The Project Gutenberg eBook ofRunoelmiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: RunoelmiaAuthor: Johann Wolfgang von GoetheTranslator: Knut Ferdinand RidderströmRelease date: January 22, 2007 [eBook #20422]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOELMIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: RunoelmiaAuthor: Johann Wolfgang von GoetheTranslator: Knut Ferdinand RidderströmRelease date: January 22, 2007 [eBook #20422]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Runoelmia
Author: Johann Wolfgang von GoetheTranslator: Knut Ferdinand Ridderström
Author: Johann Wolfgang von Goethe
Translator: Knut Ferdinand Ridderström
Release date: January 22, 2007 [eBook #20422]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOELMIA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Johann Wolfgang von Goethe
Suomentanut Knut Ferdinand Ridderström
Suomentajan kustannuksella, Turku, 1884.
I. Lauluja, balladeja y.m.
Kankaan ruusuSokkosillaLöydettyYhtäläiset yhteenRunottarein poikaItsepetosLäsnäoloJoen rannallaMeren tyyniOnnellinen matkaKukkien tervehdysSuvellaKevätlauluRauhaton rakkausVuorilinnaMatkustajan iltalauluToinenOmaSisilialainen lauluSweitsiläinen lauluPyyntöYlpeälleenPikariYöajatuksiaLaulusirkalleNektaripisaratMignonLaulajaOrvonkukkaMetsolainenPohjolan kuningasKulkeva kelloHenkien laulu yli vettenPromeetteoIhmisyyden ääretJumalallinen
II. Antiikin-tapaisia.
PeltomiehelleAnaakreonin hautaVeljeksetAjanmittaVaroitusSulot tuskatYksinäisyysKauasValittu vuoriMaalainen onniFilomelaPyhitty paikkaPuistoOpettajatHoukutusEpätasainen avioliittoPyhä perhePuolustusSeppeleetKiinalainen RoomassaRunottaren peiliFoibo ja HermesUusi AamorAlppi Sweitsissä
III. Paraabelin-muotoisia.
Selitys antiikiseen gemmiinKissan piirakkaIstuntoLegendaKirjailejaArvosteliaTaitolainen ja tutkiaNeoloogejaNäristäjäNalkuttajaMainioisuusNarrin jälkilause
IV. Komman-kaltaisia.
KieliHuokausEdistyminenNaamakuvaSotamiehen turvaTehtäväNerollista tointaIhmisvihaajaSeura-elämäProbatum estAlkuperäistäOminaisilleTokisilleParahimmillePidättävääNöyryysMitenkä sittenElämänlaatuTurha vaivaParasMun mieheniMementoYks kaikkiElämän ohjeTuori muna parasItsetuntoArvoitusVuodetVanhuusHautakirjoitusEsimerkkiPäinvastoinRuhtinaan ohjePetos vai valheÉgalitéVerta verrastaAika ja aviisitEi hätäillä
Onni, minkä elo toi,Hyvä, paha, tässä soi.
Kankaan ruusu.
Näki poika ruususen,Ruusun kankahalla.Ol' niin nuori, kaunoinen,Poika luoksens iloitenRiensi joutumalla.Pikku ruusu punainen,Ruusu kankahalla.
Poika virkkoi: Taitan sun,Ruusu kankahalla!Ruusu virkkoi: Pistän sun,Iäksi ett' muistat mun,Enp' oo valtas alla.Ruusu, ruusu punainen,Ruusu kankahalla!
Taittoi häijy poika tuoRuusun kankahalla;Ruusu pisti eikä suo —Eipä auta kaivut nuo,Jop' on valtans' alla.Pikku ruusu punainen,Ruusu kankahalla.
Sokkosilla.
Sa rakas Lotta kulta,Miks kääntyy poies multaAin' avosilmäs sun?Vaan silmät sitehessa,Sa heti, haetessa,Jo löysit — miksi? — juuri mun.
Sa tartuit kauloihiniJa pidit minust' kiini,Sun sylees kaaduin ma.Vaan, side silmist' poissa,Jo paljast' pilaa noissa!Sa naurain jätit sokkoa.
Hän riensi tänne, sinne,Eik' tiennyt vihdoin minne,Hänt' kaikki pilkkasi.Jos et suo lempeäs mulle,En selville ma tulle,Vaan sokkona jään iäksi.
Löydetty.
Ma kerran salossaKävelin,Noin suotta vainenSiell' kuljeksin.
Näin varjosessaMa kukkasen,Kuin silmä kirkas,Kuin tähtinen.
Ma olin taittaa,Vaan kukka: No,Mun nääntymähänSa poimitko?
Siis juurinensaMa nostin senSek' omaan' huostaanVein aartehen.
Hänt' turvapaikkaanMa lasin. Siell'Hän viihtyy, kukkiiAin' yhä viel'.
Yhtäläiset yhteen.
Nous kevätkukkaTuolt' alta maan,Nous varhain kaikessaSulossaan.Tul' mehiläinen,Joi imien: —Nuot kahdet kuuluuKai yhtehen.
