Häntä kun matkahan säälittiin, tuhanneltakin kohden kapineet kun piti kiirehen koota ja korjata rekeen, niin, kera muun, ilo äitini, siskoni onni ja taaton katse lempeä myös ulos kannettiin unohdukseen. Vihdoin, kun hyvästeltyä läksi hän pois ijäks ehkä, ääneti hauskuus vantille nous sekä läks hänen kanssaan.
Mutta samalla Augusta on muissakin kohden Hannaa etevämpi. Hanna on kyllä hyväsydäminen, esimerkiksi vanhaa kalastajaa kohtaan; mutta hän ajattelee myöskin itseään ja koreata pukuaan. Augusta taas
ei ketäkään jätä unhoon, muiden vain ilost' elää.
Samaa itsekkäisyyden voittamista osottaa vanhempi sisar, kun hän "tukahuttaen tuskansa" lähettää palvelijattarensa — joka taas ajattelee vain itseään — tupaan riemuamaan, jääden itse yksikseen suruinensa.
Ja majuri kuinka paljoa ylevämpi hän on kuin Hannan isä, saatikka kuin komisarjus! Hänkin on oppinut uhraamaan itsensä "isänmaalle ja kunnialle".
Toiselta puolelta kansan edustaja, Pistool, monessa kohden muistuttaaAaroa; mutta erotus on samalla tuntuva.
Niinkuin Aaro elää Pistool yksikseen; hänen poikansa on poissa samoinkuin Aaron lapset. Sittenkin hän kartanon tuvan väelle hankkii iloa samoinkuin ennen Aaro — ei kuitenkaan enää harpulla, vaan "kun sotaretkiä, taistoja kertoo". Mutta kun majuri tekee hänelle saman tarjouksen kuin komisarjus Aarolle, niin Pistool ei siihen suostu; hän ei tahdo että kukaan
almujen saajaan vois sanan singauttaa, joka raskaammalta kuin puute tuntuis.
Mistä on Runeberg nyt saanut tämän miehekkään itsenäisyyden kuvan? Kaukaa hänen ei tarvinnut sitä etsiä: olihan hän itse ollut samassa asemassa, kun hänelle yliopiston puolelta tehtiin tarjous, joka olisi voinut aiheuttaa juuri samallaisia pistosanoja, joita Pistool pelkäsi.
Mutta Pistoolin miehekkyyden selittää runollisesti se seikka että hänkin samoinkuin majuri on ollut soturi ja oppinut uhrautumaan korkeampien tarkotuksien hyväksi.
Sota on siis koko kuvaelman taustana; mutta sitä esitetään runoelmassa eri tavalla vaikuttavaksi. Samanaikainen, Turkin sota ei suomalaisissa herätä mitään kansallisin tunteita; sen vaiheet edustavat vain sitä yleisinhimillistä kohtaloa, joka jakaa onnen arvat epätasaisesti, niin että rikkaat saavat omaisensa takaisin sodasta, köyhän taas täytyy ainaiseksi jäädä kaipaamaan ainoatansa.
Sentähden tämä sota saakin ihmisten kesken aikaan enemmän eroa kuin yhtymistä. Majurin puhe "isänmaasta ja kunniasta" ei voi lohduttaa hänen vaimoansa ja vanhempaa tytärtään, ja Pistoolkin ajattelee alussa rikkaan ja köyhän erilaista kohtaloa.
Mutta on ennen aikaan käyty toista sotaa, sotaa isänmaan puolesta. Se on yhdistänyt eikä erottanut ihmisiä, ja sen muistoissa elämällä saavutetaan nytkin sopusointua. Eivätkä noissa muistoissa elä ainoastaan majuri ja Pistool: Augustakin on perinyt samojen muistojen synnyttämiä tunteita. Ja jo ensimäisessä laulussa hän soinnuttaa ensin Pistoolin ja sitten majurin mieltä, asettuen heidän kannalleen. Pistoolille hän kuvailee kuinka tulevaisuudessa pojanpoika saa häneltä oppia "sauvoin kunniamarssin" ja kuulla
kehotustanne, kerran kuin tekin kunniall' uhraamaan veren syntymämaalleen.
Isälle taas Augusta laulaa ja soittaa sotaisen laulun hänen nuoruuden ajastaan, siis sekin varmaan "isänmaasta ja kunniasta".
Vaan ei siinä kyllin. Kun Augusta laulaa romansinsa sisarelleen, niin siinäkin asetetaan vastakkain nykyinen sota, joka vain synnyttää julmia tunteita, ja toinen, jota pieni kansa, Serbian kansa, on käynyt ylivoimaa vastaan. Ja ne hellemmät tunteet, jotka tämä sota on synnyttänyt, saavat voiton nykyisen sodan julmuudesta.
Aivan sama vastakohta ilmenee kolmannessa laulussa. Pistool ensin kertoo mitä kaikkea julmuutta voidaan odottaa turkeilta; mutta kun Augusta toruu häntä siitä, niin hän entisestä sodasta kertoo muistelman osottaakseen että
Turkillakin sydän on, vaikk' ois ruma hirviö muuten.
Ja tuossa entisessä sodassa, siinä ilmeni ihmisystävällisyyttä ja kiitollisuutta. Puolikuolleen kalmukin vieressä Pistool
heltyy nähdessään hänet kaikkien hylkynä aivan kuolemanhetkellään,vaikk' ihmislapseks hän syntyi.
Ja kalmukki puolestansa osaa olla kiitollinen:
Vihan voitti tuonkin rinnassa rakkauden sydämellinen käsky.
Nuo inhimilliset tunteet taistelevien rinnassa, ne muistuttavat sitä tunnelmaa, joka esiintyi jo Kuolevassa soturissa. Mutta tässäkin on edistys huomattavissa: haudan ääressä ei ainoastaan lakata vihaamasta, vaan rakastetaankin.
Täten ovat yleisinhimilliset, yhdistävät tunteet se perusta, jolla erikohtaloiset henkilöt voivat yhtyä ja ristiriidat voivat sulautua sopusoinnuksi. Mutta niissä henkilöissä, jotka aikaansaavat ristiriidan varsinaisen sovituksen, Augustassa ja Pistoolissa, ilmenee selvästi myöskin Runebergin omintakeinen elämänkatsomus.
Yhtä hyvin kuin Augusta elää vain muiden ilosta, yhtä vähän on Pistoolkaan itsekäs; kun hän saa tiedon poikansa kuolosta, hän lausuu vain:
Autuas hän joka pääs'; mun päiväni joutuvi illaks hiljalleen, kuten ennen, jo mulle on kärsimys tuttu.
Matta tämä itsekkäisyyden voittaminen on Runebergin mielestä vain sovituksen edellytyksenä; varsinaisesti ristiriita sovitetaan siten että Augusta ja Pistool "yhtyvät äärettömyyteen".
Augustalle runous edustaa äärettömyyttä; sen helmassa hän "sulaa rakkauteen" omaisiinsa, ja sen avulla hänestä tulee "lohdun enkeli", joka sisarelleenkin voi keksiä tyynnyttävän sanan, kun sitävastoin majuri sanoo:
Minä en sitä löydä,järkeä vaikk' äre'issäni haastaisin koko liian.
Eikö tässä taas ilmene Runebergin vakaumus siitä että runous voi saada aikaan sovituksen jota ei järki kykene luomaan?
Ja mitä runous on Augustalle, sitä on luonto Pistoolille. Mökissään hän tosin elää yksikseen, mutta samalla yhteydessä luonnon äärettömyyden kanssa.
Takan luona hän yksin istuu, korjaa hillostaan, on vaiti ja miettii. Ei ketäkään, ken kanssaan nauttisi antia köyhää: ei ketäkään, ken vuotehen siivois, atrian laittais; kolkkoa kaikk' on, kuuluvin main ei ihmisen ääntä. Jos hän kuulostaa, lumimyrskyssä huokuvi hongat; jos eläväisen luoman joskus mielisi nähdä, yksikseen, kuni hän, mökin luo susi kulkeva pyrkii. Ikkunastaan jos silmäilee, milt' ulkona näyttää, huomaa vain ett' taivaaseen maa yhtyvi vihdoin tietäen silloin ett' avaruudess' äärettömänä ihmist' ei ole, ken sydämessään aattelis häntä, ken ilomielin muistais, ett' eloss' on sotavanhus. Sentään töllissään hän piippuahan yhä polttaa, päivän alkavi hiljalleen ja sen loppua vartoo.
Mistä tulee tuo hänen tyytymisensä kohtaloonsa? Se tulee siitä että tuossa äärettömässä luonnossa asuu ääretön rakkauskin, johon Pistool voi yhtyä. Kun siis majuri pyytää:
Tulkaa, kumppani, rauhass' yhtenä harmentukaamme, niinkuin rinnakkain monet taisteltiin sodat muinoin. Lyhyt elo on, pois lähtevi toinen ja toinen, ja vanhus saa yhä harvempaan kyvyn päivilt' ystävän nähdä,
niin Pistool vastaa:
Ei, erämaassa ma torpassain elän parhain itseksein, iankaikkisen nauttien Antajan lahjaa. Metsän vehreäks verhoo Hän, Hän eksyvän linnun suo jyvän löytää; Hän mua vastakin auttavi aina.
Saatamme sanoa että täten Augusta ja Pistool molemmat ovat vastakohtia puutarhurin Roosalle, tämä kun Jumalaa etsiessään erottautuu omaisistaan yhtä hyvin kuin luonnosta. Ja omaistensa hyväksi uhrautuva rakkaus ja rakkaus luontoon, ne eivät Runebergin mielestä ole muuta kuin ikuisen rakkauden aistinalaisia ilmenemismuotoja.
Mutta tuo ikuisen rakkauden palveleminen tapahtuu nyt isänmaallisten muistojen pohjalla: majuri ja Pistool ovat "aseveikkoja". Yleisinhimilliset ja isänmaalliset tarkotukset yhtyvät, ja vasta täten isänmaa täydessä merkityksessään astuu runoilijan silmien eteen, samoinkuin se esiintyy majurille, kun
suurenevan sydän tuntui. Suomen hän hengessään näki, syrjäisen, karun, köyhän, pyhän, pyhän syntymämaan; ja Saimaan vartio harmaa, tuo ukon riemastus, viiskymmenvuotinen ylpeys, kanss' aseveikon virkosi taas, sama kuin oli muinoin, vankkumaton, juro, vakaa, rinnassa rautainen kunto.
