Yhtä likeisesti kuin tämä runo muodon puolesta liittyy Kantelettareen, yhtä paljon sisällys muistuttaa toiselta puolen Mökin poikaa ja toiselta puolen — niinkuin professori Aspelin äskettäin on huomauttanut — Maamme laulun värssyä "Jos loistoon meitä saatettaisi".
Ja niinkuin jo on mainittu, kirjotettiin Maamme laulu vuoden 1846 alassa, siis aivan yhteydessä näiden pikku runojen kanssa.
Toisessakin kohden saattaa sanoa Maamme laulun liittyvän kansanrunouteen. Ensimäisessä muodossaan laulu ei sisältänyt nykyistä neljättä, viidettä ja kuudetta värssyään, ja siinä ylistettiin siis yksinomaan maamme luonnon kauneutta ja lausuttiin Suomen lapsien siitä johtuva rakkaus maahansa. Ja jos hakee runon semmoisenaan, niin värssy "Ja tässä, täss' on tämä maa" tekee sen vaikutuksen kuin jos seisottaisiin Punkaharjulla, katsoen "vettä ja rantaa". Eiköhän siis runoilija sentään tapansa mukaan liene ryhtynyt kilpailuun Kymäläisenkin kanssa? Tämä on sitä luultavampaa kun Punkaharju Kymäläisen runossa muistuttaa paratiisia, ja hän siis lausuu melkein saman ajatuksen kuin värssy "Jos loistoon meitä saatettais", johon taas Vieraissa ja kotona lähimmin viittaa. Ja kun Runeberg vähän aikaisemmin oli parantanut Qvantenin Suomen laulua, jossa niinikään ylistetään vain maamme luonnon kauneutta, niin hän tästäkin olisi voinut saada yllykettä kilpailuun.
Ei kuitenkaan Runebergin tarvinnut tässä kohden vierasta jäljitellä: olihan jo mustalainen Aato Kangasalan harjulta nähnyt ja ylistänyt Suomen kauneutta. Mutta kun Qvanten puhuu vain omasta puolestaan ja Kymäläinen "kolmen miehen", niin Runeberg nyt tuntee voivansa puhua koko kansamme puolesta.
Tämä seikka johtaa mieleemme, että vielä yksi runoilija oli vähän aikaisemmin laulanut isänmaasta: Stenbäck, jonka laulu Suomalainen synnyinmaani oli painettuna Joukahaisessa 1843. Erotus hänenkin ja Runebergin välillä on tuntuva. Stenbäck kertoo kuinka nuori runoilija etsii synnyinmaataan, eikä sitä löydä ennenkuin lopuksi kansan turvekattoisista mökeistä. Hän sulkee pois isänmaastaan kaupungin väestön ja varakkaammat talonpojatkin. Runeberg sitävastoin etsii luonteensa mukaisesti sitä mikä yhdistää. Ja tämmöisenä esiintyy ensisijassa luonto, joka on kaikille yhteinen.
Mutta luontoon yhtyy kohta laulu. Kuvin ja lauluin on isänmaa meille esiintynyt, herättäen rakkauttame; ja maahan ovat laulu ja uskollisuus koteutuneet.
Laulu taas merkitsee varmaan Runebergille yhtä hyvin kansanrunoutta kuin sitä edellisen ajan kotimaista runoutta, jota Runeberg niin suuresti ihaili — mahdollista on että hän ajatteli myöskin sitä nuorempien miesten laulua, joka nyt hänen ympärillään alkoi vesoa.
Mutta kun hän sanoi maatansa tuhatjärviseksi, niin hän siinä kohden liittyi Franzéniin, joka, niinkuin äsken mainittiin, runossa Suomen viljelys käytti samaa nimitystä. Sitä helpommin Runeberg siis joutui täydentämään kuvaustansa esittämällä Suomen kansan entistä taistelua vihollisia ja hallaa vastaan. Niin oli Franzénkin tehnyt — samalla kun hänkin oli ylistänyt luonnon synnyttämää kansanrunoutta. Mutta itse oli Runeberg jo laulanut sodasta ja hallasta yhtä hyvin kuin luonnosta. Taas huomaamme siis kuinka hän yhdistää suureksi runolliseksi kokonaisuudeksi aiheita joista hän ennen on erikseen laulanut. Ja ikäänkuin merkkinä siitä on Maamme laulun runomitta laajennettu muoto siitä, jolla Joutsen ja Mökin poika on kirjotettu; ja vielä likemmin se yhtyy Kuolevan soturin runomittaan.
Jos Maamme laulun aihe siis on sama kuin Franzénin runossa, niin aiheen käsitteleminen taas osottaa Runebergin omintakeisuutta. Franzén oli toivonut että hänen maansa vaurastuisi niin että
rinnalla Ruotsin Suomeani ihmehtii maailma, mi siit' ei tiennytkään.
Tämä toivomus oli luonnollinen, kun laulu oli omistettu Talousseuralle, jonka tarkotuksena juuri oli edistää maan vaurastumista. Mutta Runeberg päinvastoin antaa Suomen pysyä köyhänä ja vierasten hylkäämänä, sillä köyhyys synnyttää kärsivällisyyttä ja alistuvaisuutta; ja mitä köyhempi maa on, sitä suurempi on se rakkaus, joka köyhyydestä huolimatta kiintyy synnyinmaahan. Ja kansan rakkaus on Runebergin laulun alkuna ja loppuna, siitä on kansallemme koituva parempi tulevaisuus.
Runebergin omintakeisuus ilmenee ehkä vielä paremmin jos vertaa Maamme laulua erääseen ulkomaalaiseen isänmaanlauluun, jonka myöskin on väitetty olleen Runebergille esikuvana. Keväällä 1845 oli Herman Kellgren julaissut ruotsinnoksen Vörösmartyn unkarilaisesta kansallislaulusta, ja tiedetään että Runeberg oli sen mielenkiinnolla lukenut. Luultavaa on siis että tämäkin runo on yllyttänyt häntä kilpailuun; mutta yhteistä Vörösmartyn ja Runebergin runoissa ei ole paljon muuta kuin esi-isien taistelujen muistuttaminen ja viittaus parempaan tulevaisuuteen. Vaan Vörösmarty muistelee maan entistä mainetta ja kehottaa kansaansa taistelemaan uudestaan; kansan tulee joko voittaa tahi kadota kansakuntien joukosta. Runeberg sitävastoin ajattelee henkistä taistelua, jossa rakkaus on voittava kaikki vastukset. Sangen merkillinen onkin tähän katsoen se muutos, jonka Runeberg teki runoonsa, kun se muuten jo oli aivan valmis.
Neljännessä värsyssä oli ensin
Täss' auroin sekä miekoinkin isämme sotivat.
Mutta nähtävästi Runeberg tunsi ettei siinä vielä ollut kuvattu koko Suomen kansa. Aatteen miehet olivat hekin olleet mukana, ja hänen omana aikanaan taisteltiin juuri aatteen alalla. Siis yhtyi auraan ja miekkaan myöskinmiete. Ja täten tuli kuva semmoiseksi, että siinä tosiaan esiintyy juuri Suomen kansa, eikä mikään muu.
Vertaus Vörösmartyyn on kuitenkin siinä kohden valaiseva, että siitä huomaamme kuinka Maamme laulussa on myöskin yleiseurooppalainen aines. Runeberg elävästi tunsi sen pakon, jonka alaisena Suomikin, niinkuin niin moni muu maa, tähän aikaan oli, ja laulun ensimäisessä muodostuksessa ilmaantuikin lopussa paljoa synkempi pakon tunnelma, kuin mitä siinä nyt kuvataan. Mutta Runeberg tunsi runoilijan tehtäväksi kuvata elämää valoisaksi, osottaa ristiriitojen poistumista sopusoinnun tieltä. Ja mitkä vastukset voisivatkaan olla voittamattomia kansalle joka elävässä yhteydessä luonnon ja laulun kanssa taistelee hengen taistelua, ja jossa asuu köyhän kärsivällisyys, alistuvaisuus ja ennen kaikkea rakkaus?
Täten syntyi kansallislaulumme, ja sen luomisessa Runeberg todellakin esiintyi koko kansansa edustajana. Laulussa on sulanut yhteen suomalaisen ja ruotsalaisen kansanaineksen edustamia virtauksia, mutta niiden yhdistämiseen tarvittiin henki, jonka elämänkatsomus oli siksi syvä ja sopusointuinen, että hän saattoi löytää koko henkisen elämämme syntysanat.
Ja se nuorisopiiri, joka oli kokoontunut Runebergin ympärille, se tajusikin mitä se häneltä oli saanut. Sitä todistaa muun muassa Robert Tengströmin kirje Kellgrenille syksyllä 1846, jolloin Tengström oli käynyt Kuopiossa tapaamassa Snellmania ennen ulkomaanmatkalle lähtöänsä. Palatessaan Kuopiosta hän kävi Runebergin luona ja sai silloin Maamme laulun julaistavaksi Fosterländskt albumin kolmannessa vihossa. Siitä hän siis kirjottaa:
"Vasta eilisiltana hyvin myöhään palasin Kuopion-matkaltani, jolla nautin niin paljon kuin ihmismieli vain jaksaa nauttia yhdellä kertaa. Kaikki esineet, kaikki kauneudet, sanalla sanoen kaikki mikä on ennen voinut kahlita mieltäni ja sydäntäni, kaikki se oli nyt edessäni ilta-auringon surumielisiin säteihin kiedottuna, kun ajattelin kuinka pian minun oli jätettävä kaikki. Siksipä ei Suomen luonto ole koskaan tehnyt minuun voimakkaampaa vaikutusta kuin nyt. Olin todentotta usein heltymäisilläni kyyneliin sen ylevän, jylhän kauneuden johdosta, joka kaikkialla tuli näkyviini. Voit siis kuvitella mielessäsi millaisen vaikutuksen minuun teki seuraava pieni laulu, joka oli aivankuin minun sydämestäni sepitetty ja jonka sain lähtiessäni Runebergiltä Porvoossa. Jätän siitä jäljennöksen sinulle koetellakseni kykyäsi pidättää kyyneleitäsi."
