Jos näihin määritelmiin vertaamme mitä jo ennen olemme huomanneet toiselta puolen Mustasukkaisuuden öistä, toiselta puolen Hannasta, niin näemme että Runebergin teoria on sopusoinnussa myöskin hänen runollisen tuotantonsa kanssa. Ja toisessakin kohden huomaamme samaa, mitä ensin mainittuun runoelmaan tulee.
Jos runous vapauttaa yksilöllisyyden rajotuksesta, niin sitävastoin — sanoo Runeberg mainitussa katkelmassa — ehdoton itsekkäisyys välttämättömästi viepi luonnon ja kauneuden ylenkatsomiseen ja välinpitämättömyyteen siitä. Sillä itsekäs katsoo itseänsä kaiken keskipisteeksi, ja silloin kaikki muu tulee hänen vastakohdakseen; hän kieltää siis kaiken yhtäpitäväisyyden (identitet) ja täten hän pysyy korkeimmassa määrässä epävapaana. — Eikö tämä juuri ole Mustasukkaisuuden öitten sankarin sieluntila ennenkuin hän mielikuvituksen ja uskon avulla vapautuu?
Mutta muistamme senkin että sama sankari alussa turhaan oli turvautunut järjen apuun. Ja tämäkin seikka esiintyy Runebergin teoriassa.
Äärettömyyden voimme, sanotaan katkelmassa, tajuta ja siihen kajota ainoastaan jos se esiintyy aistinalaisena. Sillä tätä pukua vailla se ajatellaan, asetetaan ulkopuolelle meitä, meistä erotetuksi, ja siitä tulee pelkkä lauseke. Sentähden käsitteistä ei voi syntyä kauneutta. "Turhaan pukeutuu käsite loppusoinnun ja runomitan sulhasvaatteisiin — morsian ei tule sinä ilmoisna ikänä."
Tämmöinen lausuma on taas yhtäpitävä Gerlachin katsantotavan kanssa. Mutta sen alkulähteenä ei ole Gerlach. Omassa runoudessaan oli Runeberg, niinkuin jo on osotettu, ratkaisevasti yhtynyt uuden vuosisadan runouden tunnussanaan: runous on tunnetta ja mielikuvitusta, eikä järkeä, ajattelua.
Ja merkillinen on toinenkin johtopäätös hänen ylimmästä periaatteestaan.
Koska runollinen mieli, sanoo hän, on kaikista vähimmän itsekäs tahi itsensä määräävä, niin on selvää että se esiintyy sitä kauniimmissa luomissa, mitä avonaisempi mieli on luonnon äärettömyyden vaikutelmille. Sentähden luonnonihmisten tuotteet ne vasta henkivät ihaninta runoutta.
Tämä tarkottaa nimenomaan serbialaisia lauluja. Mutta samalla kun Runeberg ihaili luonnonihmisten runollisia tuotteita, hän tietysti joutui ihailemaan luonnonihmisiäkin — niinkuin hän Hirvenhiihtäjissä tekee.
Jos nyt näistä periaatteista lähtien tarkastamme Runebergin lausumia mielipiteitä ruotsalaisista runoilijoista, niin huomaamme helposti että nämäkin johdonmukaisesti seuraavat samoista periaatteista; vieläpä usein käytetään samoja lauseparsiakin.
Pääsyytökset Ruotsin runoutta vastaan ovat että siinä vallitsee ajattelu, refleksioni, ja itsekkäisyys.
Edellinen näistä syytöksistä koskee etupäässä niin sanottua "vanhaa suuntaa", kahdeksannentoista vuosisadan runoilijoita. Siinä kohden oli tietysti "uusi suunta" Runebergin puolella, ja hän sanookin itse yhtyvänsä romantikkoihin, "fosforisteihin", siinä ettei järkiperäinen runous ole varsinaista runoutta.
Mutta tämän johdosta hän kysyy: ovatko yhdeksännentoista vuosisadan runoilijat edeltäjiänsä paljoa paremmat?
Hyvin kuvaava on siinä kohden jo tämä hänen vertailunsa:
"Samoinkuin voima, vapaus ja isänmaantunne nyt ovat kirjailijaimme kuluneita aineita, niin osattiin vanhan suunnan aikana puhua hyveestä, mielenlujuudesta ja rehellisyydestä. On surkuteltavaa nähdä nämä pyhät elämänvoimat riippumassa kyltteinä kylmän runoilun päällä, joka tyhjillä käsitekaavoilla uskaltaa koettaa loihtia esiin niiden olentoja."
Tämä selitetään likemmin äsken mainitussa katkelmassa, jossa sanotaan että "hyve, kunnia, isänmaa runollisina näkemyksinä, aatteina, ovat ikuisia kauneuksia ja sattuvat sydämeen kaikkina aikoina; mutta rehentelevinä pelkkinä käsitteinä, vaikka olisivat kuinka komeasti puetut, niitä ihaillaan tänään ja unhotetaan huomenna".
Ja mitä hän oikeastaan tarkotti, osottaa se lause, joka molemmissa paikoissa seurasi äsken mainittuja väitteitä:
"Oli yksi runoilija tänä kunnon hyvekautena Ruotsin kirjallisuudessa, Franzén, joka lauloi hyveestä yhtä ahkerasti kuin kukaan muu, mutta ero oli suuri sikäli että sitä ei näkynyt otsakkeena hänen lauluissaan, vaan se oli siellä alkuaineissaan: viattomuudessa, rakkaudessa ja ilossa."
Samaten hän sanoo:
"Fosforistit näkivät vanhempain kirjailijain teoksissa käytännöllistä didaktiikkaa, joka uudemman filosofian soihdun valossa välttämättä näytti heistä usein valheelliselta, vielä useammin tylsältä ja pintapuoliselta. Sen sijalle he panivat myöhemmän tutkimuksen teoreettisia tuloksia, joiden, kun ne oli mielikuvituksen haaveellisten retkeilyjen kautta nostettu salaperäiseen puolihämärään, luultiin olevan runouden oikea olemus. Näkyi unohdetun, että pelkät runomittaan puetut filosofiset väitelmät eivät koskaan voi olla runoutta, vaikkakin jokainen runoteos on ehtymätön lähde, josta sellaisia voidaan ammentaa. Mutta lähimmässä yhteydessä tämän kanssa on se, että kun vanhat panivat kaiken painon ilmaisutavan ja käsitteen peittämättömälle selvyydelle ja seikkaperäiselle määrittelylle, turvautuivat uudemmat, kun katsoivat tämän johtaneen velttouteen ja venyttämiseen, uhkarohkean johtopäätöksen nojalla useinkin vain hämäriin viittauksiin ajatusten asemasta; ja nämä viittauksetkin olivat usein täynnä onttoja loistosanoja ja itsensä kumoovia sanainsalvaimia. Tästä johtui, että kun vanhat sanoivat selvästi paljon vähäpätöisiä asioita, sanoivat nuoret paljon vähäpätöisiä asioita samalla epäselvästi, niin että lukija, joka edellisten runoissa heti löytää sen mitä saa pitää hyvänään, jälkimäisten runoissa ensin saa kokea suuria sekä toiveita että vaivoja, voittaakseen lopulta yhtä vähän. On selvää että tässä on puhe kumpaisenkin suunnan omaksuman maneerin liiallisuuksista, eikä kirjailijoista joilla saattaa olla monta ja tärkeätä onnistunutta teosta, ja joiden epäonnistuneiden teosten yksistään katsotaan kuvaavan toista tai toista suuntaa."
Eikö tässä lausunnossa (joka on otettu Euphrosynen runoelmien arvostelusta) selvästi esiinny, että Runebergin väitteiden alkulähde oli hänen luja oikeudentuntonsa? Jos edellisen aikakauden runoutta halveksittiin, niin oli katsottava oliko uudempi runous todellakin etevämpi. Aivan samaan tapaan, mutta paljoa ankarammin, oli Tegnérkin, puhuessaan 1817 uskonpuhdistuksen muistoksi, arvostellut uutta suuntaa yhtä hyvin kuin vanhaa.
Saman vuoden 1832 lopussa palaa Runeberg vielä kerran samallaiseen vertailuun. Kirjotukseensa "Silmäys Ruotsin nykyiseen vallalla olevaan kirjallisuuteen" hän ensin painattaa uudestaan erään fosforistiselta taholta lähteneen arvostelun "vanhasta suunnasta" osottaaksensa kuinka häikäilemättä uuden suunnan miehet olivat paljastaneet vanhan puutteita. Ja yleinen mielipide oli tunnustanut tämän hyökkäyksen oikeutetuksi, "ja siitä on seurannut ääretön ja melkein yleinen kaiken sen hylkääminen, jota ennen oli ihailtu ja ylistetty." Mitäpä jos nyt Ruotsissa tapahtuisi edellisen kaltainen uusi vallankumous, "jolloin kaikki mitä tätä nykyä pidetään suuressa arvossa heitetään alemmaksi kuin mitä se itsessään on, ja jolloin uusia mahdollisesti yhtä vääriä säveleitä kunnioitetaan ja pidetään verrattomina".
Runeberg itse uskoo semmoisen vallankumouksen olevan tulossa, ja syy siihen on hänestä se että "ei kukaan uusista kirjailijoista ole osottanut olevansa todellinen ja luova runollinen luonne. Heidän ansionsa ovat enemmän tai vähemmän pinnalla ja vaihtelevat sen mukaan. Ei kukaan heistä kaikista ole avannut meille uutta yleistä käsitystä luonnosta, uutta maailmaa; mieltä kiinnittävimmät heistä, Stagnelius ja Vitalis, ovat vain kyenneet antamaan meille hajanaisia viittauksia omasta tavastaan katsoa elämää, samoinkuin Lidner ennen heitä teki. Mutta heidän tapaisensa runous suhtautuu todelliseen runouteen niinkuin yksilöllinen käsitys uskonnosta suhtautuu uskonnolliseen elinalaan, niinkuin taistelu ihanteen kanssa sen saavuttamisesta suhtautuu ihanteen omistamiseen tyynessä ja iloisessa voitossa. Sentähden he voivat antaa meille ainoastaan uskonnollisuutta, mutta eivät koskaan uskontoa, ainoastaan taistelua ja ikävöimistä, eivät koskaan ihannetta. Voi myöskin totuuden mukaisesti sanoa että heidän runoutensa on täynnä itsekkäisyyttä ja siis tässä kohden vastakohta todelliselle runoudelle, joka on täynnä vapautta."
Tämä tietää toisin sanoen että nuo runoilijat tosin ovat runon ja uskon siivillä pyrkineet vapautumaan yksilöllisyytensä rajotuksesta, mutta tämä ei ole heille onnistunut yleispätevällä tavalla. Runeberg tiesi itse omasta kokemuksestaan, että Lidner ja Stagnelius ovat ilmaisseet tunnelmia, joihin hänkin on voinut ainakin hetkeksi yhtyä. Mutta Lidnerin uhka kaitselmusta vastaan ja Stagneliusen nautintoon kallistuva kärsimyksen ihaileminen eivät olleet tyydyttäneet häntä. Olemme nähneet että hän on molemmat kannat voittanut samassa kun hän voitti itsekkäisyytensä. Hänen arvostelunsakin on siis vain tulos hänen omasta personallisesta ja runollisesta kehityksestään, ja semmoisena se on oikeutettu.