Runottarein poika.
Mait', metsä vieriellen,Mun virttäin viserrellen —Niin paikast' paikkahan!Ja tahdiss' kaikki liikkuu,Ja muodossa, näät, kiikkuuKaikk' minuss' ainian.
Ma tuskin oottaa taidanEns heinää luona aidan,Ens kevätkukkaista.Net laulelen ma silloin,Ja talvi tulee milloin,Viel' noita muistan ma,
Eip' estä lumi, halla,Ma laulan kaikkialla —Jo kukkii talvi tuo!Jo sekin kauno poissa,Ja suvi lehdikkoissaMull' uudet riemut suo.
Sill' tammen alla tuossaKosk' nuoret nään ma koossa,Ma yllyttämään heit'!Jo jäykkä poika vierii,Ja tyly tyttö kieriiMun kuullen säveleit'.
Te jotka siivet luotteMun kantoihin ja suotteMun yhä pyöriä vaan,Te runottaret, varmaanMyös mäkin luona armaanTok' vihdoin rauhaa saan?
Itsepetos.
Mun naapurilla vastapäät',Kas, liikkuu akutin!Hän varmaan kuunteleepi, näät,Jos jäin ma kotihin.
Ja luulevaisuus josko, minMa näytin äskettäin,Ain' — kun sen nytpä pitääkinViel' piilee syömessäin.
Vaan, voi, ei noita ollenkaanMun kyyhkyin tuumaile!Nyt näen ma: iltatuuli vaanHän verhoiss' leikitsee.
Läsnäolo.
Kaikki ennustaa sua:Näyttäikse aurinko armas,Seuraat sa, toivon ma, pian.
Kedolla astutko sa,Olet sa ruusujen ruusu.Liljain liljakin myös.
Karkeloiss' liikut sa koska,Liikkuvat kaikki myös tähdetKanssas ja ympäris sun.
Yö! siis olis nyt yö!Nytpä sun loistosi voittaaLoistoa kultaista kuun.
Hempeä, armas sa oot,Ja kukkaset, kuu sekä tähdetPalvelee, päivyt, vaan sua.
Päivyt! — Siis mullekin ooLuojana herttaisten päiväin:Elo ja iäisyys siin'!
Joen rannalla.
Te laulut, muinoin rakkaat mulle,Pois unohduksen mereen jo!Teit' poika ei rakastetulleEik' neiti enään laulelko.
Teiss' armastain oon lauleskellut,Vaan armas petti, näetsen:Teit' veteen olin kirjoitellut,Siis uppokaat myös vetehen.
Meren tyyni.
Vesissä mi tyyni tuima!Meri nukkuu unissaan;Huolissa jo tähtää laivurYhä suljaa pintaa vaan.Mitään tuulta ei niin mistäKuolon rauha kauhea!Valta-aavikolt' ei pistäEsiin ei niin lainetta.
Onnellinen matka.
Vaan sumut jo särkyy,Jo selvenee taivas,Ja Eolo kahleens'Jo irralleen saa.Jo tohisee tuulet,Ja laivuri puuhaa:Sa joudu! Sa joudu!Jo halkeepi aalto,Jo lähestyy kauka;Jo näkyvi maa!
Kukkien tervehdys.
Sull' kukat, joit' oon poiminut,Tuhat tuokoot terveisii!Ma usein oon kumartunut,Oi tuhat kertaaki,Net vasten syöntäni painellutSata tuhat kertaaki!
Suvella.
Maat, penkeretKuink' kastehiset!Kaikk' kukkapäätKuink' helmissä, näät!Kesk' puitten sääKuin vireä tää!Kuink' valoss' kielin iloisinNuot pikkulinnut semminkin!
Vaan koskapaNäin kultani ma,Tuoll' kammioss',Noin matalass' tuoss',Noin kätkössäJuur päivyestä,Minn' koko mailma aava seJäi kaikki koristuksine!
Kevätlaulu.
Läp' peltojenko,Vai niitulla jo,Puitten varjossa,Missä kulkevi kultain?Sanoppas sa!Tavannut armaan'En kotona,Hän siis varmaanOn ulkona.Kauniisti kukkiiKaikk' keväillä;Armaani astuuLeppeänä.Tuolla rannalla ain',Missä suudelman sain,Ensimmäisen tuon kai,Näen ma jotai!Onko hän se, vai?
Rauhaton rakkaus.
Miss' sateet sinkuu,Miss' vihurit vinkuu,Läp' usman rotkoin,Läp' sumujen notkoin,Ain' e'espäin, sa,Ilman levotta!
Ennen ma orjaksiItseni antaisin,Kuin tätä ääretönt'Iloa kantaisin.Tunne tää, syöntäSyömeen mi luopi,Oi mitkä huolet,Tuskat se tuopi.
Minne paeta jo?Erämaihinko?Kaikki turhaan vain:Elon kruunu ain',Onni rauhattaOot, rakkaus, sa!
Vuorilinna.