Sitten seuraa jäljennös Maamme laulusta, ja senjälkeen hän jatkaa:
"Kas niin! Jos olet nyt kestänyt koetuksen, niin voit kehua olevasi tavallista kylmäverisempi; jos taas, niinkuin luulen, jo alussa tunsit itsesi voitetuksi, niin voit kuvitella mielessäsi minkälaisen vaikutuksen minä sain tästä laulusta, kun matkalta palatessani, pää täynnä mitä suloisimpia ja ihanimpia kuvia, jotka kaikki minun ennen pitkää oli jättäminen, istuessani kahden kesken Runebergin kanssa sydänyöllä sydämellisesti keskustellen, kuulin hänen puoleksi vapisevin, usein katkonaisin äänin lausuvan sen. Ellen sillä hetkellä olisi tuntenut olevani yhtä paljon kunnioituksen kuin rakkauden valtaamana, olisin langennut hänen kaulaansa ja rukoillut taivaan siunausta hänen päänsä päälle. Nyt kunnioitukseni oli vain sydämellinen kädenpuristus ja pari kyyneltä. Runeberg huomasi kuitenkin että kappale oli tehnyt minuun vaikutuksen ja sanoi itsekin lukevansa sen kaikista rakkaimpiensa joukkoon, koska hän oli siinä laulanut oikein sydämensä kyllyydestä. Minä pyysin kappaletta Isänmaalliseen albumiin ja sainkin sen. Onnelliset me, jotka saamme kunnian saattaa sen ensi kertaa julkisuuteen! Runeberg pyysi minua menemään Ehrströmin luokse ja pyytämään että hän säveltäisi sen. Siihen tarvittaisiin joku Mozart tai Beethoven! Oletko koskaan kuullut täyteläisempiä, syvempiä ja miehekkäämpiä säveleitä? Oletko koskaan nähnyt isänmaantunteen ilmenevän ihanammissa sanoissa? Ja lue se ääneen, veljeni, ja kuuntele sointua ja poljentoa, niin nautintosi on oleva kaksinkertainen! Jos kansassamme vain on sydäntä, jos siinä vain on isänmaallista tunnetta, niin se on tässä kauneudenliekissä sulava hehkuksi. Se on kulkeva niinkuin kaksiteräinen miekka sielujemme läpi ja vaaran hetkellä se on oleva meidän Marseillen marssimme. Siltä minusta tuntuu, ja minä iloitsen jo edeltäkäsin siitä nautinnosta, minkä olen hankkinut sinulle toimittamalla sen sinun tietoosi. Rakastakaamme, veljeni, isänmaatamme yli kaiken, mutta kunnioittakaamme ja pitäkäämme ennen kaikkia muita sen suurinta laulajaa arvossa! Hänessähän sykkii kuitenkin kansakunnan sydän puhtaimmin, hänellehän kangastaa maamme mitä lämpöisimmässä kuvastuksessa. Onnellinen Suomenmaa, jolla on semmoinen laulaja."
30.
Ulkonaiseksi syyksi siihen, että Runeberg ryhtyi Vänrikki Stoolin tarinoita sepittämään, sanotaan että eräs kirjankustantaja oli hommannut kokoelman muotokuvia 1808 vuoden sodan sankareista ja pyytänyt Runebergia kirjottamaan tekstiä siihen. Tässä tarkotuksessa oli ensiksi hankittu hänelle tietoja ja luonteenpiirteitä Otto von Fieandtista, josta samaten oli varjokuva jo saatavana; ja senjohdosta Runeberg ryhtyi runoilemaan, alkaen juuri Fieandtista.
Silminnähtävästi ei kuitenkaan tämä ulkonainen syy yksistään ole aikaansaanut että Runeberg nyt vuosina 1846—1848 sepitti yhteensä viisitoista runoa sodasta. Varmana sopii sitävastoin pitää, että myöskin se herännyt isänmaallisuus, jota Runeberg nyt ympäristössään huomasi ja jonka hän itse Maamme laulussa oli pukenut sanoiksi, vei hänet takaisin alalle, jolla hän jo aikaisemminkin oli liikkunut, ja jolla hän nyt saattoi liikkua varmemmin askelin, kun tunsi edustavansa kansaansa.
Aiheita runoihinsa oli Runebergilla riittävästi. Montgomeryn sotahistoria oli ilmestynyt 1842, ja sitä Runeberg itse sanoo seuranneensa. Sotamuistelmia hän oli nuoruudessaan kuullut kerrottavan, ja Porvoon tienoilla eli vielä sotavanhuksia tahi heidän jälkeläisiään. Mutta pelkkiä sotatapahtumia hän ei tahtonut kuvailla, vaan sotureissa elävää mielialaa.
Näin syntyivät tarinat, luultavasti seuraavassa järjestyksessä.
Vuoteen 1846 kuuluvat Otto von Fieandt, Viapori ja Sven Dufva. Seuraavana vuonna sepitettiin Kaksi rakuunaa, Hurtti ukko ja Sotavanhus. Niitä seurasi Döbeln Juuttaalla, Von Konow ja hänen korpraalinsa ja Kulnev, jotka kaikki kuitenkin ehkä valmistuivat vasta 1848. Lopuksi tulivat 1848 Luutnantti Zidén, Torpan tyttö, Kuningas, Sotamarski, Vänrikki Stool ja Sandels. Sotamarskia ja Vänrikki Stoolia oli kuitenkin luultavasti ajateltu jo 1846.
Tämä järjestys osottaa useassa kohden merkillistä sekä muodon että aiheitten kehitystä.
Kansanrunouden poljento soi Otto von Fieandtissa sekä Kahdessa rakuunassa ja vielä selvemmin Sotamarskissa. Ja huomattava on että Fieandt puhuu suomea, rakuunat ovat Saimaan rannoilta kotoisin, ja Tigerstedt, "Suomen poika", mainitsee myöskin äidinkieltään, jota ei Klingspor ymmärrä. Muutkin tässä runossa esiintyvät puhujat ovat kaikki suomalaisia.
Toinen ryhmä runoja liittyy runomitan puolesta Runebergin omaan edelliseen runouteen. Perusmuotona on Joutsenen ja Mökin pojan poljento, jonka kanssa sekin runomitta pitää yhtä, joka esiintyy vanhassa englantilaisessa balladissa, Chevyn metsästyksessä, jonka Runeberg oli ruotsintanut ja jota hän suuresti ihaili. Tätä poljentoa muunnellaan kuitenkin eri tavalla eri runoissa, ja siten voidaan saada lausutuksi mitä erilaisimpia tunnelmia. Tähän ryhmään kuuluvat, niinkuin jo on mainittu, Kuoleva soturi ja Maamme, ja niiden lisäksi Viapori, Sven Dufva ja Kulnev. Likeistä sukua tämän poljennon kanssa on Vänrikki Stoolin, joka taas on aivan sama kuin Franzénin Vanhan soturin runomitta. Torpan tyttö muistuttaa sekä Sven Dufvaa että Vanhaa soturia; Hurtti ukko taas Pilven veikkoa.
Jo tästä näemme kuinka Runeberg nyt niinkuin usein ennen astui päämääräänsä kohti askel askeleelta, alkaen siitä mihin hän ennen oli tottunut. Ja samaa huomataan runojen aiheisiin nähden.
Viaporia ei Runeberg itse aikonut julaistavaksi niin kauan kuin Cronstedtin pojat elivät. Sitä ei siis ole katsottava muihin tarinoihin kuuluvaksi; mutta varmaan Runeberg sitä runoilemalla on vapauttanut itsensä niistä synkistä tunteista, jotka isänmaankavaltaminen hänessä oli herättänyt. Sentähden hän myöhemmissä tarinoissa kyllä usein muistuttaa sodan huonoa johtoa, mutta hän puhuu silloin siitä tavalla joka ei anna niin mustan mustaa kuvaa kuin Viapori.
Jos taas seuraamme muiden tarinain sarjaa, niin huomaamme että Runeberg alussa kuvailee sotureita jotka ovat ikäänkuin eristettyinä muista. Fieandt ei osaa totella muita ja saa oman joukkonsa, Sven Dufva käy samaten omaa tietään. Naurettavia puolia on molemmissa, mutta myöskin sydän paikallaan. Sentähden molemmat saavatkin lopuksi tunnustusta, toinen sotureiltaan, toinen päälliköltään.
Hurtti ukko käy samaten omaa tietään; ja hänelle, joka moittii uusia tapoja, on vastakohtana sotavanhus, joka iloitsee nuorten osottamasta urhoollisuudesta.
Tätä yksinäisten soturien sarjaa seuraa toinen, jossa sankarit esiintyvät kaksittain: Kaksi rakuunaa, Von Konow ja hänen korpraalinsa ja Zidén, jolla myöskin on korpraalinsa. Ensimäisessä esitetään tavallisten soturien kumppanuutta, kahdessa jälkimäisessä ylhäisemmän ja alhaisemman päällikön väliä. Kahdessa ensimäisessä ei toimintapaikkaa mainita; kumppanit ovat ikäänkuin kahden kesken. Mutta Zidén ja hänen korpraalinsa taistelevat muiden joukossa ja etunenässä, ja heillä on osallisuutensa kauniissa voitossa.
Nyt mainittuihin runoihin liittyy Torpan tyttö, joka täydentää tarinoissa annettua kuvaa kansan tunteista. Kuvailtuansa sankareita jotka "kuolevat herroiksi", Runeberg muistuttaa niistäkin jotka pettivät veljiensä toivon ja isiensä maan. Runo on aiheeltaan vastakohta Pilven veikolle; molemmissa esiintyvät talonpojat taistelevina, ja molemmissa lausutaan rakastavan naisen tunteita.
Vasta täten kuvailtuansa useita varsinaisen kansan edustajia Runeberg alotti kolmannen tarinain sarjan: sen, jossa korkeimpia päälliköitä kuvaillaan. Alku tehdään Döbelnistä ja Kulnevista — siis taas enimmän tutuista, sillä molemmat nämä päälliköt oli Runeberg lapsuudessaan nähnyt. — Aivan samalla tapaa on (runoissa Matka Turusta ja Kuoleva soturi) ensimäinen hänen mainitsemansa sotatanner Lemun niemi, jonka hän itse oli nähnyt.
Ylistämällä rinnakkain omaan kansaansa kuuluvaa ja entisen vihollisen päällikköä Runeberg heti osottaa ettei mikään kansallisviha häntä johda. Ja molemmissa näissä runoissa esiintyvät Suomen soturit jo kokonaisuutena. Koko Suomen armeija rakastaa Kulnevia ja jokainen voi saada kokea hänen kämmeniään. Döbeln taas arvostelee koko armeijaa, vieläpä hän siinä näkee koko kansan edustajan. Ja taas on kokonaiskuvaksi yhdistetty ennen käsiteltyjä erikoisaiheita. Standar muistuttaa Hurtti ukkoa — niinkuin tämä hän tahtoo seisoa eikä juosta — vanha rumpali on oikeastaan taistelun ulkopuolella, niinkuin ennen kuvailtu sotavanhus, ja hän arvostelee "poikia", samaten kuin tämä tekee; "moukka" muistuttaa selvästi Sven Dufvaa.
Döbelniin kaikki soturit luottavat, sillä he ovat sadassa taistelussa oppineet tuntemaan häntä. Mutta on toisiakin päälliköitä, joihin ei samalla tapaa voida luottaa, ja niitä Runeberg lopuksi kuvailee, samoinkuin hän lopettaa kansaa kuvailevan sarjan Torpan tytöllä.
