunnassa, saaden siitäkin lisätuloja.
Viimeksi mainittu toimi loppui kumminkin kevätlukukaudella 1836, ja toiselta puolen oli perhe lisääntynyt kolmella lapsella: 1832 syntyi tytär, joka kuitenkin kuoli puolentoista vuotiaana, 1835 ja 1836 taas kaksi poikaa. Sitäpaitsi oli hänen jo vuodesta 1828 saakka, jolloin hänen isänsä 12 päivänä joulukuuta kuoli, täytynyt pitää huolta äidistään ja sisaristaan; äiti tosin kuoli 1834.
Asiain näin ollen Runeberg piti arveluttavana elää yhä edelleen ilman vakinaista tulolähdettä, ja sentähden hän heinäkuulla 1836 haki ja seuraavana keväänä sai latinankielen lehtorin viran Porvoon lukiossa. Toukokuulla 1837 hän perheineen muutti Porvooseen.
Runebergin lähes yhdeksän vuotta kestänyt olo Helsingissä oli, niinkuin nähdään, täynnä tasaista, uutteraa työtä leivän hankkimiseksi. Ja samalla tämä aika oli rikas pettyneistä toiveista; tyhjiin raukesivat hänen aikeensa saada turvattu toimeentulo pääkaupungissa ja yliopistossa. Ja kun hän senohessa useat kerrat sairasti kovaa vilutautia, niin ulkonainen kuva hänen elämänehdoistaan ei ole valoisa.
Aivan toisenlaiselta taas näyttää tämä aika hänen sisäiseen elämäänsä katsoen. Nythän Runeberg yhtyy sydämensä valittuun; nyt hän liikkuu ystäväpiirissä, jonka jäsenillä on yleviä harrastuksia: nyt hän julkaisee kaksi vihkoa lyyrillisiä runoja ja kaksi suurta eepillistä teosta, Hirvenhiihtäjät ja Hannan; nyt hän suurta huomiota herättävissä arvosteluissa lausuu mielipiteensä runoudesta ja sen tehtävistä.
Katselkaamme erikseen näitä hänen sisäisen elämänsä eri puolia.
Fredrika Tengströmin nuoruuden kehitys ei ollut niin sopusointuinen kuin hänen miehensä. Hän syntyi 2 päivänä syyskuuta 1807 perheen nuorimpana lapsena. Ja kun iältään lähin sisar oli häntä kolme vuotta vanhempi, niin häneltä puuttui leikkitovereita; ja kivulloinen kun senohessa ensimäisinä elämänvuosinaan oli, hän kehittyi umpimieliseksi ja itseensä sulkeutuvaksi. Isä, joka 1809 nimitettiin hallituskonseljin valtionvarain toimituskunnan kamreeriksi, erosi virastaan kun virasto 1817 siirrettiin Turusta Helsinkiin, ja hän eleli sen jälkeen omassa talossaan Turussa. Tämä talo oli ennen muinoin kuulunut dominikaniluostariin, ja vanhanaikuinen rakennus maanalaisine salaperäisine kellareineen vaikutti syvästi nuorimman tyttären vilkkaaseen mielikuvitukseen.
Neljän vuoden vanhana Fredrika sai leikikseen oppia lukemaan, ja kaksi vuotta myöhemmin hän osasi pitkän katkismuksen ulkoa. Senjälkeen hän rupesi lukemaan vanhimman veljensä johdolla, mutta noudattaen hyvin omituista menettelyä. Saksankielessä hän esimerkiksi ensin sai lukea paljasta kielioppia, ja sittemmin hänen piti, aivan omin neuvoin, kääntää tekstiä ja kirjottaa "mitä hän tahtoi". Varsinkin jälkimäinen tehtävä rasitti häntä. Muutamia tuntia mietittyään hän ei saanut kokoon muuta kuin "Ich sterbe im Gram" (kuolen huoliini). Ranskassa taas häntä ikävystytti runojen ulkoa lukeminen.
Kolmentoista vanhana hän sairastui vilutautiin ja lähetettiin senvuoksi asuntopaikan vaihteeksi Raahessa asuvan enonsa luo. Siellä hän oleskeli vuoden päivät samanikäisten serkkujensa parissa ja opiskeli yhä edelleen ranskaa ja saksaa, mutta nyt järkevämmällä tavalla; opettajana oli eräs perheen tyttäristä. Kotimatkalla hän, niinkuin ennen on kerrottu, ensi kerran näki Runebergin.