Tuolla ylhäällä kalliollaVanha linna kohoopi,Jossa porttien, muurein takaaMuinoin ritarit väijyili.
Tuhaks poltetut ompi portitKaikki kuollut ja rauhaisa;Noita muureja rauenneitaJuuri kiipeän halki ma.
Tässä, kas, oli muinoin kellarTäpö täynänsä viiniä vaan;Eip' enään pottuinensaSinne piikanen laskeukkaan.
Eip' etehen vierahittenEnään aseta pikaria,Eikä pyhäksi atriaks sittenTäytä papille pullonsa.
Ei pojalle haluavalleKulausta suo käytäväss',Eikä ota lahjastansaSulot kiitokset vastaan täss'.
Sillä kaikki, katot ja hirret,Paloi ammoin jo poroksi,Ja käytävät, kappelit, portaatOvat muuttuneet raunioksi.
Vaan koska kanteleineenJa pulloine kultaniNäin vuorelle valossa päivänMa nousevan luokseni,
Silloin kuolosta elo ja riemuNäät äkkiä kohosi,Ja kaikki kuin muinoin taasenKävi juhlallisesti.
Ol' kuin ylpeille vierahilleSuojat aavat ois valmiina,Kuin jos lähestyis pariskuntaNoilta uhkeilta ajoilta.
Kuin jos pappi, arvokkaastiJo seisoen kappelissa,Kysyis: Haluutteko toisianne?Mepä hymyillen vastaan: Jaa!
Ja ympäri sulot laulutAina syömehen tunkeupi;Häävieraitten asemestaKaiku liittomme todisti.
Ja, illan tultua, koskaKaikki vaipuvi unehen,Loi kallioon hehkuva päiväVielä säteensä viimeisen:
Siellä poika piikoinensa,Herroinahan hohtaa net,Eip' puutu toiselt' lahjat,Eikä toiselta kiitokset.
Matkustajan iltalaulu.
Sa, jok' taivahasta oot,Tuskille tuot tyvennystä,Kaksin vaivaiselle suotKaksin myöskin virkistystä,Väsyksiss' jo oon ma näistäMurheista ja riemuista,Tule, rauha, älä väistäEnään rintoani, sa!
Toinen.
Yli maiden, soittenRauha vallitsee;Lehdot kukkuloittenNukkuin uinailee.Kaikess' levon taikaa!Linnut äänettä!Maltas hiukan aikaa,Lepäät myöskin sä.
Oma.
Ei mitään muut' mun omana;Kuin aate vaan, min vapaanaMun syömeni ilmi tuopi,Sek' joka hetki lempeä,Min kohtaloni hempeäMun täysin nauttia suopi.
Sisilialainen laulu.
Sun mustat silmäsiKun leimahtaapi,Ne huoneit' kumoon saaSek' kaupunkeja.Siis liimaseinä tää,Mun syömen raukka,No ajatteleppas,Se kuinka kestäis!
Sweitsiläinen laulu.
Kävin vuorellaKatsomassaPikkulintuja —Voi!Kuin he lensi,Kuin he ensi,Kuinka pesiäns'Loi.
Kävin puistossaKatsomassaMehiläisienMa työt:Kuin he suris,Kuin he huris,Tehden kennojaPäivät, yöt.
Tuolla niitullaOlen käynyt —Kevät-perhojaMikä vyö!Kuin he hyppii,Kuin he nyppii,Somint' leikkiäLyö!
Tuli juuriMeidän Heikki,Hälle näytinMa ne:Kuin he teki.Naurain mekiSitt' teimmeKuin he.
Pyyntö.
Oi kaunis tyttönen,Sa tummin' tukkines,Jok' astut akkunall',Jok' pysyt parvellas!Tokk' suotta seisot sa?Oi jospa tähden munJos salpaa siirtäisit,Kuink' autuas oisin ma!Kuink' luokses lentäisin!
Ylpeälleen.
Tuon näetkös pomeransin?Viel' riippuilee hän puussa;Vaan maaliskuu on mennyt,Ja uusii kukkii tulvaa.Puun äärehen ma astunJa virkan: Pomeransi,Sa kypsä pomeransi,Sa makea pomeransi,Ma puistan, kas, ma puistan,Oi puto'os syliini!
Pikari.
Konstikkaisen pikarin ma täydenPidin pusertaen käsissäni,Imin maire-viiniä reunaltansa,Upottaakseni surut kaikk' ja tuskat.
Astui luoksenipa silloin Aamor,Muhotteli mulle suopeasti,Kuni mieletöntä surkutellen.
"Kuules sa, ma astian tiedän toisen,Johon sulompi on uppoominen;Mitäs annat, jos ma suon sen sulle,Täytän sull' sen sulo-nektarilla?"
Kuinka helläst' on hän puhettansaPitänyt, kun, Liida, lempyesiMulle lahjoi ikävöitsevälle.