Vielä paljon kylmäkiskoisempi Runeberg on Tegnériä kohtaan.
"Tegnérin runous on vieläkin pintapuolisempaa. Hänen teoksissaan näkee tuskin vilahdustakaan ihanteesta, ei edes taistelua, joka ilmaisisi hänellä olevan aavistustakaan siitä. Se rauha ja hilpeys, jota hänen runoutensa tulkitsee, ei ole seuraus iloisesta katsauksesta luontoon, joka olisi paljastanut hänelle kauneutensa, vaan pikemmin tulos refleksionikyvystä, joka on ylpeä voimastaan, ja ulkonaisen muodon hallitsemisesta, jolle ei mikään vaikeus ole voittamaton. Tegnérissä on sentähden paljon Leopoldia, niin suunnattoman erilaisilta kuin nämä kirjailijat ensi katsannossa meistä näyttävätkin, ja sangen varmaa on että he vaihtaen aikaa ja paikkaa melkein olisivat muodostuneet toinen toisekseen. Ei voi sanoin kuvata kuinka vähän heidän laisensa runous vaikuttaa sen mieleen, jolle luonto on selvemmin ihanuutensa avannut."
Jos asettautuu Runebergin kannalle ja ottaa huomioon mitä hänen käyttämänsä sanat hänen suussaan merkitsevät, niin tämäkin arvostelu näyttää täysin oikeutetulta. Sillä semmoista "ihannetta", jota Runeberg etsi ja jonka hän oli löytänyt, sopusointuista maailman- ja elämänkatsomusta, sitä tosiaan ei Tegnérin runoudesta löydy, eikä hän näy sitä tavotelleenkaan. Sitävastoin juuri se sielunkyky, jota Runeberg nimittää refleksioniksi, ja jonka tehtävä on rajottaa, erottaa, tarkasti esittää vastakohtia, juuri se vallitsee kaikkialla Tegnérin runoudessa. Ja aivan johdonmukaisesti siis Runeberg sanoo, että Tegnér on suuri lajissa joka on ulkopuolella varsinaista runoutta.
Täytyy näetten muistaa että Runeberg useammin kuin kerran erottaa toisistaan kaksi runouden lajia: varsinaisen tahi suuren runouden, ja toisen, jota hän sanoo dilettanttirunoudeksi. Tälläkin voi hänestä olla paljon ansioita, mutta väärää olisi katsoa siihen kuuluvia teoksia varsinaiseksi runoudeksi, vielä enemmän väärää kiittää semmoisia teoksia verrattomiksi. Sillä jos sitten ilmestyisi joku uusi todellakin suuri runoilija, niin hän ei saisi ansaittua tunnustusta.
Eikä Runeberg ensinkään vaadi että runoilija, ansaitaksensa suuren runoilijan nimen, käsittäisi tehtävänsä aivan samalla tavalla kuin hän itse. Bellmanin, rouva Lenngrenin ja Franzénin rinnalla hän ihailee Almqvistiakin, joka monessa kohden on suora vastakohta hänelle itselleen. Ja kun hän ennustaa uutta vallankumousta runoudessa tapahtuvaksi, niin hän toivoo ettei mikään maneeri saisi ylivaltaa, vaan että jokainen runoilija nojautuisi "itseensä ja luontoon".
Vaikka siis Runeberg, omalta kannaltaan katsoen, oli aivan oikeassa arvostellessaan Ruotsin runoilijoita, niin voitaisiin väittää vääräksi koko tuo hänen jakonsa. Voitaisiin väittää että refleksionirunous voi sekin olla suurta runoutta, ja että siis esimerkiksi Tegnériäkin voidaan katsoa suureksi runoilijaksi.
On näetten nykyaikana vähitellen tultu siihen ettei mitata eri runoilijoita vertaamalla heitä toisiinsa, vaan koetetaan ymmärtää syitä heidän erilaisuuksiinsa. Täten meneteltäessä voidaan tulla siihen päätökseen — mihin jo ennenkin on viitattu — että Tegnér sekä luonteeltaan että ympäröivien olojen vaikutuksesta oli luotu aivan toisellaiseen runoilijatoimeen kuin Runeberg. Ja hänen suuruutensa on siinä että hän ilmaisi aikansa ja kansansa luonnetta yhtä selvästi kuin Runeberg teki. Molempien runoilijain erilaisuuksien syvimpänä syynä on siis se että toinen on ruotsalainen, toinen suomalainen.
Tästä erotuksesta Runebergilla varmaan oli elävä tunto, mutta hän ei näy, ei ainakaan tähän aikaan, selvittäneen itsellensä, eikä muille, mihin erilaisuus oikeastaan perustui. Mutta syy tähän on sekin sangen kuvaava.
Runebergkin tunnustaa että "ihminen on ympäristöjensä kuvastin", ja tiedämme että hän piti suomalaista kansanluonnetta erämaan kuvastimena. Sitävastoin hän ei näy tunnustaneen erilaisten yhteiskunnallisten ja kultuuriolojen vaikutusta, ei ainakaan runouteen. Tämä onkin luonnollista. Itse hän ei saanut paljon oppia tajuamaan semmoisia vaikutuksia, hän kun eli sopusoinnussa ympäristönsä kanssa; ja ajan katsantotavan mukaan nuo "kokemusperäiset" erotukset etupäässä vain himmensivät "puhtaan luonnon" esiintymistä. Ympäristöjensä kuvastimena ihminen siis oli vain sikäli kuin häneen vaikutti luonto, mutta tämä vaikutus heikkeni kultuurin edistyessä.
Kaikista näistä edellytyksistä selviää helposti kuinka Runeberg saattoi Ruotsista sanoa:
"Aina siitä saakka kun Pohjan niemimaan sankariaika viikinkiretkineen, taisteluineen ja omine suuremmoisine uskontoineen oli lakannut, näyttää Ruotsilta puuttuneen itsenäistä asujanten ja luontonsa sisimmästä olemuksesta pulppuavaa runoutta."
Ruotsissa oli näetten hänen mielestään sen jälkeen vallinnut ajattelu, joka kai on himmentänyt luonnon vaikutuksia. Mutta itse asiassa on se luonne, joka ilmenee viikinkiajan sekä urotöissä että uskonnossa ja runoudessa, säilynyt vuosikausien läpi, ja juuri Tegnérissä se kirkkaasti esiintyy. Saattaa sanoa että tämän luonteen pääominaisuus on yhtä suuri halu taisteluun kuin suomalaisessa luonteessa on halu sopusointuun. Ja merkillistä kyllä Runeberg näyttää johonkin määrin huomanneen tämänkin erilaisuuden. Hän sanoo näetten että erämaa ja rannikkoseutu ovat toistensa jyrkkiä vastakohtia, ja että viimeksi mainittu seutu Suomessa on Ruotsin rannikkoseutujen kaltainen. Tästä seuraisi siis helposti, että meri olisi määrännyt ruotsalaisen luonteen samaten kuin erämaa suomalaisen. Ja Runeberg on huomannut senkin että meri tietää taistelua, erämaa rauhaa.
Mutta miksei hän siis tästä vetänyt sitä johtopäätöstä että meri, viikinkien elementti, oli ruotsalaisen luonteen määrääjänä?
Arvattavasti siksi että tämä hänestä olisi ollut ruotsalaisen luonteen alentamista. Sillä meri, sanoo hän, on ainoastaan tyynenä jumalallisuuden kuva; myrskyssä se muuttuu jumalasta jättiläiseksi, "eikä ihminen silloin enää polvistu, vaan suoriutuu taisteluun".
Tässäkin näemme siis kuinka Runebergin mielipiteet johtuvat hänen yleisistä perusaatteistaan. Mutta samalla näemme vielä kerran kuinka nämä perusaatteet ovat muodostuneet suomalaisella pohjalla ja kuvastavat suomalaista luonnetta.
22.
Yksityiskohdissaanko Runebergin mielipiteet runoudesta samaten pitävät yhtä hänen koko elämänkatsomuksensa ja yhtä paljon hänen runollisen käytäntönsä kanssa. On siis valaisevaa katsella muutamia näitä mielipiteitä.
Äsken mainitussa katkelmassa sanotaan että jokainen todellisesti runollinen luonne, niinkuin kaikki elollinen, lausuu vainyhdenaatteen, joka ilmenee semmoisessa sopusoinnussa, ettei mikään sävel esiinny toista voimakkaampana. Vaikea on sentähden sanoa, missä kauniin teoksen kauneus oikeastaan on. Sillä samassa kun ollaan taipuvaisia esittämään jokin osa toista paremmaksi ilmotetaan siten että on huomattu, jos kohta ei tajuttu, epäsointuakin.
Luudaksensa tämmöisiä eheitä taideteoksia täytyy taiteilijan itse olla eheä ihminen, sillä "taiteilija ilmenee teoksissaan". Väärin on siis luulla että nero, keksivä kyky, toisin sanoen tunne ja mielikuvitus, toimii tositaiteellisessa tuotannossa erillään aistikkuudesta, järjestä. Päinvastoin yksin näiden kykyjen käsittämätön yhteys kykenee loihtimaan näkyviin esineitä, joiden olemuksen käsittämiseen jokainen muu ihminen tarvitsee samallaista luonteen kaikkien yksityisten puolien sopusointuista yhtymistä; se on: yksin tuommoinen yhteys kykenee luomaan taideteoksia.
"Taidetunne on tässä kohden täydellisesti uskonnollisen tunteen kaltainen. Ei ole kaoottinen, sekasortoinen haaveilu, ilman sitä rajottavaa järkeä, uskonnollista; ei myöskään ole järjen kuollut dogmien ajattelu ja niiden järkiperäisyyden tunnustaminen uskontoa. Ei edes tunne se ihminen uskonnollista antaumusta, joka järjen avulla erittäin tahtoo tarkastaa tahi on pakotettu tarkastamaan uskonnollisten mielikuviensa totuutta ja kauneutta." Ei, kaikkien sielunkykyjen tulee yhtyä, ja silloin syntyy n.s. inspiratsioni, jossa tunne — taiteessa niinkuin uskonnossa — vaistomaisesti hylkää kaikki mikä oikeasta poikkeaa.
Tämmöinen inspiratsioni tunkee koko aineensa läpi, ja ollen itse sopusointua se luopi sopusoinnun. Ei niin että taiteilija kaunistaisi todellisuutta, hän vaan sitä kirkastaa, antaa puhtaasti (s.o. korkeammassa merkityksessä) todellisen esiintyä vapautettuna siitä mikä ei ole oleellista ja tarpeellista, taikka antaa tämän esiintyä niin että sen ehdonalaisuus tulee näkyviin eikä häiritse.