Palattuaan Turkuun hän sai opetusta vielä englanninkin kielessä; ja sitäpaitsi hän oli oppinut piirustamaan ja maalaamaan vesiväreillä sekä sametille. Keinotekoisten kukkienkin valmistamisessa hän oli taitava. Näitä taitojaan hän käytti hankkiaksensa rahaakin, mutta tuotteensa hänen täytyi lähettää myytäviksi sanomatta kuka ne oli tehnyt — eihän siihen aikaan rahanansaitsemista katsottu "paremmalle" naiselle sopivaksi.
Perheen nuorin jäsen kun oli, häntä usein käytettiin ääneenlukijana muiden naisten tehdessä työtä. Jos silloin luettiin vieraskielisiä kirjoja, ja jos seurassa oli joku jolle kirjan kieli oli outoa, niin Fredrika valmistaumatta käänsi kirjan ruotsiksi melkein yhtä nopeaan kuin joku muu olisi lukenut alkuteosta. Ruotsia hän tottui lukemaan ääneensä sekä hyvin että nopeaan, ja ajan romaanikirjallisuuteen hän täten tutustui.
Itsekseen hän olisi tahtonut lukea vielä enemmän, mutta siihen oli vain vähän tilaisuutta, koska aika kului kodin askareissa aina kello seitsemään illalla. Ja kello yhdeksän piti kaikkien olla hiljaa talossa, koska isän oli vaikea saada unta. Hänen kuolemansa jälkeen 1824 suotiin kuitenkin tässä kohden enemmän vapautta.
Umpimielinen oli Fredrika yhä edelleen, ja omasta mielestään hän oli "ruma, kömpelö ja kykenemätön kaikkeen", varsinkin hänen oli vaikea ujostelematta liikkua seuroissa, ja hän pysyi siis enimmäkseen kotona. "Lemmiskelemistä" hän vihasi; Runeberg oli hänen ensimäinen rakastettunsa.
Jo kouluaikana hän salaa sepitti runoja, ja viisitoistavuotiaana hän hämmästytti sukulaisiansa lukemalla heille arkkipiispan luona Paraisissa kertomuksen, jonka hän itse oli kirjottanut. Mutta kun tätä katsottiin liian "rohkeaksi" naiselle, niin hän taas sulkeutui itseensä. Vaan kun sitten Runeberg tuli, tunsivat nämä molemmat suurta seuraa ujostelevat sielut keskinäistä vetoa toisiinsa.
Liittyminen semmoiseen lahjakkaaseen, hienosti sivistyneeseen ja jalomieliseen naiseen oli tietysti omiansa vaikuttamaan paljon Runebergiin. Ja vasta tutustuttuansa Fredrikaan hän saavuttuakin sopusointua maailmankatsomuksessaan.
Työssäänkin Runebergilla oli paljon apua Fredrikasta. Kirjottaessaan ensimäistä väitöskirjaansa hän mielellään olisi noussut aikaiseen aamulla, jos vain olisi silloin saanut kahviakin, mutta vanha Lisette ei tahtonut vaivautua sitä keittämään. Silloin morsian rupesi nousemaan kello neljältä, keitti kahvia ja herätti sitten Lisetten, joka vei sen maisterille ja senjälkeen taas pani maata.
Naimisen jälkeen Fredrika vielä tehokkaammin auttoi miestänsä; hän käänsi kirjotuksia Morgonbladiin, jopa kirjotti välistä siihen alkuperäistäkin. Usein hän silloin ja myöhemmin luki miehensä edestä kirjoja, joiden sisällyksestä hän sitten teki tälle selkoa. Uskollisesti hän senohessa hoiti emännän velvollisuuksiaankin, vaikka ne välistä saattoivat olla kylläkin painavia, esimerkiksi sinä talvena jolloin hänellä oli täysihoitolaisia ja samalla kaksi kälyäkin perheessä asumassa.
Mutta olihan hän sensijaan mukana siinä seuraelämässäkin, jonka alusta, häitten jälkeisenä päivänä, äsken kerroimme Fredrikan omilla sanoilla. Hän jatkaa: "Olipa hauska alkaa uutta elämäänsä sillä tavoin likeisten sukulaisten ja tuttavien piirissä. Tuntui aivan siltä kuin jos, vieraalle paikkakunnalle muuttaessa, sattuu olemaan jo ensi päivänä hyvä sää."
