Tämmöisissä oloissa luonnollisesti harrastukset yhä edelleen kohdistuvat vain henkiselle alalle. Isänmaan hyväksi tahdotaan kyllä työskennellä, mutta taistelu Suomen tulevaisuuden puolesta on nyt niinkuin ennen puhdasta kultuuritaistelua. Eikä se siis vieläkään synnytä mitään puolue-jakoa; ainakin kaikki nuoremmat kannattavat edistystä, jos kohta monen vanhemman pinttynyt virkavaltaisuus vielä edistystä hidastuttaa.
Näiden olojen vaikutus näkyy selvästi Runebergin kirjailijatoimessa. Ensiksi hän nyt ratkaisevasti kääntyy kotimaisiin kansallisiin aineisiin; toiseksi hän julkisuudessa puolustaa sitä katsantotapaa jonka hän on saavuttanut, varsinkin mikäli se koskee runoutta ja sen tehtävää; kolmanneksi hän Porvooseen muuttonsa tienoilla lausuu yhä syventyneemmän käsityksen elämästä, mutta "pukematta sitä valloilla olevaan uskonnolliseen tahi filosofiseen terminologiaan".
16.
Jo vuonna 1828 oli Runeberg aikonut julkaista runokokoelman. Mutta ennenkuin tämä valmistui, oli hän joutunut vielä yhden vaikutuksen alaiseksi, nimittäin kansanrunouden.
Tunnettua on että kahdeksannentoista vuosisadan miehet, ihaillen omaa etevyyttään, yleensä syvästi halveksivat edellisten aikojen runollisia tuotteita, siis kansanrunouttakin. Kuitenkin oli jo silloin luontevuuden ihailu herättänyt harrastuksen kansanrunouden tuntemiseen ja kokoilemiseen. Mutta usein tämä harrastua tarkotti etupäässä tieteellisiä tuloksia; tahdottiin kansanrunoudesta saada tietoja kansan muinaisista elämäntavoista j.m.s. Tämä harrastus synnytti esim. Porthanin selonteon suomalaisesta kansanrunoudesta; mutta runollisessakin katsannossa jo Franzén ihaili tätä runoutta Homerosen ja Ossianin rinnalla.
Kun sitten yhdeksännentoista vuosisadan alussa ruvettiin harrastamaan "kansallisen individisyyden" asiaa, niin luonnollisesti kiinnitettiin huomio kansanrunouteenkin. Ruotsissakin uuden suunnan miehet innokkaasti kokoilivat kansanlauluja, joita Afzelius ja Geijer julkaisivat.
Mutta mitä Runebergiin tulee, on merkillistä etteivät ruotsalaiset kansanlaulut juuri ensinkään häneen vaikuttaneet, eikä toiselta puolen suomalainenkaan kansanrunous aiheuttanut mitään yritystä runoilla suoranaisesti sen tapaan.
Molemmat seikat ovat kuitenkin helposti selitettävissä.
Ruotsalaiset "kansanlaulut" ovat etupäässä balladeja, joiden aiheet ovat ritarielämästä saatuja. Niissä annetaan esiintyville henkilöille usein kultaisia kruunuja ja muita samallaisia koristuksia, ja luontokin on niissä vain koristeena tahi symbolina. Ruusut ja liljat eivät ole todellisia ruusuja ja liljoja, vaan ainoastaan runollisia merkkejä: ruusu tietää rakkautta tahi iloa, lilja viattomuutta tahi surua. Yhtä vähän kuin tämä soveltui Runebergin runoilijaluonteeseen, yhtä vähän häntä miellytti tuo näissä lauluissa useimmiten käytetty aihe: kahden rakastavan kova kohtalo, kun heidät erottaa kovasydäminen isä, syystä että kuuluvat eri säätyyn. Sillä mitään vastinetta tähän hän ei todellisuudessa nähnyt.
Suomalaista kansanrunoutta taas oli vielä tähän aikaan hyvin vähin kokoiltu ja vielä vähemmin käännetty, eikä Runeberg ollut niin perehtynyt suomenkieleen että olisi voinut vaivatta lukea alkuteoksia ja niistä saada vaikutteita. Perinpohjaisempaan suomalaisen runouden tutkimiseen hän ei vielä ollut saanut herätystä, ja hänen sisäinen kehityksensä oli tarjonnut hänelle kylläksi runollisia tehtäviä, joihin kansanrunouden sävy ei soveltunut.
Mutta syksyllä 1828 hän kerran, tutkiessaan ystävänsä Cygnaeusen kirjavarastoa tuolla salin lattialla, sai käsiinsä pienen vihon saksaksi käännettyjä serbialaisia kansanlauluja. Kääntäjä, joka asui Pietarissa, oli antanut vihon piispa Cygnaeuselle ja tämä taas antoi sen Fredrikilleen, joka toi sen Helsinkiin. Nämä kansanlaulut miellyttivät Runebergia suuresti. Enin osa niistä koski rakkautta — ja mikä olisi tähän aikaan ollut Runebergia lähempänä? Mutta rakkautta esitetään näissä lauluissa enimmiten luonnosta otettujen kuvien ja vertausten kautta, taikka niin että samanlaatuiset lauseparret tahi kysymykset toistetaan (useimmiten kolme kertaa), jolloin runon päätarkotus esiintyy vasta viimeisellä kerralla. Ja tämä suora, luonteva muoto sekin miellytti Runebergia. Hän rupesi kääntämään noita lauluja ja kirjotti itsekin "runoja kansanlaulun tapaan", niinkuin hän niitä nimitti. Ja lähettäessään muutamia niistä Snellmanille hän nimenomaan sanoo niitä kirjotetuiksi serbialaisten kansanlaulujen tapaan. Myöhemmin nämä runot saivat nimen "Idyllejä ja epigrammeja"; niiden vaihtelevat runomitatkin tavataan kaikki serbialaisessa kokoelmassa. Niiden sävy taas on niin kansanomainen, että niiden laulajaksi varsin hyvin voisi ajatella sisämaan poikaa tahi tyttöä.
Mutta serbialaisten runojen joukossa oli muutamia eepillisiäkin, joille Serbian historia oli antanut aiheet. Ja tämä historia on muutamissa kohden hyvin Suomen historian kaltainen. Neljännellätoista vuosisadalla oli kansa menettänyt itsenäisyytensä, ja kääntäjä sanoo sen johdosta esipuheessaan:
"Tiettävästi eivät siis tämän kansan rikkaat synnynnäiset taipumukset saattaneet kehittyä täydelliseksi sivistykseksi. Mutta onnettomuuksien ja sorron alta tämän kansakunnan on kuitenkin onnistunut pelastaa laulunsa ja niiden ehtymätön lähde. Ja juuri se seikka, ettei Serbialla ole muuta kirjallisuutta kuin laulunsa, tekee nämä laulut erittäin tärkeiksi historioitsijan ja ihmistutkijan silmissä."
Mutta juuri samaa oli Tengström sanonut suomalaisesta kansanrunoudesta.
Noista eepillisistä runoista löysi Runeberg muodon joka soveltui ilmaisemaan niitäkin vaikutteita, jotka hän oli vastaanottanut sisämaan kansasta. Tämä muoto oli hänen niin usein käyttämänsä viisitahtinen laskevapoljentoinen säe — siis Kalevalan runomitta laajennettuna yhdellä tahdilla. Tähän koruttomaan muotoon pukeutuivat nyt muiden muassa n:o 22 (Sotavanhus talonpojan pirttiin tuli) ja n:o 25 (Saarijärven Paavo).
Nyt niinkuin ennenkin on runojen sisällys omintakeinen: vieläpä jokainen tietää että näistä runoista Runebergin tosikansallinen runous alkaa. Mutta samalla runot taas kuvastavat hänen elämänkatsomustaankin.
Kun talonpoika kysyy vanhalta sotamieheltä miltä tuntui,
konsa vihollinen päälle täytti, pyssyt paukkuivat ja luodit lensi,
niin näyttää vastaus ikäänkuin tarjoutuvan itsestään: muistin taistelevani isänmaan ja maineen puolesta. Siltä kannalta oli Runeberg itse runossa Matka Turusta katsellut Ramsayn taistelua. Mutta sotamies ei siitä mainitse sanaakaan; hän asettuu talonpojan kannalle eikä sano kokeneensa sodassa muuta kuin mitä talonpoikakin on kokenut,
kun joskus syksyin alla salamain ja rakeen rankan kotoisilles vilja-kultaa korjaat.
Niin ei puhu muu kuin suomalainen soturi. Sillä ainoastaan Ruotsissa ja Suomessa ovat soturit samalla olleet talonpoikia ja siis voineet asettua talonpojan kannalle. Mutta Ruotsin soturit ovat sentään lähteneet kotimaastaan hankkiakseen sille etuja ja mainetta, Suomessa taas on sota tietänyt kodin ja omaisten puolustamista. Mutta samalla kun ei ole kysymyksessä maine, vaan omaisten puolustaminen, siirrytään valtiolliselta alalta perheen alalle, jossa itsekkäisyys katoaa ja ainoastaan uhrautuva rakkaus vallitsee.
Mutta rakkaus omaisiin voipi sekin olla itsekäs, jos se viettelee ihmisen unhottamaan muut lähimmäisensä. Silloinhätäsaattaa ihmisen oikealle tielle, niinkuin näemme Saarijärven Paavosta.
Usein kyllä, kun puhutaan tästä runosta, esitetään Paavo vain suomalaisen kestävyyden ja Jumalaan-luottamuksen esikuvaksi. Ja semmoinen hän tosin onkin; hän taistelee hallaa vastaan samalla urhoollisuudella kuin soturi vihollisiansa vastaan. Ja kun ei kukaan häntä auta, niin hän voi tuntea itsensä yksinäiseksi vihollisten saartamaksi soturiksi. Mutta runon pääajatus on sentään varmaan sen loppusanoissa: "sit' ei kuri kaada", ainoastaan se kestää koetuksen, tahi ansaitsee koettelemusta (ruotsalaista sanaatålvoidaan ymmärtää molemmin tavoin) "veljeään ken hädässä ei hylkää".
Mutta tätä oppia ei esitetä oppina, vaan kuvana. Tosin Runeberg itse, niinkuin jo olemme nähneet, oli omasta kokemuksestaan oppinut ymmärtämään että "vaikka koettaa, eipä hylkää Herra". Ja samaten on jo osotettu miten hänen sisäiset kokemuksensa johtivat häntä ajattelemaan toistenkin ihmisten sisäistä hätää. Mutta kuitenkaan hän ei enää puhu omassa nimessään, sillä hän on nähnyt miten suomalainen talonpoika kestää vielä suurempaakin hätää ja miten hänkin on siitä oppinut samaa. Ja silloin runoilija itse väistyy ja antaa talonpojan puhua.