Halatessani sun vartalosi,Koska imeskelen huuliltasiKauan kätketyn ma lemmen mettä,Autuas ma kuiskaan itselleni:
Moista astiata, paitsi Aamor,Jumaloist' ei yks'kään omistelle!Moisii muotoja ei tao VulkaanoVasarillaan ikitaitavilla!Lehdekkäillä pankoon penkereilläFauneistansa parhaita LyeeoHerkku-rypäleitään pusertamaan,Salaist' itse käymist' valvoellen:Mikään toim' ei tuo häll' moista juomaa!
Yöajatuksia.
Teitä ma valitan, valitettavat tähdet,Jotka niin kauniina tuolla pilkehdätte,Merimiehille toivoa loistelette,Jumalain, ihmisten palkitsemattomina:Sillä te lemmi ett', ett' oo lempineet koskaan!Pysähtämättäpä vaan teit' ikuiset tunnitTaivahan aloja halki lennättävät.Mitä matkaa ootte jo kulkeneetkaan,Kunnes, viipyen povella armahaisen,Teit' ma ja sydänyötä oon unhotellut!
Laulusirkalle.
(Anakreonin mukaan.)
Autuas oot sa, pienokainen,Joka puitten lehvähillä,Vienon juoman viehättämä,Kuninkaana lauleskelet!Sulla kaikki omanasi,Minkä kedolla vaan keksit,Kaikki, min vaan aika tuopi;Elät rauhass' peltomiestenKesken, heidän ystävänään,Kuolevaitten kunnioittamaSulon kevään sulo enne!Sua lempii runottaret,Foibo itse lempiä täytyy,Antoivat sull' hopeaäänen;Sua ei saavuta myös vanhuus,Runojain sa viisas sisar,Lihatt', verett' syntynyt saSuruton maan tytär — melkeinJumaloihin verrattava.
Nektaripisarat.
Kosk' Minerva, auttaaksensaArmastaan Promeetteota,Täytetyn toi nektarimaljanAles tuolta taivahalta,Onneksi näät ihmisilleen,Vuodattaakseen povihinsaAistoa kauno-taitehisin,Astui näppärin hän jaloin.Ettei Jupiter hänt' huomais,Kallistuipa silloin malja,Sekä tippui tilkallinenNestett' alas turpehesen.
Jopa joutui mesiläisetMaistelemaan makeata;Lensi pikaisesti perhoMyöskin tilkkaa saadaksensa;Hirmuinen myös hämähäkkiSaapui esiin juoden vahvast.
Onneksensa nauttinehetOvat he ja muutkin pienot,Ne kun, kuni ihmisetkin,Nythän ovat osallisnaSuloisimpaan — taitehesen.
Mignon.
Maan tunnetko, miss' kukkii sitronat,Kult' omenat miss' lehviss' hohtavat,Miss' lauha tuul käy sinitaivaalta,Nöyr' seisoo myrtti, laaker uljaana,Sen tunnetko?Niin, sinne kanssasiMun tekis mieli mennä, armaani.
Sa huoneen tunnet kattopylväillä?Kas salit hohtaa, suojat väreissä,Ja marmorkuvat mua tähtäilee:"Mit', lapsi raukka, teki sulle he?"Sen tunnetko?Niin, sinne kanssasiMua haluttaapi, suojeliani.
Sa vuoren tunnet pilvipolkuineen?Sumuissa pyrkii muuli edelleen;Luolissa piilee lohikäärmeitä;Jo syöstyy paasi, kuohut yllensä!Sen tunnetko?Niin, sinne meidänkiOn tie! Siis matkaan jo mun isäni.
Laulaja.
Mi kuuluu tuolta portilta,Mi nostosillaltamme?Ann' laulun kernahammin saTäss' kaikua salissamme!Näin kuningas. Jo poika juoks,Ja taasen kuninkaansa luoks:Tää: Päästä sisään vanhus.
Teill' terve, jalot herrat, te,Teill' terve, sulot naiset!Mi rikas taivas tähtine!Kuink' kauniit, loistavaiset!Näin korkeess' suojass' ylpeäss'Käy umpeen silm', ei aikaa täss'Ihaillen kummastella.
Jo sulkee silmäns laulajaJa iskee täysin kielin;Hänt' uroot kuulee innoissa,Ja neidit hellin mielin.Myös kuningas mieltyi laulajaanJa käski, palkaks soitostaan,Häll' kultavitjat antaa.
Äl' anna mulle vitjojas,Net anna ritareille,Jotk' rohkein silmin heti, kas,Jo pyrkii urhoin teille;Net anna kanslerillesi,Ett' toisten kuormain lisäksiHän kullan täänkin kantaa.
Ma laulan kuni sirkku tuo,Jok' lehviss' piileleepi:Hänt' laulu, jonka kurkkuns luo,Ylt' kyllin palkitseepi.Vaan saanko pyytää, pyydän mä,Ett' malja parhaint' viiniäMull' kullass' annettaisiin.
Hän otti maljan, tyhjensi:Oi jalo, oiva juoma!Siis perheell' sill' tää onneksi,Joss' täm' on halpa tuoma!Ja onnessas mua muista sa,Sek' kiitä Jumalaa, kuin maSua tästä juomast' kiitän.