Samaan suuntaan jatkettiin seuraelämää lähimpien tuttavien kanssa. Nimi-, syntymä- j.m.s. päivinä kokoonnuttiin aamupuolella, mutta kun tämä päivän osa kävi ilolle liian lyhyeksi, menivät emännät kukin kotiinsa ja toivat yhtymäpaikkaan mitä oli päivälliseksi aiottu, ja sitten pitkitettiin seurustelua myöhään iltaan. Kesäaikana lähdettiin joukolla tilapäisille huviretkille jonkun saaristossa asuvan piirin jäsenen luo, ja sinne jäätiin kalastajamökkiin yöksi huolimatta siitä oliko vuoteena melkein paljas lattia.
Muutamat kesät Runebergkin asui perheineen saaristossa, ja siellä hän tietysti antautui entisiin mielitoimiinsa, kalastamiseen ja linnustamiseen. Vuonna 1834 oleskeltiin jonkun aikaa Hämeessä. Mutta Helsingissäkin hän välistä irtaantui määrätunneistaan, jos nuo mielitoimet houkuttelivat häntä. Topelius on pari kertaa muistikirjaansa merkinnyt: "meillä oli lupa, koska maisteri oli lintuja viekoittelemassa" — oppitunti siirrettiin silloin toiseen aikaan. Kerran Runeberg koetti kasvitieteellisessä puutarhassa pyydystää tilhiä ansalla, mikä ei sitä ennen ollut onnistunut kenellekään, nämä linnut kun ovat kovin arkoja. Hän seisoi sitä varten liikkumatonna vähintäin kolme tuntia, kunnes vihdoin sai kuin saikin ansan linnun kaulaan — ja iloisena onnistumisestaan hän kohta antoi linnulle vapauden takaisin. Mutta samassa tuli paikalle luonnontieteiden professori, joka asui tarhassa, ja Runeberg kertoi hänelle mainion ennätyksensä. Professori taas ei tuntenut lintujen elämäntapoja senkään vertaa, että olisi edes tiennyt ihmetellä Runebergin taitoa. Silloin hänen tieteellinen maineensa Runebergin silmissä oli kerrassaan mennyttä.
Sama vapauden henki elähytti kuuluisaa "Lauantaiseuraakin."
Vuonna 1830 oli joukko nuoria miehiä päättänyt kokoontua kerran viikossa, alussa lauantaisin, vaihtaaksensa mielipiteitä kaikenlaisista aineista, varsinkin kirjallisuutta koskevista. Jokainen suoritti pienen jäsenmaksun, ja rahoilla ostettiin uusinta kirjallisuutta, joka kierreltyään jäsenten keskuudessa lopuksi jaettiin arvalla. Kokoonnuttiin vuoroin kunkin jäsenen luo, ja aineellinen kestitys oli mitä yksinkertaisinta laatua, samoin tarjoilu. Jos oltiin poikamiehen luona, saattoi tapahtua että pärekori täynnä voileipiä tuotiin sisään ja pantiin pöydälle; siitä sai sitten jokainen ottaa mitä tahtoi; siinä koko illallinen.