Tässä esiintyy siis ensi kerran yhdistettynä ensiksi Runebergin personallinen elämänkatsomus, toiseksi kuva kansan elämästä ja luonteesta ja kolmanneksi suuri yleisinhimillinen periaate. Sillä Paavo on yhtä hyvin oikean kristityn kuin oikean suomalaisen perikuva.
Ja nyt ymmärrämme minkä tähden serbialaiset laulut vaikuttivat niin syvästi häneen ja ikäänkuin aukaisivat sulun, josta hänen kansallinen runoutensa alkaa virtailla. Hän löysi siinä muodon, jossa saattoi antaa kansan itsensä puhua. Ja se seikka että hän itse väistyi eikä enää puhunut omassa nimessään, se varmaankin tuntui hänestä vapautukselta. Hän kohosi siten oman individisyytensä piiristä kansansa individisyyteen, säilyttäen kuitenkin yleisinhimillisen pohjan. Luodessaan tämmöistä kuvaa hän arvatenkin tunsi että hänen elämänkatsomuksensa oli "yleispätevä", käyttääksemme Gerlachin sanoja.
Mutta tie jota hän astuu on yhäti runoilijan tie. Se viepi mielikuvituksen maahan, mutta samalla uskonnon maahan.
Ja kun hän näin antaa kansansa puhua, niin kansa esiintyy semmoisena miksi ympäröivä luonto on sen muodostanut. Mutta samalla kansan edustajat puhuvat luontevaa, korutonta kieltä. Ja siten on Runebergin luonnonihailu ja pyrkimys luontevuuteen esiintynyt alalla jolla se saattaa yhtyä ihmiselämään ja sen korkeimpiin pyrkimyksiin.
Voimme sanoa että Runebergin kansallis-runollinen ohjelma on nyt valmis.
17.
Äsken mainittuun kahteen runoon liittyy samassa kokoelmassa vielä kolme muuta; kaksi niistä, nro 24 (Leikki poika rannan kuusten alla) ja nro 27 (Suur' ol' Ojan Paavo, Hämeen poika), on nimenomaan sijotettu Suomeen, kolmannesta, nro 26 (Tytöll' oli äidiltänsä muisto), saattaa esteettömästi ajatella samaa.
Yhteistä näille viidelle runolle on että ne kuvaavat rakkautta: kerran nuoren tytön raittiin rakkauden voimaa, joka masentaa väkevän Ojan Paavon korskeuden, mutta muuten uhrautuvaa rakkautta: äiti, jonka poika on joutunut Vetehisen saaliiksi, seuraa häntä; rakastava tyttö uhraa solkensa, kysyen:
mitä suuruus rinnall' elon onnen, kulta, rikkaus rakkautta vastaan;
ja soturi taistelee omaistensa puolesta, Saarijärven Paavo muistaa lähimmäisiään.
Mutta kaikissa esitetään rakkauden voittoa kuvina, eikä vaatimuksina; vieläpä siitä kerrotaan niin luontevasti ja koruttomasti kuin jos uhrautuminen olisi mitä luonnollisinta. Ei edes henkilöiden kuvaamiseen käytetä runollisia koristeita, vaan aivan tavallisia laatusanoja: vilkas poika; ihanainen poika, äiti; jalo tyttö. Poikkeuksena on vain Ojan Paavo: hänen voimaansa esitetään miltei ylenpalttisilla vertauskuvilla. Mutta sitä enemmän ihailemme lemmen voittoa, kun tytöstä ei sanota muuta kuin että hän oli "ihanaisin seudun impyeistä" ja "armas kuin aamu katsella".
Tähän asti mainittujen ja muiden runojen kautta oli Runebergin runovarasto lisääntynyt niin että hän alkoi tarmokkaammin hommata runovihon julkaisemista. Mutta kustantajasta ei silloin voinut olla toivoakaan; oltiin Suomessa vielä samalla kannalla kuin 1817, jolloin Tengström valitti että kirjottajain täytyi julaista pienimmätkin kirjaset omalla kustannuksellaan ja hankkia tilauksia ennakolta. Niin Runebergkin nyt teki; ja itsensä hänen siis täytyi pitää huolta paperista, joka otettiin Pietarista, j.m.s. Kuvallinen nimilehtikin hankittiin; siinä oli joutsen uivana Pohjolan virrassa ja sen alla Joutsen runon loppusäkeet. Nähtävästi olivat Franzénin kootut teokset tässä kohden olleet hänen esikuvanansa, niissä kun joka osassa on samallainen kuvallinen nimilehti värssyineen. Tuo nimilehtikin painettiin Pietarissa, sillä Suomessa ei silloin voitu semmoista saada aikaan. Itse kirjan painatti G.O. Wasenius Helsingissä.
Miten suuri yleisö kohteli tätä yritystä nähdään siitä että kun Runeberg kerran oli eräässä Helsingin kirjakaupassa, niin hänelle tuntematon herra, osottaen esillä olevaa tilausilmotusta, sanoi hänelle: Olisi hauska tietää millä varoilla tuo herra aikoo julaista runojansa. Paljon melua ei kirja ilmestyttyäänkään (huhtikuulla 1830) nostanut; sitä levittivät parhaasta päästä tekijän ystävät. jotka olivat tilauksiakin hankkineet. Maan harvalukuisessa sanomalehdistössä sitä mainitaan vasta vuoden kuluttua; aikaisemmin sitä arvosteltiin Ruotsissa, missä kirjalliset harrastukset olivat vireämmät kuin Suomessa. Arvostelijat enimmiten kiinnittivät huomiotaan Mustasukkaisuuden öihin; Idyllien ja epigrammien luultiin Ruotsissa olevan vain käännöksiä ja mukaelmia, ja tämä käsitys vahvistui kun Runeberg saman vuoden jouluksi julkaisi vihon käännöksiä serbialaisista kansanlauluista.
Mutta tärkein oli kuitenkin Runebergille itselleen se arvostelu, jonka hän sai Franzénilta. Tälle hän oli omistanut runovihkonsa innokkaalla alkurunolla, ja Franzén vastasi kirjeellä, jossa hän lausuu vakaumuksekseen että hänen entisessä isänmaassaan nyt oli nousemassa todellinen ja suuri runoilija. Ja hänkin mainitsi etupäässä "Mustasukkaisuuden öitä", mutta senohessa hän sanoi että runo Saarijärven Paavosta oli liikuttanut häntä kyyneliin.
Nojautuen tämmöiseen arvosteluun Runeberg suuremmalla varmuudella saattoi jatkaa alottamaansa kansallista runoilijauraa. Vuonna 1831 hän taas oli sairastanut vilutautia, ja toipuessaan siitä hän vaimolleen saneli runon Hauta Perhossa, jonka hän sitten lähetti Ruotsin akatemian palkintokilpailuun. Palkinto annettiinkin, mutta vain toisarvoinen. Ja Runeberg itse jäljestäpäin katsoi erehtyneensä vedotessaan arvosteluun, josta jo ennakolta olisi voinut tietää että se perustui aivan toisiin mielipiteisiin runouden tehtävästä, kuin mikä hänellä oli. Mutta arvattavasti hän juuri tämän tapahtuman kautta johtui tarkemmin miettimään erotusta omansa ja ruotsalaisten kannan välillä.
Hauta Perhossa onkin läpiläpeensä suomalainen; mutta samoinkuin viimeksi mainitut runoelmat, tämäkin samalla selvästi ilmaisee Runebergin elämänkatsomuksen.
Tosin saattaisi sanoa että Runeberg on runoelmaansa saanut muutamia piirteitä kääntämästään serbialaisesta runosta "Verikosto". Eräs Serbian mies on joutunut turkin vangiksi, ja säälimättä hänet surmataan, vaikka hän tarjookin lunnaita pelastuakseen. Surmatun isä valittaa ettei kukaan hänen pojistaan aio kostaa veljensä surmaa, mutta yksi poika pyytää isää tyyntymään. Tovereineen hän sitten lähtee turkkilaista vainoomaan, vangitsee hänet ja silppoo häneltä pään poikki, samoinkuin ennen oli tehty hänen veljelleen. Tuon pään hän lopuksi viskaa isänsä jalkain eteen, ja isä kuolee iloonsa koston täyttämisestä.
Mutta juuri vertailu tähän runoon osottaa selvimmin Runebergin käsityskannan ominaisuuksia ja runon suomalaisuutta.
Ainoa piirre, joka semmoisenaan on serbialaisesta runosta siirtynyt Runebergin teokseen, on tuo pään silpominen. Ja arvatenkin monesta lukijasta, joka ei tunne tämän piirteen alkuperää, juuri se on näyttänyt niin sanoakseni epärunebergilaiselta; sillä myöhemmin emme hänen runoudessaan tapaa semmoista julmuuden kuvaa. Mutta muissa kohden Runeberg asettuu aivan toiselle kannalle kuin serbialainen runo.
Ensiksi kosto, joka siinä on pääasia, on Runebergilla aivan syrjäytetty. Toiseksi serbialaisen isän pojista vain yksi noudattaa isän kehotusta, ottaen mukaansa tovereita. Haanen pojat taas toimivat kaikki yhdessä, ja juuri heidän osottamansa yhteistunto on pääaineena Runebergin runoelmassa. Ja kun ei ole mitään tovereita, vaan veljet yksinään taistelevat isänmaan ja kodin puolesta, niin pääpaino tässäkin on perhesuhteilla, mutta nämä taas edustavat korkeampaa tarkotusperää.
Vaan samalla on kuva suomalaisen talonpojan pyrinnöistä nyt laajentunut. Paavo taisteli yksin ja sai yksin oppia että "vaikka koettaa, eipä hylkää Herra". Haanen pojat kärsivät yhdessä isän kovuutta; mutta maallisella isällä on sama tarkotus kuin taivaallisella: että yhteinen hätä vaikuttaisi jalostuttavasti hänen lapsiinsa. Ja tässä kohden vanhus edustaa samalla Suomea, sillä Suomi-äitimmekin on kasvattanut lapsiansa yhteistuntoon juuri yhteisen hädän kautta. Mutta kun koko kuvaus koskee samaa perhettä, niin tuo veljesten yhteistunto näyttää niin luonnolliselta, että monelta lukijalta varmaan on jäänyt huomaamatta kuinka ylevä siinä esitetty ihanne on. Kun isä on määrännyt kovan rangaistuksen sille pojalle, joka on laiminlyönyt osansa yhteisestä tehtävästä, niin jokainen veljistä väittää olevansa syyllinen. Mutta se joka ottaa toisen syyn kantaaksensa, hän astuu Kristuksen jälkiä.