Todellisuuden kirkastaminen tahi selittäminen (förklaringsanaa voidaan ymmärtää molemmin tavoin) on samaa kuin sen osien yhtenäisyyden ja sopusoinnun näkeminen. Jokainen tapahtuma runoteoksessa on esitettävä "vaikuttavien voimien luonnosta lähteneeksi välttämättömyydeksi". Ei mikään saa esiintyä sattumana; "runoudessa tulee kaiken olla järjestystä, kaiken yhtenäisyyttä, kaiken historiallista siinä korkeassa merkityksessä, että kaiken tulee saada selvityksensä siitä kokonaisuudesta, jossa se esiintyy, ja että sen tunnustamiseksi ei tarvita muuta kuin silmiä. Semmoista tulee runouden olla, kuva jumalallisesta järjestyksestä, kuva historiallisesta järjestyksestä, niinkuin se on avautunut ihmissilmänkin nähtäväksi muutamissa suuremmoisissa tehokkaissa ryhmissä."
Tässä yhtenäisyydessä jokainen erikoisosa saapi oikean paikkansa. "Kirjailijan huomioon otettavia tärkeimpiä sääntöjä on ettei hän syrjäseikalle anna rahtuakaan enemmän tärkeyttä kuin se tarkalleen tarvitsee kuuluakseen elimellisenä osana kokonaisuuteen ja täyttääkseen siinä paikkansa."
Sama koskee luonteiden kuvailemista. Tosi runous ei piirrä pelkkää valoa tahi täydellisyyttä. Jos voitaisiin erottaa toisistaan kaikki ne ainekset, jotka sisältyvät esimerkiksi omenaan, niin saataisiin muutamia makeita, muutamia karvaita, ja jos ei olisi ennen tunnettu sitä makua, jonka ne yhtyneinä synnyttävät, ja tulisi kysymys laatia jotakin maulle mieluista, kuka ei silloin luulisi että karvas olisi hylättävä; ja kuitenkin näemme kuinka yhtyväiset nuo molemmat näennäiset ristiriitaisuudet ovat, ja minkä täydellisyyden ne, sulautuneina toisiinsa omenan luonnossa, omistavat ja ilmaisevat. Tämä laki vallitsee kaikkialla luonnossa ja sovittaa tunteemme sen ajatuksen kanssa, että on olemassa vastakohta sille joka hyvää on.
Kun Runeberg nyt jatkaa: "On olemassa jokaisessa jotakin, joka ajateltuna erikseen ja itsessään olisi pahaa, mutta joka yhtyneenä johonkin muuhun, johonkin itsessään hyväksi ajateltuun, lakkaa olemasta pahaa ja on pikemmintodellisenhyvän ehto ja siinä niin välttämätön ettei sitä voida toivoa poistettavaksi" — niin huomaamme helposti ettei ole kysymyksessä yksistään taiteellinen periaate, vaan että tässä puhuu ihminenkin, joka elämässä on tottunut katselemaan muita ihmisiä rakkaudella. Ja aivan johdonmukaista on siis että Runeberg vertaa taiteilijan luomaa kuvaa rakkauden luomaan. Rakkauskin näkee esineensä inspiratsionin eikä ajattelun silmillä, "olennon sopusointu on sille ilmestynyt, ja samalla jokainen, kaikkein pieninkin ja muiden silmissä epäonnistunein osa on merkityksellinen ja miksikään sen paremmaksi muuttumaton".
Järki sitävastoin ei yksistään kykene taideteoksia luomaan; se näkee vain ristiriitaisuuksia ja ajattelee mutta ei näe niiden sisäistä sovitusta, josta on seurauksena että se voipi esittää ne vain yhteen asetettuina, mutta ei yhtyneinä. — "Ainoastaan taiteilija sanan korkeimmassa merkityksessä voipi, verrataksemme pientä suureen, Korkeimman Mestarin tavoin luoda kauneutta sen todellisessa ilmestyksessä, ja hän luopi sen pelkistä vastakohdista — käsitteen kannalta katsoen — ja hänen luomansa ovat, niinkuin luonnon, voiman ja heikkouden, pahan ja hyvän eläviä ilmauksia. Niiden näkyväinen kauneus on seurauksena siitä että hän inspiratsionin korkeudesta on nähnyt vain vastakohtien sovinnollisen yhdynnän ja heittänyt valonsa niihin, niin että ne esiintyvät muillekin, niinkuin hänelle itselleen, ei vastakkaisina ja erotettavina, vaan yhdistyneinä ja välttämättöminä elementteinä."
Jos siis taiteilija Suuren Mestarin tavoin voi sovittaa kaikki ihmissielun vastakohdat, niin ei sentään elämä esiinny hänelle kaikkia ristiriitaisuuksia vailla. Runouden samoinkuin uskonnon tarkotus on vapauttaa ihminen itsekkäisyyden kahleista, mutta tämä vapauttaminen ei aina tapahdu ilman taistelua. Olihan Runeberg itse Mustasukkaisuuden Öissä kuvaillut semmoista taistelua, ja sentähden hän nytkin, kuoroa käsittelevässä väitöskirjassaan, sanoo että runouden tarkotuksena on "ikuisesti olevan ylistäminen", osottamalla miten yksilöllisyys suhtautuu kaikkiyleisyyteen. Ja tästä syntyvät runouden eri lajit: eepillinen runous osottaa ihmisen lepäävänä kaikkiyleisyyden kuvan, luonnon, helmassa, lyyrillinen esittää taistelua ihmisen sielussa yksilöllisyyden ja kaikkiyleisyyden välillä ja niiden sovitusta, draamallinen runous näyttää yksilön kapinaa kaikkiyleisyyttä vastaan ja hänen sortumistansa.
Kaikissa näissä lausunnoissa huomaamme täydellisen yhtäpitäväisyyden Runebergin teorian ja hänen tuotantonsa välillä, mutta samalla katsantotavan joka ei ole vain taiteilijan. Jokainen voi elämässään olla taiteilija siinä kohden että hän koettaa nähdä elämän ristiriidat sovituksen valossa; mutta siihen tarvitaan että omassa itsessään on sovittanut suurimman ristiriidan, yksilön ja kaikkiyleisyyden välillä; se on: että on voittanut itsekkäisyytensä.
Mutta Runebergin teoria riitti selittämään muutakin ja näennäisesti aivan toista kuin "ikuisesti olevan ylistämistä".
Vuonna 1834 hän kirjottaa parodiasta, ja silloin hän johtaa senkin yleisistä periaatteistaan.
Jokainen puhdas yksilöllisyys on yksi Korkeimman ilmestymismuotoja ja sellaisenaan puhdasta kauneutta, se on yhteyden ja moninaisuuden puhdasta yhtymistä. Mutta puhtaan yksilöllisyyden vastakohtana on puhdas maneeri, joka syntyy kun yksilöitse tahtoovaikuttaa jumalan kaltaisesti. Kaikella maneerilla on perustuksensa yksilön oikeassa ja todellisessa luontaisen ilmausmuodon kauneuden tajuamisessa ja saman yksilön väärässä ja pettävässä halussa saada itse aikaan sellainen ilmausmuoto, vaikka hänen luontonsa ei kykene täyttämään sitä hengellä ja voimalla. Samaten voi tapahtua että ihminentahtooluoda mielikuvia tavalla johon hän luonnostaan ei kykene. Molemmissa tapauksissa, varsinkin jälkimäisessä, parodia on paikallaan osottamassa maneerin epätodellisuutta.
Tämmöisen selityksen antamiseen Runebergillä oli personallista syytäkin. Sillä taistellessaan sitä vastaan, mikä hänestä Ruotsin kirjallisuudessa oli kieroa, hän oli käyttänyt parodiankin aseita. Siinä kohden hän oli jo ylioppilasaikanaan harjotellut, kirjottaen parodioja muutamista Frithiofin sadun lauluista, joita hän ei kuitenkaan julaissut. Mutta 1832 hän Morgonbladissa ensiksi kehotti "miehiä, naisia ja lapsia" muodostamaan suuren runoilijayhdistyksen, jonka tarkotuksena olisi saada kokoon suuri sankariruno "Pohjolan voimasta". Kohta senjälkeen ilmestyi lehdessä muutamia muka "lähetettyjä" lisiä tuohon runoelmaan; ja yhdessä niistä Pohjolan voima lausuu mainion voittolaulun senjohdosta että hän Tor-jumalan vasaran avulla on tappanut — kärpäsen.
Toisen kerran Runeberg esittää "luonnonhistoriallisen kuvauksen runollisesta kotkasta", ivaten runoilijain käyttämiä mahtipontisia mutta luonnosta poikkeavia vertauskuvia. Tämä kirjotus sattui Cygnaeuseenkin, joka ruotsalaiseen runolliseen kalenteriin oli hänkin runoillut kotkasta; ja samaten molemmissa kirjotuksissa hyökättiin Arwidssoniin hänen voima-runojensa johdosta.
Vielä varsinaisempia parodioja löytyy arvostelussa eräästä C.F. Dahlgrenin toimittamasta runollisesta kalenterista. Siihen Runeberg on pannut runoja ja kertomuksia Dahlgrenin tapaan, mutta liiotellen esimerkiksi hänen taipumustaan käyttää luonnonääniä matkivia sanoja runoudessa. Kerrotaan että kun tämä kirjotus tuli Franzénin käsiin, hän alkoi lukea sitä maata pantuansa, mutta hänestä se oli niin mainion hauska, että hän nousi ja herätti kappalaisensa saadakseen naurutoverin. Dahlgren puolestansa ei näy siitä suuttuneen, koska hän senjälkeen "kunnioittaen" lähetti useita teoksiaan Runebergille.
Murhaavin kaikista Runebergin parodioista oli kuitenkin se, joka koski von Beskowin runoelmaa Sveriges anor (Ruotsin jalot esi-isät). Arvostellessaan tätä teosta Runeberg väitti ettei ollut ensinkään vaikeata sepittää moista runoutta: voisihan kuka hyvänsä runoilla esimerkiksi Rooman jaloista esi-isistä — ja sen hän tekikin, päälle päätteeksi niin että hän omista säkeistään sai aihetta tehdä samallaisia muistutuksia kuin Beskowin teoksesta.
Mutta ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Tässäkin Runebergilla oli vakava tarkotus: Beskowin runoelma oli saanut Ruotsin akatemian suuren palkinnon, se oli siis leimattu mestariteokseksi, vaikkei sillä Runebergin mielestä ollut aatteellista yhteyttä eikä siis kauneuttakaan. Ja pontevasti hän semmoista äpärärunoutta vastaan ylistää todellista runoutta, jolla on sama välttämättömyys ja yhtenäisyys kuin tieteelläkin.
Mutta Runebergin mielipiteet parodiasta valaisevat hänen omintakeista kirjailijatointansakin.