Orvonkukka.
Tuoll' orvonkukka kedollaJuur' yksin seisoi varjossa;Se herttainen ol' kukka.Tul' nuori paimen tyttönen,Tul' kevein jaloin, riemuiten,Ja käy, ja käyAin' kenttää laulaen.
Jos, mietti orpo, oisin maEhk' kauniin kukka luonnossaOi, hetkeksi vaan aikaa!Mua kunnes kulta poimia saisMun rinnoillensa asettais!Ei muuta, ei,Kuin hetken aikaa vaan.
Vaan, oi, tuo tyttö kulkee vaan.Eik' häntä huomannunnakaanVaan tallas kukka-raukkaa.Se kuol ja kuollen laulaapi;Ma kuolen, vaan sun kauttasi,Kautt' sun, kautt' sun,Sun jaloillasi tok.
Metsolainen.
Ken yöllä ajelee myöhäiseen?Sep' isä on lapsukaisineen;Hän poikasta kainaloss' pitääpi,Hänt' syleilee, suojelee lujasti.
Miks, poikasein, peittelet silmiä? —Metsolaistako, isä, et näe sä?Metsänhaltiaa tuolla sauvallaan? —Se, poikani, on sumupilkku vaan.
"Sa armas laps, käy kanssani sa!Sull' somia leikkiä opetan ma;Mont' kaunist' kukkaa on tarhassain!Mont' kultapukua maammollain!"
Mun isäni, taattoni, kuuletko.Mit' metsolainen mull' lupaa jo? —Ol' vaiti, ol' rauhassa, poikasen',Tuo lehvissä humisee tuulonen.
"Sa kaunis poika, sa seuraa mua!Mun tyttärein haluuvat hoidella sua;Net öisin tuoll' aholla hyppelee,Sua tuutien unehen laulelee".
Mun taattoni, etkö jo näe säTuolla varjossa haltian tyttäriä? —Mun poikueni, kyllä näen ma tuot':Ne haamottaa vanhat halavat nuot.
"Mua kaunosi viettää, sua lemmin ma,Et tahallas käy, otan vallalla". —Mun isäni, taattoin, jo viepi minut!Mua metsolainen on loukaillut!
Isä kauhussa kiidättää ratsuansa,Hän pitääpi parkuvaa lastansa,Juur vaivalla pääseepi kodollens,Hänen sylissään kuollut on lapsuens.
Pohjolan kuningas.
Ol kuningas PohjolassaAin' lujin sydämin,Joll' armaans kuolemassaSoi muistoks pikarin.
Häll' kallis hautaan astiOl kulta pikar tuo;Hän itki katkerasti,Ain' koska siitä juo.
Kun tunsi kuolimensa,Hän luki aarteitaan,Kaikk antoi pojallensa,Ei pikaria vaan.
Hän istui atrialla,Seurassa uroitten,Tuoll' ranteen kukkulallaLinnassa isien.
Tääll' kanssa ystävittenJoi maljan viimeisen,Ja pyhän pikarin sittenHän heitti merehen.
Hän näk' sen putovan, pohjaanSen näki siirtyvän.Hän sulki silmäns; koskaanEi juonut enähän.
Kulkeva kello.
O1 kerran laps, se konsanaanEi kyennyt kirkonteille,Vaan pyhäisin näät ainiaanTies hiipiä tantereille.
Sa, virkkoi äiti, kuuleppas:Jo kello kutsuileepi,Ja jos et lähe tahallas,Se väkisin sua viepi.
Vaan poika mietti: kello, ho,Kyll' pysyy paikallansa.Ja täyttä laukkaa tiehens jo,Juur kuni koulustansa!
Ei kello, kello enään soi,Tuot' äiti juoruaapi.Vaan, kauhu! — perässänsä —Jo kello kiiruhtaapi.
Se kulkee, kaikuu yhä vaan;Jo poika leikkins heittääJa kiidähtää kuin unissaan:Jo kello hänet peittää.
Vaan kuinka hyppii, vierteleeSek' ohjaa polkuansa,Jo kotihinpa kiertelee —Ja kirkkoon suorastansa.
Sit' myöten sunnuntaisin ain'Hän pitää pyhäst' huolta,Eik' suo, ett' itse kello vainHänt' hakee ulkoa tuolta.
Henkien laulu yli vetten.
Sa ihmis-sieluOot kaltainen ve'en:Se taivaast' tulee,Se taivaan nousee.Ja taasen alesSen maahan täytyyAin' vaihetellen.
Jos korkealt' virtaaVuori-kyljeltäKirkas suihkunsa,Hän heittäyy hellästiPilvilaineinaSulja-paadelle;Sen suosimanaSitt' kulkee verkoillenJa hiljaa vilistenAles syvyyteen.
Jospa kallioit' kohooTiellä putouksen,Hän vihoissaan kuohuuAin' asteettainAles kuiluhun.Laaka-uomassaanSitte laaksoja luikkii;Ja pinnassaanJo ihailee kasvojans'Kaikki tähdet.