Ja kun kaikki sen tekevät, niin ei kukaan ole toisia parempi, eikä siis ole kysymystäkään siitä, että teosta niitettäisiin erityistä mainetta. Isäkään, vaikka iloitseekin poikiensa käytöksestä, ei heitä kiitä, he ovat vain täyttäneet velvollisuutensa.
Tästä veljesrakkaudesta kehittyy sitten isänmaanrakkaus yhtä luontevasti. "Hymyellen" sanoo poika Tuomas isälleen:
Vanhalle ei sovi sota-aseetenemmän kuin pelko nuorten poviin.
Veljet ovat valmiit menemään, niinkuin isä vaatii,ilolla kuolemaan"eestä kotinsa ja isänmaansa". Ja he ovat samalla, niinkuin suomalaiset talonpojat ainakin, valmiita sotureita, harjaantuneita käyttämään pyssyä ja karhunkeihästä. Eikä taistelussakaan ole kysymys maineesta, vaan ainoastaan siitä ettei kukaan toisia pettäisi.
Täydellä syyllä Runeberg runoelmansa alussa sanoo runotartansaSuomentyttäreksi.
Ennen pitkää seurasi tätä teosta kaksi pienempää samaan suuntaan kirjotettua runoelmaa. Maaliskuun 23 päivänä 1832 julaistiin Helsingfors Morgonbladissa Jouluaatto (Kuu kalvas kankaan hopeoi) ja 14 päivänä toukokuuta Mökin poika. Edellisistä ne eroavat siten että runomitta on lyyrillinen. Jouluaatto on ikäänkuin jatkoa Saarijärven Paavoon: köyhä jakaa leipänsä köyhempänsä kanssa. Ja uskonnollinen tausta tässäkin esiintyy, vieläpä kertomus siirtyy ihmeen alalle, mikä ei Runebergille juuri muulloin tapahdu. Mahdollista on että sen on vaikuttanut Franzénin esimerkki, hän kun runossa Siunaus on käsitellyt samallaista aihetta, hänkin antaen kertomuksensa päättyä ihmeeseen.
Mökin poikaa piti Runeberg itse parhaimpana lyyrillisenä runoelmanaan, samoinkuin eepillisten joukossa antoi etusijan Hirvenhiihtäjille. Runomitta on sama kuin Joutsenen, ja sisällyskin muistuttaa paljon sitä. Isänmaan luonto on molemmissa tunnelman pohjana, ja molemmissa liittyy luontoon tunne siitä
siell' ystäväinen kellä on, kuink' iki-ihanaa; kuink' ompi unhottumaton se uskollisten maa.
Vielä kolmas piirre on molemmille runoille yhteinen: rakkauden ilmaisijana on laulu.
Mutta samalla kuinka erilaisia ne ovat! Joutsen ylistää luonnon, lemmen ja laulun suloutta; mökin poika muistaa että "talven pettua hän söi ja vettä päälle joi". Mutta kärsimys tekee kotiseudun, armaan ja laulun vielä kalliimmaksi; niitä hän ei tahdo vaihtaa pois, sillä ilman kotoa ja synnyinseutua "mit' ihmis-elo on?"
Siis luonnontunne, joka ei edellisissä runoissa ole voinut suoranaisesti ilmaantua, syystä että toimintakykyinen luonnonlapsi ei siitä puhu, se esiintyy nyt, kun yleensä siirrytään tunteiden alalle. Mutta siten on nyt lausuttu ilmi että isänmaanrakkaudenkin perustuksena on rakkaus luontoon, lähimmäisiin ja — Jumalaan. Sillä tässäkin turvaudutaan Herraan, ja nyt koko kansan puolesta. Herra ehkä "kuulee ääntämaan" ja lieventääkansanhätää.
Niin on isänmaa ja kansa askel askeleelta selvinnyt runoilijalle, tosin erilaisissa kuvissa, mutta niin että kaikissa yhteensä ilmaantuu hänen käsitystapansa kokonaisuudessaan. On siis ehditty siihen kehityskohtaan, että runoilija voi yhdistää nämä erikoiskuvat kokonaiskuvaksi, jossa näemme koko kansamme ympäröivän luonnon yhteydessä, mutta ikuisten johtavien aatteiden elähyttämänä.
Tämä kokonaiskuva oli Hirvenhiihtäjät.
18.
Ennen mainitussa kirjeessään Grotille Runeberg sanoo jo 1826 alkaneensa Hirvenhiihtäjiään. Runoelman nimi oli silloin Hirvenajo, ja pääasiallisesti se kuvailikin hirvenammuntaa varustuksineen ja vaiheineen; kerrotaanpa että Runeberg itse oli Ruovedellä ollut mukana semmoisessa yrityksessä. Teos tuli melkein valmiiksi, mutta kun ei saatu kustantajaa, niin se jäi sikseen. Ystävät saivat kuitenkin sitä lukea, ja Cygnaeus kirjottaa 1827 isälleen että tämä teos on ehkä etevin mikä koskaan on Suomessa syntynyt. Ja Runeberg, sanoo hän samassa kirjeessään, on epäilemättä mies joka on hankkiva erinomaista kunniaa maallemme, joka kirjallisuuteen katsoen on melkein yhtä köyhä ja kurja kuin kaikissa muissa suhteissa. Snellman taas teki sen muistutuksen, ettei Hirvenajossa puhuttu ensinkään rakkaudesta, ja sentähden hän pelkäsi ettei teos huvittaisi yleisöä.
Niinkuin olemme nähneet tunkeutui sitten muita runollisia aiheita väliin. Vasta julaistuaan serbialaisten laulujen ruotsinnoksen Runeberg ryhtyi tuon laveamman runoelman uudestaan muodostelemiseen, ja nyt hän pani kuin panikin siihen rakkaus-aiheen. On varsin kuvaavaa että tämä aihe, kahden rakastavan yhtyminen perhe-elämään, tuli runoon vasta sitten kun Runeberg itse oli elämässä kokenut samaa, aivan niinkuin alkuperäinen sisällys, hirvenajo, vastasi hänen silloista kokemustaan. Ja kun täten runoelmassa annettu kuva laajeni niin että se tuli kokonaiskuvaksi kansan elämästä, niin tämä tapahtui vasta sitten kun hänellä jo oli runollista kokemusta siitä miten eri kohdat olivat yksitellen käsiteltävät.
Mutta saatuaan runonsa miltei valmiiksi Runeberg piti huolta siitä että se niin tarkasti kuin mahdollista kuvailisi kansan elämää ja luonnetta. Sitä varten hän vuonna 1831 julkaisi Helsingfors Tidningarissa muutamia osia siitä, toivoen sen johdosta saavansa mahdollisesti muistutuksia, jotka aiheuttaisivat oikaisuja. Ja ennen painattamista runoelmaa muutamissa kohden huolellisesti viimeisteltiin, ja Lönnrot sai lukea sen läpi. Ainoa hänen tekemänsä muistutus oli se että Matilla, tullessaan Pietarin luo, pitäisi olla mukanaan tuliaisia lapsille; ja Runeberg muodostikin sen johdosta muutamia säkeitä uudestaan.
Kuinka tunnollisesti Runeberg suoritti viimeistelytyönsä näkyy siitä että kokonaista kaksi alkuperäiseen muodostukseen kuuluvaa, aivan valmista laulua jätettiin teokseen ottamatta. Kun joku kysyi Runebergiltä niitä, niin hän sanoi että ne "kyllä olivat yhtä hyviä kuin muutkin". Mutta kun suunnitelma muuttui, niin ne Runebergin mielestä tulivat tarpeettomiksi, ne koskivat näetten itse metsästystä, joka ei nyt enää ollut pääasiana. Nämä laulut ovat sitten hävinneet. — Syyskuulla 1832 teos ilmestyi painosta ja julaistiin niinkuin runovihkokin tekijän omalla kustannuksella.
Niinkuin tunnettua kuuluvat useimmat Hirvenhiihtäjissä kuvaillut henkilöt varsinaiseen kansaan, vieläpä he edustavat kaikkia sen eri asteita: esiintyyhän siinä itsenäinen talonomistaja Matti, torppareita, renkejä ja piikoja, loismies, ruotulainen ja kerjuri. Mutta kartanonomistaja, komisarjus, on myöskin toiminnalle tärkeä, ja hänen rouvastansakin näemme vilahduksen. Torpparintytär Helvi on ikäänkuin väliasteella, puoleksi piika, puoleksi herrasväen kasvatti.
Vaan ei siinä kyllin. Maalaisolojen rinnalla kuvaillaan kaupungin elämää (Aaron kertomuksessa) ja rauhallisten tointen rinnalla samaten sotaa (kertomuksessa vanhasta pyssystä). Päälle päätteeksi ovat vilkkaammat ryssät vastakohtana hitaammille suomalaisille; samalla he edustavat kauppiaselämää maanviljelijäin rinnalla. Maalaiskansaa taas kuvataan onnessa ja onnettomuudessa, ilossa ja surussa, ulkotyössä, kodinaskareissa, metsästyksessä ja tanssissa.
Kaikki nämä vaihtelevat kuvat on runoilija ihmeteltävällä taidolla tietänyt ulkonaisesti liittää päätoimintaan, joka koskee
hirvestystä ja lempivien käden-antoa nopsaa.
Mutta vielä tärkeämpi on kaikkien henkilöiden sisäinen yhteenkuuluvaisuus.
Tämä johtuu ensiksi yhteisestä elatustyöstä. Kato uhkaa komisarjusta yhtä hyvin kuin talonpoikia, metsästyksessäkään hän ei yksin voi tulla toimeen, vaan hän tarvitsee siihen useampia pyssymiehiä. Tunne siitä että kaikki tarvitsevat toisiansa, synnyttää sen hyväntahtoisuuden, joka yhdistää ylhäiset alhaisiin. Mattia komisarjus kohtelee vertaisenaan, mutta ruotueukkokin ja kerjäläinen saavat osakseen kohtelua joka osottaa heidän ihmisarvonsa korkeinta kunnioittamista. Armolahjoja heille ei anneta, ei, komisarjus selittää tarvitsevansa heitä molempia.