Muistamme että Runeberg jo lapsuudestansa saakka osotti veitikkamaisuutta. Ja se eli hänessä vielä tähänkin aikaan; niin esimerkiksi eräs hänen ystävänsä, maisteri Backman, oleskellessaan Venäjällä sai suureksi hämmästyksekseen Morgonbladista lukea että huhu kertoi hänen kuolleen; vieläpä lehti sen johdosta sisälsi naurettavan surullisen runonkin. Vasta myöhemmin Backman sai tietää että lehdestä oli erikseen häntä varten painettu toisinto, johon runo oli pantu.
Mutta tässä runossa Runeberg juuri koskettelee erästä Backmanin "maneeria": hän luuli olevansa taitava mekaniikassa ja hommasi kaikenlaisia merkillisiä koneita sillä alalla. Ja me olemme nähneet että Runebergin edellisetkin kujeet usein tarkottivat saada ihmisiä ilmaisemaan samallaista maneeria. Aivan samalla tapaa hän nyt tähän aikaan syntyneissä ja Morgonbladissa julaistuissa pienissä kertomuksissaan usein kuvailee ihmisiä, joilla on semmoisia naurettavia puolia.
Ensimäinen kertomus, Jouluilta luotsimajassa (1832), on tosin läpi läpeensä vakava, toinen, Salakuljettaja (1833), traagillinenkin. Mutta 1834 tulee Tulipalo, 1836 Odottava ja Riitapukari. Ja niiden ohessa on mainittava 1834 käännös Heibergin komediasta "Katsokaa kuvaanne peilistä!", edelleen samana vuonna alkuperäinen huvinäytelmä Maalaiskosija sekä 1836 ja 1837 katkelmia romaanista, jonka aihe on otettu 1808 vuoden sodasta.
Kaikissa näissä esiintyy henkilöitä joilla on juuri semmoinen maneeri, josta Runeberg puhuu. Se on: niissä on jotain joka itsessään ei ole väärää eikä naurettavaa, mutta joka muuttuu semmoiseksi sen tavan kautta, jolla henkilöt ikäänkuin pitävät sitä näkösällä. Niin esimerkiksi Maalaiskosijassa on vanha herra, joka haluaa maalaiselämän rauhaan ja yksinkertaisuuteen, mutta liiotellulla tavalla; samoin herra Flygerman Odottavassa on auttavainen, mutta puhuu liian paljon vaivannäöistään, j.n.e. Mutta se tapa, jolla Runeberg käsittelee näitä henkilöitä, nojautuu myöskin siihen mitä hän parodiasta sanoo: yksilöä, jolla on maneeri, ei koskaan voida täydellisesti hajottaa ristiriitoihin tai olemattomiin, koska hänessä, korkeimman luoma kuin on, täytyy olla jotakin tosiluonnollista. Sentähden tapahtuu että henkilössä, joka alussa on tehty naurunalaiseksi, niinkuin herra Gyllendeg Tulipalossa, lopulta ilmenee liikuttava luonteenpiirre: kiitollisuus, kun luulee että "kenraali" on hänet pelastanut. Samoin on Riitapukari pohjaltaan hyväsydäminen, j.n.e. Näin Runeberg kehittää, alkaen niinkuin tavallista pienistä tehtävistä, sitä kuvailemistapaa, joka sittemmin esiintyy monessa Vänrikki Stoolin tarinassa, missä esitetään henkilöitä, joita nauramme ja rakastamme yht'aikaa. Ja kuvaavaa on että hän, kääntyessään 1808 vuoden sodan alalle, aluksi suorasanaisesti tekee ikäänkuin luonnoksia niihin kuviin, joihin sittemmin vuodatti runollisen kirkastuksen.
Mutta tämä Runebergin menettely ei perustu yksistään kaunotieteelliseen teoriaan, vaan tämän teorian alkulähteenä on vuorostansa syvä piirre hänen luonteessaan: ihmisarvon tunnustaminen, johtuen ylevästä ihmisrakkaudesta.
23.
Jos Runeberg siis näinä vuosina koetti voimiansa useilla eri aloilla, niin oli sensijaan, niinkuin jo on mainittu, hänen puhtaasti lyyrillinen tuotantonsa toisen runovihon ilmestyttyä kovin vähäinen. Vuonna 1833 julaistiin Morgonbladissa ainoastaan kolme runoa: Odotettu, Aatos ja Syyslaulu, 1834 vain Eloni, 1835 ei mitään. Vuonna 1836 on lehdessä taas useampia: Kukka ja Epäilevä vuoden alussa ja syksyllä Sydämen aamu, Onnelle, Pyhäleikkuu, Vanhus ja Morsian.
Tietysti ei ole varmaa, vaikka on luultavaa, että nämä runot sepitettiin samassa järjestyksessä missä ne painettiinkin, eikä siis tästä järjestyksestä sovi vetää seikkaperäisiä johtopäätöksiä runoilijan kehitykseen katsoen. Mutta yleensä huomaa useimmissa näissä runoissa tunnelmia jotka selvästi eroavat toisessa runovihossa ilmenevistä. Tarkotan etupäässä runoja Aatos, Syyslaulu, Elämäni, Sydämen aamu, Onnelle ja Vanhus.
Niissä kaikissa on mietiskelyä ihmisen yleisestä kohtalosta, jota runoilijan oma sielunelämä kuvastaa. Ja tämä kohtalo ei ole yleensä valoisa. Aatoksen sitoo tomun ies, ihmiskukan kesän lento on yhtä kiiru kuin ruusun, joka kukkii tuokion aikaa (Syyslaulu), elämä on "taisto haudan äärellä, meno myrsky-merellä, pyrittävä pysty tie." Kukan johdosta kysytään:
Noin kun suvikukan lailla sulohon nousee taistotta, mi mailla armast' on, miksi murhe, vaara maata vainoaa, miksi maa ei olla saata rauhan maa?
Ja muissa mainituissa runoissa sävy on samankaltainen. Muistakaamme senohessa, että 1835 julaistiin Pilven veikko ja 1836 Kuoleva soturi, jotka nekin puhuvat ihmisen synkästä kohtalosta, kun hän "vaivaa vain ja vaivataan".
Vaan ei siinä kyllin. Vuonna 1834 Runeberg lehdessään julkaisee muutamia suorasanaisia mietelmiä, jotka miltei kaikki koskevat elämän vastakohtia. Kaikesta tästä ei voi tulla muuhun päätökseen, kuin että nämä vastakohdat ovat runoilijalle esiintyneet jyrkempinä kuin ennen. Ja huomattava on että ristiriita ei nyt enää ole vain sisäinen, vaan se esiintyy eri ihmistenkin välillä.
Tarpeetonta on sanoa että Runeberg nytkin miehuullisesti taistelee sopusoinnun puolesta ja että hän sen saavuttaakin. Mutta on syytä kysyä mikä on voinut aiheuttaa semmoiset tunnelmat.
Muistamme että Runebergia yliopistouralla kohtasi kaksi vastoinkäymistä peräkkäin vuosina 1832 ja 1833. Molemmissa tapauksissa hän joutui alakynteen senvuoksi, että hänen kilpatoverillansa katsottiin olevan enemmän "virka-ansioita" kuin hänellä, jota vastoin hänen aatteellista etevyyttään ei otettu lukuun. Runeberg ei siitä valittanut; mutta kerrotaan että kun hän tuli kotiin saatuansa tiedon konsistorin äänestyksestä apulaisenvirka-asiassa, hän lausui, tarkottaen kilpahakijansa väitöskirjaa: "semmoista roskaa olisi kai helppo pudistaa hiasta milloin hyvänsä". Ja seuraavana vuonna (1834) hän kirjottaessaan mietelmän "rikkaudesta ja oppineisuudesta" sanoo ettei joukko kuolleita tietoja tee ketään todellisesti oppineeksi, jollei hän niille tiedoilleen voi antaa elävää henkeä.
Luultavaa on siis että Runeberg yleensä tunsi edustavansa aatteellisia pyrintöjä, joille ei yliopistossa annettu tunnustusta; ja nuorisokin siitä oli pahoillaan. Vuoden 1834 lopussa hommasivat muutamat pohjalaiset vastalausetta teologian apulaista Gadolinia vastaan, joka 1832 oli ollut Runebergin kilpatoveri ja nyt oli hylännyt A.A. Laurellin — Helsingin lyseon johtajan — professorinvirkaa varten julkaiseman väitöskirjan. Vaikkei mielenosotuksesta mitään tullut, katsottiin yritystäkin rikokselliseksi, ja seitsemän etevää pohjalaista tuomittiin erotettavaksi yliopistosta puoleksi vuodeksi. Mutta osakunta antoi kaikille rangaistuille arvolauseen "erinomainen ahkeruus jakaikissa suhteissavakava ja hyvä käytös". Tuomittujen joukossa olivat E.A. Ingman, M.A. Castrén ja Lars Stenbäck.
Toisessakin kohden Helsinginaika näyttää avanneen Runebergin silmät näkemään elämän vastakohtia. Topelius sanoo että yliopisto oli Turussa ollut kirkon tyttärenä, mutta että kun se Helsingissä oli joutunut tekemisiin hallinnollisen virkavallan kanssa, sitä katsottiin kotiopettajattareksi ylhäisessä perheessä. Kirkon ylivalta tietysti ei voinut tuntua painavalta ainakaan Runebergista, kun sitä edusti lempeä arkkipiispa. Toista oli Helsingissä. Siellä oli muodostunut ainakin jonkunlainen virka- ja sukuylimystö, ja varsinkin Lauantaiseuran jäsenet varmaan monessa kohden tunsivat että heitä ylenkatsottiin, ehkä vainottiinkin, he kun muka olivat "haaveilijoita".
Tämäkin vastakohta esiintyy 1834 vuoden mietelmissä. Mainitaan, että moni halveksii toista ulkonaisen hienouden puutteen takia, toinen taas luulee että sievistelevän ryhdin ja tähtirinnan takana ei ole muuta kuin turhamaisuutta, tyhjyyttä ja ylpeyttä. Ja kuvaavaa on se keino, jolla Runeberg luulee tämän ristiriidan voitavan sovittaa. Se tapahtuu kun molemmille selvenee korkeampia tarkotusperiä; silloin ulkonaiset eroavaisuudet esiintyvät vain savuna ja varjoina, jotka eivät mitään merkitse. Sillä "korkein on meitä kaikkia lähellä, ja herätykset jaloon löytävät tiensä yhtähyvin hienon kuin karkeankin puvun lävitse".