Runeberg kirjoitti itse vähän myöhemmin Montgomerylle:
"Yhden minä tiedän: että olen rakastanut niiden sankarien kunniaa, jotka uskollisesti ovat taistelleet isänmaani puolesta, seisoivat he sitten ylempänä tahi alempana, ja että olen heistä sydämestäni laulanut parasta mitä olen osannut. Myöskin siinä, missä olen ollut katkera, on katkeruuteni alkulähteenä ollut rakkaus Suomen urhoollisiin puolustajiin, kun olen tahtonut vapauttaa heidät edesvastauksesta sotaa seuraavista onnettomuuksista. Tältä näkökohdalta ovat ankarat kappaleet Kuningas ja Sotamarski arvosteltavat."
Näemme siis että Runeberg, näitä runoja kirjottaessaan, oli selvinneen ja vireän kansallistunteen johtamana. Ja tämä kansallistunne esiintyykin selvästi Sotamarskissa; suomalaisina soturit, ja varsinkin Tigerstedt, arvostelevat Klingsporia, joka on vieras tässä maassa. Ja samoinkuin tämä runo on sävyltään supisuomalainen, niin iva runossa Kuningas tulee sitä murhaavammaksi siten että runomitta on sama kuin Tegnérin kuuluisassa runossa Kaarle XII. Tätä kuningasta, kaikkien ruotsalaisten sankaruuden ihailijain ihannetta, kuningas Kustaa Aadolf matkiikin, tehden täten itsensä sitä mitättömämmäksi suomalaisen katselijan silmissä.
Mutta mitään vihollista tunnelmaa ruotsalaisia kohtaan yleensäRuneberg yhtä vähän lausuu, kuin venäläisiä kohtaan. Päinvastoin hänantaa ruotsalaisille hyvitystä varsin merkillisellä tavalla runossaSandels.
Epäilemättä Sandelsin kuva on sukua sekä sotamarskille että kuninkaalle. Hän näetten rakastaa vatia niinkuin Klingspor ja hänellä on kuninkaan näyttelemishalua. Kerrotaankin että myöhemmin tanskalainen runoilija Frederik Paludan-Müller sanoi Runebergin välistä olevan runoudessaan "teatterimaisen"; tuo Sandels esimerkiksi, joka loistaa jalon Bijounsa selässä, eikö hän ole selvä teatterisankari? Ja kun Runeberg sai tästä tiedon, niin hän kuuluu vastanneen:
— Niin, eikö ole merkillistä että Sandels aina on minulle esiintynyt juuri ruotsalaisen luutnantin kaltaisena!
Aivan ilmeisesti Runeberg siis on tahtonut kuvailla Sandelsia ruotsalaisuuden perikuvaksi. Hän on urhoollinen, mutta hän näyttää urhoollisuuttaan. Erotuksen hänen ja suomalaisten välillä huomaa helposti, jos vertaa häntä suomalaiseen urheaan luutnanttiin Zidéniin, ja vielä enemmän jos muistaa Juuttaan "moukkaa".
Omituista onkin nähdä miten Runeberg Sandelsia kuvaillessaan lähestyy Ruotsin runouttakin, samalla kun hän taas nojautuu edellisiin omiin runoihinsa.
Sandelsia on ennenkin, runoissa Sven Dufva ja Kaksi rakuunaa, esitetty urhoollisuuden kiittäjäksi ja palkitsijaksi. Luutnantti Zidén taas on ikäänkuin johdatus Sandels runoon: siinäkin kuvaillaan Virran taistelua ja runomittakin on tarinoissa uutta laatua, mutta samanlaatuista kuin Sandels runon.
Mutta merkillisen johdonmukainen Runeberg näissä kahdessa runossa on siinä kohden että sotaväki ei ole Sandelsin väkeä. Fahlanderin käskyä Zidén kuulee, ylipäällikköä ei koko runossa mainita. Ja Sandels antaakin käskynsä Fahlanderin kautta, käyttäen kaksi kertaa sanoja "teidän väkenne".
Mutta kun sitten Runebergin tulee kuvailla Sandelsia ensimäisen lippunsa vieressä, niin tämä tapahtuu muodossa, joka elävästi muistuttaa — ruotsalaisuuden perikuvaa, Frithiofia.
Frithiofin sadussa on runo, Viikinkikaari, jossa Frithiof esiintyy koko sankaruudessaan. Kun taistelu lähenee, saa hänen mielensä lennokkuutta, "ja hänen otsansa on sees, ja hänen äänensä on kaikuva, ja kuin salaman jumala hän seisoo laivan kokassa". (Ruotsiksi:Och hans panna är klar, ochhans stämma är hög,ochsom Ljungaren står han i förn.)
Sandels puolestaan istuu etumaisen lippunsa vieressä niinkuin Frithiof seisoo kokassa, "ja hänen silmänsä oli tyyni, ja hänen otsansa oli sees, ja hän loisti jalon Bijounsa selässä". (Ruotsiksi:Ochhans öga var lugnt,och hans panna var klar, ochhan sken pä sin ädla Bijou.)
Poljento, kuva kokonaisuudessaan, lauserakennus, ja yksi erikoispiirrekin — kaikki samaa!
Onko katsottava köyhyyden todistukseksi Runebergille että hänen on täytynyt noin nojautua toiseen runoilijaan, vieläpä semmoiseen, jota hän oli niin ankarasti arvostellut?
Ei suinkaan. Varmaan hän olisi voinut tulla toimeen omilla runollisilla varoillaan. Mutta Sandelsia kuvaillessaan hän ei vielä tuntenut "ruotsalaisia luutnantteja". Ja hän on kerran itse sanonut ettei runoilija muuta tietä voi asettautua toisen, hänen omastaan paljon eroavan aikakauden kannalle, paitsi turvautumalla tuon toisen aikakauden runouteen. Tämä tietysti yhtä hyvin koskee toista kansaakin. Hän on siis tässä menetellyt samalla tapaa kuin Morvenia ja Salamista kuvaillessaan: hänen aiheeseensa kuuluva runous on soinut hänen korvissaan, ja sen henkeen hän on muodostanut kuvansa. Pelkästä jäljittelystä tietysti ei voi olla puhetta; ja Sandelsin kokonaiskuva on yhtä omintakeisesti esitetty kuin mikä muu tarinain sankari tahansa. Ja runon mahtava loppu on mitä kauniin hyvitys ruotsalaiselle urhoollisuudelle.
Mutta esittäen aluksi Sandelsia epäilyksen alaiseksi Runeberg tässäkin käyttää samaa kuvailemistapaa kuin niin monessa muussa tarinassa: kuvailluissa henkilöissä on heikkoja, jopa naurettavia puolia, mutta runoilijan lempeä katsantotapa vaikuttaa että jalommatkin luonteenpiirteet lopussa välähtävät esiin ja kokonaan muuttavat mielipiteemme sankareista.
Runeberg sanoo itse rouva Lenngrenistä:
"On ihmeteltävä ilmiö hänen runoissaan, että hänen neronsa jossain runossa selvästi ilmauva henki siitä näkymättömiä käänteitä myöten tulvailee kaikkiin muihin, niin että kokonaisuus näyttää täydelliseltä elimelliseltä kauneuden ja elämän tuotteelta, jonka korkein merkitys sekä ilmaiseiksen siinä itsessään, että haarautuu ja kuvastuu vaihtelevien osien moninaisuudessa."
Juuri samaa sopii sanoa Vänrikki Stoolin tarinoista. Nekin muodostavat kokonaisuuden, joka, niinkuin olemme nähneet, tosiaan on "elimellisesti" kehittynyt. Katselkaamme siis tätä kokoelmaa semmoisena kokonaisuutena.
Huomioon on silloin ensiksi otettava että aikaisemmin syntyneissä runoissa miltei aina viitataan Kustaan tahi yleensä edelliseen sotaan. Semmoisia viittauksia sisältävät Otto von Fieandt, Viapori, Sven Dufva, Hurtti ukko ja Sotavanhus; ja samaa huomaamme Kuolevassa soturissa, vieläpä jo Perhon haudassa. On ikäänkuin Runeberg olisi alussa tuntenut tarvitsevansa kuvata sitä historiallista maaperää, josta nuo yksitellen taistelevat sankarit ovat kehittyneet. Mutta mitä likemmin hän eläytyy 1808 vuoden sodan henkeen ja mitä enemmän hän näkee yksityisten vaikuttavan yhdessä, sitä vähemmin hän tämmöisiä viittauksia tarvitsee. Döbelnille esiintyy kuitenkin vielä Kustaan sodan edustaja täydentämässä Suomen sotajoukon kuvaa.
Tuo yhteys edellisen sodan kanssa tekee että isänmaallisuus syvien rivien miehissä ilmaantuu perinnäisenä ja siis luontoperäisenä. Sven Dufva esimerkiksi on sotilaan poika, ja hänelle on siis aivan luonnollista "kuolla eestä kuninkaan ja maan"; vieläpä tämä on hänestä mutkattomampaa kuin pellolla raataminen.
Mutta luontoperäisenä on isänmaan tunne sydämen asia eikä järjen. Sven Dufvalla onkin siis pää huono, mutta hyvä sydän. Sitävastoin Sotamarskissa kaksi kertaa sanotaan että Klingsporilta puuttuu sydän. Ja Vänrikki Stoolissa kerrotaan alussa kuinka ylioppilas on ylpeä asemastaan, maisterinnimestään, jonka hänen tietonsa, "mensa", ovat hänelle hankkineet. Mutta kuultuansa sotakertomuksia hän tuntee kuinka hänen ajatuksensa joutuu ennen tuntemattomille aloille,sydämellesyttyy elo, jonka viehätystä se ei ennen aavistanut. Minkätähden? Sentähden että hän näkee ja ihmettelee sitärakkautta, jota maamme on saanut pojiltansa, vaikka se heille on suonut vain pettua leiväksi. Ja nähdessään tätä rakkautta ylioppilas nöyrtyy, ja vänrikki on hänen silmissään nyt "enemmän kuin kuningas".
Isänmaanrakkaus perustuu siis perinnäiseen tunteeseen, mutta myöskin kansan totuttuun kieltäymykseen. Eikä Runeberg unhota luontoa: Tigerstedt johtaa isänmaanrakkauden siitä; ja se joka ei luonnon kauneudesta innostu puolustamaan tätä maata kuoloon asti, hän on "sydämettä,Jumalatta".
Isänmaantunne on siis likeistä sukua sille tunne-elämälle, jossa, Runebergin katsantotavan mukaan, ihminen elää totisinta, ylevintä elämäänsä. Mutta tämän tunteen luontoperäisyydestä seuraa taas että se ilmenee sitä valtaavammin mitä lähempänä ihminen on luontoa. Sentähden varsinkin syvien rivien miehet ovat Runebergin sankareita, jota vastoin sodan ylin johtaja, vieroutuneena luonnosta, myöskin on vieroutunut isänmaallisuudesta: hänellä on vatsa eikä sydäntä, hän rakastaa vatia eikä taistelua.