Isänmaa ei ole runoilijalle käsite, se on kuva. Yksi mies on sen edustaja, ja tuo mies kuuluu syviin riveihin. Mutta hän edustaa parhaiten isänmaata sentähden että hänessä ovat säilyneet puhtaina ne ominaisuudet, joista Suomen kansan onni riippuu: uhrautuva rakkaus, kestävyys, miehuullinen itsenäisyys, rinnassa rautainen kunto, luonnontuntemus ja luottamus Jumalaan.
Mutta kansamme onni riippuu siitäkin että korkeammalle asetetut Suomen lapset, vanhat ja nuoret, tunnustavat samojen voimien merkityksen ja yhtyvät niitä ylläpitämään ja kehittämään.
Oliko sattuma vain, että ennenkuin runoelma valmistui, yliopiston riemujuhla oli vietetty? Tuskin. Sillä juuri tämän juhlan yhteydessä — jopa 1839 vietetyn ensimäisen Porthanin-juhlan johdosta — oli kansallistunne herännyt voimakkaammin kuin ennen. Mutta nämä juhlat olivat kultuurijuhlia: yleisinhimillisten, yleisaatteellisten voittojen muistoa niissä kunnioitettiin. Ja tälle pohjalle Runebergkin perusti isänmaanrakkautensa.
26.
Jos mielessämme kuvittelisimme että Jouluillan ja Nadeshdan nimilehdillä ei olisi ollut tekijän nimeä eikä muuten siitä varmaa tietoa, ja jos silloin tehtäisiin kysymys: ovatko nämä kaksi runoelmaa, niinkuin kerrotaan, saman miehen sepittämiä, vieläpä samaan aikaan kirjotettuja, niin varmaan useimmat olisivat taipuvaiset vastaamaan: mahdotonta! Eroavathan nämä teokset sekä sisällyksen ja luonteenkuvauksen että muodonkin puolesta niin paljon toisistaan, että tuskin voidaan ajatella niitä yhden miehen samanaikaisiksi luomiksi.
Runebergin aikalaisetkin huomasivat tuon suuren erotuksen, ja Topelius oli luullakseni ensimäinen joka (1843) syyksi siihen sanoi että Nadeshdaa kirjottaessaan Runeberg oli ollut Almqvistista tulleen vaikutuksen alaisena. Myöhemmin on Strömborgkin ohimennen maininnut että Runeberg olisi tahtonut kirjottaa jotakin Almqvistin henkeen ja katsonut tarinan orjattaresta siihen sopivaksi aineeksi.
Asia itsessään on hyvin luultava. Olemmehan ennenkin nähneet että Runeberg on useasti nojautunut toisen kirjailijan ajatuspiiriin ja esitystapaan; vieläpä saattaisi sanoa tämän olevan hänelle ominaista. Täytyy vain samalla muistaa ettei siinä ilmene omintakeisuuden puute, vaan pikemmin niin sanoakseni kilpailemisen halu.
Hänen runoilijatoimensa alkaa kilpailulla Berghin kanssa, ja siinä hän nojautuu Choræuseen, koska tätä on hänestä helpoin jäljitellä. Voitaisiin samoin sanoa hänen Koulu-runossaan koettaneen eikö hän voisi tovereilleen luoda laulua laulettavaksi niinkuin laulettiin Bellmania. Ylioppilaana hän kilpailee runoilussa Nervanderin kanssa, arvostelijana hän runoilee kilpaa Dahlgrenin ja Beskowin kanssa. Parodioja hän kirjottaa Tegnérin ja Geijerin mukaan. Ja kun hän eri runoissaan nojautuu Lidneriin, Stagneliuseen, Tegnériin, Atterbomiin, niin aina näyttää siltä kuin hän tahtoisi sanoa: voinhan minäkin käyttää samoja muotoja tahi käsitellä samoja aiheita kuin te, mutta koetan tehdä sen omintakeisella tavallani, lausua mikä minusta paremmin vastaa ihannettani.
Tämmöinen menettely soveltuu ihmeen hyvästi yhteen Runebergin personallisen luonteen kanssa: muistakaamme esimerkiksi hänen haluaan kilpailla muitten kanssa linnustamisessa ja Ahlstubben kanssa lukemisessa. Mutta myöskin hänen mielipiteensä runoudesta johtavat samaan päätökseen. Kun hänestä runoelman aate, eikä tekijän yksilöllisyys, määrää muodonkin, niin on luonnollista että missä jo on olemassa muoto, joka sopii johonkin aatteeseen, siinä runoilijan tulee sitä käyttää samallaista aatetta palvellessaan. Hän nimenomaan moittii fosforisteja siitä että he ovat, vastakohdaksi vanhan suunnan "runolliselle pönkkähameelle" yksitoikkoiselle aleksandriinille, omaksuneet lukemattoman määrän muita runomittoja, unohtaen sen, "että runomitalla on välttämättömyytensä, joka perustuu kielen, aiheen ja kansan yksilölliseen kehitykseen". Semmoisena se on runoilijan vapaus, muussa tapauksessa se käy hänelle kahleeksi, jonka haitallista vaikutusta ei mikään hänen taiteensa ponnistus voi poistaa.
Tähän periaatteeseen nojaten Runeberg piti aivan luonnollisena käyttää serbialaisten runojen ilmaisumuotoja siinä missä aihe oli sukua niiden runojen aiheille. Ja samoin hän, kun kerran oli huomannut kuusimitan sopivaksi isänmaalliseen aiheeseen, käytti sitä myöskin Hannassa ja Jouluillassa. Mutta niin pian kuin aiheen laatu muuttui, Augustan romanseissa, runomittakin samoin muuttui. Luonnollista oli siis että hän Nadeshdassakin valitsi uuden ilmaisumuodon; ja yhtä luonnollista oli että hän nojautui Almqvistiin.
Jo 1835 oli Runeberg Almqvistin Törnrosens bok'in neljästä ensimäisestä osasta kirjottanut pitkän arvostelun. Hän ei ensinkään kaikkea kiittänyt, teki päinvastoin paljon muistutuksia, mutta Almqvistia lukiessa hän sanoo lukijan huomaavan "mitä suurimmaksi nautinnokseen, että teoksen epätasaisuus on sitä laatua joka vaihtelee kauneuden ja virheiden välillä eikä latteuden ja keskinkertaisuuden. Ja kun tässä käytetään sanaa kauneus, niin se käsitetään pyhyytensä ja totuutensa täydessä merkityksessä. Tekijä näyttää lähinnä omasta kokemuksestaan ottaneen sen kauniin kuvan, jonka hän jossain paikassa, tosin kyllä toisin sanoin, esittää, mutta jonka sisällys on että maalarin taistelu on turha, ellei kauneus omin ehdoin suutele hänen sivellintään. On maalareita, joista voisi luulla että kauneus itse on johtanut heidän kättään kaikkialla tasaisiin ja vienoihin piirteihin; meidän kirjailijamme vieressä näyttää jumalatar vain kernaasti viipyvän, tarkastellen lempeästi hänen sisällistä miehekästä taisteluaan ja joskus palkinnoksi suutelevan hänen lämmintä ja reipasta sivellintään."
Muistakaamme että tämä kirjotettiin samaan aikaan, jolloin Runeberg itse oli huomannut elämänsä olevan "taistoa haudan reunalla". Nähtävästi juuri se seikka teki Almqvistin hänelle niin mieluiseksi, että hänessäkin ilmaantuu "miehekästä taistelua" ihanteen puolesta, joka itsessään oli sama kuin Runebergin. Sillä Almqvist ihaili niinkuin Runeberg luontoa, ja hänkin tahtoi elämässä nähdä "taivaallista ja maallista yhtärinnan", hänellekin oli ihmisen yhtyminen yleisempään, Jumalaan, kaikkien pyrkimysten päätarkotuksena. Eikä Almqvistin tarvinnut, niinkuin Stagnelius ja Vitalis tekivät, "taistella aavistetun ihanteen saavuttamiseksi", hän omisti ihanteen "tyynessä ja iloisessa voitossa", taistelu koski vain sen ilmaisemista.
Vuonna 1837 oli Runeberg osottanut voivansa vielä likemmin liittyä Almqvistiin. Hän kirjotti silloin selonteon tämän draamasta Ramido Marinesco, kuvaillen Almqvistin käyttämiä henkilöitä siitä keskustelemassa. Ja draamasta hän löysi kauneuksia, joita Almqvist itse ei sanonut tietävänsä siinä olevan, mutta "ovathan ne siinä, koska Runeberg kerran on ne nähnyt".
Lopuksi Runeberg 1839 kirjeessään Grotille sanoo olevansa taipuvainen antamaan Almqvistille ensimäisen sijan Ruotsin kaikenaikaisten runoilijain joukossa. Mutta samana vuonna ilmestyi Almqvistin Amorina, jossa esiintyy kaksi veljestä, jotka rakastavat samaa tyttöä, ja joista nuorempi kadehtii vanhemman onnea — aivan niinkuin Nadeshdassa. Kummako siis että Runeberg nyt taas ryhtyi kilpailuun, käyttäen monessa kohden Almqvistin tapaista kieltä. Neljännessä laulussa on runomittakin sama kuin eräässä Ramido Marinescon kohtauksessa, jossa samoinkuin Runebergin laulussa esiintyy kaksi rakastavaa.
Mutta lännestä saatuun vaikutukseen on nähtävästi liittynyt toinenkin — idästä.
Vuonna 1838 oli Cygnaeus esitellyt Runebergille venäläisen tiedemiehen Jakob Grotin, joka oleskeli Suomessa tutustuaksensa täkäläiseen elämään ja kirjallisiin oloihin. Niistä Runeberg lupasi antaa hänelle tietoja, ja senjohdosta syntyi se merkillinen kirje, johon jo useasti on viitattu. Seuraavana vuonna Grot palasi takaisin ja oleskeli Kroksnäsissä muutamia päiviä. Ja vuoden 1840 riemujuhlassa oli samaten useita venäläisiä kirjailijoita yliopiston vieraina, ja mitä ystävällisin mieliala vallitsi heidän ja suomalaisten välillä. Molemmin puolin harrastettiin Suomen ja Venäjän keskinäistä lähenemistä kirjallisuuden alalla. Ulkonaisena merkkinä siitä on se kalenteri, jonka Grot julkaisi ruotsiksi ja venäjäksi riemujuhlan johdosta, ja johon Runebergkin antoi kirjotuksen "Onko Macbeth kristillinen tragedia?"
Nähtävästi on siis Runebergia, Nadeshdaa kirjottaessaan, elähyttänyt ajatus että sekin voisi olla renkaana yleisinhimillisessä veljestymissiteessä. Ja samoinkuin hän kirjeessään venäläiselle, Grotille, puhuu Almqvistista ja Kalevalasta, samoin Nadeshdassa saattoi yhtyä venäläinen aihe, Almqvistiin nojautuva esitystapa — mutta suomalainen katsantotapa.