Sitä runsaammin saatiin tässä seurassa henkistä ravintoa. Sillä siihen liittyivät vähitellen melkein kaikki ne sen ajan miehet, jotka sittemmin ovat saavuttaneet mainetta maamme henkisen viljelyksen historiassa. Fredrik Cygnaeus kuvaileekin tätä seuraa myöhemmin seuraavasti:
"Harvoin lienee semmoisissakaan maissa, jotka ovat meidän maatamme rikkaammat kaikesta muusta sekä varsinkin suuriin pyrintöihin johtavista herätyksistä, ja vielä harvemmin meillä, muodostunut seurapiiriä jota enemmän kuin tätä olisi elähyttänyt lämmin harrastus kaikkeen jaloon ja kauniiseen, jonka edestä on suloista elää ja kuolla… Usein pysyi piiri koolla vielä kauan senjälkeen kun sydänyön kello oli kehottanut jäseniä eroamaan. Ja aamuaurinko, jonka ensi säteet pilkistivät avatuista ikkunoista tutkivina sisään, tapasi vielä kaikki yhtä virkeinä, jopa virkeämpinäkin, kuin illalla, jolloin oli heitetty jäähyväiset päivän työn vaivoille. Ei mikään kirja, vaikkapa olisi suurimmankin neron kirjottama, ole sisältänyt sellaista tulvaa välistä kyllä mitättömiä, mutta useimmiten kuitenkin jalosti ajateltuja ja suurisuuntaisia aatteita, niin monta innostuneen ja innostuttavan tunteen purkausta, niin monta tulista, katkeraa tahi ystävällisen leikillistä sukkeluutta, kuin olisi mahtunut niihin pöytäkirjoihin, joihin olisi merkitty kaikki paras mitä näinä 'attikalaisina öinä' tuhlattiin menemään hukkaan jälkimaailmalta, mutta katoamattomaksi iloksi niille jotka kukin asemansa ja varojensa mukaan edistivät tätä yhteistä henkistä mässäämistä. Melkein kaikki he olivat köyhiä tämän maailman tavarasta. Mutta rikkaita he olivat vielä silloin, jos oli kysymyksessä luottamus itseensä ja muihin, vielä pettämättömät toiveet, suunnitelmat joiden toteutumiseen he lujasti uskoivat, rohkeus, elämänhalu, tulevaisuus."
Kaikki muut lausunnot Lauantaiseurasta käyvät samaan suuntaan. Eikä kumma että seura oli aivan harvinainen, sillä monipuolisempaa tuttavapiiriä kuin tämä tuskin saattaa ajatella. Kuuluivathan siihen runoilijat Runeberg ja Cygnaeus, molemmat samalla estetikkoja, Cygnaeus sitäpaitsi historioitsija; Nervander, runoilija ja fyysikko; Snellman, filosofi; välistä Lönnrot, kansanrunouden kerääjä; myöhemmin Castrén, kielen ja mytologian tutkija; Nordström, lakimies. Ja heidän ympärilleen kokoontui joukko filosofian, jumaluusopin, lääke-, vuori-, kieli- ja luonnontieteen edustajia. Päälle päätteeksi rouvia ja "mamsseleja", osanottajien vaimoja tahi sisaria, niidenkin joukossa kirjailijoita, niinkuin rouva Runeberg ja hänen ystävättärensä Augusta Lundahl.
Elämä tässä piirissä oli niin toisellaista kuin sen ulkopuolella että, rouva Runebergin sanojen mukaan, se joka ensi kertaa joutui siihen oli alussa aivan ymmällä pelkästä hämmästyksestä ja ihmettelystä. — Mutta ei seuran tarkotuksena ollut pelkkä huvittelu. Keskusteltiin myöskin siitä mitä voitaisiin tehdä isänmaan hyväksi. Ja samoinkuin Tengström ohjelmassaan kiinnitti seura huomionsa etupäässä kasvatukseen: päätettiin perustaa oppilaitos, jossa noudatettaisiin uudenaikaisempia kasvatusopillisia periaatteita — tämä koulu oli äsken mainittu Helsingin lyseo. Samaten piirin alotteesta perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Tämä Lauantaiseuran toiminta oli sitä tärkeämpi koska yliopistoelämä muuten oli lamassa: oudoksuttiin alussa uusia oloja, niin ettei nuorisossa syntynyt mitään eloisaa yhteishenkeä. Pohjalais-osakunnassa kuitenkin oli elämä virkeämpää ja Runebergiakin siinä yhä enemmän ihailtiin. Pyydettiinpä häntä kerran kuraattoriksikin, mutta hän kieltäytyi.
Helsingin aikanaan Runeberg siis taas, niinkuin ennen koulussa, oli liittyneenä toverijoukkoon, jolla oli samat pyrkimykset kuin hänellä. Mutta toiminta oli nyt vapaata itsenäisen miehen toimintaa itsenäisten miesten parissa.
Toiselta puolen hänellä nytkin, niinkuin kouluaikanaan, oli määrätyt työtuntinsa, ja velvollisuuksien tarkka täyttäminen oli nyt sitä tarpeellisempi, kun perheen toimeentulo oli siitä riippuvainen.
Kouluvelvollisuudet tuntuivat kuitenkin yhä keveämmiltä, mitä enemmän opettaja ja oppilaat liittyivät toisiinsa. Varsinkin latinaa opettaessaan Runeberg innostutti oppilaitaan. Joskus hän tosin oli heidän mielestään liian ivallinen, kun oli saanut väärän vastauksen; mutta kerran eräs oppilas hänen ivaansa vastasi:
— Maisteri voi rangaista minua väärästä vastauksestani, mutta teillä ei ole oikeutta yhäti saattaa minua toverieni naurun esineeksi.