Mutta tuo erotus johtavien henkilöiden ja syvien rivien välillä, se perustuu historiaankin. Ei ainoastaan 1808, vaan jo kolmessa edellisessä sodassa oli Suomen sotureilla samaten ollut kelvottomia johtajia, ja "herrojen" epäileminen oli siis sekin perinnäistä. Se esiintyykin semmoisena Hurtti ukossa, ja se kai vaikuttaa rakuuna Stooliinkin, kun hän Luodille sanoo: kellä on raha rinnassaan, hän on liian hyvä taistelemaan. Mitalin saaminen on ensimäinen askel herruuteen, siis itsekkäisyyteen. Ja tämä perinnäinen herrojen epäileminen se kai vaikuttaa että myöskin Sandelsia epäillään.
Jos joku taas on osottautunut urhoolliseksi, niin tämä on side joka yhdistää vihollisiakin, sitä enemmin suomalaisia ja ruotsalaisia. Sentähden soturit luottavat Döbelniin, ihailevat lopuksi Sandelsia ja rakastavat Kulnevia.
Suomalaisten ja ruotsalaisten soturien kesken taas yhteinen isänmaanrakkaus tekee kaikki yhdenvertaisiksi; ylimmät päälliköt semmoiset kuin Döbeln ja Sandels tunnustavat alhaisimpienkin arvon. Varsinaisena vihollisena esiintyy siis vain pelkuri tai pettäjä, tahi se joka käskee peräytymään kun soturit tahtovat taistella isänmaansa puolesta.
Peräytymiskäsky taas tekee välistä välttämättömäksi että soturit käyvät omaa tietään. Tämä ei kuitenkaan ilmene tottelemattomuutena, vaan pikemmin niin että "sydämellinen käsky" on voimakkaampi kuin ulkoapäin tullut. Varsinkin Sven Dufvassa tämä on huomattavissa, ja samoin Hurtti ukossa.
Täten ilmenee sotureissa myöskin luontoperäinen itsenäisyys, joka vielä enentää isänmaantunteen runollista vaikutusta. Vapaina yksilöinä soturit toimivat, mutta samalla yhteydessä toinen toisensa kanssa. Ja juuri täten "vänrikit" ovat ja tulevat aina olemaan kansallisen yhteistoiminnan perikuvina. Itsenäisiä, mutta isänmaanrakkauden johtamia lapsia Suomi-äitimme ennen kaikkea tarvitsee.
Juuri tuo itsenäisyyden ja yhteistoiminnan yhteys johtaa ajatuksemme siihen että Runeberg tarinoissaan on kuvaillut myöskin itseänsä ja ympäristöänsä, aikaansa.
Ei koskaan ole maassamme ollut semmoista joukkoa isänmaallisia kultuurisankareita, vanhempia ja nuorempia, kuin juuri tähän aikaan. Runeberg, Lönnrot, Snellman, Stenbäck, Cygnaeus, Castrén, Topelius ja moni muu kävivät kukin itsenäisesti omaa tietään, mutta kaikissa hehkui isänmaanrakkauden pyhä liekki. Usein he olivat yksityisseikoissa erimielisiä: Cygnaeus ei ymmärtänyt Runebergin mielipiteitä runoudesta, Stenbäck ei hänen uskonnollista, Lindfors ei hänen kansallista kantaansa, Snellman ei Maamme laulua arvostellessaan nähnyt siinä mitään suomalaista, ja hän arvosteli samalla kertaa ankarasti Lönnrotin kansanrunouden ihailua. Mutta isänmaan menestys oli sentään kaikkien päämääränä; ja siksi he kuitenkin liittyivät toisiinsa sydämellisessä rakkaudessa.
Yksi esimerkki vain, Kun kreikankielen professorinvirka 1847 oli avoinna, kehotti Snellman Runebergia sitä hakemaan, sanoen yliopiston tarvitsevan häntä. Runeberg kieltäytyi, hän tahtoi antautua niin paljon kuin mahdollista runoudelle. Mutta juuri sinun, hän kirjotti Snellmanille, tulee olla yliopiston opettajana, ja toivo siitä että siksi tulet, lohduttaa minua sinunja kaikkien meidän yhteisestävastoinkäymisestämme, Saima-lehden lakkauttamisesta. — Eikö tämä elävästi muistuta kahta rakuunaa? Ja Runeberg sanoikin kerran:
— Snellman ja minä olemme aina maanneet saman peitteen alla, mutta aina olemme toisiamme potkineet.
Ja eikö Runebergia yhtä hyvin kuin Snellmania aikoinaan pidetty mahdottomana virallisissa tieteellisissä tempuissa? Ja eivätkö molemmat tosiaan niinkuin Sven Dufva sanoneet: Jos muiden kanss' en mennä saa, tok' yksin mennä saan? Ja eivätkö molemmat, yksitellen taistellen, isänmaata pelastaneet?
Ja lopuksi: eikö tämän ajan valtaavasti esille pulppuava isänmaantunne kohdannut vallanpitäjien puolelta jyrkkää taantumiskäskyä? Eikö semmoista käskyä antamassa ollut omankin maan miehiä? Eikö yleensä maamme kulttuurin kehitys silloin, sitä ennen ja sen jälkeen ole tapahtunut yhtämittaisessa taistelussa ehkäiseviä voimia vastaan? Eivätkö siis vänrikin kuvat aseellisesta sodasta samalla kuvaile aseetonta, henkistä kultuuritaisteluamme?
Mutta Runeberg oli jo 1839 lausunut:
"Olisi tärkeätä historiallisessa tarkotuksessa tutkia, eikö kaikkia ihmiskunnan edistysaskeleita ole astuttu taistellen jotakin ehkäisevää pahaa vastaan. Elämä ilman kuolemaa pysähtyy paikoilleen; vasta sotiessaan tätä vihollistansa vastaan se kehittää pyhää voimaansa."
Eivätkö Vänrikki Stoolin tarinat osota meille juuri samaa? Eikö Suomen soturien sankarimaisuus esiinny meille sitä ylevämpänä mitä enemmän heitä estettiin sitä osottamasta? Ja eikö sama koske kultuurisankareitamme?
Sentähden Runeberg esiintyykin meille samallaisena johtajana kuin Döbeln oli. Hänellä yksin oli elämänkatsomus, joka saattoi kaikkia johtaa, koota kaikki yhteistoimintaan.
Mutta hän ja hänen aikalaisensa tiesivät, ettei voitto riipu yksistään ihmisten urhoollisuudesta, olkoonpa tämä kuinka suuri tahansa. Ja sentähden Runeberg ei, Döbelniä kuvaillessaan, jätä osottamatta että kansan yhtä hyvin kuin yksityisen henkilön kohtalon määrää ja johtaa ainoastaan korkein voima, korkein rakkaus, ja että siis isänmaallinen työ viepi onnelliseen tulokseen ainoastaan jos se toimitetaan tämän rakkauden hengessä ja sitä palvellen.
31.
Porvoossa sepitettyjen runoelmien johdosta Runebergin maine 1840-luvulla kasvamistaan kasvoi. Suomessa häntä yhä yksimielisemmin katsottiin kansamme paraitten henkisten ominaisuuksien edustajaksi. Ruotsin akatemiakin lähetti hänelle 1839 — samana päivänä jolloin se kunnioitti Porthanin satavuotismuistoa ja Franzén esitti hänen elämäkertansa — suuren kultamitalinsa, ja senjohdosta Runeberg joutui ystävälliseen kirjevaihtoon akatemian sihteerin kanssa, joka ei ollut kukaan muu kuin sama von Beskow, jota Runeberg oli aikoinaan niin kovakouraisesti pidellyt. Vieläpä nostettiin kysymys siitä että Runeberg tulisi akatemian jäseneksikin, mutta asia raukesi, kun katsottiin tarpeelliseksi että ennenkuin kuningas vaalin vahvistaisi, Runeberg, "vieraan vallan alamaisena", maansa hallitukselta saisi luvan ottaa kutsumuksen vastaan. Siihen ei häntä kuitenkaan näy kehotetunkaan.
Venäjällä taas Grot teki hänen teoksiansa tunnetuiksi, ja ulkomaisiin kieliin käännettiin yhä useampia hänen runoelmiaan.
Itse hän sillä välin vietti samaa vaatimatonta elämää kuin ennen, karttaen suuria juhlia ja maljapuheita, mutta ottaen vierasvaraisesti vastaan niitä jotka hänen luonaan kävivät. Siihen hänellä olikin parempi tilaisuus kuin ennen, kun hän 1852 oli ostanut uuden tilavamman talon.
Saatuansa Vänrikki Stoolin tarinain ensimäisen kokoelman valmiiksi — se ilmestyi kirjana 12 päivänä joulukuuta 1848 — oli Runeberg ensin levähtänyt, kirjottaen hauskuudekseen komediaa, Selkkauksia, jota hän ei kuitenkaan lopettanut. Sitten hän taas sairastui, mutta 1851 oli jo yksi uusi "vänrikki" syntynyt.
Samana vuonna Runeberg ystävänsä Dunckerin kanssa matkusti Ruotsiin, missä häntä kaikkialla otettiin riemulla vastaan. Hän oli kuningas Oskarin puheilla ja tutustui hänen poikiinsa; myöhemmin sekä Kaarle (XV) että Oskar (II) lähettivät hänelle teoksiaan. — Yksityisesti Ruotsin arkkipiispa häneltä kysyi eikö hän tahtoisi muuttaa Ruotsiin, missä hänelle olisi paikka tarjona. Runeberg vastasi vain:
— Herra arkkipiispa, Suomi on köyhä äiti, joka tarvitsee kaikki poikansa.
Tukholmasta lähdettiin pohjoiseen päin, käytiin Hernösandissa Franzénin ja Uumajassa Dunckerin haudalla. Paluumatkalla tultiin Pietarsaareen, missä kaupungin asukkaat antoivat Runebergille lahjan, joka hänestä oli "Kalifornian vertainen": kalastajamökin, jossa hän lapsuudessaan oli kesänaikoina isänsä kanssa oleskellut.
Kun hän heinäkuun lopussa palasi pitkältä matkaltaan Porvooseen, kysyi eräs tuttava häneltä oliko Ruotsissa ollut hauskaa.
— Kyllä siellä oli hauskaa, hän vastasi, mutta hauskempaa on päästä taas Kroksnäsiin kävelemään paljain jaloin ja onkimaan ahvenia.
Mutta kesän loppu olikin kylmä ja sateinen, ja syksyllä neljä Runebergin silloisista seitsemästä pojasta sairastui tulirokkoon; yksi heistä kuolikin. Seuraavana vuonna, 1852, ahdisti taas vilutauti runoilijaa itseään.
Vuosi 1853 oli runoilulle suotuisampi, ja jo oli kolme uutta vänrikkiä syntynyt, kun Runebergille annettiin uusi toimi: hänet määrättiin jäseneksi siihen komiteaan, jonka tehtävänä oli valmistaa ehdotus uudeksi ruotsalaiseksi virsikirjaksi maallemme.