Sillä sisimpänä vaikuttimena on Runebergilla kuitenkin kai ollut halu koettaa runollisesti selvittää yhä vaikeampia vastakohtia, ja tässä kohden Nadeshda, kaikista erilaisuuksista huolimatta, liittyy likeisesti Jouluiltaan.
Rikas ja köyhä, ylhäinen ja alhainen, voivat yhtyä sopusointuun, jos he tunnustavat toistensa ihmisarvon, ja jos korkeammat tarkotusperät ovat molemmille selvinneet. Mutta entäs jos semmoista ihmisarvon tunnustamista ei ole?
Sen kysymyksen oli Runeberg tavallansa tehnyt jo pienessä runoelmassa Jenny, joka tosin julaistiin vasta 1843, mutta nähtävästi on ennen Nadeshdaa syntynyt. Siinä kuitenkin toinen puoli, neuloja Jennyn äiti, tyynesti puolustautuu paronittaren ylpeyttä vastaan. Ollaanhan vielä Suomessa, missä ihmiset ovat vapaita kansalaisia. Mutta maamme on yhdistetty toiseen maahan, jossa on orjia. Miten voi heidän ihmisarvonsa tulla tunnustetuksi?
Ei saata sanoa että Runeberg olisi itselleen liiaksi helpottanut tehtävänsä. Päinvastoin. Nadeshda on alussa ainoa jossa ihmisarvon tunne elää. Hän kärsii siitä että tietää kasvavansa "oikulle käskijän, himoks silmän juopuneen kenties". Hänen kasvatti-isänsä ajattelee sitävastoin vain sitä että ruhtinaan katse, jos se iloiten huomaa Nadeshdan, "toisi töllihimme valon". Ja molemmista ruhtinaista orjat ovat pelkkää tavaraa, jolla voidaan korvata haukan hinta.
Kun nyt Nadeshda esiintymisellään suututtaa herraansa, kun Dmitri vielä yllyttää veljensä vihaa ja Miljutinkin tytärtänsä toruu, niin mitä uhkaavimmat pilvet nousevat Nadeshdan tulevaisuuden taivaalle.
Mutta olihan Runeberg jo Jalouden voitossa lausunut laulullensa:
Lohduks' sortuvan, jonk' epätoivo voittaa, orjan tallatun soi korvaan: vapaus koittaa.
Ja olihan jo silloin lain polkijasta laulettu:
Mutta hyveen kirkas-otsaisen hän kohtaa, häntä vastahan sen vakaa katse hohtaa, ja hän voimatt' uhkaa, häpeäänsä vaipuu, aristuneen alas katseen jo luo.
Samoin nyt Nadeshda pelkällä katseellaan voittaa Voldmarin, ja "vapaus koittaa": "ken syntyy enkeliks on vapaa synnyinhetkestään".
Mutta samalla nousee orjattarelle uusia ja vielä uhkaavampia vaaroja. Voldmar häneen rakastuu, mutta Dmitrinkin intohimo herää. Ja avukseen Dmitri kutsuu ensin äitinsä, sitten hänen kauttaan keisarinnan, joka ei kai voi sietää Voldmarin ja Nadeshdan yhtymistä syystä että se rikkoo sen "järjestyksen", joka on "Venäjän voiman ydin".
Mutta Runeberg ei tyydy edes siihen että himo, sukuylpeys ja suuren valtakunnan järjestys yhtyvät ehkäisemään rakastavien onnea. Ristiriita syventyy vielä enemmän, kun se asetetaan yhteyteen maailmanhistoriallisen vastakohdan kanssa. Sen Potemkin lausuu, viitaten Rousseauhon:
Genèven haaveopit hurjat nuo Europan kaiken hurmanneet jo ovat, ja tännekin se myrkky hiipii. Haihtuu jo korkeamman järjestyksen tunne ja heikon halu sulaa suurehen. Käy maassa puhe ihmis-arvosta, mi muuta on kuin ihmis-alamaisuus eess' esivallan.
Eiköhän samaa liene sanottu Runebergin aikanakin? Ja eikö meidänkin? Ja eikö Runebergille liene esiintynyt kysymys: mitäs jos tuo ristiriita meilläkin tositoimessa vaatisi selvitystä?
Alussa kaikki näyttää kääntyvän rakastavia vastaan. Voldmarkin saa huomata ettei hän ole vapaa: hänet lähetetään Tomskiin, eikä hänelle edes anneta tietoa saako hän koskaan palata omaistensa luo. Ainoa neuvo, jonka Potemkin voi hänelle antaa, on tuo kuvaava: tottele ja varro!
Nadeshdallekin käy samoin. Hänet ajetaan pois linnasta, eikä hän ole lapsuuden majassaankaan turvattu, sillä Dmitri häntä vainoo. Mutta hän on äiti ja on oppinut rakastamaan epäitsekkäästi; kansakin on saanut sitä kokea, niinkuin viesti sanoo:
Sa kannat murhees ilman valitusta, muiden lohduks oman lohtus uhraat.
Sentähden "vait hän poistuu" poikineen,
ei itkevän, ei vaikeroivan nähty hänen; muita lohdutellen elävi hän enkelinä täällä yläpuolla maisen ilon, huolen.
Ja kun nyt Dmitri hänet löytää, niin
orjatartaan entistä hän etsi, kevät-norjaa, ruusun-nuorta neittä, ja hän äidin, valjun äidin löytää, elon huolten varhain vaalistaman, otsall' alttiiks-antaumuksen, murheen aateluus.
Tämä aateluus voittaa Dmitrin; hän poistuu, häipyy tuntemattomiin kohtaloihin, osotettuansa sitä ennen Vladimiria kohtaan muuttunutta mielialaansa.
On sanottu että Dmitrin kuva on poikkeusilmiö Runebergin runoudessa: semmoista synnynnäistä himoa ja vihaa hänellä ei muuten ole tapana kuvailla. Ja jos Runeberg todellakin on tahtonut kilpailla Almqvistin kanssa, niin tämä kai tapahtuu juuri Dmitrin kuvaamisessa. Olihan Almqvistkin Amorinassa tahtonut esittää ihmisiä joilla on vastustamaton synnynnäinen halu rikoksiin. Mutta omalla tavallaan Runeberg tämänkin kysymyksen ratkaisee: valtaavinkaan himo ei voi vastustaa edes uhrautuvan rakkauden näkyä.
Himo on siis voitettu, mutta sukuylpeys ja valtioviisaus ovat vielä voitettavina. Ruhtinatar, Voldmarin äiti, on valittanut "Venäjän äidille", joka on ymmärtänyt "äidin surun".
Ihmeellisen taitavasti on Runeberg tässä kohden nojautunut historiaan. Ainakin tavataan vielä hänen kirjastossaan vanha saksalainen kirja, jossa kerrotaan kuvaavia piirteitä Venäjän valtiollisista tahi muuten merkillisistä henkilöistä. Siinä mainitaan Katariinasta että kun hän 1768 avasi säätyjen edustajain kokouksen, puhuteltiin häntä sanoilla: "suuri ja viisas kansan äiti". Mutta siihen sanotaan Katariinan vastanneen:
— Ei ketään saata sanoa suureksi, niin kauan kuin hän elää, eikä ketään kuolevaista viisaaksi, mutta toivon voivani olla ja toimia kansani äitinä.
Mutta jos keisarinna on Venäjän äiti, niin hän näyttää olevan sitä vaarallisempi Nadeshdalle. Dmitrin tämä kyllä on voittanut äidinrakkaudellaan, mutta keisarinnassa vastustaa häntä juuri sama tunne, jos kohta valtiollisessa muodossaan.
Tämän pulman Runeberg kuitenkin selvittää tavalla joka taas ilmaisee hänen runolliset perusaatteensa.
Keisarinna tulee ruhtinattaren luo ja näkee siellä kaukaa sieviä talonpoikaisasuntoja. Hän luulee ruhtinattaren olevan "äitinä hänen Volgarannan lapsillensa". Mutta hän oppii ymmärtämään, ettei niin ole laita, nuo asunnot ovat maalattuja, "lapset" asuvat turvetölleissä ja näkevät nälkää. Sensijaan esiintyy nyt Nadeshda todellisena äitinä, hän tulee antamaan, eikä pyytämään, antamaan poikansa, jotta heistä ruhtinaita kasvatettaisiin. Ja silloin keisarinna, Venäjän äitinä, ymmärtää todellisen äidin mielen ja viimeinenkin vastus on voitettu.
Vielä kerran on siis Runeberg runollisesti osottanut miten yleisinhimilliset ja samalla luontoperäisimmät tunteet, semmoiset kuin äidinrakkaus, saattavat yhdistää mitä erikohtaloisimpia ihmisiä ja siten sovittaa elämän jyrkimpiäkin ristiriitoja. Mutta mitä ylemmälle hän ehtii ihanteensa esittämisessä, sitä vapaammin hän myöskin runoilijana toimii. Jos hän onkin muutamissa kohden nojautunut Almqvistiin, niin hän on kilpaillut voitokkaasti tämän kanssa ja itsenäisesti, sekä runomittaan katsoen että muutenkin, luonut ihanteellensa ilmaisumuotoja, jotka ovat hänen omiansa ja osottavat yhäti kehittyvää mestaruutta. Yhä täydellisemmin hän runoilijanakin vastaa omaa vertauskuvaansa: hänen runoutensakin on kukka, joka isänmaallisessa nupussaan on täyttynyt kauneudella ja elämällä, uskollisesti hoitaen lehtiänsä, kunnes aika joutuu, jolloin se voi levittää ne yhä ihanampaan iloon ja valkeuteen.
27.
Vanhan puutarhurin kirjeistä saakka näyttää uskonnollinen kysymys yhä olleen Runebergin mielessä. On luonnollista etteivät nuo kirjeet voineet hänelle olla riittävänärunollisenavastauksena suureen kysymykseen ihmisen ja maailman suhteesta Jumalaan. Sanoohan Runeberg itse että runouden tulee osottaa ristiriitojen sovitusta kuvissa eikä käsitteissä tahi mietiskelyssä. Sentähden hän tähän aikaan lausuikin:
"En voi ajatellaepäsuhdettaelämässä miksikään itsessään todelliseksi. Tiedän kyllä että tuhannet yksilölliset edut joka hetki kukistuvat korkeamman tieltä, mutta juuri tämä korkeampi tekee kaikensuhteeksi, joksikin itsessään kauniiksi ja järjestetyksi. Kun siis runoilen, niin runoilen luonnon vaistosta tämän elämänkatsomuksen mukaisesti, välttäen kaikkea jossa en näe sovitusta, lempeää järjestystä. Runoilijan tulee luoda Jumalan tavoin, jonka teoksissa yksin hornakin lisää kauneutta."