Samaa ystävällisyyttä ja ihmisarvon kunnioittamista muutkin osottavat toisilleen. Ainoana poikkeuksena on loismies Paavo, joka pitää itseänsä kerjuria "etevämpänä"; mutta Pietari tästä vain naurahtaa ja muistuttaa Paavolle:
Paavali veikko, mi oikeus on, sitä muilt' älä kiellä; köyhäkin uunin päällä on Luojan suojelemaisna.
Pietari itse taas sanoo että "häpy mulle se ois pitäjässä" jos antaisi Aaron jalkaisin kulkea pimeässä kartanoon, "kun vielä on sälköjä mulla".
Annassakin voisi huomata hiukan tyytymättömyyttä ihmisten välisiin suhteihin. Kun Pietari oli "hirvet kaatanut useimmat", niin hänen täytyi tyytyä,
jos taljasen yhden sait yli sen min muut, kun herrasi vei enäpuolen.
Mutta kun Pekka vastaa siihen "hymysuin", niin näemme ettei asia ole niinkään kamala. Tyytyyhän muuten Annakin tähän:
Mutta se sikseen jää; mies köyhä on renkinä rikkaan.
Tämä on hänestä luonnollinen asianlaita. Eikä hänen köyhyytensä olekaan kovin vaarallinen; kohta senjälkeen hän valmistelee illallista veljelleen
hänt' ilahuttaaksensa janäyttääkseen tavaroitaan.
Ja joka tapauksessa runoelma loppuu siihen että
mielissään oli köyhäki kuin väki vauras.
Vielä merkillisempää on että kun Aaro kertoo talossaan pidetystä ryöstöstä, hän ei ilmaise mitään katkeruutta niitä kohtaan, jotka ryöstävät häneltä tarpeellisimmankin. On ikäänkuin tapahtuma hänestä olisi yhtä välttämätön onnettomuus kuin halla. Mutta tässä niinkuin muuallakin runoelmassa on tärkeätä muistaa että henkilöt käsitetäänluonnonlapsiksi.
Tahi oikeammin: he edustavat tuota Tengströmin sattuvasti mainitsemaa "villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välistä tilaa".
Yhteiskuntajärjestys on olematon heidän tietoisuudelleen. Hymysuin vain Pietari puhuu hirvenampumiskiellosta, ja Anna vastaa että asia riippuu vain siitä ollaanko voudin kanssa hyvissä väleissä. Aarokin pyytää ryöstömiehiä herkeämään toimestaan, ikäänkuin se olisi heidän vallassaan. Ja mikä merkillisintä: hän on hyvässä sovussa varkaitten kanssa ja sanoo heitä "älykkäiksi miehiksi", jopa hän heille jättää "herttaiset jäähyväiset" ja eroaa heistä "kyynelsilmin". Mutta syynä siihen on että hän on joutunut syyttömästi vankeuteen, ja sentähden hän katsoo voivansa heidän kanssaan paeta, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Mutta kun nuo älykkäät miehet lähtevät tutkimaan "aittoja porvarien", niin hän tahtoo moitteetonna mennä tiehensä. Eikä kansakaan, vaikkapa Aaroa tarkoin kuulutetaan saarnastuolista, henno ukkoa "vaivata"; tuottaahan Aaro iloa muille tekemättä kenellekään mitään pahaa.
Tätä luontoperäistä oikeudentuntoa, jolle ulkonainen oikeudenjärjestys on tarpeeton, valaisee oivallisesti vastakohta, Aaron kuvailema kaupunkilaisten kanta. Kukaan ei huoli hänen tervehdyksestään, kadunlakaisija ja katupojat ovat hänelle ilkeitä, syyttömästi hänet vangitaan, yksin vanginvartiakin häntä pilkkaa.
Toiseksi tulee luonnonihmisten kanta näkyviin heidän teeskentelemättömässä ja vapaassa seurustelutavassaan. Tosin on heilläkin siinä kohden sääntöjä: kun Pietari ja Matti tulevat kartanoon, niin kaikki tuvassa olijat ensin hetkeksi aikaa istuvat ääneti, kunnes vaitiolon katkaisee Sakariias, sillä hän on "arvosa vanhus harmajapää". Ja kun hän runoelman lopussa ryhtyy pitämään puhetta ja lähestyy Mattia ja Helviä, niin
joutuin kumpikin nous', heti nähdessään tulevaisen vanhuksen, sekä kuuntelivat, mitä käskisi ehkä.
Samaten Pietari kunnioittaa Aaroa sentähden että tämä on vanha.
Mutta toiselta puolen, kun Matti palajaa metsästä, niin Helvi aivan ujostelematta alkaa kysellä häneltä miten metsästys on luonnistanut. Vaan silloin Rebekka ottaa nuhdellaksensa Helviä, sillä laamanninkäräjissä piikana ollessaan hän on oppinut käyttäytymään kuten siivon impyen tulee. Mutta kun hän sitten kertoo että
kyll' isosempiki mies, joka vaan liki tunkihe liiaks, vasten silmiä rääsyn sai tahi vettäkin kousan.
niin koko hänen siivoutensa joutuu auttamattomasti naurunalaiseksi. Ja tässä, samoinkuin kertomuksessa kaupunkilaiselämästä, koko kieroon joutunut kultuurielämä samalla alenee arvossa verrattuna luonnonihmisten vapauteen.
Sitävastoin, kun Matti nuhtelee Pietaria siitä että
suutasi tahraat liehien aattelematta, ja kiusaat siivoa neittä,
niin on nuhteilla siveellinen syynsä, jonka me hyväksymme — niinkuin Helvikin tekee.
Samoinkuin seurustelutapa, niin tunteitten ilmaisutapakin on kauttaaltaan luontoperäinen. Muistettakoon vain kuinka Anna Aaron ensimäisen kertomuksen jälkeen
puisteli päätään, nyyhki ja niistihe, rientäen aittaan, lihaa, muikkuja, voita ja kaljaa toi, sekä pöydän täytteli ruo'illaan; mut niskast' Aaroa vanhaa, vaikk' oli kyllänen ennestään, taas työnteli syömään.
Matti puolestaan samaten suoraan tunnustaa tahtovansa, jos menee toisiin naimisiin, saada
riemua rakkauden, punaposkia, jotk' ovat immen parhaat myötäiset, mitä voimasa mies haluaapi.
Kuulee välistä uudenaikaisten naisten väittävän tätä naiselle alentavaksi: pitäisihän miehen muka etsiä naisessa muuta ja parempaa. Mutta jos ottaa huomioon Matin sanat "voimasa mies", ja muistaa miten hän on runossa kuvailtu, niin näkyy että hän on aivan samalla kannalla kuin Kyllikki, joka lausuu (Kal. 11: 181-186):
Mie tahon tasaisen varren tasaiselle varrelleni, tahon muo'on muhkeamman muhkeille muo'oilleni, sekä kasvon kaunihimman kaunihille kasvoilleni.
Ja sitäpaitsi on muistettava että Matti, selitettyään mitä hän itse haluaa, kohta lisää:
Taas varon, että jos yksistään oman onneni vuoksinuoren nain, niin huimana hän lyö lapsia laimin.
Tässäkin siis luontoperäisyyden rinnalla siveellistä vakavuutta. Kaikilla näillä ihmisillä on sydämen pohjalla elävinä siveelliset periaatteet. Ja siitä seuraa arvokkuus ulkonaisessa esiintymisessäkin, joka pistää sitä enemmän silmiin, jos suomalaisia verrataan ryssiin, jotka hyppelevät ja välistä "päissään kaatuvat maahan".
Mutta koko elämänkatsomuksessakin huomaamme suomalaisten ja ryssien välillä samallaisen eron. Hyvänä esimerkkinä siitä ovat molempien puhemiesten, Ontron ja Pietarin, tarjoukset Helville.
Ontro ensiksi kehuu Topiaksen kauneutta, etenkin hänen partaansa, sitten hänen tanssiaan. Senjälkeen hän selittää minkä tähden ryssät välistä juovat liian paljon, ja lopuksi hän, kauppias, tarjoo Helville "sulkkua vaatteeksi sekä ruplia ruoaks". Pietari taas ensiksi hänkin kertoo Matin "kiinteät, irtaimet, mitä kaikkea häll' on"; mutta tärkeämpi hänelle on jo ennakolta sopia siitä kuinka onnellinen avioliitto on solmittava, nimittäin niin että molemmat aviopuolisot ovat toistensa vertaisia ja kummallakin on oma toimintapiirinsä, jonka asioissa toinen myöntyy hänen mielipiteeseensä. Samoin Anna esiintyy miehensä vertaisena, ja samalle pohjalle Sakariiaskin rakentaa kehotuksensa äskenkihlatuille.
Sentähden runoelmassa ylistetäänkin kotia ja sopusointuista kotielämää ihmisen korkeimmaksi maalliseksi hyväksi.
Siksipä neitosen on sulosimpana toivona päästä perheen äitinä toimeamaan sekä säysyä miestään palvelemaan, pakotettuna ei, vaan rakkaudesta.
Niin Helvi sanoo, ja Ontronkin mielestä Pietari on kolmasti autuas, koska
silmäsi rauhasan eess' on vilpitön eukko ja lapset sievät katsoa niin kuin virran kukkiva penger.
Ja Pietari tämän onnen oivaltaakin,
muistaen myös, kuin heill' elo rauhasa on, sopurunsas. suojana Metsola kuin pesä linnun poikuehella.
Ja että ryssätkin täten osottavat ymmärtävänsä kodin merkitystä, se herättää myötätuntoisuuttamme heitäkin kohtaan. Samoin Aarokin lopuksi sanoo:
Nytpä mä onnekas oon, koti mull' eläessäni on nyt,on koti kuoltuakin.
Mutta tämä kodin onni saavutetaan ahkeralla työllä ja kokemalla elämän kovempiakin puolia. Siksipä Helvistä sanotaan että hän on
säysy ja hiljainen, näet laps-ajan ankeudess' on oppinut arvaamaan hyvän arvon kiitteliäsnä.
Vielä kovempaa elämän koulua Aaro on käynyt, mutta
aikapa murheen liens, ja jo vierahien taloloissa armaat lapseni hyöstyy taas, tytyväisnäpä itse harppua soittain mieroa käyn, kuten istuvi sirkka päivänä pilvisenäi kulokorren päässä ja laulaa.