Silloin Runeberg kohta oli valmis tunnustamaan tehneensä väärin.
Että hän itse oli hyvin kiintynyt oppilaisiinsa näkyy siitä tavasta jolla hän heistä erosi. Lyseon johtaja oli kutsunut oppilaat kokoon ja ilmotti että Runeberg nyt sanoisi heille jäähyväiset. Mutta Runeberg itse ei voinutkaan muuta kuin kostein silmin ja syvästi liikutetuin äänin sanoa: "hyvästi, hyvästi". Ja sen jälkeen hän nopeasti poistui salista.
Pääpiirteiltään Runebergin elämä Helsingissä siis oli sama kuin ennenkin. Hänen elämänehtonsa eivät sanottavasti poikenneet monen hänen vertaisensa kohtalosta; mutta sisällisesti hän eli omaa elämäänsä. Ja sanomalehden toimittajana oli hänellä nyt jo edustavampi asema.
Lähinnä hänen voi sanoa edustaneen Lauantaiseuran katsantotapaa ja pyrintöjä. Mutta tämä piiri edisti monipuolisuudellaan yleisinhimillisyyttä, ja sen jäsenenä Runeberg siis oli ja pysyi senaikuisen henkisen sivistyksen huipulla. Ei mikään ajan merkillisimmistä virtauksista jäänyt hänelle tuntemattomaksi; olihan milloin mikin seuran jäsen ulkomaillakin ja toi sieltä aina uusimpia aatteita mukanaan. Eikä hän ollut yksinomaan passiivinen jäsen. Hän kuuntelee — niin kerrotaan vuosista 1830 ja 1831 — muiden keskustelua, kävellen edes takaisin lattialla, mutta kun hän joskus sekaantuu sanataisteluun, niin hän tekee sen ratkaisevalla voimalla. Samaten hänen sanotaan rakastavan filosofista mietiskelyä. Mutta vuonna 1838 kirjottaa yksi piirin innokkaimpia jäseniä, Lindfors, Runebergin olevan ainoan "joka saattaa käsittää semmoisen maailmankatsomuksen syvyyttä, joka ei tyydy pikaisesti pukeutumaan valloilla olevaan uskonnolliseen tahi filosofiseen terminologiaan". Se on: hän on kuin onkin ennen kaikkea runoilija, hän näkee enemmän kuin määrittelee.
Näiden aatteellisten harrastusten rinnalla esiintyvät vähitellen ajan valtiolliset ja yhteiskunnalliset riennot. Innokkaasti seuraavat varmaan Lauantaiseuran jäsenet 1830 vuoden vapaudenliikkeitä Europassa ja varsinkin niistä johtuvaa vapaamielisyyden herätystä Ruotsissa. Mutta Suomessa ei keisari Nikolai I:n hallitessa ole mitään sijaa uudistuksille; päinvastoin täytyy jokaisen ottaa tarkasti vaari jo puheestansakin.
Tapahtui vuoden 1830 lopussa, että ylioppilaskekkereissä, joissa Runebergkin oli läsnä, joku nousi ehdottamaan maljaa kapinallisten puolalaisten kunniaksi. Runeberg silloin keskeytti puhujan sanoen:
— Jos tahdot uhrata elämäsi ja veresi Puolan hyväksi, niin mene julistamaan sitä kaupungin toreilla ja kaduilla, mutta älä saata täällä yksityisen seuran jäseniä onnettomuuteen noilla kannunvalamisillasi.
Luultiin asian siihen päättyneen; mutta eräs mukana ollut dosentti antoi sen ilmi ja mainitsi Runeberginkin osalliseksi kapinalliseen yritykseen. Tämän katalan teon syyksi arvellaan sitä että Runeberg — poikamainen kun vieläkin välistä oli — äskettäin oli kadulla heittänyt häntä lumipallolla. Asia päättyi kuitenkin onnellisesti, kun todistettiin dosentin olleen niin juovuksissa, ettei hän voinut mitään selvästi tajuta; ja malja selitettiin niin että oli vain kehotettu läsnäolevia "juomaan pohjaan".