Mutta varmaan on vielä syvemmin Runebergiin vaikuttanut kolmas vastakohta. Hän oli parhaasta vakaumuksestaan lausunut mielipiteensä runouden tehtävästä ja senohessa Ruotsin kirjallisuudesta. Mutta hänen tarkotustansa ymmärrettiin väärin, ei ainoastaan Ruotsissa, vaan Suomessakin. Kun hän oli sanonut vallitsevain mielipiteiden saattavan vaikuttaa haitallisesti, jos uusi omintakeinen nero syntyisi, niin viitattiin Ruotsin puolelta siihen että hän muka piti itseänsä semmoisena nerona, ja että hän tahtoi alentaa Ruotsin runoilijoita kohotaksensa itse sitä ylemmäksi. Samoin oli Tegnérillä monta ihailijaa Suomessakin, ja hyökkäys häntä vastaan loukkasi heitä. Pohjalais-osakunnassakin keskusteltiin 1834 siitä oliko Tegnériä Morgonbladissa oikein arvosteltu, ja enemmistö kallistui Runebergin vastustajain puolelle. Yksin hänen likeisimmässä tuttavapiirissään syntyi asiasta eri mieliä. Cygnaeus, arvostellessaan 1837 Hirvenhiihtäjiä ja Hannaa, puhui vielä tästä seikasta ja moitti Runebergia noista arvosteluista; ja Ahlstubbekin sanoi silloin että Runeberg "ansaitsi kuritusta" niistä. Sitä kiihkeämpi oli siis varmaan taistelu kohta kirjotusten ilmestymisen jälkeen.
Hyvin valaisevaa on mitä rouva Runeberg syksyllä 1836 kirjottaa, saatuansa tiedon eräästä Ruotsissa ilmestyneestä hyvin kiivaasta vasta-arvostelusta, jossa muun muassa monta Runebergin lausetta oli vääristelty. Kirjotus on, sanoo hän, "täynnä haukkumisia, ja luultavasti useimmat katsovat sitä hyvin ansaituksi. Mutta se ei ensinkään Runebergia huolestuta." Ja seuraavana vuonna hän samaten kertoo että Runeberg vain nauraa, kun hän itse suuttuu siitä että "torutaan häntä".
Varmaan ei siis Runeberg omasta puolestaan paljon välittänyt noista hyökkäyksistä; mutta tuntuihan luultavasti kuitenkin katkeralta etteivät ystävätkään häntä ymmärtäneet. Ja kuvaavaa on siis että hän tässäkin kohden 1834 vuoden mietelmissä lausuu ajatuksensa, puhuessaan ihmisten "mielinnästä" tahi "mausta". Jos joku sanoo: "minun mielestäni" on asia niin tahi näin, niin se ei merkitse muuta kuin: niin vaillinainen on tässä asiassa sävelkorvani, etten siitä tiedä juuri mitään. Mielintä katoaa tietämisen tieltä, niinkuin hämärä auringon tieltä, eikä tuhansien yksilölliset mielinnät yhden yksilön tietoon verrattuina merkitse enempää kuin tuhannen silmätautisen arvelut esineen ulkomuodosta merkitsevät verrattuina yhden selvästi näkevän silmän päätökseen siitä.
Tämmöinen lause on sitä merkillisempi, koska Runeberg 1832 oli lausunut vakaumuksenaan että kaikki näkevät mitä runoilija näkee. "Ettei ihminen ole kaikkea, eikä näe kaikkea, se tulee siitä että monet tahi kaikki aatteet piilevät hänen tietoisuudessaan niinkuin koskemattomat säveleet soittokoneessa. Jos siis jollakulla on puhdas ja selvä käsitys aatteesta, luonnon ilmestysmuodosta, ja jos hän voipi inhimillisen välityksen avulla esittää sen kauneuden, niin vastaavat tuhannen tuhannet sydämet hänen antamaansa säveleeseen, ja hänestä tulee heille henkinen Kolumbus, ja ihmiskunta on hänen kauttansa löytänyt uuden maailman, joka kyllä oli ennenkin olemassa sen piirin sisällä, mutta yöhön verhottuna."
Nyt hän nähtävästi on huomannut etteivät ihmiset niinkään helposti ymmärrä todellista kauneutta; ja hänen arvostelunsakin tulevat nyt paljoa harvalukuisemmiksi sekä koskevat parhaasta päästä runoilijoita joita hän ihailee. Merkillisiä ovat etenkin, toisiinsa verrattuina, hänen lausuntonsa Franzénista.
Vuonna 1832 hänestä Franzén on jäljittelemätön nero, kaikkien tunnustama. Vuonna 1833 asetetaan Vanha soturi vastakohdaksi Beskowin runoelmalle Ruotsin esi-isät eikä yleisön sanota aavistavankaan kuinka paljoa etevämpi edellinen on. Vuonna 1835 Runeberg eräässä mietelmässään koettaaselittääFranzénin runoelmien viehätystä, jonka hän sanoo olevan voiman ja tunteen sopusointuisessa yhdynnässä. Mutta 1836, kun hän kirjottaa Franzénin teosten viidennestä osasta, hän aluksi antaa "lukuisan perheen isän" lähettää Morgonbladille kirjeen, jossa kirjottaja kertoo rakastavansa kirjallisuutta ja ennen muita Franzénia. Jo nuoruudessaan hän on tätä runoilijaa ihaillut.
"On kuitenkin monta kertaa vielä vanhoilla päivillänikin tapahtunut, että minä lukiessani tai kuullessani jotain näistä lauluista, olen luullut niihin vasta ensi kertaa todellisesti tutustuvani. Olen tämän johdosta usein itsekseni tehnyt väitteen, joka monen mielestä epäilemättä on oleva omituinen, mutta joka aina on näyttänyt minusta selvältä ja todelliselta, sen nimittäin, että kaikista ruotsalaisista runoilijoista Franzén on se, josta on vaikein päästä oikein selville, jota on vaikein oppia oikein tuntemaan." Lapsikin ymmärtää häntä tavallaan; "mutta oikein tajutaksensa sitä taivaallista viattomuutta ja puhtautta, joka on hänen laulujensa sekä pinnalla että syvyydessä, siihen vaaditaan, paitsi lapsen turmeltumatonta sielua, myöskin pitkän elämän koottua viisautta, kokemusta joka on tutkinut elämän häikäiseväisyyttäkin, tunnetta joka liiottelusta ja teeskentelystä on yhä suuremmalla rakkaudella palannut iäti tyyneen, raikkaaseen ja iloiseen luontoon."
Sentähden hän on useasti lukenut Franzénin runoja uudestaan ja "joka kerta ymmärtänyt ne paremmin, ja kuta selvemmäksi oma olentoni on kehittynyt, kuta lohdullisemmaksi ja tyynemmäksi oma sieluni on käynyt, sitä syvempiä rauhan ja kauneuden vastineita olen niistä löytänyt." Ei ole siis mitään lastenleikkiä ymmärtää Franzénia; päinvastoin "vain se voipi häntä oikein ymmärtää ja arvioida, joka koettuansa vaiherikkaassa elämässä harhatulia ja virvatulia, erehdyksiä, intohimoja, taisteluja ja rikoksia, saattaa voitonriemuisin sydämin luoda katseensa siihen enkelien asumaan maailmaan, minkä hän meille avaa."
Eikö kaikista näistä lausunnoista sovi päättää että Runeberg juuri näinä vuosina on itse tuntenut elämänkokemuksensa rikastuneen ja syventyneen?
Ja kun hän puhuu palaamisesta liiottelusta ja teeskentelystä iäti tyyneen, raikkaaseen ja iloiseen luontoon, niin eikö tämä selvästi viittaa hänen samanaikaiseen tuotantoonsa? Toiselta puolen hän kertomuksissaan palasi lapsuutensa maailmaan, toiselta puolen hän Hannassa — joka ilmestyi painosta kuukautta myöhemmin kuin viimeksi mainittu kirjotus Franzénista — todellakin "avasi meille enkelien asuman maailman". Vieläpä pastorikin toisen laulun alussa viittaa erääseen runoon, jonka "rakas laulaja" Franzén on sepittänyt.
Varmaan Runeberg siis myöskin itse on tuntenut että hän "voitonriemuisin sydämin" saattoi katsella tuohon kirkastetun luonnon maailmaan. Elämän ristiriidoista hän on Hannassaan, niinkuin alkurunossa sanotaan, "etsinyt rauhan toivossa parempaa maailmaa". Ja tätä arvelua vahvistavat samana syksynä julaistut runot, varsinkin Pyhäleikkuu, missä peltomiehestä sanotaan:
Vaan kas, jo käy hän majastaan.Mi rauha, riemu kasvoillaan!Pois maiset murheet, murtelutkuin arkivaatteet riisutut.
Samoin runossa Onnelle:
Taiat taivon, riemun tarhain, valo, rauha, rakkaus, kaikki oli, kaikk' on parhain mulla elon rikkaus.
Ja runoilijasta on luonnollista ettei onni voi kaikkia muistaa; vain ikäänkuin leikillä hän lopettaa:
Tomun vieno, heikko tytti,mullekin jo hymys suo!
Lopuksi runo Vanhus esittää sekin elämän taisteluissa saavutettua rauhaa.
Mutta kun nämä runot julaistiin, oli Runeberg jo päättänyt hakea lehtorin virkaa Porvoossa. Ettei hän keveällä mielellä tätä päätöstä tehnyt on helppo ymmärtää. Mutta jos olemme oikein selittäneet hänen mielentilansa, niin on sentään luultavaa ettei hän katsonut vain aineellista toimeentuloa, vaan että hän ei enää viihtynyt Helsingissä. Hän oli nähnyt ettei se ollut "rauhan maa"; ja on hyvin mahdollista että yliopiston opettajan toimikaan ei enää häntä viehättänyt niin paljon kuin ennen. Kun hänen likimmät ystävänsä eivät häntä ymmärtäneet, mitä sitten muut?
Mutta katkeralla mielellä hänen ei tarvinnut erota yliopistosta. Konsistorissa ehdotti professori Gabriel Rein vuoden 1836 viimeisenä päivänä, että Runebergille hankittaisiin ylimääräinen apuraha nautittavaksi niin kauan kuin hän jäisi yliopistoon eikä olisi saanut muuta samanpalkkaista virkaa. Kaikki konsistorin jäsenet paitsi kolme yhtyivät ehdotukseen, mutta Runeberg, joka jo oli ehtinyt tulla lehtoriksi nimitetyksi, pyysi itse että asia saisi raueta. Sillä hän sanoi olevansa epävarma siitä mitä vaatimuksia hänelle semmoisen apurahan johdosta asetettaisiin, eikä hän siis voisi tietää sitäkään, täyttäisikö hän niitä vaatimuksia. Vastoinkäymisiinsä yliopistossa hän ei sanonut yliopistollisia viranomaisia syypäiksi, ja hän lausui ilonsa siitä että tuo ehdotus kaikille osottaisi yliopiston tehneen hänen hyväkseen kaikki mikä suinkin oli voitu tehdä.
Nuorisokin osotti kaipaustansa senjohdosta että Runeberg sen jätti. Toukokuun 8 päivänä 1837 oli jäähyväisjuhla, johon Stenbäck oli kirjottanut runon, ja jossa innostuneita puheita pidettiin. Runeberg sanoi aina säilyttävänsä rakkaassa ja kiitollisessa muistossa yliopiston, "johon hän oli kuulunut viisitoista vuotta, ja jossa hän oli oppinut katselemaan elämää valoisasti eikä synkästi". Kun lopuksi laulettiin Lähde ja tultiin paikkaan "Ja peilin toki pilvet nuo valaisee, tummentaa", niin Runeberg keskeytti laulajia sanoen:
— Ei, ei, katsokaa vain peiliin. Jos se on puhdas, niin ei mikään pilvi sitä tummenna, onhan siinä valo itsessään.