Kerrotaan että kun Helsingin lyseon opettajat kerran (1835) olivat koolla, syntyi kysymys siitä missä paikassa Hirvenhiihtäjiä Runeberg oli parhaiten kuvaillut suomalaista luonnetta. Muut viittasivat mikä mihinkin paikkaan, kunnes lopuksi A.G. Borg muistutti äsken mainittuja säkeitä. Siitä Runeberg ilostui niin että nousi seisoalleen ja syleili Borgia.
Mitä tämä merkitsee? Varmaankin sitä että Runebergin mielestä suomalaisen — niinkuin yleensä ihmisen — paras ominaisuus on tyytyä kohtaloonsa, jos voi olla muiden iloksi. Sentähden puhutaan miltei aina kun Aaro esiintyy myöskin hänen harpustaan, ja kihlajaisissa juuri hän, joka kaikista läsnäolevista on enimmän kärsinyt, hän saapi ilon yltymään ylimmilleen
polskallaan, joka soi kun pohjan tuul' petäjässä. Vahvana heiluu käs' nopeaisina notkuvi sormet, silmä on tyyni ja sees, kuin taivaan tuikkiva tähti.
Jos siis Runeberginkin mielestä "soitto on suruista tehty", niin toiselta puolen soitto on ilon tuottaja.
Mutta Aaron tyyneyteen ja tyytymättömyyteen on toinenkin syy: hänen alistumisensa Jumalan tahtoon. Ja samoin Sakariias puheensa lopussa sanoo:
Hurskas turvasa on kuin kankaan vänkeä honka: ei sitä milloinkaan voi turjuttaa rajutuuli.
Herran pelko se se on "etupäässä mik' onnistaa tääll' inehmolapsen", siinä tulee ihmisen elää ja liikkua. Mutta tätä jumalanpelkoa Runeberg kuvailee hyvinkin merkillisellä tavalla: se "ei koskaan saa kyllikseen hyvää ja oikeaa". Se on: totinen jumalanpelko on alituista kehitystä siveelliseen jalostumiseen, halu tehdä hyvää ja oikeaa, saattaa lähimmäisiäkin onnellisiksi.
Muutamin sanoin muistutettakoon vielä sitä kuvaa, jonka kertomus vanhasta pyssystä esittää.
Aihe näyttää tosin vähäpätöisemmältä kuin Perhon hauta, koska pääasiana voidaan pitää vain Jussi kapralin oivallista laukausta. Mutta toiselta puolen esiintyy nyt sotilaita ja talonpoikia yhdessä taistelemassa vihollisia vastaan; ja soturi tuntee, päällikkö tunnustaa, että taistellaan "maan ja valtiaan edestä". Vaan omituista on nähdä kuinka taas kapralin tunteita pyssyänsä kohtaan verrataan isän tunteisiin poikaansa kohtaan. — Lopuksi tässä mainitaan myöskin nuoremman sukupolven halua kuulla kerrottavan
urotöist' isiemme ja maineikkaast' elämästä.
Semmoiset tunteet edellyttävät että tuntee omistavansa isänmaan ja kansan, ja juuri tämä tunne ilmaantuu Hirvenhiihtäjissä siten että Runeberg niin lämpimällä rakkaudella kuvailee kansaa. Sentähden Runeberg saattoikin sanoa runoelmaansa "jäljennökseksi" siitä mitä hän oli nähnyt. Nimitys on oikeutettu siinä kohden, että Runeberg, lahjomattoman rehellinen kuin runoilijatoimessaan on, ei ole runoelmassa tehnyt kansaansa paremmaksi kuin miksi oli sen todellisuudessa havainnut. Mutta toiselta puolen oli runoelma enemmän kuin pelkkä jäljennös todellisuudesta, se oli kirkastettu kuva siitä, ja kirkastuksen oli aikaansaanut Runebergin elämän taisteluissa saavutettu ja runoelman läpi kuultava elämänkatsomus.
19.
Hirvenhiihtäjissä käytetty runomittakin nojautuu samoinkuin sen sisällys pitkään runoilijakokemukseen. Jo koulupoikana oli Runeberg samalla runomitalla kuvaillut sudenajoa, käyttäen välistä Vergiliusesta lainattuja lauseparsia parodisessa tarkotuksessa. Myöhemmin hän muovaili samaa runoa uudestaan, jolloin nuo parodiset kohdat katosivat. Kun hän sitten rupesi kuvailemaan hirvenammuntaa sudenajon sijasta, niin hän jo oli harjaantunut tuon muodon käyttämiseen. Mainita sopii myöskin että hän ylioppilasvuosinaan kirjotti lyhyen leikillisen runon kreikkalaisella kuusimitalla, ja samaa runomittaa käytettiin ennen mainitussa Kihlaus runoelmassa.
Kuusimitta onkin oivallinen muoto. Se antaa esitykselle ikäänkuin juhlallisuuden leiman, mutta suopi samalla mitä suurimman vaihteluvapauden, niin että eri tunnelmat voivat saada erilaisia ilmaisumuotojakin. Olihan sitäpaitsi tämä sama runomitta jo ennen koteutunut Suomen runouteen, vieläpä samallaista ainetta esitettäessä. Franzén oli näetten jo 1799 runossa Hymni maalle laulanut Suomen talonpojan taistelusta hallaa vastaan:
Jääkööt pois kesät, murheiset, kun maamies kammoin selviävän yöks saa koko pohjaistaivahan nähdä, kun olo tähkäin kukkivien juur' on arimmillaan; viljan nähdäksensä hän vartoo valvovin tuskin, huomaa kuin jääpuikoin murheisesti se välkkyy; vuoden vaivat ja toivehet menneet on minutissa. — Kauan hän seisoo mykkänä, tylsänä, liikkumatonna. Vaan majastansa kun hän parun kuulevi, kirvehen kaappaa. rientävi metsään leikkuuseen petun kurjan, ja lapset, kuin kukat kuihtuvat niitoksessa, he hellästi riippuu ympäri kelmeän äidin ja, raukat, huutavat leipää.
Niinkuin nähdään on tässä jo luonnos Aaron historiaan; mutta tämä seikka tietysti ei vähennä Runebergin ansiota. Itsekin hän oli nähnyt Suomen talonpojan elämää ja siis voinut omasta kokemuksestaankin sitä kuvailla; mutta jos hän senohessa nojautui Franzéniinkin, niin saatamme sanoa että hänen kuvallansa on sitä vankempi kansallinen pohja.
Mutta Franzénin Hymni maalle oli alkujaan mukaelma eräästä niin sanotusta homerilaisesta hymnistä, ja samaten tietysti tutustuminen Homerosen lauluihin on Hirvenhiihtäjiin jättänyt selviä jälkiä. Ja kun sekä Franzén että Runeberg suuresti ihailivat Homerosta ja katsoivat häntä runomestarikseen, niin huomaamme että tässäkin kohden esiintyy suomalais-kansallinen suunta, sillä Ruotsin runoilijoilla oli Franzénin aikana aivan toiset esikuvat. Mutta molemmat Suomen runoilijat varmaan ihailivat Homerosta yhteydessä sen seikan kanssa että olivat Suomessa nähneet jotakin Homeron aikojen kaltaista. Olemme jo kuulleet mitenkä Tengström sen määrittelee: Suomessa oli, niinkuin ennen Kreikassa, vallitsemassa semmoinen villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välinen tila, joka, niinkuin nuoruuden aika yksilölle, on kansakunnan kehitykselle ylen tärkeä.
Että asia on tältä kannalta katsottava, ja ettei siis Hirvenhiihtäjät ole mikään pelkkä mukaelma kreikkalaisesta runoelmasta, se selviää riittävästi jos silmäilemme Runebergin kirjotusta Saarijärvestä, sekin vuodelta 1832.
Hänen siinä antamansa kuva suomalaisesta kansanluonteesta on kauttaaltaan yhtäpitävä Hirvenhiihtäjissä esitettyjen kuvaelmien kanssa. Mutta Runebergista — samoinkuin ennen Tengströmistä — ihminen on ympäristöjensä kuvastin, ja kansan luonne riippuu siis sisämaan luonnosta. Mitään tämän luonnon kaltaista taas ei vieras liene missään muualla nähnyt. Siis Hirvenhiihtäjissä kuvaillulla kansalla, ympäröivän luonnon kuvastimena, myöskin on omintakeinen luonteensa.
Tosin on merkillistä huomata kuinka Runeberg, kuvaillessaan kansaa ja luontoa, käyttää lauseparsia jotka selvästi muistuttavat vanhaa maailmaa. Kerjuri on "jumalan seuraama niinkuin Homeron kerjuri". Mutta Hirvenhiihtäjissä esiintyy sama ajatus Pietarin muistutuksessa Paavolle, että "Jumala on kerjurinkin kanssa"; ja siinä tietysti ei ole enää ajateltava mitään Homerosen jumalaa, vaan kristittyjen Jumalaa.
Samaten Runeberg sanoo luonnosta: Silloin tällöin tapaa silmä metsälammen "niinkuin käytävän manalaan". Tämä muistuttaa aivan selvästi kreikkalaisten ja roomalaisten uskoa että muutamat järvet olivat käytäviä manalaan. Mutta kohta senjälkeen sanotaan: "niinkuin iäisyyden ovella luulee siellä olevansa jumalien ja henkien seurassa, joiden haamuja silmä etsii ja joiden kuiskeita korva joka hetki odottaa kuulevansa". Näissä sanoissa ilmaistu tunnelma on taas Runebergin oma eikä antiikista saatu — mutta vielä merkillisempää on että se on täysin yhtäpitävä sen tunnelman kanssa, jonka sama luonto on herättänyt muinaisissa suomalaisissa erämiehissä, ja josta koko Tapiolan väki on syntynyt.
Samaan päätökseen tullaan siitä mitä Runeberg sanoo sisämaan luonnosta yleensä. "On vaikea kuvitella kirkkaampaa, ihanampaa ja ylentävämpää jumalallisuuden ilmestysmuotoa kuin se, jonka meille näyttävät sisämaan seutujen suuremmoiset ulkopiirteet, niiden yksinäisyys ja syvä, läpitunkematon rauha". Ja verrattuaan tätä luontoa rannikko- ja tasankomaisemaan hän väittää että "jokainen, jolla on ollut tilaisuus elää pitemmän aikaa näiden eri seutujen vaikutuksen alaisena, on syvimmässä sydämessään säilyttävä niistä toisen eikä molempia, olkoonpa niistä sitten kumpi hyvänsä hänen synnyinseutunsa ja muuten hänelle kallis". Mutta kun hän kohta jatkaa: "rauhalliseen runollis-uskonnolliseen mietiskelyyn taipuvainen mieli on etupäässä mielistyvä sisämaahan", niin tämä tietysti ilmaisee hänenkin mielipiteensä; ja kun kansa on tämän luonnon kuvastin, niin se on myös hänen kansansa.