Jumalan luomistavasta hän taas sanoi:
"Jumala ei ole ainoastaan mahtavin tuomari, mutta myöskin rakastavaisin. Jos hän loisi vain voiman eikä rakkauden voiman avulla, niin ei mikään luotu kappale olisi elossaan lämmin. Olentojen lämpö, niiden sisäisin elämä syntyy siitä että Jumala pyhine, lämpimine rakkauksineen elää niissä."
Tältä näkökannalta katsoen Runeberg nähtävästi pyrki osottamaan kuvissa myöskin oikeaa uskonnollista suhdetta, eikä vain, niinkuin Puutarhurin kirjeissä, epäsuhdetta.
Vielä kerran hän alkoi nojautumalla toiseen kirjailijaan. Saksalainen Kosegarten oli runollisesti käsitellyt muutamia vanhoja legendoja, ja niistä Runeberg mukaili viisi, jotka hän 1839 julkaisi Borgå Tidningissä. Samaan aikaan hän virkaan asettamisensa johdosta piti latinankielisen esitelmän legendoista, ja kirjottaessaan Macbethista hän niinikään niihin koski. Molemmissa paikoissa hän esittää legendoja todistuksiksi kristillisestä hengestä, joka siinä kohden on vastakohta antiikkisen maailman hengelle, että se kohdistuu sisälliseen maailmaan, eikä ulkonaiseen. Talvella 1842—1843 syntyi sitten hänen neljä omintakeista legendaansa, jotka, samoinkuin käännetytkin, otettiin hänen kesäkuussa 1843 ilmestyneeseen kolmanteen runovihkoonsa. Niiden ohessa oli vihossa Pilven veikko, Jenny, Kuoleva soturi, Vanhan puutarhurin kirjeet ja vuosina 1833—1838 syntyneet lyyrilliset runot.
Legendojen oli Runeberg puheessaan sanonut kuvailevan hengen voittoa ulkonaisesta maailmasta, voittoa joka osottautuu erakkoelämässä, marttyyriudessa tahi ihmeissä. Mutta hänen omissa legendoissaan ei ole näistä aineista mitään muuta kuin että Kasteessa pyhä erakko esiintyy puhuvana. Runossa Kirkko puhuu taas suomalainen talonpoika, ja pisimmän legendan sankari Krysantos on puoleksi pakana ja vastustaa erakkoelämää.
Sensijaan Runebergin omat legendat esittävät hengen voittoa kirjaimesta ja muodosta. Tosikristillinen mieli ei osottaudu muodoissa vaan mielialassa. Äidin kyyneleet ovat nekin kaste, sepän työ on rukous, ja luonto on Jumalan kirkko tahi Kristuksen kukkatarha.
Huomattava on varsinkin Runebergin käsitys luonnosta ja sen suhteesta uskontoon.
Hannassa luonnon hymyilevät enkelit vielä ovat "suodut luomahan täällä jo maassakin taivahanmeille". Roosalta tämä idyllinen väli on rikkounut, hän kun pyrkii yksipuolisesti taivaalliseen elämään, ja luonto silloin hänelle pimenee. Pistoolille, joka elämässään on oppinut kieltäymystä, luonto taas tulee ystävälliseksi, se kun heijastaa ikuista rakkautta. Mutta Onni ja Krysantos näkevät luonnossa jotakin joka suorastaan tyydyttää heidän uskonnollista tarvettansa: luonto saarnaa ja laulaa Jumalasta, ja he yhtyvät lauluun. Runouden ja rukouksen siivillä he siis saavuttavat vapautusta yksilöllisyyden rajotuksesta, yhtyen äärettömyyteen, Jumalan kuvaan, luontoon.
Ja kun luonnonihmiset ovat likellä tuota äärettömyyttä, niin Runeberg hyvin kuvaavasti valitsee tämän katsantotavan edustajiksi suomalaisen talonpojan ja antiikkisessa sivistyksessä kasvaneen Krysantosin. Ja kristillinen virsi "Jo joutuu armas aika" yhtä hyvin kuin Sofoklesin tapaan sepitetty laulu Kolonosin kauneudesta, ne saapuvat molemmat saman Jumalan luo.
Mutta Jumala ei ilmene yksistään luonnossa. Runollisesti kuvailee nyt Krysantos mitä Runeberg jo 1838 oli kirjottanut Stenbäckille: että luonto ja Jumalan sana vuorotellen selittävät toisiansa — kuitenkin vain sille, jonka sydämessä asuu Kristuksen rakkaus. Tämän rakkauden silmillä ihminen voi nähdä kuinka Sovittaja
maat laajat hoitaa, kaitsee kansakunnat, pienimmänkin ihmiskukan huokauksen kuulee, kaikkein puoleen lempeästi kääntyin.
Tässä kohden liittyy legendoihin Kuningas Fjalar, joka nähtävästi alotettiin jo ennenkuin viimeinen legenda, Krysantos, pääsiäisviikolla 1843 sepitettiin.
Mutta Fjalar-runoelma on likeisessä aatteellisessa yhteydessäNadeshdankin kanssa.
Nadeshdassa kuvataan yhteiskuntaa jossa yhden ihmisen tahto on kaikkien lakina, ja jossa ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia ei ehdottomasti tunnusteta; mutta valtias aikaansaa sovituksen, sillä hän, Venäjän äiti, ymmärtää Nadeshdan äidinrakkauden. Mutta jos olisi valtias joka ei tunne semmoista rakkautta, kuinka silloin kävisi? Onko olemassa voima, joka sittenkin saapi aikaan sovitusta? Jos on, niin tämä voima ei voi olla muuta kuin jumalallinen, ja siten esiintyy ratkaistavaksi kysymys Jumalan ja ihmisen tahdon suhteesta toisiinsa. Ja että tämä on Fjalar-runoelman pääaihe, sen on Runeberg itse selittänyt Snellmania vastaan, tämä kun oli väittänyt runoelman käsittelevän ristiriitaa valtion ja perheen välillä.
Mutta Fjalarissa huomataan myöskin, samoinkuin edellisissä runoelmissa, muualta saatuja runollisia vaikutuksia.
Ensiksi on mainittava että Dargarin ennustus ja Fjalarin lasten kohtalo muistuttavat Sofoklesin tragedioissa käsiteltyjä aiheita, lähinnä Oidipus kuninkaan historiaa. Ja Oidipus-draaman mukaan on jo Krysantosin laulu sepitetty. Luonnollista olikin että Runeberg tähän aikaan kääntyi kreikkalaiseen kirjallisuuteen, koska hän 1842 oli siirretty kreikan kielen lehtoriksi.
Tuntuvammin on Fjalariin kuitenkin vaikuttanut teos joka ilmestyi 1842 ja jonka Runeberg mainittuna vuonna sai joululahjaksi. Se oli uusi Ossianin laulujen ruotsinnos. Onhan toinen puoli Fjalar-runoelman toimintaa sijotettu Ossianin maahan, Morveniin, ja esitystapa on tässä runoelman osassa monessa kohden Ossianin kaltaista.
Mutta runoelmassa on toinenkin toimintapaikka: Gautiod, Fjalarin maa, ja tämän maan olojen kuvailemisessa Runeberg taas nojautui vanhoihin skandinavilaisiin satuihin, joissa esimerkiksi tuo Fjalarille ominainen usko omaan voimaansa usein esiintyy.
Tässä kohden sopii kuitenkin otaksua lähempääkin vaikutteen lähdettä. Jos Runeberg oli Nadeshdassa kilpaillut Almqvistin kanssa, niin olisi hyvin luonnollista että hän nyt olisi halunnut koettaa voimiansa myöskin sillä alalla, jolla Tegnér oli saanut niin monta ihailijaa.
Varmaa on ainakin että päähenkilö Runebergin runoelmassa voidaan asettaa hyvin läheiseen yhteyteen Frithiofin sadun kanssa. Siinä näetten esitetään sankari joka luottaa omaan voimaansa, "panee miekkansa kärjen kohtalon, nornan, rintaa vastaan ja sanoo: väisty!" Mutta Frithiofin rinnalla esiintyy runoelmassa vanha kuningas Ring, joka harrastaa rauhantöitä ja tunnustaa jumalien valtaa. Nämä vastakohdat on Tegnér "asettanut yhteen vaan ei yhdistänyt". Runeberg taas vaati runoudelta semmoista vastakohtien yhdyntää että niiden sovitus tulee näkyviin kuvassa eikä vain puheluissa. Ja semmoinen kuva on Fjalar: hän sekä harrastaa rauhantöitä että uskoo omaan voimaansa, hänessä on siis yhtaikaa Ringiä ja Frithiofia.
Tietysti Fjalar-runoelma ei siltä ole pelkkä runollinen kilpailukoe. Sen syvimmät juuret ovat varmaan etsittävät Runebergin omasta edellisestä tuotannosta.
Saatuansa Jouluillan ja Nadeshdan valmiiksi Runeberg sanoi aikovansa kirjottaa runoelman, jonka toimintapaikkana olisi Suomi ja Intia. Sen enempää ei tästä aikomuksesta tiedetä, mutta lause on sinänsäkin merkillinen, se kun osottaa että Runeberg on tahtonut kuvailla rinnakkain kahden eri maan oloja, ja että näistä maista toinen olisi Suomi. Mutta nyt on kuin onkin Fjalar-runoelmassa kuvailtu kahta maata, ja toisessa niistä, Morvenissa, näemme oloja, jotka monessa kohden muistuttavat Runebergin kotimaisissa runoelmissa kuvailtuja oloja.
Ensiksi Morvenissa vallitsee hyvä sopu saman perheen jäsenten kesken.Morannalin pojat osottavat isäänsä kohtaan samaa kunnioitusta kuinHaanen pojat, ja yhteistunto on heidän välillään yhtä vahva, muttasamalla kehittyneempi: Gall ajattelee maataan, kun sanoo veljilleen:
Minne joutuvi muiston Morven,kauas-kaikuva laulujen maa,vihan vaajoilla toistaanjos sen ruhtovi ruhtinaat?
Morvenissa myöskin heikomman oikeutta kunnioitetaan: Morannal kasvattaa Oihonnan tyttärenään. Lopuksi luonto on Morvenin asukkaille jumalallisuuden heijastusta, ja maa on laulujen ja harppujen maa. Mutta laulut ja harput soivat mennyttä suuruutta, sotaisia urotöitä kansa ei enää rakasta; vaan jos vihollinen uhkaa maata, silloin kansa puolustautuu urhokkaasti. Jos kohta ei voittoa voida toivoakaan, kun taistellaan ylivoimaa vastaan, niin mennään kuitenkin iloisina kuolemaan oman maan ja sen kunnian puolesta.
Gautiodissa, Fjalarin maassa, on kaikki toisin. Sotakunto on korkeimpana arvonmäärääjänä, heikomman ihmisarvoa ei tunnusteta. Fjalar uhraa oman tyttärensä, ja hänen poikansa rikkoo isän säädöksiä vastaan. Harput kyllä täälläkin soivat, mutta vain urotöistä, ei niinkuin Morvenissa sydämen hellemmistäkin tunteista.
Tosin Fjalar nyt tahtoo maahansa luoda uudet tavat — mutta ainoastaan ulkonaisesti. Järjestystä hän tarkottaa — mutta sitähän myöskin Potemkin ylisti. Itse Fjalar sisimmässä sydämessään yhä on sotasankari, ja entisten myrskyisten aikojen muistoista hän vielä runoelman lopussa haastelee.
Mutta taas huomaamme samaa kuin Jouluillassa, missä myöskin oli yhdistetty kahden edellisen runoelman toimintapiirit: aiheet esiintyvät ei ainoastaan yhdistyneinä, vaan edistyneinäkin. Verrattakoon vain Augustaa Oihonnaan, niin nähdään helposti kuinka paljon ylevämpi jälkimäinen on. Eikä Runeberg ennen ole luonut kuvaa joka suuruudessa olisi verrattava Fjalariin.
Sentähden hänen taiteellisuutensa nyt esiintyykin täyteläisempänä kuin koskaan ennen sekä runoelman rakenteeseen että luonteiden kuvailemiseen ja koko lausumistapaan katsoen. Parhaansa on runoilija tahtonut antaa, sillä runoelma koskee ylevintä aihetta: se on, sanoo Runeberg itse, kiitosvirsi jumalien kunniaksi.
Suoranaisimmin Runebergin elämänkatsomus ehkä esiintyy Morvenin kuvailussa. Itsekkäisyys on kokonaan voitettu ja ihmiset "yhtyvät äärettömyyteen", jota edustavat luonto ja laulu. Mutta samassa he myöskin alistuvat korkeamman tahdon alle, vaikka, niinkuin Runeberg itse huomauttaa, he eivät tunne jumalia, vaan uskovat ainoastaan esi-isäin henkiin.
Mutta "Jumalan henki", sanoo Runeberg, "ei kuviansa muovaellessaan rakasta vahaa, vaan marmoria. Hän sietää vastustusta, kovuutta, sillä hän tahtoo että kuva valmiina kestäköön ikuisesti." Sen tähden runoelman syvin vaikutus ei lähdekään Morvenin kuvasta, vaan Fjalarin.
Hänkin on tavallansa voittanut itsekkäisyytensä, kun hän voi kysyä jumalista:
Alttiiksi kaiken antoivatko,ennenkuin kaikki mahtoivat, niinkuin hän?
Ja hänen lupauksensa tarkottaa toistenkin hyötyä. Mitä siis häneltä puuttuu? Juuri "yhtyminen äärettömyyteen".
Luonnolle hän on vieras. Istuen salissaan, missä "luo sadat soihdut loimoansa", hän halveksien puhuu niistä jotka kukkanurmilla pyydystelivät perhoja, silloin kun hän jo suoritti nuoruutensa urotöitä. Lauluunkin hän on väsynyt — se on soinut vain hänen omista töistään.
Kolmas äärettömyyden muoto on ikuinen rakkaus. Mutta siitäkin on elämä vierottanut Fjalarin.
Runeberg sanoo itse Macbethista:
"Kaikilla oikeilla taideluomiila on toistensa kanssa yhteistä se, että ne ovat saaneet alkunsa yksinkertaisesta perusaatteesta, joka ikäänkuin elämänhengen tavoin muodostaa niitä ja virtaa kaikissa niiden osissa. En koskaan ole lukenut Macbethia pysähtymättä tähän ajatukseen: Mitä auttaa se ihmistä, jos hän voittaa koko maailman ja kuitenkin saapi sielullensa vahingon?"
Kuningas Fjalarista johdutaan samaten tähän ajatukseen: Jos joku ei rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän voi rakastaa Jumalaa, jota hän ei näe?
Ikuinen rakkaus ilmaantuu ihmisille veljesrakkaudessa. Mutta Fjalar ei rakasta ketään. Hänen ikäisensä sankarit kaatuivat hänen ensimäisellä sotaretkellään, Sjolf yksin jäi eloon; toiset, jotka häntä nyt ympäröivät, ovat nuorukaisia vain. Vasta vanhana oli Fjalar nainut, "mutkuninkuuteen impeni vienon vein" — siis hän ei puolisolleenkaan ole voinut tarjota rakkautta. Nyt on kuningatarkin kuollut ja lapset ovat pieniä.
Fjalar on siis yksin, hän ei sisäisesti yhdy kehenkään; hänen lupauksensakin sotii yleistä mielipidettä vastaan, eikä Sjolfkaan häntä siinä kohden ymmärrä. Mutta itse tuo lupaus, eikö se osota että Fjalar kaipaa ihmisiä jotka liittyisivät häneen kiitollisuuden siteillä?
Vaan tälle kaipaukselleen hän etsii tyydytystä uhraamatta sentään uskoansa omaan voimaansa. Hän jää siis yksilöllisyytensä rajotukseen, ja siinä hänen erehdyksensä. Mutta siinä yksinäisyydessä, johon hän on joutunut, hän on pikemmin kovaonninen kuin rikoksellinen, ja sentähden jumalat, niinkuin Runeberg itse sanoo, osottavat hänelle enemmän armoa kuin he häntä rankaisevat.
Eikä siis Dargarin ennustus siitä mikä tulevaisuudessa on tapahtuva ensinkään viittaa sokeaan kohtaloon. Se on vain muoto, joka on runollisesti tarpeellinen, jotta se vastakohta esiintyisi näkyvänä, joka itse asiassa piilee Fjalarin omassa sydämessä. Tavallansa jumalat voittavat jo kohta kun Fjalarin taistelu heitä vastaan alkaa.
Fjalar on luvannut että hänen maassaan
heikkous turvan saakoon, voima säästäen kalpaa säälistä iloitkoon.
Kun hän nyt uhraa tyttärensä, niin hänen oma heikko lapsensa ei saa hänen lupaamaansa turvaa, kuningas on itse ensimäisenä rikkonut valansa.
Mutta samalla hän on vastustanut isänrakkautta omassa sydämessään, ja juuri tämä isänrakkaus on jumalien sukua, sentähden hänen täytyy saada kokea että hän juuri tällä uhrauksellaan on rikkonut jumalia vastaan.
Toisen kerran hän Hjalmaria säästämällä rikkoo valansa, joka olisi vaatinut pojan rankaisemista. Mutta nyt hän suo isänrakkaudelle voiton ja täten hän jo lähenee jumalia. Kuvaavaa on että nyt runous, kun se laulaa Hjalmarin urotöistä, miellyttää kuningasta — hän alkaa "yhtyä äärettömyyteen". Mutta yhä edelleen hän ajattelee itseänsä siinä kohden että pitää Hjalmaria "isänsä kunniana". Mitä häneltä yhä puuttuu, sen Hjalmar lopussa ilmottaa, kun hän kysyy isältään tietääkö tämä mitä rakastaminen on. Sentähden jumalien ennustuksen täytyy toteutua, huolimatta siitä että Fjalar tosiaankin on maaltansa saanut "tyttären kiitollisuutta".
Kun siis jumalat täyttävät lupauksensa, niin tämä tapahtuu ensiksi siten että Fjalarin lapset ovat isäänsä. Ja tässä kohden Fjalar on syypää siihen heidän kehitykseensä, josta jumalien voitto riippuu. Oihonnan kasvatukseen Fjalar ei voi vaikuttaa, kun hän itse on erottanut tyttärensä luotaan; Hjalmarissa taas esiintyy isän entinen sotahalu, koska Fjalarkaan ei ole muuttanut mieltänsä, vaan yhä elää sotaisissa muistoissaan.
Mutta jos isä täten itse saattaa lapsensa onnettomuuteen, niin jumalat sitävastoin vaikuttavat, sekä lapsissa että muissa henkilöissä, rakkauden kautta. Morvenissa vallitsevasta rakkaudesta on jo puhuttu, mutta muistettava on myöskin Oihonnan pelastaja Darg, rosvo, jota kaikki vihaavat, jota ei mikään laulu ylistä, siis Fjalarin täydellinen vastakohta. Hänkin kaipaa ihmissielua jolle hän olisi iloksi, ja siis hän kahdesti pelastaa Oihonnan, toisella kertaa itse kuollen. Hän, rosvo, täyttää siis Fjalarin valan, jonka Fjalar itse on rikkonut. Sillä hänessäkin puhuu "rakkauden sydämellinen käsky" niinkuin ennen kalmukissa — uusi ja kaunis todistus siitä miten Runeberg jokaisessa ihmisessä huomaa jotakin hyvää.
Fjalarin lapset kehittyvät myöskin rakkaudessa. Hjalmar tosin on ensin rikkonut isänsä säädöstä vastaan, mutta sittemmin hän ensiksi pelastaa isänsä, toiseksi taistelee kukistaaksensa sortajan ja tukeaksensa heikkoa — siis Fjalarin valan hengessä. Ja opittuansa mitä rakastaminen on, hän samassa on "yhtynyt äärettömyyteen". Hän on
riemun sulkenut rinnoilleen uhkuvan kuin maa, ihanan kuin taivas, niiden lailla äärettä kukkivan.
Oihonna taas ajattelee ensin vain omaa onneaan, mutta mitä rakkaammaksi Hjalmar hänelle tulee, sitä vaikeampaa on hänen salata ettei hän ole Morannalin tytär.
Uhrautuvassa rakkaudessaan hänkin siis vapautuu yksilöllisyytensä rajotuksesta, ja luonnon ja laulun äärettömyyden kanssa hän jo ennen on sulanut yhteen.
Sekä Hjalmar että Oihonna ovat siis, kun kohtalon isku heidät ruhjoo, jo lähestyneet jumalia, he ovat täyttäneet korkeimman maallisen tehtävänsä; kuollessaan he eivät mitään kadota.
Ja nyt Fjalar, kuultuansa lastensa kohtalon, ymmärtää oman heikkoutensa. Jumalat ovat taistelleet aivan toisilla aseilla kuin hän; semmoisena heidän aseenaan on ollut se "voimaton kyynel", jonka hän vuodatti uhratessaan tyttärensä. Mutta tuo kyynel oli merkki hänen omassa rinnassaan elävästä rakkaudesta, ja tunnustaen sen jumalien aseeksi hän voi sovitettuna yhtyä äärettömään rakkauteen.
28.
Fjalar-runoelman ensimäinen laulu painettiin 1843 Pohjalais-osakunnan albumin, Joukahaisen, ensimäiseen vihkoon; ja koko runoelma ilmestyi maisterinvihkiäisiin 1844. Seuraavana vuonna alkoi Runeberg Salaminin kuninkaansa ja jatkoi tätä työtä kunnes sai kolme näytöstä valmiiksi.
Näennäisesti hän täten oli runoudessaan loitonnut yhä kauemmas kotimaastaan; ja omituiselta näyttää siis ensi katsannolta että hän 1846, keskeyttäen Salaminin kuninkaitten sepittämisen, yhtäkkiä antautui taas kotimaiseen, vieläpä korkeimmassa merkityksessä isänmaalliseen runoiluun. Mainittuna vuonna syntyivät näetten Maamme laulu ja ensimäiset Vänrikki Stoolin tarinat.
Olemme kuitenkin nähneet että Runebergin runous myöskin Nadeshdassa ja Fjalar-runoelmassa pysyy sisäisessä yhteydessä isänmaallisten tarkotusten kanssa. Porvoossa syntyneet runoelmat, niin tärkeät kuin ne kaikki itsessään ovatkin runollisessa katsannossa, esiintyvät meille sentään yhtä tärkeinä siinäkin kohden että niiden kautta runoilija valmistui varsinaisesti kansalliseen tehtäväänsä. Näissä runoelmissa hänen elämänkatsomuksensa saavutti täydellisen sopusoinnun; elämän vaikeimmat ristiriidat, rikkaan ja köyhän, ylhäisen ja alhaisen välillä, ihmisen, varsinkin hallitsijan tahdon suhde Jumalan tahtoon — kaikki selvitettiin runollisesti. Ja samalla runoilija koetti voimiansa mitä monipuolisimmissa runollisissa ilmaisumuodoissa, mitä vaikeimmissa runomitoissa. Runollinen näköala oli laajenemistaan laajennut, runoilija oli ikäänkuin itseensä imenyt ja luonteeseensa sulattanut ihanimpia vaikutuksia eri kansojen runoudesta. Hän oli paitsi oman maansa runoilussa liikkunut germanilaisten, keltiläisten, slavilaisten ja muinaiskreikkalaisten kansallisissa aatepiireissä. Ja kun samalla hänen maailmankatsomuksessaan yleisinhimilliset tarkotukset yhä edelleen pysyivät määräävinä, niin hän, ryhtyessään varsinaiseen kansalliseen runoiluunsa, saattoi antaa meille teoksia jotka olivat täydellisesti vapaita kansallisesta yksipuolisuudesta.
Tämän kehityksen merkitystä eivät kuitenkaan hänen aikalaisensa aina oikein ymmärtäneet. Niin kirjotti esimerkiksi hänen vanha ystävänsä Lindfors, joka oli muuttanut Kuopioon, Nadeshdan johdosta, että antautuminen semmoiseen tehtävään varmaan oli johtunut joko ylpeydestä tahi isänmaanrakkauden jäähtymisestä. Viimeksi mainittu syy olikin muka otaksuttavissa, kun Runeberg asui Porvoossa, siis ulkopuolella varsinaista Suomea. Hänen pitäisi tulla Kuopioon lämmetäksensä siellä kansan sydämeen liittyneenä. Ja sitten hänen pitäisi kirjottaa suuri isänmaallinen draama kansanomaisine lyyrillisine runoineen, sananlaskuineen, arvotuksineen, jopa loitsuineenkin.
Tämän lausunnon johdosta sopii ottaa puheeksi Runebergin suhde suomalaiseen kansanrunouteen. Samalla meille ehkä selviää syy isänmaallisuuden näennäisesti äkkinäiseen ilmenemiseen hänen runoilussaan.
Niinkuin jo on mainittu pani Runeberg suurta arvoa kansanrunouteen, syystä että hänen mielestään ihmiset jotka ovat luontoa lähimpänä myöskin helpoimmin avaavat sielunsa luonnon äärettömyyden vaikutuksille ja siten voivat luoda todellista runoutta, joka on äärettömyyteen syventymistä. Mutta tuohon äärettömyyteen verraten luonnollisesti eri kansojen erilaisuuksilla ei hänen silmissään ollut alussa suurta merkitystä ja hän onkin, paitsi serbialaisia lauluja, vuosina 1832—1836 kääntänyt ja julaissut Lapin, Grönlannin, Madagaskarin, Sisilian, Espanjan, Böhmin, Vähävenäjän, Uuskreikan, Skotlannin, Englannin, Liettuan lauluja.
Jo tästä selviää ettei Runeberg voinut yksipuolisesti kääntää huomiotansa suomalaiseen kansanrunouteen. Mutta toiselta puolen hän jo 1832 käänsi ruotsiksi Erik Ticklénin runon Nadon valitus, ja sittemmin 1834 muutamia kansanrunoja ja Velisurmaajan.
Kuitenkin hän alussa tunsi olevansa jossain määrin vieras suomalaiselle runoudelle.
Runebergin ensimäistä runovihkoa arvosteltaessa lausuttiin Ruotsissa se arvelu että idyllit ja epigrammit olivat käännöksiä tahi mukaelmia suomalaisista kansanlauluista. Toisen vihon ilmestyttyä esitettiin taas sama arvelu, mutta nyt luultiin alkuperäisiä runoja serbialaisiksi. Silloin Runeberg 1834 julkaisi vastauksen näihin väitöksiin ja sanoi ensiksi että melkein kaikki ne serbialaiset runot, jotka hän tunsi, olivat tavattavissa hänen julkaisemassaan kokoelmassa, missä hän nimenomaan oli sanonut ne käännetyiksi (saksalaisten käännösten mukaan). Puheeseen suomalaisten runojen kääntämisestä on "melkein vielä vähemmin syytä, koska minä, kun en tunne suomenkieltä, ja kun siitä on paljon vähemmin käännetty, en ole voinut perehtyä suomalaiseen runouteen edes niinkään paljoa kuin serbialaiseen."
Tämä tietysti ei merkitse ettei hän osannut suomea ensinkään; vaan Runeberg tarkottaa nähtävästi että suomalaisen runon ymmärtäminen oli hänelle paljoa vaivalloisempaa kuin saksalaisen käännöksen tajuaminen; täytyipä hänen edellisessä tapauksessa joko käyttää sanakirjaa tahi teettää jollakin toisella suorasanainen käännös. Mutta täten helposti osa runon alkuperäisyyttä saattoi mennä häneltä hukkaan, eikä hän siis olisi suuremmassa määrässä voinut käyttää suomalaisia runoja lähteinään idylleihin ja epigrammeihin.
Että Runeberg elävästi tunsi tämän vaikeuden näkyy siitä että hänNeidon valituksen käännökseen liitti seuraavan muistutuksen:
"Ruotsintaessani tätä ihanaa kappaletta olen tuntenut sen tunteita, joka yrittää istuttaa toisessa maaperässä kasvaneen kukan toiseen maaperään. Yhäti olen minä pelännyt vahingoittavani hentoja juuria, niin sanoakseni, ja kauniita lehtiä, ja epäilen, olenko voinut suojella niitä liian turmiollisilta pitelyni jäljiltä."
Syksyllä vuonna 1835 taas hän sanomalehdessään julkaisee Lönnrotin tekemän käännöksen Kalevalan yhdennestätoista runosta ja sanoo siitä muun muassa seuraavaa.
"On monta jotka levottomalla maltittomuudella langettavat lemmettömän tuomion suomenkielen runollisista aarteista sentähden että he itse, alkuteoksia tuntematta, ovat loukkautuneet muutamista vähemmin tavallisista, ehkä myöskin vähemmin mieluisista käännöksen piirteistä. Myönnettäköön myös että monien runojen laita on se, että niiden arvo enimmäkseen on kielen omituisessa naivisuudessa ja jääpi huomaamatta kun tämä naivisuus vieraassa muodossa esitettynä välttämättä suurimmaksi osaksi häviää. Useiden suomalaisten laulujen sävy on sitävastoin niin syvä, kirkas ja yleisesti liikuttava, että niiltä voi riisua paljonkin ansioita, ilman että ne menettävät kykyänsä suuressa määrin viehättää ja kiinnittää mieltämme. Mitä nyt erittäin tulee Kalevalan yhdenteentoista runoon, niin on toimittajan lausuttava se vakaumus, ettei mihinkään antiikin eepillisten malliteosten, Homerosin Iliadin ja Odysseian, käännökseen ole onnistuttu pelastaa niin monta alkuteoksen kauneuksista, että se viehätykseen ja ihanuuteen nähden voisi edukseen kilpailla tämän suomalaisen runon käännöksen kanssa. Toimittaja ei ole ollut tilaisuudessa tutustumaan Kalevalan muihin runoihin, mutta luulee esillä olevasta voivansa täydellä varmuudella päättää, että suomalainen kirjallisuus tässä runoelmassa on saanut aarteen, jota voidaan, yhtä hyvin sävyyn ja ryhtiin, kuin myös laajuuteen ja arvoon katsoen, verrata näihin kreikkalaisen taiteen molempiin kauneimpiin mestariteoksiin. Kaikki ne ansiot, jotka näillä ovat esityksen suuremmoiseen ja tyveneen kulkuun ja kuvien kestävään ja varmaan tarkotukseen nähden, on myöskin suomalaisella runolla, ja se voittaa ne ehkä, jos täydellinen on voitettavissa, luonnonkuvauksen ylevyydessä ja koruttomassa komeudessa."
Pontevampaa kiitosta, kuin tuo vertaus Homerosiin sisältää, eiRuneberg olisi voinut Kalevalalle antaa. Ja kun hän etenkin kiittääKalevalan luonnonkuvauksia, niin huomataan taas että luonto yhä on sepohja, jolla hän tuntee lähenevänsä kansanrunoutta.
Mutta myöhemmin Runeberg itse luki Kalevalaa, ruotsinsi siitä alun (painettuna 1837) ja muita osia, jotka Castrén sittemmin melkein muuttamatta otti käännökseensä. Ja kun hän Kalevalan näytteeksi 1839 lähettää Grotille 29:nnen runon käännöksen, niin hän samalla runollisen kauniisti selittää sitä runon osaa, joka koskee kanteleen syntyä. Ja senohessa hän Grotille puhuu Kalevalasta tavalla joka osottaa että hän nyt tunsi paljon likempää yhteyttä oman runoutensa ja kansanrunouden välillä.
Hirvenhiihtäjissään hän sanoo voineensa "vain heikosti" kuvata suomalaista kansanluonnetta, mutta tämä luonne esiintyy paraiten kansan omissa runoissa. Ja kun nämä ovat "indiviidisyydeltään yhtä suomalaisia kuin homerilainen runous on kreikkalaista", niin on johtopäätös selvä: Runeberg tuntee kuvanneensa Hirvenhiihtäjissään suomalaista indiviidisyyttä semmoisena kuin se kansanrunoudessa esiintyy.
Muodollisestikin huomataan kyllä Runebergin runoudessa vaikutuksia kansanrunoudesta. Pilven veikossa käytetään ehtimiseen suomalaista runokertoa, isä ja tyttö ilmaisevat tunteensa laulussa, tavalla joka aivan suoranaisesti muistuttaa kansanrunoutta. Myöskin sankarin lapsuuden kuvailu muistuttaa, epämääräisyyteensä ja nuorukaisen hillitsemättömään voimaan nähden, Kullervoa — sitä merkillisempää, kun Runeberg ei silloin voinut tietää Kullervosta mitään. Ja aikaisemmin on jo huomautettu siitä että hänen luonnonkäsityksensä perussävy, luonnon sielullistuttaminen, on puhtaasti suomalaista.
Että Runeberg taas semmoisissa runoelmissa kuin Nadeshdassa ja Kuningas Fjalarissa valitsi aivan toisellaisia ilmaisumuotoja, sen selittää hänen niin sanoakseni runollinen rehellisyytensä. Muoto oli hänestä valittava runollisten tehtävien mukaisesti, ja nämä tehtävät olivat mainituissa runoelmissa aivan toisellaisia kuin kansanrunoudessa esiintyvät.
Mutta 1840-luvulla Runeberg yhä enemmän perehtyi kansanrunouteen, ja sen tutkimista ja ruotsintamista harrastettiin muutenkin yhä innokkaammin. Castrénin Kalevalankäännös ilmestyi 1841, ja sanomalehtiin ja kalentereihin ruotsinnettiin lyyrillisiä runoelmia vuonna 1840 ilmestyneestä Kantelettaresta. Niitä käännöksiä sitten nuori ja innokas Robert Tengström, Johan Jakobin poika, 1845 kokoili ja julkaisi melkoisen joukon nimellä "Finsk anthologi".
Vielä välittömämmin Runeberg tutustui kansanrunouteen vuonna 1845. Silloin kävi näetten Porvoossa kolme Helsingin matkalla olevaa kansanrunoilijaa, Olli Kymäläinen, Pietari Makkonen ja Antti Puhakka. Runebergin täytyi kyllä heidän kanssaan puhella tulkin avulla, mutta heidän laulunsa hän sanoi ymmärtävänsä, ja Kymäläisen maailmankatsomus oli hänestä likeistä sukua hänen omansa kanssa. Vieläpä kerrotaan että Runeberg olisi hänelle lausunut:
— Jos sinä, Olliseni, kirjottaa osaisit, niin tulisi sinusta paljoa kuuluisampi runoseppä kuin minä olen.
Ja kuultuansa Kymäläisen runon Punkaharjusta sanoi Runeberg, että hän kyllä 1838 oli käynyt Punkaharjulla, mutta ettei hän tullut laulaneeksi siitä, vaikka hänen vaimonsa oli häntä siihen kehottanut. Ja nyt hän vielä vähemmin voisi sitä tehdä, koska hän ei kuitenkaan saattaisi voittaa Kymäläistä.
Mutta toisessa kohden huomataan Runebergin runoudessa jälkiä runoniekkojen käynnistä hänen luonaan. Saman vuoden lopulla hän kalenterissa Necken julkaisi runon Kaksi, jossa runomitta on sama kuin kansanrunouden; kuitenkin siinä on loppusointukin. Ja tänä ja seuraavana vuonna kirjotettiin laulusikermä Pieni kohtalo, joka yhtä hyvin runomittaan kuin sisällykseen nähden on aivan Kantelettaren tapainen.
Mainittava on lisäksi että Runebergin käsikirjotusten joukossa säilytetään ruotsinnos Makkosen Suruvirrestä Suomen kielen tilasta, joka mahdollisesti tehtiin tähän aikaan. Se osottaa että Runeberg oivalsi kielikysymyksenkin merkitystä, ja jo 1835 hän oli Morgonbladiinsa painattanut Snellmanin tekemän käännöksen Korhosen samanaiheisesta runosta.
Runebergin suhde kansanrunouteen osottaa siis samaa yhtämittaista, mutta luontoperäistä kehitystä jota muutenkin hänessä huomaamme; ja tässäkin kohden kuvastuu hänessä koko isänmaallinen kultuurikehityksemme, jonka huipulla hän yhä seisoi.
29.
Samaan aikaan kun Runeberg näin lähestyi kansanrunoutta oli kirjallinen ja kultuurielämä yleensä maassamme, ja varsinkin yliopistossa, elpynyt entistä virkeämmäksi. Joukko nuoria innokkaita kirjailijoita esiintyi, jotka katsoivat Runebergiin niinkuin johtajaansa. Fabian Collan toimitti vuosina 1841—1844 Helsingfors Morgonbladia ja Topelius vuoden 1842 alusta Helsingfors Tidningaria, molemmat, vaikka eri tavalla, koettaen edistää tosi-isänmaallista sivistystä. Runeberg tosin ulkonaisesti pysyi erillään näistä harrastuksista, mutta hän seurasi nuorten työtä suurella mielenkiinnolla. Kauniin kuvan hänen suhteestaan nuorisoon antaa seuraava ote eräästä Robert Tengströmin kirjeestä vuodelta 1844, jolloin hän oli käynyt Runebergin luona.
"Nämä nyt viettämäni päivät ovat onnellisimmat mitä pitkään aikaan olen elänyt. Ja se voipi saada sydämen riemusta sykkimään voimakkaasti ja kaikki suonet kuohumaan vilkkaammin, kun näkee miehen jota saattaa rajattomasti ihailla, jota saattaa kunnioittaa niin että olisi valmis nöyrtymään hänen edessään tomuun ja kuitenkin rakastamaan häntä koko sydämensä kiintymyksellä, niin että iloitsisi saadessaan uhrata hänen hyväksensä kaikki, jopa kaiken kykynsä ja kaikki voimansa, löytääksensä vain ilmaisumuodon rakkaudelleen. Ja enemmän vielä kuin kaikki tämä on olla niin läheisessä ja sydämellisessä suhteessa semmoiseen mieheen, että voipi ilmaista hänelle sisimmät ajatuksensa ja saada rakkautta osakseen; että hän, tuo suuri mies, sillä muuta nimeä en voi hänelle nyt antaa, että hänkin alentautuu puolestaan puhumaan yhtä sydämellisesti, tuottavasti niinkuin ystävä, tukien ja kehottaen niinkuin vanhempi veli, jopa kuin isä, ei koskaan ylpeästi ja kylmästi, vaan aina lämpimästi ja osaaottavasti. Unhottumattomana on säilyvä läpi elämäni muiden muassa se hetki, jolloin hän sulki Herman Kellgrenin ja minut syliinsä ja sanoi muutamille tovereillemme: Kas nämä ovat minun poikiani, heitä minä rakastan kuin omia lapsiani. — Mutta johan minua nyt rupeaa vallan itkettämään."
Suoranaisena vastakohtana Runebergille, joka vaikutti vainpersonallisesti, oli Snellman, kun hän vuodesta 1844 alkaenSaima-lehdessään otti isänmaallisia kysymyksiä keskustelun alaisiksi.Eikä kestänyt kauan ennenkuin hän törmäsi yhteen Runebergin kanssa.
On jo mainittu että 1843 ilmestyi Pohjalais-osakunnan albumin, Joukahaisen ensimäinen vihko. Seuraavana vuonna arvosteli Snellman sitä Saimassaan jotensakin ankarasti; vihko ei hänen mielestään osottanut mitään lämmintä vakaumusta, joka olisi pyrkinyt taistellen raivaamaan itsellensä tietä.
Tämän johdosta Runeberg innostui kirjottamaan "pojillensa" Robert Tengströmille ja Herman Kellgrenille kirjeen, jossa hän kehottaa heitä jatkamaan tarmokkaasti Joukahaista, huolimatta Snellmanin moitteesta. Ei ole, sanoo hän, kirjallisuudessa tarpeen, niinkuin Israelin lapset tekivät, rakentaa temppeliänsä miekka toisessa kädessä ja muurauslasta toisessa. "Kunnia niille jotka taistelevat uhraten rauhaa ja voimaa levittääksensä uutta katsantotapaa siitä mikä on oikeaa ja kaunista; mutta menestystä niillekin, jotka työskentelevät ilman muuta tarkotusta kuin että löytäisivät oikean ja esittäisivät kaunista, huolimatta siitä tunnustetaanko sitä nyt tahi koskaan. Kaikessa hiljaisuudessa on syntynyt paljon siitä mikä maan päällä on etevintä, ja tämä koskee varsinkin taiteen luomia. Jos tahtoo laulaa hyvin, niin olkoon laulaessa kinastelematta, ja koko luonnossa tuskin tunnen muita, jotka ovat kuherrelleet ja tapelleet yhtaikaa, kuin kukkoteeret ja fosforistit.
"Siis reippaasti eteenpäin… Ahdistakaa Holstia, Topeliusta, Stenbäckiä, kaikkia. Jos jokainen odottaa, kunnes hänestä tulee suuri kirjailija, ennenkuin hän jotakin tuo ilmi, niin ei saada nähdä paljon kirjotettavan. Kelpaa koettaa… Konrehtorinluokkalainen Oulun koulussa kirjotti tahi lauloi tuon ihmeen kauniin runon, Neidon valituksen, joka on käännettynä Morgonbladissa ja minun runoelmissani. Mitä sanottaisiin, jos senlaatuinen kappale sattuisi pälkähtämään ylioppilaan päähän?
"En tosiaan aikonut katkaista tätä kirjettä pian, sillä kun ollaan kiukuissaan, on paljo sanottavaa; mutta alotettuani tämän kirjeen olen saanut purkaa mieliharmiani Castrénille, ja hän on luvannut jatkaa suullisesti. Hän ja Lönnrot ovat juuri nyt minun luonani ja ovat jo tilanneet hevoset matkustaaksensa."
Sopii mainita myöskin Castrénin ja Lönnrotin käynnistä Runebergin luona, koska sekin erinomaisen hyvin kuvaa runoilijan silloista tunnelmaa.
Eräänä päivänä olivat Lönnrot, joka tuli Kajaanista, ja Castrén, joka palasi pitkältä Siperian matkaltaan, tietämättä toisistaan yhtyneet Porvoon majatalossa. Runeberg, joka sai tiedon heidän tulostaan, pyysi heitä kohta luoksensa asumaan. Seuraavana aamuna he aikoivat lähteä yhdessä Helsinkiin ja tilasivat hevoset kello kahdeksaksi, kun tiesivät että Runebergilla oli tunti lukiossa kello 8-9. Mutta Runeberg vastusti heidän lähtöänsä, ja kun he eivät tahtoneet taipua, niin hän meni ulos huoneesta, lukitsi oven, pisti avaimen taskuunsa ja meni lukioon. Vasta kello yhdeksän pääsivät vangit vapaaksi, suurusta syötiin muutamien porvoolaisten seurassa, ja Runeberg lopuksi saattoi vieraitansa ensimäiseen majataloon asti.
Emmekö tässä tapahtumassa yhtä hyvin kuin äsken mainitussa kirjeessä selvästi näe Runebergin luonnetta? Tarmoa siinä oli kylläksi, mutta riitaa hän ei rakastanut.
Ja siinä kohden oli hänen vaimonsa aivan samalla kannalla. Vuonna 1845 hän kertoo ruvenneensa muutamien muiden naisten kanssa lukemaan Kalevalaa suomeksi ja puhumaan suomea. Päätös siitä oli tehty jo pari vuotta aikaisemmin, mutta nyt hän pelkää että ihmiset luulevat hänen vain seuranneen muotia. "Ja jos mikään voisi tehdä minulle suomen kielen ikäväksi, niin se olisi tuo rähinä ja riita, joka on tosiaan inhottava, Saima siihen luettuna. On vastenmielistä nähdä sitä, mitä on sydämessään pitänyt pyhänä ja rakkaana, rähisten ja teuhaten näyteltävän kuin kummitusta; ja varsinkin jos, niinkuin nyt, seuraus ei voi olla muu kuin että juuri siten estetään mitä huutajat tahtovat edistää. Huudoilla ei kuitenkaan nykyään edes saada Jerikon muureja kumoon, vielä vähemmän siten hätimiten rakennetaan mitään suurta ja kaunista, semmoista joka tarvitsee Jumalan johtavaa kättä, kasvaaksensa hiljaisesti vuosisatojen kuluessa."
Vaan ei siinä kyllin. Snellmanin kiivautta moittivat myöskin Castrén, Lönnrot, Johan Jakob ja Robert Tengström, Topelius, Fabian Collan y.m. Osaksi huomattiin, mitä nyt jo tunnustetaan, että Snellman oli väärässä pitäessään kieltä ainoana kansallisuuden määrääjänä, osaksi pelättiin että hän jyrkkyydellään vain vahingoittaisi suomalaisuuden asiaa. Merkillinen on etenkin J.J. Tengströmin kanta. Kirjeessään Snellmanille hän 1844 selittää että kielellinen kaksinaisuus on meille ollut yhtä paljon hyödyksi kuin haitaksi; ilman sitä olisimme, niinkuin Castrén on sanonut, ostjakkien kannalla. Ei hän sentään tahdo olla välinpitämätön kansalliselle asialle, mutta hän vaatii jotakin korkeampaa, yhdistävää, "jommoista runouden piirissä Franzén ja Runeberg edustavat".
Voimme olla varmat siitä että juuri tämä oli Runeberginkin kanta. Kun kerran kysymys maamme molempien kansallisuuksien suhteesta toisiinsa oli viritetty, niin voidaan melkein ennakolta päättää että hän piti niiden yhtymistä korkeampaan yhteyteen suotavana. Olihan tässäkin ristiriita jonka sovittamista oli etsittävä. Sitäpaitsi oli jo Topelius puheessaan Pohjanmaasta (pidetty 1841 ja painettu 1843 Joukahaisen ensimäiseen vihkoon) väittänyt että pohjalaisten luonteessa ruotsalaisia ja suomalaisia aineksia oli yhtyneinä, ja hyvin luultavaa on että Runeberg nyt jo itsessään tunsi tuon väitteen oikeaksi. Ja jos olemme oikein tulkinneet Fjalar-runoelman, niin voisimme siinä, varsinkin Oihonnan kuvassa, nähdä kuinka molempien kansallisuuksien perusominaisuudet voivat runoilijan mielikuvituksessa liittyä korkeampaan yhteyteen.
Ja pian hän ympärilläänkin sai nähdä samaan suuntaan tähtääviä pyrkimyksiä.
Vuonna 1845 oli kirjallinen tuotteliaisuus Suomessa, ajan oloihin nähden, tavattoman suuri. Cygnaeus ja Topelius julkaisivat kumpikin ensimäisen runokokoelmansa. Edellisenä vuonna alotetusta joulukalenterista Necken ilmestyi uusi vuosikerta, ja keväällä toinen samallainen kalenteri Lärkan. Joukahaistakin jatkettiin; ja Robert Tengström ja Henrik Kellgren alkoivat uuden julkaisun, jonka nimi oli Fosterländskt album (Isänmaallinen albumi), ja joka parhaasta päästä koski suomalaista kansanrunoutta. Kokoelma Finsk anthologi on jo mainittu. Tässä kirjallisuudessa esiintyy vilkas sekä yleisisänmaallinen että supisuomalainen innostus, mutta likeiseen yhteyteen sen kanssa asetetaan Runebergin runous, jonka isänmaallinen merkitys täysin oivalletaan.
Kalenterissa Lärkan julkaisi seitsentoistavuotias Emil von Qvanten Suomen laulunsa. Se oli jo edellisenä vuonna ollut painettuna Helsingfors Morgonbladissa, mutta Runeberg, joka oli mieltynyt runoon, ehdotti kolme viimeistä säettä muutettaviksi, ja tässä uudistetussa asussa runo nyt painettiin.
Topeliusen Kanervakukissa on runo Kantele, Kalevalan runomitalla kirjotettu. Väinämöinen on kuollut, ja kaksi miestä löytää kanteleen metsästä kuolleen runosepän jalkain juuresta. Toinen heistä etsii kanteleen tyttäriä, kainoja Suomikukkia, seppeleeksi Väinämöisen päähän. Mutta toinen virittää kanteleen uudestaan ja laulaa uusia lauluja. Ja ne miehet ovat Lönnrot ja Runeberg.
Fosterländskt albumiin kirjotti Tengström Kalevalasta, ja johdannossa hän puhuu ruotsalaisen ja suomalaisen kansanluonteen erilaisuuksista, selittäen että Suomen ruotsalainen runouskin ilmaisee suomalaista luonnetta semmoisena miksi se luonnon vaikutuksesta oli muodostunut. Nimenomaan hän siinä kohden viittaa Franzénin ja Runebergin tapaan kuvailla luontoa, ja samoin Runebergin kirjotukseen Saarijärvestä. Ja merkillistä on sekin että kun hänen isänsä aikoinaan oli kuvaillut Suomea Sveitsin ja Norjan kaltaiseksi tunturimaaksi, niin poika etupäässä huomauttaa että järvet ovat Suomen luonnolle ominaisia; olihan jo Franzén runoelmassaan Suomen viljelys sanonut maatamme tuhatjärviseksi.
Runeberg saattoi siis nyt muidenkin mielipiteistä päättää että hänellä runoilijana oli kansallinen tehtävä, joka kyllä oli sopusoinnussa supisuomalaisen kansanluonteen kanssa, mutta joka kuitenkin oli suoritettava niin että senkautta koko Suomen kansa yhdistettiin eikä jaettu kahtia. Ja samalla hän saattoi tuntea että tämä hänen runollinen tehtävänsä oli toista kuin Ruotsin runoilijain.
Omituista onkin nähdä kuinka tähän aikaan semmoinen tunto hänessä todellakin herää. Aikaisemmin hän oli katsonut Franzénin kuuluvan "ruotsalaiseen kirjallisuuteen" yleensä; nyt hän, keväällä 1845, niinkuin Aug. Schauman kertoo, kehottaa nuoria ystäviänsä ottamaan selkoa siitä kuinka monta Ruotsin historiassa kuuluisaa miestä oikeastaan on ollut suomalaista, koska ruotsalaiset tahtovat "kaapata kaikki itselleen".
Vieläpä hän jo 1840 tahi 1841 oli Ruotsin runoudesta kirjottanut (tätä ennen julkaisemattoman) merkillisen mietelmän.
Tunnettua on että Runeberg usein vertasi taiteilijaa soittimeen, jolla Jumala soittaa sävelmiänsä; ja sointu on silloin kaunis, huolimatta siitä onko soitin itsessään huono. Jos taas taiteilija tahtoo soittaa omia sävelmiään, niin hän ei saa mitään aikaan. Tämä hänen vaatimansa itsensä kieltäminen, alistuminen korkeamman tahdon alle, se esiintyy nyt kansallisena, kun lukee seuraavan hänen lausuntonsa:
"Harva kansakunta soittaa niin suurella kyvyllä kuin ruotsalaiset niin huonoa soitinta. Joka säveleen takertuu soittimen tartunta. Ruotsalaisen pitäisi ennen kaikkea olla varoillaan ettei sekottaisi itseään kaikkeen mitä hän tekee. Tämä hänen itsensäsekottaminen on hänen perisyntinsä, se on hänen soittimensa rauta-, messinki- tahi puumaku. Jos hän toimii, niin tulee harvoin teko, jos hän kirjottaa, harvoin asia esiin ilman että hän itse on liitteenä siihen."
Sitävastoin hän nyt, 1845 ja 1846, lausuu runollisesti mitä pitää omana tehtävänään. Ja merkillistä on että tämä nyt tapahtuu kansanrunouden sävyyn.
Sikermään Pieni kohtalo liittyi kaksi runoa, jotka jätettiin painamatta, kun muut 1846 lähetettiin ruotsalaiseen kaunokirjalliseen kalenteriin Nordstjernan. Toinen niistä, Laulun lahja, on jäänyt keskeneräiseksi; siinä lausutaan runoilijan kiitollisuus sille, joka on hänelle suonut laulun lahjan, sillä laulu poistaa kaiken pimeyden ja kylmyyden ja tuottaa muillekin iloa.
Toinen runo taas, Vieraissa ja kotona, kuuluu suomennettuna näin:
Pettu on viljani vihava, suovesi sumea juoma. Muuall' ois ehompi eine, löytyis lähtehet heleät. Vaan oisko oudoissa parempi, kaikki mulla muilla mailla, eipä mielestä minulta jäis nämä matalat maani. Itse ilman vempeleellä, taivon korkean kuvulla, syömänä sula hunaja, kultakannut kukkuraiset, kaapuna kajastus aamun, vyönä tähtien hopea, tänne ois haikea haluni, tänne silmäni tähyisi, autioita alhojani, pirttiä pimeäpuolta.