24.
Porvooseen Runeberg pian koteutui. Hänellä oli nyt ainakin varma, jos kohta niukka tulolähde, ja hän oli itse sanonut että "lintukin tarvitsee viheriän oksan laulaaksensa". Säntilliseen koulutyöhön hän oli jo ennen tottunut, eikä tuo työ häntä kovin rasittanut: lehtorina hänellä oli vain kymmenkunta viikkotuntia. Pelkkää iloa tosin ei opettajantoimi hänelle tarjonnut. Kurinpito oli lukiossa huono, oppilaat katsoivat pyhäksi oikeudekseen olla poissa tunneilta niin usein kuin vain tahdottiin, ja jos joku liian vähän käytti tätä oikeutta, pidettiin häntä huonona toverina; hän muka hieroi opettajain suosiota. Muissakin kohden nuorison tavoissa oli moitteen sijaa. Runeberg, parin muun opettajan kanssa, koetti parastansa saadakseen aikaan muutosta, mutta tämä onnistui vain vähitellen, ja koviakin selkkauksia välistä syntyi. Pääasiallisesti välit kuitenkin olivat ystävälliset, ja Runeberg saavutti useimpien oppilaittensa rakkauden ja ihailun.
Kotiolotkaan eivät olleet suruja ja huolia vailla. Kivulloisuus vaivasi vähä väliä runoilijaa ja hänen vaimoansa, ja vähitellen lisääntyvän perheen tarpeet vaativat tarmokasta työtä. Eikä Runeberg, tottunut kun oli täyttämään nurkumatta velvollisuutensa, vieronut lisätyötä: muutamia vuosia hän toisen lehtorin kanssa ylläpiti lukioon valmistavaa koulua. Huolet kuitenkin melkoisesti huojentuivat kun vuonna 1839 hänelle suotiin yleisistä varoista tuhannen paperiruplan vuotuinen apuraha. Kuka oli siitä nostanut kysymyksen, sitä ei tiedetä; Runeberg itse ei asiasta tietänyt mitään ennenkuin se oli korkeimmassa paikassa päätetty, eikä silloin enää käynyt kieltäytyminen sitä vastaanottamasta, niinkuin hänen itsenäisyydentuntonsa muuten ehkä olisi käskenyt hänen tehdä.
Vuonna 1838 kuoli rouva Runebergin äiti ja jätti tyttärelleen perinnöksi pienen summan. Se oli avuksi, kun Runeberg samana vuonna osti pienen talon, joka maksoi, nykyisessä rahassamme laskettuna, 2,400 markkaa. Pysyvä kesäasuntokin, vaikka vuokrattu, saatiin samasta vuodesta alkaen Kroksnäsin tilalla, jonne oli Porvoosta noin seitsemän kilometrin matka eteläänpäin.
Näin elettiin hiljaisesti ja vaatimattomasti. Kroksnäsissä Runeberg melkein kokonaan antautui metsämiehen ja kalastajan toimiin eikä ensi aikoina mitään kesällä kirjottanut. Lukukausinakin hänen oli helppo päästä ulos luontoon, mielitöihinsä, ja kuinka ahkera metsämies hän oli näkyy siitä että hän hankki vaimollensa ketunnahkaturkin tappamalla 28 kettua. Mutta niin innostunut kuin hän tämmöisiin toimiin olikin, hän aina piti huolta siitä ettei hän riistalle tuottaisi tarpeettomia kärsimyksiä. Jos hän esimerkiksi oli ampunut vesilintua ja tämä piiloutui ruovikkoon, niin hän ei jättänyt sitä sinne puolikuolleena, vaan etsi sitä usein suurella vaivalla, voidaksensa lyhentää sen kärsimykset. Samoin hän aina tappoi kalat kohta kun oli ne pyydystänyt.
Hänen vaimollensa oli sekä kalastus että metsästys ja varsinkin koirat vastenmielisiä. Runeberg sentähden ei pitänyt koiria muuten paitsi milloin hän oli saanut niitä lahjaksi. Ja kun kerran semmoinen lahjakoira oli säikähyttänyt rouva Runebergia, niin että hän sairastui, niin runoilija hänen tietämättään ampui uskollisen Skarpinsa kuoliaaksi.
Porvoolaisiin Runeberg pian tutustui. Tosin kirjottaa hänen vaimonsa vielä syyskuussa 1837: "Viihtyykö Runeberg täällä vai ei, sitä on minun vaikea sanoa. Tiettävästi hän paljon kaipaa, sillä olihan hän sydämensä pohjasta kiintynyt tuohon tosiaan tavattoman elähyttävään eli sivistävään ja sivistyneeseen henkeen, joka eli niissä nuorissa miehissä, joiden kanssa hän siellä seurusteli." Mutta hän lisää heti: "mutta toiselta puolen hän on siinä kohden onnellinen, että voi kiintyä kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin harrastuksiin".
Runeberg itse sitävastoin kertoi myöhemmin että hänellä, ensimäisinäPorvoon aikoinaan oli tapana sanoa helsinkiläisille, kun he tulivatPorvooseen:
— Tulette tänne pääkaupungista senaatin linna hännystakkina ja yliopistorakennus housuina, ja olette olevinanne aika mahtajoita, mutta minä sanon teille, että on täällä vuorien takanakin ihmisiä.
Hänen vaimonsakin, joka kuitenkin näyttää kaivanneen Helsinkiä enennän koin hän, valittaa vähän myöhemmin että entiset Helsingin-ystävät olivat "sielultaan vanhentunet".
Tämmöisistä lauseista ei voida tulla muuhun päätökseen kuin että Porvooseen muuttaminen oli Runebergille onneksi. Helsingissä, varsinkin jos hän olisi jatkanut sanomalehtitointaan, hän varmaankaan ei olisi saanut samaa rauhaa kuin täällä, eikä olisi voinut säilyttää sitä tosi- ja yleisinhimillisyyden harrastusta, joka oli hänelle niin ominainen ja niin tärkeä. Hän olisi sensijaan helposti kiintynyt liian paljon johonkin erikoisharrastukseen tahi yhtynyt johonkin niistä erisuuntaisista ryhmistä, joita nyt vähitellen muodostuu.
Porvoossa hän sitävastoin ei seurustellut vain yhteen luokkaan tahi suuntaan kuuluvien henkilöiden kanssa, vaan hänellä oli tilaisuus tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin, tutkia heidän omituisuuksiaan ja tehdä heille tapansa mukaan ystävällisiä kujeitaan. Erittäinkin hän kiintyi tullinhoitaja Dreilickiin ja tilanomistaja Dunckeriin. Edellisestä hän myöhemmin sanoi:
— Tulin tänne korkeasti oppineena maisterina, luullen olevani jotakin; mutta vasta hän, syntinen ja publikaani, opetti minut ihmiseksi.
Tietysti eivät Runebergin ja hänen Helsingin-ystäviensä välit sentään rikkouneet. Helsingissä käydessään Runeberg saattoi olla varma siitä että hänet otettiin ihastuksella vastaan, varsinkin nuorison piirissä; ja yhä useammin ja useammin tulivat ensiksi samanikäiset, vähitellen nuoremmatkin yliopistomiehet Porvooseen nauttiaksensa Runebergin seurasta. Usein seurustelua silloin, samoinkuin ennen Lauantaiseurassa, jatkettiin illasta aamuun asti, ja nyt oli Runeberg sen keskustana, lausuen syvämietteisiä sanoja ei ainoastaan taiteestaan, vaan kaikista elämän kysymyksistä. Ei hän kuitenkaan tahtonut keskustelua hallita: päinvastoin hänellä oli, niinkuin hänen rouvansa sanoo, ihmeteltävä taito "saada ihmiset tulistumaan", avaamaan sydämensä ja lausumaan mitä ehkä muuten eivät olisi uskaltaneet tuoda ilmi.
Näin oli Runeberg tosin ulkonaisesti luopunut kaikesta johtajantoimesta: hän ei enää julkisesti lausunut mielipiteitään muuten kuin runoelmissaan, eikä pyrkinyt vaikuttamaan muihin kuin niihin jotka itse hakivat hänen seuraansa. Mutta näille hän oli henkinen johtaja, ja täten hän pysyi isänmaallisen kultuurikehityksen huipulla. Ja juuri tämä asema oli hänelle sopiva: häiritsemättä hän saattoi runollisesti selvitellä kysymyksiä jotka olivat ajan pyrkimysten perusteena, mutta joihin muut, päivän hyörinässä toimien, eivät ehtineet kyllin syventyä. Saatuansa Helsingissä elävän tunnon elämän ristiriidoista hän nyt saattoi antautua niiden runolliseen sovittamiseen.
Yksi semmoinen ristiriita ikäänkuin tunkeutui häneen: se oli uskonnollista laatua, herännäisyyden aikaansaama.
Sill'aikaa kun sivistyneihin vaikuttivat yhdeksännentoista vuosisadan suuret henkiset liikkeet, oli kansa nukkunut. Mutta se suuri vastavirta, joka kohtasi edellisen vuosisadan järkiperäisyyttä, se esiintyi vihdoin kansassakin ja sai varsin oikean nimen:herännäisyys. Sillä herätys, mahtava sielunvoimien herätys, tämä liike todellakin oli.
Mutta luonnollista oli että liike pian esiintyi hyökkäävänä.
Papit olivat vielä useissa paikoin vanhalla kannalla: kristinoppi oli heistä pääasiallisesti järkiperäistä siveysoppia, mutta syvempää tunne-elämää he pelkäsivät, sen helmassa muka "fanatismi" voisi rehottaa. Kun nyt tuo tunne-elämä vaati tyydytystä, ja kun kansa rupesi kokoontumaan yksityisiä hartaushetkiä viettämään, niin tätä katsottiin ulkonaiselle järjestykselle vaaralliseksi, jopa vallanpitäjät välistä vainusivat noissa liikkeissä valtiollista kapinallisuuttakin. Ja kun sitten heränneitä vastaan ryhdyttiin käräjöimiseen ja rankaisemiseen, niin liike tietysti siitä vain yhä enemmän kiihtyi.
Tästä syystä ja itse liikkeen luonteesta johtui jyrkkä ristiriita "uskovien" ja "uskottomien" välillä. Valtaava tunne, joka tietää harrastavansa suurta, ylevää tarkotusta, se ei tingi: kaikki tahi ei mitään on sen tunnussana. Varsinkin on niin laita silloin kun harrastus täyttää ihmisen koko henkisen toimialan. Ja siihen aikaan, niinkuin usein on mainittu, ei ollut mitään yhteiskunnallisia harrastuksia: ihmisillä ei, niin sanoaksemme, ollut maallista kotimaata, tahi se oli heillä vain aineellisten harrastusten esineenä; sentähden taivaallinen kotimaa oli heille kaikki kaikessa.