Vielä enemmän: se on niidenkin kansa, joita varten hän kirjottaa. Se nähdään mainitun kirjotuksen loppulauseesta, jonka on aiheuttanut kato, joka silloin uhkasi maan pohjoisosia:
"Sikäläistä väestöä voi pitää isänmaan asutuksen etuvartiona, asetettuna taistelemaan sen toimeentulon ja vaurauden vihollisia vastaan. Totta on että sodassa uhkaa suurin vaara etuvartioita; mutta jos joskus käy, niinkuin nyt näyttää käyvän, että nämä ovat joutumassa tappiolle ja joukottain hukkaan, niin tulee niiden, joiden etua siellä valvotaan, muistaa heitä heidän hädässään eikä jättää heitä oman onnensa nojaan epätasaisessa taistelussa."
Talonpoika on etuvartio Suomen kansan yhteisessä viljelyssodassa — siinä isänmaanystävän johtopäätös siitä mitä runoilija on nähnyt ja kuvaillut.
Täten heränneen ja selvinneen kansallistunteen johtamana Runeberg seuraavina vuosina vielä jatkoi suomalaisen kansanluonteen kuvailemista.
Vuonna 1833 ilmestyneessä toisessa runovihossa oli runo Mustalainen, jonka sankari tosin ei ole Suomesta kotoisin, mutta juuri sentähden voi sanoin ihailla Suomen kauneutta — mitä luonnollisesti maan omat lapset eivät yleensä tee, he kun eivät ole muuta nähneet; ja ryssien mielestä taas
Suomi se köyhää on, saloloita ja vuoria täynnä.
Mustalaisen esikuvana saatamme varsin hyvin pitää tuota romantillista suurvarasta, jonka Runeberg oli tavannut Saarijärvellä. Mutta hänen vastakohtanaan esiintyy vanginkuljettaja, Antto, kavaluuden ja kiittämättömyyden esikuva. Ja ankarana kaikuu runon lopussa mustalaisen tuomio hänestä, muistuttaen vanhan Haanen sanoja kun hän luulee Tuomaan pettäneen.
Seuraavan vuoden lopulla Runeberg alotti Pilven veikkonsa, yhä entisellä viisimitallaan. Se valmistui keväällä 1835 ja painettiin elokuussa Helsingfors Morgonbladiin.
Vielä kerran Runeberg, niinkuin Perhon haudassa, ottaa lähtökohdakseen kuvauksen perhe-elämästä johtuakseen siitä taisteluun isänmaan puolesta. Mutta Pilven veikolla ei ole omaa perhettä; ei kukaan tiedä mistä hän tulee, ja vasta rakkaus tyttöön kiinnittää hänet siihen taloon missä hän on ottopoikana. Muuten hänen elämänsä on ollut täynnä työtä sekä taistelua metsän petoja vastaan.
Sentähden ei ukko vaadikaan häntä taisteluun isänmaan puolesta, hän ainoastaan tahtoo tietoja sodasta. Mutta kun nuorukainen lähtee niitä hankkimaan, niin hän ikäänkuin itsestään joutuu taisteluun. Hän on ennen tappanut "karhun, karjan surman", täten hän on kasvanut "avuks kurjain, turvaks turvatonten". Ja semmoisena hän nytkin ensinnä esiintyy; vasta täytettyään kaksi ihmisyydentunteen käskemää urotyötä, hän tulee "maan pelastajaksi", vaan semmoisenakin hän samalla on heikkojen turvana. Soturit ilman häntä olivat "karja kaitsijatta, toivotonna, kuoloon tuomittuna". Mutta kerjäläispojalla on "kuninkaan otsa", hän on johtajaksi luotu ei vain ulkonaisen voimansa kautta, vaan sisäisen jaloutensa määräämänä.
Tässä siis jo Saarijärven Paavossa kuvattu auttavaisuus esiintyy uudessa muodossa, joka ei kuitenkaan ole Runebergille uusi. Heikon suojeleminen sortoa ja vääryyttä vastaan oli hänelle luonteenomaista, ja siitä hän oli laulanutkin jo runossa "Jalouden voitto". Mutta kun siinä sortoa vastaan taisteli "jumallapsi" ja tämän voittoa seurasi "riemukisa", niin sensijaan taistelijana nyt on suomalainen kerjäläispoika, ja riemukisasta on tullut hautausmaan itku ja vaikerrus. Mutta kuitenkin, tahi oikeastaan sitä enemmän, "jalo, sa elät ja voiton sa saat".
Ja sentähden jalo tyttö ei niinkuin hänen isänsä vaikeroi sitä mitä hän on menettänyt. Hänessäkin asuu uhrautuva rakkaus, sentähden hän voi sanoa:
Kallein kaikesta mit' ompi maassa olit sylihini suljettuna, kahta vertaa kalliimpi nyt vielä olet mulle mullan sulhosena. Enempi kuin elämä on lempi, enempi kuin lempi moinen kuolo.
Ja siis hän jättää sulhonsa isänmaalle, joka on sankaria itkevä, mutta ei murheella, vaan "tyynnä, loistavana, laulullisna".
Ja isänmaa esiintyykin tässä eri edustajien kautta. Talonpojat, pappi, entinen soturi, nuoret isänmaan puolustajat ryhmittyvät kerjäläispojan ympäri osottaaksensa että johtajakseen tämä kansa tunnustaa vain sen, joka uhraavalla rakkaudella puolustaa heikkoja ja sorrettuja.
Selvänä jatkona Pilven veikkoon on seuraavana vuonna (1836) kirjotettu ja julaistu runo Kuoleva soturi.
Molemmissa esiintyy kahden nuoren rakkaus isänmaan puolesta kestetyn taistelun rinnalla ja tavallaan sen vastakohtana, ja kuolo isänmaan puolesta on molemmissa ristiriidan sovittajana. Mutta edellisissä runoissa on samassa jotakin joka yleisinhimilliseltä näkökannalta katsoen vielä kaikuu soraäänenä: vihollisia on kuvailtu julmiksi sortajiksi. Nyt kuolo sovittaa tämänkin ristiriitaisuuden: haudan ääressä ei kukaan enää vihaa, mutta itkeä täytyyihmisenkovaa kohtaloa, kun hän "vaivaa vain ja vaivataan".
Tässäkin ilmenee Runebergin luonteen syvälle juurtunut piirre: sovinnollisuus, suvaitsevaisuus, joka jo on Kaitselmus runon aiheena. Mutta aatteelliseen kansalliseen ohjelmaankin kuuluu ettei Suomen kansa vihaa toista kansaa, yhtä vähän kuin kansan lapset toisiansa vihaavat.
20.
Kun Runeberg vuonna 1832 muistutti ylhäisemmille säädyille heidän velvollisuuksiaan kovempiosaisia veljiänsä kohtaan, niin hän ei itse puolestansa jättänyt velvollisuuttaan täyttämättä. Kehotettuaan myöhemmin samana vuonna lehdessään yleisöä auttamaan hädänalaisia, hän itse 1833 saman tarkotuksen hyväksi painatti toisen osan lyyrillisiä runojaan. Kun tulot siitä nousivat nykyisessä rahassamme laskettuina yli kolmen tuhannen markan, niin lahja, verrattuna hänen omiin samanaikaisiin tuloihinsa, oli todellakin suuremmoinen.
Mainitussa vihossa oli ensiksi Hauta Perhossa, sitten Mustalainen, Jouluilta ja Mökin poika, joista jo on ollut puhetta, ja niiden ohessa joukko lyyrillisiä runoja sekä jatkoa idylli- ja epigrammisarjaan; lopuksi kymmenen käännöstä. Enimmät näistä runoista olivat ennen olleet julaistuina Helsingfors Morgonbladissa.
Melkein kaikki lyyrilliset runot koskevat rakkautta ja luontoa ja melkein kaikissa nämä aiheet asetetaan keskinäiseen yhteyteen, joko vertauksen kautta taikka niin että annetaan tunnelmakuva, joka johtaa toiselta alalta toiselle. Rakkaus esiintyy milloin kaipaavana, milloin leikillisenä, milloin tuokion iloa nauttivana, milloin selittämättömänä, mutta aina vallitsee näissä rakkaudenkuvissa suopea tyyneys, joka kuvastaa mielen puhtautta. Ainoa runo joka muistuttaa entisiä myrskyjä on Ruusulle, mutta se onkin ehkä muita vanhempi.
Näistä runoista on vielä, osaksi poikkeuksena, osaksi lisäyksenä, mainittava seuraavaa.
Nuoruuden kaipausta, joka ei ole selvillä tarkotuksestaan, kuvataan kahdessa runossa, jotka ovat selviä vastineita toisillensa; Tyttö ja Nuorukainen nimellisinä ne painettiinkin kohta perätysten erääseen sanomalehteen jo 1831. Edellisen nimi on nyt Seitsentoistavuotias tyttö. Samansuuntaista aihetta käsittelee Varro, vaanii jumalainen. — Omituinen vastakohta näille kuvaelmille on Kuoleva, täynnä rauhaa ja sopusointua, joka tässäkin on ikäänkuin heijastusta luonnon sopusoinnusta.
Etteivät kuitenkaan elämän rauhattomuus ja vaiheet ole runoilijalle vieraita osottaa Lähde, josta sittemmin niin moni on löytänyt oman sielunsa kuvastimen. Mutta tämäkin runo on vihon vanhimpia, se painettiin sanomalehteen jo joulukuulla 1830, ja kenties se on — ainakin aiheeltaan — vieläkin vanhempi. Kerrotaan näetten että Runeberg ja Nervander jo 1826 kilpaa runoilivat lähteen reunalla, ja että Runebergin laulua katsottiin huonommaksi, jonka tähden hänen täytyi tanssia lähteen ympäri tuohinen päässä.
Lopuksi muistettakoon Laulurastas, koska se on vihon ainoa — ja Runebergin viimeinen — runo jossa runoilija puhuu laulustaan. Syystä näetten Runebergista itsestäänkin sopisi sanoa:
Laps onnen, luonnon parmahilta ken saa lemmen, saapi sanat, soinnut sen, eik' äidinkieltään vaihda vaiheissaan, hän uneksii vain, virkkaa uniaan, ei harkitse, ei kaavoin kammitsoi, mut virttä virkkaa, viisautt' unelmoi.
Viisaus, ylevä elämänkatsomus, ei ilmene järkiperäisyyden neuvoissa ja säännöissä, vaan hellän tunteen ja mielikuvituksen unelmissa. Ja rakkaus on laulajalle ensi sijassa tarpeen; sitä seuraavat sanat ja soinnut.
Kohta tämän runovihon ilmestyttyä näyttää puhtaasti lyyrillinen runolähde Runebergiltä miltei kokonaan ehtyvän, ja niissä harvoissa runoissa, jotka hän lähinnä seuraavina vuosina kirjottaa, huomataan uudet tunnelmatkin. Mutta jos täten uusi ajanjakso näyttää olevan tulossa, niin edellinen suunta sitä ennen ikäänkuin päättyy kokonaiskuvaan. Elokuussa 1836 painettiin Morgonbladiin Hannan ensimäinen laulu, ja joulukuussa runoelma ilmestyi täydellisenä kirjakauppaan.
On vaikea sanoa mistä alkaa, mihin lopettaa, kun otetaan puheeksi ne lyyrillisten runojen aiheet ja tilat joita tavataan Hannassakin. Luonnon elämä eri muotoineen ja vivahduksineen esiintyy tässäkin, ja se on usein samalla tapaa ihmiselämään sovellettu. Koko luonnontunnelma muistuttaa runoja Matka Turusta ja Joutsen, paimenen soitto Paimenpoikaa ja Mökinpoikaa. Hanna puhuu lapsuudestaan samaan tapaan kuin runo Lapsuuden muistoja, hän on veljineen soutanut saaresta saareen niinkuin Kesäyössä tehdään, hän muistaa muuttolintuja ja kuvailee mielessään kuinka hän on esiintyvä kirkolla — niinkuin Palvelustyttö. Hänkin tahtoo pelastaa lintuja niinkuin tyttö runossa Herkästi taipuva, vertaus sylin ja ansan välillä tehdään jo runossa Linnun pyydystäjä-poika, Maria muistuttaa Kaunotarta, vanha kalastaja kuolee niinkuin Kuoleva, Hannan isälle voisi runo Vanhukselle olla omistettu. Itse Hannan mielentilaa, joka vaihtelee surun ja ilon välillä, ennustetaan runossa Varro, vaanii jumalainen ja kuvaillaan runoissa Neidon valitus, Suru ja ilo, Kaipaus ja Seitsentoistavuotias tyttö. Nuorukaisen kohtaaminen ja lemmen äkillinen syttyminen esiintyy runoissa Ken tänne tiesi toi? (jonka eri osia käytetäänkin eri laulujen mottoina), Ainoa hetki ja (jos vaihtaa "pojan" tytöksi) Idylli-epigrammi 4. Vanhan ja nuoren kosijan vastakohta esiintyy saman sarjan numeroissa 5, 11 ja etenkin 26. Lopuksi alkuruno Ensi lemmelle muistuttaa sekä Idylli-epigrammia 2 että Mustasukkaisuuden öitä.
Mutta tämä tietysti ei merkitse sitä ettei Hannassa olisi muuta kuin ennen käytetyt lyyrilliset aiheet yhteenpoimittuina. Ei, vaan runo on katsottava kokonaiskuvaksi niistä runoilijan elämänkatsomuksen kohdista jotka eivät Hirvenhiihtäjissä esiinny, ja nuo yhtäläisyydet osottavat vain samaa mitä jo ennen olemme nähneet, nimittäin että Runeberg astui runollisia päämääriänsä kohti askel askelelta, koettaen voimiansa pienemmissä tehtävissä ennenkuin ryhtyi suurempiin.
On jo viitattu siihen ettei kansa puhele luonnosta eikä liioin lemmestäkään. Mutta papintyttärelle ja ylioppilaille juuri nämä ovat luonnollisimpia miettimisen ja puhelun aineita. Mitä ensin luontoon tulee, niin nähdään helposti että se vallitsee nuorten koko sieluelämän. Hanna tuntee liittyvänsä lujilla siteillä kotiseutuunsa, mutta hän ei ymmärrä luonnon ääntä, sentähden ettei ymmärrä omaa sydäntään; lempi, kun se tulee, selvittää kaikki. Ja hänen veljensä silmissä luonto on vielä paljoa enemmän, vaikk'ei hän kotonaan siitä puhu. Vasta kaupungissa, missä kaikki on toisin, hän kertoo siitä.
Milloin pilkottaa kevät kerronnasta ja milloin näet syys-illan ja lehdet harvenneet, sumut raskaat, ilmassa tähdet valjut ja kummulla kuun veriruskeen.
Ja nyt hän ystävällensä näyttelee sisämaan kauneutta, huomauttaen:
Toista se on kuin meri, joka huoaten sun kotis kalliorantoja pieksee.
Ihmeen kaunis onkin tämä maisema:
Silmään loppumaton ala metsiä, järviä, peltoja aukee, illan kimmoiseen ruso-hohteeseen puettuina. Tyyntä on, henkäyst' ei edes. Karjojen kelloja, hellää lemmen laulelmaa, johon vastaus soi salotieltä, kuuluu laaksosta vain, katovaisiin äänihin joskus paimen helkyttää säveleen, min kertovi kaiku.
Silloin ystävä ihmeissään sanoo:
August, nyt tutump' oot sinä mulle kuin olit koskaan, nyt sinut ymmärrän ma ja tunnen sun periluontees. Tuossa sen kirjan näen, min kirkkailta lehdiltä varmaan kaiken luit, mitä kerroit, kun hämärässä sa istuit mun sekä siskoni kanssa, ja haaveiltiin läpi illat. Ihmis-onnen sa tääll' opit, rakkauden, ilon, rauhan, tääll' unelmissasi näit nuo kirkkahat lempeät henget, suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille. Kuuntelehan, sävel laulujen, vaipunut huokaus kaiun, lintujen äänet ilmassa, metsissä, eikö se kaikki enkelien ole laps'iän tuttujen vienoa kieltä? Oi, ne nyt selvään näen! Runopilvillä leijuvat illan, säihkyvät auringon sätehessäkin, tuikkivat joskus silmistä kukkain, järvellä päilyvät, ilmassa soivat; näitähän tarkoitit sa ja nää teit rakkahiks meille!
Ja tämä käsitys luonnosta, se se on vaikuttanut korskaan Mariaankin ja saanut hänet muuttumaan; hänessä on lempi selvinnyt luonnon kuvien kautta.
Mutta luonto ei vaikuta yksistään nuoriin; vanha kalastajakin tahtoo kuollessaan nähdä salon ja aallot, hengittää illan ilmaa, ja hän kuolee riemunsäde kasvoillaan. Eikä hän Hannalle ole "kammona koommin";
vaan kuin muisto, mi mieleen jää, kesäiltasin kauan järveä katseltuain, yön puoleen, tuuli kun tyyntyy, aurinko sammuvi, aallot, riehuntaan väsyneinä, hiljeten laskeuvat sekä viihtyvät peiliksi vihdoin.
Eikö ole merkillistä että Hanna tässä kertoo kuolonhetkestä juuri ennenkuin ensi lemmen hetki hänelle lyö? Muistamme että jo Mustasukkaisuuden öissä nuo hetket pantiin rinnakkain semmoisina, jolloin ihminen on valveilla mullan horrosta ja saapi luoda katseen henkimaailman riemuun. Mutta nyt ei enää kaiu "aistillisuuden viekas kehtovirsi"; rakkaus on puhdas, ja niin on kuolevan mielikin, sentähden kaikki on rauhaa ja sopusointua. Niin, iäisyys on maan päällä, luonto on puhdassydämiselle täynnä lempeitä henkiä,
suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille.
Täten Runeberg nyt on astunut uuden tärkeän askeleen tiellä yhtenäisen maailmankatsomuksen muodostamiseen ja esittämiseen. Puhdas tunne-elämä käsittää ja soinnuttaa nyt koko olemuksen, luonnon yhtä hyvin kuin ihmiselämän. Ja taas huomaamme miten tämä tulos on saavutettu personallisen kehityksen kautta, mutta niin että samalla ajan ihanteellinen katsantotapa siinä kuvastuu. Ja vielä merkillisempää on että tuo nyt esitetty koko luonnon sielullistaminen on — puhtaasti suomalaista, se kohtaa meitä ehtimiseen kansanrunoudessamme. Mutta Runebergin luonnottaret ovat hymyileviä enkeleitä, ne eivät edusta pelkkiä luonnonvoimia, vaan kaikkeudessa elävää rakkauttakin.
Tietysti Hannaa ei siltä ole katsottava miksikään elämän korkeimpien kysymysten filosofiseksi selvitykseksi. Runebergin maailmankatsomuksesta sopisi sanoa mitä hän itse sanoo hyveestä Franzénin lauluissa: se elää hänen runoissaan alkuaineissaan, jotka ovat viattomuus, rakkaus ja ilo. Ja tämä elämäkin on Hannassa suomalaista elämää, runoelma kuvailee maamme sivistynyttä säätyä samoinkuin Hirvenhiihtäjät kuvailevat kansaa.
Mutta näillä kahdella piirillä on kuitenkin paljon yhteistä. Molemmissa runoelmissa ylistetään luontevaa maalaiselämää siten että kaupunkilaiselämää kuvaillaan sen vastakohdaksi, sievistelemisen kotipaikaksi. Ja Hannassakin huomaamme ettei säätyerotus estä ihmisiä lähestymästä toisiansa; yhteinen hyväntahtoisuus on tässäkin yhdyssiteenä. Äiditön Hanna turvautuu vanhaan palvelijattareen kuin uskottuunsa ainakin, ja kauniin Johannan asema on sama kuin Helvin. Samaten työ yhdistää eri luokat. Hanna kutoo kangasta niinkuin Helvi ja tarjoilee teetä herroille, August on vanhan kalastajan parissa usein unhottanut leikit ja luvut.
Poikkeuksena on nimismies, jonka Hanna on nähnyt "äissään moukillen välist' ärjyvän, keppiä nostain", koska muka "muust' ei piittaa nuo, ei tottele löylyttämättä". Mutta nimismiehen asia onkin ylläpitää ulkonaista järjestystä, josta Runeberg puolestansa "ei piittaa". Nimismies muistuttaa paljon Hirvenhiihtäjäin voutia ja hänen kosimisensa samalla tuopi mieleen Ontron tarjoukset: rikkautta, mutta ei rakkautta. Vieläpä ärjymisen puolustaminenkin muistuttaa Ontron puhetta humalasta — jälkimäinen puolustus on vain pätevämpi.
Nimismiehestä on vähän tarttunut itse pastoriinkin: onhan hänelläkin maallisia huolia, ja hänen Hannalle antamansa neuvot muistuttavat vähän Idylli-epigrammien äitien neuvoja. Johanna sitävastoin on kohta selvillä moisen tarjouksen arvosta — samoinkuin Helvi. Hannalle taas kotiseutu on kalliimpi kuin kaikki muut rikkaudet maailmassa. Mutta myötätuntoisuus yksinäistä vanhusta kohtaan on todellisen rakkauden edelläkävijä. Kun hän itse on ollut valmis antautumaan toiselle tehdäksensä tämän onnelliseksi, mutta vaatimatta rakkautta itselleen, niin on luonnollista että hän on valmis antaumaan sille, jolla on niin paljon hänelle antamista, varsinkin kun nuorukainen osaa selittää sen mitä hän vain aavistaa. Rakkaus semmoinen kuin hänen alkaa ylevimmistä tunteista ja kohdistuu näiden tunteiden selittäjään. Ihaillessaan korkeinta ihminen tarvitsee toista joka tuntee samaa — sen Runeberg lausui jo runossa Naisen luominen.
Sentähden Runeberg antaakin ensi lemmen sanoa:
Ma oman rintaa olen huokaus, mi rauhan toivoss' etsi taivastaan; ma oman sielus päivänpaiste oon, sa helläss' elät hohtehessani.
Mutta semmoinen lemmen selitys edellyttää koko olemuksen ihanteellista käsittämistä, jonka ainoastaan korkeampi sivistys voi antaa. Ja tämmöinen ihanteellinen sivistys onkin tässä runoelmassa ikäänkuin koko tunnelmaelämän pohjana. Kuvaavaa on siis sekin että nuorten yhtymisen taustana on isien ystävyys. Ensin koulussa
rinnan istuttiin, tasan pantihin kaikkikiitos ja nuhde ja läksyjen työ sekä leikkien riemu.
Kuka ei tässä huomaa Runebergin omaa kokemusta koulutoveruudesta? —Vaan sitten jatkettiin, kunnes
tieteitten esikartano kerrantemplihin vaihdettiin, ja kun valkeuden pyhist' aarteist'etsittiin muru auvoks itsellemme ja muille.
Eiköhän tässä taas kuvastu se käsitys yliopistollisen sivistyksen merkityksestä, joka on ollut valloillaan runoudessamme ja yleisessä mielipiteessä meidän päiviimme saakka?
Mutta tuo valkeus, jota viisauden temppelissä etsitään, se on suomalaisessa muodostuksessaan samaa kuin Jumalan temppelissä jaettu valkeus, ja tämä voi elää oppimattomimmankin povessa. Rakkaudesta puhuvat luonnon hymyilevät enkelitkin, uhrautuvasta rakkaudesta, joka "ei koskaan saa kyllikseen hyvää ja oikeaa".
Yhteensä Hirvenhiihtäjät ja Hanna osottavat kuinka Suomen kansa saattaa tuon rakkauden "hellässä hohteessa" elää, elää korkeiden aatteiden elämää, muodostukoot ulkonaiset elämänehdot millaisiksi tahansa.
21.
On jo mainittu että Runeberg vuoden 1832 alusta alkaen toimitti kaksi kertaa viikossa ilmestyvää sanomalehteä Helsingfors Morgonblad. Tämä lehti oli kooltaan hyvin pieni, eikä ensinkään, niinkuin nykyiset sanomalehdet, tarkottanut tuoreiden uutisten antamista. Sopimuksen mukaan oli käsikirjotus yleensä jätettävä kirjapainoon kolme päivää ennen sen numeron ilmestymistä, johon kirjotukset olivat aiotut. Pikemmin sopii siis verrata lehteä meidän aikamme jotakin erityistarkotusta harrastaviin aikakauslehtiin. Tosin ei lehden ohjelma ollut periaatteessa rajotettu, mutta itse asiassa oli valtiollisten ja yhteiskunnallisten kysymyksien ala melkein kokonaan suljettu pois tästä ohjelmasta, osaksi siitä syystä ettei semmoisia kysymyksiä saatu ottaa julkisen keskustelun alaisiksi, osaksi syystä että yleisöltä puuttui harrastusta niihin. Tämän johdosta sisällys pääasiallisesti supistui kirjallisuutta ja muutamia muita kultuurialoja koskevaksi.
Kustantaja, kirjanpainaja Frenckell, takasi Runebergille palkaksi 800 paperiruplaa vuodessa, mutta jos tilaajia karttuisi enemmän kuin 400, niin toimittaja jokaisesta tilaajasta saisi kolmanneksen tilaushinnasta eli kaksi paperiruplaa. Enemmän kuin pohjapalkan sai Runeberg kuitenkin vain ensimäisenä vuonna, jolloin oli 472 tilaajaa; vuonna 1833 niitä oli vain 330 — mahdollisesti oli katovuosi syynä vähenemiseen — ja vuosien 1834—1837 tilaajamäärät olivat 371, 377, 349 ja 329.
Nervander oli luvannut olla avullisena lehden toimittamisessa, ja hän kirjottikin jo ensimäiseen numeroon uudenvuodenrunon. Mutta ennen pitkää syntyi jostakin kysymyksestä erimielisyyttä hänen ja Runebergin välillä ja hän erosi. Runeberg jäi siis yksin toimitustyöhön, mutta vähitellen karttui kuitenkin kirjotuksia muualtakin, ja niinkuin jo on kerrottu avusti hänen vaimonsa häntä tehokkaasti.
Ensimäisenä vuonna on sentään Runeberg itsekin hyvin tuottelias. Runokappaleita (alkuperäisiä ja käännettyjä) on lehdessä hänen kädestään lähteneitä lähes kahdeksankymmentä, ja suorasanaisia kirjotuksia parisenkymmentä.
Viimeksi mainitut koskivat etupäässä Ruotsin samanaikaista kirjallisuutta, jota Runeberg välistä kovin ankarasti arvosteli. Nämä arvostelut herättivät suurta huomiota, ja paljon on — silloin ja jälestäpäin meidän aikoihimme saakka — kiistelty ja kirjotettu siitä olivatko Runebergin mielipiteet oikeutettuja. Hyödyllisempää lienee kuitenkin etupäässä kysyä miten Runebergin arvostelut valaisevat hänen omaa käskystänsä runouden tehtävistä. Onhan omintakeisella runoilijalla tämä käsitys tietysti lähtökohtana muita arvosteltaessa. Ja jos huomaamme että runoilijalla teoria ja käytäntö ovat täydellisessä sopusoinnussa, niin voimme pitää aivan luonnollisena, että tämä teoria ei kaikissa kohdin sovellu toiseen kerrassaan eriluontoiseen runoilijatoimintaan.
Ne periaatteet, jotka ovat Runebergin arvostelujen lähtökohtana, löydämme ehkä paraiten erään painamatta jääneen kirjotuksen katkelmasta, joka käsikirjotuksena on säilynyt. Se on nähtävästi aiottu vasta-arvosteluksi serbialaisten laulujen johdosta, ja todennäköistä on että se on kirjotettu jo vuoden 1831 loppupuolella, siis ennenkuin hän alkoi varsinaisen sotaretkensä ruotsalaisia runoilijoita vastaan. Ainakin on siinä lause jonka hän sittemmin otti elokuussa 1882 julaistuun arvosteluunsa Euphrosynen runoelmista. Mutta toiselta puolen puhutaan tässä katkelmassa runouden tehtävästä tavalla joka on täysin yhtäpitävä niiden määritelmien kanssa, jotka annetaan hänen 1833 julaistussa, antiikkisen tragedian kuoroa koskevassa väitöskirjassaan. Runebergilla olivat siis periaatteet aivan selvillä jo ennenkuin hän ryhtyi arvostelutoimeensa.
Todellinen runous, sanoo hän mainitussa katkelmassa, osottaa meille äärettömyyttä aistinalaisessa muodossa, mutta samalla sopusointua, sillä sopusointu on oleellisesti äärettömyyttä aistinalaisessa. Mutta kaikki aistillisesti esiintyvä äärettömyys on syvyys, jota mitatessa ihminen voi ikäänkuin kadota ja päästä yksilöllisyytensä rajotuksen kahleista. Siis ainoastaan halu vapautua omaa olemustaan yleistämällä se on se vaikutin joka pakottaa ihmistä rakastamaan kaunista: runoutta, luontoa, sanalla sanoen kaikkea missä on aistillisesti havaittavan äärettömyyden leima.
Äärettömyyden sijasta Runeberg väitöskirjassaan käyttää sanaa kaikkiyleisyys (universalitas). Ja siinä hän sanoo, että runoudella on sama lähtökohta kuin uskonnollakin: halu vapautua yksilöllisyyden kahleista yhtymällä kaikkiyleisyyteen.
Helppo on nähdä että tämä näkökanta on tulos Runebergin koko tähänastisesta personallisesta kehityksestä; mutta samalla huomataan että Franzén, Gerlach ja Tengström kukin kohdaltansa ovat vahvistaneet hänen mielipiteitään. Itsekkäisyyden voittaminen on ihmisen päätarkotus, mutta sen hän saavuttaa siten että kohoaa ja yhtyy johonkin korkeampaan, yleisempään, äärettömään. Ja kun tuohon korkeampaan pyritään sekä runon että uskon siivillä, niin se itse asiassa ei voi olla muuta kuin ikuinen rakkaus. Sillä ainoastaan rakkaudessa me yhdymme johonkin yleisempään, korkeampaan kuin oma itsemme on.
Luonnonkin mainitsee Runeberg äärettömyyden edustajaksi. Ja sen suhdetta runouteen ja uskontoon hän väitöskirjassansa määrittelee niin, että runous luonnon tavoin uskollisesti ja sopusointuisesti ylistää ikuisesti olevaa. Sillä niinkuin luonto elää Jumalassa, niin elää runous, luonnon kuva, uskonnossa, Jumalan kuvassa. — Huomattava on ettäluontosana Runebergin kirjotuksissa yleensä merkitsee koko todellisuutta, mutta että sitä usein käytetään tavallisessa merkityksessään, välistä se taas muistuttaa sitä mitä Gerlach sanoi "puhtaaksi luonnoksi", todellisuuden yhteistä perussisällystä.