Tuuli on aaltojenYlkämies armas,Tuuli ain' pohjaltaKuohuja tuo.
Sa ihmis-sieluKuin moinen oot ve'en!Sa ihmis onniKuink' kaltainen tuulten!
Promeetteo.
Sa peitä taivahas, Zeys,Sumupilvilläs,Ja harjoittele, kuni lapsiJok' ohdakkeita latvoo,Sa iskua tammien, kukkulain;Mutta maahani tokEt pysty sa,Etkä mökkiini, jota et sa ole tehnyt,Etkä lieteheni,jonka liekistäMua kadehdit.
En tunne ma köyhempääAlla auringon teit', jumalia!Te ruokitte kurjastiUhrianteillaJa rukouksillaYlevyytenne,Ja nääntyisitte, jos oisiEivät houruja toiveisiaKerjäläiset ja lapset.
Lasna ollessain,Kun tiennyt en minne, kunne,Ma kiersin eksyneet silmäniPäin taivahan, ikään kuin oisiTuolla ylhäällä korva mua kuullakseen,Olis sydän, kuin mun,Ahdistettua armahtaakseen.
Mua suojeli kenYlpeydestä titaanien?Ken kuolosta pelasti,Orjuudesta ken?Eikö kaikki tuo oo sun työs,Pyhä hehkuva sydämeni?Vaan sa, pettynyt, hehkuitPelastuksestas kiitoksetTuolla ylhäällä uinahtavalle.
Mun kunnioittaa sua? Miksi?Ootko ahdistetun sa tuskatLievitellyt sa milloinkaan?Ootko pyyhkäissyt kyyneleitäSa kiusatun konsanaan?Eikö mieheksi mua oo taonutKaikkivaltias aika vaanJa sallimus ikuinen,Minun herrat ja sun?
Sa ehkä arvelet,Ett' mun elämää vihata pitäisSekä paeta erämaihin,Kosk' kaikki ei unelmaniOle kukkia tuoneet?
Tässä istun ma, kaavaan inehmojaMun kuvani mukaan,Luon heimoa, minun kaltaista,Kärsimähän ja itkemään,Nauttimahan ja iloitamaan,Pitämättä sinusta lukuaKuin ma!
Ihmisyyden ääret.
Kosk' ikivanhaIsänen pyhäVakavin käsinPauhaavist' pilvist'Leimuvat tulensaLuo yli maan,Ma suutelen viimeistäVaippansa helmaa,Kauhua lapsenPovessani.
Sillä verroilleEi pyrkikö jumalainIhminen.Jos ylös hän kohoo,TavottaaksensaKiireelläns tähtiä,Jo leijoileepiHän horjuvin jaloin,Ja leluks hän joutuuPilvein ja tuulten.
Josp' vakavilla,Kiinteillä kannoillaVankalla, vahvallaMaalla hän jää,Eip' ulotu hänEdes tammienTai viinapuittenRinnalle.
Mi ompi väliJumaloitten ja ihmisten?Ett' monta aaltoaE'ellä noitten kulkeeIkivirtana:Meit' aalto nostaa,Meit' aalto nieleeJa uuvumme.
Pieneen piirrokseen vaanMeidän ikämme äärryy;Vaan lukuisat polvetPysyväisestiAin' liittääpi olons'Loppumattomaan jaksoon.
Jumalallinen.
Jalo olkoon ihminen,Auttavainen ja hyvä!Sillä yksin tämäHänt' eroittaapiOlennoistahan kaikista,Joit' tunnemme.
Terve oudoille noill'Olennoille tuoll' ylhäälle,Joit' aavistamme!Esimerkkinsä hänenMyös uskomaan heitäMeit' opettakoon.
Sillä tunteetonOn ainakin luonto:Kas, päivä paistaaPahoille sekä hyvill';Ilkiölle kuin parhaallePilkkuvat tähdetJa kumottaa kuu.
Tuulet ja virrat,Ukkoset, raet,He rientävät uraansa,TavottaenAin' ohimennenJok' yhtä tai toista.
Niin onnikin myösVaan joukossa hapailee,Tarttuen milloinViattomiin kutriin,Milloin taas syyllisenKiireesen kaljuun.
Isoitten, vänkäinIkilakien mukaanOn meidän kaikkienOlomme piiritTäyttäminen.
Yksin ihminen vaanVoi mahdottomia;Hän eroittaapi,Hän valitsee, päättää;Luo kestäväisyyttäMyös hetkellekin.
Hän yksin vaanVoi hyvää palkita,Pahaa rangaista,Parantaa, pelastaa,Mi erilläns ompi,Taas kiinnittää.
Ja me kunnioitammeKuolemattomia,Kuin oisivat juuriHe ihmisiä,Kuin suuriss' he täyttäis,Min pienissä parasTekee tai tekis.
Jalo ihminenOlkoon auttelias, hyvä!Toimikoon väsymättäMi oikea, tosi,Esikuvana ollenMeill' olentoin noitten,Joit' aavistamme!
Vanhain väljät vaattehet,Meitäi koristaako net?
Peltomiehelle.
Matalalta, sa, vaan vako kultasiemenes peittää,Syvemmältäpä tok kerran sun lepäävät luus'.Kynnä ja kylvä sa! Täss' ityypi elävä taimi,Toivopa luovu ei vielä haudallakaan.
Anaakreonin hauta.
Ruusu miss' kukkii täss', miss' köynnös laakerii kiertää,Kyyhkynen kyhertää miss', sirkkanen miss' iloitsee,Mikä hauta on tää, jota elolla jumalat kaikkiKauniisti koristi? Sep' lepo Anaakreonin.Kevähät, kesät ja syyt sai nauttia runoilja armas;Talvelta vihdoin hänt' suojeli kukkula tää.
Veljekset.
Unen ja uinuksen, jumaloitten palveljaa kaksi,Toimi Promeetteo tänn' turvaksi ihmisilleen,Vaan, jumalille vaikk' helpot, tok' meille työlähät kestää,Uinus meill' muuttiihe uniks', unipa kuolemaksi.
Ajanmitta.
Eeros, mitä on tää! Tiimalasia kumpikin kätesPitelee! Aikaa sa vain kaksinko mittaelet?Hitaasti laskeuu täst' aika armaille erotetuille,Yhdistetyillepä taas vilkkaasti tyhjentyy tää'!
Varoitus.
Aamoria älä herätä sa! Vielä nukkuu tuo armas;Toimita askareitas, mitkä sull' päiväsi tuo!Niin ajast' ottaa viisaasti vaarin toimikas äiti,Pikkuns' kun nukkunut on, pianpa herääpi jo.
Sulot tuskat.
Tuskat, pois minusta! — Vaan, oi, kuolevaisesta koskaanLuovu ei tuskat, ei ain' kunnes hengissä hän.No, koska täytyy siis, niin tulkaat te lempyen tuskat,Siskoset ajakaat pois, syömeni pidelkäät ain'!
Yksinäisyys.
Luonnottaret, te armahat, jotk' puissa, vuorissa piilee,Kullekin suokaatte, salaa mi haluvi hän!Turvaa murheelliselle ja oppia epäilevälle.Lempivällepä, ett' onnensa kohdata saa.Sillä teill' jumalat soi, mi kielsivät inihminoilta:Jokaist' ett' lohduttaa, teihin jok' luottavi vaan.
Kauas.
Kuninkaillepa, näät, ennen muita, niin väitetään, luontoPidempäin soi käsien kauas yltäävä voim'.Vaan myös halvalle mull' tään ruhtinais-mahdin hän antoiSillä vaikk' kaukana sult', Liida, ma pitelen sua.
Valittu vuori.
Tyvennyydessä täss' armaansa muisteli armas,Virkkoi: Todistajaks' rupee mulle sa kiv'!Vaan älä ylpisty, sull' toveria on monta:Joka paadelle, näät, kedon, mi ruokkivi mua,Joka puullekin myös tään metsän, jossa ma liikun,Huudan ma iloisena: Onneni muistona oo!Ääntäpä suon vaan sulle, — kuin joukosta runotar juuriYhdenhän valitsee vaan, suudellen huuliansa.
Maalainen onni.
Lehdon haltiat tään sekä joettaret, te, olkaat,Muistaen entisiänn', meillekin lempeät nyt.Vihkien viettivät nuo salaa maalaisia juhlii;Jälkiään seuraten me onnelaan hiivimme myös.Aamor seuraapi meit'; hän saa tuo taivainen poika,Läheisii rakkahiksi, kaukaisii läheisiksi.
Filomela.
Sinua, laulatar sa, totta ruokkien kasvatti Aamor:Nuolellaan jumala kai tarjoi sull' syötäväsi.Niinpä vilpittömin, vaan myrkistynein kas kurkkuinSatakielinen nyt murtaapi sydämiä.
Pyhitty paikka.
Riveihin luonnottareni koska pyhinä kuutamoöinäOlympost' ihattaret salaisesti liittäytyypi,Kuuntelee runoilja heit'; hän kuulee kaunihit laulut,Näkee äänettömäin karkeloin salamieliset liikkeet.Mitä vaan taivaassa on ihanaa, mitä maa onnellistaSynnytti milloin vaan, nyt näyttäikse uneksialle.Runottarille hän kertoo kaikk', — ett' ei jumalat suuttuis,Sievästi juttelemaan salanäköjään ne hänet neuvoo.
Puisto.
Puisto mi viehättävä tässä tyhjästä aavikost' nousee,Väikkyy ja vihantelee eessäni loistavana!Luojaa kyllä te jälittelette, te, jumalat maitten:Kukkulat, lammikot, puut, lintuset, kalat ja muut.Vaan, että luomanne tok ei täysin Eeteniks muuttuis.Puuttuu hän onnellista, sapatinsa lepoa.
Opettajat.
Tynnyrineen Diogeno kun päivänpaisteessa loikoo,Riemuiten Kalano kun liekkihin heittäytyy.Pojalle reippaalle Filippon oppi mi oiva,Valtava jospa ei ois sillekin liiaksi suur.
Houkutus.
Hedelmän turmaisen kerran tarjoi miehelleen Eeva,Mielettömäst' puremast' heimons', oi, poteepi viel'!Pyhää ruumista, mi sielut parantaapi ja syöttää,Nautit hurskaasti nyt, Lyydia, katuva laps!Joutuin lähetän siis sulle maallisen hedelmän maireen,Taivonen sua ett'ei veisi armahaltas.
Epätasainen avioliitto.
Myös pari taivainen tää epätasalleen vähittäin joutui:Psykke, näät, iästyi ain', Aamor on vieläkiu laps.
Pyhä perhe.
Oi tuota suloista lasta, oi äitiä autuaavaista!Kun laps äitiä vaan, äiti vaan last' ihailee!Mitä nautetta tois kuva herttainen ei tämä mulle,Syytön kuin Jooseppi jos, kurja, en seisoisi täss',
Puolustus.
Naista sa syyttelet, ett' hän väikkyy toiselta toiseen!Vaiti sa: luotettavaa miestä vaan hakeepi hän.
Seppeleet.
Klopstock Pindosta pois meit' pyytääpi: laakerii, näetsen,Kärkkimän meidän ei pi'ä, vaan tyytymän kotiseen tammeen;Itsepä, kas, ylieepillisen ristiretkensä viepiGolgatan huipulle hän, outojumalia kumarrellen!Tok', mille kukkulall' ain' hän kootkoon enkeliänsä,Haudalla hyvän jos min jälkeisiä itkemään saakoon:Sankari missä vaan kuol' tai pyhä, miss' runoilja lauloi,Esimerkkinä meill' elämäss' sekä kuolemass' ollenYlevän ihmisarvon ja miehuuden, siinä syystäHartaasti polvistuu kaikki kansat, kunnioittaakseenOkait' kuin laakereit'kin, mi vaan häntä, koristi, kiusas.
Kiinalainen Roomassa.
Kiinalaisen ma Roomassa näin: rakennuksia kaikki,Muinaisajan ja tään, moitteli raskaiksi hän.Raukkoja noita! hän huus', tokko käsittäneekö he koskaan,Puiset ett' pylväset vaan kattoja kannella voi,Kullatettuja ett' vaan koristuksia pahvine, päineenSivistyneempien voi hienompi silm' ihailla!Tuopa, ma arvelin, on kuva tarkka hourujen noitten,Leijuvaa jotk' kutomaans' vaippahan vertailevatIkuiseen vakavan luonnon ja todellist' tervettä väittääSairaaksi, että vaan he luultaisiin tervehiksi.
Runottaren peili.
Aikoen itseänsä koristella, vierivän virranRantoja runotar käy, ain' etsien tyynintä paikkaa;Mutt' yhä lainehtien, joka kohdassa läikkyvä pintansJumalatarta vaan rumentaa ain'; pois kääntyy hän ä'issään;Jokipa jäljessään heti pilkaten huutaa: "Sa kurja,Totuutt' et malttane nähdä, jonk' tarjoo peilini sulle!"Vaan sillä välillä jo tämä kaukana lahdella järvenIhailee kauneuttans, sovitellen seppelettänsä.
Foibo ja Hermes.
Vakaa valtias Deelon ja Majan poika, tuo sulja,Kilvan kiistelivät, kummalle kilvatko sais.Kantelett' vaatiipi Hermes, sit' vaatii myöskin Apollo,Turhaanpa toivolla tok täyttävät syömensä he;Sillä jo kiistan, näät, ratkaisemaan rientääpi. Aares:Soittimen kultaisen miekallaan pirstoiksi lyö.Hermes häijy jo hekottamaan ilkeästi; vaan FoibooYnnä runottaria suruhun saattavi työns.
Uusi Aamor.
Aamor, ei laps, vaan tuo nuorukainen, jok' vietteli Psykkee,Olymposs' pöyhisteli, voittoihin tottuneena;Äkkiä jumalatarta hän huomasi kaikista kauniint',Veenus Uraaniaa, ja sulostui heti häneen.Oh, pyhä itse tää ei kestänyt kosintaa moista!Turma jop' painoi hänt' lujasti sylihinsä.Siitäpä uusi nyt armainen syntyypi Aamor,Mieleltään isähän, vaan äitihin tavoiltansa.Aina hänt' tapaava oot seuruess' suloin runottareitten,Nuolens'pa sytyttää rakkautt' taitehesen.
Alppi Sweitsissä.
Eilen vielä sun pääs oli tumma kuin kutriset armaan'.Kuva jon suloinen tuolt' kaukaa mull' hymyilee;Hopeankarvaisina vaan tänään sun kukkulas loistaaLumest', jon sumuisen yön myrskyt sun kiireelles loi.Nuoruus, vanhuus ne naapurii kaks, niitä elämä liittää,Iltahan aamua kuin liittävi kirjava un'.