Tavallansa sopii sanoa että Runebergkin oli jo ennen kokenut aivan samaa: hänellekin oli taivaallinen kotimaa kerran ollut kaikki kaikessa. Mutta hänen kehityksensä oli johtanut siihen, että taivas oli hänelle esiintynyt maan päälläkin. Siihen oli hänet vienyt ensiksi hänen sovinnollinen ja ihmisystävällinen mielensä, toiseksi hänen valpas todellisuudentuntonsa ja kolmanneksi hänen ankara velvollisuudentuntonsa. Tehdä työtä itse jalostuaksensa ja tuottaaksensa lähimmäisillensä onnea — se oli hänestä Jumalan valtakunnan levittämistä.
Olemme nähneet että kysymys Jumalasta on esiintynyt hänelle hänen runoilunsa alusta aina Hannaan asti. Hannassa ja Pyhäleikkuussa näemme sen voiton, minkä hän on taisteluissaan saavuttanut. Nyt alkoi herännäisyys juuri tähän aikaan vaikuttaa valtaavasti sivistyneeseen säätyynkin, ja hän kuuli saarnattavan, että maallisella elämällä ei ole mitään arvoa, ihmisen tulee elää vain taivasta varten.
Tämä oppi aiheutti "Vanhan puutarhurin kirjeet", jotka julaistiinHelsingfors Morgonbladissa 1837 vuoden lopussa.
Merkillistä on nähdä kuinka kirjeissä esitetyn keskustelun lähtökohta on todellisuudesta otettu.
Niiden arkkipiispan lapsenlapsien joukossa, joita Runeberg Paraisissa oli opettanut, oli lahjakas tyttö, Maria Prytz, johon Runeberg oli hyvin kiintynyt, ja joka näyttää olleen "korskan Marian" esikuva. Eräänä kauniina kesäiltana vuonna 1836 hän oli Runebergiltä kysynyt:
— Kumpiko on kauniimpi, taivas vai maa?
Mahdollista on että hän oli saanut tuon ajatuksen Atterbomin runoelmasta Onnellisuuden saari, missä se myöskin esiintyy. Runeberg oli silloin vastannut:
— Toinen tarvitsee toista.
Mutta juuri saman kysymyksen sanotaan "puutarhurin" Roosan kerran tehneen. Hän kuitenkin nyt, kun isä siitä muistuttaa, sanoo:
— Ne sanat lausuin unessa, isä, unohtakaa ne nyt kun olen herännyt.
Tästä Runeberg saa tilaisuuden antaa isän lausua mielipiteensä. Isä tempaa kauniin liljan maasta ja ripustaa sen puunoksaan, asettaen hennon terän suojatonna kohti auringon säteitä. Kun se hetken perästä jo on alkanut kellastua, hän sanoo:
— Katso, äsken kasvoi tämä kukka alhaalla ja tunki juurensa alas maahan, ja varjo ympäröi sen elämää ja tomu kosketti sen tomua; mutta eikö sen olemuksessa ollut silloin enempi taivaallista kuin siinä nyt on?… Jos se nyt olisi omin voimin irrottautunut siitä paikasta, johon minun rakkauteni oli sen asettanut, ja heti kohta puhdistuakseen pelkäksi ihanuudeksi eronnut maan tomusta ja noussut auringon tuleen, pitäisikö minun sentähden rakastaa sitä?
Vastakohdaksi tämmöiselle maallisen elämän kuolettamiselle asetetaan kuva siitä kuinka lilja eilen oli "kuollut umppuelämästään, avatakseen tänään hopeavalkoisen teränsä". Se oli "pimeässä kodissaan raikkaasti ja uskollisesti hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto huomasi ne kypsyneiksi päivää sietämään. Niin kuolee se, joka kuolee elääksensä. Se ei ennen aikaansa tunkeudu ulos umpustansa, vaan täyttää sen kauneudella ja elämällä, eikä se sitten heitä pois lehtiänsä, vaan levittää ne ilossa ja valkeudessa."
Tämmöistä voi täydellä vakaumuksella puhua ainoastaan se joka itse on ihmiskukkana kehittynyt samalla tapaa, täyttynyt kauneudella ja elämällä ja levittänyt lehtensä ilossa ja valkeudessa. Ja kun kuulee tämän uskontunnustuksen, niin ymmärtää vielä paremmin miksi Runeberg niin ihaili Franzénia. Sillä tässäkin kohden on Franzén hänen edelläkävijänsä: runoissa ja tieteellisissä kirjotuksissa hän edustaa aivan samaa kantaa, viimemainituissa nimenomaan niitä vastaan, jotka "fanaattisesti arvelevat" ettei maallisella elämällä muka ole mitään arvoa.
Mutta vaikka Runeberg täten vastustaa heränneitten maailman-ylenkatsomista, hän kuitenkin oivaltaa mitä siinä saattaa olla suurta, ylevää. Jos ihminen pyrkii korkeampaan elämään, niin hänelle avautuu "uusi maailma, rauhallinen ja hartautta täynnä", niinkuin jos astutaan illalla ulos matalasta majasta katselemaan tähtistä taivasta. Mutta silloin ihminen helposti joutuu kysymään "tokko tuhannesta olennosta, jotka hänen ympärillänsä elävät, yksi ainoakaan kohotaikse jokapäiväisyydestään elääksensä niinkuin hän". — Tätä samaa yksinäisyydentuntoa Runeberg varmaan on itse tuntenut pyrkiessään sitä ihannetta kohti, jonka niin harvat oivalsivat. Hyvin kuvaava onkin tuon kuvauksen jatko: "silloin pimenee hänen sielunsa silmissä maa, ja ihmiskunta on hänestä vain aaltoileva sieluton valtameri". Tämä viittaa aivan selvästi takaisin runoelmaan Elämäni ja eteenpäin runoelmaan Turha toivomus — molemmat mitä personallisimpia Runebergin runoelmia.
Mutta jos kohta Runeberg täysin ymmärtää tämmöisen tunnelman, hän ei kuitenkaan hyväksy siihen jäämistä. Se on hänestä kiusaus, sillä "kaikki mitä on jalointa, tosinta ja pyhintä kelpaa keinoksi kiusaajan kädessä. Ei sydäntä kiedota pahalla, vaan parhaimmalla." Olisi sentähden pitänyt sanoa: "niin, se maailma, joka avautuu minulle, on pyhä ja kallis, mutta oma majanikin on pyhä maailma, sisaruksienikin silmät ovat kirkkaita, suloisia tähtiä, ja vanhempieni sylissä on elämäni rikasta niinkuin täällä; opeta minua rakastamaan, äläkä halveksimaan!"
Täten ratkaisee Runeberg suuren uskonnollisen kysymyksen täysin luonteensa mukaisesti, mutta samalla niin että hän "sulaa yhteen äärettömyyden kanssa" eikä pidä omaa yksilöllisyyttään pyrkimyksiensä päämääränä. Ja jos vertaa tätä kuvausta Hannaan, niin huomaa selvästi kuinka elämän ristiriidat nyt ovat hänelle astuneet paljoa jyrkempinä näkyviin.
Muistamme että luonto Hannalle esiintyy mykkänä, täynnä kaihoa, kunnes rakkaus selvittää sen arvotuksen; rakkauden valossa katsottuna taas luonto on täynnä hymyileviä enkeleitä. Täällä luonto esiintyy tosin ylevänä, mutta kolkkona ihmiselle joka eristyy muista ihmisistä; ja sekin, luonnon äärettömyys, joka varmaan Runebergin mielestä on "jalointa, tosinta ja pyhintä", sekin voi olla kiusauksena, jos se eristyy siitä maailmasta, jossa elävä rakkaus vallitsee, ihmiselämästä — jota taas edustaa ennen kaikkea perheellinen rakkaus.
Meidän aikaistemme lukijain kannalta katsoen odotettaisiin että tämä Runebergin ylevä, sopusointuinen käsitystapa olisi hänen aikalaistensa puolelta saanut osakseen täyttä tunnustusta. Mutta kaukana siitä; ei sitä aina edes ymmärretty. Stenbäck kirjotti "Vastauksen vanhalle puutarhurille", jossa hän muka kirjeiden saajana sanoi että "puutarhurilla" ei ollut rahtuakaan tietoa siitä mitä kristillisyys on, ja että hän vain tahtoi "nauttia maailmasta ilman mitään korkeampaa huolenpitoa ja pyrkimystä". Sillä Stenbäckin mielestä kristinusko vaatii syvää, oleellista ja perinpohjaista mielen uudistusta, eikä Jumalalle ole olemassa kuin kaksi lajia ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä. Samalla hän valittaa sitä että todellisen kristillisyyden osaksi aina tulee vihaa, katkeruutta ja häväistystä.
Tähän Stenbäckin hyökkäykseen Runeberg vastasi kirjotuksella, jota muodoltaan sopii sanoa riitakirjotuksen malliksi ja joka sisällykseltäänkö on erittäin merkillinen.
Kun Stenbäck oli sanonut olevansa kirjeiden saaja ja julkaisija, niin olisi kai moni lukija voinut luulla että hänen kirjotuksensa ilmaisi alkuperäisen julkaisijan, siis Runebergin, mielipiteitä. Toiselta puolen taas, jos katsottiin puutarhurin edustavan Runebergia, niin Stenbäckin ankara tuomio puutarhurista oli Runebergille kovin loukkaava. Molemmissa tapauksissa Runebergilla olisi ollut syytä paheksua Stenbäckin hyökkäystä. Mutta lausumatta tästä suoranaisesti mitään Runeberg pysyy omalla alallaan, jatkaen vastauksessaan omaa kirjeissä esittämäänsä kertomusta. Oli, sanoi hän, aivan selvää ettei se, joka oli kirjottanut "puutarhurille", koskaan ollut häntä tuntenut, kirjottaja kun ei edes tietänyt ensiksi tuon puutarhurin jo jonkun aikaa sitten kuolleen, ja toiseksi ettei hän ollutkaan tavallinen puutarhuri, vaan eron saanut virkamies, joka oli elämässään paljon kokenut. Ja tähän vastalauseeseensa sanoo Runeberg tahtoneensa purkaa ja todella purkaneensakin "kaiken sen vähäisen vihastuksen", jonka vastaus oli hänessä herättänyt.
Tyynesti ja maltillisesti Runeberg tosiaan sitten jatkaa, kertoen tavanneensa puutarhurin vanhan palvelijan ja keskustelleensa hänen kanssaan. Hän oli muka lukenut palvelijalle Stenbäckin kirjotuksenkin, ja tämä oli vastannut vain:
— Olkoon se kirjotettu. Kukin hakee parastaan omalla tiellään, mutta hyvin tekee se joka ei tuomitse.