Runeberg piti velvollisuutenaan ottaa tämän toimen vastaan, ja tunnollisesti hän ryhtyi tehtävänsä suorittamiseen. Eikä luultavasti Suomessa silloin ollut toista miestä joka paremmin kuin hän olisi tähän työhön pystynyt.
Tiedämme että hänelle alusta pitäen runous oli ollut likeisessä yhteydessä uskonnollisen sielunelämän kanssa. Mutta kun runous puolestansa oli hänen silmissään likeisesti yhdistetty elämäntoimintaan, niin samoin uskonto hänestä oli elämää enemmän kuin oppia. Muutamat hänen mietelmänsä osottavat kuinka syvästi hän tämän uskonnollisen elämän käsitti.
"Ihminen elää todellisuudessa vain niin paljon kuin hän eläytyy Kristukseen. Kaikki muu hänessä on pimeyden ja kuoleman vallan alaista. Mutta Kristus ei elä ainoastaan taivaassa, vaan maan päälläkin. Hän elää ylhäisyydessä ja alhaisuudessa, todessa ja leikissä, tiedossa ja uskossa, viisaudessa ja yksinkertaisuudessa, mutta ei vain yksipuolisessa, latteassa, ahdasmielisessä, saatanalaisessa.
"Mutta elämä Kristuksessa ja rakkaudessa häneen ei ole elämää jossa taistellaan maailmaa, maata, ihmisiä vastaan. Se on rauhan elämä täynnä rakkautta. Eläen Kristuksessa tulemme osallisiksi hänen elämästään, rakastamme maailmaa sillä tulisella innolla, jolla hän sitä rakastaa ja rakasti antaessaan henkensä sen pelastukseksi. Maa ja mikä sen päällä elää ei ole enää kuollutta, syntistä, kadotettua tomua, se on pikemmin Kristuksen puku, hänen ruumiinsa, jonka läpi hän, sen sieluna, virtaa, sitä elähyttäen. Ilman Kristusta on kaikki hengetöntä tomua, hänen kauttaan muuttuu kaikki hänen eläväksi ruumiikseen, eikä kukaan rakasta häntä oikein, ellei samalla rakasta sitä maailmaa, jossa hän elää ja liikkuu. Siis älkäämme hyljätkö maailmaa, vaan pikemmin rakastakaamme sitä Kristuksen tähden, niinkuin rakkaus iloitsee ei ainoastaan katsoessaan rakastetun silmään ja etsiessään siitä tuikahdusta sen sielusta, vaan myöskin pidellessään ja katsellessaan sen kättä, ei sen tomun tähden, josta käsi on tehty, vaan sen henkilön tähden, jonka oma se on. Siis meidän ei tule vihata, vaan rakastaa; rakastaa maata, koska Kristus pukee sen viheriäksi ja ihanaksi, rakastaa ihmisiä, koska Kristus rakastaa kaikkia, eikä tahdo että kukaan hyljättäisiin, mutta ennen kaikkea rakastaa häntä, joka tekee kaikki rakastettavaksi, ja jota ilman kaikki olisi tomua ja tyhjää, kuollutta ja kadotettua.
"Runouden on kuin uskonnon. Monet laulavat ja monet rukoilevat, ja sanoissa, ulkonaisesti, on erotus pieni. Mutta toisen sanat ovat yöhön käärittyinä, niitä peittää tyhjyys, kylmyys, pimeys, joka tuntuu helpommin kuin selviää, kun taas toisen sanoja valaisee ja lämmittää pieni salama, säde auringonsydämestä, josta ne saavat aivan toisen ilmeen kirkkautta, lämmintä ja valoa.
"Ken ei omista Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, hän ei tule koskaan siihen sisään.
"Taivaan valtakuntaa ei valloteta; se saadaan, annetaan lahjaksi. Niin, jos tulisimme kaiken maailman tietojen ja viisauden ja vallan ja hyveiden kanssa, ja tahtoisimme niillä voittaa taivaan, niin olisi pieninkin pisara Jumalan rauhaa ja autuutta liian kallis sillä ostettavaksi. Ja siitä huolimatta sataa Jumalan rauhaa ja autuutta lakkaamatta ihmisten päälle! Miksi? Siksi että Jumala on isä. Me saamme häneltä kaikki lapsuutemme emmekä täysikäisyytemme oikeudella, ja lapsia me olemme kaikki Jumalan edessä, sekä nuorina että vanhoina, sekä yksinkertaisina että viisaina, sekä heikkoina että mahtavina. Rakkaus yksin antaa, ja rakkaus katsoo tarpeita eikä vaatimuksia."
Tästä katsantotavasta johtuu se nöyrä mieliala, joka oli Runebergille ominainen elämässäkin. Erittäin hän näyttää pitäneen arvossa sitä nöyryyden muotoa, joka ruotsiksi ilmaistaan sanallasaktmod, "hiljainen rohkeus", säveys. Sitä hän suositteli oppilailleen siinä puheessaan, jonka hän piti erotessansa rehtorinvirasta, jota hän hoiti lukuvuosina 1848—1850. Elämän taisteluissa, hän sanoo, vaaditaan rohkeutta, ja nuoriso luulee itsellään olevan sitä kylliksi. Mutta oikea rohkeus "ei ole leimahtavan tunteen haihtuvaa liekkiä, ei hillitsemättömän maineenhalun uhkaavaa hyökkäämistä vastuksia vastaan; se rohkeus, josta minä puhun, kumpuaa tyynesti ja rauhallisesti hurskaan sydämen syvyydestä, ja sen kätkettyä lähdettä sanotaan säveydeksi." Ja tämän lähteen hän sanoo tunnettavan sitä ympäröivistä vartioista, jotka ovat jumalanpelko, totuus, uskollisuus ja ahkeruus.
Toisellakin kertaa hän antoi samaan suuntaan menevän neuvon, joka muodoltaankin on hänelle hyvin kuvaava.
Lukion lehtorina hän myöskin oli tuomiokapitulin jäsen ja tutkijana papintutkinnoissa. Tästä syystä hän vähitellen tutustui suureen osaan hiippakunnan papistoa, ja palatessaan joskus Porvooseen papit mielellään kävivät Runebergillakin, joka aina osaaottavaisesti seurasi heidän olojaan. Kerran nuorenpuolinen pappi valitti että hänen kuuntelijoillaan, joihin hän muuten oli hyvin kiintynyt, oli paha tapa: he usein nukkuivat kirkossa; mutta sitä pappi oli koettanut tarmonsa takaa estää.
— Ei — sanoi silloin Runeberg ystävällisesti hymyillen — niin sinun ei pitäisi tehdä. Ovathan he kirkkoon tullessaan väsyneitä viikon työstä, ja ehkä he ovat kävelleet penikulman tai pari etsiäksensä Herran temppelistä henkistä lohtua ja virvotusta. Kummako siis jos he kirkon rauhassa, ja tottumattomina ankaraan ajatustyöhön, arvaamatta nukahtavat. Ei sinun siis pitäisi olla tyly heitä kohtaan. Mutta kun huomaat että kuuntelijasi alkavat nukahtaa, niin hiljennä vähitellen ääntäsi, ja kun näet kaikkien nukkuneen, niin lue Herran siunaus ja jätä heidät rauhaan.
Pappi ymmärsi tämän omituisen neuvon tarkotuksen, ja hän oli koko elämäkseen oppinut kohtelemaan kuuntelijoitaan leppeästi.
Nöyrästä, mutta hartautta ja ihmisrakkautta täydestä sydämestä siis Runeberg ryhtyi virsikirjatyöhönsä; ja siihen hän pani lähes kolmen vuoden ajan.
Komiteassa oli kolme jäsentä: Runeberg, Stenbäck ja molempien nuoruudenystävä Lille, joka nyt oli jumaluusopin professori. Jokaisen oli määrä tehdä täydellinen ehdotus, mutta molemmat muut luottivat Runebergiin, joka yksin sai työnsä valmiiksi määrättyyn aikaan, kevääseen 1856. Sitten yhdessä tarkasteltiin ehdotusta, ja ilokseen Runeberg näki että hänen runoilijaveljillään ei ollut paljon muistuttamista.
Tehtävä oli kuitenkin muodollisestikin ylen vaikea. Oli päätetty että vanhasta virsikirjasta säilytettäisiin niin paljon kuin mahdollista, ja ehdotus oli laadittava niin että sitä voitaisiin käyttää vanhan virsikirjan rinnalla. Sentähden virsien lukua ei enennetty, ja kun uusia virsiä hankittiin liiaksi vanhentuneiden sijaan, koetettiin saada niitäkin niin usein kuin mahdollista poistettujen nuotilla veisattavaksi. Paitsi että Runeberg siis on kauttaaltaan korjaillut vanhoja virsiä, hän on sepittänyt yli neljäkymmentä virttä edeltäkäsin määrätyistä aineista ja edeltäkäsin määrätyillä runomitoilla. Vain harvoin, jos joku vanha virsi oli niin epärytmillinen, ettei sitä kuitenkaan enää veisattu, hän vapaasti valitsi runomittansa.
Mutta tämmöisessä vaikeassa työssä oli hänelle suureksi eduksi että hän oli tottunut kilpaillen nojautumaan toisiin runoilijoihin; eikä siis juuri ensinkään huomaa ennakolta määrätyn runomitan häntä kahlehtineen. Ja aineissa semmoisissa kuin Davidin psalmeissa tahi sunnuntaievankeliumeissa hän saattoi liikkua vapaammin, ainoastaan runollisen inspirationinsa ohjaamana.
Tietysti ei ollut kysymystäkään siitä että Runeberg virsissään esittäisi uskonnollista elämää yhtä itsenäisesti kuin omissa runoissaan. Tulihan hänen laulaa seurakunnan eikä itsensä puolesta. Mutta runollinen suurtyö sittenkin hänen virsikirjansa on. Vaikkapa alistuen seurakunnan tarpeitten palvelijaksi, on Runeberg kuitenkin virsikirjaansa vuodattanut runsaasti omaa ihanaa katsantotapaansa ja lämmintä uskonnollista tunnettaan, ja kirja on samalla tosikristillinen ja tosirunollinen, täynnä ylevää mielen lennokkuutta.
Virsikirjatyön aikana oli Runebergilla ollut kaksi juhlallista hetkeä. Sodasta eloonjääneet upseerit ja heidän jälkeläisensä olivat hankkineet suuren hopeakannun kunnialahjaksi Runebergille Vänrikki Stoolin tarinain johdosta. Aikomus oli antaa se hänelle hänen täyttäessään viisikymmentä vuotta; mutta ajan oloihin katsoen — Turkin sota oli juuri syttynyt — pidettiin tarpeellisena hankkia keisarin lupa lahjan antamiseen. Runeberg sai siis syntymäpäivänään ainoastaan avaimen siihen koteloon missä lahja säilytettiin, ja itse kannu annettiin hänelle juhlallisesti vasta myöhemmin, senjälkeen kun ministerivaltiosihteeri kreivi Armfelt oli hankkinut siihen keisarin luvan. Tämä tapahtui tavalla joka sekin hyvin kuvaa ajan oloja.
Runo Viapori oli Runebergin tietämättä ja vastoin hänen tahtoansa tullut Ruotsissa painetuksi vuonna 1852. Armfelt pelkäsi että siitä voisi johtua ikävyyksiä, jos asia tulisi keisarin tietoon, ja hän teetti heti Grotilla venäjänkielisen käännöksen Kulnev-runosta, käyttääksensä sitä, jos tarvittaisiin, Runebergin puolustukseksi. Mitään selkkauksia ei kuitenkaan silloin syntynyt; mutta nyt, kun keisari oudoksui tuota luvanpyyntiä ja kysyi mikä merkillinen mies Runeberg sitten oli, Armfelt asiansa valaisemiseksi jätti keisarille Kulnevinsa.
Pian, 1856, Armfeltilla oli tilaisuus osottaa Runebergille hyväntahtoisuuttaan toisellakin tavalla, joka ei kuitenkaan ollut runoilijalle oikein mieleen, vaikka se olikin aiottu lisäämään iloa hänen viettäessään toista juhlaa, hopeahäitään, 23 päivänä tammikuuta 1856.
Runebergin toimeentulo oli näinä vuosina ollut kaikkea muuta kuin huoletonta. Perhe oli lisääntynyt ja elintarpeiden hinnat kohosivat Krimin sodan aikana tuntuvasti.
Silloin Snellman, jolle itselleen paremmat ajat olivat koittaneet Aleksanteri II:n valtaistuimelle noustua, kirjotti vuoden 1856 alussa Armfeltille kirjeen, jossa hän ehdotti että Runebergille annettaisiin sekä uusi apuraha yleisistä varoista, hänen kirjallisten ansioittensa tunnustukseksi ja hänen taloudellisten huoliensa huojentumiseksi, että myöskin vuotuinen määräraha siksi ajaksi jona hän pysyisi virsikirjakomitean jäsenenä. Runeberg oli, sanoi hän, mies jolla oli oikeus vaatia maaltaan ei ainoastaan kunniaa, vaan huoletonta toimeentuloakin. Hänen menonsa perheensä elatukseen olivat lisäytyneet, kun hänellä oli kaksi poikaa yliopistossa, hän oli velkaantunut ja senjohdosta hänen mielensä oli masentunut ja hänen tuotantohalunsa ehkäisty. Jos asiasta voitaisiin tehdä nopea päätös, niin että Runeberg saisi tiedon määrärahojen antamisesta hopeahääpäivänään, niin hän voisi viettää tämän päivän katsomalla tyynemmin tulevaisuutta kohti.
Armfelt vastasi ettei hän muulla tavoin voinut täyttää Snellmanin pyyntöä, kuin siten että yliopiston kanslerin käyttövaroista oli myönnetty 240 ruplaa (960 markkaa) vuodessa apurahaksi Runebergin kahdelle yliopistossa opiskelevalle pojalle. Tämä avustuksen muoto ei ollut Runebergille mieleen, hän kun piti sekä oikeutenaan että velvollisuutenaan itse kustantaa poikiensa kasvatuksen. Niin pian kuin siihen vain oli muodollista syytä, hän kehotti poikiansa luopumaan apurahasta; toinen teki sen 1859, toinen 1860.
Hopeahäitään Runeberg muuten vietti iloisesti suuren ystävä- ja tuttavapiirin ympäröimänä, joka oli sitä varten kokoontunut Porvooseen. Sukulaiset ja lähimmät ystävät tulivat jo päivää ennen ja kolmellekymmenelle hengelle toimitettiin asunto Runebergin vierasvaraisessa kodissa. Juhlan edellinen yö valvottiin ystävien seurassa, ja samoin itse hopeahäät kestivät aamuun saakka. Kun sitten seuraavana päivänä iltapuolella kaupungin asukkaat Runebergin kunniaksi olivat toimeenpanneet juhlan, oli runoilija niin väsynyt, ettei hän oman kertomuksensa mukaan voinut pysyä valveilla muuten kuin elävästi mielessään kuvittelemalla olevansa vesilintuja ampumassa ja uikukkoja tarkasti tähystämässä. Ja kun päälle päätteeksi illalla oli suuret tanssijaiset, niin Runeberg niistä poistui kuin poistuikin ennen illallista, huolimatta nuorten neitosten hartaista pyynnöistä ja Snellmanin tuimasta kysymyksestä: "kuinka voit näin käyttäytyä yleisöäsi kohtaan?"
Vuonna 1857 ilmestyi virsikirjanehdotus painosta; se valmistui siihen juhlaan, joka silloin vietettiin muistoksi siitä että kristinuskoa seitsemänsataa vuotta aikaisemmin oli ensi kerran maassamme saarnattu. Vähän aikaa ennen oli Lille Runebergille sanonut:
— Kyllä sinä tästä työstäsi ansaitset jumaluusopin tohtorin arvon.
Runeberg oli siihen vastannut:
— Miltäs näyttäisi, jos minä jumaluusopin tohtorin hattu päässäni läksisin kettuja pyytämään?
Hän ei aavistanut että Lille näillä sanoillaan oli arkkipiispan kehotuksesta koettanut urkkia Runebergin mielipidettä hänelle aiotusta kunnianosotuksesta. Ja kun hän ei pontevammin vastustanut, niin hän sai kuin saikin tohtorin arvonsa, ja hänen täytyi tulla vihkiäisiin, jotka Lille toimitti. Se oli hänelle, kaiken komeuden ja juhlimisen vihollinen kuin oli, kovin vastenmielistä. Ja kun Lille jäljestäpäin kysyi mitä hän oli ajatellut Lillen puhuessa, kun hän näytti niin syvämietteiseltä, niin hän vastasi:
— Minä ajattelin: voi jos nyt olisin Kroksnäsin salmessa, joukko ruovikkoon piiloutuvia sorsia edessäni.
Mutta virsikirjanehdotus toi mukanaan toisenkin seurauksen, joka oli ilahuttavampi Runebergille.
Ehdotuksen oli ruotsia puhuva yleisö ottanut innokkaasti vastaan. Monessa perheessä otettiin se kohta käytäntöön, ja samalla heräsi ajatus siitä että osotettaisiin runoilijalle maan kiitollisuutta sekä tästä että hänen muista runollisista lahjoistaan. Hänelle oli myönnetty kustannusoikeus ehdotukseensa, ja nyt muodostui "yhtiö", joka 1858 osti tuon oikeuden häneltä yleisön keskuudessa kootuilla varoilla, yhteensä 72,000 markalla.
Ja samaan aikaan tapahtui tärkeä muutos hänen elämäntoimessaankin. Vuonna 1856 vahvistettiin uusi koulujärjestys, ja sennojalla lukion opettajanvirat järjestettiin uudestaan. Rehtorinvirka raamatun alkukielissä lakkautettiin, ja kun mainittujen aineiden lehtori Porvoon lukiossa oli nuori mies, hän siirrettiin kreikan kielen lehtoriksi, ja Runeberg sai eron virastaan ja oikeuden nauttia eläkkeenä koko palkkansa.
Täten oli runoilija melkein yhtaikaa saanut vapauden ja turvatun toimeentulon. Hänen mielensä täyttyikin ilosta ja kiitollisuudesta ja hän lausui tähän aikaan:
— Luojalla on kaksi tietä, joita myöten hän johtaa ihmisiä luokseen. Toisen ihmisen hän kesyttää kurituksella, toista hän nöyryyttää ylenpalttisella hyvyydellään. — Minua kohtaan, hän lisäsi, on Jumala käyttänyt jälkimäistä tietä.
32.
Vuonna 1851 oli Runeberg runoillut uuden tarinan, Vänrikin markkinamuiston, ja 1853 seurasivat sitä Heinäkuun viides päivä, Von Törne ja Lotta Svärd. Senjälkeen "sai vänrikki yksikseen polttaa sammalia, kun ylioppilaalla oli muuta tekemistä" niinkuin runoilija itse sanoi, lisäten: "koittaa kai sentään päivä jolloin molemmat taas saavat polttaa vaakunaa". Se päivä koittikin kun virsikirja oli valmistunut 1856, ja silloin Runeberg, taas omien sanojensa mukaan, "kohta laittoi maallisen soturin jaloilleen iloiten siitä että hengellinen sota oli loppunut". Luultavasti tämä maallinen soturi oli Kuormarenki, ja häneen liittyivät samana vuonna Munter ja Von Essen. Sotilaspoika alotettiin; mutta sitten tuli virsikirjan tarkastaminen väliin, niin että runo valmistui vasta 1858. Viimeksi mainitulta vuodelta ovat Vänrikin tervehdys ja Matkamiehen näky. Vuonna 1859 valmistuivat Numero viisitoista Stolt, Wilhelm von Schwerin ja Adlercreutz, vuonna 1860 Porilaisten marssi, Vanha Lode, Veljekset ja kaikkien viimeisenä Maaherra.
Tässä järjestyksessä emme saata huomata samallaista aiheitten kehitystä kuin ensimäiseen kokoelmaan kuuluvissa tarinoissa. Tämä onkin aivan luonnollista. Päätettyänsä ensimäisen kokoelman Runeberg jo vallitsi koko alansa ja hän saattoi siis nyt kuvata milloin päällikköä, milloin syvien rivien miestä. Muutamien tarinain synnyn aiheutti sitäpaitsi joku kertomus sodasta tahi joku luonteenpiirre, joka tuli Runebergin tietoon.
Niin hän esimerkiksi jo 1848 oli, käydessään Loviisassa erään ystävänsä luona, tutustunut kenraali G.A. Ehrnroothiin, joka nuorena upseerina oli ollut mukana sodassa: hänet mainitaankin, niinkuin tunnettu, Sotamarskissa. Hänestä kerrotaan, että hän hyvin ystävällisesti otti vastaan entisiä sotamiehiä, joita kävi useita hänen luonaan pyytämässä häneltä eläkettä varten todistusta osanotostaan sotaan; Ehrnrooth oli näetten myöhemmin ollut Suomen koko sotaväen päällikkönä. Kerran tuli hänen luoksensa mies, johon Oravaisten tappelussa oli sattunut sama luoti, joka haavotti Ehrnroothiakin, ja silloin kenraali asetti hänet istumaan viereensä päivällispöytään, "vanttumiesten", lakeijojen suureksi hämmästykseksi. Samaten Ehrnroothin kerrotaan paheksuneen kun talonväki, ollessaan hänen puheillaan, seisoi hattu kädessä.
Yhdyttyänsä Ehrnroothiin Runeberg Loviisan ystävälleen useaan kertaan toisti sanat: "hattuni ma pidän päässä, pidä sinä samaten", ja lisäsi: "saat nähdä minkä kauniin runon näistä sanoista teen". Ja kun Vänrikin markkinamuisto oli valmis, hän lähetti jäljennöksen siitä samalle ystävälleen todistukseksi lupauksensa täyttämisestä.
Mistä Runeberg oli nuo sanat saanut, sitä ei tiedetä, ja samaten hän kielsi Ehrnroothin olevan runossa esiintyvän kenraalin suoranaisena esikuvana.
Matkamiehen näky perustuu sekin Runebergille annettuun luonteenkuvaukseen Ramsay veljesten äidistä. Vänrikin tervehdyksen saaja, Tigerstedt, oli vielä elossa kun runo kirjotettiin. Wilhelm von Schweriniin on aihe saatu eräästä nuoren sankarin kirjeestä, joka julaistiin vähää ennen, maaliskuussa 1859. Porilaisten marssissa taas on meillä vielä yksi esimerkki siitä kuinka Runeberg kilpaili toisen runoilijan kanssa.
Kun vuonna 1858 ruvettiin, sodan 50-vuotisen muiston johdosta, avustamaan siitä eloonjääneitä sotureita, oli Topelius kirjottanut sanat Porilaisten marssiin, manaten noita "menneen ajan haamuja" heräämään haudoistaan ja ylistäen heidän urhoollisuuttaan. Tämä runo laulettiin jo samana vuonna laulajaisissa sotavanhuksien hyväksi, mutta Runeberg ei sitä saanut kuulla ennenkuin 1859, jolloin, hänen Helsingissä ollessaan, ylioppilaat lauloivat sen eräässä iltaseurassa, jossa hän ja Topeliuskin olivat. Silloin hän kysyi Topeliuselta:
— Sinäkö olet kirjottanut sanat?
— Niin.
— Mikset ole pannut porilaisia laulamaan itse?
— Sen voi ainoastaan vänrikki tehdä.
Ja seuraus oli, että Runeberg, joka ensin oli aikonut ottaa Topeliusen sanat kokoelmaansa, kirjotti kuin kirjottikin oman runon, pannen porilaiset itse laulamaan.
Jos siis ainakin muutamat toisen kokoelman tarinat ovat syntyneet satunnaisesti saaduista aiheista, niin sopii kuitenkin kysyä, eikö tämänkin kokoelman runojen syvintä juurta ole etsittävä runoilijan tunne-elämästä runojen syntymisaikana. Ja samalla on kysyttävä eroaako tämä kokoelma jossakin kohden edellisestä.
Toukokuun 13 päivänä 1848 laulettiin Maamme laulu Paciusen säveltämänä ylioppilaiden kevätjuhlassa, Cygnaeus piti kuuluisan puheensa isänmaalle ja Topelius sepitti juhlan johdosta runonsa Suomen nimi. Valtaava isänmaallinen innostus täytti mielet, varsinkin kun samaan aikaan useassa Europan maassa näytti koittavan uusi päivä kansojen vapaudelle. Varmaan siis Runeberg ensimäisen tarinakokoelman ilmestyttyä saattoi tuntea vielä suuremmassa määrässä kuin ennen että hän oli laulanut kansansa sydämestä ja ilmaissut sen pyhimpiä, elinvoimaisimpia tunteita.
Mutta isänmaan olot muodostivat jyrkän vastakohdan tälle innostukselle.
Aikaa yhtä hyvin kuin runoilijaa kuvaa sattuvasti Runebergin ottelu sensuurin kanssa, kun tarinain ensimäinen osa oli valmis painoon.
Sensorina oli kreikankielen professori N.A. Gyldén, Runebergin entinen kilpatoveri apulaisvirkaa hakiessa. Suurin osa kirjaa oli jo painettu, mutta lopussa oli muutamia paikkoja jotka epäilyttivät Gyldéniä. Runeberg silloin kävi sensuurikomitean puheenjohtajan luona, joka ei ollut sen vähempi mies kuin yliopiston sijaiskansleri, senaattori ja kenraali J.M. Nordenstam. Tämä vaati ensiksi pari pienempää muutosta: Kuninkaassa sanottiin että Viapori oli menetetty "halvan kavaltamisen kautta", ja Döbeln kysyi: "Kuin käy sun sitten,kansa poloinen?" Nämä paikat Runeberg heti muutti, pannen edellisen lauseparren sijaan "se pylväs kaatunut", ja toiseen paikkaan "väki urhoinen". Mutta lopuksi Nordenstam tahtoi muutettaviksi Döbeln runon loppusäkeet, alkaen sanoista "Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu". Runeberg silloin jyrkästi kielsi:
— Niitä en muuta.
Nordenstam puolestaan pani kovan kovaa vastaan ja vastasi ettei koko teosta saataisi julaista, jollei muutosta tehtäisi. Runeberg sanoi silloin tyynesti:
— Jääköön sitten julkaisematta.
Mutta saatuaan paperinsa takaisin hän lisäsi:
— Ikävä vain että jo useat arkit ovat sensorin luvalla painetut.
— Niin, se on ikävä. Suuriko painos on?
— Kaksituhatta kappaletta.
— Sepä melkoista.
Ja leppyen hän tarttui Runebergin käteen sanoen:
— Miksette voi muuttaa tätä paikkaa, kun jo muutitte toiset?
— Nuo paikat olivat vähemmin tärkeitä, tätä minä en voi muuttaa.
Ja hän teki lähtöä. Mutta silloin Nordenstam lausui:
— No antakaa tänne sitten!
Ja painolupa annettiin.
Jos siis Runebergin oma teos pääsi verrattain helposti sensuurin kourista, niin on tunnettua että juuri seuraavina vuosina painetun sanan vapaus supistettiin yhä ahtaammalle. Samaten muissakin kohden taantumuspyrinnöt pääsivät voitolle: yliopiston asetukset muutettiin, filosofian professorin virka lakkautettiin, ylioppilasosakunnat hajotettiin j.n.e.
Vielä kovemman koetuksen ajan toivat Suomelle Krimin sodan vuodet.
Ristiriitaisia tunteita liikkui ihmisten mielissä. Keisari Nikolai oli taantumuksen vankin pylväs Europassa; Venäjän tappio tiesi siis vapauden voittoa. Mutta englantilaiset, jotka kerskailivat sivistyksestään, käyttäytyivät Suomessa niinkuin rosvot: he kaappasivat kauppalaivastomme ja polttivat Pohjanmaan laivaveistämöjä ja tervavarastoja.
Näissä vaikeissa oloissa Runebergin, samaten kuin Topeliusen, mielipide oli se että luja, vankkumaton uskollisuus maan historiallisesti määrättyä asemaa kohtaan oli paras, samalla kuin se oli jaloin politiikka. Sitäpaitsi Runeberg keisari Nikolaissa näki "mitä vahvimman sulun sitä meille vieraan kansallisuuden tulvaa vastaan, joka oman painonsa voimasta uhkaa hyökyä meille".
Mutta ulkomailla levitettiin huhuja suomalaisten kapinallisuudesta, jopa kerrottiin että Runeberg oli kadonnut ja lähetetty Siperiaan j.m.s. Häntä pyydettiin kirjeessä jollekin ruotsalaiselle ystävälleen osottamaan nämä huhut vääriksi, ja sen hän tekikin, kirjottaessaan Beskowille. Mutta kun samalla pyydettiin häntä samaa tietä selittämään kansan mielialaa, niin hän vastasi:
"Olen kaiken aikani tahtonut olla niin kaukana politiikasta kuin mahdollista, ja uskon että minun toimenpiteeni niin suurissa asioissa kuin nykyään ajetuissa merkitsevät vähemmin kuin ei mitään. En sentään luule vähemmin harrastavani isänmaallisia asioita, en vain tahdo suorastaan niihin tarttua, vaan tarmoni takaa koettaa niitä edistää toimimalla uskollisesti sillä pienellä alueella, joka on minulle työalaksi suotu."
Mutta henkinen ahdinkotila kesti yhä, ja sodan jälkeenkin, kun paremmat ajat jo olivat odotettavissa Aleksanteri II:n kanssa, hallitsi Suomessa vielä aluksi kreivi Berg, eikä nähty vielä toivotun vapauden koittavan.
Tämmöiset olot ovat omiansa synnyttämään isänmaallisia tunteita aivan erityistä laatua.
Elävästi tunnetaan että Suomella, vaikka se joutuisikin suurpolitiikan hampaihin, ei tässä politiikassa ole mitään varsinaista tehtävää. Kansamme tehtävä on sitävastoin se kultuurityö, jota se toimittaa — "Europan etuvartiona"; tätä nimitystä on Runeberg — taas samoin kuin Topelius — käyttänyt juuri tähän aikaan. Tämä tehtävä vaatii kaikki Suomen lapset ankaraan työhön, "köyhä äiti tarvitsee kaikki poikansa". Mutta ollen aatteellista laatua kansallisen tehtävämme tulee olla yhtämittaista edistystä, se ei voi sietää taantumista, sillä ainoastaan yhtämittaisesti edistyen me voimme säilyttää asemamme kansakuntien joukossa. Edistymisessä — siinä kansamme kunnia, taantumisessa sen häpeä.
Tämä katsantotapa kuultaa selvästi toisen kokoelman tarinain läpi. Tietysti ei siten että kuvaillut sankarit olisivat vain vertauskuvina käytettyjä runoilijan isänmaallisten mielipiteiden valaisemiseksi. Vaan niin että hän sotureissa kuvailee tunnelmia, jotka, samalla kuin ne ovat historiallisesti oikeita, ovat likeistä sukua runoilijan oman ajan tunnelmille.
Ensiksi on huomioon otettava että isänmaantunne nyt esiintyy paljoa enemmän selvinneenä ja syventyneenä kuin edellisessä kokoelmassa. Siinä oli tämän tunteen varsinaisena lausujana runoilija itse (runoissa Vänrikki Stool, Döbeln Juuttaalla), mutta soturit käyttävät vain ylimalkaisia sanoja: maa, kuningas ja maa, isien maa, eikä niitäkään usein (runoissa Pilven veikko, Sotavanhus, Torpan tyttö, Sven Dufva, Otto von Fieandt, Sotamarski, Döbeln Juuttaalla). Tigerstedt, "Suomen poika", on innossaan vielä melkein poikkeuksena.
Toisin nyt. Isänmaa esiintyy personallisuutena jo krenatöörille; hän laulaa siitä kuinka isänmaa ja soturit katsovat toisiinsa. Lotta Svärdille ja Adlerereutzille isänmaa on köyhä äiti, Dunckerille äiti ja morsian. Von Törne on Fieandtin sukua, ja molemmista kaipaa suomalainen rotu parantamista, mutta kuinka tulisesti senohessa Törne ihailee maatansa ja kansaansa! Von Essenkin muistaa Suomen lippua, Buss korpraali samoin Suomen vereen kastettuja tantereita, Speltkin puhuu maansa kunniasta. Ja krenatööri lopettaa laulunsa toivomuksella "Jumala isänmaata varjelkoon", vänrikki Heinäkuun viidennessä päivässä puhuu isänmaasta innolla joka muistuttaa Maamme laulua; vieläpä hän mainitsee Suomen eri osia ikäänkuin terottaaksensa mieleemme että hän puhuu koko Suomesta.
Isänmaan yhteydessä esiintyy useassa runossa kansakin, ja sen luonnetta ja tehtävää kuvaillaan suuremmalla pontevuudella kuin ennen, varsinkin Heinäkuun viidennessä päivässä.
Mutta yhä ovat uskollisuus, kärsivällisyys ja uhrautuvaisuus tämän kansan pääominaisuuksia — siis luonteenpiirteitä, joita on tarpeen myöskin kansamme kultuuritaistelussa, mutta jotka samalla ovat sopusoinnussa runoilijan — ja kansan perinnäisen — elämänkatsomuksen kanssa.
Toiselta puolen esiintyy nyt tunne paon häpeästä ja mieliharmi pakokäskystä paljoa polttavampana kuin ennen.
Sotamarskissa olivat Suomen soturit, innostuneina ensimäisestä voitostaan, tulleet siihen päätökseen, etteivät urhomiehet "kehtaa haastaa tuommoisesta" kuin Klingsporista. Mutta kohta ensimäisessä uuden jakson runossa krenatööri ottaa kuin ottaakin puhuaksensa sotamarskista, vaatien häntä edesvastuuseen. Ja kuinka syvä on häpeän tunne semmoisessakin miehessä kuin Spelt on! Hurtti ukko kyllä tunsi samaa, mutta vain omasta puolestaan, krenatööri puhuu kaikkien sotamiesten puolesta, mutta Spelt tuntee koko maansa häpeän.
Yhtä syvä on sama tunne Gregori Tigerstedtissä. Ja merkillistä on että Runeberg, sepittäessään Heinäkuun viidettä päivää, samalle paperille kirjotti nämä sanat:
"Miten olisi käynyt meidän maineemme, jollei olisi ollut semmoisia kuin Duncker, kun kaikki petti tuolla korkeammalla?"
Mutta juuri sama ajatus palaa Adlercreutz runossa. Tämä runo on taas kokonaiskuva koko armeijasta, samoinkuin Döbeln Juuttaalla. Mutta pääaihe on nyt paon häpeä, joka valtaa koko armeijan, päällikön yhtä hyvin kuin jokaisen soturin, ja jota ei saada poistetuksi muuten kuin Hertzenin tahallisella tottelemattomuudella päällikön käskyä kohtaan. Ja yhtymällä Hertzenin tunnelmaan Adlercreutz pelastaa Suomen kunnian.
Samassa määrin kuin isänmaantunne selvenee ja edistymisen välttämättömyyden tunne syventyy, huomataan nyt toisenlainen kanta Ruotsiakin kohtaan.
Tosin Runeberg on ruotsalaiselle urhoollisuudelle nyt pystyttänyt vielä kauniimman muistopatsaan kuin Sandels runossa: Wilhelm von Schwerin kuvastaa ihanasti tätä urhoollisuutta, samalla kun hän siihen yhdistää ruotsalaisen ylimyksen mitä hienoimman esiintymisen. Merkillistä on että tässäkin lähtökohtana on epäilys Schwerinin rohkeudesta, mutta hän poistaa epäilyksen paljoa kauniimmalla tavalla kuin Sandels.
Toiselta puolen on huomioon otettava että tästä kokoelmasta Sandels on kokonaan poistunut. Döbelnkään ei esiinny muuta kuin Adlercreutzin rinnalla (Vänrikin markkinamuisto, Adlercreutz) ja Lurjusta tutkimassa; tässä toimessa hän on paikallaan, samaten kuin Juuttaalla "moukan" mielialaa tarkastamassa. Ja kun hän julistaa Lurjuksen aimosuomalaiseksisoturiksi, niin tämä hänen suussaan merkitsee enemmän kuin jos Adlercreutz sen sanoisi: se on samallainen tunnustus suomalaisille kuin Sandelsin "noin suomalainen taistelee".
Adlercreutz taas, hän ei tarvitse ketään tutkia, hän tuntee kaikkien soturien tunteet, sillä hän on "uskollinen suomalainen". Ja hänestä laulaen runoilija erottaa mitä hän on Ruotsissa tehnyt ja mitä meille, ja hän terottaa mieleemme että Adlercreutz sittenkin kuuluu meille.
Samaten jo krenatööri muistelee Suomea ja Ruotsia erillään toisistansa, mutta samalla hän tietää että hän uskollisessa rakkaudessa on kastanut Ruotsinkin hiekkaa verellään. Ja palkaksi hän on saanut kerjurielämän, aivan samaten kuin jo Franzénin Vanha soturi sai palkakseen "luutnantin arvon ja elinkautisen nälän".
Suomalainen kuin on, krenatööri, kun päälliköistä tulee puhe, mainitsee etupäässä "kaksi suurta", Adlercreutzin ja Cronstedtin. Cronstedt on myöskin Gregori Tigerstedtin päällikkö, mutta muuten on Adlercreutz toisen kokoelman pääsankari. Hän esiintyy von Törnessä ja Wilhelm von Schwerinissä, Spelt lausuu ajatuksensa hänen voitostaan, ja kun Adlercreutzkin ylistää soturia, niin tämä soturi on suomalaisuuden perikuva, Munter, ja kaikki sanottava lausutaan sanoissa "hän oli suomalainen".
Samoinkuin ruotsalaiset, niin venäläisetkin nyt ovat enemmän syrjäytetyt: heidän urhoollisuutensa tunnustetaan kuitenkin Adlercreutz runossa. Ja huomioon on otettava että Ukko Lode runo asettaa koko sodan sovinnollisuuden valoon. Lämpimän hartauden ohessa ilmenee Lodessa myöskin halu lieventää taistelujen tuottamia kärsimyksiä. Ei enää, niinkuin Kuolevassa soturissa, vain valiteta näitä kärsimyksiä, eikä osoteta vain satunnaista hyväntahtoisuutta, niinkuin Pistool tekee. Ihmisystävällisyys on muuttunut tavaksi, periaatteeksi, eikä sitä harjottaessa kysytä onko kärsivä ystävä vai vihollinen.
Jo tämä runo riittää todistamaan ettei Runeberg ihaile sotaa semmoisenaan. Mutta samaa todistaa sekin seikka että hän yleensä hyvin vähän, ja aikaa myöten yhä vähemmin, kuvailee varsinaista tappelua; pääasiana ovat hänelle ne tunteet, jotka elähyttävät sotureita.
Ja kun nämä tunteet eivät koske yksistään sotilaallisia velvollisuuksia, vaan yleisesti isänmaallisia, niin on aseellisten soturien rinnalla nyt kuvailtu aseeton sankarikin: Maaherra. Jopa nyt jo runon aiheena voipi olla vain menneen tapahtuman arvostelu: Veljekset.
Näin on Vänrikki Stoolin tarinoita katsottava Suomen kansan isänmaallisen tunne-elämän kuvaukseksi. Tämän tunne-elämän pääpiirteet olemme jo löytäneet; lisättävä on vain että toisessa kokoelmassa myöskin varsinaisen kansan osanottoa siihen pontevammin kuvaillaan. "Lurjuksessa" ei niinkuin Sven Dufvassa ole perinnäistä halua kuolla kuninkaan ja maan edestä, ja sittenkin hän innostuu sitä tekemään. Toiselta puolen krenatööri ja Spelt, niinkuin jo on mainittu, itsetietoisesti, eikä enää vaistomaisesti, käsittävät velvollisuutensa isänmaata kohtaan; ja Buss Munterista puhuessaan, vänrikki Dunckeria ylistäessään terottavat mieleemme alhaisempienkin arvoa. Samaten kenraalin käytös krenatööriä kohtaan osottaa pontevampaa tasa-arvoisuuden puolustamista kuin ennen on Runebergin runoudessa esiintynyt. Mutta helposti näkee että tällä kuvalla on juurensa hänen edellisessä runoilijatoiminnassaan, varsinkin Jouluillassa.
Kaikki nämä piirteet kuvastavat kuinka runoilija nyt toimii yhteiskunnassa joka on heräämäisillään ja jossa uudet kansanainekset pyrkivät ottamaan osaa yhteiseen edistystaisteluun. Sentähden ristiriidatkin kärjistyvät enemmän kuin ennen, varsinkin taantumisen ja edistymisen välillä, mutta myöskin kun kysymyksessä on heikon oikeuksien suojeleminen (Maaherra) tahi eri käsitykset velvollisuudesta (Veljekset).
Mutta muistettava on että tarinat tämän ohessa myöskin ovat historiallisia kuvia kansamme mielialasta tärkeänä sen elämän käännekohtana. Ja tässäkin kohden Runeberg nyt esiintyy ikäänkuin varmempana kuin ensimäisessä kokoelmassa. Yleensä ei nyt niin usein kuin siinä nojauduta 1808 vuoden sodan takaisiin aikoihin. Lode, von Törne ja von Essen olivat kaikki olleet mukana Kustaan sodassa, mutta siitä ei mainita mitään. Lotta Svärd on toisenlainen nyt kuin edellisessä sodassa. Munter on tosin sama nyt kuin silloin, mutta pääpaino pannaan tässä runossa siihen että esi-isätkin ovat olleet sotureita ikivanhoista ajoista asti — niinkuin sotilaspojankin esi-isät. Nämä henkilöt siis selvemmin edustavat Suomen historiaa kokonaisuudessaan. Ja Adlercreutzissa on samaten koko sotajoukko Kustaan soturien jälkeläisiä; Porilaisten marssissa taas johdetaan sotilaallinen sukupuu koko kansan puolesta aina Narvaan, Leipzigiin ja Lützeniin saakka — Topeliusen välskärin jäljissä!
Päinvastoin edellisessä kokoelmassa vain kolme runoa sisälsi lyhyitä viittauksia sodan jälkeisiin aikoihin: Otto von Fieandt, Von Konow ja hänen korpraalinsa sekä Döbeln Juuttaalla. Mutta jo verratessamme viimeksi mainitun runon loppua Adlercreutzin loppuun huomaamme jälkimäisessä suuremman varmuuden sodan merkityksestä. Ja uudessa kokoelmassa on koko kahdeksan runoa, joiden toiminta-aika kokonaan tahi osaksi on sotaa myöhempi: Vänrikin markkinamuisto, Heinäkuun viides päivä, Von Essen, Sotilaspoika, Vänrikin tervehdys, Matkamiehen näky, Ukko Lode ja Veljekset. Nämä runot siis kuvaavat sodan vaikutuksia myöhempään, runoilijan omaan aikaan. Ja mitä siis tarinat kokonaisuudessaan tarkottavat, sen lausuu ylioppilas — nyt hänkin puhuen maansa puolesta — kun hän (Vänrikin tervehdyksessä) kiittää sotureita heidän uskollisuudestaan, kestävyydestään. Heidän verensä on vuotanut maamme uskon, toivon ja muiston tähden, sen tulevaisuuden pelastamiseksi. Sillä heidän kauttansa tunnussanaksemme yhä voipi jäädä: vielä koittaa päivä, kaikki ei vielä ole ohitse.