Tapaamme siis tässäkin kirjotuksessa sitä suvaitsevaisuutta, joka on niin ominaista Runebergille. Mutta senohessa selitetään nyt tarkemmin hänen käsityksensä "maailmasta ja Jumalan sanasta", luonnosta ja uskonnosta. Molemmat ovat toisistaan erotettuina yksipuolisia, mutta yhdistettyinä ne selittävät toisiansa. Eikä maailmaa ole katsottava kadotetuksi ja Jumalaa vastaan sotivaksi. "On uskottava ja elävällä vakaumuksella tunnustettava, että Sovittaja on poistanut särkymyksen, että langenneen voima olla langenneena on murrettu… että Kristus on pahan maailman voittanut."
Eikö tästä selvästi huomaa kuinka likeisesti runous ja uskonto ovat toisiinsa liittyneet Runebergin elämänkatsomuksessa? Kristitty, joka näkee maailman sovituksen valossa, mitä hän muuta on kuin runoilija, joka tekee samoin?
Ja samaten Runebergin mielipiteet siitä kuinka saa tuomita vertaistansa elävästi muistuttavat hänen kirjotustaan parodiasta. Voimme arvostella ovatko toisen teot ja ajatukset sopusoinnussa oikean kanssa. "Mutta kun tuo ajatus, tuo teko ei muodosta ajattelevan tahi toimivan henkilön koko oleellisuutta, vaan on siitä ainoastaan yksi ilmaus, niin oli selvää että se tuomio, joka langetetaan tästä ilmauksesta, ei voi ulottua koko olemukseen. Ja kun tämän olemuksen alalta iankaikkisesti on uutta löydettävissä, niin ihminen ei kai myöskään voi riistää itselleen oikeutta tuomita muuta kuin sitä mitä hän siitä on löytänyt, se on: hän voi tuomita henkilön teot y.m., mutta henkilön itsensä tuomitseminen hänen tulee jättää Jumalalle."
Ja lopuksi Runeberg nyt uskontoon katsoen terottaa mieleemme saman perusaatteen joka hänen runoudessaankin miltei kaikkialla ilmenee: uskonnossakaan ihminen ei saa olla itsekäs, ajatella vain omaa autuuttaan. Sensijaan hän sanoo:
"Kristitty elää todellista elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan, ajatuksissaan ja teoissaan. Uskoa valoisasti, rakastaa runsaasti, ajatella totta ja toimia oikein, se on se ikuinen autuus, johon kristityn on pyrittävä; ja elävästi ihastuessaan ajatuksensa, toimintansa sopusoinnusta oikean kanssa hän unohtaa helposti ja suloisesti, että se on hän joka ajattelee ja toimii. Ja tämä oman itsensä unohtaminen on se lempeä uhri, jonka oppimme käskee laskemaan Korkeimman alttarille."
Niin on Runeberg, nimenomaan uskontoa koskevassa kirjotuksessa, lausunut ilmi elämänkatsomuksen, joka osottaa kuinka hän tälläkin alalla on saavuttanut saman sopusoinnun kuin runoudessa. Ei ole siis kummaa että hänen vaimonsa juuri tähän aikaan (1838) kirjottaa:
"Nyt vasta olen oikein ja täydellisesti oppinut näkemään mitä minulla miehessäni on. Mikä valoisa, itseään ja maailmaa käsittävä henki hänessä asuu! On ihanaa nähdä kuinka hän hajottaa jokaisen usvan, jokaisen epäilyksen, kuinka kaikki hänen sanansa kautta selkenee ja kirkastuu jokaiselle joka vain tahtoo avata korvansa kuullaksensa."
Mutta samalla on, niinkuin näemme, suuri ihmisten välillä vallitseva ristiriita hänelle esiintynyt, vaatien ratkaisua ja saaden sen. Luonnollista on siis että Runeberg tästä lähtien runoudessaankin tuntee tehtäväkseen osottaa miten muutkin elämän ristiriidat selvitetään sovituksen valossa.
25.
Vuoden 1838 alusta alkaen oli Porvoossa kahdesti viikossa ilmestynyt uusi sanomalehti, Borgå Tidning. Sitä toimitti lukion lehtori Öhman, ja Runeberg lupautui avustajaksi. Kesällä 1838 Öhman kuukauden ajaksi matkusti pois, ja Runebergin täytyi ruveta toimittajaksi, mikä ei hänelle suinkaan ollut mieluista, se kun häiritsi hänen kesärauhaansa. Muiden avulla hän kuitenkin suoriutui toimestaan jotenkin helposti, mutta olipa hän itsekin enemmän kuin nimeksi toimittajana. Etenkin on mainittava että elokuussa lehteen painettiin Jouluillan ensimäisen ja kolmannen runon alkupuolet, jotka siis varmaan juuri silloin olivat sepitetyt.
Runoelma ei kuitenkaan heti valmistunut. Lukuvuonna 1838—1839 oli Runeberg lukion rehtorina, ja tämä toimi antoi hänelle kaikenlaisia huolia; sitäpaitsi hän vuoden lopussa taas sairastui vilutautiin. Syksyllä 1839 julaistiin kuitenkin ensimäisen runon loppu Borgå Tidningissä. Mutta ennenkuin ehdittiin saada muut osat valmiiksi, tapahtui että Runebergin ystävän Ahlstubben sisar tuli Porvooseen jouluksi. Hän oli ollut muutamia vuosia kotiopettajattarena Venäjällä, ja nyt hän kertoi Runebergille vanhan tarinan venäläisestä orjattaresta. Tähän Runeberg mielistyi ja alkoi heti kirjottaa siitä runoelmaa, Nadeshdaa. Sitä hän jatkoi koko kevään 1840, toivoen saavansa teoksen valmiiksi yliopiston riemujuhlaan. Tämä toivo ei kuitenkaan toteutunut: Nadeshda valmistui vasta 12 päivänä tammikuuta 1841 ja ilmestyi toukokuussa kirjana. Senjälkeen Runeberg taas ryhtyi viimeistelemään Jouluiltaa; sen painattaminen alkoi syyskuulla ja päättyi joulukuussa 1841.
Koska siis Jouluilta synnyltään on Nadeshdaa vanhempi, tulee meidän ensin puhua siitä.
Etsiessämme runoelman juuria on ensiksi huomioon otettava että synnyltään suomalainen kirjailija G.H. Mellin oli vähän aikaisemmin julaissut novellin Paavo Nissinen, jonka aihe on saatu 1808 vuoden sodasta. Sen johdosta Runeberg Borgå Tidningissä kesällä 1838 julkaisi leikillisen kirjeen, jonka muka joku ruotsalainen oli kirjottanut eräälle suomalaiselle ystävälleen. Hänestä on ollut rohkeata kuvailla kansanmiehen rakkautta upseerin tyttäreen, joka luultavasti ei olisi tahtonut seurata häntä nokiseen pirttiin. Mutta samassa kirjeessä sanotaan Suomen sodan tarjoavan monta omituista puolta kuvailijalle, jos tämä vain ne oikein ymmärtää ja piirtää niitä luonnon mukaan.
Etenkin huomautetaan kirjeessä päällikköjen ja sotamiesten "patriarkaalisesta" välistä sodassa. Runeberg siis tässä katselee sodan oloja aivan samalta kannalta kuin aikaisemmin kotikaupunkinsa ja Saarijärven oloja. — Mutta juuri semmoista patriarkaalista väliä kuvaillaan Jouluillassa, ja runoelman päähenkilöt ovat kuin ovatkin kansanmies ja upseerin tytär.
Näitä päähenkilöitä ei kuitenkaan yhdistä rakkaus, vaan ihmisystävällisyys ja — Augustan puolelta — kiitollisuus. Ja tämä johtaa mieleemme että samankaltaista aihetta käsitellään jo Franzénin runoelmassa Julie de S:t Julien.
Tämän teoksen sankarittarella, Juliella, on ollut kasvattisisar, köyhän talonpojan tytär. Ranskan vallankumouksen aikana tämä uhraa elämänsä Julien hyväksi, ja senjohdosta Julie, kreivin tytär, katsoo velvollisuudekseen korvata talonpojalle tämän kuolleen tyttären. Hän siis muuttaa talonpojan kotiin, eläen siinä hänen tyttärenään ja toimitellen maalaistytön tehtäviä.
Siitä mitä Runeberg on lausunut Paavo Nissisestä voimme otaksua että hän piti kovin vaikeana runoelmassa kuvailla semmoista uhrausta uskottavaksi. Mutta itse aihe taas, kiitollisuuden vaikutus säätyerotukseen, häntä varmaan viehätti. Olihan tässäkin kohden ristiriita sovitettava; ja yleisen näkökohdan, jolta ainetta katsottaisiin, hän oli ennakolta määrännyt mietelmässä, joka painettiin Borgå Tidningiin kesäkuussa 1838.
"Pudistamme surullisina päätämme sanoen: tuo on rikas, tuo köyhä, tuo on saanut paljon, tuo vähän; miks'ei kaikki ole tasaisemmin jaettu maailmassa? Oi mikä lyhytnäköisyys! Emmekö kaikki ole jo syntymälahjaksi saaneet auringon valoa, maan kauneutta ja äärettömän maailman ihanuutta; emmekö kaikki ole perillisiä, kun perimme vuosituhansien parhaat aarteet, uskonnon totuudet, esi-isien teot ja tapojen suloisuuden? Mitä semmoisessa rikkauden meressä tuo pieni erotuksen pisara, muutamia tuhansia kullassa, voi merkitä?"
Ottaessaan tämän ristiriidan runollisesti sovittaaksensa, Runeberg helposti saattoi menetellä niinkuin usein ennenkin. Olemme nähneet että hän edellisissä suuremmissa runoelmissaan aina yhdistää kokonaiskuvaan aiheita joita hän ennen on erikseen käsitellyt. Nyt hän samaten Jouluillassa yhdistää ne kaksi osaa kansastamme, joita hän oli erikseen kuvaillut Hirvenhiihtäjissä ja Hannassa. Molempien edustajat runoelmassa, Augusta neiti ja Pistool, ovat kokonaisuudelle yhtä välttämättömiä, kiinnittävät yhtä paljon, vaikka eri tavalla, mieltämme, ja epäilemättä on runoilija heissä tahtonut kuvailla sitä yhteistä sielun rikkautta, jonka rinnalla ulkonaiset erotukset kadottavat merkityksensä.
Mutta molemmat kansamme osat esiintyvät samalla toisenlaisina, sopisi sanoa runollisesti kehittyneempinä, kuin edellisissä runoelmissa.
Sanottiin että päähenkilöt Hannassa edustavat yliopistollista sivistystä. Mutta Augusta ja hänen sisarensa ovat toki Hannaa etevämpiä; tekisi mieli sanoa heidän edustavan Lauantaiseuraa: he ovat lukeneet Mooren ja Irvingin teoksia ja molemmat sepittävät runoja — niinkuin rouva Runeberg ja Augusta Lundahl. Varsinkin Augustan mielikuvitus on yhäti liikkeellä: jo heti alussa hän antaa meille kuvan siitä kuinka
siell' lumen, kuusien keskellä, hylkeellään kopissansa on kana vanha ja hoimeissaan viis poikoa pientä.
Ja yhtä elävästi kuvaava on kertomus langon lähdöstä: